sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Coimbrasta Casablancaan

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, tuli automatkalleni kohti Casablancaa viivytys Portugalissa, jonne päädyin odottelemaan uuden rekisteriotteeni saapumista pikapostilla Suomesta. En kuitenkaan jäänyt aloilleni vaan käytin nuo muutamat viivytyspäivät hyödyllisesti tutustumalla useisiin hyviin lintupaikkoihin ja muutamiin uusiin kaupunkeihin Keski-Portugalissa, Tejon suistossa ja Alentejossa sekä Espanjan puolella Extremadurassa. Minulla oli tässä tehtävässä erinomaisena opastuksena Colm Mooren, Gonçalo Eliaksen ja Helder Costan kirja A Birdwatcher's Guide to Portugal.

Läksin aluksi Coimbrasta pohjoiseen, Ria de Aveiron alueen laguuneille ja kosteikoille. Aveiron kaupungista kaikkiin suuntiin sijaitsikin lukuisia hyviä pysähdyskohteita, joista löysi vesilintuja, kahlaajia samoin kuin maatalousympäristöjen lukuisia lajeja. Varelan sillan molemmin puolin on hyviä maastoja ja putkella nähtäviä laguuneja flamingoineen ja kapustahaikaroineen. Niemellä, joka päättyy São Jacinton pikkukaupunkiin losseineen, on myös hiekkapohjaista mäntymetsää sekä pensaikkoisia ja heinäisiä dyynejä käsittävä luonnonsuojelualue, jolla tapaa pohjoisempaa tuttuja metsälajeja, kuten töyhtötiaisia ja peukaloisia.

Sinä iltapäivänä palasin takaisin Coimbran tasolle, Mondegon alajuoksun kosteikoille Arzilassa, Taipalissa ja Madrizissa. Näiltä paikoilta löytyi hyvin mm. ruskohaikaroita ja luhtakanoja, samoin kosteikkojen pikkulintuja, kuten silkki-, ryti- ja rastaskerttusia ja ruokosirkkalintuja. Illaksi palasin Coimbraan, yliopiston läheiseen hyvään hotelliin, jolla oli muurein suojattu parkkipaikka. Bongasin muutaman lajin lisää Coimbran kasvitieteellisistä puutarhoista, illastin läheisessä kahvilassa ja kävin oluella opiskelijapaikassa.

Penichen niemenkärjessä, Cabo Carvoeirolla, oli majakan molemmin puolin oikein hyviä merilintujen staijipaikkoja, joista saattoi seurata, kun satoja atlantinliitäjiä ja baleaarienliitäjiä pyyhki rannikkoa edestakaisin, kääntyillen jäykkine siipineen aaltojen yllä. Merestä nousevilla kallioilla pesi jonkin verran karimetsoja.

Paul de Boquilobo on järven ympärille levittäytyvä vaihteleva lehto-, kosteikko- ja maatalousympäristöjen mosaiikki, jossa on rikas linnusto. Pelloille vievät tiet tosin olivat mutaisia ja autoni likaantui pahoin. Tämä kompensoitui enemmän kuin hyvin lintujen määrässä. Haikaralintujen, rantakanojen ja kerttusten lisäksi löytyi esimerkiksi pikkutikkaa, viiriäisiä, turturikyyhkyjä ja nokkavarpusia. Yövyin Torres Novasin pikkukaupungissa.

Lissabonin kupeessa sijaitsee eräs Portugalin tärkeimmistä kosteikkoalueista, nimittäin Tejon suisto, tai oikeammin joensuulahti ympäröivine kosteikkoineen. Kesä oli nyt jo ehättänyt kuumaksi, joten talvehtivat vesilinnut olivat pääosin kaikonneet. Paikallista pesimälajistoa ja kahlaajamuuttoa kuitenkin näki runsaasti, samoin avoimien viljelysmaiden yllä saalistavia petolintuja. Tejon suiston erikoisuuksiin kuuluvat useampi sinne villiintynyt eksoottinen lintulaji, joista ainakin vahanokkaa ja kultapiispaa on yhä varsin helppo nähdä suurinakin määrinä.

Tärkeimmät avomaat tuntuivat olevan alueen pohjoisosassa, johon pääsee kolmea portein suljettua tietä pitkin Vilafranca de Xiran ja Porto Alton väliseltä päätieltä. Portit saattavat kuulemma joskus olla suljettuina tai sulkeutua, jolloin on vaarana, että sisään ajanut jää lukkojen taa, mutta vierailuni aikana ne olivat ja pysyivät onneksi kaikki auki, ja uskalsin siihen uskoa, koskapa lahdelle oli kertynyt autoineen myös paikallisia kalamiehiä.

Alueen itä- ja kaakkoispuolella oli paljon hyviä korkkitammimetsiä välimerellisine lajistoineen. Eteläpuolella Corroiosin vuorovesimyllyllä ja Ponta dos Corvosilla näki suuria määriä ristisorsia, pienempiä määriä muita sekä paljon mm. pitkäjalkoja ja avosettejä. Kävin myös Paul da Barrocassa, jossa on pieni kosteikko maatilojen keskellä ja jonkin verran ruovikkoa kanavien varsilla. Vahanokka oli yleinen ja punatiikeripeippoakin näki. Pronssi-iibiksiä ja kapustahaikaroita oli paljon liikkeellä. Illan hämärtyessä näin myös pari liitohaukkaa ja minervanpöllö oli tullut jo valoisan aikaan esille kätköstään.

Olin yötä Setúbalin rannikkokaupungissa ja käytin seuraavan aamuni tutustumalla toiseen joensuulahdistoon, nimittäin Sadon suistoon. Kävin siellä läpi aika monta niemeä, lahdenpohjukkaa ja pikkukosteikkoa ja olihan siellä runsaasti mm. kahlaajia, nokikanoja ja tiiroja, muttei juurikaan lajeja, joita en olisi nähnyt jo Tejon suistossa. Tapasin myös muutaman paikallisen lintumiehen ja ryhmän hollantilaisia, jotka ehtivätkin aina joka paikkaan.

Ilonaiheena voi todeta sen, että Portugalissa, kuten koko Euroopassa, eräät lajit, varsinkin moni haikaralintu, ovat yleistyneet ja levittäytyneet takaisin entisille levinneisyysalueisiin pohjoista kohti, kun niiden aktiivinen vainoaminen on loppunut. Niinpä esimerkiksi jalohaikara, silkkihaikara, lehmähaikara, kapustahaikara ja pronssi-iibis ovat yhä tavanomaisempia lajeja ja esiintyvät jo säännöllisesti Länsi-Euroopan pohjoisemmissakin osissa. Sama on tapahtunut mm. merimetson kohdalla - kertovathan keskiaikaiset kronikat "mustista pelikaaneista" Suomen järvialueella, mutta vasta viime aikoina on merimetso alkanut palailla vanhoille esiintymisalueilleen.

Sadon suiston jälkeen suuntasin aivan toisentyyppisiin maastoihin sisämaahan ja kohti Espanjan rajaa - nimittäin Evoran historiallisen kaupungin lähiseudulle sekä Mourãon ja Alquevan aromaille. Näillä alueilla voi vielä löytää hietakanoja, pikkutrappeja ja sininärhiä. Mehiläissyöjät ja ruostepääskyt ovat yleisiä, samoin tammea kasvavilla mailla punapäälepinkäinen, etelänisolepinkäinen, harjalintu ja monet muut. Tekojärven rannikoilla on hietatiiroja, pronssi-iibiksiä ja merimetsoja. Muuan parhaista paikoista on Portugalin ja Espanjan rajalla sijaitseva São Leonardon pohjoispuolinen pieni järvi, joka sijaitsee jonkinlaista suojelua nauttivien laajojen kumpuilevien arojen ympäröimänä. Täältä löysin useita hietakanoja ja illansuussa myös pikkutrapin. Seuraavana päivänä kaarteli saman alueen yllä hanhikorppikotkia ja mustahaikaroita.

Jatkoin Espanjan puolelle Villanueva de Fresnoon, sillä minun oli huolehdittava toisesta itseäni kohdanneesta vastaiskusta: joku oli joskus alkuvuodesta varastanut joko kopiointilaitteella tai hakkeroimalla luottokorttitietoni ja käyttänyt niitä ostelemalla yhdellä kortilla kamaa Japanin Amazonista ja pelaamalla toisella. Summat eivät olleet suuria, enkä joudu niitä maksamaan, mutta pankki jäädytti korttini, mistä seurasi kaikenlaista harmia loppumatkan ajaksi, sillä jouduin olemaan käteisen varassa - ja nykyään se on yllättävän hankalaa, kun juuri mitään varauksiakaan ei enää voi tehdä tunnistautumatta nimenomaan luottokorttitiedoilla. Juuri tämä seikka tietysti altistaa sille, että ennemmin tai myöhemmin ne aina varastetaan jonkin tietoturva-aukon vuoksi.

Varustettuani itseni käteisellä ja selviteltyäni asioita pitkällisesti pankin kanssa saatoin jatkaa iltaan saakka perehtymistä aroalueeseen Extremaduran puolella, ja päädyin lopuksi yöpymään Reguengosin kylään Portugalin puolelle, koska vaikka bensa on halvempaa Espanjassa, ovat majoitukset selvästi edullisempia Portugalissa.

Seuraavana päivänä kaupunkikohteeni oli Badajozin kaupunki Espanjan puolella, kun taas pääasiallinen luontokohteeni oli Elvasin aro- ja tasankoalue Portugalin puolella, johon minun oli joka tapauksessa palattava, sillä lähetykseni oli saapumassa Coimbraan ja minun pitäisi illaksi vielä kerran palata tuohon viehättävään kaupunkiin. Elvasin laajoilla tasangoilla näin jälleen mm. hanhikorppikotkia ja pikkutrappeja samoin kuin paksujalkoja ja paljon muuta kivaa. Guadianan ylittävä vanha kivisilta ympäristöineen on hieno piknik- ja lintupaikka. Alfarófian patojärvi ei sen sijaan tuottanut mitään kovin sävähdyttävää, lähinnä liejukanoja ja tavanomaisia haikaroita. Parhaat alueet ovat pitkien tietaipaleiden niitä alueita, joissa maatalouskäyttöön otettu maa vielä mahdollisimman paljon muistuttaa aroja - missä viiriäiset plyplyttävät pelloissa ja sieltä täältä löytää hyvällä onnella pikkutrapin.

Illan pimetessä palasin Coimbraan ja varoituksestani oli majatalon isäntä ottanut talteen minulle saapuneen lähetyksen. Kävin viimeisen kerran illastamassa tuossa persoonallisessa kaupungissa. Seuraavana aamuna olikin edessä pitkä ajomatka halki Portugalin ja Andalusian, jonka aikana tein kylläkin monia pysähdyksiä, mutta yritin pitää ne lyhyinä, jotta tavoittaisin iltalautan Marokkoon. Matkan varrelta jäivät Andalusian puolelta mieleen hanhikorppikotka, pikkukotka, useampiakin liitohaukkoja ja siniharakoita, samoin muuttohaukka, joka oli uusi laji Espanjan-listalleni. Saavuin Tarifan satamaan hyvissä ajoin ja näin vielä Gibraltarinsalmea ylittäessä paitsi liitäjiä, myös vesipääskyjä. Ne olivat selvästi lähempänä Espanjaa kuin Marokkoa, joten niistä tuli uusi maapinna Espanjan-listalle, mutta jos olisivat olleet Marokon vesillä, olisi laji ollut uusi koko Afrikan-listalleni.

Marokkoon saavuin auringonlaskun aikaan, suuremmitta kommelluksitta. Espanjalaiset sen enempää kuin marokkolaisetkaan eivät olleet kovin kiinnostuneita minusta ja autostani. Pian patsastelin jo Tangerin Cornichella auringonlaskua ihailemassa ja saatoin viestittää marokkolaiselle šakkikaverilleni saavuttaneeni Afrikan mantereen. Koska ilta pimeni ja Casablancaan olisi vielä kuuden tunnin ajo Tangerista, majoituin Tangeriin ja lähdin vasta aamulla kohti Casablancaa.

Matkalla Tangerista Rabat'n suuntaan ja sitten Casablancaan on useita erinomaisia luontokohteita, esimerkiksi Wadi Tahadartin ja Asilan suojelualueet, joilla elää yhä isotrappia, sekä Larachen laajat kosteikot suurine flamingo- ja kapustahaikarayhteisöineen. Moulay Bousselhamin lähellä sijaitsee Merja Zergan laguuni kosteikoineen, josta olen kirjoittanut blogissani aiemmin. Saavutin joka tapauksessa Casablancan pian puolenpäivän jälkeen, kirjoittauduin hotelliini, ja lähdin kaupungille. Tapasin marokkolaisen ystäväni ja vietin sitten hänen ja kaveriensa kanssa hyvin pitkän illan Casablancan runsaassa tarjonnassa.

Mainittu ystäväni oli matka itsessään. Hän ei tosiaan ollut lainkaan vähemmän vaikuttava kuin mitä olin aavistellut. Samoin hänen susilaumakseen kuvaamansa ystäväpiiri, kaikki nuoria aikuisia, jotka ovat omalla aloitteellisuudellaan saavuttaneet itsenäisen ja taloudellisesti kestävän elämän. Kaverini opiskelee taloustieteitä, mutta tekee siinä sivussa töitä sijoitusfirmalle (käyttäen uskomattomia aivojaan innovatiivisten sijoitusmuotojen eksperimentointiin) ja vapaaehtoistyötä vaikeammista oloista tulevien nuorten hyväksi. Hänen parhaista kavereistaan yksi oli psykologi, joka on tehnyt asuntojen Airbnb-vuokrauksesta itselleen sivutoimen, ja lääketieteen opiskelija, joka oli vielä kaverianikin suurempi šakkiguru - sekä suomalaisen metallimusiikin ystävä.

Jokaisena Casablancassa viettämistäni päivistä tulin entistä vaikuttuneemmaksi tämän joukon älyllisistä kyvyistä ja siitä, kuinka he olivat tukeneet toisiaan nostaakseen itsensä uudelle tasolle - ja yhä aikuisina kilvoittelivat itsensä kanssa ja keskenään asiassa kuin asiassa, mutta aina suopeasti ja auttaen liittolaisiaan. Tällaisia ystäviä ei löydä joka päivä. Jostain syystä minä kuitenkin onnistun aina löytämään parhaat ihmiset, missä hyvänsä olenkin. En voi sanoa olevani tyytymätön.

Ystäväni vei minut Casablancassa myös šakkiklubille, jossa vanhat mestarit päivät pääksytykseen pelaavat toistensa kanssa. Kaverini oli jo herättänyt siellä varsin paljon huomiota ja kiinnostusta. Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, hän on puolessa vuodessa saavuttanut pelaajana huipputason, ja tietysti voitti myös meidän vetomme sulkevan pelin tuossa kahvilan takaloošissa. Mutta tunnen itseni paljon paremmaksi tämän suhteen tietäessäni, että kaverini myöskin haastoi marokkolaisen kansallisen mestarin ja voitti heidän molemmat ottelunsa - mikä aiheuttikin sen, että vanhat mestarit nyt olivat noteeranneet hänet aivan uudenlaisella kunnioituksella. Tiedän, että tuskin enää pystyn saavuttamaan hänen tasoaan - se vaatisi ponnistuksia, joihin minulla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta - mutta toisaalta saatan ihmetellä itseäni, että vielä joitain kuukausia sitten pystyin voittamaan hänet useaan kertaan peräkkäin, ja tämä herättää ajatuksia myös itseni, liian vanhana aloittaneen, piilevästä potentiaalista.

Viimeinen päiväni Casablancassa oli sellainen, että ystäväni oli varattu aina iltaan saakka, joten sinä päivänä otin autoni ja ajoin Jadidan viehättävän rannikkokaupungin sekä Safin väliin sijoittuvalle ketjulle laguuneja katselemaan lintuja ja maisemia. Löytyihän niitä, molempia. Illaksi palasin viimeisen kerran Casablancaan, sillä ystäväni olivat järjestäneet pienimuotoiset grillikutsut jäähyväisikseni. Hankittiin halal-lihaa ja kaivoin laukuistani useamman Ranskasta ja Portugalista mukaan tulleen viinipullon. Heillä oli myös suomalaista metallimusiikkia.

Seuraavana aamuna alkoi pitkä paluumatkani kohti Suomea, mutta se olkoon seuraavan blogikirjoituksen aiheena.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Helsingistä Coimbraan

Kirjoitan tätä Coimbrassa, Portugalissa. Oli tarkoitus päästä koleaa ja sateista säätä pakoon Suomesta, mutta kehitys on ollut päinvastaista. Saavuttaessamme Duisburgin siellä oli kesäsää, puut täydessä lehdessä ja lämmintä. Vielä Keski-Ranskassa oli kesäistä. Mutta kun saavutimme Bordeaux'n seudulla Atlantin rannikon, alkoi pilviä kasautua uhkaavasti taivaalle. Espanjaan päästyämme on satanut joka päivä, ja milloin ei ole satanut, on ollut koleaa. Portugalissa sama juttu. Niinpä oli aika pitää passiivinen huoltopäivä, hoitaa asioita ja vieläpä kirjoittaa.

Tämänkertaisen automatkan päämäärä on Casablancassa. Kaikki alkoi siitä, että hävisin vedon marokkolaiselle šakkikaverilleni helmikuun lopulla. Olin sitä ennen voittanut kolme edellistä peliämme putkeen, mutta marokkolainen oli joka pelissä yhä vahvempi vastustaja. Neljännessä pelissä hän alkoikin saada yliotetta. Sanoin hänelle, että tällä kertaa hän voittaa. Ystäväni oli epäileväinen asian suhteen, väittäen, että kuitenkin vedän lopulta jonkin tempun hihasta ja voitan. Löimme sitten vedon, että mikäli voitan, hänen on hankittava itsensä Suomeen pelaamaan kanssani vuoden 2021 loppuun mennessä. Mikäli taas hän voittaa, minun on hankkiuduttava Casablancaan ja pelattava hänen kanssaan tämän vuoden loppuun mennessä. Ehdot olivat hieman tiukemmat minulle, koska minun on paljon helpompi päästä Marokkoon kuin ystäväni on päästä Suomeen. Kävi kuten aavistin, marokkolainen voitti. Päätin, etten odota vuoden loppuun, kun syksystä on kuitenkin tulossa kiireinen, ja lentäminen olisi liian helppoa, joten kunnioitan lupaustani tekemällä tämän matkan kunnolla - omalla autollani Helsingistä Casablancaan ja takaisin.

Marokkolainen ystäväni on muutenkin nerokas ja ihailtava ihminen. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo, mutta poikkeuksellisella lahjakkuudellaan ja sisullaan hän pääsi lukion jälkeen huippuyliopistoon Ranskaan. Kaikki kadehtivat häntä. Huomatessaan kuitenkin, että se aiheutti kohtuuttoman taloudellisen taakan hänen leskeksi jääneelle äidilleen, hän palasi jatkamaan opintojaan Marokkoon. Auttaakseen omaa kansaansa ja lapsia, jotka ovat samassa asemassa, jossa hän oli kerran ollut, hän toimii myös vapaaehtoisena opettajana, opettaen vaikeista oloista tuleville lapsille matematiikkaa, kieliä (hän osaa sujuvasti useita) ja šakkia. Hän tuli itse asiassa kiinnostuneeksi šakista yhden oppilaansa kautta ja alkoi sitten hengailla casablancalaisella šakkiklubilla seuraten paikallisten mestarien pelejä ja oppien niistä. Eräänä päivänä hän kulki puiston läpi, jossa vanhat mestarit aina odottivat turhaan haastajia, ja päätti haastaa yhden oppimillaan taktiikoilla. Vanhus saavutti nopeasti yliotteen pelissä, ja oli syönyt ystävältäni useita arvonappuloita. Ystäväni taas keskittyi ainoastaan liikuttamaan solttuja, tunkien niitä yhä edemmäs, ja lopulta - vanhuksen suureksi šokiksi ja yllätykseksi - teki soltulla šakkimatin.

Hänen asenteensa on samanlainen myös toisessa harrastuksessaan, taistelulajeissa. Kerran oli hänellä vastassaan vastustaja, joka oli sekä isompi että vahvempi - ja lisäksi myös nopea. Ystäväni havaitsi kuitenkin hänen hyökkäävän koko ajan samalla kaavalla, ja alkoi itse varioida hyökkäyksiä joka puolelta. Hän laski, että isompi vastustaja tulee väsymään nopeammin kuin hän itse, koska joutuu liikkumaan enemmän ja liikuttamaan isompaa massaa. Näin kävi ja ystäväni voitti ottelun.

Supersankaruudesta huolimatta marokkolainen ystäväni on kuitenkin mitä vaatimattomin ja ystävällisin. Hän sanoo olevansa tietoinen erinomaisuudestaan, mutta että hän vielä lukiolaisena oli koppavampi ja kerskaili, mutta Ranskasta kotimaahan palaaminen oli muuttanut häntä. Hän pitää huolta äidistään, oppilaistaan, kissasta ja koirasta, tekee loppuun ekonomiopintojaan yliopistossa, pelaa ja ottelee ilokseen - ja samasta syystä kuin minäkin, tunteakseen kehittyvänsä. Hän halusi alun perin myös väitellä kanssani kehittääkseen väittelytaitojaan englanniksi ja ranskaksi (espanjaakin hän osaa), mutta vaikka me keskustelemme mitä syvällisimmistä ihmisyyden kysymyksistä, väittelyä niistä ei oikein koskaan tule, koska olemme jotenkin vaistomaisesti samaa mieltä ja jaamme samat arvot. Olemme kokeilleet jopa politiikkaa ja uskontoa, mutta emme saa aikaiseksi taistelua paitsi šakkilaudalla. Ja siellä hän on nykyään minua edellä, voittaen useimmat pelimme, mutta hyväksyn poikkeuksetta kaikki hänen haasteensa, koska parempaa pelikaveria saa hakea.

*   *   *

Otin siis pääsiäisestä alkaen kolme viikkoa lomaa - tämän vuoden pisimmän lomajaksoni - ja lähdin viideltä aamulla pitkänäperjantaina ajamaan Helsingistä kohti Turun satamaa. Mukaan lähti vanhempi suomalainen kaveri, jolla on ensyklopediset tiedot Euroopasta, ja joka on tottunut autoilija, joten saatoimme vaihtaa kuskia aina toisen väsyessä.

Turusta jatkoimme lautalla Maarianhaminan kautta kohti Tukholmaa. Söimme ja nukuimme yhdentoista tunnin laivamatkalla, jotta saatoimme sitten ajaa illalla koko Ruotsin halki ilman muita pysähdyksiä kuin huoltoasemia, joilla tankkasimme bensaa ja kahvia. Perjantain ja lauantain välisenä yönä saavutimme Helsingborgissa lautan Tanskaan ja jatkoimme sitten Själlannin ja Fynin halki ja sillan kautta Jyllantiin. Aamu valkeni Pohjois-Saksassa. Siellä puut olivat vielä lehdettömiä, mutta tiltaltit olivat jo äänessä.

Jatkoimme Duisburgiin, jossa ystäväni Kettu otti meidät vastaan. Kuten aiemmin mainitsin, Duisburgissa oli jo kesä. Puut olivat lehdessä, ulkona tarkeni teepaidassa ja mustapääkertut lauloivat jo. Söimme ja joimme, suomalaiskaverini nukkuessa kävin Ketun kanssa kaupunkia kiertelemässä ja pubeissakin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, jatkoimme Belgiaan. Ardennien laaksoissa vastaan tulivat ensimmäiset haarapääskyt. Kävimme Luxemburgissa ostoksilla ja täyttämässä tankin ja jatkoimme sitten Ranskaan. Teimme kulttuuripysähdyksen Reimsissä, joka on kuuluisa katedraalistaan. Sitten jatkoimme pikkukylien halki, pysähtyen Bonnevalissa ja Châteaudunissä. Ranskassa haarapääskyt olivat jo runsaita, tervapääskyjä alkoi näkyä ja illalla kuulimme jo ensimmäisen kuhankeittäjän ja käen.

Kohteemme sinä päivänä oli Lhommen kylä, jossa tapasimme erään Syyrian-aikaisen ystäväperheeni. He ovat syyrialaiskristittyjä Homsista, jossa olin monesti heidän vieraanaan Syyriassa asuessani. Sittemmin heidän asuntonsa pommitettiin hajalle, kuten suurin osa Homsista. Perheen vanhin poika oli päässyt lääkäriksi Ranskaan jo ennen kuin tapasin heidät. Nuorempi poika on töissä Qatarissa. Vanhemmat pakenivat ensin Turkkiin, sittemmin Ranskaan vanhimman poikansa luo. Pöytä katettiin kebbellä ja muilla herkuilla puutarhaan. Puhuimme paljon, myös Syyriasta.

Maanantaina aloitimme Toursista ja jatkoimme kulttuuripysähdykselle Poitiers'hen. Tervapääskyt kirkuivat taivaalla sankoin parvin. Katselimme kaupunkia, katedraalia, muita pyhiä paikkoja. Taistelukentällä, jossa Kaarle Martel kukisti maurien hyökkäyksen vuonna 732, emme tällä kertaa käyneet. Poitiers'ssa on 600-luvulta peräisin oleva Pyhän Johanneksen kastaamo, katedraali on vasta 1100-luvulta.

Matkamme jatkui Akvitaniaan ja Bordeaux'n kohdalla jouduimme ensimmäistä kertaa matkan aikana pariin ruuhkaan. Kävin Arcachonin lahdenpohjukan Teichissä, joka on merkittävä lintupaikka. Siellä olikin sankkoina parvina kahlaajamuuttoa: iso- ja pikkukuoveja, mustapyrstökuireja, pitkäjalkoja, avosettejä, tundrakurmitsoja, suo- ja lapinsirrejä, valko-, musta- ja punajalkavikloja. Oli myös paljon lapasorsia, silkkikerttuset ja etelänsatakielet lauloivat kaikkialla pöpeliköissä, mutta ensimmäiset ruokokerttusetkin olivat jo äänessä. Yksinäinen flamingo oli tällä kertaa ainoa lajiaan. Majoituimme Luën kylän lähellä olleessa maalaismajatalossa, jota piti ystävällinen perhe. Vihertikka ja harjalintu mekastivat illalla ja aamulla.

Tiistaiaamuna aloitimme Orxin kosteikoilta, jossa oli lehmähaikara, mutta muuten lähinnä tavanomaisia peruslintuja. Muutamia taveja ja harmaasorsia, ruskosuohaukka. Saksan, Belgian ja Ranskan halki ajettaessa oli hiirihaukka ollut yleisin petolintu - muutama börringeläinenkin nähtiin - mutta Akvitaniasta alkaen haarahaukasta tuli yleisin. Jokunen isohaarahaukka, pari niittysuohaukkaa.

Ajoimme rajan yli Espanjaan, Baskimaahan, jossa ensimmäinen kulttuuripysähdyksemme oli Donostia eli San Sebastián. Donostiassa oli jo kovasti koleaa ja sateista, kylmä tuuli puhalsi Biskajanlahdelta. Kävimme kahvilla. Sateiden piiskatessa ajoittain tuulilasiamme ja maisemaa, jatkoimme Kastilian puolelle ja Burgosiin, johon ehdimme vielä hyvissä ajoin valoisan aikaan, katselemaan vanhaakaupunkia, katedraalia ja muita nähtävyyksiä. Kävimme ostamassa kinkkua, juustoa ja viinejä sekä paikallisessa bodegassa.

Keskiviikkona ensimmäinen kulttuurikohteemme oli Salamancan kuuluisa yliopistokaupunki Kastilian ylänköisellä sydänmaalla. Salamancassa on hyvin näyttävät vanhakaupunki ja yliopisto ja se onkin espanjan kielen ja kulttuurin kehtoja. Sade latisti hieman vierailuamme ja jouduimme pariin otteeseen suojautumaan ravintoloihin. Kastilian halki ajettaessa sateettomina hetkinä näkyi kuitenkin muutamia hyviä lintuja: katto- ja mustahaikaroita, molempia haarahaukkoja, suohaukkoja, pikkukotka.

Ajoimme Ciudad Rodrigon kautta Portugaliin, jossa piti sääennusteiden mukaan olla aurinkoisempaa, mutta eipä ollut. Sateet jatkuivat vähän väliä. Heti rajan ylitettyämme suuntasimme Vilar Formososta etelään kohti Sabugalia. Tällä Ribacoan alueella on arohabitaatteja, jotka ovat linnustollisesti ja muutenkin luontonsa puolesta tavattoman rikkaita. Alueella kasvaa paljon kahta alkuperäistä tammilajia. Käki ja kuhankeittäjä olivat tulleet tännekin, samoin etelänsatakieli ja runsaasti haarapääskyjä, mutta kevät oli silti vasta aluillaan, monet puut vielä lehdettömiä - kyse on ylämaasta - ja niinpä esimerkiksi sylviakerttuja tai kultarintoja ei vielä näkynyt. Kävimme Focalhosin kylässä sekä vuorenhuipulla Sortelhan kivisessä kylässä, jossa on näyttävä linna. Siellä oli myös kalliopääskyjä, kivikkokiuru ja nokkavarpusia.

Ribacoan alueen jälkeen olisi huvittanut retkeillä hieman Serra de Estrelan vuoristomaastoissa, mutta sää äityi niin surkeaksi, että jouduimme vain ylittämään vuoret serpentiiniteitä pitkin vuoroin räntäsateessa, vuoroin hernerokkasumussa. Ylhäällä oli metsissä vielä lunta. Sää pysyi huonona aina Coimbraan saakka, johon majoituimme.

Ilta oli kuitenkin mielenkiintoinen. Oli neilikkavallankumouksen muistopäivä, joka on Portugalissa pyhä ja koko tämän yliopistokaupungin nuoriso oli lähtenyt baareihin. Päädyimme myös taidegalleriaan, jossa paikallinen vasemmisto juhli vallankumousta ja jakeli edullisesti hyviä viinejä myös paikalle sattuneille ulkomaisille vieraille. Coimbran vanhakaupunki on erittäin kaunis, myös kaukaa katsottuna - valkeat talot kohoavat vuoren huipulla. Jyrkkiä ja kapeita mukulakivikujia riittää. Katedraali ja yliopisto ovat kukkulalla.

Suomalaiskaverini lähti Espanjaan rannalle, minä taas jäin Coimbraan. Joudun odottelemaan jonkin aikaa aiottua enemmän Portugalissa, koska olen kadottanut rekisteriotteeni ja jouduin tilaamaan Suomesta uuden, jotta pääsisin autollani Marokkoon. Tämä on takaisku, mutta hyödynnän sitten odottelupäivät tutustumalla uusiin lintupaikkoihin ja kaupunkeihin Portugalissa, jossa en ole tullut aiemmin matkailleeksi kuin kerran, ja silloinkin kolusin lähinnä eteläisintä osaa maasta.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Kevään neljä hetkeä

En yleensä muista lapsuudestani juuri muuta kuin väläyksiä eivätkä nekään tavallisesti onnellisia. Muistan kuitenkin jostain syystä, kuinka neljäs neljättä tapasi olla vuodesta toiseen se päivä, jolloin alkoi näkyä muuttolintuja. Maaliskuussa oli ehkä nähnyt mahdollisia muuttolintuja, jotka kuitenkin olivat saattaneet talvehtia rannikollamme, mutta huhtikuun neljäntenä olivat jo saapuneet töyhtöhyypät, kiurut ja ensimmäiset peipot. Töölönlahdella talvehtineiden sorsien lisäksi alkoi ilmaantua ensimmäisiä telkkiä ja isokoskeloita sisävesienkin harvoihin sulapaikkoihin.

Nykyisin keväät alkavat hieman aikaisemmin. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja kiurut ilmaantuivat maaliskuun lopussa Viikin lumettomille pelloille. Oli jo hemppoparvia ja naurulokkeja meni yli parvissa. Vanhankaupunginlahden jäällä jäkitti parikymmentä harmaahaikaraa asennossa odottamassa jään sulamista. Pelloilla laidunsi jo useita lajeja hanhia. Talvilinnutkin olivat saaneet äänensä kuuluville. Tiaisten lisäksi tikat olivat hyvin aktiivisia: pikkutikat soidinsivat, käpytikat takoivat kaarnaa ja palokärki huusi. Seuraavan viikon aikana peipot ja rastaat jo valtasivat metsät. Laulunsa palasi etelästä iloksemme pitkän ankean talven päätteeksi.

Kevät on hieman herätellyt mieltäni horroksesta. Olen tullut ravituksi kuolleiden sorkkaeläinten punaisesta lihasta ja sitäkin punaisemmasta viinistä, sillä naapurini ja minun kaksoismonarkiassa on ympärivuotinen grillikausi. Aika ajoin käy vieraita. Muuten elämä itäisissä lähiöissä voisi käydä yksitoikkoiseksi.

En ehkä enää koskaan osaa suhtautua mihinkään residenssiini kotina. Kaikki tuntuu aina väliaikaiselta, eikä se välttämättä ole huono asia, koska ajatus lopullisesta asettumisesta viettää kaltevasti kuolemaan päin. Neljä ja neljä, slaavilaisen mytologian kuolemanluku. Odotan aina lähtöä johonkin, mutten lopullista. Sitä ei tarvitse odottaa - se tulee kuitenkin kun aika on.

Oikeastaan ei minulla ole koskaan ollut kotia siinä merkityksessä kuin useimmat sen vaiston varassa mieltävät. Lapsena minulle tehtiin aina selväksi, että paikka, jossa asuin, oli vanhempieni koti, ei minun. Aikuisena ei ollut sellaista paikkaa, johon olisin palannut lomillani tai sukujuhlien yhteydessä - niin, että se olisi jotenkin tuntunut omalta, osalta itseäni.

Koti sijaitsee minulle muualla kuin taloissa. Talot puhuttelevat minua hyvin vähän. Olen niissä vieraana tai käytän niitä vieraiden majoittamiseen, ollen itse yksi noista vieraista. Kokonaiset kaupungit ja maisemat tuntuivat sen sijaan ajoittain kotoisilta, mutta vain ajoittain. Palatessani niihin olen vieras. Tämä ei johdu siitä, että kaupungit olisivat ulkoisesti muuttuneet minulle vieraiksi, vaan siitä, että entiset ystävät kussakin kaupungissa ovat hajaantuneet uusiin paikkoihin. He ovat jossain, mutta eivät siellä, missä kerran tunsimme olevamme kotonamme. Hetken ajan. Hetki saattoi kestää pari vuotta, kolme tai äärimmäisillään neljäkin. Neljä. Sitä pidempään en ole aikuisiälläni asunut yhteen menoon missään.

Lähimmäksi kodin tunnetta pääsen tiettyjen ihmisten seurassa. Enkä välttämättä edes seurassa. Heidän olemassaolonsa riittää. He ovat kuin eläviä hirnyrkkejä (Harry Potter -viittaus), joista kukin kantaa sisällään osaa sielustani. Ilman heidän olemassaoloaan tuntuisi kuin en olisi oikeastaan lainkaan olemassa. Yhteys heihin taas palauttaa esiin tuon kätketyn palan sielustani, tuottaen tunteen, joka muistuttanee sitä, mitä normi-ihmiset kokevat käydessään lomilla kotonaan tai mummolassa. Useimmat (joskaan eivät aivan kaikki) elossa olevista hirnyrkeistäni ovat nykyään itseäni nuorempia. Sekin kertoo tarinaa eräänlaisesta juurettomuudesta. Takerrun tulevaisuuteen, toivoon, niin kuin muut menneisyyteensä, muistoon.

Siellä missä nuo ihmiset tulevat yhteen, kokoontuu useampia hirnyrkkien kätkemiä palasia sielustani, ja sellaisina kodikkuuden hetkinä tuntuu kuin olisin melkein materialisoitumassa kokonaiseksi. Ainakin hetkeksi. Sitten kaikki jotenkin taas haihtuu ja katoaa kuten se aave, joka olen. Se kaikki ei kuitenkaan katoa lopullisesti, vaan jatkaa olemassaoloaan hirnyrkkien kautta, jotka kulkevat kulkujaan, ja sieluni kappaleet heidän kanssaan.

On ihmisiä, jotka ovat luontaisesti niin mustasukkaisia, etteivät halua ystäviensä tapaavan tai edes tuntevan toisiaan. Tällaiset ihmiset aiheuttavat minulle rasitusta, mutta koetan heitä ymmärtää - menettämisen pelko on kova asia. Itse kuulun kuitenkin päinvastaiseen ihmistyyppiin. Vaikka olen introvertti enkä mikään suuri seuramies, tuntuu minulle luontevalta ja mielekkäältä, että verkostoni paitsi laajenee, myös vahvistuu synaptisesti. Sen elävät hermosolut luovat synaptisia yhteyksiä paitsi minuun, myös toisiinsa - ja katso, näin on hyvä. Varsinkin kun se tarkoittaa samalla, että sieluni palasia ajoittain tulee kokoon useampia, jolloin tunnen olevani todellisempi.

Tiedon puuni varjosta katselen suopeudella, kun ystävistäni tulee myös toistensa ystäviä. Lopulta sielunkappaleeni ovat levinneinä niin laajalle ympäri maailman, ettei niitä voi koskaan kokonaan hävittää tai myrkyttää. Olisikin epäilemättä virhe, jos kaikki munat olisivat samassa korissa. Sellainen kori vetää liikaa puoleensa vihollisia ja tuhovoimia. Se, että Gulistanin salainen puutarha on olemassa vain ideana, ehkäisee avohakkuun määräämistä juuri sinne, kuten epäilemättä tapahtuisi, jos jotain niin kaunista olisi yhdessä ja vain yhdessä konkreettisessa paikassa.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Maaliskuu marssii

Olkoon tämä sitten maaliskuun blogikirjoitus. Viesti siitä, että kirjoittaja on yhä elossa, vaikkei juuri kirjoitakaan enää. Muusan katoaminen koskee ikävä kyllä kaikkia kirjoittamisen lajeja: en ole aikoihin saanut aikaan runoutta, proosaa sen enempää kuin blogikirjoituksia tai artikkeleitakaan. Yksi syy tähän on tietysti se, ettei kukaan maksa mistään niistä. Suomessa asuessa on lakkaamatta ajateltava, mistä hankkia lisää uhrattavaksi verottajamoolokin ahnaaseen kitaan. Mutta kun en aiemminkaan ole juuri maksusta laulanut, on taustalla oltava muitakin syitä.

Apatialle pitäisi olla odotettavissa muutosta sikäli, että maaliskuun ennätettyä lopputaipaleelleen alkaa päivänvaloa jo nähdä työmatkoilla aamuisin ja iltaisin. Maanantaiaamuna lensi suuri parvi kalalokkeja lähiöni yli pohjoiseen - ensimmäiset varmat muuttolinnut tänä vuonna, kun tähän asti nähdyt harmaalokit, musta- ja räkättirastaat ovat saattaneet talvehtia täällä. Hankien alta on paljastunut martaanruskeaa sellaisena kuin se sinne talven alle jäi, mutta myös viheriöivää. Jossain on jo löydetty leskenlehtiä.

Vaalit ovat koittamassa, ja vaikka Kokoomus on monessa suhteessa pettänyt äänestäjänsä, jää oikeastaan ainoaksi mahdolliseksi suosituksekseni äänestää puoluetta, joka ei ole yhtä fanaattisesti korottamassa veroja ja sääntelyä kuin muut. Uudellamaalla äänestyssuositukseni on puolueen muutoksentuuli, Elina Lepomäki, joka on hankkinut kannuksensa kansainvälisessä liike-elämässä eikä muiden ihmisten rahojen polttamisessa (jota politiikaksi kutsutaan), ja ehkä juuri siksi tuntuu tajuavan asioista muita enemmän. Tai ehkä hänellä on vain vähemmän tarvetta kumarrella kummisetiä, mikä on aina hyväksi itsenäiselle ajattelukyvylle.

Ehkä muissakin vaalipiireissä on vastaavia henkilöitä. Olen kuullut hyvää useammasta tutustani, jotka ovat ehdolla - useammassa puolueessa. En kuitenkaan suoralta kädeltä osaa nimetä ketään, koska äänestyssuositukseni ei voi mennä kenellekään autoritarismin, fasismin tai rasismin kanssa flirttailevalle tai julkisten menojen paisuttamista kannattavalle, ja nämä jo ulossulkevat reippaasti yli 90 % ehdokkaista.

Rationaalisia äänestysstrategioita on nähdäkseni kolme. Ensimmäinen niistä on äänestää puolueista vähiten huonoa, vaikka päätyisi siten äänestämään pienpuoluetta, joka ei nykyjärjestelmällä tule pääsemään Eduskuntaan ellei tee vaaliliittoa jonkun isomman kanssa. Vaalit voivat silti tuoda sellaiselle julkisuutta ja siten mahdollista nostetta kunnallisella tasolla.

Toinen rationaalinen äänestystapa on yrittää äänestää terveitä voimia jonkin ison tai keskisuuren puolueen sisällä, jotta hyvien ehdokkaiden noste vähitellen muuttaisi koko puolueen linjaa terveempään suuntaan. Tämä on se strategia, johon itse päätynen.

Kolmas kiistattoman rationaalinen ratkaisu on äänestää kaveria. Siinä on se järki, että voi ajatella pystyvänsä vaikuttamaan suoraan henkilöön ja hänen ajatuksiinsa. Tämä äänestysratkaisu on erityisen perusteltu silloin, jos kaveri on kiikun-kaakun mahdollinen läpimenijä. Jos mitään toivoa ei ole, silloin ääni menee puolueelle, joten on hyvä varmistaa, että kaveri on ellei optimaalisessa niin ainakin siedettävässä puolueessa.

Äänestämättä jättäminen ei ole rationaalinen strategia, sillä se vain eliminoi oman vaikutuksen. Mitään kannanottoa sillä ei voi antaa - tai jos huono äänestysprosentti sellaiseksi tulkitaan, se tulkitaan kuitenkin väärin, koska tulkinnasta päättävät ne, jotka hallitsevat julkista tilaa.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Karkauspäivän aattona

Olen kärsinyt apatiasta, pysähtyneisyydestä ja sen myötä masennuksesta toista viikkoa. Vaikka valo alkaa jo lisääntyä ja talitintit ja mustarastaat pitää ääntä itsestään, ei vielä voi oikein sanoa kevään rientäneen rintoihin. Kirjoitan tavallisista asioista, jotta kirjoittaisin edes jotain. Onneksi etnisesti värisevässä Itä-Helsingissä on myös ilonaiheita ihmeteltäviksi. Mainostan niistä tässä kolmea.

Ensinnäkin, on Kontulan Shish Kebab, paikka, jossa voisi luulla olevansa Eufratin laaksossa Irakissa tai Itä-Syyriassa. Ruoka-annosten hintaan kuuluvat linssikeitto, salaatti, naan ja rajattomasti teetä. Viimeksi mainitusta syystä paikassa voi syömisen lisäksi vaikka pelata šakkia tai backgammonia, ellei sitten halua mennä pelejä varten jatkoille johonkin samaisen orientaalisen eläväisen lähiön vesipiiputuspaikoista.

Toiseksi, Itäkeskuksen kupeessa olevan Puhoksen katutasosta löytyvä Kirkuk on vielä edellä mainittua autenttisempi ja nimensä mukaisesti kirkukilainen paikka. Ruoat ovat erinomaisia, samoin palvelu. Täälläkin tee kuuluu kaupan päälle. Lisäetuna on, että loošeissa voi länsimaisten tuolien sijaan istua tai lojua itämaisilla tyynyillä.

Useimmissa Kontulan ja Itäkeskuksen kurdi- ja arabipaikoissa on se pieni puute, että alkoholia niissä ei tarjoilla. Tämä asia korjautuu Myllypuron Efesoksessa, joka on jo pidempään ollut alueen paras ruokaravintola, vaikka sijaitseekin huoltoaseman yhteydessä ja saattaa siksi jäädä monelta huomaamatta. Kannattaa kokeilla vaikka paikan ali nazikia jollain viinivalikoiman viineistä - erinomaista.

Yläkerran ravintola on turkkilainen, mutta omistajanvaihdoksen myötä alakertaan on avattu lisäksi vesipiippubaari, ja tällä kertaa kyseessä tosiaankin on baari, josta saa myös haram-juomia. Paikasta on nopeasti tullut nuorison suosikki ja hämmästyttävää kyllä, se on täynnä väkeä jopa maanantai-iltaisin. Erityismaininnan ansaitsee se, että verrattuna Kontulan ja Itäkeskuksen asiakaskunnaltaan varsin miesvoittoisiin paikkoihin, näyttää Efesoksen shishabaarissa olevan usein selkeä enemmistö nuoria naisia. Jos ihmettelit, missä kaikki nuoret maahanmuuttajanaiset käyvät perjantai-iltaisin, kauempaa ei tarvitse etsiä.

Paikka on huomioinut monikulttuurisen asiakaskuntansa paitsi haram-ystävällisessä tarjoilussa, myös musiikissa, sillä se näyttää soittavan iloisesti sekaisin ja vuorotellen turkkilaista, kurdilaista, arabialaista, venäläistä, englannin- ja espanjankielistä sekä myöskin kantasuomalaista poppia.

*   *   *

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat jossain määrin kärsineet šakinpeluustani. Tapasin saada paljon kirjoja luettua sillä tavoin, että kannoin niitä aina mukanani ja käytin lukemiseen luppohetket pysäkeillä, metrossa, sporassa, lounastauolla ja odotellessani jotakuta kontaktia saapuvaksi. Nykyisin nämä luppohetket menevät šakkisiirtojen miettimiseen ja konversaatioihin pelikaverien kanssa pitkin maailmaa.

Pitkään kirja ja pelit olivat tasoissa, mutta säännöllisiä pelikavereita on koko ajan tullut lisää - sillä seurauksella, että en oikeastaan enää aloita uusia pelejä sattumanvaraisten tuntemattomien kanssa, kun samat vakiovastustajat haastavat uuteen aina saman tien edellisen pelin päätyttyä. Niinpä käynnissä on jatkuvasti useampi tusina pelejä, joissa kumpikin osapuoli tekee siirtoja silloin kun heillä on siihen tyhjiä hetkiä.

Interaktio on pelien koukuttava ominaisuus. Kuvasin joskus peliä kirjoittamalla, että käynnissä on aina kaksi taistelua samanaikaisesti. Ensimmäinen niistä käydään oman itsen kanssa. Se on ankara mielentaisto, jotta valitsisi oikean, parhaan siirron, tai välttäisi pahimman luokan virheet. Oikean vireen sattuessa vaisto kertoo usein oikeat siirrot paremmin kuin yliajattelu, sillä liian monimutkaisilla laskelmointiketjuilla on taipumus mennä pahemmin pieleen kuin muutaman siirron melko yksinkertaisilla vaihtoehtoketjuilla. Näin ainakin sillä amatööritasolla, jossa minä ja valtaosa vakiovastustajistani vielä olemme. Suurin osa kun on sellaisia, jotka ovat luokituksessaan muutaman sadan pisteen säteellä itsestäni.

Oikea pelivire on yhteydessä oman kognitiivisen kapasiteetin vaihteluun, joka säännönmukaisten pelien kautta on tullut empiirisesti havaittavaksi ja huomattavankin näkyväksi. Se on kuitenkin yhteydessä myös toiseen, samanaikaisesti edellisen kanssa käytävään taisteluun, joka liittyy tietysti siihen, että nappuloiden takana, jossain päin maailmaa, on toinen elävä ja älykäs ihminen, joka tekee omia siirtojaan, ja joka hänkin pyrkii voittoon. Mitä tutummiksi vastustajat käyvät, sitä enemmän heitä lukee paitsi pelaajina, myös ihmisinä.

Niinpä käynnissä on aina vielä kolmaskin taistelu, vaikka se oikeastaan ei ole taistelu vaan näytöstaistelun ystävällinen takanäyttämö, chattiruutu, jossa yleensä pelikaveruuden alkuaikoina puhutaan lähinnä pelistä, mutta viikkojen ja kuukausien kuluttua jo kaikesta muusta. Ja niin käy, että elävän ihmisen lukeminen yleensä voittaa kirjan lukemisen, kun on valittava, katsooko metrossa kirjan sivuja vai kännykän peli- ja chattiruutua.

*   *   *

Kaikki ei koskaan ole sitä, miltä se pinnalta katsoen näyttää. Lähetit eivät alkujaan olleet lähettejä. Eikä kuningatar ollut kuningatar. Eivätkä tornitkaan olleet torneja.

Suomessa lähettinä tunnettu nappula, joka useimmissa germaanisissa kielissä on juoksija ja englannissa piispa, oli alun perin norsu. Kuningaspelin nappulat nimittäin simuloivat varhaiskeskiajan intialaista armeijaa, johon sotanorsut kuuluivat. Norsut olivat norsuja vielä persialaisilla ja arabeilla, joiden kautta šakki kulkeutui Eurooppaan - ja Euroopassa espanjalaiset yhä käyttävät nappulasta arabialaista, norsua tarkoittavaa sanaa. Arabiaksi nappula on nimittäin al-fîl, elefantti. Arabeille sotanorsujen käsite oli vielä tuttu kontakteistaan persialaisiin ja intialaisiin, kun taas Euroopassa sotanorsut muistettiin vain puunilaissodista. Kun maurit toivat pelin Iberian niemimaalle, espanjalaiset ottivat sanan käyttöön sellaisenaan, el alfil. Tietääkseni tämä sana ei espanjassa tarkoita mitään muuta kuin kyseistä šakkinappulaa. Myös venäjäksi nappula on yhä norsu (slon).

Miten norsuista sitten tuli lähettejä tai piispoja? Netissä on esitetty asiaan erilaisia teorioita, mm. tyyliteltyjen norsun korvien ja syöksyhampaiden virheellistä tulkitsemista piispanhatuksi. Minusta uskottavin selitys on kuitenkin kielellinen: Kun šakki kulkeutui Espanjasta seuraavaan eurooppalaiseen šakkimaahan, Italiaan, tulkitsivat italialaiset alfilin tarkoittavan alfierea, joka on italian kielen lähettiä, sanansaattajaa tarkoittava sana. Italialaiset alkoivat myös kuvata nappulan tyylitellyn norsun sijaan miehenä, jolla on hiippamainen hattu. Tämä "lähetin" hattu puolestaan lienee johtanut siihen, että englannin kielessä kyseisestä nappulasta tuli piispa (bishop). Juoksijaksi nappula muuttui sen myötä, että sen liikkuminen sai nykyiset ratansa - alkuperäisessä intialaisessa versiossa ne nimittäin liikkuivat enemmän ratsujen tapaan, lyhyempiä matkoja, mutta pystyen hyppäämään toisten nappuloiden yli.

Vielä omituisempaa on se, että tornit liikkuvat nopeasti pitkiä suoria. Useimmissa eurooppalaisissa kielissä kyseinen nappula on nimeltään torni (esim. espanjan torre), linnoitus tai linna. Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin jälleen englanti, jossa kielessä kyseinen nappula on nimeltään rook. Merkillinen sana, sillä sehän merkitsee mustavarista tai aloittelijaa. Oletinkin alkujaan, että nimi tulisi espanjan käsitteestä enroque, joka suomeksi on tornitus ja englanniksi castling. Hiljattain minulle kuitenkin selvisi, että rook taitaa tulla suoraan arabiaa edeltäneestä šakkikielestä, persiasta, mikä myös paljastaa syyn siihen, että tornit liikkuvat pitkiä suoria matkoja. Persian termi kyseiselle nappulalle nimittäin on rukh, ja tarkoittaa sotavaunua. Se onkin looginen sivusta-ase, jos ajatellaan pelinappuloita keskiaikaisena intialaisena armeijana. Ja se myös liikkuu nopeasti suoraa viivaa.

Upseeriston muut osat ovat siis johdonmukaisia: reunoilla ovat sotavaunut, sitten ratsumiehet ja sisimpänä sotanorsut. Kuninkaan tärkein nappula on kuitenkin epälooginen: miksi kuningatar olisi jokin superase? Kyse ei ollutkaan alun perin kuningattaresta, vaan suurvisiiristä, joka sota-aikoina toimi kuninkaan sodanjohtajana. Intialaiset, persialaiset ja arabit kutsuvatkin yhä kyseistä nappulaa visiiriksi, samoin venäläiset kutsuvat sitä persialaisella nimellä (ferz) ja jopa puolalaiset hetmanniksi. Vasta läntisessä Euroopassa nappulasta tuli kuningatar - ehkä siksi, että pelin ajateltiin simuloivan sotatantereen sijaan enemmän hovijuonitteluja.

*   *   *

Mitä keski-ikäisemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen löytänyt inspiraatiota ja toivoa nuorisosta. Tarkemmin sanottua tieteitä ja taiteita, kaunokirjallista kirjoittamista ja šakkia harrastavista nuorista, jotka tulivat alun perin elämääni parin nettifoorumin kautta, mutta kun jo ajattelin heidän kaikkien aikuistuneen, seurasivat yksiä toiset - maailmasta on tullut paikka, jossa kaikki tapahtuu sosiaalisten verkostojen kautta - ja niinpä näyttää, ettei virta lopu. Ja hyvä niin. Enpähän pääse menettämään kosketustani uusiin sukupolviin ja siihen, mitä heidän päidensä sisällä on.

Ajoittain olen ollut niin vaikuttunut, että mieleeni on tullut mielettömiä ja epäilemättä epärealistisia ajatuksia vaihtaa vielä vanhoilla päivillä kokonaan uraani, lukea itselleni pedagogin paperit ja lähteä opettajaksi. Siinä ammatissa kun luultavasti voi vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin missään muussa (paitsi ehkä toimittajan ammatissa).

Toisaalta sen perusteella, mitä kuulen opettajiksi valmistuneilta kavereilta, tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta. Maailman parhaaksi kutsuttua opetusjärjestelmää ollaan kovaa vauhtia muokkaamassa joksikin omituisten ihmiskokeiden itsepalvelukulttuuriksi, jossa nuorison kai oletetaan itseoppivan ilmiöitä googlettamalla, jotta opettajatkin voitaisiin korvata digisovelluksilla.

Lisäksi luulen, että se nuoriso, jonka kanssa olen ollut vuosia tekemisissä, ei edusta oman tai minkään ikäryhmän keskiarvoa. Niinpä opettajaksi ryhtyminen voisikin olla varmin tapa tuhota ne kauniit illuusiot, joita minulle on syntynyt fiksusta nuorisosta.

*   *   *

Nuorison myötävaikutuksella ja myös konkreettisilla kontribuutioilla kirjoittamalleni romaanikäsikirjoitukselle, joka paisui Tolkienin Sormusten herran pituuteen ja valmistui toukokuussa, ei kuulu kovinkaan hyvää. En usko, että yksikään kustantajista, jolle sitä tarjosin, lopulta edes vaivautui lukemaan sitä. Ainakaan mikään ei viittaa siihen suuntaan. Tämä on ikävää, koska tarkoittaa myös, etten saanut eväitä tehdä käsikirjoitukselle mitään, millä sitä voisi kehittää tai parantaa.

Yksi asia kuitenkin tuli selväksi. Mitään pitkää ei julkaista. Sellaisesta ei pidä enää kukaan (paitsi kirjoja ostava yleisö, joka ahmii Game of Thronesia ja Harry Potteria). Niinpä päätinkin periaatetasolla jakaa sen trilogiaksi. Se onnistuu melko johdonmukaisesti, ja vieläpä siten, että jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä, vaikkakin keskeisten kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii kaikki kolme osaa (tai vähintään ensimmäisen ja viimeisen).

Käsikirjoitus oli pitkään pölyä keräämässä, kun menetin vähitellen mielenkiintoni siihen. Hiljattain sain kuitenkin pelikaverien joukosta uuden lukijan, uruguaylaisen lukiolais-šakkimestarin, joka vieläpä edusti käsikirjoituksen nimenomaista kohderyhmää olemalla nuori ironinen nero. Se, että hän piti käsikirjoituksesta niin paljon, sai minut tarttumaan siihen uudelleen. Tosin saatan jatkossa keskittyä lähinnä englanninkieliseen versioon, Suomi kun vaikuttaa toivottoman suljetulta markkinalta.

Myös nettijulkaisemista on muutama kaveri suositellut, mutta olen sen suhteen vähän skeptinen. Nettijulkaiseminen johtaisi lähinnä siihen, että sitä ei voisi enää julkaista kaupallisten kustantajien kautta - mutta sen sijaan joku sen julkaisisi Intiassa omissa nimissään. Sitä paitsi jos tuttuni ja kaverini haluavat sen lukea, minun on joka tapauksessa helpompi lähettää se heille PDF-versiona, joka on helposti luettavissa kännykällä, lukulaitteella tai läppärillä.

torstai 7. helmikuuta 2019

Kolumbiassa

Tapanani on ollut tehdä kullakin talvikaudella matka johonkin maailman lämpimistä vyöhykkeistä, kun taas Euroopan kesän aikaan pyrin yksityisautoilemaan kotimantereella. Viime talven pimeimmän ja kylmimmän kauden matkani suuntautuivat Borneolle, Jaavalle, Balille ja Floresille. Olin harkinnut jatkavani Indonesian saarten läpikäymistä tänäkin talvena, mutta lomani osuivat Sundasaariston pahimman sadekauden aikaan. Muuan ystävä Kolumbiasta sen sijaan mainosti kotimaassaan vallitsevan tammikuussa mitä mainioimman sään.

Tämän vuoden talvikohteeksi valikoitui siten Kolumbia, johon minulla oli useita valideja syitä matkustaa. Ensinnäkin, maassa on maailman kaikista maista suurin määrä eri lintulajeja, kiitos trooppisen sijainnin ja muiden maantieteellisten seikkojen: Kolumbian läpi kulkee kolme pitkää Andien vuoriketjua, joiden lisäksi ovat vielä eristyneet Santa Martan ja Baudóvuorten endemismivyöhykkeet. Kolumbialla on niin ikään sekä Karibian rannikkoa pohjoisessa että Tyynenmeren rannikkoa lännessä. Maan itäosissa sinne ulottuvat Amazonin ja Orinocon vesistöt, joiden lisäksi Kolumbiaa halkovat Magdalenan ja Caucan jokilaaksot.

Toiseksi, olen viime vuosien aikana hankkinut runouden, šakin ja ornitologian kautta useita mielenkiintoisia ystäviä Kolumbiasta. Espanjan kielitaitoni parannuttua kielimuuria oli yhä vähemmän. Pari ystävistäni jäi tosin matkalla tapaamatta uudenvuoden jälkeisen ajankohdan ja maantieteen vuoksi, kun toinen caleñoista ja bogotálainen yliopisto-opiskelija olivat lähteneet sukuloimaan yksi Putumayoon ja toinen Casanareen. Jos minulla olisi ollut käytössäni viikko lisää, olisin ehtinyt käydä tapaamassa heidätkin. Nyt he jäivät hyviksi syiksi palata maahan myöhemmin.

Kolmanneksi, takavuosina huonossa ja turvattomassa maineessa ollut Kolumbia on saanut asiansa kiitettävällä tavalla järjestykseen. Sisällissotaa ei enää käydä, vaikka jokunen ääriryhmä vielä operoikin syrjäisemmillä alueilla. Tavanomainen katurikollisuus on vähentynyt tuntuvasti. Talous on kasvanut ja kasvaa yhä. Aiemmin sissisodasta kärsineen köyhän Kolumbian kansalaiset pakenivat naapurissa olevaan rikkaaseen öljyvaltioon Venezuelaan, mutta nyt osat ovat vaihtuneet. Chávezin ja Maduron korruptoitunut autoritarismi on syössyt Venezuelan kaaokseen ja jo miljoonat venezuelalaiset ovat paenneet vuorostaan Kolumbiaan.

Kaiken kaikkiaan matka oli tähänastisistani rengasmatkoistani oikeastaan parhaita, sekä lintulajeissa että uusissa sosiaalisissa kontakteissa mitattuna. Minulla oli kaksi erinomaista kontaktia lintupuolella, joiden paikka- ja lajituntemus moninkertaisti sen, mitä olisin omin avuin onnistunut löytämään. Lisäksi tapasin kaksi šakin ja runouden kautta tullutta ystävää, joiden kummankin kohdalla oli kyse ensi kerrasta livenä, vuosien nettikontaktin jälkeen. Kolumbialaiset ovat mukavaa ja miellyttävää väkeä, järki päässä ja jalat maassa, riittävän omanarvontuntoisia mutta vailla eräiden toisten Etelä-Amerikan maiden identiteetteihin liittyviä suhteettomia egoilmentymiä.

*   *   *

Saavuin joulukuun lopulla Amsterdamista suoralla lennolla Bogotáan. Se on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista pääkaupungeista, La Pazin ja Quiton jälkeen. Addis Abeba ja Thimpu näyttävät jäävän alle sata metriä jälkeen Bogotásta, mutta laskutavoissa näkyy myös olevan eroja, joilla saadaan hieman erilainen järjestys mainittujen kolmen osalle. Joka tapauksessa Bogotá on troopillisesta sijainnistaan huolimatta niin korkealla ylängöllä, että siellä ei ole koskaan kuuma - ja usein suorastaan viileää.

Ehdin viettää Bogotássa pari päivää matkan alkuun, lähinnä Candelariassa ja keskustassa. Hyvät ruoat ja viinit olivat edullisia. Onnistuin pienellä etsimisellä löytämään marketeista kolumbialaisiakin viinejä, vaikka tarjontaa hallitsi Chilen ja Argentiinan tuotanto. Sitten lensin edullisella maan sisäisellä lennolla Kolumbian kakkoskaupunkiin Medellíniin tapaamaan biologikontakteja. Vaikka vietimme suurimman osan ajasta maastossa lintuhimojemme parissa, en malttanut olla perehtymättä myös Medellínin ravintola-, viini- ja olutskeneen.

Medellín on tullut pitkän matkan takavuosien maineestaan huumekartellikaupunkina. Se on nykyisin Kolumbian vaurain suurkaupunki, kahvinviljelyn maailmankeskuksen Antióquian läänin keskus, johon on muodostunut useita hipsterien ja turistien suosimia alueita. Medellínin sijainti alemmalla ylängöllä kuin Bogotá takaa sinne ympärivuotisen ihanneilmaston. Antióquian alueen asukkaita kutsutaan paisoiksi - regionalismi on Kolumbiassa vahvaa.

Lintuja kävimme etsimässä Amalitan pieneltä kosteikolta Rio Negron läheltä. Siellä oli satapäin eteläamerikanhyyppiä, kymmenittäin ruskoviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, siniliejukanoja ja amerikanliejukanoja. Siellä täällä kuljeskeli lumpeiden päällä helttajassanoita pitkine varpaineen. Yksittäisiä amerikansipejä ja isokeltajalkavikloja käyskenteli rannoilla. Ruohikoissa ruokaili parvittain puna- ja huppusirkkusia, siellä täällä kultakurkku- ja samettisirkkusia. Sirkkusten joukkoon olivat lyöttäytyneet myös sekä ulkoisesti että elintavoiltaan samanlaiset intianmanikit - tässä on kuitenkin kyse vieraslajista, joka on levinnyt Kolumbiaan ilmeisesti häkkikarkulaisista.

Amalitan lammilla kalasteli myös kalasääksi, joten tuttujakin lajeja voi löytää näin kaukaa. Myöhemmin matkalla sääksi tuli vastaan vieläkin eksoottisemmassa ympäristössä San Ciprianon viidakkojoella. Myös terhotikkojen yhdyskunnan löytyminen Amalitan laitamilta tuntui alkuun oudolta, mutta tämän tikkalajin esiintymisen eteläreuna onkin Kolumbiassa. Vaikka kolumbialaisilla terhotikoilla ei ole todellisista luonnonoloista seuraavaa tarvetta kätkeä tammenterhoja kelopuihin tehtyihin ruokavarastoihin, toteuttavat linnut silti täälläkin tätä luonteenomaista käyttäytymistä.

Péricon metsäisillä harjuilla pääsimme tekemisiin Medellíniä ympäröivien vuoristoharjanteiden metsälinnuston kanssa. Siihen kuuluu mm. runsain mitoin erilaisia tangaroita, kerttuleita ja puhkojia. Tangaroista näyttävin näillä kävelyillä oli viheltäjätangara sinisine siipineen. Iso- ja pikkuorvokkikolibrit säksäyttelivät kaikkialla. Hämärtyvässä illassa musisoinnista vastasi andienrastuli.

*   *   *

Seuraavana aamuna oli vielä pimeää, kun suuntasin kahden medellíniläisen ornitologin, miehen ja naisen, kanssa San Sebastiánin ja La Castellanan kansallispuistoon. Vuoristossa kun oltiin, ajoittain oli sumua ja tihkusadetta, mutta suurimmaksi osaksi ilmojen valtiaat suosivat meitä. Lukuisana parveileva lintuelämä oli niin ikään meille suosiollista. Jo ennen ensivaloa huolto-asemalla, jonne jätimme auton vuoristovaelluksen ajaksi, meitä oli vastassa kaksi komeaa ylänkömomottia, jotka jahtasivat huoltoaseman valojen houkuttamia tuhansia yökkösiä.

Metsässä kohtasimme pian kolibrien ja tangaroiden jälkeen sirppisiipisakun, ensimmäisen kanalinnun. Vähän väliä törmäsimme lintuarmeijoihin - trooppisten metsien suuriin sekaparviin - joiden ympäröidessä meidät oli uusia lajeja kaikkialla, mihin katsoi. Myös piilottelevampia lajeja, kuten tapakuloja ja muuria, päästiin näkemään useita kertoja ja lähietäisyyksiltä. Elettiin vuoden 2018 viimeistä päivää, joten tuo yksi ainoa San Sebastiánin päivä olisi lisännyt yli 50 lajia vuodarilistalle, jos sellaista pitäisin.

Seuraavana päivänä matkustin Medellínistä etelään, Caucanlaakson pohjalla sijaitsevaan kuumaan Calíin, joka sekin on jäänyt ulkomaalaisten mieliin lähinnä takavuosien huumeväkivallasta, mutta on nykyisin miellyttävä ja eläväinen kaupunki. Majataloni - kukkatarhoineen ja yöllä metelöivine puusammakoineen - oli historiallisessa San Antonion kaupunginosassa, vieressään laaja puisto ja puistokukkulalla sijaitseva suosittu kirkko.

Minulla oli vuosien ajalta kaksi ystävää Calíssa. Heistä vanhempi oli koko matkani ajan kaukana etelässä Putumayossa, johon aika ei taipunut. Nuorempi sen sijaan oli paitsi tavattavissa, myös yli-innokas kiertämään kanssani koko Kolumbian, koska ei ollut koskaan käynyt Caucanlaakson ulkopuolisessa maailmassa. Poika on köyhästä perheestä, mutta huomasin hänen piilevät lahjansa jo vuosia aikaisemmin teininä kirjoittamistaan runoista ja siitä, että hän yllätti minut kaikkien aikojen toisessa šakkipelissämme tuhoamalla puolustukseni täydellisen odottamattomalla ja uhkarohkealla hyökkäyksellä tulta päin, voittaen lopulta myös koko pelin. Sittemmin olen yleensä voittanut pelimme, mutta aina silloin tällöin hän yhä onnistuu yllättämään ja voittamaan.

Olin ottanut matkalle mukaan vanhimmat läppärini. Verbaalilahjojen ja šakin lisäksi myös pojan tietotekniset taidot olivat käyneet ilmeisiksi aiempina vuosina, vaikka häneltä yleensä puuttuivatkin kunnon välineet harrastustensa toteuttamiseen, joten olin päättänyt loppusijoittaa kaksi vanhinta läppäriäni hänen haltuunsa. Minulle jäisi vielä useampia. Hän oli tietysti ikionnellinen. Vanhempansa ovat pakottaneet hänet lopettamaan lukion kesken, koska hänen pitää tienata perheelle lisätuloja sekatavarakaupan myyjänä (työ, josta hän kaikesta huolimatta on ylpeä). Matkamme jälkeen sekä minä että medellíniläiset biologit katsoimme hieman vaihtoehtoja ja näyttäisi, että löytyisi tapa, jossa hän voisi jatkaa opiskelua ja ottaa vielä lisäksi englannin kielikursseja, ilman että hänen täytyy luopua kaupassa töissä olemisesta, joka raha on perheelleen liian tärkeä menetettäväksi.

Diilimme oli sellainen, että kaveri veisi minut itseään kiinnostaviin kohteisiin kaupungissa, kun taas minä veisin hänet luontokohteisiin ja Caucanlaakson ulkopuolelle. Niinpä hän vei minut Calín eläintarhaan - joka oli yllättävän hyvä - samoin kuin muutamaan ostoskekukseen, pizzeriaan ja kahviloihin. Hän oli vähällä voittaa yhden pelin ahdistamalla kuningastani kahdella tornilla - mistä Tolkienia fanittavat biologit saivat jo aiheen nimittää peliä Kahdeksi torniksi, kunnes sain asiat laudalla taas järjestykseen ja nimeksi tuli sittenkin Kuninkaan paluu.

*   *   *

Calílaisen kaverin suurin toive oli päästä Cartagenaan ja Karibian rannikon turistihenkisempiin kohteisiin. Se ei ollut kuulunut omiin suunnitelmiini, koska kyse oli pitkästä maantieteellisestä heitosta pohjoiseen, joka oli ajanpuutteen vuoksi pakko tehdä lentämällä. Olin itse ajatellut, että tekisimme Calísta käsin päivämatkoja ajoetäisyydelle. Ymmärsin kuitenkin, että Caucanlaakson ihmeet eivät olisi olleet yhtä kiinnostavia sellaiselle, joka ei koskaan elämässään ole käynyt laakson ulkopuolella.

Asiassa oli vain muuan ongelma. Aiemmin kysyessäni kaveri oli vakuuttanut, ettei hänen vanhemmillaan ollut ongelmaa hänen matkailustaan vieraan ulkomaalaisen kanssa maan toisiin ääriin ja kauppa-apulaisen työstäkin oli lomaa helmikuuhun saakka. Cartagenan lennot ja majoitus olivat jo varattuina, kun kävi ilmi, ettei hän itse asiassa ollutkaan kertonut vanhemmillensa aikovansa lähteä pois koko laaksosta, ja että Kolumbian laki ei anna matkanjärjestäjien ja majoitusliikkeiden ottaa asiakkaikseen alaikäistä ilman vanhempien kirjallista, notaarilla leimattua lupaa. Kaveri täyttää 18 vasta keväällä. Vanhempansa eivät olleet ilahtuneita siitä, että kuulivat matkasuunnitelmistaan vasta samana päivänä, kun hän oli lähdössä - äiti olisi vielä paperin laatinutkin, mutta notaaria ei enää viikonloppuna mistään saatu.

Jottei lippu menisi hukkaan, menin sitten Cartagenaan yksikseni, ja tapaisin sekä calílaisen että medellíniläiset uudelleen pari päivää myöhemmin Calíssa. Karibianmeren rannalla sijaitseva Cartagena de Indias on todennäköisesti Kolumbian turistoitunein paikka - mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö se olisi fantastisen kaunis espanjalaisen siirtomaa-ajan kaupunki. Vaikka hintataso oli muuta Kolumbiaa korkeampi, oli se silti yhä chillailuun täysin kilpailukykyinen.

Kun ei ollut sosiaalista velvoitetta, käytin myös tilaisuutta hyväkseni käydäkseni alueen luontokohteissa ja laajentaakseni Kolumbian listani kattamaan Karibian rannikon lajistoa. Ensimmäinen tällainen kohde olivat La Boquillan mangroverämeet, joilla näin melkoisen määrän haikaralintuja, kahlaajia, lokkeja, tiiroja, fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja muuta sellaista.

Toisen päivän kohde oli Barúsaari ja sinne johtavan sillan ympärillä levittäytyvä kosteikkoalue. Varsinkin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintukeitaaksi, jossa näki mm. valtavan suuria kolumbianromiskoja, kotilokurkia, sadoittain punaviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, monenlaisia haikaralintuja, rantakanoja ja kahlaajia. Barúsaaren sisäosissa puolestaan levittäytyi laajoja savanneja, joissa oli oma lajistonsa - kaklattajia, puuhalaiskureita, karakaroja, banaaninärhiä jne.

Iltaisin istuskelin Cartagenan terasseilla, karibialaisen merituulen puhaltaessa vilvoittavasti trooppisen kuumankosteaan kaupunkiin, ja testasin BBC:n (Bogotá Beer Company) erikoisoluiden koko repertuaarin.

*   *   *

Palattuani Calíin oli vanhempien kirjallinen lupa notaarin leimoineen saatu järjestymään, joten calílainen saattoi liittyä minun ja medellíniläisten matkaan läntisille Andeille sekä myöhemmin Los Nevados del Ruízin kansallispuistoon ja Bogotáan (sielläkään hän ei ollut koskaan päässyt käymään).

Aloitimme Dieciochosta, jonka vuoristokylän nimi tarkoittaa yksinkertaisesti kahdeksaatoista, koska sen kilometrimäärän päässä se Calísta sijaitsee. Vastassa oli saman tien momotteja ja tangaroiden sekaparvia. Kolumbiankaklattajat metelöivät laaksossa ja silmälasiviiriäinenkin huuteli. Koko päivä oli yhä uusien lintulajien tykitystä - paitsi silloin, kun jouduimme jonkin aikaa pitämään sadetta perinneruokia tarjoilevassa ravintolassa.

Kolumbiassakin harrastetaan lintulautoja. Luonnonystävien ja valokuvaajien tarpeita erityisen hyvin palvelevat kolibrikahvilat ovat reunustaneet terassejaan mesiautomaateilla, joissa hyöri kymmeniä eri kolibrilajeja, samoin kuin banaaneja, meloneja ja muita hedelmiä tangaroille, rastaille, sepille, tukaaneille ja muille hedelmänsyöjille tarjoilevia lavoja. Kamerat lauloivat akkujen loppumiseen saakka.

*   *   *

Seuraava kohde oli Ylä-Anchicayán maastossa, vanhan Buenaventuraan johtaneen tien varressa, jossa muuan Doña Dora pitää lintuihin ja luontoon erikoistunutta majataloaan. Kaulurisepillä oli pesä aivan lähellä ja muitakin näyttäviä lajeja olivat lähimetsät väärällään.

Majatalon pitäjätär oli itsessään melkoinen instituutio. Alue oli pitkään sissitoiminnan riivaamaa ja hyvin vaarallista, mutta Doña Dora pysyi itsepintaisesti majataloineen paikalla läpi koko sisällissodan. Tarinat olivat moninaisia. Nykyisin seudulla on rauhansopimuksen ansiosta rauhallista ja matkailu elpyy kovaa vauhtia.

Anchicayán alajuoksulla meillä oli huonompi tuuri sään suhteen, sillä sinä iltapäivänä alkoi sataa kaatamalla. Emme kuitenkaan olleet sokerista tehtyjä, ja kirjasimme sieltä täältä lisää lintuhavaintoja sateessakin. Paljon hyviä paikkoja jäi kuitenkin koluamatta tuon päivän sääolojen vuoksi. Ei ihme sinänsä, kun kyse on yhdestä maailman sateisimmista vuorenrinteistä. Sademetsiä ei suotta kutsuta sademetsiksi.

Buenaventuran kaupunki on Kolumbian tärkein Tyynenmeren-satama. Samoin kuin Karibian rannikolla, myös Tyynenmeren rannikolla suuri osa väestöstä on mustia, kun taas ylängöillä ja vuorilla lähes kaikki väestö on valkoista - etelässä ja Amazonasissa myös intiaaneja ja mestitsejä. Buenaventura on kaupunkina hieman huonossa maineessa - rikollisuutta ja sen sellaista kuulemma paljon. Kävimmekin siellä vain noutamassa paikallisen kontaktin, joka sitten näytti meille parhaat lintupaikat Buenaventuran ympäristössä.

Jatkoimme kuumankosteisiin alankometsiin Córdoban suureellisesti nimettyyn pikkukaupunkiin, josta lähtee mitä omituisin kulkuväline San Ciprianon kylään ja samannimiseen kansallispuistoon. Kyse on kiskoilla kulkevista moottoripyörävetoisista katetuista lavoista, joilla pääsee matkustamaan paikkakuntien väliä muuten tiettömällä taipaleella, jossa viidakkojoet risteilevät. Tunnelma oli usein suorastaan afrikkalainen.

San Ciprianon alue oli mitä lintujentäyteisintä: papukaijoja, tukaaneja, muuria, laiskureita ja mitä vain kuvitella saattaa. Lajien kirjo oli häkellyttävä, eikä rajoittunut lintuihin vaan koski koko luontoa. Täälläkin meillä oli paikallinen opas näyttämässä paikkoja - kylän oma itseoppinut lintumies, musta veikko nimeltä Never.

Olisi jo pitänyt lähteä palaamaan, kun löysimme sattumoisin metsäpolulta matkan ehkä harvinaisimman linnun - nimittäin chocónkehrääjän tai kolumbiankehrääjän, joka elää kapealla vyöhykkeellä Kolumbian Tyynenmeren-rannikolla. Se oli kaiken lisäksi tehnyt polun viereen pesän - joka itse asiassa oli vain paljaille lehdille munittu muna.

*   *   *

Palatessamme San Ciprianon metsien ja jokien labyrintista jälleen hulvatonta kiskorataa pitkin Córdobaan, olimme aikataulustamme aika paljon myöhässä, vaikkakin se oli ollut sen arvoista. Ylitimme jälleen Andit ja laskeuduimme Caucanlaaksoon. Kävi kuitenkin pian ilmeiseksi, ettemme voisi saavuttaa Bogotáa sinä iltana säälliseen aikaan, joten ajoimme sen sijaan Manizalesiin, jossa oli käynnissä paikalliset karnevaalit, joskin rankkasateen jonkin verran latistamina.

Emme sinä iltana lähteneet sateen piiskaamille kaduille ja terasseille, vaan söin calílaisen kanssa pizzaa ja pelasin kanssaan šakkia puoleenyöhön. Manizalesissa hän lopulta onnistui toistamaan kahden tornin temppunsa ja voitti pelin. Ja hyvä niin, ainakin motivaation puolesta.

Seuraavan päivän kohteemme oli maisemallisesti mahtava Los Nevados del Ruíz ylätasankojen páramoineen, lumihuippuisine vuorineen, kristallinkirkkaine järvineen ja páramoilla kasvavine espeletia-kasveineen, jotka toivat mieleen Sokotran tai jonkin eksoplaneetan fantasiamaiseman.

Pelkomme sateiden jatkumisesta ei onneksi toteutunut, vaan noilla vuorilla vietetty päivä oli mitä kaunein. Kameratkin lauloivat sen mukaisesti. Kartutimme listojamme páramon ja muiden vuoristoympäristöjen endeemisillä lajeilla. Vuoristojärvessä kellui andientaveja ja andienkuparisorsia. Yleensä kovin piilotteleva páramoluura tuli huutelemaan avoimelle ja saman teki meitä varten moni muukin mukava vuoristolaji: lampiorneero, andiensirkkuset, sierransirkku, viirukanastero, andienpiikkipyrstö, useita lajeja pitahoita ja tangaroita sekä espeletiaan erikoistuneita kolibreja.

Täälläkin kävimme valokuvaamassa päivän aikana nähdyt lajit lähietäisyydeltä kolibri- ja tangarakahvilan ruokintalaudoilla, söimme perinneateriat alpiinisessa kahvilassa ja lähdimme sitten lopulta pitkälle, vuoriketjuja ylös, laaksoja alas käsittävälle ajomatkalle Bogotáan, ylittäen matkalla myös Magdalenajoen.

*   *   *

Viimeisenä päivänäni Kolumbiassa medellíniläiset olivat jo lähteneet takaisin kotikaupunkiinsa, mutta calílainen pääsi vielä kanssani ihmettelemään kotimaansa pääkaupunkia ensi kertaa eläissään. Jätin sinä päivänä linnut vähemmälle ja kävimme sen sijaan pällistelemässä moderneja ja historiallisia kaupunginosia, nousimme funikulaarilla ylös Monserraten vuorelle, joka kohoaa Bogotán yläpuolella. Siellä söimme ja joimme ja pelasimme viimeisen yhteisen šakkipelimme korkealla vuoren huipulla. Sain revanssin Manizalesissa kärsimästäni tappiosta ja voitin, mutta olkoon sekin hyvän kilpailuhengen nostatusta nuorelle lupaukselle.

Kaverilla oli vielä muuan toive. Hän halusi huvipuistoon. Mikäs siinä sitten. En muistakaan, koska olen viimeksi ollut vuoristoradassa, ajellut kilpaa mikroautoilla ja ampunut hajalle ilmapalloja. Olimme puuhassa varsin hyviä, koska kaveri sai kotiin viemisiksi kassillisen palkintoja. Lapsen ilo on kaunis asia, eikä mikään herätä samanlaista hymyä kuin voittamisen tunne.

Illalla kaveri lähti bussilla Calíin ja minä puolestani lentokentälle. Edessä oli tosin vielä yksi seikkailu lisää, sillä lento myöhästyi, menetin jatkolennon, jäin jumiin kaikista maailmankolkista Pariisiin, jossa lentoyhtiö maksoi hotellit, entrecôtet (muttei viinejä), ja suoranaiseksi yllätyksekseni maksoi vieläpä tililleni kohtuullisen kompensaation siitä, että saavuin päivän myöhässä Suomeen. Se tulikin tarpeeseen, koska verottaja oli puolestaan muistanut minua yli kuuden tonnin ylimääräisillä pääomaveroilla (sijoitusten tuottamista voitoista, joidenkin laskujen mukaan).

Kalliisti saa maksaa siitä, että pitää kotimaanaan tätä kylmää, pimeää ja kallista maailmankolkkaa. Vaikka ovathan nuo Helsingin sekaisin saaneet hanget toisaalta sieviä, ja ehkä valo lähikuukausina alkaisi jo pilkahdella hieman pidempään, ettei aina olisi pimeää sekä aamulla töihin tarpoessa että illalla sieltä kotiin palatessa.