Kirjat

torstai 8. lokakuuta 2015

Länsimaiden kulttuuripsykologinen perikato

Maailman tapahtumat saivat minut eilen illalla tekemään sen turhautuneen johtopäätöksen, että länsimaailma on jonkinlaisen sadomasokistisen kulttuuripatologian vallassa. On kuin länsimaiden poliittiset ja mielipidejohtajat saisivat jotain epätervettä nautintoa omien kansojensa ja valtioidensa nöyryyttämisestä. He tuntuvat jostain syystä nauttivan myös syyrialaisten ja ukrainalaisten kärsimyksistä – ehkä siksi, että itsevihan vallassa olevat kokevat yleensä epätervettä vahingoniloa, kun joku muu joutuu kärsimään vielä enemmän.

Tavallisen rahvaan ahmima väkivalta- ja nöyryytysviihde, jota zombifioiva televisio syytää kaikissa muodoissa, on ilmiselvästi psykologisessa yhteydessä ihmisten primitiivisiin vietteihin. Koska primitiivinen peruspsykologia on kuitenkin yleisinhimillistä, siitä ei voi vetää suoria selitysmalleja sosiaalisen ja kulttuurisen psykopatologian ilmiöihin – siksi, että primitiiviset vietit ovat olemassa joka tapauksessa eikä niitä voi varsinaisesti "parantaa".

Länsimaissa eletään nyt kastroidussa, emaskuloidussa kulttuurissa, jonka vastapainoksi ihmiset purkavat primitiiviviettejään urheilu- ja väkivaltaviihteeseen, pelimaailmaan sekä sadomasokistisiin ilmiöihin sosiaalisella (koulukiusaus) ja kulttuurisella (länsimainen itseviha, salaliittoteoriat) tasolla. Jotkut vievät larppinsa pidemmälle, mikä selittää ääriliikkeiden vetovoimaa nuorisoon. Nämä ilmiöt eivät rajoitu länsimaihin, mutta länsimaissa ollaan siinä merkillisessä tilanteessa, etteivät emaskuloidut valtio ja oikeusjärjestelmä enää kykene vastaamaan. Vähitellen pedot huomaavat, että heille ei ole vastusta yhteiskunnassa, joka keskittyy nujertamaan niitä, joita on helpointa nujertaa. Tämä ilmiö näkyy sekä sosiaalisella että nyttemmin myös kulttuurisella tasolla.

Samaan aikaan länsimaisissa yhteiskuntainstituutioissa eletään postmodernissa kulttuurissa, jossa on alettu aidosti kuvitella, että sanat ja eleet ovat tekoja. Ja priorisoida sen mukaisesti. Länsimaisessa suhtautumisessa kansainväliseen politiikkaan tämä näkyy ehkä paremmin kuin missään muualla. Miljoonia veronmaksajien rahaa heitellään sinne tänne silmää räpäyttämättä, mutta jostakin sanasta tai sävystä tulee maailmaa suurempi häiritsevä asia.

Ritarit ovat kadonneet porteilta. Lohikäärmeet haistelevat ensin ja tulevat sitten sisään, kun ei vastassa ole muuta kuin ihmisiä, jotka pedon nähdessään peittävät silmänsä ja laulavat la-la-laa. Yhdysvallat on parissa vuodessa tehnyt itseaiheutetusti itsestään pelkän alueellisen vallan, kun taas Venäjästä on tullut länsimaidenkin politiikkaa saneleva suurvalta. Tämä tapahtuu vastoin taloudellisia ja muita ns. objektiivisia realiteetteja, sen subjektiivisen seikan vuoksi, että lohikäärme voi kävellä portista sisään milloin haluaa ja kaupunki taas ei ymmärrä, ei osaa, ei halua eikä mielestään voi puolustautua.

Tässä ei ole kyse sen kummemmasta kuin kontrollista. Länsimaat voivat liikutella miljardeja ja heittää ne jonkin kehitysmaan kaivoihin puhuen kehitysjargonia ja väännellen käsiään, kun miljoonat valuvat korruptiotileille eikä mitään sittenkään tapahdu itsestään. Länsimaat eivät kontrolloi asioita - ne vain rahoittavat, puhuvat ja elehtivät.

Tusinan verran parrat kasvattaneita ja aseen ostaneita teinejä voi samanaikaisesti kävellä kyseisen maan öljylähteille ja ottaa ne. Kävellä sotilastukikohtaan, joka on täynnä amerikkalaisten kyseisen maan armeijalle antamia aseita ja ottaa ne. Tai kävellä pankkiin ja ottaa sieltä rahat. Mikään globaalihallinta ei heitä voi pysäyttää, ja he hämmästyvät itsekin niin, että uskonsa jumalalliseen johdatukseen takuulla vahvistuu. Ritarit porteilla rajoittuvat johonkin miljoonia nielevän yksityisen turvafirman vartijaan, jolle turvallisuus on ulkoistettu. Jos hänellä ylipäätään on ase, hänellä ei ainakaan ole lupaa käyttää sitä.

Länsi voi vielä jotenkuten niellä tämän kulttuurimasokisminsa vallassa, kehitellen myyttejä apokalyptisistä islamilaisista invaasioista, joille kukaan ei voi mitään. Kun yksi (1) häiriintynyt norjalainen islamofobi tekee saman saarelle täynnä Norjan valtapuolueen nuorta sukupolvea, sama länsi voi jälleen masokismissaan niellä tämän ja toistella yksittäistapausta, puun takaa tullutta hullua. Sen hullun agendan tosin jakavat tuhannet aatetoverit täysin avoimesti ja julkisesti ympäri netin keskustelupalstoja ja videojakopalveluja, mutta senhän tietää vain nettiä käyttävä kansa, kuplan sisälle sillä ei ole vaikutusta. Tietenkään kellään saarella olijoista ei ollut asetta ja jos olisi ollut, hyökkääjää olisi saanut korkeintaan kehottaa olemaan ampumatta. On kuvaavaa, että ainoat, jotka edes yrittivät mahtaa murhaajalle mitään, olivat kaksi turvapaikanhakijoina Norjaan tullutta tšetšeenipoikaa, jotka koettivat heitellä murhaajaa kivillä ja piilottaa nuorempia lapsia.

Mutta kun tämä nyt tapahtuu suurvaltatasolla, se merkitsee, että länsimainen sääntöpohjainen järjestelmä todellakin on mennyttä. Jokainen peto tietää nyt, ettei porteilla ole ainuttakaan ritaria. Venäjän propagandamestarin Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista".

Nämä ovat huonoja uutisia. Kaikkein huonoimpia uutisia nämä ovat Suomen kaltaiselle la-la-laa-maalle, joka on jättäytynyt tahallaan pois kaikista turvatakuista ja sattuu sijaitsemaan siinä missä sijaitsee. Yleiset syyt eivät enää rajoitu ulkopoliittisiin valintoihin ja ydinvoimaratkaisuihin, vaan naapurimaa (tai pikemminkin sen turvallisuuspalvelu) alkaa päättää myös yksityisten huoltajuuskiistoista, valtion kiinteistöjen siivouspalvelujen rekrytoinnista sekä serverihuoneiden yleisavaimista.

Suomella ei ole ikävä kyllä aikaa odotella, että kaukana lännessä sijaitsevat länsimaat kasvattaisivat selkärangat. Suomen aika loppuu paljon nopeammin. Ruotsin herätessä esirippu voi jo kulkea Pohjanlahdella eikä kukaan suomalainen kykene sitä avaamaan.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Azerbaidžanissa II

Şäkin jälkeen ajoin etelään Yevlaxin suuntaan, Acınohurin järveä ympäröiville arotasangoille, jotka järven eteläpuolella muuttuvat kuivaksi, kumpuilevaksi vuoriketjuksi, ulottuen lännessä aina Georgiaan saakka. Näillä koiruohon, ohdakkeiden ja aropensaiden hallitsemilla tasangoilla risteilee maasturin mentäviä polkuja ja yksi huonokuntoinen tie. Siellä täällä näkyi hylätyn oloisia maataloja. Koko seudulla vallitsi jotenkin aavemainen tunnelma, vaikka päivä oli aurinkoinen.

Kirjani lupaili parvittain pikkutrappeja ja arokiuruja. Näin ei ollut. Tulin kuulemaan myöhemmin toisessa paikassa, että pikkutrapit saapuisivat vasta joulukuussa - ja ylipäätään vasta kun Venäjän eteläiset arot olisivat lumen peitossa. Arokiurujakin näkyi vain muutama - yleisiä töyhtökiuruja paljon runsaammin. Sen sijaan mustapäätaskuja oli solkenaan ja pikkutuulihaukkoja parvittain. Sain hyviä kuvia lähelle päästäneestä käärmekotkasta ja myös urospuolinen arosuohaukka pyyhki läheltä editseni. Kyyhkyjen kerääntymisparvia oli runsaasti niissä osissa, joissa luonnonarot vaihettuivat viljelymaihin: kallio-, sepel-, uuttu-, turkin- ja turturikyyhkyjä. Hietakanan ylilento oli puoliaavikkoisempien seutujen kohokohta, tuoden uuden lajin Euroopan-listalleni.

Käväisin Yevlaxissa ja ylitin Kürjoen pariinkin otteeseen. Sen varrelta löysin muutamia kosteikoita, joissa oli runsain mitoin kahlaajia, liejukanoja, mehiläissyöjiä ja haikaroita. Ruskosuohaukkoja lenteli ruovikoiden yllä. Seurailin Kürjokea valtatietä pitkin kohti Şirvania, kunnes pimeys lankesi. Kävin kahvilla Kürdämirin pikkukaupungin ulkopuolella ja päätin mennä sinne yöksi. Ensimmäisenä löytämäni Şah-hotelli oli täynnä italialaisia öljyputki-insinöörejä ja näiden azeripartnereita, jotka ylpeästi kertoivat rakentavansa putkea "teille eurooppalaisille", jotta emme olisi enää venäläisissä energiapihdeissä. Avustuksellaan löysin toisen hotellin, suureelliselta nimeltään Elit. Se ei vastannut nimeään mutta yösija sieltä silti halvalla irtosi.

Varhain seuraavana aamuna lähdin kohti Haciqabulin suolajärveä. Matkalla löysin pari pikkukosteikkoa ja niistä parvittain avosettejä, ruoste- ja ristisorsia. Sen sijaan Haciqabulin järvi oli kokonaan kuivana. Sitä ympäröivillä kedoilla oli sininärhiä ja pikkutuulihaukkoja. Jatkoin Şirvanin kaupunkiin täyttämään elintarviketarpeeni marketista. Sitten kohti varsinaista kohdettani Şirvanin kansallispuistoa, joka kattaa suuren aroalueen, ison kosteikon sekä pitkän kaistaleen Kaspianmeren rannikkoa Bakun ja Länkäranin välisillä tasangoilla.

Ennen saapumistani kansallispuiston portille jouduin kuitenkin poliisin pysäyttämäksi. Hän väitti minun ajaneen 80 km/h viidenkympin rajoitusalueella. Se saattoi olla tottakin, mutta ajoin samaa vauhtia kuin koko letka, ja tämän myös ilmoitin tylsistyneen näköiselle ylipainoiselle poliisille. Keskustelu käytiin venäjäksi. Poliisi valitti myös suomalaisen ajokorttini huonosta tilasta - se on aika paljon kokenut kortti ja kuvakin esittää minua 17-vuotiaana. Poliisi piirsi käteensä 70 $ ja osoitteli sitä sormellaan. Sanoin, että maksaisin mieluiten kortilla ja virallista sakkolappua vastaan. Tällöin hän osoitti kiikareitani ja sanoi, että voisin myydä ne hänelle ja saada käteistä. Tähän tuhahdin, että kiikarit ovat olleet minulla 12 vuotta eivätkä ole myytävinä. Hän alensi hintaa vetämällä viivan yli 70 manatin ja piirtämällä sen alle käteensä 50 $. Kysyin häneltä missä oli virallinen sakkolappu. Hän osoitteli sormella käteensä. Tähän totesin: "kuulkaahan nyt, tuo tuossa on käsi, ei dokumentti". Hän tuijotti minua tylsästi ja sanoi: "menkää".

Şirvanin kansallispuiston portilla portinvartija soitti metsänvartijalle - vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa aronvartija - ja antoi sitten kännykän minulle. Metsänvartija Hikmet puhui englantia ja sanoi tulevansa vartissa, kuten tulikin. Hyvin pienestä rahasta hän vietti suurimman osan päivästä kanssani ja esitteli koko laajan kansallispuiston eri alueet. Hänelle tuotti selvästi mielihyvää saada kertoa alueen eläimistä, kasveista ja maastonmuodoista englanniksi, jota hän puhui oikein hyvin. Ainoa paikka koko kansallispuiston alueella, jossa näin muita vieraita, oli ns. Järvitalon lintutorni, jossa pari azeria kävi lyhyesti katsomassa järvelle kun join kahden metsänvartijan kanssa teetä ja keskustelin paikan kehittämisestä.

Şirvanin kansallispuisto käsittää erilaisia arotyyppejä, laajan kosteikkoalueen useine järvineen sekä Kaspianmeren karua rannikkoa, johon kuuluu myös uponnut kaupunki. Sen jäljiltä on vielä rukoushuoneena toimiva "moskeija" - muodosta päätellen alun perin albaanilainen kirkko (kyse on azerien iraanisina esi-isinä pidetyistä Kaukasian albaaneista, jotka eivät ole sama asia kuin albaaneiksi myöhemmin nimetyt Balkanin skipetaarit, entiset illyyrit). Muinaisen asutuksen jäljiltä rannikolla oli myös muinaisiin puutarhoihin kuuluneita tuulentuivertamia viikunapuita tamariskien ja saksaulien joukossa. Viikunat olivat kypsiä ja maukkaita, kelvaten mainiosti päivän ateriaksi Järvitalolla tarjottujen viinirypäleiden lisäksi.

Kuuluisia pikkutrappien parvia ei ollut vielä täälläkään - tulisivat kuulemma vasta talvella. Sen sijaan aroilla oli muutolla olevien kuovien parvia, jälleen paljon pikkutuulihaukkoja sekä valtavia parvia vihermehiläissyöjiä. Tietysti oli myös tavanomaisia arolintuja kuten kiuruja ja taskuja. Kosteikoilla oli sorsia, kahlaajia, haikaroita, flamingoja ja sulttaanikanoja sekä myös kolme kiharapelikaania.

Şirvanin kansallispuiston nisäkäsmaailma on rikasta. Näin satoja gaselleja - niitä oli laumoittain ja helposti kuvattavissa. Mutta vielä mieleenpainuvammin yllätimme syrjäiseltä polulta kaksi sutta, joista toisesta sain valokuvia. Metsänvartijakin innostui suuresti siitä, että sudet näyttäytyivät päivänvalossa. Lisäksi näin šakaaleja ja rusakoita sekä levantinkyyn. Lopulta palatessamme portille ja vierailijain keskukseen ylitti kaksi mustafrankoliinia tien.

Kosteikot ja hyttyset lisääntyivät ajaessani illan hämärtyessä etelään Länkärania kohti. Pysähdyin muutamilla marskitiirojen kansoittamilla lätäköillä ja olin yötä Masallissa. Olisin mielelläni käynyt myös Talışvuorten metsissä ja Iranin rajaseudulla, mutta päiväni Azerbaidžanissa loppuivat kesken. Viimeisen päivän vietin Qızılağacin suuren suojellun lahden lintupaikoilla, jonne pääsee Limanin pikkukaupungista kannasta pitkin. Laguuneilla oli runsaasti haikaroita ja kahlaajia, pieniä määriä sorsia, uikkuja ja pikkumerimetsoja.

Qızılağacin suojelualueen portilla minun oli jälleen juotava teetä, syötävä rypäleitä ja vaihdettava uutisia. Sieltä pääsee pensaikkoalueiden halki lahden rannan ruovikoille johtaville poluille, joilla näki suuria määriä muutolla olevia hysyjä: pikkusieppoja, kerttuja, leppälintuja, taskuja ja lepinkäisiä. Taivas oli täynnä vihermehiläissyöjiä.

Paluumatka pohjoiseen sujui joutuisasti ja pysähdyin vielä kerran teelle Şirvanin kansallispuistossa, koska olin niin luvannut tehdä palatessani etelästä. Gobustanin karut vuoret tarjosivat toisen lyhyen pysähdyspaikan ennen Bakua. Kaupungissa palautin vuokra-auton ja päädyin vielä kerran illallisille bakulaisen ystävättären kanssa. Seuraavana aamuna oli lentoni takaisin Kiovaan, jossa oli tuolla välin tullut syksyistä.