Syksy on langennut pohjoisen maamme päälle. Sade, harmaus, pois lähtevien rastaiden ja punarintojen kutsuäänet hämärässä. Varisseiden keltaisten ja ruskeiden lehtien kirjo märillä asfalteilla ja pihoilla. Töissä eletään vuoden kiivaimpia kuukausia, kun kaikkea valmistellaan ja kaikki tapahtuu yhtä aikaa.
Romaanini valmistuttua kävi niin kuin pelkäsinkin: menetin yhteyteni sen kuvaamaan maailmaan ja siten myös polttavan tarpeen kirjoittaa tuota tarinaa. Tämä ei tarkoita, että jättäisin kirjoittamisen - sitä tuskin pystyn tekemään niin kauan kuin elän - mutta intoni ei ole riittänyt enää editoimaan tai kirjoittamaan uusiksi samaa tarinaa. Mitään varsinaista kannustinta kun ei ole. Ne ystäväni ovat tarinan lukeneet, jotka sen halusivat lukea. Ehkä sitä ei ollutkaan tarkoitettu muun maailman luettavaksi.
Tilalle löysin jotain uutta, nimittäin šakin. Tunsin toki pelin ja sen säännöt jo lapsena, mutta aikuisiällä en pelannut sitä kuin satunnaisesti tiettyjen ystävien kanssa. Kaikki muuttui kuitenkin keväällä matkustaessani Tunisiassa, jossa ystäväni pikkuveli halusi pelata sitä kanssani lähes tauotta. Jatkoimme matkan jälkeen etänä sovelluksen kautta, mistä olenkin kirjoittanut jo aiemmin. Kävi niin, että harrastuksemme alkoi levitä kummankin kaveripiiriin, ja pian pelasin samanaikaisesti useiden eri tunisialaisten kanssa, sitten myös muiden sellaisten kavereiden, jotka osoittautuivat olevan pelaajina samassa sovelluksessa.
Tilanne eskaloitui. Kunnianhimo kasvoi voittojen myötä - ja revanssihalu tappioiden. Minulla on muutama kaveri, jotka ovat pelanneet lapsesta asti šakkia kilpailijatasolla saakka - kuten esimerkiksi Jordaniasta Saksaan muuttanut ystäväni Kettu. Näiltä mestareilta olen saanut yksityiskohtaista opastusta pelin saloihin, ja yhden heistä onnistuin lopulta jopa voittamaan ensimmäisen kerran.
Peli on avannut uusia näköaloja ihmisiin, sekä ystäviin että tuntemattomiin. Ensin tuntemattomista. Silloin kun avaan sovelluksen - esimerkiksi metromatkalla tai ravintolassa tilausta odotellessa - ja näen, ettei kukaan ystävistäni ole tehnyt seuraavaa siirtoaan, pelaan usein pikapelin, jolloin sovellus arpoo vastustajan jostain päin maailmaa. Suurin osa pelaajista näyttää olevan siellä, missä suurin osa maailman väestöstäkin - Aasiassa. Intialaiset ovat ylivoimaisesti yleisin kansa, mutta heitähän nyt on miljardi. Pelikin on sieltä kotoisin, vaikka me olemme saaneet sen Persian, Turkin ja arabien välityksellä, niin että suurimmassa osassa Eurooppaa šakkisanasto tulee persiasta (esimerkiksi šakkimatti tarkoittaa šaahin kuolemaa) - paitsi Espanjassa, jossa se tulee maureilta.
Intialaisten jälkeen eniten tuntuu olevan indonesialaisia, filippiiniläisiä, vietnamilaisia, pakistanilaisia ja joidenkin muidenkin Aasian suurten maiden kansalaisia, mutta kumma kyllä ei juurikaan kiinalaisia. Jälkimmäinen voi selittyä sillä, että kiinalainen šakki on eri peli kuin intialais-persialais-eurooppalainen, ja voi myös olla, ettei käyttämäni sovellus ole Kiinassa käytettävissä. Aasialaisten lisäksi on erityisen paljon latinalaisamerikkalaisia ja arabeja, myös melko paljon turkkilaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, georgialaisia, unkarilaisia ja romanialaisia, mutta hyvin harvoin länsieurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia.
Suurin osa pelaajista on miespuolisia, mutta silloin kun vastapelaaja on nainen, on hän melkein aina joko itäeurooppalainen tai intialainen. Kertonee jotain harrastuksen kulttuurista eri puolilla maailmaa.
Helpoimpia vastustajia ovat yleensä 20-40-vuotiaat, jotka ovat oletettavasti yliopistossa tai työelämässä ja pelaavat vain huvikseen. Noiden ikäryhmien huippupelaajat eivät hengaile sovelluksessa amatöörien kanssa. Sen sijaan aina kun huomaan vastustajan olevan joko teini tai eläkeläinen, täytyy terästäytyä. He ovat kaikkein vaarallisimpia, koska keskivertoteinit eivät pelaa netissä šakkia vaan Fortnitea, eivätkä keskivertoeläkeläiset ylipäätään hengaile pelisovelluksissa. Molemmilla ikäryhmillä on paljon aikaa - verrattuna työssä käyviin. Teineillä on kova näyttämisen ja voittamisen halu. Eläkeläiset taas tuskin ovat löytäneet šakkia vasta vanhalla iällä, vaan ovat todennäköisesti sellaisia, jotka ovat pelanneet sitä varsin kauan ja paljon.
Mutta mielenkiintoisempaa on oikeastaan pelata ystäviä vastaan. Varsinkin nuorisoa, josta pystyy jo viikkojen sisällä näkemään nopean kehittymisen, innostuksen ja sen, kuinka he odottelevat peliemme jatkumista yli maailman ulottuvien aikavyöhykkeiden.
Kaikki hyvät šakinpelaajat ovat älykkäitä, mutta kaikki älykkäät ihmiset eivät suinkaan ole hyviä šakinpelaajia. Tämä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että šakkiottelut paljastavat korkean älykkyyden joistain sellaisistakin ystävistäni, jotka yhteiskunnallisista tai taloudellisista syistä eivät koskaan ole saaneet mahdollisuutta älyllistä kapasiteettiaan vastaavaan koulutukseen ja uraan.
Esimerkiksi kolumbialainen ystäväni työskentelee maalarina, vaikka yrittääkin itsensä ja yksinhuoltajaäitinsä elättämisen ohella myös tehdä opintoja, jotka veisivät hänet eteenpäin. En olisi tarvinnut šakkia nähdäkseni, että hänen potentiaalinsa oikeuttaisi paljon pidemmälle, mutta šakki on tehnyt tämän minulle aivan ilmeiseksi. Olen tosin hyvin iloinen hänen maalarinhommistaan, koska mikään ei vapauta elämässä niin kuin taloudellinen itsenäisyys, jonka voi saada vain omien tulojen kautta.
Ja etelätunisialainen ystäväni taas toimii pickup-kuskina, roudaten tavaraa yli autiomaan, ja suuri osa siitä luultavasti salakuljetuskamaa. Hän kehuu voittavansa lähes kaikki ottelunsa ja unelmoi toki yliopistosta, muttei näe siihen horisontissa taloudellisia mahdollisuuksia. Valitettavasti hänen nettiyhteytensä on useimmiten niin heikko, että bugit ehtivät hävittää ottelumme ennen kuin saisin tietää, päteekö hänen kehunsa myös minuun.
Ylivoimaisesti suurin osa šakkia kanssani huvikseen pelaavista on kuitenkin yliopisto-opiskelijoita tai jo työelämässä, joukossa muutama vielä lukiolainen. Pelaamisen ohessa meillä on aina chattiruutu auki, jossa kommentoimme sekä peliä että kaikkea muuta maailmassa, joten pelit ovat myös sosiaalisia istuntoja. Olen huomannut, että ne toimivat eskapismina siten kuin romaanin kirjoittaminen aiemmin: ne siirtävät mieleni pois työasioista, kotoisista ongelmista ja suomalaisesta syksystä, milloin Pohjois-Afrikkaan, milloin Etelä-Amerikkaan ja milloin Kaakkois-Aasiaan. Peli on yhtä aikaa rauhoittavaa ja jännittävää, riippuen tosin vastapelaajasta ja siitä, kuka on voittanut viimeksi. Samalla karttuvat kuin itsestään monet passiivisina riutuneet kielitaitoni.
Syyskuun aikana on tapahtunut varsin paljon muutakin, ja šakkipeliä on pelattu myös suurvaltapanoksin, mm. useassa Itämeren rantavaltiossa, Suomen saaristoa unohtamatta, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin.
Romaanini valmistuttua kävi niin kuin pelkäsinkin: menetin yhteyteni sen kuvaamaan maailmaan ja siten myös polttavan tarpeen kirjoittaa tuota tarinaa. Tämä ei tarkoita, että jättäisin kirjoittamisen - sitä tuskin pystyn tekemään niin kauan kuin elän - mutta intoni ei ole riittänyt enää editoimaan tai kirjoittamaan uusiksi samaa tarinaa. Mitään varsinaista kannustinta kun ei ole. Ne ystäväni ovat tarinan lukeneet, jotka sen halusivat lukea. Ehkä sitä ei ollutkaan tarkoitettu muun maailman luettavaksi.
Tilalle löysin jotain uutta, nimittäin šakin. Tunsin toki pelin ja sen säännöt jo lapsena, mutta aikuisiällä en pelannut sitä kuin satunnaisesti tiettyjen ystävien kanssa. Kaikki muuttui kuitenkin keväällä matkustaessani Tunisiassa, jossa ystäväni pikkuveli halusi pelata sitä kanssani lähes tauotta. Jatkoimme matkan jälkeen etänä sovelluksen kautta, mistä olenkin kirjoittanut jo aiemmin. Kävi niin, että harrastuksemme alkoi levitä kummankin kaveripiiriin, ja pian pelasin samanaikaisesti useiden eri tunisialaisten kanssa, sitten myös muiden sellaisten kavereiden, jotka osoittautuivat olevan pelaajina samassa sovelluksessa.
Tilanne eskaloitui. Kunnianhimo kasvoi voittojen myötä - ja revanssihalu tappioiden. Minulla on muutama kaveri, jotka ovat pelanneet lapsesta asti šakkia kilpailijatasolla saakka - kuten esimerkiksi Jordaniasta Saksaan muuttanut ystäväni Kettu. Näiltä mestareilta olen saanut yksityiskohtaista opastusta pelin saloihin, ja yhden heistä onnistuin lopulta jopa voittamaan ensimmäisen kerran.
Peli on avannut uusia näköaloja ihmisiin, sekä ystäviin että tuntemattomiin. Ensin tuntemattomista. Silloin kun avaan sovelluksen - esimerkiksi metromatkalla tai ravintolassa tilausta odotellessa - ja näen, ettei kukaan ystävistäni ole tehnyt seuraavaa siirtoaan, pelaan usein pikapelin, jolloin sovellus arpoo vastustajan jostain päin maailmaa. Suurin osa pelaajista näyttää olevan siellä, missä suurin osa maailman väestöstäkin - Aasiassa. Intialaiset ovat ylivoimaisesti yleisin kansa, mutta heitähän nyt on miljardi. Pelikin on sieltä kotoisin, vaikka me olemme saaneet sen Persian, Turkin ja arabien välityksellä, niin että suurimmassa osassa Eurooppaa šakkisanasto tulee persiasta (esimerkiksi šakkimatti tarkoittaa šaahin kuolemaa) - paitsi Espanjassa, jossa se tulee maureilta.
Intialaisten jälkeen eniten tuntuu olevan indonesialaisia, filippiiniläisiä, vietnamilaisia, pakistanilaisia ja joidenkin muidenkin Aasian suurten maiden kansalaisia, mutta kumma kyllä ei juurikaan kiinalaisia. Jälkimmäinen voi selittyä sillä, että kiinalainen šakki on eri peli kuin intialais-persialais-eurooppalainen, ja voi myös olla, ettei käyttämäni sovellus ole Kiinassa käytettävissä. Aasialaisten lisäksi on erityisen paljon latinalaisamerikkalaisia ja arabeja, myös melko paljon turkkilaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, georgialaisia, unkarilaisia ja romanialaisia, mutta hyvin harvoin länsieurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia.
Suurin osa pelaajista on miespuolisia, mutta silloin kun vastapelaaja on nainen, on hän melkein aina joko itäeurooppalainen tai intialainen. Kertonee jotain harrastuksen kulttuurista eri puolilla maailmaa.
Helpoimpia vastustajia ovat yleensä 20-40-vuotiaat, jotka ovat oletettavasti yliopistossa tai työelämässä ja pelaavat vain huvikseen. Noiden ikäryhmien huippupelaajat eivät hengaile sovelluksessa amatöörien kanssa. Sen sijaan aina kun huomaan vastustajan olevan joko teini tai eläkeläinen, täytyy terästäytyä. He ovat kaikkein vaarallisimpia, koska keskivertoteinit eivät pelaa netissä šakkia vaan Fortnitea, eivätkä keskivertoeläkeläiset ylipäätään hengaile pelisovelluksissa. Molemmilla ikäryhmillä on paljon aikaa - verrattuna työssä käyviin. Teineillä on kova näyttämisen ja voittamisen halu. Eläkeläiset taas tuskin ovat löytäneet šakkia vasta vanhalla iällä, vaan ovat todennäköisesti sellaisia, jotka ovat pelanneet sitä varsin kauan ja paljon.
Mutta mielenkiintoisempaa on oikeastaan pelata ystäviä vastaan. Varsinkin nuorisoa, josta pystyy jo viikkojen sisällä näkemään nopean kehittymisen, innostuksen ja sen, kuinka he odottelevat peliemme jatkumista yli maailman ulottuvien aikavyöhykkeiden.
Kaikki hyvät šakinpelaajat ovat älykkäitä, mutta kaikki älykkäät ihmiset eivät suinkaan ole hyviä šakinpelaajia. Tämä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että šakkiottelut paljastavat korkean älykkyyden joistain sellaisistakin ystävistäni, jotka yhteiskunnallisista tai taloudellisista syistä eivät koskaan ole saaneet mahdollisuutta älyllistä kapasiteettiaan vastaavaan koulutukseen ja uraan.
Esimerkiksi kolumbialainen ystäväni työskentelee maalarina, vaikka yrittääkin itsensä ja yksinhuoltajaäitinsä elättämisen ohella myös tehdä opintoja, jotka veisivät hänet eteenpäin. En olisi tarvinnut šakkia nähdäkseni, että hänen potentiaalinsa oikeuttaisi paljon pidemmälle, mutta šakki on tehnyt tämän minulle aivan ilmeiseksi. Olen tosin hyvin iloinen hänen maalarinhommistaan, koska mikään ei vapauta elämässä niin kuin taloudellinen itsenäisyys, jonka voi saada vain omien tulojen kautta.
Ja etelätunisialainen ystäväni taas toimii pickup-kuskina, roudaten tavaraa yli autiomaan, ja suuri osa siitä luultavasti salakuljetuskamaa. Hän kehuu voittavansa lähes kaikki ottelunsa ja unelmoi toki yliopistosta, muttei näe siihen horisontissa taloudellisia mahdollisuuksia. Valitettavasti hänen nettiyhteytensä on useimmiten niin heikko, että bugit ehtivät hävittää ottelumme ennen kuin saisin tietää, päteekö hänen kehunsa myös minuun.
Ylivoimaisesti suurin osa šakkia kanssani huvikseen pelaavista on kuitenkin yliopisto-opiskelijoita tai jo työelämässä, joukossa muutama vielä lukiolainen. Pelaamisen ohessa meillä on aina chattiruutu auki, jossa kommentoimme sekä peliä että kaikkea muuta maailmassa, joten pelit ovat myös sosiaalisia istuntoja. Olen huomannut, että ne toimivat eskapismina siten kuin romaanin kirjoittaminen aiemmin: ne siirtävät mieleni pois työasioista, kotoisista ongelmista ja suomalaisesta syksystä, milloin Pohjois-Afrikkaan, milloin Etelä-Amerikkaan ja milloin Kaakkois-Aasiaan. Peli on yhtä aikaa rauhoittavaa ja jännittävää, riippuen tosin vastapelaajasta ja siitä, kuka on voittanut viimeksi. Samalla karttuvat kuin itsestään monet passiivisina riutuneet kielitaitoni.
Syyskuun aikana on tapahtunut varsin paljon muutakin, ja šakkipeliä on pelattu myös suurvaltapanoksin, mm. useassa Itämeren rantavaltiossa, Suomen saaristoa unohtamatta, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin.