maanantai 30. heinäkuuta 2018

Matsalunlahdella

Länsi-Virossa sijaitseva Matsalunlahti pohjukassaan sijaitsevine Kasarin luhtineen on Pohjois-Euroopan merkittävimpiä lintualueita. Matsalunlahti kuuluu Väinänmereen, joksi kutsutaan Läänemaan rannikon sekä Viron suurten saarten, Saarenmaan, Hiidenmaan, Muhun ja Vormsin, väliin jäävää saaristoista merialuetta. Lahden pohjoisranta kuuluu Läänemaahan ja eteläranta Pärnumaahan.

Parhaita lintuaikoja Matsalunlahdella ovat tietysti muuttoajat, erityisesti toukokuu ja syyskuu. Varhaisemmin keväällä ja myöhemmin syksyllä alue on tärkeä hanhien kerääntymisalue. Päätin kuitenkin vierailla lahden rannoilla viikonloppuretkellä heinäkuun lopussa, joka on lintumaailmassa yleisesti ottaen varsin hiljaista aikaa. Pesimäkaudet alkavat olla ohi, mutta useimpien lajien syysmuutto ei ole vielä alkanut. Harvat lajit pitävät itsestään ääntä.

Pari näyttävää ilmiötä on kuitenkin tähän aikaan vuodesta jo käynnissä. Yksi niistä on kahlaajien syysmuuton käynnistyminen. Monet arktiset kahlaajat käyvät pohjoisella tundralla ja taigasoilla vain pesimässä - niiden tärkein syy asian hoitamiselle Pohjolassa ovat kaikille tutut kaksisiipismassat, monenlaiset surviaiset, sääsket ja kärpäset. Pohjoisen kesä on lyhyt ja intensiivinen, joten kahlaajat ovat kehittäneet eräänlaisen pikapesintäretken: ne lentävät soiden ja kosteikoiden sulettua paikalle soidintamaan, munat kuoriutuvat samaa tahtia sääskiparvien ilmaantumisen kanssa, poikaset ovat heti kuoriuduttuaan valmiita kävelemään pesästä, ja kasvavat nopeasti proteiinipitoisella hyönteisravinnolla.

Naaraat lähtevät paluumatkalle kohti etelää jo pian munimisen jälkeen, jättäen urokset hautomaan. Urokset lähtevät seuraavina - näihin aikoihin - ja lopulta elo-syyskuussa matkalle lähtevät loput: pesinnässä myöhästyneet tai uusiksi ottaneet, hengailemaan jääneet aikuiset sekä suuri määrä samana kesänä syntyneitä nuoria. Lopun vuotta useimmat arktiset kahlaajat hengailevat pitkin maailman rantalietteitä ja vuorovesirantoja, syöden maan ja veden rajapinnasta löytyviä lukemattomia pieneläimiä. Samoja lajeja, jotka käyvät pesimässä Pohjoismaissa ja Siperiassa, voi talvisin nähdä Afrikan, Lähi-idän, Etelä-Euroopan ja Etelä-Aasian rannoilla - muuttomatkoilla kaikkialla siinä välillä.

Viikonloppuna Matsalunlahdella oli pieniä määriä lähes kaikkia yleisiä kahlaajia, mutta ei suuria määriä mitään niistä. Kahlaajamuuttoa oli siis jo käynnissä, mutta päämuuttoaalto ei ilmeisesti ollut vielä käsillä. Niityillä oli paljon töyhtöhyyppiä ja kapustarintoja, lietteillä yksittäin ja pienissä ryhmissä useimpia yleisiä vikloja, sirrejä ja tyllejä. Pieniä ryhmiä isokuoveja, mustapyrstökuireja ja tundrakurmitsoja näkyi, samoin paikallista pesimälajistoa edustavia punajalkavikloja ja meriharakoita. Paikan tyyppilintuihin kuuluva avosetti oli jostain syystä kateissa, tai ehkä en vain ollut onnekas. Sen sijaan löysin yleisten taivaanvuohien lisäksi harvinaisen heinäkurpan. Se pesii alueella, joten ei ehkä ollut muutolla.

Toinen lintumaailman ilmiö tähän aikaan vuodesta ovat tiettyjen lajien kerääntymäparvet. Ne ovat jo hoitaneet pesimisensä ja alkavat kokoontua parviksi, vaikkeivät vielä olekaan lähdössä syysmuutolle. Näyttävin tällainen laji on kottarainen, jonka suurparvet murmuroivat sankkoina Matsalunlahden rannoilla ja laitumilla.

Yövyimme mukaan lähteneen latviattaren kanssa Altmõisan majatalossa Tuurussa. Sieltä lähtevän luontopolun päässä ei enää ole lintutornia. Rehevät niityt ja pensaikkomaat ovat tähän aikaan vuodesta varsin hiljaisia, kun laululinnut eivät pidä ääntä itsestään. Pikkulepinkäisiä oli paljon ja muutama hernekerttu säksäytteli pensaissa. Suohaukat leijailivat lähes trooppiselta tuntuvan kuumankostean ahomaiseman yllä - näimme matkan aikana kaksi niittysuohaukkaa, kolme ruskosuohaukkaa ja yhden sinisuohaukan.

Põgari-Sassin rantaniityillä oli edellä mainittuja kahlaajia - paljon lajeja, mutta varsin pieniä määriä. Paikalla tarvitaan kaukoputkea, koska koko ranta on sähköaidoin rajattu naudoille ja lintuja pitää katsoa navetan luota tai maantieltä käsin.

Toisin on Puisen niemennokassa, jossa pääsee kiertämään niemeä jalan. Siellä oli satapäisiä parvia merimetsoja ja merihanhia, lisää kahlaajia, tiiroja samoin kuin parvittain muutolla olevia keltavästäräkkejä ja kirvisiä. Niemeltä palatessamme nousi omituinen myrsky mereltä ja pyyhki mantereelle, ajaen helteessä uimaan menneet ihmiset pakoon luonnonvoimien raivoa. Myrsky oli ohi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Katselimme jo kartanolla hauen, porsaan ja Orvieton ääressä metsässä eteneviä nuorten kerttujen, uunilintujen ja harmaasieppojen aaltoja.

Kiidevan tornilta näkyi vain vähän lintuja, lukuun ottamatta pääskyjen parvia maalla ja tiirojen parvia lahdella. Kaukana näkyivät merimetsojen jonot matkalla aamukalaan johonkin lahden keskiosiin. Haeskan torni ympäristöineen osoittautui merkittävästi tuottoisammaksi - ja olikin sillä kertaa lintuisin yksittäinen paikka Matsalunlahdella. Merihanhia ja kyhmyjoutsenia oli satamäärin, kahlaajia kivasti. Niityillä jahtasivat sudenkorentoja kolme nuolihaukkaa. Ruovikoiden ja laidunten laidoilla oli satakunta harmaahaikaraa, ja niiden joukossa kolme jalohaikaraa. Komea valkea haikara on alkanut viime aikoina levittäytyä pohjoista kohti. Etelä-Englannissa on jo vakaa populaatio ja ensimmäisiä yksittäisiä pareja on asettunut pesimään Etelä-Viroon harmaahaikarayhdyskuntiin.

Rannajõen aukeilla oli sinisuohaukka ja lähistöltä löytyi kaksi kurkiparia. Penijõella lähinnä muuttavia hysyjä. Kävimme läpi myös Matsalun, Suitsun, Keemun ja Meelvan - hienoja paikkoja, mutta ei suuria lintumassoja näkyvissä. Saastmasta Pitkänenälle näkyi sen sijaan kaikenlaista kivaa: aikuinen urosmetsäkauris tuli polulla vastaan, esiaikuinen merikotka taas poseerasi suurella kivellä lokkien ahdistellessa. Korppeja oli paljon.

Hyvin miellyttävä viikonloppureissu: kesäisiä maisemia, luontoa, lintuja, tunnelmia, hyvää seuraa. Matkan ainoa ikävä koettelemus liittyi paluulaivaan, joka oli tupaten täynnä lomilta palaavia suomalaisia ostoslasteineen. Ihmiset onnistuivat tukkimaan sekä hissit että porraskäytävät hyvissä ajoin jo silloin, kun autoilijoiden olisi pitänyt päästä autokannelle, kun taas jalankulkijoiden olisi pitänyt odotella kaikessa rauhassa laivan muissa tiloissa. Pääsin kantamuksineni autokannelle vasta, kun siellä jo käristiin, etten jo ollut autoani liikuttamassa.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Duisburgissa

Osittain kesälomieni peruuntumisen vuoksi, osittain päästäkseni eroon abominaatioiden huippukokouksesta helteisessä Helsingissä, lähdin viikonlopuksi pikamatkalle Saksaan. Otin halpalennon Berliiniin perjantai-iltana ja lauantaiaamulla pikajunan Berliinistä kauas länteen, Duisburgiin. Suora junayhteys otti vähän päälle neljä tuntia, mutta junassa oli hyvä nettiyhteys ja muutenkin väljää.

Düsseldorfin ja Kölnin kentät olisivat olleet paljon lähempänä Duisburgia, mutta niihin ei ollut Helsingistä suoria lentoja - ja epäsuoratkin maksoivat paljon enemmän kuin yhdistelmä Berliini ja juna. Saksan rautatieverkosto on erinomainen ja kattava. Aikataulut ja liput saa kätevästi netistä, mutta etukäteisvaraukset eivät edes ole tarpeen kuin ruuhka-aikoihin.

Duisburgissa pidin oman huippukokoukseni salaisen järjestelmäherran kanssa, joka on nyt kovalla työllä ja sujuvan saksan oppimalla saanut itsensä preppauskurssille, joka toivottavasti johtaa pysyvään paikkaan eräässä Saksan parhaista teknologisista korkeakouluista.

Meillä oli kaksi päivää yhdessä, lauantai ja sunnuntai. Duisburg - jossa olen käynyt lyhyesti 18-vuotiaana - on melko mitäänsanomaton Ruhrin alueen teollisuuskaupunki Essenin ja Mühlheimin naapurissa. Siellä on uusi keskusta ja niin kutsuttu vanhakaupunki, jossa vanhaa edustavat lähinnä raatihuone ja Salvatorkirkko. Kokonaisuuden läpi kulkee kävely- ja pääostoskatu Königsstrasse, jonka lisäksi Salvatorwegillä, Beekstrassella ja Münzstrassella on mukavia paikkoja, kuten pienpanimomyymälä, pari oluttupaa sekä itämaisia ravintoloita.

Kuten muuallakin Ruhrinmaalla, Duisburgissa on runsaasti sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vierastyöläisiksi tulleita turkkilaisia, jugoslaaveja ja albaaneja. Myös myöhemmin saapuneita venäläisiä, arabeja ja kiinalaisia oli sangen paljon. Ystäväni järjestelmäherra on turhautunut siihen, kuinka kaikki hänen ympärillään ovat itsensä tavoin maahanmuuttajia - hän ei tullut Saksaan hengaillakseen muiden arabien tai edes intialaisten ja kiinalaisten teekkarien kanssa, vaan haluaisi käyttää sujuvoitunutta saksaansa kanta-asukkaiden kanssa. Selitin, että hiljaa hyvä tulee, ja varmasti ajan myötä hän löytäisi enemmän aitosaksalaisiakin ystäviä, viimeistään syksyllä, jolloin hänen on määrä muuttaa Duisburgista varsinaiseen yliopistokaupunkiinsa.

Kävimme oluella ja pizzalla, ostimme marketista punaviiniä ja erikoisoluita ja pidimme omaa sessiota. Autoin ystävääni varustamaan ensimmäisen oman opiskelijakämppänsä, vaikka tilapäisen. Kävimme läpi kaupungin kirjakaupat ja radan toisella puolella sarjakuvien erikoisliikkeen. Kirkoissakin kävimme - sekä katolisessa että evankelisessa - vaikka ystäväni on islamista luopunut rationalisti. Hän kuitenkin ymmärtää hengellisyyden sosiaalisen ja psykologisen merkityksen ihmisille, ja päästyään islamistiäitinsä jatkuvasta nalkutuksesta hänellä on varaa suhtautua kuolevaisten uskonnollisuuteen suopeammin.

Hänelle tuntui sopivan, ettei Duisburg ole maailman menevimpiä paikkoja. Se on hänen pehmeä laskunsa Eurooppaan, sianlihaan, punaviiniin ja vaaleisiin tyttöihin. Vaikka hän on koko ikänsä elänyt lukuisina avattarina todellisessa kotimaassaan internetissä, hänen fyysinen olomuotonsa on viettänyt koko lyhyen elämänsä yhdessä ja samassa paikassa, Ammanissa, josta hän on käynyt vain muutaman kerran muualla Jordaniassa ja kerran lapsena äitinsä kotimaassa Algeriassa. Irakissa, jonka kansalainen hän on, ei hän ole koskaan käynyt.

Sunnuntai-iltana otin paikallisjunan rautatiesolmukohtaan Hammiin - ilmeisesti vähän aiemmin mennyt suora pikajuna Berliiniin oli täynnä tai jotain, kun järjestelmä ei sitä tarjonnut - ja Hammista pikajunan Berliiniin. Lensin maanantaiaamuksi Helsinki-Vantaalle, mutta sieltä minut noukki mukaansa pari saattajia tehtävänään viedä minut Satakunnan metsiin muuatta koulutusta pitämään. Täten onnistuin välttämään kokonaan puhelinteni ja läppärieni käytön pääkaupunkiseudulla huippukokouksen aikana, jonka turvallisuuden nimissä suurvallat takuulla saivat kaikki oikeudet yli suomalaisten yksityisyyden (tai jos eivät saaneet, joka tapauksessa ottivat).

Putin ei takuulla lennättänyt vasalliaan Helsinkiin turhan päiten, joten tapaamisessa oli taatusti sisältöä enemmänkin kuin yleisölle esitetyssä teatterissa. Tästä ei liene tarvetta sen kummempaa kirjoittaa. Arvioistani kiinnostunut voi turvautua tähän marraskuussa 2016 kirjoittamaani katsaukseen, johon minulla ei ole juurikaan korjattavaa.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Putoavat puunlehdet

Vaikka tämä kesä on ollut säiden puolesta legendaarisen hyvä, tunnen outoa tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta. Voin löytää sille useita syitä, joista olen aiemmissa kirjoituksissa käsitellyt mm. paluumuuttajan Suomi-tuskaa ja keski-ikäistymistä.

Eskapistinen romaanini toimi pitkään pakotienä, mutta saatuani sen valmiiksi, alkoi väistämätön irtautuminen kirjan maailmasta, paneutuminen lohduttoman arkisiin askareisiin kuten editointiin ja kustantajan etsimiseen.

Tavallaan suuren tarinan maailma ei sittenkään jättänyt minua. Romaanin kirjoitustyö oli ainutlaatuisella tavalla interaktiivista ja toi minut yhteen monen nuoren kanssa, jotka harrastavat kirjoittamista, runoutta, musiikintekemistä tai esittävää taidetta. Myös muunlaista maailmojen luomista, kuten keinoälyä ja pelimaailmojen kehittelyä. Jaoimme jotain ainutlaatuista tuossa oudossa maailmassa, etenkin sinä aikana, kun moni meistä ei edes tiennyt toisten oikeita nimiä.

Tarinan tie on kuljettu loppuun, mutta sen varrelta löytyneet ystävät säilyneet. Kuvitteellisessa maailmassa kuljetun polun varrelle avautui tähtiportteja, jotka johtivat oikeiden ihmisten oikeisiin maailmoihin. Tie, joka on fiktiivinen - jossa voi itse hallita ympärillään olevaa - teki helpommaksi raottaa ovia toisiin todellisuuksiin. Niihin, joissa kukin eli niin kutsutussa tosielämässään.

Tähtiportit eivät ole kadonneet mihinkään. Se, mitä olen saanut nähdä, ei aina ole ollut helppoa tai huoletonta, mutta se itsessään, että olen saanut nähdä, on jotain hyvin kaunista ja merkittävää. Minun ei pitäisi tuntea merkityksettömyyttä yhden suuren tarinan valmistumisen vuoksi. Kuten tarinan loppu sen päähenkilöille, tämä kirjoitusprojektikin on oikeastaan ollut toisen, todellisuudessa tapahtuvan tarinan alku.

*   *   *

Toinen asia, joka on vaikuttanut minuun selittämättömällä tavalla, on šakkipeli tunisialaisen pojan kanssa - saman, joka huhtikuussa otti tehtäväkseen voittaa minut edes kerran. Suomeen palattuani hän jatkoi haastamistani leppymättömällä tarmolla, ja katso - pöydät alkoivatkin kääntyä. Sain myöhemmin kuulla hänen isoveljeltään, että poika harjoitteli ja opiskeli pelikuvioita päästäkseen yllättämään minut. Niin tapahtuikin, ensin kerran, sitten kahdesti, ja sitten pelimme alkoivat käydä totisesti mielenkiintoisiksi.

Diili on ollut se, että jos hän voittaa, joudun pitämään hänen voitokasta selfietään kännykkäni taustakuvana, kunnes puolestaan voitan, ja jos hän voittaa kaksi ottelua peräkkäin, se dokumentoidaan feseen. Pari viikkoa sitten tapahtui käänne, joka johti siihen, että jouduin useimpina päivinä katselemaan hänen omahyväistä hymyään kännykästäni, ja odotin suorastaan iltaa, että saisin revanssin ja kuvan vaihdetuksi. Ei niin, että hänen kuvansa olisi ollut millään muotoa epämiellyttävä katsella, mutta se muistutti minua lakkaamatta siitä, kuinka hän vasta keväällä oli ollut aika aloittelija, ja kuinka olin voittanut melkein kaikki ottelut.

Vaikka pelien pelaaminen muodostui addiktiiviseksi ja oli aidosti jännittävää - toisin kuin pelatessani jotakuta ylivoimaista tai alivoimaista vastaan - sekin oli asia, joka sai minut miettimään omaa tarkoituksettomuuttani. On ilo nähdä nuoren ihmisen kehittyvän niin nopeasti, ja on myös ilo nähdä, kuinka pelimme vahvistavat hänen itsetuntoaan ja voitontahtoaan, jotka säteilevät jo muuallekin hänen elämäänsä, kuten unelmiensa toteuttamiseen räp-lyriikan ja osakesijoittamisen parissa sekä uskalluksena lähestyä tyttöjä. Mutta entä minä sitten? En niinkään koe olevani huonompi. Ei - ongelmana on se, että nuoret kehittyvät ja voimistuvat, mutta minä taas pysyn samana. Mikään ei muutu, paitsi korkeintaan taantumisen suuntaan.

Lopulta yritin keskittyä peleihin kunnolla ja ottaa ne enemmän tosissani kuin aiemmin, ja tuottihan se tulosta. Sain katkaistua sen viikon jatkuneen tilanteen, jossa hän voitti noin kaksi ottelua minun yhtä voittoani vastaan, ja revansoin siten, että keskiviikkona pieksin hänet kunnolla. Perjantaina olimme tasoissa, lauantaina hän päihitti minut jälleen (koska olin keskellä alkoholipitoista grilli-iltaa), mutta sunnuntaina ja uudelleen tänään voitin kuudesta pelistä neljä. Tosin viimeisessä hän oli niin lähellä voittoa, että minulla on oikeastaan paha mieli vuokseen. Sitä vain, että keski-ikäisen miehen egoni tarvitsi tämän. Katselen hänen naamaansa sitten taas, kun olen liian kiireinen keskittymään peleihini kunnolla.

*   *   *

Tästä tulemme kolmanteen tarkoituksettomuuden pistoksia aiheuttaneeseen asiaan. Sekin tuntuu ehkä pieneltä ja merkityksettömältä, mutta olen pannut sen merkille. Nimittäin tämä blogini. Oli aika, jolloin kirjoitin harva se päivä maailmanpolitiikasta. Tunsin itseni Aisopoksen sutta huutelevaksi paimenpojaksi, mutta ikävä kyllä näyttää siltä, että olin varoituksissani pikemminkin liian varovainen kuin alarmistinen. Sittemmin niistä susista kirjoittaminen on siirtynyt osaksi valtavirtaa.

Ei niin, ettei minulla olisi siihen enää mitään lisättävää. Minä vain väsyin kirjoittamaan samoista asioista ilman minkäänlaista vaikutusta mihinkään. Olen jo pitkään kirjoittanut niin kuin ruohon kasvua katseleva mies - arkisista asioistani, lähiöissä tekemistäni huomioista, lukemistani kirjoista. Nuo aiheet kiinnostavat ehkä joitain tuttuja ja silloin tällöin satunnaista lukijaa, mutta minulle tulee niistä jälkikäteen tunne syrjäytymisestä yhdentekevään tarkoituksettomuuteen. Elän vain elämääni. Mikään ei muutu. Sillä välin maailma kulkee kohti synkkiä aikoja. Ihmiset joko hyppäävät mustaan kelkkaan tai vääntelevät käsiään.

Olen muutaman kerran tarttunut näppäimistöön aikomuksenani kirjoittaa siitä, mistä Helsingin huippukokouksessa on kyse, mutta joka kerran minut valtaa tarkoituksettomuuden tunne - olenhan kirjoittanut sen kaiken jo monta kertaa, eikä sillä ollut silloinkaan merkitystä. Päinvastoin, nekin, jotka olivat kanssani samaa mieltä jo silloin, naureskelivat selän takana, kun eihän asioista tietenkään sovi kirjoittaa siten kuin ne ovat, vaan pitäisi kirjoittaa siten kuin niiden haluttaisiin olevan.

Ollaan tilanteessa, jossa omaisuutta kannattaisi oikeastaan realisoida ja sijoittaa turvataloihin jossain mahdollisimman kaukana. Ehkä myös asekätköihin. Ikävä vain, etten toimi niin kuin opetan, vaan asun ostovoiman suhteen epäedullisimmassa mahdollisessa maassa, ja se syö hiljalleen mutta vääjäämättä varallisuuttani. Pitäisi löytää sopiva kuvio, jonka puitteissa lähteä. Ei vain kuvitteellisiin maailmoihin vaan fyysisesti johonkin, missä tulevaisuus näyttää vähemmän lohduttomalta; missä voisi uudelleen löytää hiipuvan elämän kipinän. Tarkoituksen.

*   *   *

Suurin osa elämäni hyvistä asioista on luonteeltaan enemmän pakopaikkoja kuin tarkoituksia. Niitä minulla on kiitettävästi - pakopaikkoja. Kasvoin sen verran vankilamaisissa oloissa, että myöhäisteini-iästä lähtien pakopaikkojen - fyysisten ja henkisten - ylläpito ja varmistaninen on ollut elämäni kantavia voimia. Kun olen niiden suhteen itseopitusti pätevöitynyt, olen saattanut tarjota pakopaikkojani myös muiden käyttöön.

Kanssaihmisten auttaminen on ehkä lähimpänä elämäni tarkoitusta - sen ajatuksen vähitellen kuoltua pois, että voisin jotenkin vaikuttaa yhteiskuntaan. Olen kai ajatellut jotenkin siihen tapaan, että yhteiskunta muodostuu ihmisistä, joten ehkä voin vaikuttaa suotuisasti edes joidenkin kanssaihmisten elämään. Onko se sitten tarkoituksellista, jos nuo elämät kuitenkin tuhotaan jauhamalla tyrannian ja terrorin rattaisiin? Miksi sanoa kellekään 'pää pystyyn', jos pään pystyyn nostaminen vain altistaa kirkkaan otsan tarkk'ampujan luodille?

Kaikkialla ympärilläni näen todisteet siitä, etteivät kanssaihmiset ole syyttömiä siihen, mitä osakseen saavat. On suuri houkutus heittää hanskat tiskiin ja antaa heidän saada, mitä haluavat. Sitten kun on itkunsa ja hammasten kiristyksensä aika, olen tuskin enää kuulemassa.

Kuitenkin jokin - tai joku - aina muistuttaa siitä, mikä ihmisissä on arvokasta. Olen aina ollut taipuvainen sympatisoimaan altavastaajia ja ajattelemaan, että ihmiset ansaitsevat parempaa kuin hallitsijansa. Se parempi nostaa silloin tällöin päätään. Silloin tällöin auringonnousu muuttaa pimeyden laaksot valoisiksi kedoiksi ja vehreiksi metsiksi. Ihmiset ovat kuitenkin sellaisia, että perittyään tuollaisen maiseman he ryhtyvät heti tärväämään sitä, juonitellen toistensa alistamiseksi tai eliminoimiseksi. Eikä sille koskaan näy loppua.

Tiedän - tiedän, että olen opettanut: loppu ei ole meidän huolemme, vaan pitää liekkiä yllä, niin ettei pimeys koskaan peri koko maata. Vaan kuka opettaisi opettajaa? Paraskaan kirurgi ei pysty leikkaamaan omaa kasvaintaan, kuten muuan itsemurhaa yrittänyt nerokas ystäväni sanoi. (Nykyisin hän on elossa ja voi paremmin; on palannut yliopistoonkin.)

Aatamin ja Eevan tultua karkotetuiksi Eedenin puutarhasta on Tiedon puu pudotellut hedelmänsä lähelle ja kauas, mutta ilman levittäjiä hedelmät mätänevät versomatta maahan. Puutarhassa henkäilevät vain luotunsa hyljänneen Jumalan huokaukset, kellastuvia lehtiä varisuttaen.