Sunnuntaiaamuna heräsin katastrofielokuvan juonta seuraavasta unesta. Olin Kiovassa, mutten kotonani vaan hotellissa, jonka yläkerran huoneesta avautui näkymä vilkkaalle väylälle. Äkkiä taivaan tummensi matalalla talojen kattoja hipova matkustajakone. Kauhistuin ja sanoin tuntemattomalle läsnäolijalle: aikooko tuo kone laskeutua valtaväylälle? Ei aikonut. Kone törmäsi taloihin ja valtaväylä muuttui tulimereksi. Suojauduimme ikkunoiden äärestä ennen kuin räjähdyksen lieskat saavuttivat ikkunan.
Pian toinenkin laskeutumassa ollut matkustajakone putosi keskelle Kiovan asuttuja alueita, ja alkoi selvitä, että kyse oli elektronisesta sodankäynnistä. Kaikki tiesivät, että sen takana oli Venäjä, mutta suomalaistoimittajat eivät suostuneet puhumaan muista vaihtoehdoista kuin onnettomuudesta tai terroristeista, oletettavasti islaminuskoisista.
Jostain syystä tiesin kuitenkin itse, että matkustajakoneet harhauttanut laite löytyi vanhanaikaiselta kasetilta eräästä yökerhosta, jonne lähdin paniikin valtaamaa katua pitkin katsomaan, löytäisinkö sen vielä. Se oli kadonnut. Kohta kuitenkin rynnivät yökerhoon sisäisen turvallisuuden joukot, joille sanoin, että kasetti on jo salaperäisesti kadonnut. Samalla näin, kun jälleen yksi matkustajakone kaartoi kohti kaupungin keskustaa.
Heräsin asunnossani Itä-Helsingissä ja taivaalla pörräsi pienkone, joka sitten kierteli asuinalueen yllä koko aamupäivän. Sen ääni oli epäilemättä tunkeutunut uneeni ja vaikuttanut sen sisältöön. Lähdin naapurini kanssa etsimään kasslerlihaa grillattavaksi.
En ole päivittänyt blogiani kuukauteen. Elämä jatkuu sellaisena, mitä se syksyisessä Suomessa on: kylmää, märkää, pimeää ja kallista. Asiaa korostaa se, että myös asunnostani suurin osa on pimeänä ja vailla kalusteita. Valot on vain keittiössä, kylppärissä ja yhdessä huoneessa. Huonekalut rajoittuvat tuoliin ja pöytään. Mutta enpä minä asunnossa teekään kuin kahta asiaa: nukun ja kirjoitan romaaniani, sikäli kuin kirjoitan.
Lähtiessäni aamuisin töihin on vielä hämärää, ja palatessani illalla kotiin on jo pimeää. Ilmeisesti sitten kun tilini alkavat jälleen näyttää siltä, että uusia investointeja voi tehdä, on aloitettava valaisimista. Ilman valoa millään muulla ei ole merkitystä.
Olen toivonut, että askeettinen elämäntapa edesauttaisi romaanin saamista loppuun, mutta nyt on kulunut kaksi viikkoa ilman edistystä. Syynä se, että koko ajan on ollut muuta. Sääli, koska luvussa 69 sankarit pääsevät lopulta kaupunkiin, johon ovat tehneet matkaa pitkällisesti, ja kirjan loppu alkaisi häämöttää. Sitä suuremmalla syyllä tarvitsisin riittävästi aikaa pelkästään käsikirjoitukselle, ja sitä ei tunnu olevan tarjolla. Niin tärkeät osat ovat kyseessä, etten voi kirjoittaa niitä kieli poskella tunnin tai parin luppoaikoina.
Ukrainassa työskentelevä suomalainen ystävätär oli täällä viikon verran vieraana. Kävimme ekskursiolla eksoottisen Kontulan nepalilaisessa. Ja toissa viikonloppuna vanhassa kotikaupungissani Tartossa. Virossakin satoi ensin, mutta sunnuntai oli seesteinen. Tartto kylpi oransseissa, punaisissa ja keltaisissa lehdissä, joita Toomemäki ja Emajoen varren bulevardit olivat varisuttaneet koko kaupunkiin.
Mainittu ystävä harrastaa geokätköilyä. Autenttisempi versio pokemonien metsästyksestä. Ihmiset kätkevät ympäri maailmaa maastoon filmipurkkeja ja pakasterasioita, joiden sisällä on lista kävijöistä. Kätköjä vastaavat koordinaatit ovat netissä. Tavallaan touhu muistuttaa lintubongausta, sillä se antaa jotakin luontaisille metsästäjä-keräilijän vaistoille ja samalla tekosyyn käydä kauniissa ja mielenkiintoisissa paikoissa.
Virossa oli liikkeellä suurin määrin hanhia - metsä-, tundra- ja merihanhia, muttei valkoposkihanhia. Syy selvisi pian uutisista: valkoposkihanhen maailmankannasta kolmannes oli sillä hetkellä Suomessa, vieläpä yhdellä Elimäen pellolla.
Jos suomalaisten vaino- ja hävittämisvimma pääsisi valloilleen, valkoposkihanhelle kävisi epäilemättä nopeasti kuin muuttokyyhkylle ja karoliinanaratille, aikoinaan Pohjois-Amerikan preerioiden runsaimmille lintulajeille. Se, että niin suuri osa maailmankannasta on kerralla yhdessä paikassa, altistaa lajin suurelle vaaralle, etenkin nykyisin hanhia vastaan lietsotussa vihamielisessä hysteriassa.
Viime lauantaina näin Balderin salissa Pekka Virkin kirjoittaman ja Jukka Mallisen ohjaaman tuoreen poliittis-satiirisen näytelmän Maunun ja Tiituksen kantaesityksen. Hieno suoritus tekijöiltään - lustraation hengessä toteutettu ilkeän inhorealistinen introspektio suomettumisen ajan päätöksentekoon ja vallankäyttöön. Vain kaksi näyttelijää - mutta muut olivat läsnä puheissa. Erityisesti Mefiston paikan ottanut vanha vihtahousu, mestari Vihtori, jolle Maunu ja Tiitus kävivät vuorotellen ripittäytymässä.
Tänään ostin eläkkeelle jääneen Moskovan-suurlähettilään Hannu Himasen kirjan Länttä vai itää. Näyttää siltä, että joku tasavallassa on avannut silmänsä, ja pystyy eläkeasemasta raottamaan myös sanaista arkkuaan. Toinen päivän kirjaostos oli Minna Maijalan Kultakauden maanalainen vastarinta. Näillä teemoilla mennään.
Luin C. J. Sansomin historiallisen romaanin Itsevaltias, joka sijoittuu Henrik VIII:n ajan Englantiin, kuninkaankierrokselle Yorkshireen ja sitä seuraaviin tapahtumiin Lontoossa. Päähenkilö, asianajaja Shardlake, vetosi minuun jotenkin sen vuoksi, että kärsii synnynnäisestä epämuodostumasta (kyttyräselästä) ja on luonteeltaan kulmikas ja oikeamielinen. Teki tosin mieleni useampaan kertaan huutaa hänelle, että lakkaisi kielimästä tietonsa esivaltaa edustaville ilmiselville roistoille. Eihän siitä hyvää seurannutkaan.
Eräänä iltana näin metroaseman hississä islamistin. Tai itse asiassa kuulin. Kolmikymppinen mies, vähän yli tai alle, tuli kanssani samaan hissiin, keskittyneenä kuuntelemaan musiikkia kuulokkeista. Se kuului kuitenkin niistä läpi, ja tunnistin heti kyseessä olevan tunnetun jihadistisen kappaleen. Kasvot suomalaisilla peruslukemilla katsoin miestä ja mietin, olisiko minun pitänyt jollain tekosyyllä tervehtiä ja hankkia tietooni hänen nimensä.
Mutta hän katseli takaisin autuaan viattomasti eikä lainkaan terroristisella mulkoilulla - enemmänkin sellaisella suomalaiskansallisella 'mitähän tuo minusta ajattelee' -asenteella. Joten vasta päästyäni ärsyyntymästä Shardlaken hyväuskoisuudesta (kirja oli silläkin hetkellä kädessäni) kiitin tyyppiä oven avaamisesta ja päätin, ettei hänen musiikkimakunsa minulle kuulu. Onhan minulla myös ukrainalainen (kristitty) ystävä, joka kuunteli jihadmusiikkia pelkästään piruuttaan, puhumattakaan kaikista niistä, jotka pitävät agit-propista tai nationalistisesta marssimusiikista.
Pian toinenkin laskeutumassa ollut matkustajakone putosi keskelle Kiovan asuttuja alueita, ja alkoi selvitä, että kyse oli elektronisesta sodankäynnistä. Kaikki tiesivät, että sen takana oli Venäjä, mutta suomalaistoimittajat eivät suostuneet puhumaan muista vaihtoehdoista kuin onnettomuudesta tai terroristeista, oletettavasti islaminuskoisista.
Jostain syystä tiesin kuitenkin itse, että matkustajakoneet harhauttanut laite löytyi vanhanaikaiselta kasetilta eräästä yökerhosta, jonne lähdin paniikin valtaamaa katua pitkin katsomaan, löytäisinkö sen vielä. Se oli kadonnut. Kohta kuitenkin rynnivät yökerhoon sisäisen turvallisuuden joukot, joille sanoin, että kasetti on jo salaperäisesti kadonnut. Samalla näin, kun jälleen yksi matkustajakone kaartoi kohti kaupungin keskustaa.
Heräsin asunnossani Itä-Helsingissä ja taivaalla pörräsi pienkone, joka sitten kierteli asuinalueen yllä koko aamupäivän. Sen ääni oli epäilemättä tunkeutunut uneeni ja vaikuttanut sen sisältöön. Lähdin naapurini kanssa etsimään kasslerlihaa grillattavaksi.
* * *
En ole päivittänyt blogiani kuukauteen. Elämä jatkuu sellaisena, mitä se syksyisessä Suomessa on: kylmää, märkää, pimeää ja kallista. Asiaa korostaa se, että myös asunnostani suurin osa on pimeänä ja vailla kalusteita. Valot on vain keittiössä, kylppärissä ja yhdessä huoneessa. Huonekalut rajoittuvat tuoliin ja pöytään. Mutta enpä minä asunnossa teekään kuin kahta asiaa: nukun ja kirjoitan romaaniani, sikäli kuin kirjoitan.
Lähtiessäni aamuisin töihin on vielä hämärää, ja palatessani illalla kotiin on jo pimeää. Ilmeisesti sitten kun tilini alkavat jälleen näyttää siltä, että uusia investointeja voi tehdä, on aloitettava valaisimista. Ilman valoa millään muulla ei ole merkitystä.
Olen toivonut, että askeettinen elämäntapa edesauttaisi romaanin saamista loppuun, mutta nyt on kulunut kaksi viikkoa ilman edistystä. Syynä se, että koko ajan on ollut muuta. Sääli, koska luvussa 69 sankarit pääsevät lopulta kaupunkiin, johon ovat tehneet matkaa pitkällisesti, ja kirjan loppu alkaisi häämöttää. Sitä suuremmalla syyllä tarvitsisin riittävästi aikaa pelkästään käsikirjoitukselle, ja sitä ei tunnu olevan tarjolla. Niin tärkeät osat ovat kyseessä, etten voi kirjoittaa niitä kieli poskella tunnin tai parin luppoaikoina.
* * *
Ukrainassa työskentelevä suomalainen ystävätär oli täällä viikon verran vieraana. Kävimme ekskursiolla eksoottisen Kontulan nepalilaisessa. Ja toissa viikonloppuna vanhassa kotikaupungissani Tartossa. Virossakin satoi ensin, mutta sunnuntai oli seesteinen. Tartto kylpi oransseissa, punaisissa ja keltaisissa lehdissä, joita Toomemäki ja Emajoen varren bulevardit olivat varisuttaneet koko kaupunkiin.
Mainittu ystävä harrastaa geokätköilyä. Autenttisempi versio pokemonien metsästyksestä. Ihmiset kätkevät ympäri maailmaa maastoon filmipurkkeja ja pakasterasioita, joiden sisällä on lista kävijöistä. Kätköjä vastaavat koordinaatit ovat netissä. Tavallaan touhu muistuttaa lintubongausta, sillä se antaa jotakin luontaisille metsästäjä-keräilijän vaistoille ja samalla tekosyyn käydä kauniissa ja mielenkiintoisissa paikoissa.
Virossa oli liikkeellä suurin määrin hanhia - metsä-, tundra- ja merihanhia, muttei valkoposkihanhia. Syy selvisi pian uutisista: valkoposkihanhen maailmankannasta kolmannes oli sillä hetkellä Suomessa, vieläpä yhdellä Elimäen pellolla.
Jos suomalaisten vaino- ja hävittämisvimma pääsisi valloilleen, valkoposkihanhelle kävisi epäilemättä nopeasti kuin muuttokyyhkylle ja karoliinanaratille, aikoinaan Pohjois-Amerikan preerioiden runsaimmille lintulajeille. Se, että niin suuri osa maailmankannasta on kerralla yhdessä paikassa, altistaa lajin suurelle vaaralle, etenkin nykyisin hanhia vastaan lietsotussa vihamielisessä hysteriassa.
* * *
Viime lauantaina näin Balderin salissa Pekka Virkin kirjoittaman ja Jukka Mallisen ohjaaman tuoreen poliittis-satiirisen näytelmän Maunun ja Tiituksen kantaesityksen. Hieno suoritus tekijöiltään - lustraation hengessä toteutettu ilkeän inhorealistinen introspektio suomettumisen ajan päätöksentekoon ja vallankäyttöön. Vain kaksi näyttelijää - mutta muut olivat läsnä puheissa. Erityisesti Mefiston paikan ottanut vanha vihtahousu, mestari Vihtori, jolle Maunu ja Tiitus kävivät vuorotellen ripittäytymässä.
Tänään ostin eläkkeelle jääneen Moskovan-suurlähettilään Hannu Himasen kirjan Länttä vai itää. Näyttää siltä, että joku tasavallassa on avannut silmänsä, ja pystyy eläkeasemasta raottamaan myös sanaista arkkuaan. Toinen päivän kirjaostos oli Minna Maijalan Kultakauden maanalainen vastarinta. Näillä teemoilla mennään.
Luin C. J. Sansomin historiallisen romaanin Itsevaltias, joka sijoittuu Henrik VIII:n ajan Englantiin, kuninkaankierrokselle Yorkshireen ja sitä seuraaviin tapahtumiin Lontoossa. Päähenkilö, asianajaja Shardlake, vetosi minuun jotenkin sen vuoksi, että kärsii synnynnäisestä epämuodostumasta (kyttyräselästä) ja on luonteeltaan kulmikas ja oikeamielinen. Teki tosin mieleni useampaan kertaan huutaa hänelle, että lakkaisi kielimästä tietonsa esivaltaa edustaville ilmiselville roistoille. Eihän siitä hyvää seurannutkaan.
* * *
Eräänä iltana näin metroaseman hississä islamistin. Tai itse asiassa kuulin. Kolmikymppinen mies, vähän yli tai alle, tuli kanssani samaan hissiin, keskittyneenä kuuntelemaan musiikkia kuulokkeista. Se kuului kuitenkin niistä läpi, ja tunnistin heti kyseessä olevan tunnetun jihadistisen kappaleen. Kasvot suomalaisilla peruslukemilla katsoin miestä ja mietin, olisiko minun pitänyt jollain tekosyyllä tervehtiä ja hankkia tietooni hänen nimensä.
Mutta hän katseli takaisin autuaan viattomasti eikä lainkaan terroristisella mulkoilulla - enemmänkin sellaisella suomalaiskansallisella 'mitähän tuo minusta ajattelee' -asenteella. Joten vasta päästyäni ärsyyntymästä Shardlaken hyväuskoisuudesta (kirja oli silläkin hetkellä kädessäni) kiitin tyyppiä oven avaamisesta ja päätin, ettei hänen musiikkimakunsa minulle kuulu. Onhan minulla myös ukrainalainen (kristitty) ystävä, joka kuunteli jihadmusiikkia pelkästään piruuttaan, puhumattakaan kaikista niistä, jotka pitävät agit-propista tai nationalistisesta marssimusiikista.