Kehiä kiertävä aika

Välillä on ollut koleita ja sateisiakin päiviä, mutta kokonaisuutena katsottuna kesä on tullut Kiovaan. Puut ovat lehdessä ja Lavran liepeillä lauloi jo viikon alussa mustapääkerttu. Tervapääskyjä ei vielä ole, mutta jahka palaan viikon matkalta, jolle lähden huomenna, eivätköhän nekin ole saapuvilla. Haarapääskyt nyt ainakin.

Kuten aina ennen matkalle lähtöä, töitä ja tehtävää on ollut niin paljon, että univelka on sen kuin kasvanut. Viime viikonloppuna ehdin kuitenkin vapaalle - Lisovan katuruokafestareille ja Podilin elokuvateatteri Žovteniin lyhytelokuvafestivaaleille. Kaikkea mahdollista muutakin tapahtumaa pukkaa koko ajan. Välillä pitää kuitenkin käydä muualla maailmassa kiertämässä kontakteja ja eräitä vanhoja paikkoja, joissa en ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Toukokuussa ajattelin pitkästä aikaa keretä Suomeen. Sinne vain on vaikea mennä ilman, että kalenteri täyttyy ääriään myöten - siksi Suomen-matkoista tulee yleensä kaikkea muuta kuin lomaa.

Hotelli Fairmontissa pidettiin vuosittainen Kiovan turvallisuusfoorumi, jossa minulle tuli kummallinen tunne, että paitsi osa puhujista, myös suurin osa puheista oli samaa, mitä oli kuultu edellisvuonna. Viesti ei tunnu edelleenkään menneen perille, joten sitä toistellaan. Syntyy kuitenkin vaikutelma, että siellä ja monissa vastaavissa konferensseissa Bratislavasta Varsovaan saarnataan uskoville eli ihmisille, jotka jo tietävät sen, minkä kuulevat, ja nyökyttelevät samanmielisinä. Ne taas, jotka eivät halunneet kuulla aiemmin, ovat kuuroja ja sokeita edelleen, pitävät kaiketi omia suomettuneessa, schröderöityneessä tai lepenisoituneessa rinnakkaistodellisuudessa eläviä geopoliittisia konferenssejaan, joihin tämän blogin kirjoittaja ei neuvostovastaisena ihmisenä juuri kutsuja saa.

Brysselissä käydessäni havaitsin sentään, että siellä ääni kellossa oli selvästi muuttunut - lähestulkoon kansallisuudesta riippumatta. Se, mitä asiantuntijat nyt sanovat ääneen Mordorista, ei olisi tullut kysymykseenkään missään hovikelpoisessa yhteydessä vielä päälle kaksi vuotta sitten. Länsi herää hitaasti mutta herää kuitenkin, ja hitaasti mutta varmasti lähtevät silloin isot pyörät vähitellen pyörimään. Sääli vain, että ne lähtivät pyörimään niin myöhään, että pahoin pelkään kauheita asioita olevan enää myöhäistä ennalta estää tai edes hidastaa - kysymys on sitten lähinnä ratkaisemisesta ja rankaisemisesta.

Muuan historioitsija kyseli seinällään, miksi Putin on niin paljon edesvastuuttomampi kuin olisivat Stalin, Hruštšov tai Brežnev olleet, jos heillä olisi ollut sama asema ja samat resurssit. Ratkaisu ei nähdäkseni löydy niinkään siitä, miten Länsi näki Venäjän, vaan siitä, miten Venäjä näkee Lännen. Stalinin ja muiden neuvostojohtajien ajattelua leimasi vainoharhaisuuden lisäksi liioiteltu usko Lännen voimaan ja ennen kaikkea haluun tuota voimaa käyttää. He pelkäsivät aidosti, että Länsi iskee koko voimalla takaisin, jos Neuvostoliitto menee liian pitkälle. Putinin näkemys Lännestä on sen sijaan päinvastainen eikä hänellä ole heikkoa, puolustushalutonta Länttä kohtaan minkäänlaista kunnioitusta. Tässä on muuan tärkeimmistä syistä nykyiseen vaaralliseen tilanteeseen.

Ukraina sai uuden hallituksen. Jatsenjuk kammettiin syrjään ja Porošenko miehitti uuden hallituksen omilla lähimiehillään, alkaen uudeksi pääministeriksi nostetusta Vinnytsjan aikojen luottomiehestään Groismanista, joka ennen tätä toimi parlamentin puhemiehenä. Voimaministerit ja keskeisimmän kritiikin kohteet Jatsenjukia lukuun ottamatta saivat jäädä hallitukseen, kun sen sijaan pesuveden mukana hallituksesta ovat lähteneet lähes kaikki teknokraattiset reformistit.

Maan reformoimisen tositarkoitus tullaan testaamaan uuden valtakunnansyyttäjän nimityksessä. Jos šokeeraavan Šokinin paikalle tulee joku, joka on samasta puusta veistetty kuin kaikki edeltäjänsä, se on selvä merkki siitä, ettei korruptiota tulla kitkemään eivätkä uudet perustetut korruptiontorjuntavirastot pääse tekemään työtään. Päinvastaisen signaalin antaisi tietysti se, että Šokinin paikan saisi joku hänen ulos savustamistaan todellisista reformisteista, kuten Kasko tai Sakvarelidze.

Vapaa-ajan käsikirjoitukseni on punatukkaisen tytön mukaantulon jälkeen muuttunut monimutkaisemmaksi. Luvuista on tullut yhä pidempiä, ratkaisuista raskaampia tehdä ja niiden kirjoittamiseen tuntuu kuluvan enemmän aikaa. Onneksi olen lopulta saanut hänet laulamaan. Yksi uskollisista lukijoistani - jordanialainen teini, joka netissä esittää parikymppistä amerikkalaista - ehdotti minulle jopa kyseisen hahmon tappamista, mutta vaikka hahmo tuli alkujaan puun takaa, en ole sellaiseen ratkaisuun enää ensinkään valmis ja toisaalta uskoisin toisten uskollisten lukijoiden siitä suuttuvan. Katharsiksen nimissä saattaa valitettavasti olla jonkun muun osa kuolla hänen puolestaan.

Milanossa ja Brysselissä

Kevät etenee kovaa vauhtia. Kiovassa siirrytään yleensä kahdessa viikossa suoraan talvesta kesään jossain kohtaa huhtikuuta. Maaliskuun lopulla tuli vielä lunta. Pari viikkoa sitten aamulämpötila oli neljä astetta, viime viikolla jo viisitoista astetta lähtiessäni lentokentälle. Kävin Milanossa ja Brysselissä ja palasin myöhään sunnuntai-iltana takaisin Kiovaan.

Viime aikoina maailmankaikkeus on viestittänyt minulle Japaniin liittyvillä asioilla, että minun tulisi vierailla myös Japanissa. Se on Indonesian ohella tärkein maa, jossa en ole vielä käynyt. Kotikadullani avattiin muutama viikko sitten japanilaiseen Nikka-viskiin erikoistunut baari, jossa on valtaistuinmaisia tuoleja, kristallikruunuja, juomaa tarjoillaan hopeapikareista ja Nikka-tuotteita on aseteltu vitriineihin spottivalojen alle. Tänään takapihani aprikoosipuu oli täydessä valkeassa kukassa ja varistanut terälehtiään parkkipaikalle saaden sen näyttämään siltä kuin olisi satanut lunta.

Milano on Italian toiseksi suurin kaupunki ja langobardien (pitkäpartojen) germaaniheimosta nimensä saaneen Lombardian pääkaupunki. Metropolin kupeessa on pienempi Linaten lentokenttä, mutta nykyisin Milanon päälentokenttä on omituisen pahaenteisesti nimetty Malpensa, joka sijaitsee viidenkymmenen kilometrin päässä Milanosta, lähellä Lombardian ja Piemonten rajaa. Junamatka kentältä Milanon keskustaan kestää vajaan tunnin.

*   *   *

Junassa Malpensasta Milanoon tapasin aidon japanilaisen samurain. Hän oli taiteilija Sapporosta, pohjoiselta Hokkaidon saarelta, joka on jylhempi ja kylmempi kuin paljon tiheämmin asutetut eteläisemmät Japanin pääsaaret. Samuraisukua oleva mies, jonka nimi oli mestari Koichi, oli nuoruudessaan ollut mm. mäkihyppääjä, mutta nykyisin omistautunut kolmelle perinteiselle japanilaiselle maalaustaiteen lajille sekä kalligrafialle. Hän oli saapunut Milanoon opettamaan kolmen tietyn puulajin maalaamista kahdella perinteisellä menetelmällä. Hän esitteli minulle sivellinsettiään, jossa oli omat siveltimet mm. kivien, kaarnan ja pilvien maalaamiseen. Eihän tullut kysymykseenkään, että eri elementtejä maalattaisiin samanlaisilla välineillä, kuten länsimaisissa öljy- ja vesivärimaalauksessa.

Samurai oli hyvin otettu siitä, että tiesin jotain Hokkaidosta ja sen luonnosta. Hän kertoi, että Hokkaido on mitä erinomaisin paikka pitkille ajattelemista kehittäville automatkoille, jollaisista pidän. Tosin hänen mukaansa Hokkaidon ympäri ajaminen kestää kymmenen päivää kuten Irlannin ympäri ajaminen. Hokkaido on Irlannin kokoluokkaa. Pitänee paikkansa, sillä elokuussa ajoin Irlannin ympäri noin viikossa, mutta minun oli puuttuvien päivien vuoksi jätettävä Pohjois-Irlanti pois senkertaiselta reitiltä.

Sain osakseni myönteistä innostusta myös sen johdosta, että kerroin lukeneeni joskus nuoruudessani Musashia ja erästä toista kirjaa, joka minulla on bushidōsta eli soturin tiestä, joka muodostaa samuraiden koodiston. Muistin seitsemän hyvettä, ja tämä sai aikaan pitkän keskustelun samurain kanssa siitä, mikä merkitys sankaruudella ja kunnialla voisi olla nykyajan maailmanmenossa. Erityisesti nykyisinä vaarallisina aikoina, joina Mordorin musta mahti on paisunut julkeudessaan. Mestari itse eli samuraikoodin mukaisesti, vaikka olikin omistautunut sotimisen sijaan taiteelle. Tai mistä sitä tietää, mitä kaikkea tuo mies oli mahtanut tehdä elämässään.

Hän antoi minulle maalauksen, jossa oli kuvattu yksi seitsemästä hyveestä, kunnioitus (rei). Maalauksen takapuolella luki: "Tosi samurai on kohtelias, huomaavainen ja hänellä on erinomaiset tavat. Kunnioitus viittaa kohteliaisuuteen ja käytökseen, joita tarvitaan, jotta voisi olla toimiva avustaja perheelle, dōjōlle, yhteiskunnalle, jne." Mestari selitti, kuinka heille erityisen tärkeää on kunnioitus vanhempaa ihmistä kohtaan, mutta kunnioitusta tuli lähtökohtaisesti osoittaa ketä tahansa ihmistä kohtaan, ellei tämä ollut osoittanut, ettei ansainnut kunnioitusta. Samana iltana satuin lukemaan tuonnempana puheeksi tulevasta kirjasta kohdan, jossa sensei selitti samaa periaatetta toteamalla, että kun ihmisistä ei vielä tiennyt, oli paljon parempi osoittaa kunnioitusta kunniattomalle ihmiselle kuin osoittaa epäkunnioitusta kunnialliselle.

Kunnioituksen käsittelemisen jälkeen samurai ojensi minulle muita kuutta hyvettä kuvaavia kortteja viuhkana ylösalaisin, niin että minun piti valita niistä yksi näkemättä mikä se oli. Poimin sen, johon huomioni oli ensiksi kiinnittynyt, ja osoittautui, että kyseessä oli hyve nimeltä yū tai yūki, rohkeus. Kyseessä on sankarillisuuden kannalta avainhyve ja mestari katsoi minua ikään kuin olisi yllättynyt, että poimin juuri sen kortin. Maalauksen taakse oli kirjoitettu: "Sen hahmottaminen ja tekeminen, mikä on oikein, osoittaa, ettei rohkeus puutu. Uskaltamisen ja kestävyyden henki, siten kuin se ensin tulkittiin, oli suuri elementti lasten kasvattamisessa." [Hyveitä kuvaavien samuraimaalausten takatekstit olivat hieman omituisella englannilla kirjoitettuja. Pitäisi osata lukea japaninkielisiä merkkejä.]

Samurai näytti minulle kuvaa maalauksestaan. Siinä oli katsojasta poispäin kulkeva mies polulla, joka katosi jylhien vuorten välissä laaksoon tulviviin pilviin. Katsoja, kuten kulkijakin, näki vain vähän matkaa polkua eteenpäin - muu osa oli sumussa, pilvien kätkemää. Silti kulkija kävi rohkeasti ja kirkkain mielin polkua eteenpäin, keskittyen siihen osaan polusta, joka oli tässä ja nyt. Kuva oli paitsi filosofisesti merkittävä, myös esteettisesti henkeäsalpaavan kaunis. Miehen täytyi olla tosi mestari. Täytyihän hänen olla myös kuuluisa lajissaan, sillä hänet oli kutsuttu opettamaan Italiaan saakka.

Mestari pyysi saada kirjoittaa muistivihkooni, jota aina kannan mukanani, ja hän kirjoitti nimeni kalligrafisesti, antaen siinä sivussa nimelleni ylevän japanilaisen merkityksen, jolla on tekemistä tieni kanssa. Sitten hän alkoi kertoa jäljelle jäävistä hyveistä, jotka ovat oikeamielisyys (gi), hyväntahtoisuus (jin), rehellisyys (makoto), kunniallisuus (meiyo) sekä lojaalisuus (chūgi). Joissain lähteissä listataan myös kahdeksas hyve, itsensä hallitseminen (jisei), mutta se on oikeastaan kykyä seurata mainittuja seitsemää hyvettä.

Päästessämme lojaalisuuteen saakka hän totesi, että jos minä olisin hänen pomonsa ja käskisin häntä ryntäämään tuonne ja taistelemaan, vaikka se merkitsisi kuolemaa, hän ryntäisi, taistelisi ja kuolisi. Siinä kohtaa ajattelin: 'mutta minä en ole pomosi', ja mieleni alkoi askarrella erään lojaalisuutta koskevan dilemman parissa, mutta emme päässeet keskustelemaan siitä, koska saavuimme Milanon ensimmäisille asemille ja aloimme puhua siitä, mitä meidän oli tehtävä päästäksemme päämääriimme tässä suurkaupungissa, jossa olimme kumpikin muukalaisia.

*   *   *

Keskusteluni samurain kanssa palasi mieleeni, kun samana ja seuraavana iltana luin Boris Akuninin (oikealta nimeltään Grigori Tšhartišvilin) kirjaa Ljubovnik smerti, 'Kuoleman rakastaja'. Siinä päähenkilönä on orpopoika Senka, joka pakenee ilkeältä sedältään ja päätyy lohduttomana Moskovan alamaailman kaupunginosaan Hitrovkaan. Hän rakastuu kohtalokkaaseen gangsterin heilaan nimeltä Kuolema ja värväytyy rikollisliigaan. Hän todistaa julmia murhia, löytää kätketyn aarteen ja yrittää muuttaa elämänsä muuttamalla ulkomuotonsa ja tapansa sekä esiintymällä kauppiaan poikana. Elämmehän maailmassa, jossa kukaan ei halua auttaa pulassa olevaa orpopoikaa, mutta jos hän onnistuu teeskentelemään olevansa kunnon perheestä ja vakavarainen, auttajia löytyy.

Menneisyys jäljittää Senka-paran kuitenkin nopeasti ja alkaa vainota häntä. Pelastukseksi tulevat Akuninin vakiosankarit Fandorin ja tämän japanilainen palvelija-apuri Masa. Masa muistaa oman menneisyytensä nuorisorikollisena, jonka Fandorin pelasti oikealle tielle, ja niinpä hän ryhtyy puolestaan senseiksi Senka-kunille. Kun vihollinen on murhannut muutaman ihmisen lisää, Fandorin ja Masa ottavat Senkan turvataloonsa ja opettavat tälle olennaisia selviytymistaitoja. Ja ylipäätään miten tulla kunnon mieheksi.

Hämmästyttävää, kuinka nämä toisistaan irralliset mutta samansuuntaiset sattumukset muodostivat kokonaisuuden ja auttoivat minua ratkaisemaan eräitä pitkään jumiutuneita kysymyksiä.

Ensimmäinen koski kirjoittajanblokkia romaanikäsikirjoituksessani. Kyse oli edellä mainitusta lojaalisuusongelmasta. Näet lojaalisuus on helppoa ja selkeää silloin kun on tiedossa, kuka on se mestari, jolle samurain tulee olla lojaali. Tosielämässä mestareita ja asioita on kuitenkin yleensä useita ja niiden välillä on ristiriitoja. Tulisiko päähenkilön olla lojaali hänet pelastaneille ja häntä auttaneille, erästä saarta hallitseville seitsemälle mestarille? Vai koskiko hänen ensisijainen lojaalisuutensa naista ja lapsia, jotka olivat olleet riippuvaisia hänestä mutta tulleet vihollisen sieppaamiksi? Ratkaisulla olisi raskaita vaikutuksia käsikirjoituksen etenemiselle, sillä se näytti vievän joko pitkälle sivupolulle tai sitten jumalalliseen interventioon. Nyt en ehkä tarvitse kumpaakaan, sillä elegantti ratkaisu hahmottui samurain ja Akuninin yhteisvaikutuksesta. Kiitokseksi kumpikin sai viittauksen lukuun, josta puolet kirjoitin jo samana yönä hotellissani, huolimatta siitä, että seuraavana aamuna oli aikainen herätys.

Toinen kysymys koski oikeastaan periaatteellista näkökulmaa. Se liittyi lapsenkasvatustehtävään, jota en valinnut vaan se valitsi minut putoamalla jouluna elämääni. Samurain tien sumu ja Masa-sensein opetukset Senka-kunille kirkastivat sen, mitä minun ensisijaisesti tulisi tehdä, ja minkä mukaan kerran hamassa tulevaisuudessa tulisin itse itseäni arvioimaan. Olennaisia selviytymistaitoja - sitä ensiksi. Mutta ennen kaikkea: miten tulla kunnon mieheksi. Gruusi-kun ei ole lainkaan huonompi kuin Kuoleman rakastajan Senka-kun. Hän tosin ei ole löytänyt kätkettyä aarretta uuden elämänsä rahoittamiseksi, mutta eipä hänellä toisaalta ole myöskään rikosrekisteriä.

Sitä paitsi 'kuinka tulla kunnon mieheksi' ei ole vain oppilasta koskeva kysymys vaan mitä suurimmassa määrin myös opettajaa. Kunnon mieheksi tuleminen ei ole itsensä kehittämistä ainoastaan uusia taitoja tietoja omaksuen, vaan myös niitä jakaen. Harva asia on yhtä opettavainen kuin joutua itse opettamaan.

Tie ei ole vain maailman tapahtumien tarkkailemista. On tehtävä oikein kussakin kohdassa tietä, silloisen parhaan tietonsa mukaan.

*   *   *

Venäjä on aktivoinut projektinsa Kaukasiassa sytyttämällä uudelleen tuleen Azerbaidžanin ja Armenian välisen konfliktin, syydettyään aseita molemmille puolille. Karabahin taistelujen aktivoimista edelsi Turkin pakottaminen luopumaan Azerbaidžanin suojelemisesta uhkaamalla Turkin ydinalueita mm. taktisilla ydinaseilla ja hankkimalla kansainvälistä tukea Venäjän proksien Turkin-vastaiselle terrorismille.

Georgiaan hyökättäneen kesän kuluessa, kun Venäjän joukot ovat joka tapauksessa massoitettuina 'harjoituksiin' Georgian rajoille ja Venäjän miehittämät Abhasia, Etelä-Ossetia ja Karabah ovat sidottuja yhteisharjoituksiin. Armenia on jo menettänyt suvereenisuutensa - se on käytännössä samassa asemassa kuin Valko-Venäjä. Venäjän lyhyen tähtäimen tavoitteena on Georgian ja Azerbaidžanin jo vakavasti horjutetun, länteen tukeutuvan suvereenisuuden tuhoaminen.

Venäjä kokee saaneensa Obaman hallinnolta vihreää valoa Kaukasian haltuunottoon, joten se tuskin jää odottelemaan. Aikaikkuna on parhaimmillaan ennen Washingtonin uuden johdon vakiintumista, siinäkin tapauksessa että uusi johto olisi Kremlin refleksiivisen kontrollin alla vielä suuremmassa määrin kuin nykyinen. Kaukasian maiden poliittinen haltuunotto täydentää jo sulkeutuneen sotilasstrategisen hegemonian ja muodostaa Jäämereltä Persianlahdelle ulottuvan geopoliittisen sulun sekä Euroopan energiaeristyksen. Samalla Venäjän ja Iranin liittosuhde muuttuu yhä orgaanisemmaksi työssään Lännen, Turkin ja Persianlahden epävakauttamiseksi.

Euroopan riippuvuus Algeriasta vaihtoehtoisena kanavana tulee tämän jälkeen kasvamaan. Onkin oletettavaa, että Venäjä pyrkii aktivoimaan ns. Länsi-Saharan kysymyksen lisätäkseen poliittista vaikutusvaltaansa Algeriassa ja epävakauttaakseen länsimielistä Marokkoa. Mikäli Marokko saadaan epävakautettua, sieltä lähtee kätevästi miljoonia ihmisiä vyörymään kapean Gibraltarinsalmen yli suoraan Länsi-Euroopan ydinalueille. Euroopan kannattaisi olla toistamatta Marokon kohdalla niitä virheitä, joita se teki Turkissa ja Lähi-idässä.

Suomessa on valmiiksi merkittävä joukko Venäjän suunnitelmien hyväksi toimivia vaikuttaja-agentteja ja hyödyllisiä hölmöjä, jotka tulevat pitämään yllä fiktiota Länsi-Saharan valtiosta. Kyse on kuitenkin Algerian ja Neuvostoliiton luomasta kansainvälis-oikeudellisesta troijanhevosesta, jota todellisuudessa ei ole koskaan ollut olemassa muuta kuin äärivasemmistolaisena taistelujärjestönä.

Elämme hyvin vaarallisia vuosia. Tapahtumat eivät tule rajoittumaan Euroopan kaakkois- ja etelälaidoille, vaan Itämeren ja Balkanin alueet tulevat olemaan aggressiivisten 'geopoliittisten projektien' kohteena. Suomen tulisi viipymättä liittyä Natoon, mutta valitettavasti maastamme puuttuu vastuullinen johtajuus. Johtajuuden puutteessa otetaan mieluummin hirvittäviä riskejä.

*   *   *

Da'ishin terrori-iskut Brysselissä häilyivät varjoina matkani takana. Jo Milanossa jatkolentoni Brysseliin oli vaihdettu terrori-iskujen vuoksi ja myös lentokenttä oli vaihtunut Malpensasta Linateen. Lennon aikaistuminen lohkaisi minulta pois useamman tunnin, jotka olin ajatellut käyttää Milanossa. Lisäksi jatkoyhteyden hoitaminen Malpensan kentällä tuhlasi kaksi tuntia lisää. Jäljelle jääneiden kahden tunnin aikana minun piti raahata matkalaukkujani junalla, metrolla ja kävellen Milanon läpi. Ehdin silti katsella Duomon ympäristöä, käydä yliopistolla, kirjakaupoissa ja syömässä.

Brysselissä odottivat lisäikävyydet. Zaventemin kenttä oli jo toiminnassa, mutta yhä kaaoksen vallassa. Naamioituneita sotilaita seisoskeli aseineen kaikkialla ja matkustajat ohjattiin kolkkoihin käytäviin ja parkkihalleihin, joissa takseja - tai ylipäätään mitään kuljetusta - piti jonottaa pari tuntia. Palatessa taas kuljettiin bunkkereiden ja sotilasrivistöjen läpi, metallinilmaisimia ja turvatarkastuksia toisensa jälkeen. Kaupungin metroasemien sisäänkäynneistä puolet oli poissa toiminnasta.

Brysselin keskustassa seisoskeli partioivia sotilaita siellä täällä. Enemmän minua ihmetytti kuitenkin se, että pitkin kaupunkia oli armeijan panssariajoneuvoja ilman minkäänlaista vartiointia. Osa sotilaistakin näytti siltä, että jos joku kyllin määrätietoinen päättäisi riistää yhdeltä heistä aseen ja käyttää sitä siviiliväestöön, se olisi mahdollista. Toisaalta, väestö tuntui ajattelevan, että kaupunkikuvan militarisoimisella oli psykologista turvallisuutta luova vaikutus.

Muuten Bryssel oli entisensä. Siellä juotiin ja syötiin. Euroopan pääkaupungissa on aina paljon ihmisiä, joita tunnen. Lounas-, illallis- ja ryyppyseurasta ei ole puutetta. Tunsin leijonavyön kiristävän vyötäröäni siinä määrin, että hankin Pohjois-Atlantin liittokunnan matkailumyymälästä isomman kaliiperin Nato-vyön. Oli myös Nato-sateenvarjoja. Sellaisen alle voi huonon sään aikana sitten suojautua psykologiseen turvallisuudentunteeseen, kun oikea turvatakuusateenvarjo isänmaalta puuttuu.

*   *   *

Ennen Brysselin matkaani minuun otti yhteyttä mies menneisyydestä. Olimme viimeksi tavanneet kolmetoista vuotta sitten Madridissa, mistä muistona minulla oli kuva hänestä kuuluisalta kenraaliesi-isältään perimänsä kaupunkiasunnon salissa käsissään tuore lehti, jonka etusivu julisti Saddamin juuri kiinni saaduksi. Vuosina ennen Madridia olimme kumpikin edustaneet erästä eminenttiä eurooppalaista järjestöä - silloin tarkemmin sanottuna sen nuortensiipeä - ja kallistelleet maljoja Euroopan tulevaisuudelle Strasbourgissa, Wienissä, Görlitzissä ja Batumissa.

Nyt eletään hyvin toisenlaisia aikoja. Olemme yli vuosikymmenen vanhempia, opiskelijaelämä on taakse jäänyttä ja Euroopan tulevaisuus ei enää näyttäydy optimistisessa vaan historian hämärästä palaavien painajaisten valossa. Tyhmyys on käynyt pimeyden edellä. Vuosien varrella olimme kumpikin yrittäneet etsiä toistemme yhteystietoja. Minä sain häneltä kutsun Luxemburgissa pidettyihin häihinsä asuessani Etiopiassa - ikävä kyllä häät oli jo pidetty, kun vanhoihin osoitteisiin lähetetty kutsu saavutti minut. Itse puolestani yritin löytää häntä netistä ja löysin kaksi kaimaa, jotka kumpikin osoittautuivat vääriksi henkilöiksi.

Nykyisen työnsä vuoksi vanha ystäväni ei halunnut olla läsnä sosiaalisessa mediassa, vaan oli siirtynyt Euroopan palatsien varjoisemmille käytäville. Hänellä oli ollut vuosia asunto Brysselissä, mutta lapsia saatuaan oli hän lopulta päättänyt, että omat haavoittuvat kohdat - vaimo ja lapset siis - olisivat paremmassa turvassa maaseudulla. Niinpä sain kutsun pieneen kylään muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista, keskellä belgialaista maaseutua hevoslaitumineen ja metsäkauriiden kulkemine ketoineen.

Päivä maaseudulla oli tervetullut, koska olin joka tapauksessa päättänyt, että tällä Brysselin matkalla varaisin viimein yhden päivän johonkin Brysselin ulkopuolella käymiseen. Ei niin, ettenkö pitäisi Brysselistä - suotta ihmiset sitä minusta haukkuvat. Mutta verrattuna siihen, kuinka monen monituista kertaa olen käynyt Belgian pääkaupungissa, en ole juuri käynyt Belgian muissa osissa sitten opiskelijavuosieni. Poikkeuksena yksi lyhyt visiitti Antwerpenissä.

Vietimme päivän puhuen ajasta, jota elämme, ja sen uhkaavista pilvistä. Teimme pitkiä kävelyjä ja joimme teetä. Päivitimme toisiamme entisaikojen yhteisten tuttaviemme kohtaloista. Suurin osa silloisista nuorista on nykyään relevanteissa töissä eri puolilla Eurooppaa, joskin muutama tiedetään menetetyn vihollisille heidän innostuttuaan putinismista tai vain typerästä öyhöttämisestä. Jotkut entisistä opettajistamme olivat kuolleet. Suurmestarin menehtymisen jälkeen olimme kumpikin, monien muiden tavoin, etääntyneet entisestä järjestöstä, joka ei enää tuntunut hengittävän entisellä avaruudellaan. Tilalle oli tullut muita, ajankohtaisempia. Ylipäätään järjestöt ovat korvautuneet verkostoilla, lehdykät ja kirjaset blogeilla ja ravintolakabineteissa pidettävät sessiot someryhmillä.

*   *   *

Palasin pikkukylästä Brysseliin ja juomaan belgioluita nukketeatteriin. Yllätyksekseni havaitsin, että Belgiassa tehdään myös ukrainalaisittain relevantisti nimettyä Taras Boulba -olutta. Taras Bulba oli kirjailija Nikolai Gogolin, ukrainalaisittain Mykola Hoholin, kuolemattomaksi tekemä fiktiivinen hahmo, stereotyyppinen ukrainalaiskasakka. Gogol kirjoitti Taras Bulban alkujaan kylläkin kiivaan puolalaisvastaiseksi, kuvaten ukrainalaiskasakoiden kapinaa, mutta Venäjän keisarikunnan sensorit kritisoivat teosta liian ukrainalaiseksi, mistä seurauksena Gogolin oli tehtävä siitä uusi, isovenäläistä imperialismia myötäilevä versio.

Muuan mainittava seikka matkastani on se, että korjasin edellisellä Brysselin matkallani universumin tasapainoon aiheutuneen kolhun. Silloin nimittäin kadotin harmaaruudullisen lakkini taksimatkalla. Nyt löysin hyvän hatuntekijän ja hankin varmuuden vuoksi kaksi päähinettä, siltä varalta että kohtalo yrittäisi heti riistää minulta toisen. Niin uusille esineille toisinaan tapahtuu ennen kuin ne ovat vakiintuneet omistajalleen. Hatuntekijä ymmärsi isoa päätäni eikä hänelle tarvinnut erikseen selittää, miksi lakki tarvitsee enemmän ulkonemaa reunoillensa näyttääkseen oikealta. Tällaisia seikkoja ei ole lainkaan syytä väheksyä.

Milanossa minulle jäi jälleen pari tuntia vapaata aikaa, jonka tällä kertaa käytin ottamalla metron Lanzan asemalle ja tutustumalla Sforzain palatsiin ympäristöineen. Kaupungissa oli meneillään jokin suuri pyöräilijöiden rajat auki -tapahtuma. Päivä oli seesteinen ja Milanossa oli täysi kesä. Tervapääskyt kirkuivat taivaalla ja kaikki puut olivat lehdessä.

Ikävyydet alkoivat vasta lentokentällä. Lentoyhtiön sisääntšekkaus oli äärimmäisen hidasta ja muutenkin rasittavaa. Tapojeni vastaisesti jouduin hankkiutumaan turvatarkastuksissa vihaisten jonojen ohi, koska en olisi muuten ehtinyt ajoissa portille. Niinpä en pystynyt tekemään lainkaan ostoksia ja ihmiset Kiovassa pettyisivät, kun eivät saisi tuliaisina viiniä tai makeisia. Perässäni oli vielä paljon Kiovan-lennon matkustajia, joilla epäilemättä oli vielä suuremmat vaikeudet ehtiä portille.

Kun meitä oli seisotettu turhaan tupaten täydessä kuumassa koneessa, eräs pariskunta sai tarpeekseen ja marssi ulos, kieltäytyen lennosta ja lähtien pois. Tästä seurasi turvamääräysten vuoksi, että koko lentokone piti tyhjentää ja kaikkien piti mennä uudelleen turvatarkastusten läpi laukkuineen - ne kaksihan olisivat voineet vaikka jättää pommilaukun koneeseen. Useita tunteja taas hukkaan.

Kun lopulta pääsin Kiovaan, oli jo yö, mutta aamulla havaitsin, että kevät oli tullut tännekin. Puut ovat vihreinä lehdessä, kun lähtiessäni silmut eivät olleet vielä lainkaan auenneet. Ihmiset kulkevat jo kaduilla teepaidoissa. Kesä on käsillä ennen kuin ehdimme kunnolla nauttia keväästä ja heräämisen ilosta.