Kun vapunpäivä ja helatorstai osuivat sen verran lähelle toisiaan, että voisin ottaa täydet kaksi viikkoa vapaata kuluttaen vain kahdeksan lomapäivää, päätin, etten ottaisi riskiä räntäsateisesta vappupiknikistä vaan hilasin itseni taas hieman eteläisemmille leveysasteille. Tiedä sitten, millainen vappu Suomessa oli tänä vuonna, mutta Toscanassa, jonne lopulta saavuin, on ollut nämä päivät varsin pilvistä ja sateista, vähän kuin Suomessa kesällä.
Ensiksi jouduin siirtämään lähtöä parilla päivällä osallistuakseni kummin ominaisuudessa uusimman kummityttäreni kastajaisiin, jotka pidettiin ortodoksisen rituaalin mukaan, pahoja henkiä karkottaen ja kastemaljaa kolmesti koko joukolla kiertäen. Sitten lensin päiväksi Frankfurtiin, jossa oli jo kohtalaisen keväistä, vaikkakaan ei sielläkään aivan siten kuin tähän vuodenaikaan pitäisi. Palatessani iltapäivän päätteeksi lentokentälle sain tietää, että Firenzen lennot oli peruttu täällä vallitsevan myrskyn vuoksi - josta firenzeläiset eivät tosin olleet kuulleetkaan. Lufthansa lähetti minut sen sijaan Bolognaan, josta olisin voinut ottaa junan tai bussin Firenzeen, ellei lentoyhtiö olisi hukannut laukkuani tässä hötäkässä.
Kun toivo laukun saapumisesta oli mennyt, hankkiuduin Apenniinit ylittävällä iltabussilla Firenzeen, mutta koska puhelinyhteyteni vastaanottavaan ystävääni ei toiminut eikä käytössä ollut wifiä, päädyin lopulta hotelliin - siihen vasta kuudenteen kysymääni, josta löytyi tilaa. Seuraavana aamuna kaikki sentään järjestyi ongelmitta, paitsi että laukkuani jouduin vielä kaksi päivää kyselemään kissojen ja koirien kanssa, ennen kuin se tuli Bolognan kautta Firenzeen ja sitten Firenzen ulkopuolisilla kukkuloilla Fiesolessa asuvan ystäväni osoitteeseen.
Tämä herätematka lähti oikeastaan liikkeelle siitä, että Polynesiasta hiljattain perheineen palannut ystäväni, biologi, ekologisti ja kirjailija, kertoi minulle omistavansa Fiesolen ulkopuolella maaseudulla toscanalaisen talon, jossa voisin asua ilmaiseksi ja kirjoittaa romaanini valmiiksi. Talo olikin mitä viehättävin ja ihanteellinen kirjoitustyölle - varsinkin kun sieltä puuttuivat tarpeettomat yhteydet ulkomaailmaan.
Talo oli myös täynnä muistoja niiltä vuosilta, joina me kummatkin asuimme Syyriassa. Vaikka Syyria on tuottanut meille vuotavia sydänhaavoja kaiken tuhon, väestön joukkotuhonnan ja murhattujen henkilökohtaisten ystävien muodossa, jättivät vuodet Lähi-idässä meidän kummankin elämäämme myös lähtemättömiä myönteisiä jälkiä, jotka ovat seuranneet meitä Aasiaan, Afrikkaan, Tyynellemerelle ja takaisin Eurooppaan.
Kävimme pitkillä kävelyillä Montefannan vuorenrinteiden pensaikoissa ja metsissä, jossa ystäväni tiesi rätinärusokertun pesivän. Niitä olikin jo reviireillään, vaikka pilvinen sää oli tehnyt ne passiivisiksi ja tarvittiin pieni ääninäyte kännykästä, kun jo ainakin neljä koirasta heti aktivoitui ympärillämme. Rätinärusokerttu oli tänä vuonna ensimmäinen Euroopasta saamani uusi lintulaji. Nimittäin hiljattain on havaittu rusorintakertun koostuvan kolmesta eri lajista, jotka Lintuoppaan uudessa suomalaisessa painoksessa on nimetty idänrusokertuksi (Sylvia cantillans), lännenrusokertuksi (Sylvia inornata) ja rätinärusokertuksi (Sylvia subalpina). Nyt kun olen nähnyt kaikki kolme, olikin aika splitata laji myös omissa rekordeissani, jolloin Euroopan pinnalukuni nytkähti 495:een eli vain viiden lajin päähän viidestäsadasta.
Iltaisin olemme syöneet hyvin ja juoneet viiniä. Tietysti, kun kerran Italiassa ollaan. Ja totta tosiaan, sainkin valmiiksi uuden luvun käsikirjoitukseeni, jossa jäljellä pitäisi olla enää yksi pitkä, kaksi lyhyttä lukua ja ammanilaisen ystäväni kirjoitettavaksi jäävä epilogi.
Eilen kävin Fucecchion kosteikoilla, jossa vierähti koko päivä, koska alue on laaja ja käsittää monenlaisia polkuja ja kannaksia, joita myöten rämeille pääsee. Varsinkin haikaralintujen suhteen päivä oli mitä tuottoisin, sillä silkki-, lehmä-, jalo-, yö- ja harmaahaikara olivat runsaita, rääkkä- ja ruskohaikaroita siellä täällä, yhden pikkuhaikaran näin läheltä, ja lisäksi pieniä parvia kapustahaikaroita, pronssi-iibiksiä ja pyhäiibiksiä sekä muutolla olevia kattohaikaroita.
Valokuvauksen kannalta Fucecchion kosteikkoalue ei osoittautunut kovin tuottoisaksi, sillä alueella metsästetään säännöllisesti ja niinpä linnut ovat säikkyjä eivätkä hevin päästä hyvälle kuvausetäisyydelle.
Fucecchion kosteikkoalueelle pääsee joko pohjoiselta Firenzen ja Pisan väliseltä valtatieltä tai sitten etelän suunnasta, jossa on Fucecchion pikkukaupunki. Nimestä huolimatta kosteikot eivät ole oikeastaan Fucecchiossa vaan ne löytää parhaiten etsiytymällä Castelmartinin pikkukylään, jossa on samoin nimetyt linna ja hotelli.
Firenzen tuomiokirkon katoilla pesivän muuttohaukan suhteen emme olleet yhtä onnekkaita, sillä jostain syystä se ei näyttäytynyt silloin, kun olimme Firenzen keskustassa. Ei vaikka istuimme pitkiä toveja kattoterassilla kahvia juoden ja olueeseenkin turvautuen. Myös keltapäähaukan suhteen meitä kohtasivat huonot uutiset: soittaessamme suojelualueelle, jossa Italian pohjoisin pari on pitkään pesinyt, saimme kuulla, ettei se ole ilmaantunut reviirilleen enää kahteen vuoteen. Surullista.