Hongkongista

Kiovan seudulla on viime viikot tuntunut paljon kylmemmältä kuin ne viidestä kahdeksaan pakkasastetta, jotka tavallisesti mittarissa näkyvät. En tiedä miksi. Muutenkin talvi on ollut Euroopassa ankara, mikä on tuonut Dneprin varsille tavallista enemmän pohjoisia talvilintuja, esimerkiksi tilhiä ja urpiaisia. Harvinaisempiakin talvilintuja kuten tunturikiuruja ja lapinsirkkuja on nähty, joskaan niitä en ole itse päässyt vielä näkemään.

Joulun ja uudenvuoden ajan vietin tällä kertaa Uudessa-Seelannissa. Lähdin jouluaattona, käytyäni sitä ennen kotikaukaasini kanssa Šokoladnitsassa joululounaalla ja kaupassa ostamassa hänelle hänen joululahjansa, kauan toivomansa nahkatakin. Koska turhamaisuus menee nuorellamiehellä prioriteettijärjestyksessä aina ohi sellaisista tylsistä asioista kuin ruoka tai hammaslääkäri, halusin varmistaa, ettei hän näe takin takia nälkää poissaollessani. Ja kyllä iloa sitten riittikin. Hän piti ansiokkaasti huolta asunnostani pyhien ajan.

Istanbulin kautta lensin Hongkongiin, jossa olin varannut iltapäivän ja illan Kowlooniin tutustumiselle. Voi sitä aasialaisen kitšin yhdistymistä länsimaiseen joulukrääsään. Tapaninpäivänä lähdin aamukuudelta liikkeelle hongkongilaisen lintubloggarin kanssa tarkoituksenamme käydä päivän aikaan läpi muutama hyvä lintupaikka Uusien territorioiden puolella, ennen kuin menisin päivän päätteeksi lentokentälle ja lentäisin kohti Aucklandia.

Hongkongin kuuluisin lintualue on Maipon lahti ja kosteikkoalue, mutta se sijaitsee lähellä Manner-Kiinan rajaa ja vaatii etukäteen hankittavan luvan. Molemmat käyntini Hongkongissa jäivät tällä kertaa niin lyhyiksi, ettemme sinne lähteneet. Sen sijaan suuntasimme Taipokaun suojelualueelle, jossa on Hongkongin ilmeisesti laajin alue suojeltua sekundäärimetsää ja myös rikas metsälinnusto.

Heti alkuun löysimme kukkivan puun, jossa istuskeli peräti seitsemän kuningasseppää. Laji on minulle Pakistanista ja Nepalista tuttu, mutta harvoin saa yhtä hyviä valokuvaustilaisuuksia. Monia muita kiinnostavia eteläkiinalaisen faunan lajeja parveili puussa ja sen ympäristössä solkenaan - japaninrillit, hopeakorvatimalit, siniminlat ja harmaaposkiminivetit tulivat tutuiksi. Runsaimpia olivat kuitenkin bulbulit, joita Hongkongissa on neljä yleistä lajia ja yksi harvinaisempi. Näistä punakorvabulbuli, kiinanbulbuli ja kastanjabulbuli olivat Taipokaussa runsaimpia ja näkyvimpiä lintulajeja.

Kukkivassa puussa oli myös haarapyrstömedestäjiä ja veriselkäkukastajia, jotka kummatkin osoittautuivat Hongkongissa olevan yleisiä. Vähän harvinaisempi teräskukastaja löytyi syvemmältä Taipokaun metsistä. Naurutimaleja ja valkoposkitimaleja sekä näkyi että kuului, samoin ruostepäätimaleja, kiinanjuhinoita ja mustaotsanakkeleita.

Paikallisen lintuharrastajan kanssa liikkumisessa on paikkatuntemuksen ja seuran ohella se hyvä puoli, että lukuisat piilottelevat lajitkin löytyvät, kun hän tunnisti ne kaikki äänistä, ja sitten vain odoteltiin. Tämä tuotti hyvät näköhavainnot ja valokuviakin lymyävistä aluskasvillisuuden pikkulinnuista kuten töpökerttusesta ja ruskotöpörastaasta. Pikkutöpötimali ja pikkusirppitimali eivät suostuneet näyttäytymään ja jäivät äänihavaintoihin.

Yleisimmät kolme talvehtivaa uunilintulajia tuntuivat olevan taigauunilintu, hippiäisuunilintu ja ruskouunilintu, joista kaksi ensimmäistä erityisen yleisiä Taipokaussa ja kolmas puolestaan avoimemmissa habitaateissa. Taipokaussa onnistuttiin näkemään myös vähän harvinaisempi paikallinen pesimälaji, kantoninuunilintu, yksi niitä kaakkoisen Aasian kirkkaan keltaisia.

Jatkoimme Taipokausta toiseen lintupaikkaan, Long Valleyyn. Jo Taipokaussa minua oli ajoittain hämmästyttänyt se, kuinka paljon paikallisia lintuharrastajia oli liikkeellä kiikareineen ja kameroineen, mutta Long Valleyssä oli suorastaan tungosta poluilla riisipeltojen ja maalaismaiseman keskellä, maalaisten tehdessä töitään meistä piittaamatta. Jatkuvasti törmäsimme toisiin kaltaisiimme ja toverini vaihtoi heidän kanssaan kohteliaisuudet ja kuulumiset siitä, mitä ja missä kukin oli tänään nähnyt.

Toverini kertoi, että lintuharrastuksesta on tullut jonkinlainen buumi Hongkongissa varsinkin sen jälkeen, kun hyvä kameratekniikka tuli kaikille helposti saatavaksi. Nyt ihmiset jakavat lintukuviaan netissä ja on syntynyt varsin iso ja suosittu alakulttuuri. Mikäs sen hienompaa. Toivon sen leviävän pian Aasiassa laajemmallekin, sillä kun ihmiset alkavat kiinnostua luonnosta ympärillään ja siellä lymyävistä ihmeellisistä olennoista (joista linnut ovat helpoiten näkyviä ja tunnistettavia), alkavat he myös arvostaa sitä enemmän.

Kahlaajia oli jonkin verran paikalla, joskaan ei mitään kovin eksoottista: pitkäjalkoja, avosettejä ja muutolla olevia vikloja. Eräästä nukkuvien taivaanvuohien keskittymästä löytyi kuitenkin pari suippopyrstökurppaa, mikä on aina mukavaa. Sorsalinnustoa edusti vain muutama tavi. Sen sijaan alue oli vetänyt puoleensa runsaasti talvehtivia pikkulintuja, kuten kirvisiä ja sirkkuja. Päivän aikana näimme niin kultasirkun, pikkusirkun kuin harmaapääsirkun.

Haukat hilasivat itsensä taivaalle vasta iltapäivällä ja niistä suurin osa oli tavallisia haarahaukkoja, joskin yhden aasianhiirihaukan lopulta näimme ollessamme jo matkalla lentokentälle. Sen sijaan Long Valleyn taivaalla pyyhkivistä pienistä pääsky- ja kiitäjäparvista löytyivät toverini mukaan päivän harvinaisimmat havainnot: useampia räystäspääskyjä sekä yksinäinen himalajansalangaani paljon yleisempien pikkukiitäjien sekä haara- ja ruostepääskyjen joukosta.

Tulin uudelleen Hongkongiin paluumatkallani Uudesta-Seelannista ja sillä kertaa juutuin sinne kahdeksi päiväksi tahtomattani. Tapahtui nimittäin, että Istanbulin lumimyrskyt aiheuttivat lukuisien lentojen peruuntumisen parin päivän ajaksi ja tuhannet Turkish Airlinesin matkustajat jäivät jumiin ympäri maailmaa, varsinkin lomiltapaluuliikenteen trooppisesta Aasiasta ollessa kiireisimmillään.

Ellei minun olisi ollut pakko päästä Kiovaan ja töihin, olisivat tapahtumat olleet loppujen lopuksi vähemmän epämiellyttäviä. Lentoyhtiö maksoi hotellin ja ateriat Hongkongissa ja vaihtotiskillä aamulla ja illalla notkumisen välillä pääsin tutustumaan uusiin paikkoihin Hongkongissa. Kävelin läpi kaikki Victoriavuoren luontopolut ja katselin katuja sekä Hongkongin saarella että Kowloonissa.

Lopulta lentoyhtiö löysi korvaavat lennot minulle Hongkongista Dubaihin ja sieltä Prahaan. Kymmenen tunnin suunnittelematon pysähdys Prahassa olisi ollut hauska yllätys, ellei siellä olisi ollut pureva pakkanen ja minulla ylläni paljon lämpimämpään ilmanalaan sopivat vaatteet. Vietinkin suurimman osan Prahassa olostani kahdessa eri oluttuvassa kirjoittelemassa muistiinpanojani Uudesta-Seelannista. Lopulta pääsin Košicen kautta aamuyöksi kotiin Kiovaan ja lopputulos oli vain yksi menetetty työpäivä.

Vaikuttamisesta

Blogikirjoitukseni eivät ratkaise maailman eivätkä Suomen ongelmia. Parhaimmillaan ne antavat joitain ajatuksia harvalle joukolle ihmisiä tai kertovat joillekin, etteivät he ole yksin ajatuksinensa, tai että noita ajatuksia voisi uskaltaa sanoa ja kirjoittaa myös ääneen. Jos siis haluaa niillä olevan jotain vaikuttavuutta.

Pahimmillaan kirjoitukseni kuitenkin passivoivat - ja tämä tuntuu olevan jotenkin uniikki suomalainen ilmiö. Ihmiset alkavat kuvitella, että hyvä, joku muu sanoo ja huolehtii asioista, sitä voikin itse mennä nimettömän kirjoittajan selän taa ja esiintyä maltillisempana tai peräti paheksuvana tolkun ihmisenä. Ja sitten myöhemmin esittää, että kyllähän minä tuota mieltä olin jo kauan sitten. Palaan kuitenkin tähän kysymykseen kirjoituksen lopussa.

*   *   *

Ihmiset jakaantuvat monilla tavoilla, mutta yksi jakolinja tuntuu kulkevan niiden välillä, jotka haluavat itseään rakastettavan ja huomioitavan, ja niiden, jotka haluavat vaikuttaa. Maailma on täynnä kaikenlaisia menestymisen oppaita, mutta ennen kuin mitään oppeja kannattaa ryhtyä seuraamaan, on hyvä tietää, kumpaa näistä ryhmistä itse edustaa. Se nimittäin ratkaisevasti sanelee, mikä on "menestystä".

Jos olet ihminen, joka mittaa menestyksensä toisilta saatavana suosiona, silloin ylivoimainen tapa menestyä on opetella kameleontiksi. Omat mielipiteet ovat häiriötekijä ja ellei niitä kykene mielestä poistamaan, ne kannattaa ainakin kätkeä. Silmänkääntäjien ja hypnotisoijienkin tuntema tosiasia on, että yksi parhaista menetelmistä saada ihmiset - tutut tai ventovieraat - nopeasti pitämään itsestään, kunnioittamaan ja kuuntelemaan, on toimia kuin peili tai kuin kaiku: syöttää ihmisille näiden omat ajatukset ja sanat takaisin. Tällöin toinen ihminen vakuuttuu - kuinkas muuten - että olet ehdottoman viisas ja vielä lisäksi sympaattinenkin.

Menetelmä toimii tietysti erityisen hyvin ihmisillä, jotka ovat saaneet syntymälahjanaan kauniin tai komean ulkomuodon. Tällaiset ihmiset myös toisinaan oppivat menetelmän käytön kokemuksen kautta jo niin varhain, että he ovat aikuisikään ehtiessään luontaisia kameleontteja, ja myös tottuneita saamaansa suureen suosioon, joka silloin tällöin erehdyttää heidät luulemaan, että he ovat siinä sivussa myös voimakkaita vaikuttajia ja siksi oikeutettuja niihin johtaviin asemiin, joihin kanssaihmiset heidät mielellään asettavat.

Olennaista on havaita, että ensimmäisen tyypin ihminen mittaa menestystään ennen kaikkea sisäänpäin tulevana palautteena. Arvonanto alkaa vanhempien rakkaudesta, etenee kavereihin, sukupuolisuhteisiin ja abstrahoituu sitten omaa statusta koskevaan arvostukseen, jota voi mitata rahassa, prestiisissä, lööpeissä tai vaikka ulkoisesti tunnustetussa hyveellisessä elämäntavassa.

*   *   *

Toisen tyypin ihminen sen sijaan mittaa menestystään itsestään ulospäin lähtevässä vaikutuksessa. Jotta sellaisessa olisi menestyksekäs, paras tie lähtee siitä, että tietää mahdollisimman hyvin, mitä haluaa ja mihin haluaa vaikuttaa. Tässä katsannossa sillä, kuinka paljon ihmiset rakastavat tai ihailevat, on korkeintaan välinearvo - antaa toki välineitä vaikuttamiselle mikäli on arvostettu tai ihailtu.

Jotta tietäisi, mihin haluaa vaikuttaa, on pakko olla mielipiteitä asioista. Ne taas eivät yleensä ottaen tee ihmistä suosituksi, paitsi tietysti niiden keskuudessa, joilla on samat mielipiteet, sillä heidän kohdallaan peili- ja kaikuvaikutus toteutuu. Vaikuttaminen, joka tähtää ihmisten mielipiteiden muuttamiseen, on huomattavasti vaikeampaa kuin ihmisten suosion saaminen, johon helpoimman ja yksinkertaisimman taktiikan kuvasin jo edellä. Mielipidevaikuttamiseenkin on olemassa monia hyvin toimivia menetelmiä. Ne vain yleensä vievät enemmän aikaa ja edellyttävät taktiikan lisäksi strategiaa.

Yksinkertaisimpia tapoja on toisto, joka on siksi mainonnan ja propagandan peruskauraa. Ihmiset suhtautuvat skeptisesti siihen, mistä kuulevat ensi kertaa. Se ei vaikuta kiinnostavalta, ei oleelliselta eikä välttämättä edes todelta. Sen sijaan, jos se saa jonkin kellon kilkattamaan muistissa - jos siinä on jotain tuttua - silloin ihminen heristää heti korviaan toisella tavalla. Samalla tavoin kuin ihminen rakastuu siihen, joka syöttää hänelle takaisin sanasta sanaan omat sanansa, ihminen kokee kiinnostavaksi, oleelliseksi ja todeksi sen, mikä kuulostaa tutulta.

Suosituissa hiteissä toistetaan viitteitä entuudestaan tuttuihin. Hyvä retoriikka herättää muistikuvia, kuulostaa tutulta ja luotettavalta. Ja syötetyt tosiasiat menevät läpi toisella, kolmannella tai sadannella kerralla, kun ihminen on kuullut ne samat aiemmin jostain muualta - mieluiten niin, ettei ainakaan heti osaa yhdistää kahta lähdettä toisiinsa eikä siten epäile yhteistä agendaa niiden takana.

*   *   *

Toinen tärkeä asia on omistajuus. Ihmiset uskovat siihen, minkä kokevat omakseen. Sitä he puolustavat silloinkin, kun se on aukottomasti osoitettu vääräksi - he päinvastoin ottavat tuon todistuksen silloin hyökkäyksenä itseään vastaan. Ihmisten omistajuutta erilaisiin asioihin on varsin helppo manipuloida - markkinamiehet, poliitikot ja propagandistit tietävät mainiosti monta menetelmää.

Yksi tehokkaimmista keinoista on paketoida asioita identiteetin osaksi. Ihmiset kaipaavat vaistomaisesti itselleen monenlaisia identiteettejä. He vetävät ne ylleen suojaksi, mutta päätyvät suojaustensa puolustajiksi, usein verissä päin, kun identiteetistä tulee se, mitä ihmiset kuvittelevat todella olevansa. Suomalaisia, eurooppalaisia, valkoisia, mustia, kristittyjä, muslimeja, ateisteja, naisia, miehiä, heteroita, homoja, ruotsinkielisiä, vammaisia, kasvissyöjiä, rokkareita, pakolaisia, vasemmistolaisia, porvareita, kansallismielisiä, eläkeläisiä, insinöörejä, Barcelonan kannattajia ja mitä tahansa muuta.

Identiteetit ovat hieno asia, varsinkin jos niitä ymmärtää yhdistellä. Ne antavat pääsyn ja tunnussanoja heimoihin. Ihminen tuntee vaistomaista vetoa kuulua heimoihin, olla omiensa parissa. Jokainen identiteetti tuo kuitenkin mukanaan kokonaisen paketin oheisasioita, jotka vaikuttavat ihmiseen monella tasolla: hänen puheestaan ja pukeutumisestaan käyttäytymiseen, arvoihin ja mielipiteisiin.

Tyypillinen tapa tehdä propagandaa mielipiteen puolesta on liittää se erottamattomana osana johonkin identiteettiin, jolloin kyseisen identiteetin kantajat omaksuvat sen kritiikittä osaksi itseään ja puolustavat sitä silloinkin kun se on osoitettu objektiivisesti ja uskottavasti vääräksi. Useimmat ihmiset ovat valmiita valehtelemaankin, kunhan valhe palvelee sitä "suurempaa asiaa", jonka heidän identiteettinsä muodostaa. Vielä voimakkaammin he ovat valmiita valikoivaan totuuteen tai epäselvien asioiden ratkaisemiseen identiteetin pohjalta. Ja niitä asioitahan riittää.

*   *   *

Identiteettien rakentaminen ja muokkaaminen vaatii vaikutusvaltaa ja aikaa. Nopeampiakin tapoja tuottaa omistajuutta on. Ihmiset esimerkiksi uskovat huomattavasti paremmin sellaisia totuuksia, jotka kuvittelevat itse löytäneensä, kuin sellaisia, jotka on heille syötetty opettavaisessa tai pahimmillaan nöyryyttävässä väittelytarkoituksessa. Tähän kai perustuu se, että Suomessa on alettu siirtyä syöttävästä opettamisesta oppimisen ohjaukseen.

Ongelmana on se, että mikäli tiedon löytäminen on oppilaan itsensä vastuulla, sieltä voi löytyä ihan mitä vain - ja löytyykin, siitä pitävät mainostajat ja propagandistit huolen. Mitä hyvän opettajan pitäisi tässä tilanteessa tehdä? Antaa mahdollisimman hyviä välineitä, joilla löydettävän tiedon laatu paranee? Ehkäpä.

Ihmiset oppivat myös kokemuksista, mutta ongelmallista on se, että voimakkaimmin opitaan yleensä kielteisistä kokemuksista, eikä sellaisia ole oikein eettistä järjestää niille, joita haluaisi opettaa. Kun niitä kuitenkin tulee, ei yleensä saa kovin paljon suosiota sanomalla vahingoniloisesti "mitäs minä sanoin". Joka niin tekee, se lasta vihaa. (Mukailen vanhaa sananlaskua, koska tuttuuden tunne on tehokas vaikutuskeino ja vaikuttaa siinäkin tapauksessa, että lukija mielessään protestoi mielikuvaan sisällytettyä ristiriitaa.)

Muuan menestyksellinen vaikuttamiskeino on esimerkki. Sekin pohjaa identifikaatioon. Mestari opetuslapsineen muodostavat hyvinkin kiinteän heimon. Mestariksi ei tietenkään kelpaa kuka tahansa, vaan se vaatii poikkeuksellisia tietoja, taitoja, karismaa tai kaikkia näitä. On niitä, joiden mielestä hyveellisen esimerkin jäljittely on aina ensimmäinen vaihe tiellä, ja vasta sen luoman kurinalaisuuden jälkeen noviisi alkaa kehittää mallin pohjalle uutta ja omaa.

Niin varmaankin on - mutta se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, ja tämä on syytä ottaa huomioon. Nykyaikana myös tuntuu, ettei mestareita ja sankareita ole oikein tarjolla kuin fiktiivisessä maailmassa. Fiktiivisyys ei tosin lainkaan sulje pois vaikuttamismahdollisuuksia. Monet vaikuttavimmista roolihahmoista eivät koskaan ole olleet olemassa fyysisessä todellisuudessa.

*   *   *

Minulle sanotaan usein, ettei ihmisiä voi muuttaa. No, se on puppua. Tiedän, että voi. Kysymys on lähinnä siitä, mitä voi muuttaa ja mitä ei. En esimerkiksi usko, että ihmisistä voi - saati kannattaa - yrittää poistaa heidän luontaisia biologisia ominaisuuksiaan, joihin kuuluu aimo annos itsekkyyttä, aggressiota, mukavuudenhalua, aineellisen hyvän, vallan ja seksin himoa, ja monia muita sellaisia asioita, joita erilaiset ihmisten hyveellistämiseen tähtäävät opit pyrkivät hillitsemään. Vietit on tarkoitettu meidän selviytymiseksemme ja suvunjatkamiseksemme, eikä niitä kannata yrittää ihmiskunnasta tai itsestään poistaa tai edes demonisoida. Sen sijaan niitä kannattaa oppia hallitsemaan ja kanavoimaan mielekkäästi, sillä sitä on sivistys niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

Yhteiskuntiakin voi muuttaa. Itse asiassa, ne muuttuvat koko ajan ja niitä muutetaan koko ajan. Ei aina parempaan suuntaan. Paraikaa on menossa suuren luokan muutos - ei suinkaan spontaani vaan voimakkaalla tahdonvoimalla ja valtavilla resursseilla ohjattu - huonompaan suuntaan, pois länsimaiseksi ajattelemastamme sivistyksestä ja kohti niitä arvoja, jollaiset vallitsevat kovuutta ja julmuutta ihailevissa alakulttuureissa kuten salaisissa poliiseissa, järjestäytyneessä rikollisuudessa ja totalitäärisissä poliittisissa liikkeissä.

Länsimaiseksi ajattelemamme elämäntavan, avoimen yhteiskunnan, demokraattisen järjestelmän ja liberaalin yhteisöllisyyden arvostajien tulisi ymmärtää olevansa suurimman hyökkäyksen kohteena sitten natsi-Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton aikojen. Se, miksi tähän on tultu, ei johdu niinkään vihollisten ylivertaisuudesta - sitähän ne eivät missään tapauksessa ole - vaan länsimaisten liberaalien omasta velttoudesta. Jo muutaman vuosikymmenen ajan länsimaat ovat keskittyneet lähinnä rahan jakamiseen oikoksessa ja puheakteihin poliksessa. Se, että tehtäisiin totta, on jäänyt kauas taakse.

Viimeisten vuosien aikana on viimein alettu havahtua siihen, ettei punainen viiva muutu sanoista teoiksi ilman että tehdään tai ollaan ainakin valmiita tekemään. Siihen on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin, ettei kaikkia maailman ongelmia voi ratkaista rahalla. Kehitysmaihin syydetty raha ei muutu yhteiskunnallisiksi reformeiksi - ei varsinkaan, jos edes vastaanottajia ei edellytetä sellaisia toteuttamaan.

*   *   *

Blogikirjoituksetkaan eivät muutu kirjoituksista yhtään miksikään ilman, että joku lukija niiden vuoksi muuttaa ajatuksiaan tai vieläpä tekee jotain, vaikkapa äänestää toisin kuin olisi muussa tapauksessa äänestänyt. Blogikirjoitusten kirjoittajan kannalta kirjoitukset auttavat purkamaan ajatuksia päästä näyttöpäätteelle ja järjestämään niitä, mutta muutoin niiden kirjoittaminen olisi ajanhukkaa ja pois todeksi tekemisestä. Puolustuksekseni voin todeta, että blogikirjoittelu on omien harrastusteni kokonaisuudessa lähinnä marginaalinen sivutuote, joka osaltaan heijastaa kaikkea muuta tekemääni ja tuon kaiken muun herättämiä ajatuksia.

Saadessani viestejä, joissa kysytään, miksen ole kirjoittanut lisää - tai miksen kirjoita sinne tai tänne, omalla nimelläni, tärkeämpiin julkaisuihin, ja vaikka mitä - niin heittäisin tämän kysymyksen takaisin: Miksette itse ole? Jos kerran jo tiedätte, mitä haluaisitte minulta lukea, miksette itse kirjoita? Olette jaksaneet lukea minun pitkiä ja usein puuduttavia kirjoituksiani, ettekä silloin ole kirjallisen ilmaisun suhteen ummikkoja. Mikäli silti jostain syystä epäilette kirjoittamiskykyjänne niin kirjoittaminenhan on vain yksi lukemattomista tavoista viestiä (ja siten vaikuttaa) - ja nykytrendien valossa hiipuva sellainen. Voihan sitä puhua, käyttää kuvakieltä tai vaikka performansseja.

Ja ennen kaikkea, voi opettaa (tai ohjata oppimaan) lapsia ja nuoria, joissa kuitenkin ovat toivo ja tulevaisuus. Muutenkin heihin kannattaisi panostaa - ei antaa heille sitä kuvaa, että maailma on valmis eikä heillä ole siihen oikein sijaa. Muuten käy niin, että lapsemme eivät ole lapsiamme. Vihollinen nimittäin panostaa heihin vaikka me emme sitä tekisi.

Pimeyden koitto

Mantšurian kandidaatin virkaanastujaisten jälkeen Mordor hallitsee kahta maailman kolmesta jäljellä olevasta suurvallasta, eikä se kolmaskaan (Kiina) ole mikään valon lähettiläs. Vapaat kansat alkavat pian tuntea uuden maailmanjärjestyksen nahoissaan. Poliisi on poissa ja kaduilla vallitsevat pian rosvojen lait. Kunnon kansalaiset sulkevat ikkunaverhonsa ja toivovat, ettei rosvo juuri heidän taloonsa tulisi, ainakaan heti ensimmäisenä.

Serbian käynnistyneet provokaatiot Kosovoa vastaan ovat vain alkua siitä, mitä Euroopassa tuleman pitää. Keskisellä rintamalla Ukrainassa ollaan pattitilanteessa, jossa Venäjä voi rauhassa odotella sanktioiden lakkauttamista ja sitten maan haltuunottoa. Moldovaa, joka vain muutama vuosi sitten oli idän mallioppilas, pidetään nyt yhä laajemmissa piireissä menetettynä. Mordorin silmä kääntyy vääjäämättä kohti Romaniaa, joka on viimeinen kohtuullisen menestyvä ja voimakas valtio Venäjän ja Serbian välissä. Este sille, että Venäjä ottaa Balkanin hegemonian haltuunsa. Putin ei herkästi unohda hävinneensä Romaniassa presidentinvaalit.

Balkanin ohella epävakautumaan tulee Itämeren alue. Olisi ihme, jos se ei epävakautuisi - varsinkin Suomen politiikka on suoranaisesti kutsunut Venäjää koettelemaan kaikki rajansa.

Euroopalla ovat edessä pimeät ajat, itku ja hammastenkiristys. Vallassa on silti yhä samanlaisia hahmoja kuin Sarumanin ja agenttiensa vietävissä ollut Rohanin kuningas, tai kuin Gondorin kaikille muille katkeroitunut rintamamaan käskynhaltija. Ukraina herätteli Länttä, mutta se ei riittänyt.

Eteläisellä rintamalla Venäjä on ottanut haltuunsa Mustanmeren, itäisen Välimeren ja Syyrian, kammennut Turkin pois Lännen leiristä ja jakanut uuden hegemonian Iranin kanssa juuri kun se oli murtumaisillaan. Nyt se kurkottaa luonnollisesti pidemmälle, tavoitellen lisää vaikutusvaltaa Lähi-idässä samoin kuin asemansa palauttamista Pohjois-Afrikkaan, erityisesti Libyan ja Algerian kautta.

Se horisontaalisesta aspektista eli Venäjän vallan territoriaalisesta laajentumisesta, joka on ollut Venäjän yksi päätavoite. Toinen päätavoite, vertikaalinen vallankäyttö, on vahvistunut vähintään yhtäläisesti. Venäjä sanelee nyt pelisääntöjä, muut alistuvat. Kun vaikutusvallan horisontaalisen ekspansion tärkein työväline on ollut propaganda, vertikaalisen vallankäytön tärkein työväline on KGB. (On mielekästä puhua siitä yhä vanhalla kolmikirjaimisella lyhenteellään, vaikka Venäjän tiedustelukoneisto nykyisin jakautuu muodollisesti useampaan orgaaniin: FSB:hen, SVR:ään, GRU:hun, elektroniseen vakoiluun jne.)

Putin on vuonna 2016 onnistunut nostamaan KGB:n kiistattomasti maailman vaikutusvaltaisimmaksi organisaatioksi, ohi merkittävimpien kilpailijoidensa kuten katolisen kirkon ja Kiinan kansanarmeijan. Tämän osoitti sen suora vallankäyttö Yhdysvaltain viranomaiskoneistoon ja poliittiseen kenttään, varmistaen näin maailman vahvimman suurvallan korkeimman vallan haltuunoton. Moisen onnistuessa ilman kunnollista vastarintaa Naton kahdessa suurimmassa jäsenvaltiossa, Turkissa ja Yhdysvalloissa, ei juurikaan jää kysymyksiä sen suhteen, onnistuuko sama Euroopan maissa. Ranska on jo käytännössä kaatunut. Saksa yrittää mobilisoida vastarintaa, mutta kuinka pitkälle se riittää asioiden ollessa nykyisellä tolallaan?

Mikä tekee Venäjästä niin vahvan? Sehän on objektiivisesti mitattuna paljon heikommin resursoitu kuin vaikkapa Euroopan unionin suurimmat jäsenmaat, puhumattakaan Yhdysvalloista.

Vastaukset ovat selkeydessään ilmeisesti liian vaikeita ymmärtää postmodernin nykylännen ajattelijoille. Niiden ymmärtämiseksi pitäisi kaivaa esille paljon vanhempia sotataidon ja vallankäytön klassikoita, kuten Sunzi ja Machiavelli.

Yritän kuitenkin vääntää rautalangasta, sillä pärjätä ei voi, jos ei opi tappioistaan mitään, ja minä kuitenkin vilpittömästi toivoisin Lännen pärjäävän - siitä kun riippuu oman kotimaanikin selviytyminen itsenäisenä kansakuntana, oma henkeni ja useimpien läheisteni tulevaisuus. Itsestäni en niin enää välitä, mutta tuntemalleni nuorisolle soisin jotain parempaa kuin kuolema juoksuhaudoissa tai elämä autoritarismin ikeessä.

*   *   *

1) Venäjä ei ole arvaamaton. Venäjä on hyvin ennalta-arvattava. Tämä johtuu siitä, että Venäjän tavoitteet ovat selkeitä - vertikaalinen vallankäyttö ja imperiaalinen ekspansio - ja se pyrkii niihin avoimesti ja kaikin keinoin, hämärtämättä pyrkimyksiään kaikenlaisella ristiriitaisella lässytyksellä. Venäjän vaalit ovat ennalta-arvattavia ja niiden tulokset tiedetään etukäteen. Menestys ja yleneminen riippuvat lojaalisuudesta johtajille eikä niillä ole mitään tekemistä niin ailahtelevan asian kuin kansansuosion kanssa. Venäjästä tiedetään, ettei se noudata sopimuksiaan, ellei sitä huvita. Venäjä toimii täydellisessä rankaisemattomuuden tilassa. Se on suvereeni suurvalta, jota voisivat edes teoriassa rajoittaa ainoastaan toiset suvereenit suurvallat - nyt siis lähinnä Kiina. Kiinaa ei kiinnostane kovin paljon parin tuhannenkaan kilometrin etupiirimuutos Euraasian kaukolännessä.

Länsimaat sen sijaan ovat arvaamattomia. Vaikka ne tekisivät hurskaita kansainvälisiä sopimuksia ja lupaisivat kauniita, yksi ainoa Alankomaiden kansanäänestys romuttaa nämä lupaukset. EU:sta voi erota hetken mielijohteessa, kuten olemme nähneet - eikä Lännestä löydy ainoatakaan poliittista johtajaa, joka voisi mitään edes hyvin pienille asioille. Tämä tarkoittaa, että Länteen ei missään oloissa voi luottaa. Se on täysin arvaamaton. Se hädin tuskin suojelee Naton viidennen artiklan kattamia liittolaisia, mutta ei lainkaan esimerkiksi Naton alueen ulkopuolelle jäävien maiden länsimielisiä poliitikkoja, oikeuslaitoksen uudistajia tai ei-korruptoituneita poliiseja. Näitä saa vapaasti lavastaa, murhata ja nöyryyttää.

2) Venäjä fokusoi vaikutusvaltansa. Venäjä keskittää kaiken voimansa niihin asioihin vaikuttamiseen, jotka ovat sille tärkeitä. Tärkeitä asioita ovat ne, jotka edistävät Venäjän vertikaalista vallankäyttöä ja tuon vallankäytön horisontaalista laajentamista. Noiden tavoitteiden tielle asettuvat saavat vastaansa niin propaganda-, tiedustelu- kuin väkivaltakoneistotkin, jotka ovat Venäjän hallinnassa. Venäjän agentit puolestaan ovat koskemattomia. Joka kajoaa heihin, saa vastaansa edellä mainitut koneistot.

Länsi ei fokusoi vaikutusvaltaansa, vaan hajottaa sen mahdollisimman laajalle, puuhastellen mieluiten sellaisten asioiden parissa, jotka se voi esittää puhtaasti teknisinä. Se julistaa hyviä yleisen tason tavoitteita, mutta ei seuraa niitä siellä, missä niitä pitäisi edistää esimerkiksi fokusoimalla vallankäyttö henkilövalintaan tai strategisen kohteen hallintaan.

Venäjä fokusoi taloudelliset resurssinsa tarkasti palvelemaan poliittisia tavoitteitaan. Länsimaat puolestaan jakavat rahaa oikealle ja vasemmalle, usein suoraan vihollisilleen. Ne vääntelevät käsiään ja sanovat, etteivät voi rahoittaa ystäviään. Samalla ne haaskaavat miljardeja asioihin, jotka suoraan toimivat niitä itseään vastaan. Venäjä rahoittaa ystäviään ja ottaa pois vihollisiltaan, ojentaen näiden yritykset ja öljylähteet lojaaleille oligarkeilleen.

3) Venäjä käyttää voimaa. Venäjän tielle asettuva valtio joutuu epävakauttamistoimien kohteeksi. Sitä vastaan asettuva yksilö tuhotaan yksilönä. Venäjän etuja palveleva poliitikko tai liikemies sen sijaan saa myös länsimaissa immuniteetin lakeja ja oikeudenkäyttöä vastaan. Häneen ei kajota.

Länsimailla on valtava määrä potentiaalista voimaa. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä länsimaat eivät voimaansa käytä.

4) Kun Venäjä on sodassa - ja useimmiten se on, nyt mitä suurimmassa määrin - se pyrkii sodassaan voittoon. Se ei pyri mihinkään abstraktiin "ratkaisuun" eikä varsinkaan "rauhaan", vaan voittoon. Ei Venäjä halua rauhaa, ellei se toimi osana sodan tavoitteita - siis keinona alistaa ja sitoa vihollinen.

Jos ja kun länsimaat ylipäätään tunnustavat olevansa sodassa, ne kieltävät itseltään voittoon pyrkimisen ja pyrkivät sen sijaan "ratkaisuun" tai "rauhaan" hinnalla millä hyvänsä. Tämä tarkoittaa ikuista myönnytysten kierrettä, joka tekee Lännen vastustajille erittäin kannattavaksi aloittaa lisää sotia ja jatkaa vanhoja.

*   *   *

Nämä neljä ovat tärkeimpiä niistä syistä, joiden vuoksi tällä hetkellä Venäjä on ottamassa itselleen läntisen pallonpuoliskon hegemoniaa.

Maailmassa on tietysti yhä toivoa. Sitä oli toisen maailmansodan aikana ja sitä oli Neuvostoliitossakin. Historia ei lopu. Yksikään imperiumi ei ole vielä koskaan hallinnut koko maailmaa ja tuskin tulee hallitsemaan. Samat ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä niin vallanhimoisia ja sotaisia - heidän egonsa ja kilpailunhalunsa - tulevat siunaamaan maailmanhistoriaa yhä uusilla vallantavoittelijoilla, vastarinnoilla ja jakautumisilla. Poliittinen ja taloudellinen kilpailu puolestaan jättävät sijaa inhimilliselle elämälle. Pimeintä on pimeys vain siellä, missä poliittinen ja taloudellinen kilpailu on kyetty täysin tukahduttamaan ja vallitsee "vakaus", pysähtyneisyyden aika.

Venäjän vallankäytön menetelmien menestyksellisyys perustuu niiden selkeään primitiivisyyteen. Venäjä toimii järjestäytyneen rikollisuuden logiikalla, jossa ensin otetaan haltuun valta-asemat ja sen jälkeen pyritään eliminoimaan kilpailu, jotta voitot olisivat mahdollisimman suuria. Kannattajia löytyy, sillä riittävän monet hyötyvät järjestelmästä ja siitä, että saavat lojaalisuutensa myötä itselleen erilaisia etuja, kun he muuten joutuisivat kilpailemaan kaltaistensa ja luultavasti parempiensa kanssa.

On syytä muistaa, että valtioiden alkuperä on järjestäytyneessä rikollisuudessa. Kun rosvopäälliköt alkoivat rakentaa linnoja ja niihin kokoamillaan liikkuvilla sotajoukoilla verottaa kansaa näille annettua "suojelusta" vastaan, syntyi paikalleen sidottuja, hallitsijoiden alle alamaisiksi rekisteröityjä yhteisöjä, joiden hallitsijaporrasta alettiin kutsua valtioksi. Valtion prototyyppi oli kyläyhteisö tai strategista kauppasolmukohtaa valvonut linnake - laajin tunnettu arkkityyppi taas on imperiumi.

Venäjä on perinteinen imperiumi, ja siksi niin kykenevä ryhtymään valtioksi valtioille heti kun Yhdysvallat omaa tyhmyyttään oli suurvalta-asemastaan luopunut. Myös Kiina kuitenkin on perinteinen imperiumi, ja tuskin tulee alistumaan itseensä nähden naurettavan pienen Venäjän vasalliksi samanlaisella euforisella fatalismilla kuin Euroopan populistit tai Amerikan harhaanjohdetut hipsterit.

Venäjän perinteinen valtajärjestelmä myös nojaa vasalleihin. Venäjällä ei ole varaa eikä aikomustakaan rahoittaa itse imperiaalista ekspansiotaan - sehän merkitsisi imperiaalista ylivenytystä - vaan sen tarkoitus on vanhanaikaiseen tapaan panna alusmaat itse maksamaan alamaisuudestaan. Tämä tarkoittaa useimmiten sitä, että Venäjän on nostettava valtaan ja pidettävä vallassa autoritäärisiä, mielellään paikallisten keskuudessa epäsuosittuja vasalleja - sellaisia kuin kaalimaiden kommunistijohtajat ja suomettuneen Suomen johtajat.

Ajoittain vasallit kuitenkin onnistuvat luomaan itselleen aidon kansallisen aseman, rakentavat itselleen oman voimaposition ja ryhtyvät raivaamaan omaa pelitilaa. Venäjällä on ajoittain vaikeuksia jo sisärenkaan vasallien, Jeltsinin aikaan venäläisten kuvernöörien tai Putinin aikana Kadyrovin kaltaisten sotaherrojen kanssa. Venäjän avulla Washingtonissa valtaan nostettu Mantšurian kandidaatti on saatu aloittamaan uransa konfliktilla oman maansa tiedustelukoneistoa vastaan, mutta onnistuuko KGB loputtomiin pelaamaan hänet riippuvaiseksi itsestään Yhdysvalloissa vallassa pysyäkseen, vai itsenäistyykö hyvin resursoitu vasalli jossain vaiheessa käsittelijöidensä käsistä?

Hyvin tiukasti otteessa olevien vasallien, kuten Ukrainan taannoisen johtajan Janukovitšin, ongelmana on se, että he saattavat lopulta menettää kokonaan valtansa läänityksillään, vaikka Venäjä kuinka tukisi heitä propagandalla ja erikoisoperaatioilla. Kovin vahvojen vasallien ongelma taas on edellä mainittu itsenäistymisen vaara, joka realisoitui esimerkiksi Ševardnadzen, Alijevin ja Kutšman kohdalla.

*   *   *

Joka tapauksessa vuosi 2017 alkaa varsin masentavissa merkeissä, enkä valitettavasti näe valoa tunnelin päässä ainakaan vuoden tähtäimellä. Rajamaille, kuten Suomelle, ajat ovat oleva erityisen ankeita. Kyyti tulee olemaan kovaa, kun tosiasiat lopulta selviävät, ja nykyinen talouden stagnaatio vain esimakua. Mutta itsepä se on aiheutettu.

Kremlin ilmapuntari Karaganov ehätti jo julistamaan, että Eurooppaa ei enää ole, Venäjä on voittanut, ja että uuden maailmanjärjestyksen luovat nyt Venäjä, Kiina ja Trumpin Yhdysvallat. Ymmärrän hyvin Kremlissä vallitsevan triumfaalisen uhon, kun koko ydinlänsi on langennut rähmälleen ilman, että Venäjän on tarvinnut edes vyöryttää tankkeja resursseiltaan mitättömiin Suomeen ja Baltiaan. Kallistahan sellainen olisikin ollut. Siitä huolimatta ennustan, että Karaganovin arvio on hitusen ylioptimistinen, venäläisestä näkökulmasta siis.

Eurooppa on sössinyt asiansa pahemman kerran, mutta on se historiassa sössinyt asioitaan vielä pahemmin ja silti noussut tuhkasta Feeniks-lintuna. Sitä tietysti toivoisi, ettei aivan samanlaisten pohjakosketusten kautta tarvitsisi taas kulkea. Että vähän vähempikin voisi sytyttää järjen valon, tai kutsua esiin edes muutaman säällisen johtajan. Järjestelmässämme on ilmeisesti jotain, mikä estää heitä nousemasta lähellekään valtiollisen tason valtaa.

Keskustelin vastikään erään nuoren romanialaisen toimittajan kanssa, joka sitä ennen toimi vuosia nuorisojohtajuuden parissa. Kuvaillessaan, mitä ovat saaneet aikaan viimeisten päälle kymmenen vuoden aikana, ymmärsin miksi Romania on sittenkin onnistunut suhteellisen hyvin muuttamaan kehitysmaan tasolla olleen läpikorruptoituneen balkanilaisen banaanivaltion eurooppalaiseksi demokratiaksi, jossa on vapaa lehdistö ja yhä raivokkaasti maata puhdistava antikorruptiolaitos. On sääli, jos kaikki tämä menetetään vain siksi, että muut maat ympärillä yksi toisensa jälkeen antavat periksi ja vajoavat pimeyteen.

Tuon tyypin äänestäisin koska vain melkein kenen tahansa nykyisen Euroopan valtionpäämiehen tilalle (muutamia poikkeuksia on, mutta heidänkin kohdalla joudun odottelemaan näyttöjä, jotten kehuisi ennenaikaisesti). Mutta todennäköisempää 21-vuotiaalle on tulla heitetyksi vankilaan tai ammutuksi, mikäli Romania seuraa Moldovan ja Bulgarian jalanjäljissä Venäjän etupiiriin.