Džibuti

Olin lauantaista tiistai-iltaan Etiopian pienessä naapurimaassa Punaisenmeren rannalla. Džibuti (ransk. Djibouti) on pikkuvaltio, vaikka onkin pinta-alaltaan Belgian kokoluokkaa. Asukkaita ei ole kuin puoli miljoonaa, näistä valtaosa pääkaupungissa Džibutissa. Pääkaupunki sijaitsee Džibutiin työntyvän merenlahden etelänpuoleisella rannalla, jossa on myös suurin osa väestöstä. Pohjoisrannalla vastapäätä Džibutin kaupunkia on maan toinen kaupunki, jolla oli minkäänlaista historiallista merkitystä, Obok. Ranska osti aikoinaan Obokin kauppatukikohdakseen paikallisilta sulttaaneilta vuonna 1862, mutta siirsi jo pian tukikohtansa lahden toiselle puolelle Džibutiin, perustaen siirtomaan nimeltä Ranskan Somalimaa jatkoksi Brittiläiselle Somalimaalle (nykyinen Somalimaa) ja Italian Somalimaalle (nykyinen muu Somalia).

Džibutin pääväestö koostuu somaleista, tarkemmin sanottuna näiden pohjoisimmasta heimosta issoista. Somaleja on Džibutin väestöstä kolme neljännestä, kun taas viimeinen vajaa neljännes koostuu paimentolaisista afareista, jotka asuttavat suurinta osaa Džibutin karusta ja harvaan asutusta sisämaasta. Lisäksi maassa on tuntemattomia mutta varsin suuria määriä vierastyöläisiä ja pakolaisia kaikista kolmesta köyhästä naapurimaasta: Etiopiasta, Eritreasta ja Somaliasta. Nämä myös käyttävät Džibutia astinlautana yrittäessään seuraavaksi veneillä Jemeniin ja sieltä rikkaampiin arabimaihin tai Eurooppaan.

Melkein kaikki somalit ja afarit ovat sunnimuslimeja, mutta Džibutin kaupungissa myös kristinuskolla on näkyvä rooli, sillä maassa on paljon länsimaisia sotilaita ja etiopialaisia siirtotyöläisiä. Ranskalla on maassa suurin Ranskan ulkopuolinen sotilastukikohtansa, jossa on yli 3000 sotilasta. Koko itsenäisyytensä ajan Džibuti on käytännössä delegoinut maanpuolustuksensa Ranskalle, sillä Džibutin oma armeija käsittää vain 5000 varsin heikosti varustettua sotilasta. Myös Yhdysvaltain johtama terrorisminvastainen liittouma on perustanut Džibutiin puolet pienemmän tukikohtansa Camp Lemonierin, josta käsin liittouma johtaa operaatioitaan Afrikan Sarven ja osin Jemeninkin alueille. Koska Džibuti on henkeen ja vereen kauppakaupunki, siellä on myös vanhoja siirtokuntia arabeja, intialaisia, kreikkalaisia ja sekalaisia entisiä merirosvoja ja seikkailijoita.

Kaupungissa vallitsee merkillinen mutta viehättävä tunnelma, sillä se on yhtäaikaisesti yhdistelmä Afrikkaa, Arabiaa ja Ranskaa, perinteistä somalikulttuuria, Dubain jäljittelyä ja ranskalaista siirtomaavaikutusta. Džibutin kaupungin vanhat osat basaareineen, kahviloineen ja erinomaisine kalaravintoloineen ovat tunnelmaltaan miellyttäviä, rauhallisia ja merellisiä, tuoden todellakin mieleen Corto Maltesen maailman.

Koko Džibutin valtion olemassaolon perusta ja sen ylivoimaisesti suurin rahasampo ja työllistäjä on Džibutin satama. Tämän sataman kautta tulee suurin osa Etiopian tuonnista ja sen kautta myös lähtee suurin osa Etiopian vaatimattomasta viennistä. Tämä satama on siis portti edelleen varsin sulkeutuneen Etiopian ja muun maailman välillä. Tavaravirtojen lisäksi Džibuti on porttina myös valuuttavirroille, sillä siellä toimivat lukuisat kansainväliset pankit, joiden toiminta Etiopiassa ei ole mahdollista ylenpalttisen valtiojohtoisuuden vuoksi, ja Somaliassa se olisi liian riskialtista. Myös islamilainen rahansiirtojärjestelmä hawala kukoistaa Džibutissa, kuten tosin myös Etiopiassa ja Somaliassa.

Džibuti sijaitsee toisella puolella Punaisenmeren Intian valtamerestä erottavaa salmea, Mandibin porttia eli Bab al-Mandibia, jonka toisella puolella on Jemen. Kunnianhimoisimmissa skenaarioissa Džibuti ja Jemen ovat suunnitelleet valtavaa siltaa salmen yli yhdistämään Afrikkaa ja Arabiaa. Koska Bab al-Mandibin kautta kulkee hyvin suuri osa maailman rahtilaivaliikenteestä ja varsinkin öljytankkereista, on ymmärrettävää, miksi niin monet ulkovallat haluavat jalansijan Džibutista. Onhan tämä pikkuvaltio käytännössä ainoa rauhallinen ja vakaa mutta samalla taloudellisesti vapaa vyöhyke muuten niin epävakaalla Afrikan Sarven alueella.

Džibuti on halunnut nousta "Afrikan Dubaiksi" ja jäljitellyt monessa hyvässä asiassa Persianlahden menestystarinoita, kuitenkaan yltämättä lähellekään samaa tasoa. Afrikkalaiseksi paikaksi yritys on kuitenkin ollut hyvä. Verrattuna kaikkiin naapurimaihinsa Džibuti suorastaan huokuu vapautta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, jossa infrastruktuuri, tieverkosto ja jopa julkinen liikenne on pantu kuntoon. Ikävä kyllä Džibutia vaivaa silti Afrikan Sarvelle luonteenomainen tehottomuus. Suurin osa maan miesväestöä on iltapäivästä lähtien työkyvytöntä, keskittyen khat-huumeen pureskeluun. Khat tulee pääosin Etiopiasta ja sillä on vakavia kansanterveydellisiä ja kansantaloudellisia haittavaikutuksia koko Afrikan Sarven alueella sekä myös Arabian puolella Jemenissä. Miesten pureskellessa khattia ja polttaessa tupakkaa naiset tekevät raskaat työt.

Džibutin sisämaa on karua aavikkoa, joskin pohjoisessa on vielä jäljellä muutama metsäsaareke, joissa elää maan endeeminen frankoliinilaji. Jostain syystä tälle lajille on annettu suomenkielinen nimi somalianmetsäfrankoliini, vaikka laji elää ainoastaan Džibutissa, ei siis Somaliassa. Džibutin sisäosissa sijaitsee myös Assalin suolajärvi, joka on Afrikan matalin, syvimmällä merenpinnan alapuolella sijaitseva kohta, verrattavissa siis Kuolleeseenmereen. Džibuti sijaitsee Hautavajoamassa ja on vulkaanista, seismisesti hyvin aktiivista maaperää.

Punainenmeri sen sijaan kuhisee elämää. Džibutin koralliriutat ovat hyviä sukelluskohteita ja tähän aikaan vuodesta lahdella voi uida valashaiden, maailman suurimpien kalojen, kanssa. Muitakin haita on runsaasti. Söin eräänä iltana elämäni parhaan kala-aterian, itse asiassa hainlihaa, kalaravintolassa nimeltä "Paholaisrausku", jossa oli kuvankaunis somalitarjoilijatar, ja jossa sai myös vesipiippua. Tapaus vain nosti ikävää, jota koen Libanonia kohtaan. Itse asiassa Džibutin kaupungista tuli jotenkin oudosti mieleen Etelä-Libanonin rantakaupunki Tyros. Hieman rapautunut merellinen kaupunki, jossa on tunnelmallinen liberaali pieni keskusta suqeineen, tavernoineen ja kalaravintoloineen mutta keskustan ulkopuolella köyhyyttä ja konservatiivista kulttuuria.

Džibuti olisi selvästikin otollinen matkakohde lintuharrastajille, sillä se on pieni turvallinen vyöhyke muuten niin epävakaalla alueella. Erityisen runsas on Džibutissa rantalinnusto, joka koostuu Punaisenmeren omista lokki- ja merilintulajeista, Intian valtameren trooppisista merilinnuista, runsaina esiintyvistä palearktisista kahlaajista, lokeista ja tiiroista sekä afrikkalaisista kahlaajista ja haikaroista. Lajisto on aivan erilailla painottunutta kuin Etiopian hautavajoamajärvien rannoilla, sillä Džibutissa on tarjolla nimenomaan Punaisenmeren merilintuja, kuten valkosilmälokkeja, nokilokkeja ja ruskosuulia, sekä merenrantakahlaajia, kuten rantakurveja, luolakahlaajia, aavikko- ja ylänkötyllejä, karikukkoja ja pulmussirrejä. Haikaroista riuttahaikara ja varjostajahaikara ovat silmiinpistävän yleisiä.

Džibutin kaupunkilinnustoa hallitsevat vierasperäiset lajit: intianvarikset, pulut ja varpuset. Intianvaris tuotiin tänne aikanaan Ranskan siirtomaavallan puhtaanapitolaitoksen toimesta Intiasta ja se on sittemmin lisääntynyt rajoittamattomasti aiheuttaen sivutoimisena pesärosvona tuhoa paikallislajistolle.

Gambella

Lensin perjantaina Etiopian ehkä syrjäisimpään osavaltioon Gambellaan, joka rajautuu Etelä-Sudaniin. Palasin hengissä sunnuntai-illaksi. Matkakohteena Gambella oli yllättävän miellyttävä: siellä oli lämmintä, päälle kolmekymmentä astetta, mikä oli mukavaa Addis Abebassa palelemisen jälkeen. Säät olivat erinomaiset. Ihmiset olivat pidättyväisiä ja ystävällisiä: kukaan ei kerjännyt ja kaikkinainen häiritseminen oli minimaalista.

Gambellan alueen alkuperäisväestö koostuu pääosin kahdesta kansasta, nuereista ja anuakeista. Näiden lisäksi kaupunkiin on siirretty tai siirtynyt ylämailta tigrejä ja amharoita. Etiopian kommunistisen Derg-juntan aikana Gambellan alueelle, silloiseen Illubaborin lääniin, siirrettiin Itä-Tigren kuivuusalueilta väestöä, jolle annettiin alkuperäiskansojen maita, ja jotka saivat raivata silmäänkantamattomiin ulottuvia entisiä metsäalueita puuvillapelloiksi. Kommunistihallinto myös patosi aiemmin navigointikelpoisen Barojoen, luoden suuren tekojärven puuvillapeltojen kastelemiseksi.

Vaikka Gambellassa on toki myös ortodokseja ja muslimeja, näkyvimpänä uskontokuntana olivat evankeliset kristityt. Ortodoksien valmistautuessa etiopialaiseen loppiaiseen eli timkatiin, jota on vietetty sunnuntaista tiistaihin suurin kulkuein ja ristisaatoin, Gambellan evankeliset protestantit järjestivät massiivisen kaksipäiväisen herätysjuhlan telttoineen ja ulkomaisine saarnaajavieraineen. Pikkubussit kiertelivät kaupungilla levittämässä sanaa megafoneista ja pysähtyivät tervehtimään sanoin: "Jeesus on herramme!" Tähän vastasimme "totisesti onkin". Ihmisten uskonnollisuutta luonnehti baptisteille ominainen iloisuus ja rehellisyys. Virsiä ja saarnoja kuunneltiin kylissä kiinalaisista transistoriradioista.

Alueella oli huutava pula kuljetuskalustosta. Kaupunki on vasta hiljattain saanut kiinalaisia kolmipyöräisiä riksoja, jotka eivät kuitenkaan voi lähteä pois kaupungista, joka on vasta hiljan saanut myös asfaltoituja teitä. Suurimmassa osassa osavaltiota tiet ovat huonokuntoisia ja suuren osan vuodesta ajokelvottomia. Kylissä oli kaikkialla suuria ihmisjoukkoja kerjäämässä kyytiä mihin tahansa kulkuvälineeseen ja monet olivat odottaneet koko päivän tavarakuormineen päästäkseen kaupunkiin. Olimme onnistuneet vuokraamaan käyttöömme pikkubussin, jonka kuljettaja osoittautui myöhemmin vain 15-vuotiaaksi. Gambellan alueella ei tunneta myöskään viemäröintiä tai vessoja, minkä vuoksi asutuskeskusten laidat ovat yhtä suurta julkista käymälää. Sähköt katkesivat pimeän ajaksi.

Avustusjärjestöjenkin kartoilla Gambella on kaukana ja syrjäinen. Humanitäärinen ja kirkollistaustainen järjestö nimeltä "Samarialainen lompakko" jakelee kyliin ruokaa ja muuta apua. UNHCR avustaa alueelle Etelä-Sudanin konfliktin aikana tulvineita pakolaisia, joista tosin suurin osa on nyttemmin palannut tai ajettu takaisin Sudaniin. Koska Gambellan etniset ryhmät ovat samoja kuin Etelä-Sudanissa, suuri osa väestöstä sympatisoi Etelä-Sudanin kristittyjä separatisteja, vaikkei välttämättä pitänytkään SPLA:n sissitoiminnasta ja sen ulottumisesta Gambellan puolelle, mistä oli myös gambellalaisille koitunut paljon ongelmia.

Aina eivät Gambellan asiat ole olleet yhtä surkeasti kuin viimeisten vuosikymmenten ajan. Keisariajalla Gambella vuokrattiin brittien kauppa-asemaksi ja siitä kehittyi vilkas ja vauras kahvikaupan keskus. Barojokea pitkin pystyi navigoimaan Niiliä myöten Khartumiin ja edelleen aina Alexandriaan saakka. Menneestä ajasta muistuttavat yhä kaupungissa aiemmin asuneiden kreikkalaisen ja armenialaisen siirtokunnan sekä muiden kahvikauppiaiden huvilat. Sittemmin Gambella on lähinnä kuihtunut, koska jokilaivaliikenne lakkasi ja Etelä-Sudanin konflikti heijastui kielteisesti Gambellaan.

Gambellan kansallispuisto ennen niin laajoine ja korvaamattomine kosteikkoineen osoittautui pääasiassa fiktioksi. Nyt suurin osa kosteikoista on tuhottu eikä kansallispuistoa käytännössä ole. Vielä 80-luvulla Gambellassa on ollut merkittäviä ja ainutlaatuisia guineo-sudanilaiseen vyöhykkeeseen kuuluvia metsiä, jopa sademetsiä, mutta käydessämme useilla oletetuilla paikoilla totesimme, että metsät oli tuhottu. Alueelta, jossa oli ennen ollut sademetsää, löysimme kaksitoista vuotta vanhoja istutusmetsiä, joissa oli käytetty vierasperäistä puulajia.

Vaikka varsinaiset metsät on pääosin tuhottu, Gambellassa on silti säilynyt etiopialaisittain poikkeuksellisen tiheä puukanta, johtuen lähinnä suhteellisen matalasta väen ja karjan tiheydestä. Suurin osa alueen maastosta onkin puusavannia, jotain ruohosavannin ja metsän väliltä. Vaikka pääosa alueella ennen tavatuista suurista afrikkalaisista villinisäkkäistä on hävitetty, joitain antilooppeja, melko runsaasti apinoita ja erittäin runsaat lintukannat ovat yhä tallella. Gambellan linnusto on harvinaisen runsasta ja erityistä siinä on tietysti, että siellä on aivan eri lajisto kuin suurimmassa osassa muuta Etiopiaa, sillä Gambella kuuluu ilmastollisesti ja kasvillisuudeltaan Länsi-Afrikasta Etelä-Sudaniin ulottuvaan luontovyöhykkeeseen.

Suurin osa Gambellan alueen ruohostomaista ja puusavanneista poltettaan kuivan kauden alkajaisiksi, jotta karja pääsisi jopa kolmimetriseksi kasvavan heinikon alta käsiksi tuoreeseen versovaan ruohoon. Oli suuri mysteeri, kuinka nämä palot eivät tuhoa kaikkea puustoa ja kuinka ne saadaan sammumaan "itsestään".

Gambellasta varoitetaan yleensä pahana malaria-alueena, mutta satuimme sinne ilmeisesti hyvään aikaan, sillä hyttysiä oli varsin vähän. Emme saaneet vatsatautejakaan, vaikka söimme Abobon kylässä ainoaa saatavilla olevaa ruokalajia - tilapiaa sormin.

Addis Abeba 2/1

Olin vaihteeksi vajaan viikon sairaana, ja niinpä tämänkertainen blogiluku koskee kirjallisuutta. Addiksessa palelee koko ajan. Olen palellut nojatuolissa ylläni villapaita, pakistanilainen villainen megakaulahuivi ja vielä tunisialainen kamelinvillasta tehty kaftaani, kädessä teetä hunajalla ja kuunnellen Anwar Brahimin musiikkia. Joskus sairastaminen on produktiivista, koska silloin tekee asioita, joita ei olisi muutoin tullut tehneeksi. Niinpä viiden päivän sairastamisen aikana luin kolme kirjaa ja käänsin suomesta englanniksi yli 60 sivua tekstiä. Olen lukenut Afrikan historiaa ja Heidi Hautalan Venäjä-teesejä.

Viihdepuolella luin jatkoksi edellisten kuukausien Boris Akuninille, John le Carrélle, David Ignatiukselle ja Alex Drydenille uuden kirjailijan Daniel Silvan kaksi kirjaa, joita Ignatiuksen henkilökohtaisesti tunteva lähde minulle suositteli. Toinen kertoo islamistiterroristeista Euroopassa, toinen fasismiin marssivan Venäjän asekaupoista. Faktan puolesta kotiläksyt on tehty molempiin; jälkimmäisen kirjan roisto on ilmeisesti mukaeltu Thaimaassa oikeuden eteen joutuneesta venäläisestä asekauppiaasta Viktor Butista.

Niissä on uskottavaa operationaalisuutta kuin Ignatiuksella, mutta paljon liian ilmeistä le Carré -pastissia, mikä tosin on aina nautittavaa lukea. Lisäksi kaksi yksityiskohtaa häiritsi: 1) Silva plagioi itseään - toistaa jopa sananmukaisina samoja kuvauksia samoista henkilöistään kirjasta toiseen. 2) Silva eikä hänen kustannustoimittajansa eivät osaa venäjää, eivätkä tiedä, että venäjällä on maskuliini- ja feminiinimuodot ja siten adjektiivin on pääsanan edessä oltava pääsanan mukaisessa muodossa ja naisten sukunimet ovat feminiinissä eivätkä siis identtisiä miestensä sukunimien kanssa.

Akunin, Ignatius ja le Carré jäävät yhä kärkisijoille, mutteivät ole keskenään vertauskelpoisia erilaisten tyylien vuoksi. Dryden ja Silva ovat molemmat kirjoittaneet aivan tämän päivän teemoista - al-Qa'idasta ja Putinin Venäjästä - ja tehneet aiheiden puolesta hyvää taustaselvitystä, mutta jäävät taiteellisesti jälkeen kärkikolmikosta, tai ehkä tarvitsevat ajan patinaa. Akunin kuvaa keisariajan loppuaikojen konspiratiivista Venäjää ja le Carré pääosassa tuotantoaan kylmää sotaa; näistä aikakausista omakohtaiset eletyt kokemukseni ovat vähäisempiä joten pystyn arvioimaan realistisuutta huonommin kuin Ignatiuksen, Drydenin ja Silvan kohdalla eivätkä Akunin ja le Carré siksi jää yhtä helposti kiinni häiritsevistä pikkuvirheistä tai epäjohdonmukaisuuksista. Le Carrén myöhäisemmässä tuotannossa ärsyttää sen saama muodikkaan amerikkalaisvastaisen poliittisen paatoksen sävy ja vastaavasti Silvan kohdalla edelliseen nähden vastakkainen israelilaismielinen näkökulma. Drydenilta jää kaikesta hyvästä huolimatta puuttumaan "sitä jotain" ja ehkä nimenomaan taiteellisesti. Kaikki tämä näyttäisi siis nostavan Ignatiuksen ja Akuninin kärkeen.

Suosikkini Ignatiuksen kohdalla on Agents of Innocence, ehkä siksi, että minäkin asuin Beirutissa ja tunnistin siten paikat, kahvilat ja jopa henkilöt, mutta huono ei ole myöhempikään Irakin sodan ja al-Qa'idan aikaan sijoittuva Body of Lies, josta tehty elokuvaversio kuulemma paraikaa pyörii Suomessa. Elokuvaversiot harvemmin tekevät kirjoille oikeutta, mutta elokuvaversio Akuninin loistavasta Statskii sovjetnikista ("Valtioneuvos", ei vielä tiettävästi suomennettu) ei ole lainkaan hullumpi. Lukijoille: löytyy vaikka Tallinnasta venäläisten elokuvien hyllystä. Miinuspiste tulee tietysti siitä, että elokuvaversiossa aivan viimeinen loppuratkaisu on korjattu poliittisesti korrektimmaksi, koska tsaariahan pitää palvella, vaikkei pitäisikään moraalisesti oikeana sitä, että oma salainen poliisi viljelee terrorismia ja provokaatioita, räjäyttää kerrostaloja jne.

Addis Abeba 1/1

Etiopialaiset tarkkailevat herkeämättä toisiaan, ulkomaalaisista puhumattakaan, havaitakseen ja lukiakseen merkkejä, koska täällä mitään ei koskaan sanota suoraan, vaan viestit pitää lukea rivien välistä. Etiopialaisen ja suomalaisen kohtaamisessa molempien onkin usein hyvin vaikeaa saada itsensä ymmärretyksi. Jos sanoo yhtä, se ymmärretään toisena. Vähintäänkin etiopialainen olettaa automaattisesti, että se, mitä on sanottu, on vain osa sanomasta, vihje, jonka perusteella olennainen sanoma - joka aina jätetään sanomatta - pitää yrittää päätellä. Taipumus ylitulkita kaikki johtaa lopulta siihen, että ulkomaalaisetkin alkavat varoa kaikkea sanomistaan.

Etiopialaiseen kulttuuriin kuuluu myös lähtökohtainen muutosvastaisuus, jonka sovellusta on oikeastaan sekin, että jos jokin asia lopulta muutetaan, niin se muutetaan kokonaan. Näyttää siltä, että etiopialainen ei voi ymmärtää, miksi joku haluaisi vaihtelua - sitä, että yhtenä päivänä tehdään yhtä ja toisena toista, eikä se tarkoita että se ensimmäisen päivän tekeminen on huonompaa kuin toisen. Tapasin joskus viime vuoden lopulla Debre Zeitissä nuoren keskieurooppalaisen antropologitytön, joka selitti asiaa viisaasti toteamalla, että meillä länsimaissa ei ymmärretä sitä, että etiopialainen ajantaju on syklinen: Päivien on tarkoitus seurata toisiaan samanlaisina. Siksi myöskään ei välttämättä kannata tehdä tänään sitä, minkä voi jättää huomiseenkin, koska huominen on päivänä uusi kopio tämänpäiväisestä ja kenties asian tekeminen silloin onnistuukin paremmin kuin olisi onnistunut tänään, jolloin se ei sitäpaitsi vielä ollut täysin välttämätöntä.

Kerran kehuin taloudenhoitajattareni hyvää spagettia ja siitä seurasi, että kolmena seuraavana päivänä oli spagettia. Kun sitten erehdyin sanomaan, että eikö seuraavana päivänä voisi olla jotain muuta, tämä ymmärrettiin, että "ei enää koskaan spagettia", mikä ei ollut tarkoitus. Siinä on jotain kulttuurista, kun älykäs ja kohtuullisen kielitaitoinenkin ihminen ei tunnu havaitsevan mitään mielekästä siinä, että joskus vaihtelulla on itseisarvoinen merkitys. Ehkäpä se johtuu siitä, että me lineaariset länsimaalaiset ikävystymme liian nopeasti samanlaisina toistuviin päiviin. Turhamaisuudessamme ja ikuisessa seikkailujen kaipuussa haluamme aina jotain uutta emmekä ymmärrä tyytyä siihen, mitä meillä on.

Kuitenkin lineaariset länsimaalaiset ovat jo muutamien vuosisatojen ajan olleet maailman teknologisen kehityksen johdossa. Sitä ennen he elivät keskiajan muutosvastaisuutta. Silloin läntisessä Euraasiassa teknologiaa ja innovaatioita veivät eteenpäin kärsimättömät arabit, jotka purjehtivat ja vaelsivat Intian valtameren rannikoita myöten Indonesiaan ja Madagaskarille saakka. Sitten lineaariset länsimaalaiset, joiden oli hankalaa kulkea silkkitietä Kiinaan, purjehtivat läntisten valtamerten taa ja alkoivat tehdä löytöretkiä. Jo ennen näitä Kiinalla olisi ollut teknologinen osaaminen valloittaa Amerikka ja Afrikka, mutta amiraali Cheng Hen seikkailujen jälkeen Kiina lopetti löytöretket ja sulkeutuikin vuosisadoiksi, laajeten tosin mantereisesti Sisä-Aasiaan. Uusien asioiden löytäminen koettiin hovissa uhaksi, koska Kiinassahan oli jo kaikki.

Kerron toisenkin esimerkin. Joulun ajan nimissä erehdyin antamaan kasan pieniä kolikoita lähikatuni varrella odottaneelle kurjalle pienelle kerjäläistytölle. Tämä ei todellakaan jäänyt huomaamatta - Etiopiassa kun kaikkialla on silmiä ja korvia tarkkailemassa toisten ihmisten tekemisiä ja viestejä. Niinpä seuraavana päivänä oli samalle pienelle kadunpätkälle asennettu viisi toinen toistaan surkeampaa pikkulasta, ja pensasaidan nurkassa kyttäsi heidän toimintaansa valvova vanhempi nainen. Tähän se ei jäänyt vaan lapset vielä kaiken lisäksi parkuivat sydäntäsärkevästi, kun en antanut rahaa. Tätä toistui parin päivän ajan. Sen jälkeen lapset oli vedetty pois eikä heitä sen koommin näkynyt. Heille löytyi kai tuottoisampaa käyttöä jostain muualta.

Ajoittain kyynisessä mielessäni herää kysymys, mitä kaikkea etiopialaiset voisivat saada aikaan omissa elämissään, jos kaikki kerjäämiseen käytetty luovuus ja innovatiivisuus käytettäisiinkin johonkin tuottoisaan työhön tai voittoa tuottavaan yrittämiseen. Entä jos etiopialaiset lahjakkaat nuoret naiset voisivat avata pienyrityksiä ja tuottaa kotimaassa niitä tavaroita, jotka nykyisin tuodaan Kiinasta, ja niitä palveluja, joita ilman etiopialaiset elävät, sen sijaan, että joutuvat piikomaan Persianlahdella tai tehtailemaan yhä lisää köyhiä lapsia hellojensa ääressä? Entä jos lahjakkaat nuoret miehet, sen sijaan että notkuvat toimettomina kaduilla ja ilotaloissa haaveilemassa turvapaikan hakemisesta, voisivat tuottaa edullisesti tavaroita ja palveluita, jotka nykyisin teetetään kiinalaisilla ja rahoitutetaan länsimaiden tukirahoin? Toisaalta, jos vaikka internet vapautettaisiin, niin tukkisivatko etiopialaiset heti länsimaalaisten sähköpostit nigerialaisilla ketjukirjeillä?

Jos pyörä on vuosikymmenten varrella muuttunut neliskanttiseksi, se kannattaisi ehkä aika ajoin keksiä uudelleen. Jos kaikesta keskittämisestä ja ylhäältä johtamisesta huolimatta asiat eivät edisty niin kuin yhteiskuntainsinöörit toivovat, niin kannattaisi ehkä sittenkin sallia rönsyjen ja kukkien kasvaminen. Eikö evoluutiokin toimi niin, että paljon rönsyjä kasvaa kaikkiin suuntiin ja niistä menestyksellisimmät sitten menestyvät, kun taas epäonnistuneet tai vain epäonniset ratkaisut kuihtuvat tai vaihtavat alaa? Mutta eihän toki. Jos kaikkien kukkien antaisi kukkia, niin nehän kasvaisivat keskelle sitä uljasta lineaarista tietä, joka on määritetty kulkemaan ikuisesti kohti vuosituhattavoitteita, ja silloin tuo tie suorastaan rämettyisi kukista.

Mikä pahempaa, kehitysmaiden auttamiseksi hartiavoimin töitä paiskivat länsimaalaiset asiantuntijat näyttävät omaksuneen syklisen elämänasenteen, jossa päivä seuraa toistaan samanlaisena, vaikka kuinka olisi määritetty lineaarisia tiekarttoja ylhäältä johdetusti. Pahinta ovat rönsyjen salliminen tai pyörän keksiminen uudestaan. Kaikki on aina juuri nyt täsmälleen parhaalla mahdollisella, ainoalla oikealla tiellä, jota ei saa horjuttaa. Kukaan ei ole muistanut huomauttaa, että jos kaikki tosiaan puhaltavat yhteen hiileen, se hiili varmaankin sammuu ja kaikki puhaltaminen menee hukkaan. Hiili saattaa hehkua vähän paremmin saadessaan lisää happea, mutta tämän jälkeen tekohappea ei voi lisätä ikuisesti, tai ainakaan sillä ei ole toivottua vaikutusta, koska hiilen palaminen riippuu paljosta muustakin kuin ilmavirran tuomasta hapesta.

Kehitysyhteistyöstä on vuosikymmenten mittaan usein tullut kuin suuri pumppuasema. Joidenkin mielestä kyse on vain siitä, kuinka paljon rahaa saadaan pumpattua rikkaiden maiden veronmaksajien taskuista kehitysmaihin, mieluiten mahdollisimman harvojen ja sitäkin suurempien pumppujen kautta. Kaikki kulminoituu siihen, kuinka suuri ja hieno pumppu on, kuinka paljon sen rattaita rasvataan ja kuinka virtaviivaisesti ja yhdenmukaisesti kaikki sinne rahaansa kaatavat, jotta rahaa saataisiin palamaan enemmän. Tarvitaan paljon suuria kansainvälisiä pumppukokouksia viiden tähden hotelleissa ja paljon mannertenvälistä lentämistä ykkösluokissa, jotta pumpputeknikot voivat väitellä rasvaustavoista ja siitä, millä nimellä pumppuasemaa kutsuttaisiin tänään, koska se kuitenkin vaihtaa nimeään aika ajoin. Suuri on kaunista ja näin tavoitteita voidaan ikuisesti lähestyä pitkällä tiellä, joka ainaisesti etenee. Se ei voi koskaan perääntyä, joskus se vain kääntyy 180 astetta ja etenee edelleen.

Mennäänpä kuitenkin toiseen asiaan. Olen jo vuosikausien ajan ottanut pieneksi henkilökohtaiseksi missiokseni tehdä eräänlaista kehitysapua omilla rahoillani ja yksityisellä ajallani. Tosin en kutsu sitä kehitysavuksi, vaan investoinneiksi. Mitkään voimani ja rahani eivät riitä siihen, että nostan kuopista kaikkein kurjimpia. Sen sijaan jos kohdennan investointini oikein ja lupaaviin kohteisiin, joissa pieni tuki, kuten koroton laina tai muutaman kontaktin järjestäminen, voi saada aikaan suuria, se koituu myös minun edukseni. Tänäkin päivänä tunnen päivittäistä iloa ja ylpeyttä siitä, että maailmalla vaikuttaa jo useita investointieni kohteita ja kaikki he ovat näyttäneet menestyneen loistavasti valitsemillaan teillä. En muista yhtään tällaista investointia, joka olisi mennyt hukkaan, enkä usko kyseen olevan amnesiasta. En muista ainuttakaan tällaista lainaa, josta en tietäisi, että se on jo maksettu tai tulossa maksetuksi takaisin.

Kun investoi aikaansa tai rahaansa suuriin koneistoihin, hyvät työt eivät koskaan jää rankaisematta ja rahan ruikutus vain yltyy. Kun investoi hyviin yksilöihin, kaikki tulee takaisin moninkertaisena. En ymmärrä alkuunkaan, miksi joidenkin mielestä sana "investointi" on kylmä ja kova, ja sen tilalle pitäisi saada jotain lämmintä ja pehmeää. Minä ainakin olisin paljon onnellisempi ja ihmisarvoisempi jos joku pitäisi minua kannattavana investointina kuin jos joku pitää minua kerjäläisenä, jota pitää auttaa säälistä tai siksi, että "mitä muut sanoisivat". Mieluummin ottaisin apurahani ja palkkani joltain, joka uskoo minuun ja siihen mitä teen, ja varmistaisin tuottavani odotuksille myös katetta, kuin seisoisin tumput suorana ja säkki auki jonkin valtavan pumppuaseman raharuiskun alla uskotellen itselleni, että se on ihmisoikeuteni tai "saavutettu etu".

Valokuvia

Hyvää uutta vuotta blogin lukijoille! Uuden vuoden kunniaksi alkavat myös uudet kujeet. Olen perustanut lukijoiden visuaalisia tarpeita tyydyttämään valokuvablogin, joka löytyy osoitteesta: http://maailmajapaikat.wordpress.com

Aluksi olen ladannut sinne muutamia kuvia yleisistä Addiksen puutarhalinnuista, mutta lisää on luvassa, eikä pelkästään lintukuvia.