Pääsiäinen Latgalessa

Viime vuosina olen viettänyt useita pääsiäisiäni Libanonissa, mutta tällä kertaa minut rekrytoitiin pääsiäiseksi kulttuurimatkalle Latvian itäiseen maakuntaan Latgaleen. Sattui vieläpä niin, että useimmilla kristityillä kirkkokunnilla pääsiäinen oli tänä vuonna samaan aikaan. Ekumenia kukoisti myös pääsiäisturneellamme Latgalessa.

Latgale (rinnakkaisnimeltään Latgallia) on yksi Latvian kolmesta historiallisesta osasta, joista ne kaksi muuta ovat Kuurinmaa (Kurzeme) ja Liivinmaa (Vidzeme). Nykyisin Latvia on jaettu neljään lääniin, kun Kuurinmaa jakautuu nykyisen Latvian alueella kahteen osaan, Kuurinmaahan ja Zemgaleen (Semigallia). Nämä jakautuvat hallinnollisesti piirikuntiin ja erityisasemallisiin kaupunkeihin.

Latgale poikkeaa historiallisesti ja kulttuurisesti muista Latvian alueista sikäli, että se kuului pitkään Puolan ja Puola-Liettuan valtakuntiin, mikä onkin jättänyt jälkensä Latgalen leimallisesti katoliseen kulttuuriin. Latvian väestö jakautuu protestantteihin, ortodokseihin ja katolisiin ja Latgalessa katoliset ovat latgalleja, lättejä ja puolalaisia, kun taas ortodoksit yleensä venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Liivinmaassa on myös ortodoksisia lättejä. Läntisellä Liivinmaalla ja Kuurinmaalla lätit ovat pääsääntöisemmin protestantteja.

Latgale on myös etnisesti erilainen kuin muu Latvia. Ensinnäkin latgallit muodostavat oikeastaan oman etnisen ryhmän, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Vaikka koko Latvian nimi tuleekin latgallien heimosta, joka oli ensimmäisenä Väinäjoen vartta asuttanut balttiheimo, Liivinmaalla ja Kuurinmaalla on pitkään suhtauduttu latgalleihin alentuvasti, ikään kuin nämä olisivat jotenkin epälatvialaisia, maalaisia ja takapajuisia. Toki Latgale oli monissa asioissa jäljessä muun Latvian kehitystä, mutta se johtui Venäjän imperiumin sortotoimista. Esimerkiksi maaorjuus lakkautettiin Latgalessa huomattavasti myöhemmin kuin muussa Latviassa.

Muutenkin Latgale on kulttuurisesti erikoista aluetta. Se on etnisesti kirjavampi kuin muu Latvia. Latgalesta löysivät aikoinaan turvapaikan Venäjän imperiumissa vainotut ryhmät, kuten vanhauskoiset ortodoksit ja juutalaiset. Vanhauskoisten yhteisöt ovat edelleenkin Latgalessa moninaiset - heitä on siellä huomattavasti enemmän kuin Virossa, jossa he rajoittuvat lähinnä Peipsijärven rannan sipulivenäläisiin, ja Liettuassa, jossa sielläkin on vanhauskoisten yhteisöjä. Juutalaiset muodostivat aikoinaan merkittävän komponentin Latgalen kaupungeissa, mutta ovat supistuneet menneiden aikojen vainojen ja uudemman emigraation myötä hyvin vähäiseksi ryhmäksi.

Latgalen maisemaa hallitsee sen halki ja lopulta Riianlahteen virtaava Väinäjoki (lätiksi Daugava). Aikoinaan Väinän varsilla oli vahva suomensukuisten liiviläisten asutus, minkä vuoksi sekä joella että Latgalen suurimmalla ja Latvian toiseksi suurimmalla kaupungilla Väinänlinnalla (lätiksi Daugavpils) on myös vanhastaan suomenkieliset nimet. Monilla muillakin paikoilla Latviassa olisi olemassa liivinkielisiä (eli käytännössä suomalaisia) paikannimiä, vaikka ne ovatkin liiviläisten saksalaistumisen ja latvialaistumisen myötä kadonneet unholaan. Nykyisin liiviä puhuu äidinkielenään enää muutama perhe Kuurinmaan rannikolla. Tosin liiviläinen kulttuuri on ollut elpymään päin Latvian itsenäistymisen jälkeen.

Kun saksalainen ritarikunta eli teutoonit aikoinaan valloittivat Kuurinmaan ja Liivinmaan, monet liiviläisten ylimystöstä kristinuskoon käännyttyään saksalaistuivat. Tästä kertovat useiden merkittävien baltiansaksalaisten sukujen liiviläiset nimet - esimerkiksi Lieven (Liivi) ja Üxkull (Ykskylä). Ensimmäinen matkakohteemme Riiasta lähdettyämme olikin Līvānin pikkukaupunki, joka on saanut nimensä siellä aikoinaan kartanoa hallinneen Lievenin suvun mukaan. Līvānissa tutustuimme sikäläiseen kulttuurikeskukseen, jossa meille myös esitettiin kansanlauluja ja -tansseja sekä pääsiäisperinteitä. Matkanjärjestäjämme isän ehtymättömistä kotiviinikellareista ammensi retkueemme virvokkeita kulttuurintäyteisen päivän päätteeksi.

Jo matkalla Līvāniin pysähdyimme muuten Liepkalnin leipomolla Väinäjoen varrella, jossa havaitsin Väinää pitkin seuraavan myös perin merellisiä muuttolintuja: pienparvina meriharakoita, merimetsoja ja isokoskeloita. Kattohaikarat olivat jo saapuneet Latviaan ja rakentelivat pesiään, hautoivatkin monin paikoin. Matkamme aikana kevät eteni kohinalla, tuoden kivitaskuja, tiltaltteja ja matkan lopulla jo pajulintujakin.

Līvānista jatkoimme seuraavana päivänä Preilin pikkukaupunkiin tai kylään, jossa tutustuimme nukkemuseoon, kirkkoon ja juutalaisen herran pitämään hotelliin, jonka pihassa oli Latvian pienin ekumeeninen kappeli. Hotelli oli vanhassa Borchien aatelistalossa, jossa oli välillä toiminut myös sairaala. Borchien komeasta linnasta on nykyisin jäljellä vain julkisivu ja sekin hyvin huonossa kunnossa. Matkalla Preilistä eteenpäin ilahdutti silmiäni sinisuohaukka.

Seuraava kohteemme oli Latgalen pääkaupungiksi mainittu Rēzeknen kaupunki, jossa tutustuimme sikäläiseen museoon, taidetaloon, linnavuoreen sekä ortodoksiseen, katoliseen ja vanhauskoiseen kirkkoon. Pääsiäismenot olivat täydessä vauhdissa. Kansa siunautti kirkoissa seuraavan aamun aterioitaan ja keskiyöllä katselimme ristisaattoa. Vanhauskoisten kirkolla saattoi havaita senkin seikan, että kaikki vanhauskoisetkaan eivät ole pitäneet kovin tiukasti kiinni tavoistaan, sillä osa kirkkoon saapujista jätti kolminkertaiset ristinmerkit ja kumarrukset tekemättä ja vain lampsi sisään. Rēzeknessä myös söimme ja joimme sekä perehdyimme paikalliseen yökerhoon, joka oli sangen tyhjä, vaikka sinne pyrki mutta käännytettiin ovelta paljon väkeä. Olivat ehkä alaikäisiä.

On mainittava, että linnavuorella oppaamme kertoi tarinan paikallisesta prinsessa Ruususesta, joka oli kirottu kellariin ja ilmestyi yhdeksän vuoden välein keskiyöllä linnavuorelle siltä varalta, että joku nuorukainen voisi rikkoa kirouksen pitelemällä prinsessaa kädestä siitä huolimatta, että tämä muuttui lohikäärmeeksi ynnä muuta hämmentävää. Vain yksi prinsessa ilmestyi paikalle, mutta hänkin nojaili jonkun heilan käsivarteen, joten pelastamatta jäi.

Kolmantena päivänä laskeuduimme alas Grāveriin tutustumaan paikallisiin keramiikkataiteilijoihin. Siellä virtasi Dubna, joka myös Līvānin läpi virtaa. Jatkoimme Grāverista koko Latvian katolisuuden keskukseen Aglonaan, jossa on häikäisevän valkoinen katedraali, Latvian suurin katolinen kirkko. Isä Guntars esitteli meille katedraalia ja Latvian katolisen kirkon sekä pyhimysten historiaa.

Kun olimme Rēzeknessä tutustuneet juuston saloihin, Aglonassa saimme itsensä vihityn leipäruususen opastuksella kuulla leivän ihmeistä. Tulimme samalla syötetyiksi ja juotetuiksi. Syödä piti niin kauan kunnes suoli seisoi ja jos pontikka ei ollut pöydällä kierrossa, alkoholi kuulemma haihtui pois. Se, joka kieltäytyi syömästä, sai kauhasta päähänsä.

Viimeinen kohteemme oli Väinänlinna eli Daugavpils, Latvian toiseksi suurin kaupunki. Historiallisesti tämä Väinäjoen strateginen linnoituspaikka on tunnettu myös nimillä Dünaburg, Dinaburga, Dyneburg, Boriso-Glebsk, Dźwińsk ja Dvinsk. Tämä 130 000 asukkaan kaupunki oli varsin miellyttävä yllätys, sillä sitä oli mittavasti kunnostettu ja siivottu ja oli varsin viihtyisä keskusta-alue sekä vanhakaupunki. Kaupungissa on nykyisin noin puolet venäläisiä ja loput jakautuvat latvialaisiin, puolalaisiin ja muihin.

Pidimme illalla piknikkiä aukiolla Väinänlinnan keskustassa ja aamulla tutustuimme oppaan kera Napoleonin sodissa osaansa näytelleeseen Väinänlinnan linnoitukseen, "Latvian Suomenlinnaan", suureen linnoitusalueeseen, joka oli täysin ruokottomassa kunnossa, mutta paraikaa mittavat restaurointityöt on näemmä aloitettu, osittain EU:n rahoituksella. Tästä alueesta tulee kyllä komea ja Itä-Latvian turismin vetonaula sitten kun kunnostustyöt on saatu päätökseen. Linnoitusalueella sain Latvian listalleni kaksi uutta lintulajia, sinirinnan ja käenpiian.

Pikahuomioita arabikeväästä

Omiin vaaleihinsa viime aikoina keskittynyt Suomi ei ole ainoa länsimaa, jossa uutisointi arabikevään tapahtumista on hiipunut. Libyassa sisällissota jatkuu, mutta pattitilanteessa. Uutisointi on siirtynyt saarretun Misratan humanitääriseen hätään, joskin Ranska ja Britannia ovat ilmoittaneet lähettävänsä "kouluttajia" (lue: tiedustelutukea) Libyan opposition tueksi. Nämä maat, samoin kuin mm. Qatar, ovat myös tunnustaneet Libyan opposition maan viralliseksi edustajaksi. Tänään uutisoitiin siitä, että oppositio olisi ottanut hallintaansa pienen rajapaikkakunnan Tunisian rajalla.

Maa, jossa viime aikoina on tapahtunut suurimpia, on Syyria, mutta siitä kerrotaan meille vain valittuja huhuja, koska Syyria on onnistunut pitämään ulkomaiset toimittajat visusti maasta poissa, Qatarin rahoittama al-Jazeera on syyrialaismielinen, ja koska länsimaissa ja Israelissa elää ihmeellisen vahvana myytti, että Syyrian yksipuoluediktatuurin kukistuminen olisi jotenkin vahingollista niiden alueellisille eduille. Myytti perustunee paitsi irrationaaliseen sunnikammoiseen islamofobiaan, myös siihen kuvitelmaan, että Syyria olisi kammettavissa pois Iranin islamistisen hallinnon vaikutuspiiristä.

Itse asiassa viimeksi mainittu asia pitää paikkansa. Ajattelussa on kuitenkin se virhe, että Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta onnistuisi Syyrian nykyhallinnon pysyessä vallassa. Juuri niin asia ei missään tapauksessa ole. Syyrian nykyhallinto on vallassa pysyäkseen riippuvainen nimenomaan shiialaisen Iranin tuesta. Syyrian vaikutusvalta Libanonissa on riippuvainen shiialaisen Hizbullahin tuesta, joka taas edellyttää tottelevaisuutta Iranille. Syyrian vaikutusvalta hehkuttamassaan Palestiinassa on riippuvainen liitosta Hamasin kanssa. Hamas on Iranin liittolainen. Syyrian nykyhallinto on riippuvainen Iranin nykyhallinnosta - Syyrian väestö taas ei Irania rakasta. Niinpä Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta edellyttää hallinnon vaihtumista joko Syyriassa tai Iranissa.

Syyriaa hallitseva Ba'ath-puolue, poliittiset tiedustelupalvelut ja sotilasjohto ovat vähemmistöryhmän, shiialaisuudesta irronneen alawiittilahkon, käsissä. Tämän ryhmän pahin kauhukuva on se, että syyrialaiset - siis maan väestön suuri enemmistö - saisivat Syyriassa vallan ja kostaisivat heitä vuosikymmenien ajan tyrannisoineelle, vanginneelle, eristäneelle ja kiduttaneelle alawiittihallinnolle.

Syyrian oppositio ei ole islamistinen eikä sektaarinen, siis lahkolaisuuteen perustuva. Siihen kuuluu niin sunneja, kristittyjä, alawiittejä kuin kurdejakin. Siihen kuuluu konservatiiveja, liberaaleja, vasemmistolaisia ja islamisteja. Syyrian opposition vanhat jupisevat parrat vaikuttavat ulkomailla eikä heillä ole juurikaan vaikutusvaltaa Syyrian kaupunkeihin, joissa kansannousun etulinjassa ovat muiden arabimaiden tavoin koulutetut nuoret syyrialaiset: keskiluokka, pienyrittäjät, opiskelijat, lukiolaiset.

Sen sijaan Syyrian alawiittihallinto on sektaarinen, siis lahkolainen. Se ei ole itse islamistinen, mutta kaikki sen pääliittolaiset ovat: Iran, Hizbullah ja Hamas. Syyrian oppositio on barrikadeilla vannonut kansallisen yhtenäisyyden ja suvaitsevuuden nimiin. Syyrian hallinto on puolestaan lietsonut lahkoväkivaltaa sekä propagandassaan että aseellisissa provokaatioissa, joissa on julmasti surmattu uskonnollisten vähemmistöjen edustajia ja sotimisesta kieltäytyneitä sotilaita ja upseereja. Syyrian presidentti joutui tällä viikolla erottamaan erään alueen poliittisen tiedustelun komentajan (alawiitin), koska tämä näkyi maailmalle levinneissä videoissa, joissa "terroristit" (todellisuudessa siis salaisen poliisin provokaattorit) surmasivat erityisen julmalla tavalla ihmisiä.

Syyria ilmoitti jo poikkeustilasta luopumisesta, mikä olisi oppositiolle suuri voitto ja juhlan aihe, mikäli ilmoitukseen voisi luottaa. Se edellyttäisi, että tilalle ei luoda uusia keinotekoisia perusteita diktatuurin, yksipuoluejärjestelmän ja salaisen poliisin mielivallan säilyttämiseksi. Kukaan tuntemani syyrialainen ei tunnu ottavan poikkeustilan lakkauttamista oikein tosissaan, varsinkaan kun samaan aikaan turvallisuuspalveluiden väkivalta, pidätykset ja ihmisten katoamiset jatkuvat. Turvallisuusjoukot ovat tappaneet jo satoja ihmisiä ja tilanne näyttää siltä, että mikäli vallankumous onnistuu, uhrit saatetaan jälkeenpäin laskea nelinumeroisissa luvuissa - Egyptin kansannousun tukahduttamisyrityksen kuolonuhrien määräksi on nimittäin hiljattain ilmoitettu lähes 900 ihmistä.

Monet ystävistäni ovat viime vuosina lähteneet Syyriasta - töihin, opiskelemaan tai avioon. He ovat päätyneet Persianlahden maihin, Libanoniin, Jordaniaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Jotkut ystävistäni ja vielä useampien ystävieni vanhemmat ja sukulaiset ovat sen sijaan yhä Syyriassa ja saan siten varsin kattavasti huhuja ja silminnäkijätietoja kaikista kaupungeista. Mielenosoitukset jatkuvat päivittäin kaikissa yliopistokaupungeissa ja useissa tärkeissä heimokaupungeissakin. Turvallisuuspalvelut käyttävät niitä vastaan tulivoimaa ja hajottavat mielenosoituksia, jotka kuitenkin puhkeavat taas seuraavana päivänä uudelleen.

Moni tilanteen seuraaja, minä mukaan lukien, pelkää, että Syyrian häikäilemätön hallinto ryhtyy sumeilemattomaan verilöylyyn, kuten se teki Hamassa vuonna 1982. Tilanne on kuitenkin nyt aivan toinen. Haman kansannousu oli vain yhden ryhmän, Muslimiveljeskunnan, toteuttama, ja se kulminoitui yhdessä kaupungissa. Nyt Syyrian hallinnolla on vastassaan erittäin heterogeeninen oppositio, joka on valmis kaduille kaikissa Syyrian kaupungeissa paitsi ehkä Palmyran keitaan Tadmurissa (tunnetussa turistipaikassa ja turvallisuuspalvelun keskittymässä, jossa on myös yksi maan pahamaineisimmista poliittisista vankiloista). Syyrian nykyinen oppositio ei ole islamistinen, ei fanaattinen, se haluaa demokratiaa ja avautumista muuhun maailmaan, sekä arabimaihin että länteen. On vaikea kuvitella, että mikään määrä valheita ja propagandaa pystyy demonisoimaan Syyrian nuoret koulutetut sukupolvet "siionistien agenteiksi ja al-Qa'idan terroristeiksi", kuten propaganda epäloogisesti asioita yhdistelee. Mutta väkivalta on tietysti väkivaltaa ja sitä vastaan siviilien on vaikea puolustautua muulla kuin ulkomaille toimitetuilla amatöörivideoilla.

Oppositiolla aseita ei juuri ole, joten Libyan kaltainen sisällissota vaikuttaa ainakin toistaiseksi epätodennäköiseltä. Maan aavikkoisten laitojen heimot ovat kuitenkin varsin aseistautuneita (tavanomaisin metsästysasein) ja koillisosan kurdit voisivat halutessaan saada suuriakin määriä aseita veljiltään Irakista, joskin yrittänevät viimeiseen saakka välttää tällaisen eskalaation, joka helposti johtaisi kurdivastaisiin toimiin myös naapurimaissa. Syyrian hallinnon syytökset libanonilaista aseistamatonta Tulevaisuusliikettä vastaan Syyrian opposition aseistamisesta lienevät tarkoituksellista sunnivastaista propagandaa.

Tästä pääsemmekin toiseen teemaan, seitsemän tarttolaisen pyöräilijän kidnappaukseen maaliskuun lopussa. Virolaiset kidnapattiin 20 minuuttia sen jälkeen, kun he olivat ylittäneet rajan Masna'asta, Syyriasta. Tämä viittaa siihen, että sieppauskäsky annettiin Syyriasta, johon kidnapatut todennäköisesti myös pian siirrettiin. Sieppauksesta epäiltiin ensin Syyrian tukemaan palestiinalaista terroristiryhmää PFLP-GC:tä, jolla on hampaisiin asti aseistettuja leirejä Syyrian ja Libanonin välisellä leveällä rajavyöhykkeellä. Myöhemmin sieppauksesta vastuulliseksi ilmoittautui kuitenkin tuntematon palestiinalaisryhmä, joka saattaa olla naapurimaan tiedustelupalvelun bulvaani.

Kaksi päivää sitten YouTubeen ilmaantui kidnappausvideo, jossa virolaiset olivat elossa mutta pelokkaan ja ahdistuneen oloisia. Tietysti. Heidät oli käsketty vetoamaan joukkoon johtajia ja pyytämään näitä auttamaan, jotta he pääsisivät kotiin perheidensä luo. Mitään erityisiä vaatimuksia ei esitetty, joten on luultavaa, että nämä vaatimukset on toimitettu muuta kautta kiristettävien tietoon. Varsinainen viesti sisältyi siis johtajien nimeämiseen: Libanonin (entinen) pääministeri Saad Hariri, Saudi-Arabian kuningas Abdullah, Jordanian kuningas Abdullah sekä Ranskan presidentti Sarkozy.

Mielenkiintoisesti Libanonin tämänhetkistä hallitustunnustelijaa Najib Miqatia ei nimetty, ei myöskään tavanomaisia Israelia ja Yhdysvaltoja. Nimetyistä ja nimeämättä jätetyistä voi tehdä erinäisiä päätelmiä siitä, keitä ja minkä maiden vihollisia virolaisten sieppaajat ovat. Syyria ja Hizbullah ovat toistuvasti hyökkäilleet Hariria vastaan propagandaoperaatioissaan, joissa ne syyttävät Hariria ja hänen Tulevaisuusliikettään liiallisesta läheisyydestä Saudi-Arabian ja Jordanian kanssa (toisin sanoen Syyrian ja Iranin vastustajien). Ranska puolestaan on ollut viime aikoina aktiivinen, aloitteellinen ja profiloitunut länsimaiden moraalisena johtajana arabimaissa. Kaikki mainitut johtajat ovat tärkeitä Libanonin poliittisten murhien erikoistuomioistuimen tukijoita. Tuomioistuimelta on jo kuukausien ajan odotettu Hizbullahiin kohdistuvia syytteitä.

Syyrian lisäksi kansannousu ja väkivalta jatkuvat Jemenissä. Presidentti Saleh on kieltäytynyt eroamasta, vaikka on lupaillut eroavansa vuonna 2013. Bahrain uhkasi karkottaa suuren joukon libanonilaisia shiioja epäiltyinä Hizbullahin agentteina toimimisesta ja maan shiialaisen enemmistön radikalisoimisesta Iranin laskuun. Lopulta Bahrain kuitenkin painostettiin luopumaan libanonilaisten karkotuksesta - ehkä heidät todettiin syyttömiksi, tai sitten joku uhkaili Bahrainia. Arabimaista lähinnä Arabiemiraatit ja Qatar ovat pysyneet rauhallisina ja näköjään kokonaan erossa arabikevään kansannousuista.

Terveisiä persuuksista

Naamakirjani on täynnä hysteerisiä päivityksiä - ihmisiä, jotka uhkaavat muuttaa pois Suomesta, kauhistuksia ja myötähäpeän tuntemisia. Itse näin ennen vaaleja painajaisen, jossa Soini ja Arhinmäki olivat muodostamassa hallitusta, joten minä muutin kaikki säästöni arvometalliharkoiksi sveitsiläiseen holviin ja lähdin etsimään itselleni uutta työpaikkaa uudesta kotimaasta. Joidenkin ihmisten reaktioista voisi päätellä maailmanlopun tulleen.

Vaali-iltana näin vaalivalvojaisissa naisten itkevän ja miesten kumoavan typertyneinä šotteja ja selittelevän "miksi näin kävi", enemmän vakuuttaakseen itseään kuin muita ympärillä. Ei uskoisi, että puolueemme kuitenkin voitti. No, siis menetimme sekä ääniä että paikkoja niin kuin kaikki muutkin "vanhat" puolueet, mutta koska kilpailijat menettivät persuille vielä enemmän kuin me, tulimme ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suurimmaksi puolueeksi. Ennen on ollut sinipunaa ja punamultaa, mutta nyt irvileuat puhuvat sinipunaniskahallituksen muodostamisesta. Persuilla ei ole vielä omaa väriä, vaikka julisteensa ovatkin niin hurrivastaiseksi puolueeksi epäilyttävän sinikeltaisia.

Oliko persujen vaalivoitto muka jollekin yllätys? Ilmeisesti oli. Minulle se ei sitä ollut, sillä olen jo pitkään ennustanut fasismimaisen ajattelun nousua kaikkialla Euroopassa. Onko se yllätys, että viidennes kansasta edustaa punaniskaisia junttiarvoja, uskoo kaiken olleen ennen paremmin ja että talouttamme ei panna kuntoon järkevällä talouspolitiikalla vaan eroamalla EU:sta ja potkimalla kaikki neekerit ja ählyt ulos maasta? Jos tämä väestönosa mielipiteineen tuli vasta nyt persujen vaalivoiton myötä tutuksi pääkaupunkiseudun toimittajille, niin heidänkin on syytä katsoa peiliin ja kysyä, olivatko he osa sitä ylimielisyyttä, jota vastaan kansan viha persuihin purkautui.

Persujen resepteissä ei ole mitään uutta. He edustavat erinomaisesti sitä viidennestä Suomen kansasta, jota harvemmin kuunnellaan paremmissa piireissä. Persujen ohjelma oli suorastaan pelottavan kansallissosialistinen, sillä puolue on talouspolitiikassa vasemmistolaisempi kuin demarit. Persut uskovat mystiseen vahvaan valtioon. Heidän nuorisojärjestönsä ohjelmasta kantautui natsilaisia kaikuja, kun se puhui kapitalismista "valtioruumiissa" elävänä parasiittina. Täyttä puppua, joka on ominaista bolševikeille tai natseille. Todellisuudessa yhteiskunta on se ruumis, ja valtio on parasiitti, joka voi elää vain niin kauan kuin yhteiskunta jaksaa sitä elättää. Jos parasiitti paisumalla liian suureksi tappaa isäntänsä, se kuolee itsekin.

Persut tai ehkä vielä enemmän heidän äänestäjänsä syyttävät kaikesta muita ja katsovat, että joku muu on aina vastuussa. Helsingin herrat, ulkomaalaiset, muslimit, EU, NATO ja milloin mikäkin muukalainen on syynä siihen, että kansa voi pahoin. Niin kauan kuin puolue on voinut räksyttää ikuisesta oppositiosta ottamatta koskaan vastuuta mistään, tämä muiden syyttely on ollut helppoa. Toivonkin, että persut pääsevät mukaan hallitukseen, koska silloin sekä heille että heidän kannattajilleen alkaa pikkuhiljaa valjeta, että tosiasiat eivät muutu demagogialla, ja että todellista politiikkaa täytyy tehdä tosiasioiden pohjalta. Velkaantuminen on tosiasia. Taloutemme riippuvaisuus muun Euroopan (ja muunkin maailman) taloudesta on tosiasia. Erilaisten, eriväristen, erilailla uskovien ja ajattelevien ihmisten olemassaolo on tosiasia.

Persujen oma tietämättömyys monista sellaisista asioista, joista he ovat kouhkanneet, on tosiasia. Tulkoot sitten kabinetteihin ja valiokuntiin ja osallistukoot vastuun kantamiseen. Saa nähdä kuinka kauan heidän kannattajansa hurraavat jytkyä, kun pitää ryhtyä tekemään oikeaa hallituspolitiikkaa. Virkavastuussa ollessa ei enää kovin pitkälle pääsekään valehtelemalla tai vaihtamalla puheenaihetta - tästä juuri Suomen kansa rokotti rankasti Keskustaa. Toivon erityisesti, että persut joutuvat tekemisiin maahanmuuttopolitiikan hoidon kanssa - siinä ei enää voikaan pelata pelkillä olkinukeilla.

On myös hauskaa nähdä kuinka yhdentekeväisyydestä viime metreillä ennen vaaleja kunnioitettavan kirin ottanut Urpilainen puolueineen joutuu tuloeroruikutuksensa sijaan kohtaamaan taloudenpidon ja velkaantumisen tosiasiat ja tekemään kaikki ne ikävät ja epäsuositut päätökset, joista oppositioasemasta käsin on aina niin mukava motkottaa. Niinpä kannatan lämpimästi myös demarien ottamista hallitukseen ja aivan erityisesti, että he pääsevät ottamaan vastuuta Portugalia koskevista päätöksistä.

Tietyissä minua lähellä olevissa piireissä haisteltiin hajusuolaa ja olisi varmaan karattu viimeisiin jäljellä oleviin aarniometsiin elämäntapaintiaaneiksi, koska vihreiden vaalitappio oli musertava. Toisaalta en voi olla toivomatta, että viesti menee vihreissäkin nyt perille. Jos tämän myötä Hautala, Soininvaara, Haavisto ja Sinnemäki ryhdistäytyvät ja tekevät vihreistä taas ympäristöpuolueen ja vasemmistoliberaalin vaihtoehdon, eivätkä entisten stalinistien hippisiirtolaa ja sääntelytelaketjujen junttaa, jonka vesimeloniväreissä vihreä jää vain hämääväksi kuoreksi punaisen sisuksen ympärille, niin uskon vihreillä olevan yhä tulevaisuus omiensa kannattamana puolueena.

No miksi vaalivalvojaisissamme sitten itkettiin ja kumottiin lohdutusšotteja? Siksi, että persuille menetetyt paikat riistivät meiltä juuri parhaat toivomme eduskuntaan - uudet, nuoret ehdokkaat, joiden eteen "puolue puolueessa" oli paiskinut niin kovasti töitä kuukausia, viikkoja ja päiviä ennen tuota iltaa. Juuri ne omat ehdokkaat olivat niin historiallisen lähellä läpimurtoa, ja olisivat epäilemättä tulleetkin valituiksi ellei "persumyrsky" olisi tullut väliin. Muutama ilopilkku toki ylitti maaliviivan voittajina - nimet jääkööt yksityisyyden kunnioittamiseksi lausumatta, kun kyse on kuitenkin uusista poliitikoista.

Vielä viime vuoden lopussa odotin paljon pahempaa tapahtuvaksi, ja tämä selittää osittain sen, miksen ollut yhtä masentunut vaalivoitostamme kuin monet optimistisemmat veljet ja sisaret. Toisaalta aloin itsekin odottaa liian suuria nähtyäni varsinkin tämän vuoden puolella, kuinka lahjakasta ja energistä väkeä ehdokkaani tukitiimeineen olivat.

Yhdessä asiassa joudun kyllä ruoskimaan itseäni ja politiikan tarkkailijan kykyjäni: minä olin lukemattomien muiden tavoin liian kaupunkilainen ja liian elitistinen ymmärtääkseni, kuinka suuri osuus persujen kannatuksesta tulikin nimenomaan maaseudulta ja tapahtui nimenomaan Keskustan kustannuksella. Olin odottanut Kokoomuksen ja SDP:n menettävän suhteessa enemmän persuille kuin Keskusta, mutta toisin kävi. Helsinkiläisiä trendikeskusteluja seuratessani olin myös kuvitellut demarien menettävän enemmän Vasemmistoliitolle, mutta ilmeisesti suuri määrä demarien jättäjiä päättikin viimemetreillä palata puolueensa taakse.

Vaikka piraateissa oli mukana paljon mielenkiintoisia ja lahjakkaita yksilöitä, en missään vaiheessa uskonut heidän saavan edes sitä yhtä paikkaa, ja sama koski Muutos 2011:tä sekä kaikkia noita koomisia kommunistipuolueita, jotka kahden vuoden välein vaihtavat nimiään. Safkapappi Molari sai huikeat 10 ääntä ja dosentti Bäckman häkellyttävät 36 ääntä, vaikka Venäjä lähetti vaalien alla nootin ja našistit järjestivät uhoavia mielenosoituksia sekä Moskovassa että Helsingissä. Nämä luvut ainakin lisäsivät suuresti myönteistä suhtautumistani ja luottamustani Suomen kansalaisuuden saavuttaneisiin venäläisiin maahanmuuttajiin. Jos vielä Viron vaalien tapaan valkovenäläiset vaalitarkkailijat nyt vetoavat havaitsemiinsa epäselvyyksiin, se jos mikä todistaa demokratian yhä toimivan Suomessa.

Vaalien jälkipuinti kesti niin kauan, että viimeiset veljet jättivät politiikan puhumisen asunnossani vasta tänään iltapäivällä. Se olikin hyvä aika mennä vilkaisemaan Laajalahdella useita päiviä liikkunutta jalohaikaraa. Sieltähän se haikara löytyi helposti, koska sen suojaväritys olisi sopinut paremmin muutaman viikon takaisiin nietoksiin. Palatessani yöllä keskustaan siellä velloi äänekkäitä iskulauseita huutavia ja punalippuja heiluttavia nuorten adrenaliinisten miesten laumoja. Onneksi hetken tarkkailu osoitti, ettei kyse ollutkaan ulkoparlamentaarisesta politiikasta vaan HIFK:in kiekkomestaruudesta.

On huojentavaa, että vaikka qatarilainen lehti jo puhui vallankumouksesta hiljaisessa Suomessa (persujen äänivyöryn vuoksi), niin suomalaiset tappelevat politiikasta uurnilla ja parlamentissa, eivät "väärän" vaalituloksen vuoksi polta julkisia rakennuksia ja autonrenkaita tai pystytä aseistettua telttaleiriä Senaatintorille. Kansan tahto on vyörynyt Arkadianmäelle. Seuraavaksi kansa saa sitä mitä tilasi. Valitusoikeus on neljän vuoden päästä.

Kevätkuulumisia

Viimeinkin kevään tulon tuntee. Päivistä on tullut pitkiä, valon tulva herättää sielun ja hormonit talviunestaan. Ne, jotka tuntevat minut, näkevät nyt minua paljon entistä enemmän kahviloissa, baareissa, sosiaalisilla illallisilla, pitkillä kävelyretkillä ja lintutorneissa, mutta vastaavasti tilanteesta kärsivät virtuaaliset tuttavani ja ulkomaiset lukijani, koska olen kirjallisesti tuotteliaampi aina silloin kun minulla on päivittäisessä elämässä tylsempää.

Talven aikana minulla oli monta projektia. Yksi niistä on tietysti se, mistä minulle tällä hetkellä maksetaan, ja Luojan kiitos sekin on vähitellen ja nykäyksittäin edistynyt vääjäämättä. Toinen projektini oli rehabilitoida ja editoida nuorena kirjoittamistani romaaneista ainakin pari. Tämä hanke alkoi ihan hyvin, mutta viimeiset kuukaudet on ollut kesken, koska muut hankkeet ovat koko ajan olleet etusijalla.

Viimeksi mainittuun liittyen olin myös päättänyt lukea yhden kirjan jokaiselta suomalaiselta dekkarikirjailijalta, mutta hankkeen edetessä huomasin näitä kirjailijoita olevan lukuisa määrä enemmän kuin olin luullutkaan, joten projekti jatkunee hamaan tulevaisuuteen enkä siten saa esittää lukijoille lopullista totuutta siitä, kuka tai ketkä näistä ovat parhaita. Olen lukenut kaikenlaista aiemminkin mutta alla olevassa mainitsen vain tämäntalvisen projektini käsittämät teokset.

Sen verran voin väliaikatuloksista sanoa, että Reijo Mäki (Lännen mies) pärjää tyylillisesti ja kirjallisesti hyvin, mutta tarinoiden rakentaminen muutamien sinänsä hyvien lähtökohtien ympärille on jotenkin hatarampaa, pliisumpaa. Päinvastainen tilanne vallitsee Ilkka Remeksen (Itäveri) ja Taavi Soininvaaran (Kriittinen tiheys) kohdalla, jotka kummatkin kirjoittavat trillerimäisiä juttuja. Niissä parasta ovat erinomaiset lähtöideat. Ikävä kyllä kirjallisesti ja tyylillisesti Remes on minusta keskinkertainen ja Soininvaara paikoin häkellyttävän huono. Toisaalta, Remes pärjää kyllä jollekin Dan Brownille ja Soininvaaran teos olisi paljon parempi, jos joku pätevä ja suomen kieltä osaava kirjallisuustoimittaja olisi käynyt sen kunnolla läpi.

Matti Yrjänä Joensuu (Pahan pappi) on projektissani vaikeammin sijoitettava. En oikein ymmärrä, mihin kirja tarkalleen tähtäsi, ja minua paikoin ärsytti sen jeesusteleva ruikutus, ennen kaikkea kirjassa esiintyneen kirjailijahahmon kohdalla (kirjailijan alter ego?). Toisaalta kirjassa oli paljon uskottavampaa ja syvempää psykologista kuvausta henkilöistä - muista paitsi päähenkilöpoliisista, joka jäi persoonattomaksi ja etäiseksi - ja jo tämä asia yksinään nosti Joensuun listauksessani pinnallisen Remeksen ja tuskaisesti kömpelöä rautalankaa vääntävän Soininvaaran yläpuolelle.

Tulin siihen tulokseen, että täytyy lukea kokeen vuoksi jotain muutakin Mäeltä ja Joensuulta, jotta voin lausua tuomioni. Soininvaaran kirja teki lopussa selväksi, että kyse on serialistin työstä, jolle on tulossa jatkoa. On epäselvää, haluanko sitä jatkoa edes nähdä, kun Kriittinen tiheys oli niin täynnä kielioppivirheitä, epäjohdonmukaisuuksia, faktavirheitä ja mustavalkoisia psykologisia profiileja, että kirjan erinomaiset ainekset - luettu taustatieto, kompleksiset henkilöt ongelmineen, raadolliset paljastukset politiikan ja bisneksen kytköksistä Suomessa ja maailmalla - menivät hukkaan kirjallisesti raakileeksi jääneessä teoksessa.

Tuntui tämän talvisen rupeaman jälkeen siltä, että palaan hetkeksi takaisin Boris Akuninin, John le Carrén ja David Ignatiuksen pariin sekä tietysti vanhoihin suomalaisiin kuten Vilho Helasen dekkarisarjaan ja Peter Wingeen.

Kävin myös äänestämässä heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Minulle oli alusta asti selvää, mitä puoluetta ja ketä henkilöä äänestäisin. Tämän blogin kirjoittaja on moraalisesti johdonmukainen klassinen liberaali, jolla on konservatiivisia tapoja mutta joka antaa muiden kukkien rauhassa kukkia; isänmaallinen mutta kosmopoliittinen länsimaisen demokratian ystävä, jolla ei ole antipatioita muiden uskontojen ja rotujen edustajia kohtaan; talouden tilasta ja yrittämisen edellytyksistä sekä Suomessa että Euroopassa syvästi huolestunut köyhänpuoleinen pikkuporvari. Kaiken lisäksi olen ollut jo vuosikymmenen siinä onnellisessa tilassa, että tunnen aina henkilökohtaisesti omat eduskunta- ja kunnallisvaaliehdokkaani. Toivottavasti jonain päivänä näen ehdokkaani myös presidentinvaaleissa.