Lännestä

Minun on jo parin viikon ajan ollut tarkoitus kirjoittaa blogikirjoitus aiheesta Länsi, mutten ole kerennyt sitä tekemään. Töissä on eletty kiireisiä aikoja, vapaa-aikana lapsen kasvattaminen ja romaanin kirjoittaminen ovat pitäneet minua poissa tästä tärkeästä tehtävästä.

Jo viikkoja sitten kopsahti postilaatikkooni Jukka Jouhkin ja Henna-Riikka Pennasen toimittama tuore kirja, Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva, jonka on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden seura ja vertaistarkastuttanut Suomen historiallinen seura. Kirja odottaa yhä kannesta kanteen lukemistani, mutta ensisilmäilyn perusteella vaikuttaa siltä, että suurin osa sen kirjoittajista seuraa ns. postmodernia traditiota eli dekonstruoi käsitteellisesti Länttä ja sitä koskevia puhetapoja. Kirjassa näytään myös ainakin Pekka Korhosen artikkelissa luotavan katsaus siihen, kuinka Länttä on tarkasteltu eräältä sen ulkopuoliseksi mielletyltä alueelta, Itä-Aasiasta käsin.

Itsenäisyyspäivän viikolla pyöri entisessä kotiyliopistossani Jyväskylässä konferenssi, jossa kysyttiin, onko Suomi osa Länttä. Aiheellinen kysymys pohdintaan, ja nimenomaan pohdintaan enemmän kuin kategoriseen vastaamiseen. Konferenssin esitelmöitsijöiltä ilmestyi hiljan Suomen antropologissa kolme englanninkielistä artikkelia oksidentalismista ja Lännen ideasta Helsingin Sanomien uutisissa, Lähi-idän arabinuorten ajatuksissa sekä suhteessa Kreikan kriisiin. Noista kommentoin tässä alun perin toisaalle osoittamassani ja jonkin verran editoidussa kirjoituksessa Jouhkin artikkelia Global Issues, Western Foci. Hän näyttää toisaalle kirjoittaneen artikkelin myös Länsi-puheesta Helsingin Sanomain Ukrainan kriisiä koskevassa uutisoinnissa.

Jyväskylä on pitkään edustanut postmodernia, käsitehistoriallisesti orientoitunutta yhteiskuntatieteilyä, jossa on aina olennaista määritellä ja tutkia, mitä sanoilla ja käsitteillä oikeastaan tarkoitetaan. Tulin aikoinaan tuntemaan tuon puhetavan varsin hyvin, vaikka sittemmin olen luisunut kauhisteltuun essentialismiin monilla elämänalueilla ja olen aina mitä kiinnostunein paitsi siitä, mitä ja miten jostain puhutaan, myös siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Kuinka se oikeasti oli. Postmoderni diskurssi ei aina avaudu oppialan ulkopuolisille ja saa nämä ihmettelemään retoriikan vatvonnan relevanssia, mutta on siinä kiistämättä oma tajuntaa avartava pointtinsa. Kyseisessä diskurssissa on täysin mahdollista argumentoida myös muuten kuin yksipuolisen länsikriittisen "anti-imperialistisesti" - jos niin ei tapahdu, on vika silloin tutkijoiden yksipuolisen kriittisessä oksidentalismissa.

Yleensä lukiessani kyseisen tutkimustradition hengessä kirjoitettuja analyysejä, jään siihen tuntemukseen, että jotain mielenkiintoista on avattu, mutta sitten kirstu jätetty auki ja lähdetty pois. On dekonstruoitu, muttei ole rekonstruoitu. Mitä tahansa tekstiä voidaan analysoida kriittisesti, pilkkoa se palasiksi ja osoitella käsitteiden ja ilmaisujen sumeutta, semanttista kohinaa ja kaiken banaalisuutta. On hyvä, että näin tehdään, varsinkin teksteille, jotka ovat minkäänlaisessa vaarassa tulla otetuiksi annettuina itsestäänselvyyksinä. Kirjoittajat tekisivät kuitenkin hyvin ehdottaessaan tilalle jotain, vaikka haurastakin rekonstruktiota, sillä emmehän me maailman ymmärtämistä yhä yrittävät ihmiset halua sitä, että ajatuksemme vain revitään kappaleiksi ja niille ilkutaan, vaan pitäisi myös saada jotain, mitä itse voimme puolestamme koetella ja kritisoida tiedossamme olevalla empirialla.

*   *   *

Kuten lukijat lienevät huomanneet, käytän itse aktiivisesti Länsi-käsitettä isolla alkukirjaimella (erotukseksi ilmansuunnasta), ja teen tämän tietoisesti ja tahallani. Käytän Lännen käsitettä paljon enemmän Jouhkin tarkoittamassa rituaalisessa ja yhteisöllisyyttä tukevassa tarkoituksessa kuin mitä artikkeleissa käsitellyt banaalit retoriset lännettäjät tekevät. Tarkoitan Lännellä poliittista ja institutionaalis-yhteisöllistä Länttä, jota yhdistävät liberaalidemokraattinen poliittinen järjestelmä ja erityisen tiiviit institutionaaliset suhteet. Jälkimmäisiä voi halutessaan vaikka kvantifioida teknisen ja keskitason kokousten määrinä länsimaiden monentasoisten instituutioiden kesken. Nämä suhteet/yhteydet eivät rajoitu eksklusiivisesti ns. länsimaihin, mutta hahmottuvat silti suurena synaptisena tihentymänä, kun taas tihentymän ulkopuolella mainitunlaiset suhteet/yhteydet harvenevat.

Niinpä näen supranationalistiset konstruktiot luonteeltaan asteittaisina pikemmin kuin kategorisina. Kun jo käytin synapsimetaforaa, siihen sopii hyvin myös puhe ytimistä ja periferioista. Ydinlänsi käsittää sellaisia maita ja instituutioita, joissa toteutuvat kaikki Lännen tunnusmerkit. Tästä tihentymästä ulommas Länsi vaihettuu asteittain ja näkökulmasta riippuen ei-länneksi tai erilaisiksi ei-länsiksi (sillä eiväthän ei-lännet muodosta yhtä kokonaisuutta, there's the West and there's the rest).

Ydinlänttä lienevät ne maat ja kansat, joiden länsimaisuutta juuri kukaan ei koskaan yritä aktiivisesti kiistää. Lännen periferioissa kiistanalaisuus on jo hyvinkin selvää. Se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka suomalaiset, vaikka toisaalta pitävät Suomea banaalisti länsimaisena, puhuvat silti usein Lännestä ja Euroopasta ikään kuin ne olisivat omasta kansallisesta identiteetistä erillisiä asioita - tai suorastaan se "toinen", johon omaa kansallista identiteettiä peilataan. Eihän suomalainen tavallisesti vaivaudu peilaamaan itseään Afrikkaan eikä Itä-Aasiaan. Venäjäänkin peilaaminen, joka taannoin oli relevanttia ja määritti koko Suomen olemassaoloa, ehti sodan jälkeen haalistua ja muuttua 90-luvun nuorten ajattelussa irrelevantiksi, kunnes lopulta Ukrainan tapahtumat muuttivat diskurssia Suomessa ja muualla Euroopassa, palauttaen sen takaisin tilanteeseen, jossa "islamilaisen maailman" lisäksi myös Venäjä oli äkkiä relevantti peilauskohde läntisyydelle.

Lännen periferian lisäksi ovat olemassa "länsimaisittain orientoituneet ei-länsimaat", esimerkiksi Japani, Korea, Israel ja Turkki. Jotkut pitävät näitä implisiittisesti osina Länttä. Itse kuljetan niitä usein mukana tahallisesti. Mutta on toisia, jotka pitävät niitä - tai osaa niistä - itsestäänselvästi ei-länsimaisina, eli niiden läntisyyden kiistanalaisuus on hyvin suurta.

Matkailu avartaa ja sen vuoksi mietin usein mielessäni, miksi vaikkapa Libanon, Filippiinit tai Georgia eivät useimpien maailmankuvassa ole mitenkään osa Länttä, vaikka niissä eletään monin tavoin länsimaista elämää, ollaan (suurelta osin) kristittyjä, eikä esimerkiksi Libanon jää elintasossaan jälkeen Itä-Euroopasta. Ovatko erilaiset "ei-lännen" konstruktiot yksinkertaisesti niin vahvoja - siis kuvitelmat "arabimaailman", "Aasian" ja "itäblokin" inherentistä ei-länsimaisuudesta?

Hahmottuu joka tapauksessa Ydinlännen ympärille jäsentynyt hierarkkinen ja asteittain epälänsimaistuva Länsi, johon kuuluminen kiistattomasti näyttää edellyttävän useiden kriteerien yhtäaikaista toteutumista: englannin kieltä, tai jonkin muun liittoutuneiden puolella toisessa maailmansodassa olleen Länsi-Euroopan maan kieltä, esim. ranska, hollanti, skandinaaviset kielet ja (myöhemmin) italia tuntuvat kelpaavan automaattisesti, espanja ja portugali vasta näiden maiden demokratisoitumisen ja euroatlanttisen integraation jälkeen; valkoihoista enemmistöä; kristittyä enemmistöä; taloudellista vaurautta; sekä sitä, etteivät maat ole olleet kylmän sodan aikana kommunistisia.

Ydinlännen sijaintipaikoiksi kelpaavat Pohjois-Amerikka, Länsi-Eurooppa ja Oseania. Muualla, esimerkiksi Karibianmerellä, Etelä-Amerikassa, Itä-Euroopassa tai Lähi-idässä sijaitseminen on kummallista, mikä kuvastaa kilpailevien ei-länsi-kuvitelmien mielikuvavoimaa. Toisin sanoen, maa X ei ole Länttä, koska se on mielikuvallisesti osa jotain tiettyä ei-länttä, ja tuossa ajatelmassa juuri kausaaliolettama herättää kysymään "miksi".

Sisemmälle ydintä ympäröivälle kehälle mahtuvat myös ne Euroopan maat, jotka toisen maailmansodan jälkeen liittoutuivat poliittisesti Ydinlänteen. Saksa ei ollut "Länttä" ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen, mutta kylmän sodan alettua saksankieliset maat ovat alkaneet näyttäytyä itsestäänselvänä osana Länttä, kylmän sodan jälkeen myös Itä-Saksa, joka suoran inkorporaationsa ansiosta vältti joutumisen "entisten kaalimaiden", "entisten sosialistimaiden" tai "uuden Euroopan" epäsuotuisiin diskursseihin, joilla Itä-Eurooppaa on siitä saakka vähätelty ja ei-läntistetty, eikä tästä Itä-Eurooppaa toiseuttavasta puheesta ole edelleenkään päästy eroon. Ironista kyllä, ainoa Itä-Euroopan maa, josta Länsi-Euroopassa säännöllisesti puhutaan kunnioittavasti, on Lännestä voimakkaasti irtisanoutuva Venäjä.

Käytin edellisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä tietoisesti sanaparia "poliittisesti liittoutuneet", sillä se tuntuu pitävän paikkansa: Irlanti, Itävalta, Sveitsi, Ruotsi ja häilyvämmin jopa Suomi on hyväksytty yleisesti osiksi Länttä. Sotilaallinen liittoutuminen on merkinnyt vähemmän, kuten havaitaan täysin erilaisessa suhtautumisessa naapurimaihin Kreikkaan ja Turkkiin. Turkki on ollut monipuoluedemokratia ja markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista, mukaan lukien Etelä-Euroopan entiset sotilasdiktatuurit. Kuitenkin "islamilainen maailma" kuvitellaan niin voimakkaasti ei-länneksi tai jopa antilänneksi, ettei Turkin reformeilla ja liittoutumisella tunnu olleen merkitystä. Vaikka turkkilainen poliittinen järjestelmä, talousjärjestelmä, kansainväliset suhteet ja turkkilaisten arkielämä ovat paljon lähempänä Kreikkaa ja peräti perieurooppalaisia Saksaa ja Ranskaa kuin Saudi-Arabiaa, Afganistania ja Sudania, Turkki niputetaan suuren yleisön mielikuvissa jälkimmäisten joukkoon, ei länsimaiden. Niin vahva "toisen" konstruktio islamista on rakennettu.

Lännen ulkokehillä, joilla läntisyys riippuu jo sangen paljon puhujan mielikuvista ja kontekstistä, on Länteen päästetty mukaan myös ne Euroopan entiset sosialistimaat, jotka ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi, samoin kuin sekalainen joukko perinteisesti ei-länsimaisiksi ymmärrettyjä maita, mikäli ne ovat rikkaita (kuten Singapore) ja poliittisesti joko demokraattisia tai kapitalistisia tai mielellään molempia. Jotkut, varsinkin kultturistiset puhujat, tuntuvat näkevän Latinalaisen Amerikan osana Länttä, vaikka tätä harvoin korostetaan ibeerisiä kieliä puhuvan maailman ulkopuolella. Jännää on se, ettei Latinalaisen Amerikan maiden välisiä suuria eroja poliittisissa ja taloudellisissa järjestelmissä sekä liittosuhteissa Länteen usein vaivauduta ottamaan huomioon, vaan niitä käsitellään kuin blokkia, joka joko on kokonaan mukana tai kokonaan ulkona. Aasiasta on Länteen luettu usein vähintään Japani ja Etelä-Korea, joskus muitakin poliittisesti ja/tai taloudellisesti Ydinlänteen kytkeytyneitä maita.

Ei-länttä näyttää olevan ruskea tai tumma iho, islaminusko (muut ei-kristityt uskonnot saati ateismi eivät näytä eksklusoivan Lännestä lainkaan samalla tapaa), kommunismi (ja vielä aiemmin fasismi), köyhyys sekä kuuluminen mielikuvissa Venäjän etupiiriin. Mielenkiintoista sen sijaan on, että esimerkiksi kulttuurinen omaleimaisuus tai entinen siirtomaa-asema (esim. Irlanti) eivät tunnu haittaavan Länteen lukemista, ellei kulttuurinen omaleimaisuus sisällä islaminuskoa tai siirtomaaisäntä ole ollut Venäjä. "Läntisten" kolonialistien entiset siirtomaat kelpuutetaan, Venäjän vallan alla olleista maista vain Itä-Saksa ja Suomi melko kiistattomasti, joukko muita siinä tapauksessa, että ne ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi.

Venäjän etupiirikonstruktion lisäksi myös Balkan näyttää olevan vahvasti ei-länsimaistava, toiseuttava mielikuva. Onneksi Balkanin niemimaalla sijaitseva Kreikka ei selvästikään ole Balkania, olipa sen talous kuinka kuralla tahansa.

*   *   *

Kun nyt olen jotenkin päättänyt, mitä Lännellä minusta tarkoitetaan, reflektoin muita ajatuksiani alussa mainitusta artikkelista.

Lukiessani ajattelin usein mielessäni sitä, millä tavoin arabit ja itäeurooppalaiset puhuvat Lännestä. Olen asunut pitkiä aikoja Syyriassa, Libanonissa, Virossa, Ukrainassa, Pakistanissa, Afganistanissa ja Etiopiassa. Kuuntelen luonani asuvan georgialaisen päivittäistä puhetta "Lännestä" ja "Euroopasta". Sosiaalisissa verkostoissani on runsaasti aktiivisesti "Lännestä" puhuvia pohjoisafrikkalaisia, irakilaisia, turkkilaisia, filippiiniläisiä, intialaisia, kolumbialaisia ja monia muita oletusarvoisesti "ei-länsimaisia" ihmisiä, jotka puhuvat "Lännestä" useimmiten siten, että eksklusoivat itsensä siitä ja peilaavat itseään sitä vasten.

Kuunnellessani ja miettiessäni näiden ihmisten oksidentalistista puhetta, tajuan usein, etteivät he oikeastaan juuri lainkaan ajattele maantieteellistä Länttä. Osa heistä, varsinkin tuntemani aasialaiset ja osa arabeista, ajattelevat aktiivisesti rotua. Jokunen ajattelee uskontoa, mutta he ajattelevat sitä lähinnä oman kotiseutunsa valtauskonnon näkökulmasta, koska heidän Länsi-puheensa ei yleensä puhu kristinuskosta, vaan Lännen sekularistisesta järjestelmästä.

Eniten uskontoa näyttävät ajattelevan Lähi-idän kristityt, joille asia tuntuu olevan paitsi heitä pinnallisesti Länteen yhdistävä tekijä ("olemme länsimaalaisempia kuin nämä muut täällä"), myös merkittävä katkeruuden aihe ("Länsi ei välitä meistä, vaikka olemme kristittyjä"). Filippiiniläiset ja kolumbialaiset, joista suurin osa on katolisia kristittyjä, eivät juuri koskaan käytä uskontoaan argumenttina sen puolesta, miksi Lännen pitäisi erityisesti välittää heistä. Tämä on mielenkiintoista. Ehkä se kertoo siitä, että he enemmistöasemastaan johtuen ottavat kristinuskonsa oletusasetuksena eivätkä läntisenä ominaisuutena, kun taas Lähi-idän kristityt vähemmistöasemansa vuoksi koko ajan uusintavat kristillistä identiteettiään uhanalaisuuden narratiivien kautta.

Eksplikoitujen rotu- ja uskontopuheiden alla näkyy poikkeuksellisen vahvana implisiittinen puhe kosmopoliittisista kaupungeista. Eiväthän "Lännestä" puhuvat arabit, turkkilaiset tai filippiiniläiset oikeastaan koskaan puhu Iowan maissipelloista, Skotlannin ylämaista eivätkä Alppien kylistä, eivät Pihtiputaasta eivätkä edes Prahasta ja Budapestistä. Heidän "Läntensä" on New York, Lontoo tai Pariisi - suurten "länsimaisten" kaupunkien elämäntapa, kulttuuri ja usein epärealistisesti ladatut mielikuvat, joita populaarikulttuuri joka päivä välittää. Tämä muistuttaa siitä, kuinka suomalaiset puhuvat "suuresta maailmasta", ajatellen suurkaupunkeja, eivät muita osia länsimaiden maantieteestä.

Mielenkiintoista tässä on se, että onhan "idässäkin" kosmopoliittisia ja rikkaita suurkaupunkeja, kuten Hongkong ja Dubai. Nämä kaksi esimerkkiä ovat tuttuja monille koulutetuille ja kansainvälisille työmarkkinoille integroituneille ei-länsimaalaisille. Istanbul ja Moskovakin ovat hyviä esimerkkejä: en koskaan kuule ei-länsimaisten puhuvan niistä länsimaisina kaupunkeina, vaikka niissä jonkin aikaa asuva länsimaalainen nopeasti löytää niistä New Yorkin, Lontoon ja Pariisin kaltaisia piirteitä. Varmasti enemmän kuin suomalaisesta tai edes keskiverrosta ydinläntisestä pikkukaupungista.

Silmiini pisti artikkelissa lause: "Orientals have rarely seen themselves as the Orient as strongly as Westerners see themselves as the West." Tämä ei oikein vastaa omaa kokemustani. Esimerkiksi arabit ja venäläiset, jossain määrin myös ukrainalaiset, georgialaiset ja turkkilaiset (jopa suomalaiset) mielestäni jatkuvalla puheella konstruoivat omaa "itäisyyttään" ja peilaavat jatkuvasti itseään "Länteen". Tämä koskee niitäkin (tai ehkä varsinkin niitä), jotka koettavat perustella omaa henkilökohtaista ei-orientaalisuuttaan ja läntisyyttään, tyypillisesti haukkumalla ja vähättelemällä kotimaataan, sen takapajuisuutta, korruptoituneisuutta, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja milloin mitäkin "itäistä" ominaisuutta, heilutellen ihanteellistettua kuvaa "Lännestä" ja jakaen tuon käsityksen tueksi usein kyseenalaisia anekdootteja siitä, kuinka "Lännessä" palvelut ovat ilmaisia, kaikki ihmiset hyvin koulutettuja ja suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, kauniita ja vaaleahiuksisia.

Jotakuinkin yhtä epärealistisesti konstruoivat omaa Orienttiaan lännenvihaajat, esimerkiksi putinistit ja islamistit, jotka paitsi rakentavat demonisoitua kuvaa Lännestä (ts. läntisten suurkaupunkien kosmopoliittisesta rappiosta), toistavat jatkuvasti tämän vastapainoksi täysin kuvitteellista ja utopistista kuvaa oman kulttuurinsa kauniista konservatiivisista, yhteisöllisistä ja kunniantuntoisista arvoista. Tosiasiahan on, että heidän kulttuurialueensa suurkaupungit muistuttavat paljon enemmän vihatun Lännen kaupunkeja kuin heidän luomiaan orientalistisia kuvauksia. Ihmisten arkielämää jäsentävät arvot edustaisivat lueteltuina todennäköisesti hyvin pitkälle samanlaista hajontaa kuin läntisissä yhteiskunnissa. (Arvoja ei toki pidä sekoittaa identiteetteihin. Kyselytutkimuksissa saadaan aivan eri tulos, mikäli ei kysytäkään arvoja vaan identifioitumista tiettyyn uskontoon, kansallisuuteen tms.)

*   *   *

Suosikkikirjailijani Felipe Fernández-Armeston neuvoa seuraten tulee rajamaihin usein kiinnittää tarkempaa huomiota, koska ne paljastavat, hankaavat ja kohtaavat "toisen" paremmin kuin mielikuvien varassa operoivat sydänmaat.

Ukrainalaiset puhuvat itseään eurooppalaisiksi usein korostamalla moskoviittien ja (varhaisempina aikoina) turkkilaisten kansojen aasialaisuutta. Kokonainen tutkimustraditio pyrkii todistelemaan, miksi ukrainalaiset ja Kiovan Rus kytkeytyvät Eurooppaan, kun taas Moskovan valtakunta on mongolien perillinen. Näitä historiallisen narratiivin näkyvimpiä piirteitä mielenkiintoisempaa ja paljastavampaa on itse asiassa se, miten ukrainalaiset suhtautuvat vähättelevästi länsinaapuriinsa Moldovaan sekä monissa asioissa kohtalontoverinaan olleeseen Georgiaan.

Olen kuullut yllättävän monta kertaa ukrainalaisten valittavan sitä, kuinka Länsi ei välitä Ukrainasta kylliksi, vaikka ukrainalaiset ovat eurooppalaisempia kuin moldovalaiset ja georgialaiset. Kontekstinä on jo kymmenisen vuotta ollut se, että Moldova ja Georgia ovat viime vuosiin saakka edistyneet Ukrainaa paremmin reformeissaan ja siksi esimerkiksi moldovalaiset saivat himoitun viisumivapauden "Eurooppaan", kun taas ukrainalaiset eivät sitä lukuisista lupauksista huolimatta edelleenkään ole "Euroopalta" saaneet.

Mutta-mutta: Kuinka Moldova voisi olla "itäisempi" kuin Ukraina, kun se sijaitsee Ukrainasta länteen? Kuinka Georgia voisi olla vähemmän kristillis-historiallinen kuin Ukraina, kun se oli kristitty kuningaskunta ja korkeakulttuuri jo satoja vuosia ennen Ukrainaa, Venäjästä puhumattakaan? Loppujen lopuksi ukrainalaisten asenteet palautuvat ristikuulusteltaessa ihmisten ulkonäköön ja kieleen. Ukrainalaiset ovat slaaveja ja heidän mielikuvituksessaan slaavius on eurooppalaisuutta. Tämän vuoksi ukrainalaishistorioitsijoilta kuulee yhtenään todisteita siitä, miksi moskoviitit eivät ole "oikeita slaaveja" eivätkä "oikeita ortodokseja" vaan puoliverisiä finnougreja ja tataarilaisia pakanoita. Romaniankieliset moldovalaiset nähdään balkanilaisina, georgialaiset kaukasialaisina, ja näiden vähätelmien perustana on ensisijaisesti se, että romanialaiset ja georgialaiset ovat keskimäärin tummempia, välimerellisten rotuominaisuuksien kantajia, kuin verrattain vaaleat ukrainalaiset.

*   *   *

Lopulta kommentoin kohdeartikkelin Helsingin Sanomain juttuja käsitteleviä osia. Suhtaudun intuitiivisellä epäilyksellä läpi artikkelin toistettuun väitteeseen, että banaali Länsi-puhe olisi rituaali, jonka tarkoituksena on luoda ja uusintaa kuvitteellista yhteisöä. En ole tästä vakuuttunut. Minusta tuntuu pikemminkin, että Lännestä banaalilla tavalla kirjoittavat eivät yksinkertaisesti tunne ei-länttä tarpeeksi, ja kokevat sen siksi myös epärelevanttina.

Esimerkiksi Saudi-Arabiaa koskevassa uutisessa toimittaja tuskin on tiennyt, pohtinut tai yrittänyt ottaa selvää, millaisia viikonloppujärjestelmiä Aasiassa on. Hän viittaa Länteen siksi, ettei tiedä, ei tule ajatelleeksi, tai vaikka tulisi ajatelleeksi, ei vaivaudu etsimään tietoa muusta maailmasta. Jos hän olisi asiaa pohtinut, hän olisi huomannut, että muslimienemmistöisten maiden ja arabimaidenkin viikonloppukäytännöt poikkeavat paljon. Monessa muslimimaassa viikonloppu on vain perjantai, joissain se on torstai-perjantai, mutta useimmissa se taitaa olla perjantai-lauantai. Joissain, joissa on merkittävä kristitty vähemmistö, se on perjantai ja sunnuntai, muttei lauantai. Ja joissain, kuten Libanonissa, on pragmaattis-kaupallisista syistä siirrytty kristilliseen ("länsimaiseen") lauantai-sunnuntai -viikonloppuun.

Zimbabwesta artikkelia kirjoittanut toimittaja on todennäköisesti nähnyt englanninkielisessä alkuperäislähteessään viittauksen vain "läntisiin" vaalitarkkailijoihin. Kyseessä ovat useimmiten silloin länsimaihin tehokkaasti viestimään kykenevät järjestöt, joiden jäsenet eivät suinkaan rajoitu Länteen. Ilmeisesti kuitenkin ollessaan vaikkapa EU:n, YK:n tai jonkin suuren kansainvälisen kansalaisjärjestön palveluksessa, muuttuvat afrikkalaisetkin vaalitarkkailijat "länsimaisiksi". Todennäköinen peilauskohta on sellainen järjestö, joka on sallittu samaan aikaan kun "läntiset" järjestöt on kielletty, eli jonka tarkkailutulokset on voitu olettaa tai ohjelmoida Zimbabwen vallanpitäjien kannalta suosiollisiksi. Mieleen tulee lähinnä Afrikan unioni, mutta en vaivautunut (kuten ei ilmeisesti toimittajakaan) tätä tietoa esille kaivamaan. Se kuitenkin selittäisi "Lännestä" puhumisen tässä kontekstissä paremmin kuin oletus, että toimittaja yrittää rituaalisesti luoda ja uusintaa kuvitteellista Länttä, edes tiedostamattaan.

Oikeastaan siis "läntistä" on käytetty merkityksessä "ei-afrikkalainen", ja jos Zimbabwen hallituksella on ollut retorista pelisilmää, se on todennäköisesti propagandassaan käyttänyt juuri tuonkaltaista dikotomiaa: "afrikkalaiset vaalit ovat afrikkalaisten asia, joten ei-afrikkalaisia vaalitarkkailijoita ei tarvita". Retoriikasta riippumatta kohteena lienevät tosiaan olleet nimenomaan ne järjestöt, joiden on kuviteltu edistävän demonisoidun Lännen agendaa esimerkiksi raportoimalla vaaleista kriittisesti ja häiritsemällä demokratiateatterin rituaalinäytelmää, jonka lopputulokset on vakauden nimissä etukäteen käsikirjoitettu.

Kuuntelin aikoinani Afrikan unionin huippukokouksessa Libyan suuren kansandemokraattisen jumhuriyyan veljellisen everstin Muammar al-Qaddafin puhetta, jossa hän todisteli sitä, kuinka afrikkalaista demokratiaa on suojeltava länsimaisilta keksinnöiltä. Esimerkiksi oppositio oli täysin tarpeeton asia Afrikassa, jonka demokratiaan kuului se, että vahva isähahmo johti ja muut tottelivat. Sattumoisin kuuntelin aikoinani saman miehen puhetta myös Arabiliiton huippukokouksessa, jossa demokratian kriteerinä tuntui olevan ennen kaikkea Palestiinan vapauttaminen. Ennen sitä demokratia ei voisi toimia.

On hyvä kiinnittää huomiota Länsi-puheen vastinparina esiintyvään islam-puheeseen. Räikein epäsymmetria Länsi ja islam -retoriikassa on se, että tässä puheessa Länttä edustaa aina normaalius, eivät suinkaan ääriliikkeet eivätkä eksoottiset ihmeellisyydet. Sen sijaan "islamilaista maailmaa" - jolla yleensä tarkoitetaan muslimienemmistöisiä valtioita, mutta niitäkin ydin- ja ulkokehä-periaatteella siten, että Länsi-Afrikka, Sundasaaret, Albania ja Turkestan yleensä jäävät vähemmälle huomiolle kuin Arabia, Iran ja kulloisetkin sotatantereet - ei koskaan edusta mainittujen yhteiskuntien normaali elämä, vaan ääriliikkeet ja muut kummallisuudet. Näin on asianlaita jopa silloin, kun islamista tai muslimienemmistöisistä yhteiskunnista halutaan puhua myönteiseen tai suvaitsevaan sävyyn.

Mainitunlaisen orientalismin vastinparina on lännenvihaajien, kuten putinistien ja islamistien, harjoittama oksidentalismi, jossa itäisestä yhteiskunnasta luodaan mytologista kuvaa, kun taas Länttä edustavat homot, huorat, huumeet ja hävyttömyys.

Olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka koomisella tavalla esimerkiksi länsimaisten uusfasistien ja itämaisten islamistien tekstit ja arvomaailmat muistuttavat toisiaan. Kummatkin luovat mytologisia kuvia omasta identiteetistä ja demonisoituja olkinukkeja vihatusta, kuvitellusta vastapuolesta. Olennaisessa sisällössään ne kuitenkin vaativat samoja asioita: kuria ja järjestystä, kunniaa, vanhempien ihmisten ja perinteisten sukupuoliroolien kunnioittamista, konservatiivisia ja sotilaallisia hyveitä ja sen sellaista. Jos näistä teksteistä ja puheista poistaa kaiken puhtaasti identiteetillisen ja symbolisen ja redusoi ne pelkästään arvoihin ja käytännön elämää koskeviin vaatimuksiin, ne muistuttavat toisiaan erittäin paljon.

Artikkelin viimeiselle sivulle päästessäni pohdin mielessäni, mitä olisi tapahtunut jos sana "Länsi" olisi jätetty pois kaikista esimerkkitapauksista. Eikö se olisi oikeastaan tehnyt retoriikasta vielä länsisentrisempää? Olisi puhuttu banaalisti "tunnetusta maailmasta" mutta tarkoitettu kuitenkin mediassa ja pop-kulttuurissa näkyvää Länttä, ikään kuin se olisi koko maailma. Lännen mainitseminen sentään korottaa hieman tietoisuuden astetta. Toimittaja sen mainitsemalla ikään kuin tuo esille sen, että tietää Lännen ulkopuolisenkin maailman olemassaolosta, mutta tunnustaa tietojensa vajavaisuuden ja siksi katsoo paremmaksi olettaa, että sanomansa pätee vain "tuntemaansa maailmaan" eli Länteen.

Tästä päästään toiseen kysymykseen eli siihen, missä määrin toimittajat, saati heidän lukijansa, tuntevat edes Länttä.

Mitä konservatiivisuudelle on tapahtunut?

Edellinen blogikirjoitus toi mukanaan poikkeuksellisen paljon vihamielistä viestintää. Kummallisen monilla suomalaisilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pysyä nahoissaan, kun joku kehtaa arvostella Trumpia, hänen venäläismielistä ulkopolitiikkaansa tai hänen kansalaisoikeuksia ja sananvapautta vastaan hyökkäävää sisäpolitiikkaansa. Vihamielisten purkausten aalloista voi päätellä, etteivät ne tule sattumalta yksittäisiltä kansalaisilta vaan samaista vihaa nostattavista someryhmistä.

Yksi raivonpurkausten aihe, jonka olen saanut viime viikkoina säännöllisesti osakseni, on koskenut sitä, että käytän sanoja uusfasismi tai äärioikeisto kuvaamaan uusfasistisia ja äärioikeistolaisia liikkeitä. Joudunkin ehkä korjaamaan tätä kielenkäyttöä ainakin amerikkalaisen alt-rightin osalta. Kuten tämä videopuhe kyseisen termin käyttöönottajalta ja yhdeltä liikkeen johtajista osoittaa, kyse ei ole enää pelkästään uusfasismista vaan aivan puhdasverisestä, vanhanaikaisesta, hitleriläisestä natsismista.

Ääntenlaskenta on edennyt ja vaalipäivän arviot sekä Trumpin että Clintonin jäämisestä paljon alle edellisten vaalien pääehdokkaiden äänisaaliiden näyttäisivät perustuneen ennenaikaisiin laskelmiin. Clintonin kokonaisäänimäärän etumatka Trumpiin näyttää nousseen jopa kahteen miljoonaan, joten tulosta ei voi selittää Clintonin valtavalla epäsuosiolla verrattuna aiempiin demokraattiehdokkaisiin. Eikä esimerkiksi hänen naiseudellaan.

Kaikki muu näyttää sen sijaan toistaiseksi vahvistavan niitä pessimistisiä arvioita, joita edellisessä kirjoituksessa esitin. Trumpin käytännössä varmoja nimityksiä ovat jo nyt kaksi aggressiivista putinistia, hänen päästrateginsa Bannon ja turvallisuusneuvonantajakseen nimittämänsä Flynn. Bannon on ilmoittautunut leninistiksi, joka vannoo tuhoavansa amerikkalaisen järjestelmän. Trumpin järjestäessä putinilaistyylisen spektaakkelinomaisen haukkumistilaisuuden Yhdysvaltain tärkeimmille tiedotusvälineille, huutaen näiden olevan valehtelijoita, langoista veteli juuri valemediamoguli Bannon. Flynn taas on poseerannut Putinin ja tämän neuvonantajien pitopöydissä ja venäläisen propagandakanavan RT:n avustajana.

Trump on nimittänyt myös normaaleja republikaaneja, kuten Priebusin, jolla ei kuitenkaan ole valtaa niihin avainkysymyksiin, jotka tulevat vaikuttamaan Trumpin ajan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ja CIA-johtajaksi kaavaillun Pompeon. Kyseessä ovat pikemminkin nimitykset, joilla varmistetaan selustaa republikaanien hallitsemiin Kongressiin ja Senaattiin.

Euroopassa ei mene yhtään vahvemmin. Tässä kuussa Bulgarian ja Moldovan presidentinvaalit päättyivät venäläismielisten, autoritääristen ehdokkaiden voittoon. Sama on odotettavissa Italiassa ja Itävallassa joulukuun alussa, Alankomaissa maaliskuussa ja Ranskassa huhtikuussa. Venäjän häikäilemättömät operaatiot Serbiassa ja Montenegrossa näyttivät herättävän Länsi-Euroopassa vain vaimeita otsikoita.

Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, että Ranskan presidentinvaalien toisella kierroksella on vastakkain kaksi putinistia ja valinta siis tehdään maltillisemman Fillonin ja uusfasisti Le Penin välillä. Saksan vaalit ovat vasta elokuussa, joten on ennenaikaista iloita siitä, että Merkelin kannatusluvut vielä nyt näyttävät yllättävänkin hyviltä. Paljon ehtii tapahtua ja oma tuntumani on se, ettei CDU:n olisi välttämättä kannattanut lähteä hakemaan Merkelille jatkokautta nykyisessä tilanteessa. Toivottavasti olen väärässä. (Arvostan Merkeliä ja toivon hänelle voittoa, mutta epäilen hänen suosionsa kantokykyä.)

Mitä Suomeen tulee, kuulemme lähinnä käsittämätöntä mölinää siitä, kuinka Suomen vielä järjissään olevat sanomalehdet, Yleisradio tai Ulkopoliittinen instituutti uhkaavat syvää rauhan tilaa Itämeren alueella kehtaamalla puhua, vaikka sordiinollakin, Venäjän muodostamasta uhasta. Omat tunnelmani suomalaisen keskustelun suhteen ovat samoilla linjoilla kuin tämä suoraselkäinen ja hieno kirjoitus, joka tänään pelasti aamuni olemassaolollaan. Lainaan tähän kirjoittajan ajatukset sellaisinaan:

"Alan olla kurkkuani myöten kyllästynyt niihin lukuisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Venäjän toiminnassa ei ole mitään huolestuttavaa, tai ainakaan mitään sellaista, mikä Suomea voisi jotenkin uhata. Pitäisi kuulemma keskittyä siihen, mitä Yhdysvallat on joskus vuosia sitten tehnyt, eikä hiiskua sanaakaan Venäjästä – eihän sitä tiedä, jos Venäjä kokisi tämän loukkauksena tai peräti russofobiana. Ilmeisesti se Venäjä, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun, pommittaa siviilikohteita Aleppossa, salamurhaa kansalaisiaan ja järjestää etnisiä puhdistuksia ei ole se sama Venäjä, joka on Suomen itäinen naapurimaa.

Olen todennut blogissani jo monta kertaa, ettei närkästykseni kohdistu venäjää puhuviin tai itsensä jollain tavoin venäläisiksi määritteleviin ihmisiin. Viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. En ole myöskään sokea Amerikka-fani, etenkään kaikkien niiden kokemusten jälkeen, joita kesäiseltä tutkimusmatkaltani jaoin eteenpäin. En vain pysty ymmärtämään, miksi lukuisat isänmaallisina esiintyvät suomalaiset ovat aloittaneet taas käsittämättömän nöyristelyn selkeästi vihamielisen hallinnon edessä, haikaillen takaisin 70-lukulaista Kekkoslovakiaa tai peräti tsaarinaikaista autonomiaa. Historia tuntee vastaavasta toiminnasta vain varoittavia esimerkkejä, eivätkä ajankohtaiset tapahtumat tue millään lailla teorioita siitä, että Venäjän toimintatavat olisivat muuttuneet yhtään mihinkään.

Suurta huolenaihetta on myös siinä, että viimeisetkin sotaveteraanit ovat vähitellen poistumassa keskuudestamme. Heidän mukanaan näyttäisi nimittäin katoavan se viimeinenkin selkärankaisuus, josta suomalaisia perinteisesti on arvostettu – tosin rappeutumisen taisivat käynnistää jo sotaa seuranneet suuret ikäluokat menneinä suomettumis- ja taistolaisvuosinaan. Näemmeköhän enää koskaan tulevaisuudessa sukupolvea, joka ajaisi oman etunsa sijaan jotain elämääkin suurempaa asiaa? Vai haluammeko tietoisesti takaisin epävarmuuden ja älyllisen epärehellisyyden ajat? Onnekseni tietyt koulusijaisuudet ovat tosin osoittaneet, että nykynuorissa vilkkuu ehkä toivonkipinä – he eivät enää pidä pelkkänä itsestäänselvyytenä kaikkea sitä hyvää, jota länsimaissa on jäljellä, ja osoittavat aitoa huolta ja kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan. Ehkä he kirjoittavat joskus onnellisen lopun nykypäivän synkille tarinoille."

*   *   *

Näissä olosuhteissa on hyvä pysähtyä miettimään, miten tähän on tultu. Minkä vuoksi länsimaat ovat vajonneet tilanteeseen, jossa täysin länsimaisessa vapaudessa, hyvinvoinnissa ja korkeassa koulutustasossa kasvaneet ihmiset kaipaavat takaisin 1930-luvun fasismin nousuun, Molotov-Ribbentrop-sopimukseen, uuteen Jaltaan, tai kuten Suomessa, takaisin 1970-luvun YYA-aikaan? Kaikki tämä vieläpä tilanteessa, jossa suurimmalla osalla maailmasta - myös amerikkalaisilla ja eurooppaisilla - menee taloudellisesti ja elämänlaadun kannalta paremmin kuin koskaan ennen.

Itse arvelen, että tuhon siemenet ovatkin juuri hyvinvoinnissa - siinä "valmiissa maailmassa", josta kirjoitin esimerkiksi "väkeä" koskevassa artikkelissani taannoin. Monissa artikkeleissa pitkin maailmaa on jo pohdittu niitä talousrakenteellisia ja sosiologisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet oikeistoradikalismin, populismin tai totuudenjälkeisen maailmankuvan nousuun. Myös mediaympäristön roolia tässä muutoksessa on käsitelty - osoitellen sormella somen suuntaan.

Kun automatiikka on korvannut tehdastyöväkeä ja yksinkertaisten rutiinitöiden tekijöitä talouden rattaissa, samanaikaisesti on tapahtunut murros ihmisten informaatiokäyttäytymisessä. Kuulun itsekin siihen sukupolveen, joka on käytännössä, joskin vastahakoisesti, luopunut paperisanomalehdistä ja (vähemmän vastahakoisesti) televisiosta, ja joka saa suurimman osan maailmankuvaa ja tilannetajua muotoilevasta uutisaineistosta internetistä, joko suoraan lehtien nettiversioista tai välillisesti sosiaalisen median kautta, kun omat verkostot jakavat ja linkittävät tietoa.

Omat verkostoni jakavat aidosti hyödyllistä ja oikeaa tietoa - artikkeleja, tutkimuksia ja tallenteita. Näistä verkostoista on muodostunut korvaamattomia tietolähteitä, joiden kautta saan niin ammatillisesti kuin harrastuksellisesti, akateemisesti ja yksityisesti tarpeellisen tiedon usein nopeammin ja laadukkaampana kuin jos lähtisin etsimään sitä seuraavana päivänä ilmestyvistä paperilehdistä. Puhumattakaan siitä, että muodostaisin kuvani auki olevan television tuottamasta emotionaalis-sävytteisestä ja löysästä hötöstä.

Televisiosta luopuminen, johon päädyin jo lähes vuosikymmen sitten, ei ole millään tavalla heikentänyt ymmärrystäni siitä, mitä maailmalla tapahtuu, vaan päinvastoin. Televisio tuhlaa tavattomasti aikaa loputtomaan toistoon ja tunnepohjaiseen raportointiin. Hyvienkin uutislähetysten tietopohja on löysä, sillä ne keskittyvät kilpailemaan nopeudessa eivätkä uutisten tietopohjassa. Koska televisio keskittyy siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, sen tietopohja on aina väistämättä heikko - parempi tieto ja varmuus asioista tulee aina vasta viiveellä.

Useimpien ihmisten verkostot eivät kuitenkaan muodostu samassa määrin ihmisistä, jotka seuraavat tiiviisti ja laajasti useiden eri maailmankolkkien politiikkaa, ympäristöasioita, eri alojen teknologiaa, siinä sivussa taloutta ja sosiaalipsykologiaa, välillä hieman kulttuuria, taidetta ja eettis-uskonnollisia keskusteluja. Useimmat ihmiset eivät käytä sosiaalista mediaa ensisijaisesti tällaisia aiheita koskevan tiedon hankkimiseksi. Toki hekin saavat näitä aiheita koskevaa tietoa silloin tällöin, usein satunnaisesti, kaveriensa ja sukulaistensa yksityiselämää koskevien päivitysten, kissakuvien, meemien ja musiikkivideoiden lomassa.

Politiikkaa, ulkomaita tai tiedettä koskevat uutiset eivät kuitenkaan ole heille se päätiedonintressi, vaan sivuasia, josta he hyväksyvät helpommin faktapohjaltaan löysät mutta emotionaalisesti sopivat fragmentit. Usein siis täyden roskan. Algoritmit ja maksettu propagandapuffaus edistävät tämän disinformaatiovirran syöttämistä vaivattomasti suoraan kohdeyleisöille, kun taas vakavasti otettavien tiedotusvälineiden tuottamasta sisällöstä joutuu usein erikseen maksamaan. Lisäksi vakavasti otettavaa mediaa vaivaa tasapuolisuusharha, ja yleensäkin riski, että tasapuolisuus nostetaan arvona totuuden yläpuolelle (asia, josta olen kirjoittanut tässä artikkelissa).

Vielä pahempi tilanne on niissä kuplissa, jotka ovat syystä tai toiseesta kehittäneet sosiaalisesti akkumuloituvan ja peilikammioissa vahvistusharhan avulla vahvistuvan pakkomielteen jotain tiettyä aihetta kohtaan. Esimerkiksi nyt vaikka maahanmuuttoa. Otan sen esimerkiksi, koska se on kuluneen vuosikymmenen ehkä selvin esimerkki väylästä, joka on johtanut miljoonia näennäisesti täysin länsimaalaisia ja järkeviä ihmisiä omaksumaan konspiratiivisen maailmankuvan, ja antanut sen vähitellen johdattaa itsensä uusfasistisen amalgaaman muihin trooppeihin, näiden joukossa yhä vahvistuvana virtauksena putinismi.

Ennen kuin tämän lukija kiljuu minun olevan saudirahoitteinen islamistiagentti (tätä on tapahtunut toistuvasti, joskin epäilen, että asialla on aina sama suomalainen), huomautan, että olen nähnyt täysin verrannaisen kehityksen luovan islamistista propagandaa suosivia kuplia, joissa tietyt pakkomielteet johtavat vähitellen miljoonia näennäisesti järkeviä ja normaaleja muslimeja omaksumaan yhä useampia propagoituja trooppeja. Ne alkavat vähitellen kaikki liittyä toisiinsa, kunnes voidaan nähdä selvä ideologinen virtaus, joka paitsi luo omia organisaatioitaan (foorumeja, järjestöjä, puolueita), myös soluttautuu propagandallaan vähitellen osaksi muita, alun perin paljon valtavirtaisemmin ajatelleita ideologioita ja organisaatioita.

*   *   *

Prosessit ovat pitkälle samanlaisia, olipa kyse maahanmuuttajavastaisesta äärioikeistosta, venäläismielisestä putinismista tai jihadistisesta islamismista. Mainitsen nämä kolme esimerkkeinä, sillä ne ovat olleet viimeiset kymmenen vuotta ja tulevat olemaan seuraavat kymmenen vuotta ainakin Euroopan näkökulmasta kaikkein olennaisimpia ja vaarallisimpia nousevan ääriliikehdinnän trendejä. Kaksi ensinmainittua ovat nyt jo lähellä valtiollista valtaannousua, joka tekee niistä mittaamattomasti vaarallisempia, sillä niistä tulee valtiollisten sota- ja tiedustelukoneistojen hallitsijoita. Myös jihadistit ovat päässeet käsiksi valtiomaisiin sota- ja tiedustelukoneistoihin esimerkiksi Talibanin ja Da'ishin hallitsemilla alueilla, vaikkeivät hallitsekaan tällä hetkellä ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua valtiota.

Saavutettuaan valtaa autoritääriset ääriliikkeet käyttävät sitä yhä uusien valtapositioiden kaappaamiseen. Historiassa on hyvin vähän esimerkkejä valtaan päässeistä ääriliikkeistä, jotka olisivat vapaaehtoisesti luopuneet vallasta ja palanneet tai siirtyneet demokratiaan. Sen sijaan on kyllä paljon esimerkkejä radikaaleina ääriliikkeinä vallan kaapanneista ryhmistä, jotka ovat hallitessaan väljähtyneet ideologisesti ja tuottaneet vuosikymmeniä vallassa pysyneitä autoritäärisiä koneistoja, joita on vähitellen alettu pitää normaalina järjestyksenä. Tällaisiahan ovat olleet esimerkiksi kylmän sodan aikana monissa arabimaissa valtaan nostetut sotilasdiktatuurit samoin kuin islamistiset Saudi-Arabia ja Iran.

Sellaisia autoritäärisiä hallintoja, jotka ovat pelkästään konservatiivisia (eivätkä radikaaleja), on ollut helpompi reformoida demokratiaan ilman veristä vallankumousta tai hävittyä sotaa. Euroopassa tästä on esimerkkinä Espanjan ja Portugalin demokratisoituminen, ehkä myös Turkin kehitys ennen kuin Erdoğan käänsi suunnan takaisin autoritarismiin. Kreikan ja Kyproksen demokratisoituminen vaati Turkille hävityn katastrofin Kyproksella. Arabimaiden joukossa Marokko ja Jordania lienevät vakuuttavimmin onnistuneet asteittaisessa siirtymässä autoritarismista kohti demokratiaa, vaikkeivät vielä olisikaan eurooppalaisittain mitattuina täysverisiä demokratioita.

Miksi tämä on relevanttia tässä kirjoituksessa? Siksi, että lukija havahtuisi haihatelmista, joita toiveajattelijat toistavat, että eihän autoritäärisen johtajan valtaannousu demokraattisessa valtiossa ole kuin osa demokratiaa. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, ja lopusta pitävät kyllä huolen demokraattisen järjestelmän rakenteet, instituutiot ja pelisäännöt. Checks and balances. 

Tämä on vaarallista ajattelua siinä mielessä, että se redusoi demokratian yksittäisiin vaalituloksiin. Todellisuudessa demokratiassa on kyse jokapäiväisestä elämästä demokraattisessa järjestelmässä, ei suinkaan yksittäisestä, rituaalimaisesta vaalitapahtumasta, jossa 51 % voittaa ja 49 % häviää. Ei ole demokratiaa valita vaaleilla diktaattori. Tämän vuoksi demokratian ongelmiin kuuluu se ahdistava tosiasia, että demokratian on voitettava jokaiset vaalit, kun taas autoritäärien tarvitsee voittaa vain yhdet vaalit. Voitettuaan jälkimmäiset voivat muuttaa pelisäännöt ja varmistaa, etteivät seuraavat vaalit - jos sellaisia tulee - ole enää demokraattiset.

Demokratialle nimittäin on toki vaihtoehtoja. Venäjällä demokratian estämiseen on kehitetty oma tieteenlajikin, polit-teknologia, joka nyt on tehnyt voimalla tulonsa myös länsimaisiin vaaleihin ja poliittisiin järjestelmiin.

*   *   *

Kylmän sodan aikana länsimaisten demokratioiden - tai kuten silloin sanottiin, Vapaan maailman - puolustamisen eturintamassa oli toki merkittäviä liberaaleja ja asevelisosialisteja, mutta päävastuun kantoivat konservatiivit. Konservatiivit ovatkin oikeastaan se aateryhmä, josta olen tänä päivänä eniten huolissani. Jos ja kun konservatiivit mutatoituvat fasisteiksi, putinisteiksi ja trumpisteiksi, kuka silloin enää puolustaa kaikkea sitä, mikä länsimaisissa yhteiskunnissa on ollut hyvää?

Monet ihmiset ovat ennen ja jälkeen Yhdysvaltain vaalien kertoneet minulle äänestäneensä tai kannattaneensa Trumpia siksi, että ovat konservatiivisia, kristillisiä tai koska haluavat vanhat arvot kunniaan. Minun on hyvin vaikea ymmärtää näitä ihmisiä. Minun maailmankuvassani Trump ja takanansa oleva alt-right-liike eivät edusta konservatismia, vaan konservatismin vastakohtaa, radikalismia. Sama pätee äärioikeistoon myös Euroopassa: järjestelmänvastaisina ja protestiliikkeinä ne edustavat pikemminkin vastakulttuuria kuin säilyttäviä voimia, ja tämä kantautuu käytännössä kaikista heidän puheenvuoroistaan, niistäkin, joissa väitetään puolustettavan länsimaista kulttuuria sitä uhkaavilta kuvitteellisilta muutoksilta kuten islamisaatiolta tai "kaikkien pakottamiselta sukupuolineutraaleiksi".

Minun maailmankuvassani konservatiivisuus merkitsee perinteisiä oikeistolaisia arvoja: sivistyneisyyttä, (moraalista) kunnollisuutta, käytöstapoja, arvokkuutta, kunniaa, vanhanaikaista patrioottisuutta. Konservatiivisuuden tulisi olla herrasmiesten ja kunniallisten naisten aate. Toki boheemiporvari suvaitsee paljon muutakin, mutta se kaikki muu on parempi pitää yksityisessä sfäärissä. Myös ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen on perinteinen konservatiivinen arvo. Räävitön julkisuus, valehtelu ja vihanlietsonta eivät ole kunnollista.

Tätä kummallisempaa onkin, että nykyään konservatiiveina esiintyvät ihmiset, joiden arvomaailma ja sitä noudattava käytös tuntuvat edustavan vastakohtaa perinteisille konservatiivisille arvoille. Muutenkin tämä "vaihtoehto-oikeisto" tuntuu olevan sisäisesti kauttaaltaan epäjohdonmukaista. Ollaan muka libertaareja ja samaan aikaan kannatetaan autoritarismia. Ollaan muka länsimaisen yhteiskunnan puolustajia ja samaan aikaan kannatetaan itämaisia tyranneja. Ollaan kristillisiä ja samaan aikaan ateisteja, tieteellisiä ja samalla täyttä huuhaata. Vastustetaan muka poliittista korrektiutta, mutta vaaditaan sitä heti kun kyse on itselle tärkeistä asioista. Nauretaan loukkaantujille, mutta loukkaannutaan verisesti jos joku sanoo rasistia rasistiksi.

Ei ihme, että näitä ihmisiä pitkään vähäteltiin marginaalijoukkona, joka näyttäytyi lähinnä salaliittoteoreetikkojen seminaareissa ja internetissä. Nyt elämme kuitenkin sitä vaihetta ääriliikkeiden amalgamoitumisessa yhteen ja soluttautumisessa valtavirtaisiin poliittisiin liikkeisiin, että kuulemme samat narratiivit, samat troopit ja saman propagandan lähes päivittäin ihmisiltä, jotka ovat nyt, ovat vasta hiljattain olleet tai tulevat olemaan merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa hyvinkin perinteisissä puolueissa ja instituutioissa. Suomi ei ole ainoa maa, jossa poliittisen, taloudellisen, byrokraattisen ja sotilaallisen eliitin usein iäkkäät vaikuttajat ovat perustaneet kansalaispuolueita ja geopoliittisia seuroja ja miehittäneet niitä uusnatseilla ja niin kutsutun Donetskin kansantasavallan terrorihallintoon osallistuvilla vierastaistelijoilla.

Vanhoja taistolaisia tai tunnettuja laitaliikehörhöjä en niinkään ihmettele, eivätkä he yleensä ole edes olennaisimpia siinä ideologisessa subversiossa, joka Euroopan maissa tällä hetkellä on menossa. Olennaisia ovat ne, joilla on valtaa, joko suoraan tai korkeiden yhteiskuntasuhteidensa kautta. Erityisen huolestuttavaa on nähdä demokratianvastaisten ääriliikkeiden riveissä sotilas- ja tiedusteluorganisaatioiden korkeita edustajia sekä näitä instituutioita valvovien poliittisten kokoonpanojen jäseniä.

Ovatko kyseessä kauan nukkuneet vaikuttaja-agentit, jotka nyt on aktivoitu näkyvään myyräntyöhön, vai ovatko kyseessä vasta hiljattain radikalisoituneet yksilöt, jotka syystä tai toisesta ovat hurahtaneet vihollisen propagandaan? Kolmaskin vaihtoehto on olemassa: opportunistit, jotka haistavat tuulen kääntyneen ja haluavat varmistaa uusien hallitsijoiden suosiollisuuden alamaisuuttaan osoittamalla. On vaikea päättää, mikä näistä kolmesta ihmisryhmästä, päästessään demokraattisten yhteiskuntien vaikutusvaltaisimpiin asemiin, on kaikkein huolestuttavin tulevaisuutemme kannalta.

Jos kristillisyydestä puhutaan, niin vasta kesäkuussa 2016 evankeliseen kristinuskoon kääntyneestä Trumpista tulee itselleni mieleen aivan muita Raamatun hahmoja kuin Jeesus. Ennemminkin Obama on viimeaikaisista Yhdysvaltain presidenteistä se, jonka politiikasta jeesustelu on tullut eniten mieleen - sisäpolitiikassa Obamacare, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toisen posken kääntely. Uusfasisteja kannattaville "kristityille" kristinusko merkitseekin ilmeisesti vain muslimien tai toisella lailla uskovien kristittyjen vihaamista, ei omaa kristillistä vakaumusta. Samalla logiikalla natsit olivat kristittyjä, koska vainosivat juutalaisia. Ja kyllä, monet tuon ajan kristityt, jotka kannattivat tai vähintään hyväksyivät natsien politiikan, uskoivat nimenomaan juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin, samalla kiivaudella, jolla heidän nykyiset vastineensa uskovat muslimivastaisiin salaliittoteorioihin.

Brittikonservatiivit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Brexit. Republikaanit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Trump. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Manner-Euroopan konservatiivit kykenisivät ryhdistäytymään yhtään paremmin. Näyttääkin pahasti siltä, että Euroopassa, aivan kuten Amerikassa tätä ennen, fasisteja vastassa tulevat olemaan lähinnä suurten iäkkäiden ikäryhmien luottamuksen menettäneet vasemmistolaiset ja poliittisesti kodittomat 90-luvulla syntyneet hipsterit.

Eikö nyt jo olisi aika konservatiivisille kunnon miehille ja kunniallisille naisille astua esiin ja ryhtyä palauttamaan järjestystä ennen kuin on liian myöhäistä? Ennen kuin Lännen säilyttämisen aikarajat ovat umpeutuneet ja sen takaisin saamiseksi on ryhdyttävä aivan toisenlaisiin keinoihin?

Punainen aamunkoitto

Jo edellisinä viikkoina olen nähnyt somesta Suomen, New Yorkin ja monen muun maailmankolkan peittyvän lumimassojen alle. Nyt lunta tupruttaa taivaan täydeltä Kiovaankin, niin että vuosisadan verikuu ei näy taivaan peittävien pilvi- ja pyrymassojen takaa. Tiedämme kuitenkin, että siellä se möllöttää. Katselee verenpunaisena, kuinka valkoisen rodun pohjoinen maailma peittyy kuolemanvalkeaan vaippaan.

Kylmän sodan ollessa vielä käynnissä 80-luvulla, ilmestyi Amerikassa elokuva nimeltä Red Dawn, jossa koulupojat joutuvat puolustamaan Amerikkaansa ja länsimaista elämäänsä maan miehittäviä neuvostojohtoisia vihollisjoukkoja vastaan. Elokuvaa on sittemmin tavattu halveksia alarmistisena ja neuvostovastaisena propagandana, vaikka siinä itse asiassa käytetään enemmän sanoja ja tunteita kuvaamaan miehittäjää vastaan taistelevien, yksin jätettyjen partisaanien koti-ikävää, ahdistusta ja uskon horjumista. Kuinka uskoa toivottomalta tuntuvaan asiaan, kun omat sukulaisetkin taivuttavat selkärankansa ja asettuvat vihollisen palvelukseen, kuka mistäkin syystä, mutta useimmiten siksi, että se on helpompaa.

Keskiviikkona, kun varhain ennen herätyskelloa heräsin aamun apeaan valonkajoon ja Trumpin voittoon Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, ja kun kuljin tuon tapahtuman myötä tuhoon tuomitun Kiovan katuja, haluttomana päätyä toimistolleni arjen askareisiin, minusta tuntui samalta kuin Punaisen aamunkoiton vuorille paenneista koulupojista.

Muutama päivä myöhemmin kaikki muutkin elokuvan elementeistä ovat käyneet toteen. Olen nähnyt, kuinka selkärangattomat ovat ryhmittyneet muuttamaan mielipiteitään, kirjoittamaan denialismia ja toiveajattelua huokuvia, älyllisesti epärehellisiä vakuutteluja siitä, ettei mikään ole muuttunut, että kyllä se Trump varmaan nyt muuttaa mielipiteitään, ja että eihän hänen konspiratiivisilla suhteillaan Venäjään, jonka propaganda- ja tiedustelukoneisto nosti hänet presidentiksi, voi olla mitään vaikutusta hänen tulevaan ulkopolitiikkaansa, koska amerikkalainen järjestelmä kyllä pitää puolensa.

*   *   *

Trumpin vaalivoitosta on syytetty kaikkia muita paitsi niitä, jotka häntä äänestivät. Hänen voittonsa on kuulemma liberaalien ja vasemmiston vika, nämä kun ovat olleet ylimielisiä ja eläneet kuplassa. Se on vakiintuneen poliittisen järjestelmän vika, nämä kun ovat eliittiä ja rikkaita - toisin kuin ilmeisesti Trump. On syytetty muslimeja ja meksikolaisia - mitäs ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin.

Selitykset eivät ole historiassa mitään uutta. Kun Breivik joukkomurhasi norjalaisnuoria Utöyan saarella, Trumpin aatetoverit selittivät meille veriteon olevan mokuttajien ja suvaitsevaiston syytä. Hitlerin valtaannousukin oli epäilemättä juutalaisten syytä - mitä muutakaan saksalaiset olisivat voineet?

Kremlissä on nosteltu šamppanjamaljoja ja ympäri maailmaa venäläismieliset ja muut fasistit ovat riehuneet vahingoniloaan, uhonneet, että nyt päästään tuhoamaan ja leirittämään vastustajat. Andorrassa rikosvastuuta pakoileva suomalaispropagandisti on jo ilmoittanut laatineensa henkilörekistereitä Trumpin vastustajista Suomessa. Useampi Venäjän propagandatorvi julisti Venäjän voittaneen Yhdysvaltain presidentinvaalit - vieläpä Krimin miehityksestä tutun iskulauseen parafraasilla "Amerikka on meidän!" - eivätkä Kremlin virallisetkaan edustajat ole enää kiistäneet ratkaisevaa vaikutustaan vaalien manipuloimiseksi. Kremlillä näyttää päinvastoin olleen suuri tarve muistuttaa Trumpia siitä, kuka hänet nosti valtaan.

Itse en ollut vaalituloksesta yllättynyt. Ikävää, että jälleen kerran osoittautui, että Maailma ja paikat oli ennakoinut tapahtumat oikein. Tiukka kamppailu vaaleissa silti käytiin, eivätkä paljon parjatut mielipidemittaukset kovin väärässä olleet, sillä Clinton sai vaaleissa enemmän ääniä kuin Trump. Vaalipiirijako vain suosii republikaaneja, minkä lisäksi kaikki vaa'ankielitapaukset kääntyivät vaaliyön mittaan merkillisesti Trumpin hyväksi.

Jos olisi käynyt toisin päin, vaalitulos olisi ilman muuta riitautettu ja uusintaäänestyksiin jouduttu monessa osavaltiossa. Kun kävi näin päin, en usko, että mitään tutkitaan. Obama ja Clinton ovat viime vuosina osoittaneet kouriintuntuvasti sen, missä määrin heillä on kykyä kontrolloida mitään edes omalla kotikentällään.

Paitsi että Trump sai vähemmän ääniä kuin Clinton, hän sai myös miljoona ääntä vähemmän kuin edelliset, Obamalle hävinneet republikaaniehdokkaat, McCain ja Romney. Neljäkymmentäneljä prosenttia yhdysvaltalaisista äänioikeutetuista ei äänestänyt lainkaan. Trump nousee siis läntisen maailman johtavan suurvallan hallitsijaksi runsaan kahdenkymmenen prosentin äänillä. Mutta tämä on tietysti vaalitekniikkaa ja asia, josta on turha purnata jälkikäteen, sen jälkeen kun asioita ei alun perin hoidettu kunnolla.

Luvut kertovat olennaisesti sen, että Trump ei noussut valtaan oman ilmiömäisen suosionsa ansiosta, vaan Clintonin ilmiömäisen epäonnistumisen. Edellisvaaleihin nähden molemmat puolueet nimittäin saivat uurnille merkittävästi vähemmän äänestäjiä. Demokraattien tulisi siis katsoa peiliin. Mutta vielä enemmän peiliinkatsomisen paikka on republikaaneilla, jotka antoivat vieraan valtion tukeman huijarin kaapata oman kunniakkaan puolueensa - ja samalla Yhdysvaltain korkeimman vallan.

*   *   *

Yksi näissä vaaleissa selväksi käynyt asia on se, että Venäjä on tänä päivänä voimakkain mielipidevaikuttaja myös Yhdysvalloissa. Tälle blogille tämäkään asia ei tule yllätyksenä, sillä olen tästä asiasta yrittänyt varoitella kuuroille korville jo vuosien ajan. Venäjän propagandaa ja sitä monistavia lukemattomia läntisen äärioikeiston äänitorvia ei edelleenkään haasteta eikä paljasteta länsimaisen valtavirtamedian toimesta. Niihin, jotka varoittavat, että miljoonat länsimaalaiset muodostavat maailmankuvansa tuon propagandakoneiston vaikutuksesta, suhtaudutaan järkensä menettäneinä alarmisteina. Ilmeisesti koska vallan kabineteissa ja valtamedian toimituksissa ei juurikaan seurata sitä, mistä - ja kenen narratiivien vaikutuksessa - kansa mielipiteitään muodostaa.

Toinen näissä vaaleissa selväksi tullut asia on niin kutsuttu postfaktuaalinen maailma. Kuten putinismi, trumpismi on käytännössä kultti. Se perustuu identiteettiin ja tunnetiloihin - järki ja tosiasiat eivät vakuuta tunteella mielipiteensä muodostavaa väkimassaa, jota johdatetaan tehokkaalla ehdollistavalla propagandalla. Muu media tyytyy vahvistamaan tuota propagandaa "neutraalilla" toistolla, reaktiivisuudella ja loputtoman uuden näkyvyyden tarjoamisella, eikä vastusta sitä aloitteellisesti.

Kaikkialta on varsinkin vaalituloksen selvittyä tulvinut fasismia ymmärtävää tai päähän silittelevää, liberaaleja syyllistävää propagandaa. Se on kummallista, koska koko kampanjan ajan media keskittyi ilmatilan antamiseen Trumpille ja kannattajilleen. Trumpetöörit kehystettiin ja yhä kehystetään "kansaksi", normaalit ja järkevät ihmiset taas "ylimieliseksi eliitiksi". Näennäisesti liberaali media jatkaa edelleen trumpistisen propagandan monistamista ja denialismia. Yksi harvoja terveellä järjellä kirjoitettuja kolumneja oli tämä Tabatha Southeyn kirjoitus kanadalaisessa The Globe and Mailissa.

"Valtamerten verran mustetta on vuodatettu näiden loputtomien vaalien aikana, vaatien, että meidän on 'yritettävä ymmärtää' Donald Trumpin kannattajia. Tarinoista, jotka kertovat matkoista Trumpmaan sydämeen, tuli kampanjan aikana oma genrensä - sellainen, jossa Trumpin kannatuskokouksia käsiteltiin lähinnä kunnioittavaan sävyyn. 

Jopa vaalipäivän lähestyessä puhuvat päät kertoivat meille, että tärkeä työ - Trumpin kannattajien huolenaiheiden ottaminen tosissaan - koittaisi jälkeenpäin. Emme saa unohtaa heitä, meille tolkutettiin, tavalla, jolla meitä ei kehotettu pitämään Mitt Romneyn tai Al Goren kannattajia aina sydämissämme.

Epäilen, ettemme tule näkemään kovin paljon samansävyisiä ajatuksia Hillary Clintonin äänestäjistä tällä viikolla, emme tarinoita siitä, kuinka meidän todella täytyy kuunnella Hillarya kannattanutta kansaa, tuntea heidän tuskansa ja varmistua heidän tarpeidensa täyttämisestä ennen seuraavia vaaleja." 

En puutu tällä kertaa Trumpin törkeisiin käytöstapoihin tai hänen karkean vihamielisiin puheisiinsa naisista, muslimeista, latinoista, mustista, opiskelijoista, seksuaalivähemmistöistä ja milloin mistäkin kansanryhmästä. Suurin osa Trump-kritiikistä on jo nyt keskittynyt näihin teemoihin. Suurin osa on täysin aiheellista, vaikka Trump näyttääkin näitä mielipiteitään muuttelevan kulloisenkin yleisönsä ja tilanteensa mukaan.

Keskityn sen sijaan niihin teemoihin, joita valtamedia ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan niiden ansaitsemalla vakavuudella. Koska blogikirjoitus ei voi olla romaanin pituinen, otan käsittelyyn kolme mielestäni kaikkein vakavinta vaaraa Trumpin suhteen. Ne liittyvät kukin toisiinsa - tavoilla, joita on käsitelty tässä blogissa monta kertaa aiemmin ja pidemmin. Ensimmäinen vaara liittyy siihen tosiasiaan, että Trump on suoraan Venäjän turvallisuus- ja propagandakoneiston vaikutuksen alainen. Toinen vaara koskee hänen henkilöprofiiliaan ja ominaisuuksiaan tulevana suurvaltajohtajana. Kolmas vaara liittyy hänen kannattajiensa motiiveihin. Lopuksi käsittelen hieman suuremmalla siveltimellä sitä, mitä tämä merkitsee Läntenä tunnetulle poliittiselle entiteetille.

*   *   *

Suurin yksittäinen ongelma Trumpin kohdalla on hänen voimakas sidoksensa Venäjään. Yhden suurvallan tuleva johtaja on tukeutunut toiseen suurvaltaan päästäkseen valtaan, ja valtaan päästyään tulee siksi mitä todennäköisimmin tukeutumaan Venäjään edelleen pysyäkseen vallassa. Tilanne ei ole historiallisesti mitenkään uusi - lukematon määrä erilaisten kolmannen maailman maiden autoritäärisiä johtajia on päässyt valtaan ja pysynyt vallassa vieraisiin suurvaltoihin tukeutumalla. Ennenkuulumatonta nykytilanteessa on lähinnä se, että banaanitasavallan asemassa on nyt Yhdysvallat ja langoista vetelee objektiivisilla kriteereillä mitaten paljon heikompi valtio, Venäjä.

Koko Trumpin kampanjan ajan hänen vaaliteemansa ja propagandansa toistivat peilin tavoin Venäjän propagandaa ja sitä monistavaa läntisen "vaihtoehto-oikeiston" (alt-right) salaliittomouhotusta. Ulkopolitiikassa Trump myötäili kaikessa oleellisessa Venäjän propagandan tarjoilemaa maailmankuvaa. Hän tarjoili Venäjälle Itä-Eurooppaa ja Baltiaa, toisti Venäjän propagandavalheita Syyriasta ja Libyasta sekä kyseenalaisti Naton. Sisäpolitiikassa hän korosti niin ikään Venäjän propagandan mieliteemoja, kuten maahanmuuttaja- ja vähemmistövastaisuutta, autoritarismia, demokratian halveksuntaa ja antiliberalismia. Trumpin ja Putinin kannattajien propaganda oli siis sisällöltään olennaisesti samaa. Tämä todistaa jos ei muuta niin vahvan aatetoveruuden.

Yhteydet eivät kuitenkaan jääneet aatetoveruuden tasolle. Trumpin propaganda myös muutti kantojaan aina kun Venäjän propaganda teki niin, ja käytti täsmälleen samoja taktiikkoja. Se perustui lähinnä kielteiseen viestintään - vihanlietsontaan, länsimaisen järjestelmän legitimiteetin kiistämiseen, avoimeen rasismiin, homofobiaan, šovinismiin ja muihin uusfasismille tyypillisiin trooppeihin. Kuten Venäjän propaganda, myös Trumpin propaganda muuttuu ja vaihtuu sen mukaan, mikä milloinkin on tarkoituksenmukaista. Tärkeitä ovat tunnetilat, eivät tosiasiat tai johdonmukaisuus.

Venäjä on avoimesti käyttänyt tätä menetelmää propagandassaan, joka on saavuttanut maailmanlaajuisen mielipidevaikuttajan aseman kaikilla mantereilla. Putinin propagandistin Dmitri Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua". Samaa menetelmää ovat käyttäneet menestyksellisesti Venäjän liittolaiset länsimaissa, mukaan lukien Trumpin kampanja, joka useiden julkaistujenkin tietojen mukaan koordinoi propagandaansa suoraan Kremlin kanssa.

Merkittävä osa Trumpin kampanjasta nojasi sekä sisällöllisesti että operatiivisesti suoraan Venäjän maailmanlaajuiseen propagandakoneistoon. Kampanjaa tuettiin poikkeuksellisen röyhkeillä informaatio-operaatioilla, kuten Clintonin sähköpostiviestien toistuvalla (ja osin väärennetyllä) vuotamisella, kyberhyökkäyksillä ja trolliverkostojen valjastuksella vihaviestintään. Niin ikään Trumpin kampanjaa tuettiin amerikkalaiseen järjestelmään solutettujen vaikuttaja-agenttien vuodoilla, ulostuloilla ja mediaoperaatioilla.

Vähintään neljä Trumpin ydintiimin jäsenistä - he olivat sen keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoilijoita - paljastui kampanjan aikana Venäjän vaikuttaja-agenteiksi, jotka ovat jo aiemmissa vaiheissa uraansa palvelleet Venäjä-lobbyssä samoin kuin Venäjän konspiratiivisissa operaatioissa mm. Ukrainassa, Balkanilla ja Lähi-idässä.

Muutamat sinänsä arvostamistani ystävistä naureskelivat minulle kampanjan aikana, että eihän ole mitenkään mahdollista, että näin ilmiselvästi Venäjän asiamiehenä toimiva mies saisi amerikkalaisten äänet. Oma arvioni - joka sittemmin osoittautui oikeaksi - oli, että Venäjä-yhteyksillä ei ole mitään kielteistä vaikutusta Trumpin kannattajakuntaan, joka pitää niitä joko hyvänä asiana tai on niiden suhteen välinpitämätön. Ne, jotka Trumpin läheisistä Venäjä-yhteyksistä kauhistuvat, eivät olisi häntä äänestäneet muutenkaan.

Trumpin oli siis suoranaisesti kannattavaa pelata Venäjä-kortilla avoimesti, sillä hän ei menettänyt sen vuoksi ainoatakaan ääntä, mutta sen sijaan sai tuekseen maailman vaikutusvaltaisimman propaganda- ja tiedustelukoneiston. Ja erittäin vakavasti otetun pelotteluvoiman, jonka tunnemme Euroopassakin ihmisten fyysisestä pelottelemisesta ja murhaamisesta.

*   *   *

Tästä siirrymme toiseen asiaan eli Trumpin psykologiseen profiiliin. Jos Trump on jotain tehnyt selväksi kampanjansa aikana niin se on hänen perin venäläinen tapansa hahmottaa sekä bisnestä että politiikkaa. Molemmat ovat hänelle nollasummapeliä, jossa tärkeintä on voittaa - keinoja kaihtamatta. Hänellä ei ole minkäänlaista kunnioitusta tosiasioita kohtaan, mutta ei myöskään lakeja ja maansa poliittista järjestelmää, jonka legitimiteetin hän moneen kertaan kampanjansa aikana kyseenalaisti.

Toinen asia, jonka Trump on tehnyt selväksi kampanjansa aikana, on se, että hän uskoo mieluummin venäläistä propagandaa ja Alex Jonesin kaltaisia venäläispropagandaa levittäviä salaliittoteoreetikkoja kuin Yhdysvaltain omien tiedusteluviranomaisten raportteja - saati tutkijoita ja asiantuntijoita.

Trump ei kunnioita muuta kuin voimaa. Itse asiassa hän inkarnoi ennen kaikkea juuri epäkunnioitusta. Täysin kunniattoman huijarin valinta Valkoiseen taloon on hänen kannattajiltaan epäkunnioituksen osoitus järjestelmää kohtaan. Lähihistorian suurin kollektiivinen fuck you, kuten muuan toimittaja asiaa hiljattain luonnehti.

Trump ei milloinkaan tule myöntämään tehneensä mitään väärää tai olleensa väärässä. Tässä suhteessa hänen lähtökohtansa on täysin sama kuin Venäjän johtajilla: mitään ei koskaan tule myöntää, ellei ole voittanut, ja puolustautuminen tapahtuu hyökkäämällä ja eskaloimalla. Trump ei tule presidenttinä kunnioittamaan Yhdyvaltain lakeja eikä järjestelmän pelisääntöjä yhtään sen enempää kuin liikemiehenä. Miksi ihmeessä hän niin tekisi - asemassa, jossa hänen on entistä epätodennäköisempää joutua oikeudelliseen edesvastuuseen?

On kuitenkin asia, johon hän ei kykene kontrollia harjoittamaan, ja jota hän sen vuoksi kunnioittaa, ja se on hänen riippuvuutensa Venäjästä. Niinpä ennustan, että Trump ei tule kaihtamaan Venäjän erikoispalvelusten käyttämistä kotimaisten vastustajiensa vainoamiseen, olipa kyse poliittisista vastustajista, liike-elämän siirtämisestä suosikkien hallintaan tai viranomaisorganisaatioiden vastarinnasta, jollaista noussee erityisesti Trumpin käynnistäessä turvallisuusviranomaisten politisoimisen ja kompromettoinnin Venäjän hyväksi.

On selvää, että Trump tulee tehtailemaan watergatejä tavalla, jollaista ei ole Yhdysvaltain historiassa nähty. Silti ennustan, että hänen saamisensa niistä tilille tulee olemaan paljon vaikeampaa kuin Nixonin kohdalla, jolla ei ollut taustatukenaan vierasta suurvaltaa tiedustelupalveluineen, ja jolla kaikesta huolimatta oli kunnollisuutta ja isänmaallisuutta myöntyä eroonsa. Trump ei tule näin toimimaan, eikä tule milloinkaan luovuttamaan vapaaehtoisesti.

Skandaaleilla ei ole vaikutusta Trumpiin, sillä hän kiistää tosiasiat. Mikäli hänet vedetään oikeuteen, hän kiistää tuomioistuimen laillisuuden. Tulitukea tulee maailmanlaajuiselta propagandakoneistolta, ja tarvittaessa muunkinlaisia operaatioita. Siviilirohkeutta saattaa Trumpin vastustajilta Amerikasta hyvinkin löytyä, mutta mistä näille löytyisi konkreettisiin operaatioihin kykenevä selkänoja?

*   *   *

Kolmas huolestuttava asia liittyy Trumpin nauttiman kannatuksen perimmäisiin syihin. Niitä on etsitty talouden tilasta ja valkoisen roskaväen syrjäytymisestä, mutta nämä selitykset ontuvat, sillä Trumpin kannattajakunnassa on paljon myös ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia. Itse olen viime aikoina törmännyt lukuisiin Trumpia kannattaviin tai ymmärtäviin ihmisiin, jotka mielellään korostavat korkeaa koulutustaan, varallisuuttaan tai yläluokkaisuuttaan, vaikka heidän tietonsa ja ymmärryksensä maailmanpolitiikasta ovatkin MV-tasoa. Ja siinä varsinainen ongelma piileekin. Tänä päivänä suurin jakolinja ei kulje perinteisissä poliittisissa luokka-asetelmissa vaan siinä, mistä ihmiset hankkivat "tietonsa".

Mielipidemittausten valossa näyttää selvältä, että tärkeimmät syyt Trumpin kannatukselle ovat paljon raadollisempia kuin sosiologien jalot globaalitaloudellisen uhriutumisen selitysyritykset. Trumpin kannattajakunnan arvomaailma on rasistista, ksenofobista ja misogyynistä, ja siksi he hurraavat Trumpin rasistisille, ksenofobisille ja misogyynisille puheille.

Trumpin kannattajakunnan arvomaailmassa pahin mahdollinen asia on länsimainen liberaali. Kaikki, mitä liberaali sanoo tai tekee, muuttuu automaattisesti myrkyksi - se on pakottamista, poliittista korrektiutta, rasistisen sananvapauden loukkaamista ja ties mitä. Ei vaadi kuin lyhyen vierailun jollain yhteiskunnallisella keskustelufoorumilla tai lehtien kommenttipalstoilla sen näkemiseksi, etteivät trumpistit niinkään ole huolissaan terästeollisuuden tilasta, vaan neekereistä, muslimeista ja silloin tällöin vanhoista kunnon juutalaismyyteistäkin. He hekumoivat liberaalien yliopistotyttöjen raiskaamisella ja meksikolaisten kuohimisella. Kuulostaako tutulta? Samaa tuubaa on suomalainen skene syytänyt vähintään viimeiset kymmenen vuotta.

Trumpia kannattavien piirien retoriikassa hallitsevina tunteina ovat viha, kosto ja vahingonilo. Siitä saa osansa jokainen, joka arvostelee julkisesti Putinia tai Trumpia. Veikkaan, että tämän blogikirjoituksen julkaisemisen jälkeen pääsen taas paljon tavallista ahkerammin painelemaan poistonappia ja tallettamaan tappouhkauksia niille varattuun kansioon.

Trumpetöörien riehuminen poliittisesta korrektiudesta olisi hivenen uskottavampaa, jos eivät he itse olisi maailman kaikkein herkkähipiäisintä väkeä. En ole koskaan nähnyt klassisen liberaalin vajoavan samaan prinsessamaisuuteen saati tappouhkailuun, joka äärioikeiston kohdalla näyttää olevan pikemminkin normireaktio kuin poikkeus. Suoraan sanottuna harvemmin näen vastaavaa edes tulipunaisilta vihervasureilta tai telaketjufeministeiltä, vaikka miljoona meemiä tietäisi toisin.

*   *   *

Heikki Aittokoski siteerasi Helsingin Sanomissa Saksan varaliittokansleria Sigmar Gabrielia, jonka mukaan Trump on nyt "uuden autoritäärisen ja sovinistisen internationaalin keulahahmo". Aittokosken muutoin ansiokkaassa esseessä on ongelmana sen eläminen länsikuplassa samoin kuin kauan sitten vanhentuneessa oletuksessa oikeisto-vasemmisto-jaosta. Jälkimmäinen näkyy esimerkiksi siinä, että Aittokoski vertaa Trumpia poliittisesti täysin päinvastaisiin, länsimielisiin amerikkalaispresidentteihin Reaganiin ja Bushiin.

Aittokoski näkee vihollisiaan liehitelleen ja liittolaisiaan vieraannuttaneen Obaman wilsonilaisena, mikä vaikuttaa täysin nurinkuriselta. Wilsonhan kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta ja humanitäärisiä interventioita eli vertautui ennemminkin Bushiin tai tämän edeltäjään Bill Clintoniin kuin vastustajiensa imperiumeille etupiirejä myöntävään Obamaan.

Aittokoski ja monet muutkin länsikommentaattorit jättävät huomiotta sen, ettei autoritäärisen ja sovinistisen internationaalin johtaja suinkaan ole Trump vaan Putin. Länsimaiden äärioikeistot hyppivät Venäjän propagandan tahtiin. Yhdysvaltain jälkeen Venäjä nostanee valtaan venäläismielisiä uusfasisteja Bulgariassa, Moldovassa, Itävallassa, Alankomaissa, Ranskassa ja Saksassa. Puola ja Unkari ovat jo autoritääristen kansalliskonservatiivien hallussa. Puhumattakaan muun maailman entisistä länsisuuntautuneista maista, joissa on viimeisen vuoden aikana kaapattu valta Erdoğanin käsiin, katkottu länsisuhteita ja murhattu ihmisiä Duterten toimesta sekä nostettu sisällissodan kavaltajakenraali, ikäloppu Aoun, presidentiksi.

Länsi on suurimmassa vaarassa sitten George Kennanin sähkeen - ja vaarallisinta tilanteessa on se, ettei Lännessä ole tällä hetkellä vallassa sellaista maailmansodan kokenutta sukupolvea kuin aikoinaan, kun Kennan kirjoitti sähkeensä. Uskon, että vastaavia sähkeitä on jo pitkään kirjoitettu Lännen pääkaupunkeihin, mutta ne on siellä haudattu syvälle mappeihin samalla kun on kuiskuteltu ilkeyksiä niiden kirjoittajien tasapainoisuudesta ja vastuullisuudesta. Kaikista näistä sähkeistä huolimatta jokainen uusi Georgia, Ukraina, Syyria ja Trump tulee muka aina yllätyksenä, jota kukaan ei olisi osannut aavistaa. Varoittelijoita ei edelleenkään haluta kuunnella.

Aittokoski kertoo kolumnissaan, kuinka Ranskan uusfasistien johtaja Marine Le Pen haukkui oman maansa Washingtonin-suurlähettilään Gérard Araud'n, joka oli Trumpin voiton ratkettua twiitannut maailman romahtamisesta. Le Penin mukaan kyseessä ei ollut maailmanloppu vaan yhden maailman loppu.

En ole juuri mistään Le Penin kanssa samaa mieltä, mutta tästä asiasta olen. Trumpin voitto ei tietenkään ollut maailmanloppu. Sen sijaan se oli loppu Lännelle sellaisena, jona me olemme sen pitkään tunteneet. Länsi olisi kaikin mokomin kestänyt Kreikan, Unkarin, Puolan ja Suomen joutumisen äärioikeiston valtaan - tai vaikka näiden liittämisen Euraasian unioniin. Mutta se, että lopullinen petos läntistä sivilisaatiota vastaan tulee nimenomaan englanninkielisiltä kansoilta Atlantin molemmin puolin - ensin Brexitin ja sitten Trumpin muodossa - se on Lännen olemassaololle kohtalokasta.

Länsi ei voi enää olla sitä, mitä se oli. Jotain uutta ja uhkaavaa on tuleva, ja epäilemättä jossain vaiheessa koittaa päivä, jolloin Länsi rakennetaan uudelleen. Valitettavasti ennen sitä edessä on pimeyden aika, joka on sekä pelottava että aidosti hengenvaarallinen. Todennäköisesti miljoonia tulee kuolemaan sen vuoksi, mutta heistä suurin osa Syyrian ja Ukrainan kaltaisissa paikoissa, joista ydinlännen pääkaupungeissa ei niin paljon piitata. Venäjä tulee kuitenkin tunkeutumaan syvälle Eurooppaan, vähintään Balkanille ja Itämerelle - muu riippuu läntisten yhteiskuntien vastustuskyvystä omien autoritääristen hallitustensa ollessa vallassa.

*   *   *

Fasistien marssi valtavirtaan on saanut Yhdysvaltain presidentinvaaleista ratkaisevan voiton. Voittokulku tuskin pysähtyy tähän. Bulgaria ja Moldova osoittivat tämän jo tänään valitsemalla venäläismieliset autoritääriset presidentit. Seuraavina vuorossa ovat Itävalta ja Alankomaat, sitten Ranska ja Saksa.

Ihmiset kavahtavat yhä kutsumasta fasismia oikealla nimellään. Tämä johtuu lähinnä siitä mytologisesta asennoitumisesta, jonka Länsi on omaksunut fasistista osamenneisyyttään kohtaan toisen maailmansodan jälkeen. Kolmannen valtakunnan tuhouduttua tuli Lännen itseymmärryksen kannalta välttämättömäksi eristää fasistinen pahuus itsestä - se oli Saksan ja ehkä Italian syytä, ja niiden kukistuttua fasismi oli muuttunut myyttiseksi demoniseksi pahaksi, joka ei koskaan enää nousisi historian haudoista.

Todellisuus oli varsin toisenlainen. Fasismi oli alun pitäenkin ennen kaikkea banaali aate, joka runnoi itsensä valtaan kansanomaisella ja räävittömällä vihapuheella, salaliittoteorioiden levittämisellä ja sittemmin Saksan turvallisuuspalvelujen myötämielisellä avustuksella. Pahimmillaan Ranskassa oli fasisteilla enemmän jäseniä väkilukuun suhteutettuina kuin Saksassa konsanaan, vaikka sodan jälkeen ranskalaiset - samoin kuin puolalaiset ja monet muutkin - muistelivat vain urheaa vastarintaliikettään.

Hitler ja natsi-ideologia eivät olleet geneettisiä poikkeamia. Niitä kannatti se sama "tavallinen kansa", joka nyt vihaisina kannattaa Brexitiä, Trumpia ja ammentaa maailmanpoliittisen tietonsa Venäjän propagandatuuteista. Ilman sivistynyttä oikeusvaltiota monine rajoitteineen kansa on aina valmis sumeilemattomaan vihaan ja väkivaltaan, etenkin jos näiden kohteena on joku muu. Tuon muun kuvitellaan aina olevan jotenkin itse syyllinen. Ainakaan syyllisyys ei koske vihaista kansaa itseään, vaan niitä muita.

Siinä Euroopassa, jossa Mussolini ja Hitler nousivat valtaan, antisemitismi ja salaliittoteoriat pankkiirien salaliittoja ja liberaaleja selkäänpuukottajia vastaan olivat "kansan äänen" valtavirtaa. Ääni kävi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes lopulta saksalaiset äänestivät natsit valtaan. Tämän jälkeen natsit tekivät sen, minkä autoritäärit aina tekevät, eli kaappasivat ensin saamallaan vallalla lopun vallan ja tekivät sitten tyhjiksi kaikki mahdollisuudet tehdä korjausliike muutoin kuin suurella verenvuodatuksella.

Ikävä kyllä, näin tulevat Trump ja hänen aatetoverinsakin toimimaan, ja Venäjä tulee heitä siinä avustamaan. Kyseessä on elimellinen osa fasistista ajatus- ja toimintamaailmaa - toiveajattelu on haihattelua. Rahvas on raivossaan sokeaa eikä tiedä mitä tekee nostaessaan valtaan uudet rahvaanomaiset valtiaansa. Historia toistuu. Se tapahtuu taas.

*   *   *

Merkittävä osasyy siihen, miksi historia on toistumassa, on piillyt vastarinnan olemattomuudessa. Länttä ei ole puolustettu. Sitä on vain parjattu ja sitä vastaan on hyökätty samanaikaisesti ulkoa ja sisältä käsin. Surullista kyllä, länsimaiden ihmiset tuntuvat ansainneen sen kauhistuksen, jonka ovat nyt päästäneet valloilleen.

Länsi ei voi säilyttää vakautta ilman toimivaa johtajuutta. Johtajuusvaje on vallinnut jo pitkään - ja nyt johto on siirtynyt vihollisille. Se, että tämä tapahtui lopulta juuri anglosaksisessa maailmassa, vaikka kehitys kyti paljon kauemmin manner-Euroopassa, saattaa johtua juuri vastustuskyvyn puutteesta. Manner-Euroopassa oli sentään olemassa jonkinlainen kulttuurisen muistin kokemus taistelusta sekä fasismia että kommunismia vastaan omalla maaperällä, kun taas anglojen maailmankuvassa tämä oli kaikonnut varsin kauas historian hämärään, ja sielläkin toinen maailmansota ja kylmä sota käytiin pääosin omasta kokemusmaailmasta käsin katsottuna kaukaisissa maailmankolkissa.

Reaganin, Thatcherin ja monen muun länsijohtajan periksiantamattomuus toi lopulta voiton kylmässä sodassa Neuvostoliittoa ja sen imperiumia vastaan. Vuosina 1989-1991 Vapaan maailman voitto huipentui Euroopan rintamalla, kun Berliinin muuri murtui ja maa toisensa jälkeen vapautui kommunismin ikeestä. Lopulta Pahuuden imperiumin ytimessä, Moskovassa, nousi valtaan demokraattinen regiimi, vaikkakin lyhytikäinen. Vuonna 2016 uusi kylmä sota on päättynyt päinvastaiseen tulokseen, Pahuuden imperiumin voittoon: Venäjä on nostanut valtaan autoritäärisen johtajan Vapaan maailman pääkaupungissa Washingtonissa, hajottanut EU:n ja Naton.

Tärkein syy Venäjän voittoon ei lopulta ollut Venäjän mahti, vaan Lännen itsepintainen kieltäymys oikean tilannekuvan muodostamisesta ja itsensä puolustamisesta. Nyt edessä on pimeyden laakson halki vaeltaminen. Fasistien uho on jo ennennäkemätön ympäri Amerikkaa, jossa on pidetty Ku Klux -klaanin voitonmarsseja ja putinistien voitonpuheita. Trumpia vastustavia mielenosoittajia on ammuttu ja satoja pidätetty Oregonin Portlandissa.

Kunniattoman kunnioittaminen Lännen johtajana on mahdotonta, joten Länsi elää nyt ja vastedes vastarintaliikkeenä omalla maallaan. Kuinka kauan, se riippuu länsimaisten yhteiskuntien vastustuskyvystä ja kyvykkyydestä suistaa pois vallasta kerran valtaan noussut vihollisensa. Helppoa se ei tule olemaan, sillä autoritäärit eivät milloinkaan luovu vallasta vapaaehtoisesti.

Ironista kyllä, amerikkalaiset eivät tule kärsimään Trumpin valtaannoususta eniten, sillä Yhdysvaltain järjestelmässä presidentin valtaoikeudet eivät ulotu kokonaisvaltaisesti kansalaisten elämään ympäri liittovaltion osavaltioita - eivät ainakaan ennen kuin järjestelmää on runnottu täysin uuteen uskoon. Sen sijaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella Yhdysvaltain presidentillä on erittäin paljon valtaa - enemmän kuin suurimmalla osalla Euroopan valtionpäämiehistä - ja siten Yhdysvaltain uusi suunta tulee ruhjomaan tunnistamattomiksi ennen kaikkea Lännen rajamaita ja länsisuuntautuneita ei-länsimaita.

Länsimaisen Euroopan perikato ei ehkä ole maailmanloppu ranskalaisille, saksalaisille eikä hollantilaisillekaan. Näissä maissa Euroopasta on tullut itsestäänselvyys, ja sitä kaivataan vasta kun se on menetetty. Sen sijaan itäeurooppalaisille ja mm. suomalaisille kyse on elämän ja kuoleman asiasta. Tavallisen suomalaisen elämälle on erittäin suuri merkitys sillä, onko Suomi osa vahvaa Länttä ja Eurooppaa vai osa Venäjän etupiiriä.

Amerikkalaiselle, britille tai ranskalaiselle ei ole suurta merkitystä, kulkeeko Lännen ja Venäjän etupiiriraja Pohjanlahdella vai Suomen itärajalla. Sen sijaan sillä on erittäin suuri merkitys jokaiselle tavalliselle suomalaiselle, heidän lastensa ja lastenlastensa tulevaisuudelle.

Istanbulissa ja Donbasissa

Ensimmäinen puolisko lokakuusta oli säiden puolesta varsin inhimillistä aikaa kultaisten kupolien Kiovassa. Sittemmin on ollut sateista ja tällä viikolla tuli lopulta lunta ja rakeita.

Georgialainen poika, joka asui luonani suuren osan vuoden alkupuoliskosta, tuli pari viikkoa sitten takaisin. Hän oli vuokrannut pientä yksiötä kimpassa entisten kaveriensa kanssa, mutta näiltä loppuivat rahat ja kaikki katosivat omille teilleen. Hänen oli myös tarkoitus mennä Ikaros-lukioon sen alkaessa, mutta huonot uutiset ja verukkeet seurasivat toistaan ja ennen kuin Ikaros oli edes ehtinyt nousta siivilleen saati polttaa niitä, hän oli kadulla ja nukkui jossain aidan suojaamassa puutarhassa. Georgiassa on paljon pidempään lämmintä kuin Ukrainassa, mutta lokakuussa yöt sielläkin käyvät kylmiksi.

Ristiriitaisin tuntein pelastin hänet siis toistamiseen. Kävin illalla hakemassa hänet lentokentältä ja sinä iltana emme oikeastaan puhuneet mitään. Hän sulkeutui tuttuun vierashuoneeseen ja kuunteli musiikkia kännykästään. Prioriteetit ovat prioriteetteja, joten uusimman mallin älypuhelin hänellä oli, vaikka asui kadulla. Sen oli joku lapsuudenystävä antanut. Isoäitikin oli avustanut rahallisesti tuon puolenvuoden aikana, jonka hän oli Georgiassa, mutta sitten biologinen isänsä oli taas ilmaantunut uhkailemaan isoäidin luo.

Seuraavana päivänä töistä palattuani puhuttelin hänet ja monikerroksisten selitysten alta kävi ilmi, että hän ei mennyt Ikaros-lukioon, koska pelkäsi ihmisiä. Täällä hän kuitenkin haluaa jälleen yrittää lukioon menemistä, eikä sekään tunnu olevan esteenä, että hän joutuisi ensin opiskelemaan ukrainaa niin paljon, että pystyy opiskelemaan muita aineita. Hän on löytänyt jokusen georgialaisen, jotka asuvat täällä ja antavat hänelle neuvoja. Ongelmana vain on, että ne neuvot eivät ole aina oikeita tai eivät ainakaan realistisia. Mutta katsotaan.

Itselleni hänestä on hyvin vähän vaivaa. Hän on paljon omissa oloissaan, nukkuu, on netissä, katselee Neverland-sarjaa tai höpöttää itsekseen jotain kartuliksi. Parina ensimmäisenä päivänä huomasin hänen itkeskelevän, mutta sitten se loppui. Hän on taas käynyt sosiaalisemmaksi ja iloisemmaksi, kuten edelliskerrallakin kävi. Poissa ollessani hän siivoaa, tiskaa, pesee pyykkejä ja käy kaupassa, ja siitä hyvästä annan hänelle rahaa, joka riittää ukrainalaisella hintatasolla normaaliin elämiseen. Hän on vieläpä uskaltautunut käyttämään myös busseja ja metroa, jotka puoli vuotta sitten olivat kovin vaikeita.

Sanon hänelle, kuten sanoin aina aiemminkin, että hän on nyt aikuinen, ja kaikki muu on kyllä järjestettävissä, mutta se yksi asia, joka hänen on opittava, on itsestään huolehtiminen. Sen jälkeen muut ongelmat kyllä voi ratkaista. Ilman sitä taas oikein mikään ei koskaan tule onnistumaan, vaan ajelehtiminen kohtalon armoilla ja oman epäoikeudenmukaisen menneen surkuttelu jatkuvat. Minä ja ne muut ystävänsä, jotka häntä ovat auttaneet, voimme tarjota vain väliaikaista apua.

*   *   *

Kävin Istanbulissa, jossa vietettiin Habibin syntymäpäiviä. Kaksi turkkilaista tyttöä oli ottanut tämän tapahtuman järjestääkseen ja saivat paikalle Habibin ystäviä niin Antepista, Alepposta, Beirutista kuin sekalaisista muistakin paikoista. Onnistuivat pitämään salaisuudenkin loppuun asti, joten kun Habibi tuli pitopaikkana toimivalle kattoterassille ja näki ystäviensä kokoontuneen sinne eripuolilta maailmaa, hän puhkesi kyyneliin. Pullotolkulla rakia tarvittiin huuhtelemaan kaikki se ruoan ja muistojen määrä.

Kaikkien Turkista kantautuneiden huonojen uutisten jälkeen oli lohdullista todeta, että Istanbul oli sentään entisensä. Muuan Istanbulia rakastava libanonilainen runoilija, joka on ystäväni, varoitteli minua etukäteen, ettei kaupunki ollut enää entisensä - että Istiklalilla oli autiota, useat legendaariset antikvariaatit ovat sulkeneet ja gentrifikaatio pyyhkinyt pois Beyoğlun boheemiutta. Kävi onneksi ilmi, että hänen havaintonsa olivat edustaneet sitä poikkeustilaa, joka kaupungissa vallitsi heti pommi-iskujen jälkeen, jolloin runoilija oli siellä ikävöinyt entistä Istanbuliaan.

Nyt Istiklal oli jälleen täynnä väenpaljoutta ja sen sivukadut kukkivat kaikkia kukkia aivan kuten ennen. Jokunen vanha divarilegenda oli sulkenut tai muuttanut mutta moni muu oli edelleen paikoillaan, ja joitain uusia puolestaan avautunut. Mielenosoitukset Erdoğanin vallankaappauksen johdosta pyörivät omaan tahtiinsa, rytmikkäiden protestihuutojen saattamina, sekä Istiklalilla että Venäjän konsulaatin luona. Syyrialaisista on tullut enemmän tai vähemmän pysyvä osa niin Istanbulin kuin muidenkin turkkilaiskaupunkien katukuvaa.

Istanbul on yhä vauras kaupunki. Myös ukrainalaisia on siellä töissä yllättävän paljon, mistä todisti esimerkiksi se yllätykseni, että eräässä Istiklalin merkkiliikkeistä soi kadulle saakka Okean Elzi. Kävin kirjakaupoissa, tapasin uusia ihmisiä ja vanhoja, söin peräti kahdesti brunssia Babel Caféssa ja luin loppuun ukrainalaisen kirjailijan Vasyl Koželjankon romaanin Hopeinen hämähäkki suomennoksen. Mielenkiintoinen veijaritarinan ja salaseuramysteerin yhdistelmä, joka tapahtuu suurimmaksi osaksi Romanian vallan aikaisessa Cernăuţissa (nyk. ukrainalainen Tšernivtsi). Kirja on monessakin suhteessa varsin merkillinen, ja kielenkäytön täytyy kummuta alkukielisestä, koska en usko, että suomentaja olisi omasta päästään keksinyt muotoiluja, joissa mainitaan samassa lauseessa sanat 'immanentti' ja 'vittu'.

*   *   *

Vain muutama päivä Istanbulista palattuani lähdin hieman rujompaan ja vähemmän romanttiseen maailmankolkkaan, nimittäin Donbasin rintamalinjalle, jossa Ukraina puolustaa vapaata maailmaa Mordorin kyltymättömiä ekspansiopyrkimyksiä vastaan. Oli jotenkin outoa lähteä aamuyöllä liikkeelle Kiovasta täysin modernilla pikajunalla, joka jyskytti kohti idästä nousevaa aurinkoa, niin että jouduin (tai pääsin) laittamaan aurinkolasit silmilleni. Junasta astuttiin ulos rintama-alueen teolliseen todellisuuteen, jossa tosin suurin osa tehtaista ja kaivoksista nykyään seisoo.

Kävin Kramatorskissa ja Slovjanskissa, vapautetun Pohjois-Doneštšynan suurimmissa teollisuus- ja asutuskeskuksissa. Kramatorsk toimii nykyään Donetskin läänin pääkaupunkina Donetskin, entisen miljoonakaupungin, ollessa Mordorin terrorihallinnon miehittämä. Pyhässä luostarikaupungissa Svjatohirskissä tapasin miehitetyiltä alueilta paenneita evakkoja auttavia humanitäärisiä järjestöjä. Kävimme syömässä intiaanihenkisessä saluunassa, jonka terassilla kolme paskasti täytettyä kettua pelasi pokeria.

Kävin myös vanhalla ja uudella rintamalinjan ylityspisteellä - se siirrettiin hiljattain Zaitsevesta Majorskiin turvallisuussyistä. Kävin Novhorodsken kylässä, joka vielä keisarikunnan aikaan tunnettiin nimellä New York - tämäkin seikka muistuttaa länsimaisten kapitalistien merkityksestä Donbasin teollistamisessa. Donetskin kaupungin perustaja oli walesiläinen teollisuusmies John Hughes, jonka mukaan kaupunki oli aluksi nimeltään Juzovka (ukr. Juzivka). 

Niin ikään kävin Bahmutin kaupungissa, joka on saanut takaisin vanhan esineuvostolaisen nimensä. Kaupungin kuuluisin tuote, vapautetun Artemivsken šamppanja, tunnetaan kuitenkin yhä kaupungin neuvostonimellä (ukr. Artemivsk, ven. Artjomovsk). Družkivkassa perehdyin ruoka-avun ja elintarvikekuponkien jakeluun.

Rintamalinjan lähikaupungeissakin elämä jatkui yllättävän normaalina. Siellä missä ei näkynyt tuhoutuneita taloja, vain sotilaiden läsnäolo muistutti rintaman läheisyydestä. Yllättävää Ukrainan hallinnoimilla alueilla Donbasissa oli lähinnä elämän normaalius. Esimerkiksi nuoret aseikäiset miehet saattoivat ihan rauhassa kävellä kaupunkien kaduilla. Aikanaan käydessäni etnisissä tšetšeeni- ja dagestanilaiskylissä lähellä Tšetšenian ja Dagestanin rajoja kiinnitti heti huomiota se, että taajamissa oli vain naisia, vanhuksia ja lapsia.

Hiljainen elämä jatkui Donbasin kaupungeissa köyhyyden, työttömyyden ja asuntopulan ollessa konkreettisimpia ongelmia. Alueella puhutaan kaupungeissa lähinnä venäjää - ukrainaa kuitenkin ymmärretään ja osataan, eikä sitä puhuviin kohdistu heti automaattista aggressiota kuten Venäjän miehittämillä alueilla. Jotkut suomalaiset propagandistit ja vaikuttaja-agentit ovat julkaisseet Donbasin kaupungeista ilmeisiä valheita, kuten väitteitä, että venäjän kieltä puhuvia pahoinpideltäisiin. Se on varsin epätodennäköistä, kun esimerkiksi Kramatorsk ja Slovjansk ovat lähes täysin venäjänkielisiä. Jos nämä suomalaispropagandistien jutut eivät ole täysin omasta päästä keksittyjä (mikä on melko todennäköistä), silloin aggressio on luultavammin hankittu putinistisen propagandan julistamisella eikä venäjän puhumisella.

Donbasissa oli siellä käydessäni jo todella kylmä. Päivisinkin oltiin lievästi miinuksen puolella. Voin vain kuvitella, millaista evakkojen surkeimmissa asumuksissa on kun tullaan sydäntalven paukkupakkasiin. Monilla paikkakunnilla miehitetyiltä alueilta paenneiden määrä yltää jo puoleen väestöstä - Svjatohirskissä kahteen kolmannekseen, koska siellä sattui luostareiden vuoksi olemaan paljon sanatorioita, joita ympäri Ukrainaa on mobilisoitu evakkojen sijoituspaikoiksi. Nämä sanatoriot ovat useimmiten ammattiyhdistysliikkeen omistamia - kyseinen instituutio on Ukrainassa perinteisesti ollut korruptiopesä, ja tämä on tuottanut monenlaisia ongelmia myös eläkkeidensä ja sosiaalitukiensa saamiseksi rekisteröimisen kanssa kamppaileville evakoille.

Mutta asuinpaikkapolitiikka on paljon yleisempikin ongelma Ukrainassa. Suuri osa tavallisistakin ukrainalaisista asuu todellisissa asuin-, työskentely- ja opiskelupaikoissaan 'laittomasti', siis rekisteröitymättä, koska vuokraisännät säännöllisesti kieltäytyvät rekisteröimästä heitä asuntojensa asukkaiksi, jotta saisivat vuokratulot ohi verotuksen. Tällä on vaikutusta paitsi siihen, mistä eläkkeet tai muut etuisuudet pitää käydä nostamassa, myös esimerkiksi äänestysaktiivisuuteen, koska äänestäminen vaatii matkustamista sille paikkakunnalle, jossa äänioikeutettu on virallisesti kirjoilla. Seurauksena on myös se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka paljon ihmisiä Kiovassa, Dniprossa tai muissa työpaikkakeskittymissä todellisuudessa asuu.

Palasin Donbasista takaisin Kiovaan samaisella modernilla pikajunalla, jossa oli ilmainen netti ja kaikki muut mukavuudet, mutta tuomisinani oli valitettavasti nopeasti kylmentyneen sään aiheuttama flunssa. Sitä olen potenut viime päivät, katsellen ikkunan ulkopuolella putoilevaa lunta, lukien John le Carrén Salaista pyhiinvaeltajaa, kuunnellen georgialaisen tekemiä soittolistoja, syöden valkosipulia ja sitruunaa, juoden hunajateetä ja yrittäen kirjoittaa romaaniani eteenpäin. Elämä on näinä päivinä hiljaista.

Diskursseja

Syksy tuli, kahteen otteeseen. Ensin se tuli pian Romaniasta ja Jordaniasta palattuani, mutta tätä seurasi vielä kesän viimeinen potkaisu, lämmin kausi, joka päättyi viime viikon päätteeksi. Nyt sataa ja on koleaa, erityisesti sisällä, kun talojen lämmityskausi ei ole vielä käynnistynyt.

Kävin Brysselissä ja Varsovassa, sateista niissäkin. Brysselissä oli tosin melko lämmintä silloin kun ei satanut, ja lepakotkin lensivät vielä kaupungin kattojen yllä. Kahtena iltana hyvin myöhään oli jonkin verran vapaata, jona aikana tapasin jälleen erään vanhan tuttuni. Aika rientää niin, että kymmenenkin vuotta tuntuu kuluneen kovin äkkiä. Onneksi Belgiassa on hyvää olutta, ruokaa ja ranskalaisia viinejä.

Marketeissa on oma hylly jokaiselle Bordeaux'n mäelle, yksi muulle Ranskalle ja lopuksi yksi hylly koko muulle maailmalle. Niinpä lähtiessäni tästä suotta paljon parjatusta kaupungista paluumatkalle, täytin omankin erikoisvalmisteisen laukkuni Bordeaux'n tuotteilla ja joka pullo tuli ehjänä perille.

En oikein itsekään tiedä, kuinka sen tein, mutta sain jälleen Brysselissä ja Varsovassa valmiiksi yhden uuden luvun romaaniini - vieläpä molemmilla kielillä, joilla sitä kirjoitan. Osittain tämä oli seurausta siitä, että Varsovassa satoi eikä se innostanut lähtemään vanhassa kaupungissa sijainneen hostellini lähintä baaria kauemmas kalaan. Lisäksi olohuoneen myyjättärellä ei ollut kassaa sulkiessaan vaihtorahaa, joten otin loput tuoppeina.

Lento Varsovasta Kiovaan oli tunnin myöhässä, mutta akkukin oli koneesta loppu, joten lisälukuja ei enää syntynyt - sen sijaan lukaisin uuden kirjan puolalaiskirjailija Marek Krajewskilta, jonka kirjat sijoittuvat kohtalokkaalle 30-luvulle, tällä kertaa Breslaun (Wrocławin) ohella Lwówiin (Lviviin) ja Katowiceen.

Keskustelin maailman tilasta erään amerikkalaisen ystäväni kanssa, jolla on pitkä kokemus oman kotimaansa politiikan taustavaikuttajana, ja joka hiljattain kiinnitti huomionsa siihen, että kaikki varoitukseni olivat olleet ikävä kyllä oikeassa. Enpä itsekään toivoisi niin olevan - onhan se Euroopalle vielä huonompi uutinen kuin Amerikalle.

Jätän keskustelumme lukijoilleni.

"Käyttämällä hermokaasua Damaskoksen siviiliasuinalueita vastaan, ampumalla alas matkustajakoneita, fosforipommittamalla Aleppon sairaaloita, rikkomalla sopimukset heti ne allekirjoitettuaan, sekaantumalla törkeästi länsimaiden vaaleihin, käyttämällä terrorismia ja monenmoisia muita keinoja, Venäjä iskee - itse ja proksiensa kautta - suoraan sitä vastaan, mitä pitää läntisen hegemonian kulmakivenä: sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä, joka puolestaan Venäjän mielestä perustuu läntisille versioille totuudesta ja tosiasioista.

Samalla Venäjä tulee demonstroineeksi oman täydellisen rankaisemattomuutensa samoin kuin kykynsä taivuttaa totuutta ja uudelleenkirjoittaa tosiasiat tahtonsa mukaan. Juuri tahto ja päättäväisyys ovat ne kentät, joilla Venäjällä on yhä yliote päättämätöntä ja relativistista Länttä vastaan. Juuri tähän asiaintilaan läntinen maailmanjärjestys on murentumassa. Kuka enää kunnioittaisi mitään Lännen julistamaa sääntöä tai normia, kun ei niitä tehdä todeksi toiminnalla? Lännen entiset liittolaiset luisuvat yksi toisensa jälkeen autoritarismiin ja siten Venäjän dominoimaan maailmanjärjestykseen. Venäjällä on rankaisemattomuus ja niinpä Lännellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin niellä nöyryytyksensä ja tulla tuhotuksi, tai käydä Venäjää vastaan muuttumalla yhtä kovaksi kuin Venäjä on.

Länsimaalaiset toistelevat itselleen ja toisilleen: kävi kummin päin vain, Venäjä voittaa. Jos länsimaat jatkavat antautumista Venäjän röyhkeyden edessä, heidän maailmansa tuhotaan hitaasti mutta varmasti. Jos he sen sijaan muuttuvat Venäjän tavoin pahoiksi, heidän illuusionsa omasta moraalisesta paremmuudestaan on ohi ja taas Venäjä voittaa. Tähän tapaan, monin eri sanoin, perustellaan läntistä toimettomuutta lukemattomissa apologeeseissä, ja niin Länsi kieltäytyy puolustamasta itseään.

Se vain ei ole niin. Lännen ei tarvitse tulla yhtä pahaksi kuin Venäjä haastaakseen Venäjän. Totta kyllä, sen täytyy ryhtyä proaktiivisemmaksi ja sen täytyy ryhtyä käyttämään todentekemisen välineitä eikä vain fiktiivisiä välineitä (kuten tyhjiä puheita ja sopimuksia, joita ei koskaan panna toimeen). Vaihtoehdot eivät koskaan rajaudu vain kahteen. Mikseivät ihmiset enää lue Kennaniaan ja Clifford-Elseyään? Patoamispolitiikka toi voiton kylmässä sodassa. Ei koskaan tullut ydinsotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta oli silti olemassa tietoisuus siitä, että kyseessä oli sota - kylmä sota - ja että Vapaata maailmaa piti puolustaa. Oli selvä vastavoima Neuvostoliiton herruuspyrkimyksille."

Tähän amerikkalainen:

"Venäjä ottaa lisää valtaa, mutta entä sitten? Venäläiset ihmiset menettävät mahdollisuutensa. Loppupeleissä Venäjä ei tule tässä voittamaan, vaan Kiina. Duterte näkee sen.

Kiinalaisten tarvitsee vain katsella, kuinka Yhdysvallat, Eurooppa ja Venäjä rappeutuvat. Siperian roudan sulaessa asumaton Itä-Venäjä tulee täyttymään kiinalaisesta tulvasta. Se voi tapahtua jo meidän elinaikanamme.

Yhdysvallat ei ole romahtanut, mutta sen ylläpitämä kansainvälinen järjestelmä on. Siitä riippumatta, kuka valitaan presidentiksi, 'Länsi' ja Amerikan herruus ovat ohi. Turvallisuusneuvostolta kesti liian kauan ryhtyä uudistamaan itseään. Se oli vastaus 1800-luvun ongelmiin ja olisi vaatinut vakavaa uudistamista viimeiset 25 vuotta.

Kiinalaiset ryhtyvät rakentamaan globaaleja instituutioita ja niistä tulee vastauksia nykymaailman ongelmiin - mutta ne luodaan kiinalaisella painotuksella.

Ironia on siinä, että 1800- ja 1900-lukujen Amerikka oli todella kaunis unelma, jota kukaan ei enää pysty luomaan uudelleen. Se oli unelma modernisaatiosta, ihanteista, turvallisuudesta, vapaudesta ja mahdollisuuksista kaikille. Tätä unelmaa toki piinasivat rasismi ja maahanmuuttopolitiikat, mutta se oli silti yhdistävä. Kuka tahansa maailmassa saattoi unelmoida tulevansa amerikkalaiseksi ja muuttavansa Amerikkaan unelmiaan toteuttamaan - ja se todella saattoi käydä toteen.

Niin ei ole asianlaita Kiinan kohdalla. Kiinan herruus tulee olemaan mahtavaa kiinalaisille, mutta se on etnis-kansallinen voitto. Muilla on hyvin vähäiset mahdollisuudet osallistua tuohon voittoon. Se ei ole voitto ihmiskunnalle."

Ja oma loppukommentaarini:

"En sanonutkaan, että Yhdysvallat romahtaa. Yhdysvallat on uppoamassa, sen sijaan Länsi kokonaisuutena on romahtamassa. Yhdysvallat osoitti ensin haluttomuutensa ja lopulta myös kyvyttömyytensä kantaa kansainvälistä järjestystä harteillaan, ja tämän seurauksena Venäjä on nyt ottanut pelisääntöjen sanelijan paikan. Sen kaltaiset johtajat kuin Duterte ja Erdoğan ovat tämän tunnistaneet. Kiina sen sijaan on kärsivällinen ja odottaa. Se ei tule tulvittamaan Siperiaa, sillä sekä Venäjä että Kiina kunnioittavat aggressiivista voimaa ja tulevat siksi tulvittamaan minkä tahansa muun alueen maailmasta ennemmin kuin kääntyvät toisiaan vastaan.

Toisen maailmansodan alkuasetelmat toistuvat, mutta pelaajat ovat vaihtuneet. Sen, mitä Saksa teki 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, sen toistaa nyt Venäjä, kun taas Japanin valintoja tuona aikakautena toistaa nyt Kiina. Niinpä Kiina kääntyy Tyynellemerelle, ei suinkaan Siperiaan. Ja Kiina haastaa paljon ennemmin heikkona pidetyt Yhdysvallat kuin vahvana pidetyn Venäjän.

Venäjä on jo saavuttanut hämmästyttävän lyhyessä ajassa hegemonian Lähi-idässä ja Itä-Euroopassa, vieläpä Obaman aktiivisella avustuksella. Turkin kaappauksen jälkeen myös Israel ja Saudi-Arabia tulevat navigoitumaan Venäjän suuntaan - eikä ihme, onhan Obaman hallinto koko ajan vieraannuttanut näitä entisiä Yhdysvaltain liittolaisia ja suosinut järjestelmällisesti Yhdysvaltain vihollisia, joita se ei ole kääntänyt piiruakaan myötämielisemmiksi. Ne, jotka vastustavat Venäjän hegemoniaa, demonisoidaan ja tuhotaan. Venäjän proksit voittavat vaalit Saksassa ja Ranskassa vuonna 2017. Iso-Britannia kääntyy isolationismiin.

Ei ole toista länsivaltaa, joka voisi astua Yhdysvaltain tilalle. Niinpä kun Yhdysvallat ei enää halua johtaa, Länsi kuolee. Toki länsimaat säilyvät vielä pitkään länsimaisina (toisin kuin rajamaat); tiensä päähän tulee vain se kaunis poliittis-kulttuurinen kokonaisuus, joka Läntenä tunnettiin. Ei-länsimaiset suurvallat tulevat ottamaan Yhdysvaltain paikan.

Maailma kääntyy autoritarismiin, mikä tarkoittaa myös sitä, että edessä on yhä enemmän tuhoisia totalitäärisiä ylilyöntejä."