Sinne ja takaisin III

Olimme olleet yötä motellissa Krakovan pohjoispuolella, ja retkikunnastamme kolme odotteli auton luona pihalla, sillä pohjoisen kutsu vaati etenemään mikäli aiomme ehtiä säällisessä ajassa Suomeen saakka. Seurueen ukrainalaisilta matkaan pääsy kesti kuitenkin runsaan tunnin.

Maantie Krakovasta kohti Varsovaa oli tahmea ja hidas, sillä koko matkan pituudelta näytti olevan tietöitä tietöiden perään. Saimme siitä tarpeeksemme Kielcen kohdalla ja päätimme, että oli aika kokeilla itäistä reittiä. Pienempi tie Kielcestä Opatówin ja Kraśnikin kautta kohti Lublinia vetikin paljon paremmin - kunhan olimme ensin Kielcen läpi harhailtuamme löytäneet sen. Onneksemme sää oli yhä aurinkoinen ja näkymät seesteisiä kumpuilevia maalaismaisemia pikkukaupunkeineen ja lukemattomine katolisine kirkkoineen.

Lublinista suuntasimme pohjoiseen ja galitsialais-volynialaiset maisemat vaihtuivat Podlasiaksi. Erityispiirteenä täällä nykyisen Puolan itärajoilla on se, että kylissä ja pikkukaupungeissa alkaa näkyä myös ortodoksikirkkoja ja muutenkin valkovenäläinen vaikutus lisääntyy kulttuurissa. Itä-Puolan koillisalueilla aito valkovenäjän kieli on paikoin säilynyt hengissä paremmin kuin raivolla venäläistetyllä Valko-Venäjällä.

Pysähdyskohteemme oli Podlasian pääkaupunki Białystok, jossa on useita näyttäviä palatseja ja keskustassa marsalkka Józef Piłsudskin patsas. Kävimme syömässä yhdistetyn lounaamme ja päivällisemme valkovenäläiskansallisessa ravintolassa. Jatkaessamme sitten koilliseen Augustówin ja Suwałkin kautta kohti Liettuan rajaa, alkoi pimeys jo langeta. Käytimme jäljelle jääneet złotyt rekkamiesten saluunassa jossain rajaseudun korpien keskellä, sillä Baltiaan siirtyessämme olisimme lopun matkaa eurovyöhykkeellä. Puolan ja Liettuan rajalla liettualainen rajavalvonta halusi tarkistaa EU:n ulkopuolelta kotoisin olevien matkustajien henkilöllisyydet, mikä oli ainoa poikkeama siihen, ettei Schengenin alueella tullut vastaan rajatarkastuksia.

Liettuan halki ajoimme yöaikaan, Marijampolėn ja Kaunasin kautta kohti Panevėžysiä ja sitten Latviaa, pysähtyen matkan varrella vain huoltoasemilla. Väsymyksen painaessa vaihdoimme välillä kuljettajaa ja painoimme päin pohjoista suomalaisella sisulla. Bauskassa tehtiin lyhyt kauppapysähdys ja Riian ohitustiellä alkoi horisontti valjeta ensin turkoosina ja sitten punahehkuisena.

Aamun ensituntien sumuisessa valossa näimme Latvian alueella yhteensä kuusi hirveä, jotkut niistä möllöttämässä niityillä hyvinkin lähellä, mikä oli ainoalle hereillä olleelle ukrainalaiselle eksoottinen eläinelämys. Vähäisessä liikenteessä matka taittui Via Baltican rantatieosuutta pitkin. Viron puolelle tultuamme oli Häädemeesten pelloilla runsaasti hanhia, joista suurin osa näytti olleen valokuvieni analyysin perusteella rossicus-alalajin metsähanhia Siperian tundralta. Myös tundrahanhia oli paljon.

Viimeinen taival Pärnusta Tallinnaan jäi suomalaisen toverini ajettavaksi, koska aloin itse olla zombifioituneessa tilassa, mutta hän vei meidät viimeiset metrit otsanahkaa rypyttämällä Tallinnan satamaan, jossa hoidin koko retkikunnalle juuri ja juuri ajoissa liput Helsingin-laivaan. Pääseminen Suomeen jo aamupäivän laivalla oli tervetullutta seurueelle, sillä se tarjosi mahdollisuuden asettautumiseen ja huoltoon ennen illan bilekoitoksia.

Seuraava päivä oli äitienpäivä ja sen kunniaksi jätin muun retkikunnan ihmettelemään Helsingin nähtävyyksiä ja lähdin itse käymään Hyvinkäällä tapaamassa vanhempiani ja veljiäni. Palasin sieltä seuraavana päivänä hoitamaan lukuisia Suomessa odottaneita asioitani. Illalla oli jälleen oikeamielisiä istuntoja, joita seurasivat toiset. Viimeiseksi illalla ulkomaalaisvahvistuksille tarjottiin helsinkiläisiä elämyksiä pussikaljojen muodossa Tokoinrannan työväenmiljöössä.

Tiistain ohjelmassa olivat ekskursiot itään ja länteen. Ensimmäisenä kohteena oli Porvoo, jossa vein Suomesta viehättyneen seurueen avajaisiksi Eugen Schaumanin ja Johan Ludvig Runebergin haudoille. Schaumanhan syntyi Itä-Ukrainan Harkovassa, jossa isänsä, salaneuvos Waldemar Schauman, toimi imperiumin virkamiehenä. Porvoon vanhassakaupungissa oli sievää ja idyllistä, mutta hämmästyttävän ihmistyhjää. Brunbergin tehtaanmyymälästä sai sekundalaadun neekerinsuukkoja halvalla laatikkokaupalla. Niitä pitää nykyään sanoa vain pelkiksi suukoiksi, mutta rasioiden kansissa komeilevat yhä suutelevat afrikkalaiset heimohelyissään.

Kun Porvoota oli pällistelty kylliksi, siirryimme Kehä III:n kautta länteen ja ajoimme Hankoon. Seurueella oli erityistä kiinnostusta Hankoniemen miehityshistoriaan liittyen, etenkin kun Venäjän propaganda on viime aikoina alkanut jälleen maalailla Gangutista (kuten Hangöudd tultiin venäjäksi tuntemaan) ikiaikaista venäläistä kohdetta, joka tulisi palauttaa Venäjän tukikohdaksi, kunhan Mantšurian kandidaatti luovuttaa Putinille uuden Jaltan ja yksinoikeudellisen hegemonian Suomesta itäiselle Välimerelle.

Hanko näytti valmistautuneen tulevaan miehitykseensä sillä, että koko väestö oli ilmeisesti joko muuttunut vampyyreiksi tai evakuoitu johonkin kauas Sisä-Suomeen. Koko kaupungilla ei ollut ristin sielua, vaan siellä vallitsi aavemainen tunnelma. Kun lopulta pitkän guljailun jälkeen löysimme paikan, joka oli auki, se oli turkkilaisten pyörittämä pizzeria. Vähän myöhemmin ainoat kaupungilla vastaan tulleet ihmisolennot olivat hekin turkkilaisia tai kurdeja. Suomen hintataso (ja suuren osan vuotta ilmasto) eivät suosi sellaista kulttuuria, että ihmiset näyttäytyisivät huvikseen kaduilla - ihmiset ovat sulkeutuneina koteihinsa, yksinäisyyteen tai ydinperheen ääreen. Haahuilimme lopulta öisen rintamamuseon autioilla pihoilla ja ajoimme lopulta takaisin Helsinkiin, jossa ohjelmassa oli vielä vesipiipun polttoa ja viininjuontia ullakolla.

Keskiviikkona ostin uuden kaukoputken Italiassa autostani varastetun tilalle sekä uuden mustan puvun, koska olin matkan varrella saanut viestin, että Viron presidentti kutsui minut illalliselle syntymäpäivänäni. Ei tosin syntymäpäiväni kunniaksi vaan muissa merkeissä mutta kuitenkin. Noudin sitten ukrainalaiset, georgialaisen ja retkikunnan suomalaisjäsenen tilalle astuneen suomalais-venäläisen ja lähdimme laivalla Tallinnaan, jossa jäi vielä iltaa jäljelle baarikierrosta varten.

Seuraavana päivänä lähdin Narvaan, jossa en ollut käynyt aikoihin. Narvassa on kaunis kaupungintalo ja Tarton yliopiston alainen moderni Narvan kampus, jossa virolaiset ja kansainväliset opiskelijat keskittyvät erityisesti Euroopan ja Venäjän välisiin opintoihin. Meitä valistettiin, että Narvassa kuulee lähinnä venäjää. Ensimmäiset kaupungilla vastaan tulleet koulupojat puhuivat kuitenkin toisilleen viroa, joten aivan umpivenäläistä ei Narvasta ole tullut. Ongelmana on, että kaikki kouluissa hyvää viroa oppivat venäjänkieliset muuttavat pois, parempien työmarkkinoiden ja palkkojen ääreen Tallinnaan. Tai vielä kauemmas länteen.

Katselimme nykyisin sivilisaation rajarailon muodostavan joen yli pimeällä puolella sijaitsevaa Iivananlinnaa (ven. Ivangorod, viroksi Jaanilinn), joskin se kylpi ekspeditiomme aikana päivänpaisteessa. Narvan kuuluisin nähtävyys on kuulemma Venäjä. Nykyisen maailmantilanteen kireyteen nähden uinuivat Narvan ja Iivananlinnan toisiaan katselevat keskiaikaiset linnat petollisen rauhallisessa kesäpäivässään, kuin autuaan tietämättöminä siitä, että kuolinhaavansa parantanut tuhon enkeli on taas levittämässä mustat siipensä, jotka itätaivaalle kohoavan koitähden valossa heittävät yhä pidemmän varjon Eurooppaan.

Seurasi kolme päivää intensiivistä konferenssia Tallinnassa. Kyseessä on vuodesta toiseen vuoden paras Euroopan ja erityisesti Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa pohtiva konferenssi. Se ei pettänyt tälläkään kertaa. Muu Pohjois- ja Itä-Eurooppa olivatkin taas hyvin edustettuina, mutta Suomen kontingentti oli huvennut edellisvuosista, kuvastaen kaiketi suomalaisen poliittisen eliitin enenevässä määrin autistista sulkeutumista pois lännestä ja omalle erityiselle sivuraiteelleen, asettautuen etupiiripolitiikan ajopuuksi sen sijaan että osoittaisi kansalaisilleen johtajuutta näinä vaarallisina vuosina.

Konferenssin päätyttyä alkoi pyhällä vihalla kohotettu paluumatkamme kohti Kiovaa. Suomalainen slavisti oli vaihtunut suomalais-venäläiseen slavistiin ja lisäksi yksi oli joukosta poissa. Nimittäin luonani kolme kuukautta asunut gruusi-kun joutui lähtemään Tallinnasta lentäen takaisin kotimaahansa, koska hänen Ukrainassa viisumitta oleskeluun sallitut päivänsä olivat huvenneet loppuun. Hän itkeskeli hieman ja oli murheellinen, ja minä olen huolissani.

Tilanne on sääli, koska niiden kuukausien aikana, jotka gruusi-kun asui vierashuoneessani, hän muuttui selvästi ja silminnähtävästi. Masentuneesta ja rikkinäisestä pojasta tuli reipas, iloinen ja sosiaalinen nuorukainen. Toivon nyt, että hän on vahva ja pärjää Tbilisin kaduilla, koska muulla tavoin päähän potkittu ei tässä julmassa maailmassa selviä. Ikävä tosiasia on, että pulassa olevaa ei koskaan ymmärretä. Suomen viisumipalvelu oli häntä kohtaan tavattoman hankala ja epäluuloinen, ja hän sai viisuminsa vasta viime hetkellä, sen jälkeen kun häntä oli simputettu ja pompotettu yhä uusilla vaatimuksilla - esimerkiksi vaikka Schengen-alueelle matkustettiin vain kerran, piti vakuutus muuttaa monikertavakuutukseksi. Ja seuraavana olivat vuorossa Ukrainan viranomaiset, jotka eivät antaisi hänelle oikeutta oleilla Kiovassa ilman tuloja.

Olen painottanut, että onnettomuuksista pitää kaivaa esille onni - annetuista olosuhteista on yritettävä ottaa irti se, mikä on otettavissa. Hänen paluunsa Georgiaan on vaikea ja herättää ymmärrettävää pelkoa ja ahdistusta hänessä, mutta toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden palata suorittamaan lukio loppuun tai etsiä työpaikkaa, jollaisesta olisi paljon hyötyä myöhemmin, mikäli mielii töihin johonkin vieraaseen maahan. Ehkä koittaa vielä sekin päivä, kun hän kykenee kohtaamaan vainoajansa silmästä silmään - tai ainakin pääsee yli hänen varjostaan oman elämänsä yllä.

Tiedän, etteivät kaikki tarinat pääty onnellisesti. Tosielämässä eivät kovinkaan monet. Mutta tämä tarina ei ole lopussa vaan vasta alussa. Hän on yhä nuori eikä ole sekaantunut huumeisiin eikä rikoksiin joten uuden elämän aloittamisen pitäisi olla mahdollista, vaikka kotimaassakin. Ja tämän eurooppalaisen odysseiansa jälkeen hän on ehkä hieman vähemmän yksin ongelmiensa kanssa kuin oli aiemmin.

Sää oli muuttunut alakuloisen harmaaksi ja sateiseksi. Ajoimme sunnuntai-illaksi Riikaan, jossa aiempi suomalaisjäsenemme ja latvianvenäläinen tyttöystävänsä esittelivät meille parhaita paikkoja sekä majoittivat Riian ulkopuolella omakotitaloalueella. Seuraavana päivänä Latvian halki ajaessamme satoi yhtenään, välillä paistoi. Kävimme Liepkalnin leipomokahvilassa kahvilla ja ihastelemassa Väinäjoen idyllisiä maisemia, jatkoimme sitten Väinänlinnan (Daugavpils) sivuitse ja Sileneen Valko-Venäjän rajalle.

Valko-Venäjän puolella saavuimme Braslaun luonnonkauniisiin järvimaisemiin ja jatkoimme aina Hlybokajen pikkukaupunkiin, jossa pidimme pysähdystauon ja kävimme lounaalla. Matka jatkui hyväkuntoisia ja vähäliikenteisiä maanteitä pitkin kohti Minskiä. Pysähdyimme matkan varrella Hatynin muistomerkkialueelle, jossa muisteltiin saksalaisten suorittamaa Hatynin verilöylyä ja muitakin toisessa maailmansodassa tuhoutuneita valkovenäläisiä kyliä. Paikan nimi muistuttaa erehdyttävästi puolalaisten joukkotuhonnasta, jonka venäläiset toteuttivat Katyńin metsässä nykyisessä Smolenskin läänissä Venäjällä.

Minskissä pysähdyimme syömään ja ajoimme keskustan läpi Homelia kohti lähtevälle valtatielle. Ukrainan raja saavutettiin pimeän tultua ja lopputaival Kiovaan meni jälleen suomalaisella sisulla. Kaksikymmentäkaksi tuntia matkaamista Riiasta Kiovaan ja sitten kaksi tuntia yöunta ennen uuden työpäivän alkua.

Niin päättyi eräs matka Suomeen ja takaisin. Uudet seikkailut odottavat jo nyt kukin tahoillensa hajaantuneen retkikuntamme jäseniä. Nyt kannattaa kuitenkin Eurooppaa matkailla ristiin rastiin, kun se vielä on mahdollista. Jo joidenkin vuosien päästä saatetaan näitä aikoja joutua muistelemaan kaiholla, menetettyjen mahdollisuuksien aikana.

Sinne ja takaisin II

Ehdimme aamiaistaa Iaşissa ja ehdin noutaa pizzeriasta brysseliläiseltä hatuntekijältä hankkimani lakin, joka oli unohtunut tuolinkarmille, ja jonka menetys olisi ollut merkittävä isku sivilisaatiolle, puhumattakaan matkamme enteistä. Lakki on nyt selvinnyt ensimmäisestä vakavasta yrityksestä erkaantua minusta, joten toivoakseni se jää osaksi elämääni vuosiksi eteenpäin.

Târgu Frumosin eli suomeksi Kauniin-Turun kautta saavuimme pian sille pohjois-etelä-suuntaiselle valtatielle, joka johtaa Tonavanrannan Galaţista Etelä-Bukovinan pääkaupunkiin Suceavaan ja edelleen Pohjois-Bukovinan Tšernivtsiin (rom. Cernăuţi). Kävimme kahvilla Paşcanin pikkukaupungissa lähinnä sen nimen suomalaisissa herättämien hassujen mielleyhtymien vuoksi. Paşcanin jälkeen ajoimme valtatietä hetken pohjoiseen, kääntyäksemme Fălticenin paikkeilta länteen ja ylittääksemme Pohjois-Karpaatit, joiden itärinteillä on runsaasti historiallisia luostareita.

Karpaatit eivät Romanian pohjoisosissa ole yhtä majesteetillisia ja korkeita kuin Etelä-Karpaatit, jotka erottavat historiallisia Transilvaniaa ja Valakiaa toisistaan. Siellä monikin huippu ulottuu kahden ja puolen kilometrin korkeuteen. Tosin matkamme varrella Vârful Pietrosu on 2100 metriä korkea ja Borşan eteläpuolella kohoaa Pietrosa 2305 metriin. Pysähdyimme ensin eteläbukovinalaiseen Gura Humoruluin sievään vuoristokaupunkiin. Vuoriston länsipuolella, jossa saavuimme Transilvaniaan, pysähdyimme lounaalle Vatră Dornein pikkukaupunkiin.

Vatrăsta jatkoimme mutkittelevia mutta hyvässä kunnossa olevia näköalateitä alas ylängölle ja pysähdyimme seuraavan kerran Bistriţan kaupungissa tarkoituksenamme käydä vain kahvilla. Siihen tarkoitukseen valikoitui ulospäin kahvilalta näyttänyt Café Class, johon sisään astuttuamme havaitsimme kuitenkin saapuneemme metalliluolaan. Siellä soi varsinkin etnometalli, ja kun metallimusiikin ystävien paikassa kerran oltiin, kaksi paikalla olijoista osasi suomea. Toinen oli ollut Suomessa töissä, toinen taas opiskeli suomen kieltä Clujin yliopistossa. Oli selvää, ettemme selvinneet sieltä yksillä kahveilla; seurueellemme tarjottiin pari kierrosta olutta, joihin en ikävä kyllä voinut osallistua, koska ajoin.

Bistriţasta jatkoimme sen päivän kohteeseemme Clujiin eli Cluj-Napocaan, jonka unkarinkielinen nimi on Kolozsvár ja saksankielinen Klausenburg. Olin viimeksi ollut kaupungissa 90-luvun lopulla, jolloin silloinkin se jätti itsestään miellyttävän vaikutelman yliopistoineen. Nyt olin sangen imponeerattu ja pidän Clujia yhtenä parhaista itäisen Euroopan kaupunkimatkakohteista tällä hetkellä. Se on nykyisin jälleen aidosti kaksikielinen - unkaria kuulee ja näkee jopa enemmän kuin romaniaa, ja kirjakaupoissa on lähes aina hyllyt sekä romanian- että unkarinkieliselle kirjallisuudelle. Saksalaisyhteisökin elpynee, varsinkin kun Romanian presidenttinä on tätä nykyä transilvaniansaksalainen Klaus Iohannis.

Clujissa on runsaasti sekä nykynuorisoa viehättäviä hipsteribaareja ja -kahviloita että intellektuellien makuun sopivia viinipaikkoja. Hintataso on hyvin edullinen. Illallisen ja siihen kuuluneet viinit nautittuamme jatkoimme jonkinmaisen kierroksen ja puolet seurueestamme päätyi vielä viimeiseksi aamuun saakka yökerhoon, kun tapasimme ensin seurueen paikallisia unkarinkielisiä ja sitten ryhmän ruotsalaisia. Kaikki halusivat tarjota meille drinkkejä. Parin tunnin yöunen jälkeen olin yhä sangen virkeä mutta sain tehdä päiväkierrokseni kaupungilla itsekseni, kun matkakumppanini joko kärsivät väsymystä tai yrittivät saada joitain yliopistojuttujaan tehdyiksi hostellimme nettiyhteyden turvin.

Jatkoimme edelleen Transilvanian kauniiden kukkulaisten maisemien halki Oradeaan (unk. Nagyvárad), jonka jälkeen saavuimme Schengenin ulkorajalle - Romania, Bulgaria ja Kroatia eivät vielä ole Schengen-sopimuksen piirissä - ja jouduimme siksi viimeisen kerran pitkään aikaan käymään läpi rajamuodollisuuksia. Unkarista alkaen saivatkin ukrainalaiset ja georgialainen ihmetellä, kuinka valtionrajat Euroopassa olivat muuttuneet vain kylteiksi tienvarressa. Unkarin rajan ylitettyämme kävimme pörköltillä ja gulassilla tienvarsiravintolassa, jossa sai syödä niin paljon kuin halusi alle kymmenellä eurolla.

Halusimme ehtiä siksi illaksi ajoissa Egerin viinilaaksoon, joten emme pysähtyneet Debrecenin yliopistokaupunkiin. Matkan varrella ylitimme Tiszan ja kuuluisat Hortobágyn pusztat, joilla saattoi ihailla - tosin etäisyyden päästä - muutamaa soitimelle kerääntynyttä isotrappia. Kyseessä on Euroopan suurin maalintu ja Unkarissa taitavat tänä päivänä olla Keski-Euroopan vahvimmat kannat - vielä enemmän niitä on jäljellä Espanjan Extremadurassa, Turkin ylänköaroilla sekä eräillä Etelä-Venäjän aroseuduilla.

Saavuimme Egeriin, kun oli vielä valoisaa, ja majoituimme mukavaan majataloon, josta oli kävelymatka sekä viinikellareille että kaupunkiin. Vein seurueemme suosikkipaikakseni muodostuneeseen Bíró & Fian kellariin, joka on viinilaakson pääparkkipaikan takaisen kellaririvistön vasemmanpuoleinen. Kellaria emännöi vanhempi rouva, joka tuntuu osaavan kaikkia Euroopan kieliä ainakin muutaman sananparren verran. Hän osaa myös hauskuuttaa yleisöään viininmaistelun lomassa - tosin kiireen kanssa ei kyseiseen kellariin kannata mennä, sillä siellä kuluu aina aikaa. Ostin taas laatikollisen Fertálymesteriä ja yksittäis- tai kaksittaispulloina muita viinejään.

Majatalossamme majoittui myös pari tusinaa puolalaista teinityttöä. Se oli tietysti hauskaa, mutta tarkoitti toisaalta, että netti oli koko ajan tukossa, kun nämä olivat kaikki kännyköineen netissä. Seuraavana aamuna tilanne parani kuin taikaiskusta, kun teinilaumat menivät busseihinsa. On sinänsä hienoa, että Keski-Euroopassa lukiolaiset lähtevät luokkaretkille viinilaaksoon.

Egeristä lähdettyämme suuntasimme pohjoiseen kohti Slovakian rajaa, joka tosiaankin oli nyt vain kyltti tienvarressa. Slovakian puolella olivat maisevat ensin vain hieman kumpuilevampia kuin Bükin pyökkimetsien halki kulkenut tiemme Unkarin kukkulaisimmassa osassa. Pian Popradin jälkeen nousimme kuitenkin Tatran henkeäsalpaaviin vuoristomaisemiin metsineen ja pilvien peittämine huippuineen. Karpaattien läntisin jatke erottaa toisistaan Slovakiaa ja Puolaa, ja molemmin puolin vuoristopuron muodostamaa rajaa olivat maisemat mitä hienoimpia.

Puolassa vuorilta laaksoon laskeuduttuamme kävimme Nowy Targin (suomeksi Uuden-Turun) pikkukaupungissa perinneruokalassa päivällisellä ja jatkoimme sitten illaksi Krakovaan. Krakova on Puolan toiseksi suurin kaupunki ja monelta osin kauniimpi kuin Varsova. Paikallinen ekonomistityttö esitteli meille kattavasti kaupungin juutalaista ja puolalaista historiaa, joskin sateinen sää varjosti hieman Krakovassa viettämäämme iltaa. Yöllä ajoimme kaupungin pohjoispuolelle motelliin yöksi, ollaksemme Krakovan liikenneruuhkien ulottumattomissa seuraavana päivänä odottavalle pitkälle ajokoitokselle kohti pohjoista.

Sinne ja takaisin I

Pakistanista palattuani ehdin olla vain yhden illan ja yön kesäisessä Kiovassa. Seuraavana päivänä, pervomaijana eli vapunpäivänä, lähdin maastoautollani itäeurooppalaiselle odysseialle kohti pohjoisessa siintävää isänmaata, ja kahta viikkoa myöhemmin takaisin. Otsikon "se" on siis Suomi - synnyinmaa, jossa edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt jo kokonainen vuosi.

Mukaani lähti kansainvälinen retkikunta - yksi suomalainen, kaksi ukrainalaista sekä kolme kuukautta vierashuoneessa asunut georgialainen. Viittä enempää ei autoon olisikaan mahtunut, tai ainakin mukavuus olisi rajusti kärsinyt. Yksi pakaasi per henki, jotta matkan varrella tehtäville ostoksillekin jäisi tilaa, ja kassillinen musiikkia matkan ratoksi. Niillä mentiin ja katsottiin, mihin se riitti.

Riittihän se. Takarajana Suomeen ennättämiselle oli lauantai seitsemäs toukokuuta, joten meillä oli viikko aikaa käyttää Euroopan halki ajamiseen. Seurueemme kummatkin suomalaiset olivat jo entuudestaan maailmanmatkaajia, mutta ukrainalaiset olivat kumpikin käyneet vain pari kertaa aiemmin Ukrainan ulkopuolella ja georgialaiselle Ukraina oli toistaiseksi ainoa ulkomaa, jota hän oli nähnyt. Suomi on Kiovasta käsin saavutettavissa kahdessa päivässä, mutta emme suinkaan valinneet menomatkalla suorinta reittiä.

Lähdimme matkaan alkuiltapäivästä, heti kun retkikunnan ukrainalaisjäsenet olivat saavuttaneet Kiovan - he palasivat yöjunalla Ala-Dneprin Nikopolin lähellä pidetyistä ystävättären häistä. Ensimmäinen pysähdyksemme, jos huoltoasemia ei lasketa, oli Vinnytsjassa.

Kuten olen aiempienkin vierailujeni yhteydessä kuvannut, kesäinen Vinnytsja (ven. Vinnitsa, pl. Winnica) on sangen viehättävä keskiukrainalainen kaupunki, joka muodostaa historiallisen Podolian alueen keskuksen. Sen halki virtaa Etelä-Bug, jonka mutkassa, Petro Porošenkon omaisuuden perustana toimineiden Rošenin suklaatehtaiden edustalla, sijaitsee nykyisin tunnettu soiva suihkulähde. Menimme eräälle keskustan kellotorniaukion terasseista syömään päivän lounaan.

Vinnytsjan jälkeen tiemme kulki kohti Mohyliv-Podilskin rajakaupunkia, jossa tarkoituksemme oli ylittää raja Moldovaan. Rajalla vierähti aiottua pidempi aika, kun kävi ilmi, että georgialaisemme oli laskenut väärin ne 90 vuorokautta, jotka hänellä oli oikeus oleskella Ukrainassa ilman viisumia -  myönnettäköön, että Ukrainan viranomaisten kotisivuilla asiasta olleet tiedot olivat ristiriitaisia, eikä kukaan kyennyt kysellessämme selvittämään asian tarkkaa laitaa. Paperinpyörittelyllä ja melko inhimillisellä sakolla asiasta kuitenkin selvittiin ja matka saattoi jatkua. Georgialaisen poikaparan kohdalla siihen tosin tuli alakuloinen alavire, kun hän tiesi aikansa Ukrainassa umpeutuneen ja joutuisi palaamaan Suomesta tai Baltiasta lentäen takaisin Georgiaan, jossa hänen edellisen elämänsä ongelmat odottivat häntä.

Rajalla tuhlautuneen ajan vuoksi oli jo pimeää, kun ylitimme Družba-sillan Moldovan puolelle ja meillä oli pimeässä Otacin rajakylässä vaikeuksia löytää oikealle tielle. Edinețin kautta löytyi kuitenkin valtatie kohti Bălțiä (ven. Belts), joka ei ollut alun perin ollut sen illan tavoitteemme, mutta päätimme kuitenkin jäädä sinne majataloon yöksi.

Bălți on nykyisen Moldovan laillisen hallituksen valvonnassa olevan alueen toiseksi suurin kaupunki (Tiraspolin ja Benderin ollessa Venäjän miehittämiä eli Venäjän marionettina toimivan Transnistrian separatistientiteetin hallussa). Sitä ei olisi aamukävelyllämme pankkiautomaateille uskonut, sillä varsin autiolta vaikuttanut Bălți oli kuin tuulahdus neuvostoajoista. Toukokuun toinen oli tänä vuonna ortodoksinen pääsiäinen, mikä Ukrainan puolella näkyi monenlaisena juhlintana, mutta Bălțissä kuljeskeli vain aniharvoja eläviä sieluja. Lukuun ottamatta pikkukaupan terassia, jossa pääosin venäjää örisseet sedät olivat jo varhain aloittaneet vodka- ja olutaamiaisensa. Löydettyämme keskustasta pankkiautomaatin ja palatessamme vähän myöhemmin saman kaupan ohi majatalollemme oli setien volyymi vain kasvanut.

Kuten jo edelliskesän Moldovan läpi ajeluni yhteydessä huomautin, amerikkalainen Millennium-säätiö on rahoittanut Moldovan pohjois-etelä-suuntaisten valtateiden täydellisen kunnostuksen, minkä vuoksi matkanteko oli toisena matkapäivänämme varsin rattoisaa. Osa seurueesta oli halunnut käydä Moldovan pääkaupungissa Chișinăussa (ven. Kišinjov), joten ajoimme Bălțistä sinne. Pysähdyimme ennen Chișinăuta metsävelihenkiseen (Doi Haiduci) metsäravintolaan sen päivän lounaalle, minkä jälkeen ajoimme suoraan Chișinăun keskustaan. Parlamentin edustalla oli mielenosoitustelttoja muistuttamassa Moldovan yhä jatkuvasta poliittisesta epävakaudesta. Seurueemme ukrainalaiset olivat tuohtuneita kaupungin venäläisen väestönosan edustajien myyntikojuihin esille laittamasta putinistisesta propagandasta.

Chișinăusta ajoimme Unghenin kautta Romanian rajalle, jossa ylitimme Prutin ja samalla rajan EU:n ja NATO:n alueelle. Saavutimme Länsi-Moldovan pääkaupungin Iașin jo ennen illan pimenemistä ja päätimme jäädä sinne yöksi. Meille jäikin kokonainen ilta aikaa katsella Iașin historiallista keskustaa, palatsia, kirkkoja ja ravintoloita. Tunnelma oli varsin toisenlainen kuin rajan toisella puolella Itä-Moldovassa oli ollut - merkittävä vaikutus oli jo ollut Romanian länsi-integraatiolla, vaikka Länsi-Moldova onkin perinteisesti ollut Romanian köyhempää osaa. Päätimme iltamme kunnon pizzalle ja oluelle.

Kolmantena matkapäivänämme matkamme jatkuisi Iașista Etelä-Bukovinan ja Pohjois-Karpaattien halki kohti Transilvaniaa.

Merkintöjä Pakistanista

Vielä viikkoa ennen Suomen-matkaa päätin piipahtaa Pakistanissa. Minun oli pitänyt käydä siellä jo maaliskuussa, mutta matka peruuntui silloin muista syistä, ja niinpä huhtikuun viimeinen viikko tarjosi viimeisen sopivan aikaikkunan vähään aikaan. Matkustin yhdessä Ukrainassa asuvan pakistanilaisen ystäväni kanssa, joka hiljattain valmistui lääkäriksi. Hän ehti opiskella lääketiedettä Ukrainassa seitsemän vuotta, minkä vuoksi sai tänä vuonna myös Ukrainan kansalaisuuden.

Lähtiessämme Kiovasta Žuljanyn lentokentältä sujui kaikki vielä hyvin. Laskeuduimme illaksi Dubaihin, jossa tapasin erään syyrialaisen ystäväni ja hänen ukrainalaisen vaimonsa ”Irlantilaisessa kylässä”, yhdessä lukuisista dubailaisista keinomaailmoista. Palasin yhden jälkeen yöllä takaisin lentokentälle, josta matkatoverini ei voinut poistua, koska olisi tarvinnut Dubaihin viisumin. Lentomme Dubaista Islamabadiin lähti aamukuudelta. Siitä alkoivat ongelmat, sillä lentoyhtiö, pakistanilainen Air Blue, kieltäytyi hyväksymästä ystäväni ukrainalaista luottokorttia, vaikka hän oli etukäteen maksanut matkan, eikä päästänyt häntä koneeseen. Lensin siis yksin Islamabadiin ja hän liittyi seuraan vasta iltakoneella. Samainen lentoyhtiö oli hukannut hänen matkatavaransa ja kieltäytyi kaikesta vastuun ottamisesta niin luottokorttidebaakkelin kuin matkatavara-asiankin kohdalla.

Ystäväni oli kuitenkin hälyttänyt minua vastaan kentälle veljensä, joka on rikosasianajaja, ja serkkunsa, joka on insinööri. Asianajaja ja hänen autonkuljettajansa kuljettivat minua koko päivän pitkin Islamabadia, jonka näkymät hiljalleen palasivat nostalgisina mieleeni. Onhan nimittäin niin, että kokonaista neljätoista vuotta aiemmin Islamabad oli puolen vuoden ajan kotikaupunkini. Kaupunki oli tällä välin saanut runsaasti uusia moderneja ostoskeskuksia, metroksi kutsutun bussilinjan moderneine asemineen ja kaikenlaista muuta. Ruutuihin perustuva asemakaava ja varsinaisen kaupunkikeskustan puuttuminen leimasivat kuitenkin yhä tätä hallintokaupunkia, joka vasta 60-luvulla rakennettiin Pakistanin uudeksi pääkaupungiksi. Aiemmin pääkaupunkina oli maan suurin kaupunki, etelärannikolla sijaitseva 20 miljoonan asukkaan Karachi.

Politiikkaan lähteneen kriketöörin Imran Khanin puolue, Pakistan Tehrik-i Insaf, oli organisoinut pääkaupunkiin suurmielenosoituksia pääministeri Nawaz Sharifia vastaan. Ne olivat käynnistyneet Panaman papereista, vaikkei kai Nawazin korruptio ole voinut kellekään Pakistania seuranneelle yllätyksenä tulla. Imran Khanin naamoja näkyi kuitenkin nyt kaikkialla ja omatkin pakistanilaistuttavani näyttivät olevan hänen kannattajiaan.

Vietimme suuren osan päivästä Islamabadin takana avautuvilla metsäisillä Margalla-kukkuloilla, jotka tulivat minulle tutuiksi iltojen ja viikonloppujen retkeilykohteena neljätoista vuotta sitten. Jokunen uusi ravintola oli kohonnut kukkulaketjujen harjalle, mutta muuten tämä luonnonkaunis alue oli ilokseni säilynyt ennallaan. Luontopolut risteilivät yhä eri kasvillisuusvyöhykkeillä – laaksonpohjien viidakoissa, keskirinteiden macchiatyyppisessä pensaikkomaastossa ja ylärinteiden mäntymetsissä. Alueella on hyvin helppo nähdä monia eksoottisia lintulajeja ja koska kevät ei ollut vielä muuttunut paahtavaksi kesäksi, ne olivat myös oikein hyvin äänessä. Turkoosisepät ja savupriiniat eivät lakanneet monotonista lauluaan edes kuumimman alkuiltapäivän ajaksi. Eräitä nisäkkäitäkin näkee alueella helposti, esimerkiksi makakeja ja villisikoja.

Eräs Daman-e Kohin luontopoluista avaa kauniin näkymän Islamabadin suurelle Faisal-moskeijalle, jonka suihkulähdepihalla kymmenet lapset aikoinaan halusivat kätellä minua, tervehtivät englanniksi ja tiedustelivat, olinko kiinalainen vai japanilainen. Ihmettelin kysymystä varsinkin sen toistuessa useammalta lapselta, ja kysyin lopulta heiltä, näytänkö minä heistä aasialaiselta. En saanut vastausta.

Illemmalla menimme Rawal-järven rannalle. Se oli neljätoista vuotta sitten toinen säännöllinen retkipaikkani, jossa näin monenlaisia mielenkiintoisia kosteikko- ja viidakkolintuja. Ihmettelin jo silloin, kuinka suuri ja kaunis järvi niin lähellä kahta suurkaupunkia – Islamabadia ja Rawalpindiä – saattoi olla säilynyt niin hiljaisena. Tapasin sen poluilla yleensä korkeintaan muutaman kalastajan. Nyt asiat olivat muuttuneet dramaattisesti. Suuri osa aiemmin viidakon peitossa olleita rantoja oli otettu virkistyskäyttöön. Oli rantaa seuraavia romanttisia mutta asfaltoituja polkuja, hattaroiden ja limsan myyjiä, polkuveneitä ja muuta, ja tietysti satoja viikonlopunviettäjiä.

Tavallaan oli väistämätöntä, että paikka tulisi otetuksi virkistyskäyttöön. Ilokseni järven molemmissa päissä on kuitenkin yhä säilynyt kosteikkoa, johon ei ole kajottu, ja ylilentävistä haikaroista päätellen järvi ei ole ainakaan täysin tyhjentynyt runsaasta linnustostaan. Järven rantaan oli myös rakennettu suuri lintupuisto, jossa oli jonkin verran eksoottisia lajeja, mutta onneksi suurimmaksi osaksi sellaisia lintulajeja, jotka elävät alueella myös villeinä. Hyvien valokuvien ottamiseen noista lajeista lintupuisto soveltuu hyvin. Ja lapsilla näytti olevan siellä hauskaa. On aina ilahduttava asia, että lapset kiinnostuvat eläimistä ja luonnosta. Hamppua kasvaa Pakistanissa kaikkialla rikkaruohona.

Lääkäriystäväni lopulta saavuttua iltalennolla matkustimme asianajajan autolla pohjoiseen Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion toiseksi suurimpaan kaupunkiin Mardaniin, josta perhe on kotoisin. Majoituimme perheen kartanomaiseen taloon, jossa pataanien perinteen mukaisesti elää useampia sukupolvia. Naiset eivät näyttäydy vieraille, vaan vieraat majoitetaan erilliseen kerrokseen, jossa on vierashuone kullekin. Ystäväni vanhin veli, joka on nyt talon päämies, omistaa lannoitteiden tukkuliikkeen ja on siten merkittävä liikemies kaupungissa.

Maanantaina menimme käymään Takht-i Bahissa, buddhalaisen linnoitusluostarin raunioilla Mingoran suunnalla. Sielläkin oli paljon lintuja, mm. vuoripyitä, intiantaskuja, pihataskuja ja sinirastaita. Kävimme myös syömässä kebabia ja naania sekä Mardanin parhaassa pirtelöpaikassa.

Tiistaina lähdimme Murree-vuorille, joilla vaeltamisesta minulla niin ikään oli nostalgisia muistoja. Kävimme Murreessa ja Nathiagalissa ja kuljimme sitten Pakistanin kuudenneksi kauneimmaksi rankatun luontopolun vuoristometsien halki Ayubiasta Dungagaliin. Tämä vesiputkireittinä tunnettu luontopolku osoittautui tähän aikaan vuodesta mitä parhaaksi monien vuoristometsäin lajien näkemiseen. Molemmat paikalliset fasaanilajit, teräsfasaani ja töyhtöfasaani, esiintyvät Ayubian kansallispuiston alueella melko yleisinä, samoin näyttävä himalajanloistoharakka. Metsissä on monia lajeja tikkoja ja tiaisia, mutta samalla myös eksoottisempien linturyhmien edustajia, kuten pikku- ja kirjonaurutimaleja, kuningasseppiä sekä himalajankaijoja. Illaksi menimme Mansehran kaupunkiin, jossa paikallinen kontakti, muuan kirurgi, majoitti meidät sikäläisen sairaalan turvataloon.

Seuraavana päivänä tutustuimme Abbottabadin ja Hazaran maakuntien vuoristoalueisiin. Mielessämme kävi Abbottabadissa kysyä, missä Osama bin Ladenin talo sijaitsi, mutta päätimme lopulta olla herättämättä turhaa huomiota sellaisen nähtävyyden kyselemisellä. Ajoimme sen sijaan Thandianin kylään ylös vuorille ja katselimme sieltä Azad Kashmiriin avautuvaa näkymää. Turkoosisieppo ja kanelivarpuset laulelivat rotkon puissa. Paluumatkamme Mardaniin kulki Hazaran, Haripurin ja Swabin kauniiden kukkulamaisemien halki. Pysähdyimme Induksen padolle ja syömään Tarbelan patojärven rantaan kalaravintolaan.

Viimeinen päiväni Pakistanissa kului pääosin Mardanissa. Tapasin paikallisen professorin, kävin lääkäriystäväni sukulaisten maatilalla ja pelloilla sekä kuriiritoimistossa lähettämässä joulukuussa hankkimani kameran lukiosta valmistuneelle runoilijaystävälleni, jonka kotipaikkakunta valitettavasti oli niin kaukana ja vaarallinen, ettemme lähteneet siellä fyysisesti käymään. Seuraavana aamuna lähdimme takaisin Islamabadiin ja lentokentälle. Dubaissa tapasin tällä kertaa pitkän ravintolaillan merkeissä libanonilaisen ystävättären. Seuraavana aamuna lensin Kiovaan, vain lähteäkseni taas seuraavana päivänä, toukokuun ensimmäisenä, ajamaan pidemmän kaavan kautta Euroopan halki kohti Suomea.