perjantai 4. lokakuuta 2019

Gunung Gedellä

Ollaan vasta lokakuun alussa ja tänään tuli lunta taivaalta. Täällä se tosin suli saman tien maahan osuessaan eikä peittänyt maata valkovaippaansa, kuten Pohjois- ja Itä-Suomessa näköjään tapahtui.

Syyskuun lopulla kävin Indonesiassa. Se oli työmatka, mutta menin etuajassa voidakseni käyttää sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamupäivän maastossa lintuja etsimässä. Valitettavasti indonesialainen lintuharrastajakontaktini teki oharit - somepäivityksistä päätellen oli vaeltamassa jollain vuorella koiralauman kanssa eikä ollut viestien tavoitettavissa matkaani edeltävinä päivinä. Improvisoin siis asiat itse ja kun käytössä kuitenkin oli niin lyhyt aika, päädyin valitsemaan Gunung Geden kansallispuiston ja sen vieressä sijaitsevat Cibodasin kasvitieteelliset puutarhat, joissa olen käynyt vuonna 2017.

Viikonloppuisin puoli Jakartaa haluaa lähteä niihin harvoihin luonnonkauniisiin paikkoihin, jotka ovat ajoetäisyydellä metropolista. Niinpä perjantaista sunnuntai-iltapäivään kaikki tiet ruuhkautuvat, hotellit ja majatalot ovat täynnä, ja kansallispuistojen polut ruuhkautuvat opiskelijoista ja muista patikoijista. Sunnuntai-illaksi jengin on kuitenkin palattava Suur-Jakartaan, joten oletin pääseväni samoilemaan Gunung Geden maisemissa sangen rauhassa. Minä ja linnut.

Kontaktini kadottua vuorille jouduin turvautumaan taksikyytiin päästäkseni Cipanasiin, josta hankin majatalon 20 minuutin kävelyn päästä Cibodasin portilta. Taksikuski vaati tästä matkasta kuuttasataa rupiaa, joka suomalaisittain ei tietenkään ollut juuri mitään. Yllätys odotti kuitenkin Bogorin tuolla puolen, Puncakin solan alussa, kun kävi ilmi, että koko valtatie oli suljettu Jakartasta vuorille päin suuntautuvalta liikenteeltä - jotta kaikki kaistat olisivat käytössä paluuruuhkalle vuorilta takaisin Jakartaan.

Tätä seikkaa en ollut ottanut huomioon kuvitellessani, että pääsisimme mukavasti Cipanasiin kun koko muu väestö ajaisi päinvastaiseen suuntaan. Kysyin taksikuskilta, että tapahtuuko tätä useinkin, ja hän lipsautti tyhmyyttään, että sama käytäntö joka viikonloppu, olisihan valkoisen herran pitänyt tämä tietää. Taksikuski siis tiesi, ettemme pääsisi valtatietä Cipanasiin, muttei kuitenkaan vaivautunut kertomaan tätä minulle Jakartassa - ja nyt hän oli myös paljastanut tienneensä, joten oli turha kuvitella minun maksavan sovittua hintaa siitä, että hän dumppasi minut valtatien varteen.

Hetken riideltyämme ja taksikuskin nillitettyä köyhää osaansa, polttoaineiden hintoja ja huonoa kielitaitoaan maksoin hänelle puolet luvatusta - olihan hän kuitenkin tuonut minut yli puoliväliin linnuntiematkaa - ja maksoin puolestaan loput taksikuskille luvatuista rahoista kahdelle ojekille eli moottoripyöräkuskille. Toiselle itseni viemisestä ja toisille laukuistani. Moottoripyörillä pujottelimme sitten pikkukylien läpi - ensin väärään paikkaan ja sitten oikeaan. Annoin heille vaivannäöstä pienen bonuksen, koska olin sittenkin saapunut kohdealueelle vielä ennen Cibodasin portin sulkeutumista.

Ikävä kyllä majatalossa kului aikaa huoneen säätämiseen, kun apupoika oli ensin ottanut väärät avaimet mukaan ja oikeiden löytämisessä kesti. Kun lopulta miellyttävän suomenkesäisen viileässä vuoristoilmassa patikoin kylien läpi Cibodasin portille - torjuen yksityisihmisten ja vieläpä madrasankin teetarjoukset - olivat metsänvartijat jo sulkemassa. He ymmärsivät kuitenkin minua ja päästivät sisään suojelualueelle - vieläpä maksutta (olivat jo sulkeneet kassan).

Niinpä saatoin avata matkapinnasaldoni jo sunnuntain puolella ja katsella vesiputouspolun ja bambupöheikköjen ihmistyhjissä maisemissa lintujen ilta-aktiivisuutta aina pimeän tuloon saakka. Pimeän tultua kohtasin polulla yhden metsänvartijoista, joka varoitti villisioista. Saman tien näimmekin yhden, ja heti perään makakeja ja tupain (puupäästäisen, tuon kädellisten varhaisen esi-isän). Se oli hyvä päivä. Mopokuski olisi mielellään vienyt majatalolleni, mutta päätin kävellä, tunsinhan jo tien.

Cibodasin porttien ulkopuolella olikin nyt hämärän langettua paikallisten teinien kokoontumisajot. Pojilla oli pimeästä huolimatta aurinkolasit, tytöt kikattivat huiveissaan ja tuhmemmat tytöt huiveitta ja yhtä reikäisissä farkuissa kuin pojat. Hämärä suojelee partojaan päristeleviltä aikuisilta ja nuoriso saa rauhassa päristellä mopojaan ja energiajuomiaan.

Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle varhain, toivoen, että jälleen voisin neuvotella metsänvartijoiden kanssa pääsyn suojelualueelle jo ennen kuin virallisesti avaisivat porttinsa. Lintujen sekaparvilla tropiikissa on nimittäin taipumus olla aktiivisimmillaan hyvin varhain aamuisin ja uudelleen hämärän alkaessa langeta. Elättelin toiveita, että ehtisin vielä Gunung Geden rinteillekin ennen porttien avaamista ja patikoijien tuloa - minulta kun puuttuu yhä endeeminen jaavankurppa, lehtokurpan trooppinen versio, jonka oharit tehnyt kontaktini olisi voinut löytää.

No, porteilla hengailleet epäviralliset vartijat päästivät minut kyllä sisään - virallinen vartija lipunmyyntivarustuksineen ei ollut tietenkään saapunut. Kurppaa ei löytynyt, kaikenlaista muuta mukavaa kyllä. Tunteja myöhemmin, kun olin jo Cibodasin ylemmissä osissa, virallinen metsänvartija tuli moottoripyörällä perään ja myymään minulle jälkikäteisesti lippuni. Minua ei ollut vaikea löytää, koska tuona varhaisena maanantaiaamuna olin lähes ainoa vieras - ja luultavasti ainoa ulkomaalainen. Kontrasti oli suuri viikonloppuun, jolloin paikka on tupaten täynnä jakartalaisia.

Sekä Cibodasissa että Gunung Geden vuorelle kiipeävällä polulla näin paljon samoja lajeja, joita olin täällä ensi kerran nähnyt vuonna 2017. Ajankohta oli kuitenkin hieman aiempi - sadekausi ei ollut vielä syyskuussa alkanut. Ero kuului enemmän kuin näkyi - äänimaailma oli erilainen. Kaksi lajia endeemisiä seppiä - yleisempänä kultasepelseppä, harvinaisempana ruskopääseppä - olivat äänessä kaikkialla. Mutta niin oli paljon muutakin. Myös itäpalearktisten muuttolintujen esiintymisessä ajankohtaero näkyi: nyt maisemissa oli monta lajia minulle uusia sieppoja, kun taas uunilintuja ei näkynyt lainkaan.

Vähän ennen ylempiä vesiputouksia, pysähdyttyäni katselemaan läheltä näyttäytyneitä jaavanviheltäjärastaita, kohtasin nuoria opettajia Cipanasista. Yksi heistä oli Dresdenissä asuva ja opiskeleva yhtenäisen Euroopan aatetta kannattava britti - hänen ruiskumaalari-isänsä oli aikoinaan muuttanut töihin Saksaan ja jäänyt sille tielle, joten hän oli brittiläisistä vanhemmistaan huolimatta syntynyt ja kasvanut lähes koko elämänsä Dresdenissä, kunnes oli lähtenyt vapaaehtoisena opettajana kiertämään Aasiaa, päätyen Japanista ja Koreasta Kiinan kautta Vietnamiin ja lopulta Jaavalle. Toinen puolestaan oli hänen paikallinen kollegansa, edellispäivänä kihloihin mennyt Prabowon kannattaja, jonka jutuissa nationalismi ja islamismi menivät merkillisesti sekaisin.

Opin paljon uutta. Lisäksi he olivat mielenkiintoisia ja avomielisiä ihmisiä, keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta. Joimme kahvia ja noissa luonnonkauniissa maisemissa tunnit vierähtivät kuin huomaamatta keskustellessamme populismista, valeuutisista, keinoälystä, kuolemattomuudesta, kvanttifysiikasta, ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä, vieraiden planeettojen asuttamisesta ja biodiversiteetistä. Laskeuduimme vuorelta yhdessä, näimme läheltä indigosieppoja, luumuselkäsieppoja, jaavanviheltäjärastaita, jaavantiaistimaleja ja maaviidakkotimaleja - sekä vuoren juurella Länsi-Jaavan endeemisiä mustia langureita.

Kun kansallispuisto sinä iltana viideltä sulki, kävelin Cibodasin ja kylien halki takaisin majatalolleni, otin taksin Jakartaan. Saapuessani hotellilleni viidakkovarustuksessa oli minulla juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa ja muuntautua kravattikaulaiseksi farangiksi työkokouksiin. Vuorelle kiipeämiseen käytetty aika on yleensä hyvin käytettyä aikaa.

lauantai 31. elokuuta 2019

Kesän loppuessa

Kävin Söderskärillä, jossa on majakka ja lintuasema, kumpikin omalla luodollaan ja niiden välissä riippusilta. Pörtön alukset liikennöivät Söderskärille Vuosaaren Aurinkolahdelta käsin, jossa kesän kohu-uutisten mukaan ovat lähiöt tulessa, monikulttuuriset nuorisojengit terrorisoivat väestöä ja mummot pyörtyilevät hamppuhuurujen sakeuteen. Mitään sellaista ei tosin seudulla näkynyt, kuulunut eikä haissut, ei aamulla eikä myöhemmin saarelta palatessamme.

Matkalla jäkitti valkeiksi paskottujen luotojen täydeltä merimetsoja, jotka ovat saariston luotojen ekologialle mitä hyödyllisimpiä olentoja, pyytäessään merestä roskakalaa ja jalostaessaan fosfaatit luodoille ketokasvillisuuden lannoitteiksi.

Tiirat olivat jo kadonneet. Sen sijaan koskeloita näkyi useaan otteeseen, Söderskärin yli lensi kalasääksi ja saarella oli paikallisina ainakin neljä luotokirvistä. Haarapääskyjä oli luodoilla sadoittain - mutta niitä on näkynyt yhä myös Helsingin keskustassa. Yllättävämpää oli, että myös räystäspääskyjä oli sankoin joukoin luodoilla kironomideja saalistamassa.

Asuntoni lähiseudulla on näkynyt muutolla olevia pajulintuja, leppälintuja ja punarintoja. Vähitellen maailma käy hiljaisemmaksi. Vielä kuitenkin on auringon ja lämmön puolesta kesäistä. Laajalahdella oli Suomeen pelmahtaneita punajalkahaukkoja arotuulten tuomina.

Espanjasta saapui neljä laatikollista Dueron viinejä - kaksitoista pulloa kussakin. Näiden tarkoituksena on auttaa pleistoseeniarojen kaksoismonarkiaa ankarassa taistelussa alkusyksyn luonnonvoimia vastaan, kun rajaseudut vääjäämättä kohtaavat pimenevät illat ja vetistyvät taivaat.

Majakanvartijan ammatti voisi sopia minulle, jos sellaisia yhä olisi. Ikävä kyllä majakat ovat nykyisin miehittämättömiä. Sääli, kun nettikin nykyään toimii saaristossa ja ruokaahan voisi toimittaa vaikka drooneilla, jos kalaonni ei ole myötä. Nyt on tyydyttävä virtuaaliseen majakkaan, mutta kun sen vartioinnista ei kukaan maksa, kuitenkin hankittava leipä pöydälle muualta.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Imeväisistä ja kyykäärmeen koloista

Kävin lopulta jossain etelärannikkoamme kauempana, nimittäin Liminganlahden rannalla Aurannokassa. Siellä grillattiin lihaa, juotiin ja saunottiin. Perämeren maisemat olivat esteettisesti järvimäisiä huolimatta saaristoluonnosta; murtovesikin kovin makeaa.

Lintujen syysmuutto oli jo hyvin käynnissä. Niemen yli meni hiiri- ja varpushaukkoja, yksi naaras sinisuohaukka. Rannoilta lähti taivaanvuohia ja punajalkavikloja. Ruovikossa oli vielä hiljaisina ja lähtöä tehden ruokokerttusia. Haarapääskyjä oli yhä liikenteessä pikkuparvina etelää kohti. Muuan käki viihtyi niemellä, lentäen välillä merta kohti mutta palaten aina takaisin niemen koivuihin tai vieläpä istumaan rantakivelle, yrittäen kerätä rohkeutta lähteä Hailuotoa ja Ruotsia kohti, ties mistä syystä, kun olisi voinut vain seurata Pohjanmaan rannikkoa etelää kohti.

Koska meitä oli Helsingistä kolme osallistujaa, menimme autollani - heti perjantaina töistä päästyäni keula kohti Oulua. Olimme Aurannokassa puolenyön jälkeen. Takaisin kotiin sunnuntai-illaksi. Pitkät ajomatkat antavat tilaa ajatuksille varsinkin jos ihmiset eivät koko ajan puhu.

*   *   *

Yleensä olen masentuneimmillani pimeänä kautena loppusyksystä keskitalveen, mutta tänä vuonna se on jatkunut pitkin kesää. Suomi heittää niskaani koko ajan lisää käsittämättömiä kuluja, kuten viimeksi keskustassa omistamassani asunnossa tapahtunut vesivahinko, josta uhkaa tulla kymmenien tuhansien kustannukset. Taloyhtiö ja vakuutusyhtiöt tietysti sanoutuvat irti vastuusta eikä vuokralaisenikaan ole syyllinen muuhun kuin että on sattunut asumaan siellä. Ei hänellä tietysti olisi tällaisia rahojakaan. Ennakkotapausten valossa kävi myös ilmi, että Helsinki on ilmeisesti täynnä vanhoja taloja, joissa kaikki kylpyhuoneet on aikoinaan rakennettu osakkaiden tai asukkaiden omalla vastuulla, mistä omistajien vaihtuessa uudet osakkaat ja asukkaat eivät tietenkään ole olleet tietoisia. Tyypillistä Suomea - täällä paukutellaan alituiseen henkseleitä kaikenlaisista turvaverkoista, mutta kun todellinen tilanne tulee, ne koskevat vain miljonäärejä ja tuilla eläjiä, eivät koskaan tavallista keskiluokkaa.

Suomi ei kuitenkaan ole ankea maa vain taloudenpidon suhteen. Ihmisten luonne on ankea. Ei tietenkään kaikkien - onhan minulla runsaasti hyviä ystäviä täällä. Kummallisen monet ovat kuitenkin mieleltään jotenkin sairaita, enkä tässä viittaa oikeasti mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Ihmiset, joita tunnen vain pintapuolisesti jos ollenkaan, käyttävät aikaansa siihen, että miettivät pienissä mielissään minun yksityiselämääni, josta eivät tiedä eivätkä voi tietää mitään, koska eivät minua tunne. Lisäksi asialla on tietysti muutama aidosti pahantahtoinen yksilö, joista ainakin yhden diagnosoisin narsistiseksi psykopaatiksi ja patologiseksi valehtelijaksi. Hän on jatkanut tätä nyt jo kahdentoista vuoden ajan - ja sattumoisin iljettävät valheet tuntuvat joka vuosi tulevan pintaan samaan aikaan, jolloin niin kutsuttu käärmenäyttely on koolla Helsingissä.

Minulla on ollut elämäni varrella joitain haavoittuvassa asemassa olleita ihmisiä suojeltavana, mutta nyt kun tätä rajoitetta ei ole, voin panna enemmän aikaa itseeni kohdistuvien törkeiden kunnianloukkausten kirjaamiseen. Oikeuslaitos on näiden suhteen ääriflegmaattinen tekemään mitään, ellei ole dokumentoitavissa olevaa kärsimystä (esim. työpaikan tai kauppojen menettäminen), jolle saisi hintalapun korvausvaatimuksia varten. Silloinkin elektroninen ja muu todistusaineisto pitää itse tai yksityisammattilaisten toimesta kasata ja vääntää rautalangasta valmiiksi. Mutta kuka onkaan sanonut, että oikeuslaitos olisi oikea taho toimittamaan oikeutettua kostoa? Onhan niitä tapoja, vain mielikuvitus rajana, ja sekin hyvä puoli, että oman käden oikeudessa rikoksilla ei ole vanhenemisaikoja.

Juoruista on voinut päätellä, että jotkut levittäjistä seuraavat tätä blogia etsiäkseen täältä yksityiskohtia, joista juoruta, joten tämän luettuanne hyviä yöunia juorutädeille ja -sedille fantasioidenne parissa.

*   *   *

Siltä varalta, että jollain olisi yhä mielessään mainitunlaisia fantasioita eikä kykyä itse erottaa panettelua ja valheita reaalitodellisuudesta, todettakoon, etten ole vielä ikinä elämässäni sekaantunut prostituutioon, ihmiskauppaan tai (minkään monista nykyisin tunnetuista sukupuolista) hyväksikäyttöön. Paitsi mikäli sekaantumisella tarkoitetaan sitä, että olen ainakin kerran elämässäni suojellut tällaisen rikoksen uhria ja todennäköisesti pelastanut hänen henkensä.

Ottaen huomioon, että syntymärajoitteeni vuoksi olen todennäköisesti maailmankaikkeuden mielenkiinnottomimpia ihmisiä kaikenlaisen sukupuolisen ja parisuhde-elämän suhteen, on suorastaan häkellyttävää, mihin pahantahtoisten ihmisten mielikuvitus pystyy. Se ei lakkaa ihmetyttämästä pientä kulkijaa. Toisaalta, samoista syistä olen myös aina ollut eräällä tavoin sokea, kun mieleni ei ole luontaisesti millään tavoin kiinnostunut toisten ihmisten sukupuoli- ja parisuhde-elämästä, joten minulta jää ehkä tunnetasolla ymmärtämättä, mikä näitä ihmisiä oikein riivaa.

Edellä mainittu ei tarkoita, ettenkö olisi lainkaan kiinnostunut ihmisten tunne- ja parisuhde-elämästä - mutta lähinnä empaattisessa merkityksessä, sen koskettaessa aidosti minua, tai kun kyse on ihmisten ymmärtämisestä. On helppo väittää, etten ymmärrä ihmisiä, mutta toisinaan ulkopuolinen näkökulma (joka minun kohdallani on aina ollut perusasetus muuhun ihmiskuntaan nähden) auttaa näkemään sellaista, mitä ihmiset eivät kykene itse itsessään näkemään. Eivät näe ikään kuin metsää puilta, koska luontainen itsekeskeisyys (joka koskee minua aivan kuten kaikkia muitakin) estää näkemästä ja ymmärtämästä itseä siitä näkökulmasta, josta muut meidät näkevät, ja päinvastoin peilaa muihin omaa itseä ja ominaisuuksiaan.

Minua ei kiinnosta, kuka on kenenkin kanssa, onko joku kiinnostunut vastakkaisesta vai omasta sukupuolesta (tai molemmista tai ei kummastakaan), onko jollakulla 20 vuotta itseään nuorempi tai vanhempi puoliso, tai vieläpä ulkomaalainen. Minulle ihmiset ovat ihmisiä, eivät parisuhdemarkkinoiden objekteja eivätkä kilpailijoita. Tämä ei tarkoita, että ihmiset olisivat minulle samanarvoisia. Tarkoittaa vain, että heidän arvonsa minulle ei riipu heidän iästään, sukupuolestaan, suuntautumisestaan tai kansallisuudestaan. Ikävä juttu niille, jotka tuntevat itsensä kovin etuoikeutetuiksi arvokkaampaan statukseen silmissäni sillä perusteella, että ovat sitä-tai-tätä.

Olen elänyt lapsuuden, joka opetti äärimmäiseen epäluottamukseen vanhempia ihmisiä ja ylipäätään auktoriteetteja kohtaan, ja etsimään itse ja rekrytoimaan harvat liittolaiseni. No, niistä ajoista on kauan. Olen kasvanut, oppinut pois pahimmasta epäluottamuksesta maailmaa kohtaan, ja liittolaisten löytämisen ja rekrytoimisen kyky on aivan toista kuin lapsena. Niinpä myös verkosto, johon hirnyrkkini (ja muut sijoitukseni) sijoitan, on nykyisin maailmanlaajuinen ja diversi. Kaiken, mitä olen elämässäni saanut aikaan, olen saanut aikaan itse ja näiden ihmisten tuella, konkreettisella tai henkisellä. He ovat ansainneet kunnioitukseni, kuka mitenkin. Miksi siis tuhlaisin kunnioitustani sellaisiin, jotka eivät ole sitä ansainneet?

Minulta on turha vaatia kunnioitusta sukulaisuuteen, ikään, sukupuoleen tai auktoriteettiin vetoamalla. Lahjonta ja uhkailu harvoin toimivat, kiristys vielä huonommin. Näillä keinoilla saa minulta kyllä osakseen halveksuntaa, jos sitä hakee - vaikka se jäisikin sillä hetkellä piiloon kuoren alle. Olen työ- ja tutkimuselämäni varrella keskustellut tappokäskyn antajien, kiduttajien, raiskaajien ja fanaatikkojen kanssa ilman että ilmeeni on värähtänyt, joten kyllä se aina muutaman juorukellon ja fantasistinkin kestää. Älkööt kuitenkaan kuvitelko, että unohtaisin. Tai antaisin anteeksi. Anteeksianto, kuten tässä blogissa joskus taannoin puheena ollut Hannah Arendt on todennut, olisi kyllä suositeltavaa, muttei ole mahdollista ilman sen tahon katumusta, jolle pitäisi anteeksi antaa. Ei katumusta - ei anteeksiantoa. Tämä nyt vain menee näin.

*   *   *

Aidosti pahat ihmiset ovat melko harvinaisia. Sen sijaan maailmassa vipeltää valtoimenaan kaikenlaisia pikkunilkkejä, jotka saattavat olla omissa pienissä mielissään syvästi ahdistuneita, pettyneitä kunnianhimonsa toteutumattomuuteen ja kateuden riivaamia sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joiden elämässä ei pitäisi olla mitään kadehdittavaa. Näitä ihmisiä on yleensä ilmaantunut paikalle sen jälkeen, kun olen ensin käynyt myrskyn tai sotatantereen läpi ja savu on jo hälvennyt, ja he haluaisivat kovasti saada itselleen työni hedelmät mutteivät riskejä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Onhan tämä tavallaan ymmärrettävää. Jos ei sitten kuitenkaan saa sitä, minkä olisi kauheasti halunnut, pitäisi itsestä löytää sen verran miestä tai naista, että keskittyy rakentamaan omaa menestystään eikä vahingoittamaan toisen mainetta. Muuten voi käydä jonain päivänä huonosti.

Hyvä uutinen on, että elämässä voi aina oppia, varsinkin jos kulkee vähemmän kuljettuja ja hankalia polkuja pitkin. Huono uutinen on, että niistä oppii myös asioita, jotka tekevät kyynisemmäksi, raskasmielisemmäksi ja ajoittain myös väsyneemmäksi sellaisen suhteen, mitä aikoinaan olisi voinut vielä sietää. Itsensä kehittäminen on kuitenkin elinikäinen tehtävä. Tehtävä vain muuttaa muotoaan riippuen siitä, mihin kohtaan elinkaarta haluaa itsensä kulloinkin kiinnittää. Paremmaksi ihmiseksi tuleminen ei ole koskaan huono päämäärä, ja herättää, vaikka viiveelläkin, niiden kunnioituksen, joiden kunnioituksella on väliä. Se myös palkitsee itsensä - yleensä vielä paremmin kuin yksittäisten hyvien tekojen tekeminen, sillä saavutukset pysyvät matkassa mukana tien seuraaviin mutkiin.

Geneerinen kehotukseni onkin: kehittäkää itseänne. Maisia saavutuksia tarvitaan leivän tuomiseksi pöytään ja itsetunnon pönkitykseksi, mutta se, millä on todellista väliä, on mitä ihmisestä itsestään tulee, koska se vaikuttaa hänen kaikkiin tuleviin valintoihinsa ja tekoihinsa. Kertautuupa se vielä vaikuttamalla myös muihin ihmisiin - parhaimmillaan sen kautta, että on jossain vaiheessa vanhemman, opettajan, neuvonantajan tai sensein roolissa jollekulle toiselle. Kenties monillekin.

Totean loppukaneetiksi vielä asian, jonka olen oppinut sankaruudesta: Vaikka se helposti ilmeneekin tekojen kautta, on sen ydin kuitenkin itsensä kehittämisessä. Sankari on nimittäin se, joka paitsi tekee itsestään alati paremman, myös vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin niin, että nämä tuntevat tulevansa paremmiksi ihmisiksi siksi, että sankari on olemassa ja heidän joukossaan. Vaeltaessamme pimeyden laaksojen halki meidän on hyvä etsiä sankarin soihdun lepattavaa valoa. Joskus se on toinen ihminen, mutta toisinaan käy niin, että on itse sytytettävä tuo soihtu, varsinkin jos ei sitä kukaan muu tehnyt. Ja katso - niin läpitunkevinkin pimeys väistyy heikoimmankin valonsäteen tieltä.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Valkoisten poskien saaret

Kesä on ollut lämmin. Heinäkuussa rikkoontui Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys. Sääli sinänsä, sillä minulle kesä on ollut ikävystyttävä. Lomia ei ole ollut enkä ole käynyt missään kuukausiin, paitsi toistamiseen Öröllä. Örötä, Kasnäsiä ja Perniötä lukuun ottamatta en ole poistunut Helsingin kaupungin alueelta aikoihin, paitsi pari kertaa Otaniemen puolelle.

Öröllä oli hienot ilmat, mutta heinäkuulle ominaiseen tapaan lintumaailmassa hiljaista ja huomaamatonta. Nuolihaukka näyttäytyi tälläkin kertaa ja uutena saaripinnana yli lensi muutama törmäpääsky – varmaankin jo syysmuutolla kohti etelää. Lantiatar löysi saarella laiduntavien lehmien rannalle jättämistä jätöksistä huippu-uhanalaisia särkkälantiaisia – ja kymmenen muuta lantiaislajia.

Itähelsinkiläisen lähiöni elämään ovat kuuluneet kuolleiden sorkkaeläinten lihan grillaaminen ja Dueron punaviinien nauttiminen kaksoismonarkian rajaseudun eetoksessa, kotimaisin ja kansainvälisin vierain. Pesänsä jättäneet mustarastaiden poikaset ovat pomppineet pihoilla, lehtokurppa vedellyt öisin yli heinäkuulle saakka ja silloin tällöin on parvekkeelta voinut nähdä valkoposkihanhien kaakattavien rivien lentävän kohti Vuosaaren suunnan rannikoita.

Parvekkeella olen lukenut kirjoja – mm. kaksi uutta Akuninia viroksi – ja pelannut šakkia. Sieltä ulos katsoessa näkyy pihlajissa kypsyviä marjoja, jotka eivät vielä hetkeen näe rastas- ja tilhiparvia, mutta ehkä syksyn saadessa. Näkymä luo myös illuusion siitä, että olisi metsien ympäröimä, vaikka kaupungissahan tässä ollaan, eivätkä taivaanrannan peittävät puut oikeastaan ole metsiä vaan pari metsikköä ja valtatietä reunustavien matalien meluvallien puurivejä.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa aivoni toimivat ilmeisesti tehokkaammin kuin ennen tai jälkeen, sillä nykäisin silloin šakkitulokseni yli sata elopistettä ylöspäin, vain menettääkseni siitä yli puolet heinäkuun lopun tappiollisempana jaksona. Minulla ei ole pelin suhteen kilpailullisia tai rahantekemisen ambitioita, kuten joillain energisistä nuorista vastustajistani, jotka kilpailevat ja valmentavat muita opiskelurahojensa eteen. Pisteet ovat kuitenkin mittari oman edistymiseni empiiriseen seurantaan ja siksi mielenkiintoisia.

Kuten šakissa, myös tosielämässä parhaat siirrot ovat niitä, jotka toteuttavat useampaa kuin yhtä tehtävää kerralla. Pelissä hyvä siirto voi esimerkiksi samaan aikaan suojata omaa nappulaa, uhata vastustajan nappulaa ja edistää pidemmän tähtäimen suunnitelmaa saavuttamalla paremman aseman.

Pelaamiseni on itsessään tällainen monta tarkoitusta täyttävä siirto. Ilmeisimpänä tarkoituksena ovat pelin tarjoamat hupi ja älyllinen stimulaatio - molemmat asioita, joita Suomessa ei ole liikaa tarjolla, ainakaan ilmaiseksi. Samalla se toimii erinomaisena filtterinä yhä uusien älykkäiden ja mielenkiintoisten ihmiskontaktien hankkimiseen eri puolilta maailmaa. Moni näistä muodostuu investoinniksi ja lisää suuresti niiden kaupunkien, provinssien ja maiden määrää maailmassa, joissa minulla on assetti. Ja kolmanneksi pelien kuluessa tapahtuva interaktio kehittää aktiivisia kielitaitojani useammassa kielessä, joita olen pitkään osannut jonkin verran, mutta joissa taitoni ovat kuin itsestään parantuneet merkittävästi.

*   *   *

Heinäkuu, jolloin suomalaisia on mahdotonta tavoittaa paitsi sosiaalisen median lomakuvista, on aikaa, jolloin helsinkiläiset ovat taas tapansa mukaan kiivaasti vouhottamassa valkoposkihanhista. Heidän vimmansa tuntuu absurdilta. Valkoposkihanhi on ihmeellinen siunaus Helsingin seudulle ja sopisi vieläpä kaupungin maskotiksi – kuten tosin myös kalalokki tai meriharakka. Valkeine klovninnaamareineen, elegantteine mustan, valkean ja harmaan kirjavine väreineen on valkoposkihanhi epäilemättä maailman kaunein hanhi heti Siperiassa pesivän ja Bulgariassa talvehtivan punakaulahanhen jälkeen.

Suomessa kuulee yhtenään väitettä, että valkoposkihanhi olisi vieraslaji. Tämä perustuu paitsi valheelliseen propagandaan, myös ilmeisesti siihen, että ihmiset sekoittavat valkoposkihanhen paljon suurempaan kanadanhanheen, joka tosiaankin on Amerikasta riistalinnuksi istutettu vieraslaji. Valkoposkihanhi sen sijaan on aitoa arktista faunaa, joka on kaukaisina aikoina syöty Itämereltä loppuun mutta palannut tänne pesimään kun pahin vaino on laantunut. Lisäksi ihmiset ovat houkutelleet hanhet kaupunkiympäristöön pakkomielteellään viljellä joka paikkaan keinokasteltuja ja lyhyiksi leikattuja nurmikoita, jotka hanhien näkökulmasta vastaavat mehevää tuoretta tundraa.

Helsingin pitäisi olla ylpeä siitä, että täällä näkee niin helposti kyseistä epätavallista lintulajia, joka on mitä miellyttävin niin ulkonäöltään, ääniltään kuin elintavoiltaankin. On totta, että se paskoo, mutta käytännössähän kyse on siitä, että hanhet leikkaavat nurmea ilmaiseksi ja tuottavat tulokseksi ensiluokkaista lannoiteainetta, joka jonkun pitäisi vain korjata talteen voittoa tuottavalla tavalla. Valkoposkihanhen kannat kestäisivät kyllä hillittyä metsästystäkin, mutta suomalaisten fanaattisen kansanluonnon ja verenhimon tuntien sitä olisi vaikea pitää aisoissa. Suomalaisilla kun on asiassa kuin asiassa vain kaksi vaihdetta: se, mikä ei ole pakko, on kielletty.

*   *   *

Toinen eläinryhmä, joka tuntuu saavan helsinkiläiset kauhun valtaan, ovat lokit. Helsinki on poikkeuksellinen kaupunki siinäkin suhteessa, että täällä näkee helposti viisi eri lajia lokkeja (hyvällä onnella ja muuttoaikaan näiden päälle vielä pari lisää). Täällä ovat nimittäin yleisiä pesimälajeja niin kalalokki, harmaalokki, selkälokki, merilokki kuin naurulokkikin. Kauppatorilla ja vastaavissa paikoissa ne vihastuttavat helsinkiläisiä ja ihastuttavat ulkomaisia turisteja läsnäolollaan.

Lokkien määrä on kuitenkin nyt rankasti vähenemässä, mikä johtuu siitä, että Suomessa on päästy lähes kokonaan eroon avokaatopaikoista. Tämä taas johtuu siitä, että suurin osa aiemmin avokaatopaikoille dumpatusta jätteestä poltetaan nykyään energiaksi. Kuten järkevää onkin. Varsinkin harmaalokki hyötyi kaatopaikoista aikanaan niin paljon, että sen kannan voimakas kasvu alkoi uhata monia muita lintulajeja – harmaalokki kun on paitsi kaikkiruokainen opportunisti myös tehokas peto, kuten merilokkikin. Nyt sen taantumisen voisi odottaa välillisesti lisäävän saariston sorsalintujen ja kahlaajien pesimämenestystä.

*   *   *

Valkoposkihanhen ja kyhmyjoutsenen tavoin myös merimetso on Itämerellä paluumuuttaja. Yhdyskuntalintuna se on ollut helppo hävittää aikoinaan ihmisten toimesta yksinkertaisesti siten, että kaikki munat on kerätty pesimäluodolta kerralla. Aikoinaan merimetso on pesinyt yleisenä paitsi Itämerellä myös sisävesistöissä, kuten voidaan havaita keskiaikaisista kronikoista, joissa kerrotaan Suomen järvillä pesivistä mustista pelikaaneista. Voidaan siis odottaa merimetson palaavan aikanaan myös sisävesistöihimme, harmaahaikaran jatkoksi.

Merimetso syö niin kutsuttua roskakalaa ja sen yhdyskunnat siirtävät suuren määrän fosfaatteja lannoitteeksi muuten erämaaksi muuttuville luodoille. Ne lähtevät aikanaan pois ja muuttavat toiselle luodolle, minkä jälkeen niiden entisestä pesimäpaikasta tulee ennennäkemätön kukkaketo. Suomessa tätä ei tietenkään ymmärretä. Mutta eipä ymmärretä juuri muutakaan – siksipä Suomi satsaa miljoonittain veronmaksajien rahaa vuosittain siihen, että täysin järjenvastaisesti niitetään kukkakasvit monta kertaa kesässä, jottei mihinkään pääsisi syntymään uhanalaisia keto- ja ahoympäristöjä.

Suurin osa suomesta pidetään ihmisvoimin luonnoltaan köyhänä happamena mäntytaimitarhana, jossa risteilevät miljoonat veronmaksajien tukiaisin kustantamat ojat tuottamassa miljardeja hyttysiä ja pilaamassa lietteillään kaikki maan järvet ja lammet. Jos johonkin pääsee kasvamaan puu, se kaadetaan – varsinkin Helsingissä. Suomessa rakastetaan rumuutta ja vihataan sitä, että joku asia saisi olla.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Örööttisiä elämyksiä

Olin viikko sitten jälleen kolme päivää Öröllä. Yhteysalus Kasnäsistä ja majoitus tällä kertaa vajan sijaan oikeassa talossa, jossa oli vuoteet, keittiö ja kaikki. Mukana olivat serkkuni ja turvatalossani asuva tyttö, biologeja molemmat. Yksi tutkii saarella yöperhosia, toinen lantakuoriaisia. Minä taas vain hengailin, chillailin luonnonkauniissa maisemissa, katselin lintuja ja luin Akuninin kirjaa Ei jätä hyvästi, joka sijoittuu Venäjän sisällissodan vuosiin 1918-1919.

Säät suosivat. Vain yhtenä yönä oli rajua sadetta, mutta se oli lakannut aamuun mennessä. Saari oli vehreimmillään ja kukkeimmillaan. Lintumaailmassa oltiin tosin jo syvällä pesinnässä, joten lintuja näki vähemmän kuin aiemmin. Hyönteissyöjien määrät ovat myös ylipäätään romahtaneet Suomessa usean peräkkäisen paskan kesän vuoksi, eikä viime vuoden hyvä kesä ole vielä korjannut asiaa. Esimerkiksi saarella aiemmin runsaita pikkulepinkäisiä näki nyt paljon vähemmän, vaikka olivat ne kyllä asemissaan.

Sen sijaan yksi saaren lehtovehreyteen mieltyneistä tyyppilajeista, kultarinta, oli jälleen läsnä runsaana, virtuoosimaisia laulunäytteitään vedellen. Ilahduttavaa oli myös isokäpylintujen mukava määrä - niitä tuntui kutsuäänistä päätellen olevan enemmän kuin pikkukäpylintuja. Minulle tuli saaripinnaksi myös idänuunilintu, joita oli ainakin kolme laulavaa yksilöä. Myös yleisemmät uunilinnut - pajulintu, tiltaltti ja sirittäjä - olivat kaikki edustettuina.

Kahlaajia ei tällä kertaa juuri näkynyt - lukuun ottamatta paikallisesti pesiviä lajeja (meriharakkaa, rantasipiä, tylliä, töyhtöhyyppää ja punajalkavikloa). Korpitkin olivat vähissä - ja ehkä sen vuoksi varikset puolestaan runsaampia kuin ennen. Peippolintuja, jotka eivät ole kärsineet hyönteiskadosta siinä määrin kuin hysyt, oli varsin runsaasti ja monia yleisiä lajeja. Erikoisin oli urpiainen, jota en odottanut löytäväni saarelta kesäkuussa. Petolinnut jäivät tällä kertaa nuolihaukkaan.

Huolimatta saaristoluonnon ankarista olosuhteista soimme itsellemme laatuateriat grillaamalla saaressa entrekoottia ja juomalla sen kanssa mitä mainiointa Bordeaux'ta.

Helsinkiäkin ilmat ovat hellineet. Grillikautemme on jatkunut kesäisissä merkeissä. Olin viikon verran lomalla ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en lähtenyt lomalla mihinkään (mainittua saarta edemmäs) vaan pysyin kotona. Syyt lähinnä taloudelliset - Suomi on rokottanut ankarasti talouttani ja uuden hallituksen myötä odotettavissa on vain vaikeampia aikoja.

Alussa mainitussa Akuninin kirjassa on mieskirjailijalta poikkeuksellisen kauniisti kirjoitettu naishahmo, jonka mielenmaiseman kautta asioita tarkastellaan tarinan edetessä Ukrainan suurten jokien maisemiin ja valkokenraali Denikinin hallitsemaan Harkovaan. Tämä naisen silmin miehisen sotatantereen tarkastelu inspiroi minua ottamaan taas esiin pitkään laiminlyötynä lojuneen romaanitrilogiani - miettiessäni miltä tarina näyttäisi naishahmon kautta kirjoitettuna.

torstai 30. toukokuuta 2019

Casablancasta Helsinkiin

Matka vuoren vanhuksen luo (joka ei ollut kovinkaan vanha) oli tullut siihen pisteeseensä, että etsijän oli aika jättää viisaan luola ja laskeutua vuorelta. Palata takaisin entiseen olemiseensa, mutta mukanaan kaikki se, mitä matka viisaan luo oli jo tuonut mukanaan. Ilman pitkää paluumatkaa ei matka ole kunnon matka, sillä paluumatkan olemukseen kuuluu se, mitä menomatkalla ei vielä ollut: vuoren viisaalta saatu opetus. Pitkät automatkat ovat kävelyjen ohella parhaita aikoja ajatteluun.

Kotka, joka oli laskeutunut, nousikin uudelleen siivilleen suoraan Tiedon puun oksilta. Oli nimittäin niin, että koska marokkolainen ystäväni - ekonomisti, šakkimestari ja nuorisotyön vapaaehtoinen - asui yhä leskeksi jääneen äitinsä kanssa, majoituin minä puolestani hänen ystävänsä, psykologin, omistamassa turvatalossa, jota hän käyttää Airbnb-toimintaan. Kyseisen psykologin käyttämä avatar viittaa suoraan Alamutiin. Lukija osannee yhdistää pisteet, koska alkuperäisen tarun vuoren vanhus asui Alamutin linnassa.

Alamutin ruhtinaan vierashuoneessa avasin silmäni aamunkoittoon, jätin isännälle kiitoksiksi jäljelle jääneet ranskalaiset ja portugalilaiset viinit sekä loppuun saattamani Krajewskin, ja karistaen Casablancan tomut suuntasin ulos kaupungista ennen kuin ruuhkat alkaisivat. Casablanca muistutti siinä suhteessa hieman Helsinkiä, että kaupungissa katu kuin katu oli remontissa - tosin sillä erotuksella, että Casablanca on päättänyt tehdä ison kasan remontteja nyt ollakseen eheä ennen arabimaailman kulttuuripääkaupungin asemaansa, kun taas Helsinki on remontissa jok'ikinen kesä eikä mikään koskaan valmistu.

Erehtynyt on se, joka kuvitteli minun ajavan suoraan Tangerin satamaan. Ei suinkaan. Ajoin sen sijaan Rabat'n eteläpuolella aukeaville Zaërin metsäsavanneille, jossa kasvaa runsain mitoin alkuperäisiä korkkitammea ja sandarakkia (ja paikoin jonkin verran ei-alkuperäistä eukalyptusta). Tämä biologisesti tavattoman rikas loivasti kumpuileva tasankomaasto sijoittuu suurin piirtein Sidi Yahyan, Ben Slimanen ja Merchouchin pikkukaupunkien väliin jäävään kolmioon, jonka eteläosassa sijaitsee Sidi Bettache. Sidi Bettachen metsät puolestaan ovat Marokon paras paikka nähdä länsipalearktisella alueella ainoastaan Marokossa tavattava afrikkalainen relikti, kannusfrankoliini.

Frankoliini on perin piilotteleva kanalintu, joten sen löytäminen Zaërin ja Sidi Bettachen savannimaisista tammimetsistä ei ollut aivan helppoa. Se vaati tuntikausia vuorotellen ajelua ja oikeannäköisten habitaattien löytyessä yhtä paljon kävelyä pienillä hiekkaisilla teillä ja poluilla. Löysin kyllä runsain mitoin mielenkiintoisia lintuja. Löysin pienen järvenkin, jonne oli pakkautunut kasoittain ruostesorsia, punapäänarskuja, sinisorsia, sulttaanikanoja ja muuta. Kaikenlaista kivaa kuten kalliovarpusia, marokonharakoita, atlasnärhiä ja pensaslepinkäisiä tuli vastaan. Myös eksoottisempia otuksia - nimittäin kuninkaallisten metsästysmaiden alkaessa minut yllätti ärhentelevä strutsi, ja vähän myöhemmin löysin tienposkesta täysin villinä liikkuvan parven helmikanoja. Molemmat lajit ovat aiemmin kuuluneet Marokon luonnonvaraisiin lintulajeihin mutta ehtivät kadota sukupuuttoon 1900-luvun puolella, joten nykyiset edustavat kuninkaallisille metsästysalueille tehtyjä siirtoistutuksia.

Lopulta eräällä metsäpolulla, jossa päätin saattaa haudan lepoon puhki kävellyt kenkäni, päristytin lopulta edestäni lentoon kannusfrankoliinin, jonka näin vain muutaman metrin päästä. Oltiin jo reilusti iltapäivässä. Tavoitteeni saavuttaneena saatoin lähteä viimein kohti Eurooppaa. Oli yhä valoisaa kun saavutin Tangerin sataman, mutta jouduin odottelemaan pimeään saakka seuraavaa laivaa. Rajamuodollisuudet olivat yllättävän leppoisia - vain Marokon puolella läpivalaistiin auto, mutta tuntui, että kiinnostuneita oltiin lähinnä salamatkustajista, ei autosta eikä lastista. Espanjassa sitä tuskin vilkaistiin. Oli jo myöhä, joten ajoin Algecirasiin yöpymään.

Seuraavana aamuna suuntasin Algecirasin pohjoisten lähiöiden Carrefouriin lastaamaan ensimmäisen suuremman erän viinilaatikoita, lihaa, juustoa ja muuta, millä on tarkoitus selvitä jonkin aikaa Suomessa. Toistin kuvion vielä pariin kertaan sekä Espanjassa että Ranskassa, jotta oli mitä tuoda. Pitkän Euroopan halki Marokkoon ja takaisin ajamisen korkein hinta nimittäin muodostuu bensiinistä. Majoituksista - silloin kun niistä ylipäätään maksoin - maksoin alimmillaan 25 euroa ja korkeimmillaan 49 euroa. Muut kulut rajoittuivat lähinnä kahviin ja ruokaan. EU:n ansiosta tuontirajat olisivat sallineet vielä paljon enemmän kuin mitä jeeppiini mukavasti mahtui, mutta onpahan nyt taas sitten, ettei tarvitse Alkon hinnoilla grillata.

Andalusiasta ajoin seuraavaan iltaan mennessä vasta Kataloniaan, koska pysähdyin niin monissa mielenkiintoisissa paikoissa. Seuraavana päivänä ajoin aina Lyoniin saakka ja yövyin siellä. Burgundissa tein sen virheen, että yritin vältellä Ranskan kalliita maksullisia moottoriteitä ja ajaa pienempiä teitä pitkin. Ne ovatkin paljon mielenkiintoisempia ja kulkevat läpi kauniiden ja historiallisten pikkukaupunkien, mutta aikaa tuhrautui liikaa, joten seuraavana yönä ehdin vasta Baijerin Altdorfiin saakka Saksassa, Nürnbergin lähellä. Sitten edelleen itää kohti ja Puolaan, Puolan halki, ja yöpymään Marijampolėen. Tänäkin vuonna satuin Suwałkin käytävään kun siellä oli saksanturilaiden parveilu.

Viimeisenä matkapäivänä ajoin Liettuasta ostoksille Latviaan ja sitten Viroon. Pärnun saavutettuani havaitsin, että iltapäivälautoissa ei enää ollut tilaa autoille - niin moni Suomessa asuva virolainen palasi sunnuntaina Suomeen - joten jouduin palaamaan vasta yölaivalla. Hengailin sitten ylimääräistä aikaa Pärnussa ja Tallinnassa. Löysin uuden Akuninin vironnoksen - Mustassa kaupungissa lopussa päähän ammuttu Fandorin ei olekaan kuollut, vaan herää koomasta neuvostojen maan absurdiin epätodellisuuteen.

Saavutin asuntoni yhden jälkeen yöllä, ja täällä olikin omituisen siistiä. Silloin muistin, että olin vähän ennen lähtöäni päästänyt erään tytön tänne kesäasukkaaksi. Hän on oikein mukava, biologi - on jo muuttanut olohuoneeni jonkinlaiseksi laboratorioksi mikroskooppeineen ja hyönteisineen. Minulla on nykyisin hyvin tilaa, kun kotikaukaasi pääsi viimein viranomaisten suojelun piiriin eräässä länsimaassa ja minun vastuuni tuli siten päätökseensä (loppu hyvin kaikki hyvin, toivon niin).

Helsingissä on ollut enimmäkseen kesäistä, joskin välillä oli sateisia ja koleita päiviä. Oli eurovaalit ja Suomen leijonat hakkasivat lätkässä Ruotsin, Venäjän ja Kanadan, voittaen maailmanmestaruuden. Se toi taas väen toreille, miehet suihkulähteisiin ja loputtomat mörkömeemit someen. Helatorstai oli vapaa, joten kävin Laajalahdella ja Finnoolla - mielenkiintoisimmat lajit olivat jänkäsirriäinen, pari vesipääskyä ja räyskä.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Coimbrasta Casablancaan

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, tuli automatkalleni kohti Casablancaa viivytys Portugalissa, jonne päädyin odottelemaan uuden rekisteriotteeni saapumista pikapostilla Suomesta. En kuitenkaan jäänyt aloilleni vaan käytin nuo muutamat viivytyspäivät hyödyllisesti tutustumalla useisiin hyviin lintupaikkoihin ja muutamiin uusiin kaupunkeihin Keski-Portugalissa, Tejon suistossa ja Alentejossa sekä Espanjan puolella Extremadurassa. Minulla oli tässä tehtävässä erinomaisena opastuksena Colm Mooren, Gonçalo Eliaksen ja Helder Costan kirja A Birdwatcher's Guide to Portugal.

Läksin aluksi Coimbrasta pohjoiseen, Ria de Aveiron alueen laguuneille ja kosteikoille. Aveiron kaupungista kaikkiin suuntiin sijaitsikin lukuisia hyviä pysähdyskohteita, joista löysi vesilintuja, kahlaajia samoin kuin maatalousympäristöjen lukuisia lajeja. Varelan sillan molemmin puolin on hyviä maastoja ja putkella nähtäviä laguuneja flamingoineen ja kapustahaikaroineen. Niemellä, joka päättyy São Jacinton pikkukaupunkiin losseineen, on myös hiekkapohjaista mäntymetsää sekä pensaikkoisia ja heinäisiä dyynejä käsittävä luonnonsuojelualue, jolla tapaa pohjoisempaa tuttuja metsälajeja, kuten töyhtötiaisia ja peukaloisia.

Sinä iltapäivänä palasin takaisin Coimbran tasolle, Mondegon alajuoksun kosteikoille Arzilassa, Taipalissa ja Madrizissa. Näiltä paikoilta löytyi hyvin mm. ruskohaikaroita ja luhtakanoja, samoin kosteikkojen pikkulintuja, kuten silkki-, ryti- ja rastaskerttusia ja ruokosirkkalintuja. Illaksi palasin Coimbraan, yliopiston läheiseen hyvään hotelliin, jolla oli muurein suojattu parkkipaikka. Bongasin muutaman lajin lisää Coimbran kasvitieteellisistä puutarhoista, illastin läheisessä kahvilassa ja kävin oluella opiskelijapaikassa.

Penichen niemenkärjessä, Cabo Carvoeirolla, oli majakan molemmin puolin oikein hyviä merilintujen staijipaikkoja, joista saattoi seurata, kun satoja atlantinliitäjiä ja baleaarienliitäjiä pyyhki rannikkoa edestakaisin, kääntyillen jäykkine siipineen aaltojen yllä. Merestä nousevilla kallioilla pesi jonkin verran karimetsoja.

Paul de Boquilobo on järven ympärille levittäytyvä vaihteleva lehto-, kosteikko- ja maatalousympäristöjen mosaiikki, jossa on rikas linnusto. Pelloille vievät tiet tosin olivat mutaisia ja autoni likaantui pahoin. Tämä kompensoitui enemmän kuin hyvin lintujen määrässä. Haikaralintujen, rantakanojen ja kerttusten lisäksi löytyi esimerkiksi pikkutikkaa, viiriäisiä, turturikyyhkyjä ja nokkavarpusia. Yövyin Torres Novasin pikkukaupungissa.

Lissabonin kupeessa sijaitsee eräs Portugalin tärkeimmistä kosteikkoalueista, nimittäin Tejon suisto, tai oikeammin joensuulahti ympäröivine kosteikkoineen. Kesä oli nyt jo ehättänyt kuumaksi, joten talvehtivat vesilinnut olivat pääosin kaikonneet. Paikallista pesimälajistoa ja kahlaajamuuttoa kuitenkin näki runsaasti, samoin avoimien viljelysmaiden yllä saalistavia petolintuja. Tejon suiston erikoisuuksiin kuuluvat useampi sinne villiintynyt eksoottinen lintulaji, joista ainakin vahanokkaa ja kultapiispaa on yhä varsin helppo nähdä suurinakin määrinä.

Tärkeimmät avomaat tuntuivat olevan alueen pohjoisosassa, johon pääsee kolmea portein suljettua tietä pitkin Vilafranca de Xiran ja Porto Alton väliseltä päätieltä. Portit saattavat kuulemma joskus olla suljettuina tai sulkeutua, jolloin on vaarana, että sisään ajanut jää lukkojen taa, mutta vierailuni aikana ne olivat ja pysyivät onneksi kaikki auki, ja uskalsin siihen uskoa, koskapa lahdelle oli kertynyt autoineen myös paikallisia kalamiehiä.

Alueen itä- ja kaakkoispuolella oli paljon hyviä korkkitammimetsiä välimerellisine lajistoineen. Eteläpuolella Corroiosin vuorovesimyllyllä ja Ponta dos Corvosilla näki suuria määriä ristisorsia, pienempiä määriä muita sekä paljon mm. pitkäjalkoja ja avosettejä. Kävin myös Paul da Barrocassa, jossa on pieni kosteikko maatilojen keskellä ja jonkin verran ruovikkoa kanavien varsilla. Vahanokka oli yleinen ja punatiikeripeippoakin näki. Pronssi-iibiksiä ja kapustahaikaroita oli paljon liikkeellä. Illan hämärtyessä näin myös pari liitohaukkaa ja minervanpöllö oli tullut jo valoisan aikaan esille kätköstään.

Olin yötä Setúbalin rannikkokaupungissa ja käytin seuraavan aamuni tutustumalla toiseen joensuulahdistoon, nimittäin Sadon suistoon. Kävin siellä läpi aika monta niemeä, lahdenpohjukkaa ja pikkukosteikkoa ja olihan siellä runsaasti mm. kahlaajia, nokikanoja ja tiiroja, muttei juurikaan lajeja, joita en olisi nähnyt jo Tejon suistossa. Tapasin myös muutaman paikallisen lintumiehen ja ryhmän hollantilaisia, jotka ehtivätkin aina joka paikkaan.

Ilonaiheena voi todeta sen, että Portugalissa, kuten koko Euroopassa, eräät lajit, varsinkin moni haikaralintu, ovat yleistyneet ja levittäytyneet takaisin entisille levinneisyysalueilleen pohjoista kohti, kun niiden aktiivinen vainoaminen on loppunut. Niinpä esimerkiksi jalohaikara, silkkihaikara, lehmähaikara, kapustahaikara ja pronssi-iibis ovat yhä tavanomaisempia lajeja ja esiintyvät jo säännöllisesti Länsi-Euroopan pohjoisemmissakin osissa. Sama on tapahtunut mm. merimetson kohdalla - kertovathan keskiaikaiset kronikat "mustista pelikaaneista" Suomen järvialueella, mutta vasta viime aikoina on merimetso alkanut palailla vanhoille esiintymisalueilleen.

Sadon suiston jälkeen suuntasin aivan toisentyyppisiin maastoihin sisämaahan ja kohti Espanjan rajaa - nimittäin Evoran historiallisen kaupungin lähiseudulle sekä Mourãon ja Alquevan aromaille. Näillä alueilla voi vielä löytää hietakanoja, pikkutrappeja ja sininärhiä. Mehiläissyöjät ja ruostepääskyt ovat yleisiä, samoin tammea kasvavilla mailla punapäälepinkäinen, etelänisolepinkäinen, harjalintu ja monet muut. Tekojärven rannikoilla on hietatiiroja, pronssi-iibiksiä ja merimetsoja. Muuan parhaista paikoista on Portugalin ja Espanjan rajalla sijaitseva São Leonardon pohjoispuolinen pieni järvi, joka sijaitsee jonkinlaista suojelua nauttivien laajojen kumpuilevien arojen ympäröimänä. Täältä löysin useita hietakanoja ja illansuussa myös pikkutrapin. Seuraavana päivänä kaarteli saman alueen yllä hanhikorppikotkia ja mustahaikaroita.

Jatkoin Espanjan puolelle Villanueva de Fresnoon, sillä minun oli huolehdittava toisesta itseäni kohdanneesta vastaiskusta: joku oli joskus alkuvuodesta varastanut joko kopiointilaitteella tai hakkeroimalla luottokorttitietoni ja käyttänyt niitä ostelemalla yhdellä kortilla kamaa Japanin Amazonista ja pelaamalla toisella. Summat eivät olleet suuria, enkä joudu niitä maksamaan, mutta pankki jäädytti korttini, mistä seurasi kaikenlaista harmia loppumatkan ajaksi, sillä jouduin olemaan käteisen varassa - ja nykyään se on yllättävän hankalaa, kun juuri mitään varauksiakaan ei enää voi tehdä tunnistautumatta nimenomaan luottokorttitiedoilla. Juuri tämä seikka tietysti altistaa sille, että ennemmin tai myöhemmin ne aina varastetaan jonkin tietoturva-aukon vuoksi.

Varustettuani itseni käteisellä ja selviteltyäni asioita pitkällisesti pankin kanssa saatoin jatkaa iltaan saakka perehtymistä aroalueeseen Extremaduran puolella, ja päädyin lopuksi yöpymään Reguengosin kylään Portugalin puolelle, koska vaikka bensa on halvempaa Espanjassa, ovat majoitukset selvästi edullisempia Portugalissa.

Seuraavana päivänä kaupunkikohteeni oli Badajozin kaupunki Espanjan puolella, kun taas pääasiallinen luontokohteeni oli Elvasin aro- ja tasankoalue Portugalin puolella, johon minun oli joka tapauksessa palattava, sillä lähetykseni oli saapumassa Coimbraan ja minun pitäisi illaksi vielä kerran palata tuohon viehättävään kaupunkiin. Elvasin laajoilla tasangoilla näin jälleen mm. hanhikorppikotkia ja pikkutrappeja samoin kuin paksujalkoja ja paljon muuta kivaa. Guadianan ylittävä vanha kivisilta ympäristöineen on hieno piknik- ja lintupaikka. Alfarófian patojärvi ei sen sijaan tuottanut mitään kovin sävähdyttävää, lähinnä liejukanoja ja tavanomaisia haikaroita. Parhaat alueet ovat pitkien tietaipaleiden niitä alueita, joissa maatalouskäyttöön otettu maa vielä mahdollisimman paljon muistuttaa aroja - missä viiriäiset plyplyttävät pelloissa ja sieltä täältä löytää hyvällä onnella pikkutrapin.

Illan pimetessä palasin Coimbraan ja varoituksestani oli majatalon isäntä ottanut talteen minulle saapuneen lähetyksen. Kävin viimeisen kerran illastamassa tuossa persoonallisessa kaupungissa. Seuraavana aamuna olikin edessä pitkä ajomatka halki Portugalin ja Andalusian, jonka aikana tein kylläkin monia pysähdyksiä, mutta yritin pitää ne lyhyinä, jotta tavoittaisin iltalautan Marokkoon. Matkan varrelta jäivät Andalusian puolelta mieleen hanhikorppikotka, pikkukotka, useampiakin liitohaukkoja ja siniharakoita, samoin muuttohaukka, joka oli uusi laji Espanjan-listalleni. Saavuin Tarifan satamaan hyvissä ajoin ja näin vielä Gibraltarinsalmea ylittäessä paitsi liitäjiä, myös vesipääskyjä. Ne olivat selvästi lähempänä Espanjaa kuin Marokkoa, joten niistä tuli uusi maapinna Espanjan-listalle, mutta jos olisivat olleet Marokon vesillä, olisi laji ollut uusi koko Afrikan-listalleni.

Marokkoon saavuin auringonlaskun aikaan, suuremmitta kommelluksitta. Espanjalaiset sen enempää kuin marokkolaisetkaan eivät olleet kovin kiinnostuneita minusta ja autostani. Pian patsastelin jo Tangerin Cornichella auringonlaskua ihailemassa ja saatoin viestittää marokkolaiselle šakkikaverilleni saavuttaneeni Afrikan mantereen. Koska ilta pimeni ja Casablancaan olisi vielä kuuden tunnin ajo Tangerista, majoituin Tangeriin ja lähdin vasta aamulla kohti Casablancaa.

Matkalla Tangerista Rabat'n suuntaan ja sitten Casablancaan on useita erinomaisia luontokohteita, esimerkiksi Wadi Tahadartin ja Asilan suojelualueet, joilla elää yhä isotrappia, sekä Larachen laajat kosteikot suurine flamingo- ja kapustahaikarayhteisöineen. Moulay Bousselhamin lähellä sijaitsee Merja Zergan laguuni kosteikoineen, josta olen kirjoittanut blogissani aiemmin. Saavutin joka tapauksessa Casablancan pian puolenpäivän jälkeen, kirjoittauduin hotelliini, ja lähdin kaupungille. Tapasin marokkolaisen ystäväni ja vietin sitten hänen ja kaveriensa kanssa hyvin pitkän illan Casablancan runsaassa tarjonnassa.

Mainittu ystäväni oli matka itsessään. Hän ei tosiaan ollut lainkaan vähemmän vaikuttava kuin mitä olin aavistellut. Samoin hänen susilaumakseen kuvaamansa ystäväpiiri, kaikki nuoria aikuisia, jotka ovat omalla aloitteellisuudellaan saavuttaneet itsenäisen ja taloudellisesti kestävän elämän. Kaverini opiskelee taloustieteitä, mutta tekee siinä sivussa töitä sijoitusfirmalle (käyttäen uskomattomia aivojaan innovatiivisten sijoitusmuotojen eksperimentointiin) ja vapaaehtoistyötä vaikeammista oloista tulevien nuorten hyväksi. Hänen parhaista kavereistaan yksi oli psykologi, joka on tehnyt asuntojen Airbnb-vuokrauksesta itselleen sivutoimen, ja lääketieteen opiskelija, joka oli vielä kaverianikin suurempi šakkiguru - sekä suomalaisen metallimusiikin ystävä.

Jokaisena Casablancassa viettämistäni päivistä tulin entistä vaikuttuneemmaksi tämän joukon älyllisistä kyvyistä ja siitä, kuinka he olivat tukeneet toisiaan nostaakseen itsensä uudelle tasolle - ja yhä aikuisina kilvoittelivat itsensä kanssa ja keskenään asiassa kuin asiassa, mutta aina suopeasti ja auttaen liittolaisiaan. Tällaisia ystäviä ei löydä joka päivä. Jostain syystä minä kuitenkin onnistun aina löytämään parhaat ihmiset, missä hyvänsä olenkin. En voi sanoa olevani tyytymätön.

Ystäväni vei minut Casablancassa myös šakkiklubille, jossa vanhat mestarit päivät pääksytykseen pelaavat toistensa kanssa. Kaverini oli jo herättänyt siellä varsin paljon huomiota ja kiinnostusta. Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, hän on puolessa vuodessa saavuttanut pelaajana huipputason, ja tietysti voitti myös meidän vetomme sulkevan pelin tuossa kahvilan takaloošissa. Mutta tunnen itseni paljon paremmaksi tämän suhteen tietäessäni, että kaverini myöskin haastoi marokkolaisen kansallisen mestarin ja voitti heidän molemmat ottelunsa - mikä aiheuttikin sen, että vanhat mestarit nyt olivat noteeranneet hänet aivan uudenlaisella kunnioituksella. Tiedän, että tuskin enää pystyn saavuttamaan hänen tasoaan - se vaatisi ponnistuksia, joihin minulla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta - mutta toisaalta saatan ihmetellä itseäni, että vielä joitain kuukausia sitten pystyin voittamaan hänet useaan kertaan peräkkäin, ja tämä herättää ajatuksia myös itseni, liian vanhana aloittaneen, piilevästä potentiaalista.

Viimeinen päiväni Casablancassa oli sellainen, että ystäväni oli varattu aina iltaan saakka, joten sinä päivänä otin autoni ja ajoin Jadidan viehättävän rannikkokaupungin sekä Safin väliin sijoittuvalle ketjulle laguuneja katselemaan lintuja ja maisemia. Löytyihän niitä, molempia. Illaksi palasin viimeisen kerran Casablancaan, sillä ystäväni olivat järjestäneet pienimuotoiset grillikutsut jäähyväisikseni. Hankittiin halal-lihaa ja kaivoin laukuistani useamman Ranskasta ja Portugalista mukaan tulleen viinipullon. Heillä oli myös suomalaista metallimusiikkia.

Seuraavana aamuna alkoi pitkä paluumatkani kohti Suomea, mutta se olkoon seuraavan blogikirjoituksen aiheena.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Helsingistä Coimbraan

Kirjoitan tätä Coimbrassa, Portugalissa. Oli tarkoitus päästä koleaa ja sateista säätä pakoon Suomesta, mutta kehitys on ollut päinvastaista. Saavuttaessamme Duisburgin siellä oli kesäsää, puut täydessä lehdessä ja lämmintä. Vielä Keski-Ranskassa oli kesäistä. Mutta kun saavutimme Bordeaux'n seudulla Atlantin rannikon, alkoi pilviä kasautua uhkaavasti taivaalle. Espanjaan päästyämme on satanut joka päivä, ja milloin ei ole satanut, on ollut koleaa. Portugalissa sama juttu. Niinpä oli aika pitää passiivinen huoltopäivä, hoitaa asioita ja vieläpä kirjoittaa.

Tämänkertaisen automatkan päämäärä on Casablancassa. Kaikki alkoi siitä, että hävisin vedon marokkolaiselle šakkikaverilleni helmikuun lopulla. Olin sitä ennen voittanut kolme edellistä peliämme putkeen, mutta marokkolainen oli joka pelissä yhä vahvempi vastustaja. Neljännessä pelissä hän alkoikin saada yliotetta. Sanoin hänelle, että tällä kertaa hän voittaa. Ystäväni oli epäileväinen asian suhteen, väittäen, että kuitenkin vedän lopulta jonkin tempun hihasta ja voitan. Löimme sitten vedon, että mikäli voitan, hänen on hankittava itsensä Suomeen pelaamaan kanssani vuoden 2021 loppuun mennessä. Mikäli taas hän voittaa, minun on hankkiuduttava Casablancaan ja pelattava hänen kanssaan tämän vuoden loppuun mennessä. Ehdot olivat hieman tiukemmat minulle, koska minun on paljon helpompi päästä Marokkoon kuin ystäväni on päästä Suomeen. Kävi kuten aavistin, marokkolainen voitti. Päätin, etten odota vuoden loppuun, kun syksystä on kuitenkin tulossa kiireinen, ja lentäminen olisi liian helppoa, joten kunnioitan lupaustani tekemällä tämän matkan kunnolla - omalla autollani Helsingistä Casablancaan ja takaisin.

Marokkolainen ystäväni on muutenkin nerokas ja ihailtava ihminen. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo, mutta poikkeuksellisella lahjakkuudellaan ja sisullaan hän pääsi lukion jälkeen huippuyliopistoon Ranskaan. Kaikki kadehtivat häntä. Huomatessaan kuitenkin, että se aiheutti kohtuuttoman taloudellisen taakan hänen leskeksi jääneelle äidilleen, hän palasi jatkamaan opintojaan Marokkoon. Auttaakseen omaa kansaansa ja lapsia, jotka ovat samassa asemassa, jossa hän oli kerran ollut, hän toimii myös vapaaehtoisena opettajana, opettaen vaikeista oloista tuleville lapsille matematiikkaa, kieliä (hän osaa sujuvasti useita) ja šakkia. Hän tuli itse asiassa kiinnostuneeksi šakista yhden oppilaansa kautta ja alkoi sitten hengailla casablancalaisella šakkiklubilla seuraten paikallisten mestarien pelejä ja oppien niistä. Eräänä päivänä hän kulki puiston läpi, jossa vanhat mestarit aina odottivat turhaan haastajia, ja päätti haastaa yhden oppimillaan taktiikoilla. Vanhus saavutti nopeasti yliotteen pelissä, ja oli syönyt ystävältäni useita arvonappuloita. Ystäväni taas keskittyi ainoastaan liikuttamaan solttuja, tunkien niitä yhä edemmäs, ja lopulta - vanhuksen suureksi šokiksi ja yllätykseksi - teki soltulla šakkimatin.

Hänen asenteensa on samanlainen myös toisessa harrastuksessaan, taistelulajeissa. Kerran oli hänellä vastassaan vastustaja, joka oli sekä isompi että vahvempi - ja lisäksi myös nopea. Ystäväni havaitsi kuitenkin hänen hyökkäävän koko ajan samalla kaavalla, ja alkoi itse varioida hyökkäyksiä joka puolelta. Hän laski, että isompi vastustaja tulee väsymään nopeammin kuin hän itse, koska joutuu liikkumaan enemmän ja liikuttamaan isompaa massaa. Näin kävi ja ystäväni voitti ottelun.

Supersankaruudesta huolimatta marokkolainen ystäväni on kuitenkin mitä vaatimattomin ja ystävällisin. Hän sanoo olevansa tietoinen erinomaisuudestaan, mutta että hän vielä lukiolaisena oli koppavampi ja kerskaili, mutta Ranskasta kotimaahan palaaminen oli muuttanut häntä. Hän pitää huolta äidistään, oppilaistaan, kissasta ja koirasta, tekee loppuun ekonomiopintojaan yliopistossa, pelaa ja ottelee ilokseen - ja samasta syystä kuin minäkin, tunteakseen kehittyvänsä. Hän halusi alun perin myös väitellä kanssani kehittääkseen väittelytaitojaan englanniksi ja ranskaksi (espanjaakin hän osaa), mutta vaikka me keskustelemme mitä syvällisimmistä ihmisyyden kysymyksistä, väittelyä niistä ei oikein koskaan tule, koska olemme jotenkin vaistomaisesti samaa mieltä ja jaamme samat arvot. Olemme kokeilleet jopa politiikkaa ja uskontoa, mutta emme saa aikaiseksi taistelua paitsi šakkilaudalla. Ja siellä hän on nykyään minua edellä, voittaen useimmat pelimme, mutta hyväksyn poikkeuksetta kaikki hänen haasteensa, koska parempaa pelikaveria saa hakea.

*   *   *

Otin siis pääsiäisestä alkaen kolme viikkoa lomaa - tämän vuoden pisimmän lomajaksoni - ja lähdin viideltä aamulla pitkänäperjantaina ajamaan Helsingistä kohti Turun satamaa. Mukaan lähti vanhempi suomalainen kaveri, jolla on ensyklopediset tiedot Euroopasta, ja joka on tottunut autoilija, joten saatoimme vaihtaa kuskia aina toisen väsyessä.

Turusta jatkoimme lautalla Maarianhaminan kautta kohti Tukholmaa. Söimme ja nukuimme yhdentoista tunnin laivamatkalla, jotta saatoimme sitten ajaa illalla koko Ruotsin halki ilman muita pysähdyksiä kuin huoltoasemia, joilla tankkasimme bensaa ja kahvia. Perjantain ja lauantain välisenä yönä saavutimme Helsingborgissa lautan Tanskaan ja jatkoimme sitten Själlannin ja Fynin halki ja sillan kautta Jyllantiin. Aamu valkeni Pohjois-Saksassa. Siellä puut olivat vielä lehdettömiä, mutta tiltaltit olivat jo äänessä.

Jatkoimme Duisburgiin, jossa ystäväni Kettu otti meidät vastaan. Kuten aiemmin mainitsin, Duisburgissa oli jo kesä. Puut olivat lehdessä, ulkona tarkeni teepaidassa ja mustapääkertut lauloivat jo. Söimme ja joimme, suomalaiskaverini nukkuessa kävin Ketun kanssa kaupunkia kiertelemässä ja pubeissakin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, jatkoimme Belgiaan. Ardennien laaksoissa vastaan tulivat ensimmäiset haarapääskyt. Kävimme Luxemburgissa ostoksilla ja täyttämässä tankin ja jatkoimme sitten Ranskaan. Teimme kulttuuripysähdyksen Reimsissä, joka on kuuluisa katedraalistaan. Sitten jatkoimme pikkukylien halki, pysähtyen Bonnevalissa ja Châteaudunissä. Ranskassa haarapääskyt olivat jo runsaita, tervapääskyjä alkoi näkyä ja illalla kuulimme jo ensimmäisen kuhankeittäjän ja käen.

Kohteemme sinä päivänä oli Lhommen kylä, jossa tapasimme erään Syyrian-aikaisen ystäväperheeni. He ovat syyrialaiskristittyjä Homsista, jossa olin monesti heidän vieraanaan Syyriassa asuessani. Sittemmin heidän asuntonsa pommitettiin hajalle, kuten suurin osa Homsista. Perheen vanhin poika oli päässyt lääkäriksi Ranskaan jo ennen kuin tapasin heidät. Nuorempi poika on töissä Qatarissa. Vanhemmat pakenivat ensin Turkkiin, sittemmin Ranskaan vanhimman poikansa luo. Pöytä katettiin kebbellä ja muilla herkuilla puutarhaan. Puhuimme paljon, myös Syyriasta.

Maanantaina aloitimme Toursista ja jatkoimme kulttuuripysähdykselle Poitiers'hen. Tervapääskyt kirkuivat taivaalla sankoin parvin. Katselimme kaupunkia, katedraalia, muita pyhiä paikkoja. Taistelukentällä, jossa Kaarle Martel kukisti maurien hyökkäyksen vuonna 732, emme tällä kertaa käyneet. Poitiers'ssa on 600-luvulta peräisin oleva Pyhän Johanneksen kastaamo, katedraali on vasta 1100-luvulta.

Matkamme jatkui Akvitaniaan ja Bordeaux'n kohdalla jouduimme ensimmäistä kertaa matkan aikana pariin ruuhkaan. Kävin Arcachonin lahdenpohjukan Teichissä, joka on merkittävä lintupaikka. Siellä olikin sankkoina parvina kahlaajamuuttoa: iso- ja pikkukuoveja, mustapyrstökuireja, pitkäjalkoja, avosettejä, tundrakurmitsoja, suo- ja lapinsirrejä, valko-, musta- ja punajalkavikloja. Oli myös paljon lapasorsia, silkkikerttuset ja etelänsatakielet lauloivat kaikkialla pöpeliköissä, mutta ensimmäiset ruokokerttusetkin olivat jo äänessä. Yksinäinen flamingo oli tällä kertaa ainoa lajiaan. Majoituimme Luën kylän lähellä olleessa maalaismajatalossa, jota piti ystävällinen perhe. Vihertikka ja harjalintu mekastivat illalla ja aamulla.

Tiistaiaamuna aloitimme Orxin kosteikoilta, jossa oli lehmähaikara, mutta muuten lähinnä tavanomaisia peruslintuja. Muutamia taveja ja harmaasorsia, ruskosuohaukka. Saksan, Belgian ja Ranskan halki ajettaessa oli hiirihaukka ollut yleisin petolintu - muutama börringeläinenkin nähtiin - mutta Akvitaniasta alkaen haarahaukasta tuli yleisin. Jokunen isohaarahaukka, pari niittysuohaukkaa.

Ajoimme rajan yli Espanjaan, Baskimaahan, jossa ensimmäinen kulttuuripysähdyksemme oli Donostia eli San Sebastián. Donostiassa oli jo kovasti koleaa ja sateista, kylmä tuuli puhalsi Biskajanlahdelta. Kävimme kahvilla. Sateiden piiskatessa ajoittain tuulilasiamme ja maisemaa, jatkoimme Kastilian puolelle ja Burgosiin, johon ehdimme vielä hyvissä ajoin valoisan aikaan, katselemaan vanhaakaupunkia, katedraalia ja muita nähtävyyksiä. Kävimme ostamassa kinkkua, juustoa ja viinejä sekä paikallisessa bodegassa.

Keskiviikkona ensimmäinen kulttuurikohteemme oli Salamancan kuuluisa yliopistokaupunki Kastilian ylänköisellä sydänmaalla. Salamancassa on hyvin näyttävät vanhakaupunki ja yliopisto ja se onkin espanjan kielen ja kulttuurin kehtoja. Sade latisti hieman vierailuamme ja jouduimme pariin otteeseen suojautumaan ravintoloihin. Kastilian halki ajettaessa sateettomina hetkinä näkyi kuitenkin muutamia hyviä lintuja: katto- ja mustahaikaroita, molempia haarahaukkoja, suohaukkoja, pikkukotka.

Ajoimme Ciudad Rodrigon kautta Portugaliin, jossa piti sääennusteiden mukaan olla aurinkoisempaa, mutta eipä ollut. Sateet jatkuivat vähän väliä. Heti rajan ylitettyämme suuntasimme Vilar Formososta etelään kohti Sabugalia. Tällä Ribacoan alueella on arohabitaatteja, jotka ovat linnustollisesti ja muutenkin luontonsa puolesta tavattoman rikkaita. Alueella kasvaa paljon kahta alkuperäistä tammilajia. Käki ja kuhankeittäjä olivat tulleet tännekin, samoin etelänsatakieli ja runsaasti haarapääskyjä, mutta kevät oli silti vasta aluillaan, monet puut vielä lehdettömiä - kyse on ylämaasta - ja niinpä esimerkiksi sylviakerttuja tai kultarintoja ei vielä näkynyt. Kävimme Focalhosin kylässä sekä vuorenhuipulla Sortelhan kivisessä kylässä, jossa on näyttävä linna. Siellä oli myös kalliopääskyjä, kivikkokiuru ja nokkavarpusia.

Ribacoan alueen jälkeen olisi huvittanut retkeillä hieman Serra de Estrelan vuoristomaastoissa, mutta sää äityi niin surkeaksi, että jouduimme vain ylittämään vuoret serpentiiniteitä pitkin vuoroin räntäsateessa, vuoroin hernerokkasumussa. Ylhäällä oli metsissä vielä lunta. Sää pysyi huonona aina Coimbraan saakka, johon majoituimme.

Ilta oli kuitenkin mielenkiintoinen. Oli neilikkavallankumouksen muistopäivä, joka on Portugalissa pyhä ja koko tämän yliopistokaupungin nuoriso oli lähtenyt baareihin. Päädyimme myös taidegalleriaan, jossa paikallinen vasemmisto juhli vallankumousta ja jakeli edullisesti hyviä viinejä myös paikalle sattuneille ulkomaisille vieraille. Coimbran vanhakaupunki on erittäin kaunis, myös kaukaa katsottuna - valkeat talot kohoavat vuoren huipulla. Jyrkkiä ja kapeita mukulakivikujia riittää. Katedraali ja yliopisto ovat kukkulalla.

Suomalaiskaverini lähti Espanjaan rannalle, minä taas jäin Coimbraan. Joudun odottelemaan jonkin aikaa aiottua enemmän Portugalissa, koska olen kadottanut rekisteriotteeni ja jouduin tilaamaan Suomesta uuden, jotta pääsisin autollani Marokkoon. Tämä on takaisku, mutta hyödynnän sitten odottelupäivät tutustumalla uusiin lintupaikkoihin ja kaupunkeihin Portugalissa, jossa en ole tullut aiemmin matkailleeksi kuin kerran, ja silloinkin kolusin lähinnä eteläisintä osaa maasta.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Kevään neljä hetkeä

En yleensä muista lapsuudestani juuri muuta kuin väläyksiä eivätkä nekään tavallisesti onnellisia. Muistan kuitenkin jostain syystä, kuinka neljäs neljättä tapasi olla vuodesta toiseen se päivä, jolloin alkoi näkyä muuttolintuja. Maaliskuussa oli ehkä nähnyt mahdollisia muuttolintuja, jotka kuitenkin olivat saattaneet talvehtia rannikollamme, mutta huhtikuun neljäntenä olivat jo saapuneet töyhtöhyypät, kiurut ja ensimmäiset peipot. Töölönlahdella talvehtineiden sorsien lisäksi alkoi ilmaantua ensimmäisiä telkkiä ja isokoskeloita sisävesienkin harvoihin sulapaikkoihin.

Nykyisin keväät alkavat hieman aikaisemmin. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja kiurut ilmaantuivat maaliskuun lopussa Viikin lumettomille pelloille. Oli jo hemppoparvia ja naurulokkeja meni yli parvissa. Vanhankaupunginlahden jäällä jäkitti parikymmentä harmaahaikaraa asennossa odottamassa jään sulamista. Pelloilla laidunsi jo useita lajeja hanhia. Talvilinnutkin olivat saaneet äänensä kuuluville. Tiaisten lisäksi tikat olivat hyvin aktiivisia: pikkutikat soidinsivat, käpytikat takoivat kaarnaa ja palokärki huusi. Seuraavan viikon aikana peipot ja rastaat jo valtasivat metsät. Laulunsa palasi etelästä iloksemme pitkän ankean talven päätteeksi.

Kevät on hieman herätellyt mieltäni horroksesta. Olen tullut ravituksi kuolleiden sorkkaeläinten punaisesta lihasta ja sitäkin punaisemmasta viinistä, sillä naapurini ja minun kaksoismonarkiassa on ympärivuotinen grillikausi. Aika ajoin käy vieraita. Muuten elämä itäisissä lähiöissä voisi käydä yksitoikkoiseksi.

En ehkä enää koskaan osaa suhtautua mihinkään residenssiini kotina. Kaikki tuntuu aina väliaikaiselta, eikä se välttämättä ole huono asia, koska ajatus lopullisesta asettumisesta viettää kaltevasti kuolemaan päin. Neljä ja neljä, slaavilaisen mytologian kuolemanluku. Odotan aina lähtöä johonkin, mutten lopullista. Sitä ei tarvitse odottaa - se tulee kuitenkin kun aika on.

Oikeastaan ei minulla ole koskaan ollut kotia siinä merkityksessä kuin useimmat sen vaiston varassa mieltävät. Lapsena minulle tehtiin aina selväksi, että paikka, jossa asuin, oli vanhempieni koti, ei minun. Aikuisena ei ollut sellaista paikkaa, johon olisin palannut lomillani tai sukujuhlien yhteydessä - niin, että se olisi jotenkin tuntunut omalta, osalta itseäni.

Koti sijaitsee minulle muualla kuin taloissa. Talot puhuttelevat minua hyvin vähän. Olen niissä vieraana tai käytän niitä vieraiden majoittamiseen, ollen itse yksi noista vieraista. Kokonaiset kaupungit ja maisemat tuntuivat sen sijaan ajoittain kotoisilta, mutta vain ajoittain. Palatessani niihin olen vieras. Tämä ei johdu siitä, että kaupungit olisivat ulkoisesti muuttuneet minulle vieraiksi, vaan siitä, että entiset ystävät kussakin kaupungissa ovat hajaantuneet uusiin paikkoihin. He ovat jossain, mutta eivät siellä, missä kerran tunsimme olevamme kotonamme. Hetken ajan. Hetki saattoi kestää pari vuotta, kolme tai äärimmäisillään neljäkin. Neljä. Sitä pidempään en ole aikuisiälläni asunut yhteen menoon missään.

Lähimmäksi kodin tunnetta pääsen tiettyjen ihmisten seurassa. Enkä välttämättä edes seurassa. Heidän olemassaolonsa riittää. He ovat kuin eläviä hirnyrkkejä (Harry Potter -viittaus), joista kukin kantaa sisällään osaa sielustani. Ilman heidän olemassaoloaan tuntuisi kuin en olisi oikeastaan lainkaan olemassa. Yhteys heihin taas palauttaa esiin tuon kätketyn palan sielustani, tuottaen tunteen, joka muistuttanee sitä, mitä normi-ihmiset kokevat käydessään lomilla kotonaan tai mummolassa. Useimmat (joskaan eivät aivan kaikki) elossa olevista hirnyrkeistäni ovat nykyään itseäni nuorempia. Sekin kertoo tarinaa eräänlaisesta juurettomuudesta. Takerrun tulevaisuuteen, toivoon, niin kuin muut menneisyyteensä, muistoon.

Siellä missä nuo ihmiset tulevat yhteen, kokoontuu useampia hirnyrkkien kätkemiä palasia sielustani, ja sellaisina kodikkuuden hetkinä tuntuu kuin olisin melkein materialisoitumassa kokonaiseksi. Ainakin hetkeksi. Sitten kaikki jotenkin taas haihtuu ja katoaa kuten se aave, joka olen. Se kaikki ei kuitenkaan katoa lopullisesti, vaan jatkaa olemassaoloaan hirnyrkkien kautta, jotka kulkevat kulkujaan, ja sieluni kappaleet heidän kanssaan.

On ihmisiä, jotka ovat luontaisesti niin mustasukkaisia, etteivät halua ystäviensä tapaavan tai edes tuntevan toisiaan. Tällaiset ihmiset aiheuttavat minulle rasitusta, mutta koetan heitä ymmärtää - menettämisen pelko on kova asia. Itse kuulun kuitenkin päinvastaiseen ihmistyyppiin. Vaikka olen introvertti enkä mikään suuri seuramies, tuntuu minulle luontevalta ja mielekkäältä, että verkostoni paitsi laajenee, myös vahvistuu synaptisesti. Sen elävät hermosolut luovat synaptisia yhteyksiä paitsi minuun, myös toisiinsa - ja katso, näin on hyvä. Varsinkin kun se tarkoittaa samalla, että sieluni palasia ajoittain tulee kokoon useampia, jolloin tunnen olevani todellisempi.

Tiedon puuni varjosta katselen suopeudella, kun ystävistäni tulee myös toistensa ystäviä. Lopulta sielunkappaleeni ovat levinneinä niin laajalle ympäri maailman, ettei niitä voi koskaan kokonaan hävittää tai myrkyttää. Olisikin epäilemättä virhe, jos kaikki munat olisivat samassa korissa. Sellainen kori vetää liikaa puoleensa vihollisia ja tuhovoimia. Se, että Gulistanin salainen puutarha on olemassa vain ideana, ehkäisee avohakkuun määräämistä juuri sinne, kuten epäilemättä tapahtuisi, jos jotain niin kaunista olisi yhdessä ja vain yhdessä konkreettisessa paikassa.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Maaliskuu marssii

Olkoon tämä sitten maaliskuun blogikirjoitus. Viesti siitä, että kirjoittaja on yhä elossa, vaikkei juuri kirjoitakaan enää. Muusan katoaminen koskee ikävä kyllä kaikkia kirjoittamisen lajeja: en ole aikoihin saanut aikaan runoutta, proosaa sen enempää kuin blogikirjoituksia tai artikkeleitakaan. Yksi syy tähän on tietysti se, ettei kukaan maksa mistään niistä. Suomessa asuessa on lakkaamatta ajateltava, mistä hankkia lisää uhrattavaksi verottajamoolokin ahnaaseen kitaan. Mutta kun en aiemminkaan ole juuri maksusta laulanut, on taustalla oltava muitakin syitä.

Apatialle pitäisi olla odotettavissa muutosta sikäli, että maaliskuun ennätettyä lopputaipaleelleen alkaa päivänvaloa jo nähdä työmatkoilla aamuisin ja iltaisin. Maanantaiaamuna lensi suuri parvi kalalokkeja lähiöni yli pohjoiseen - ensimmäiset varmat muuttolinnut tänä vuonna, kun tähän asti nähdyt harmaalokit, musta- ja räkättirastaat ovat saattaneet talvehtia täällä. Hankien alta on paljastunut martaanruskeaa sellaisena kuin se sinne talven alle jäi, mutta myös viheriöivää. Jossain on jo löydetty leskenlehtiä.

Vaalit ovat koittamassa, ja vaikka Kokoomus on monessa suhteessa pettänyt äänestäjänsä, jää oikeastaan ainoaksi mahdolliseksi suosituksekseni äänestää puoluetta, joka ei ole yhtä fanaattisesti korottamassa veroja ja sääntelyä kuin muut. Uudellamaalla äänestyssuositukseni on puolueen muutoksentuuli, Elina Lepomäki, joka on hankkinut kannuksensa kansainvälisessä liike-elämässä eikä muiden ihmisten rahojen polttamisessa (jota politiikaksi kutsutaan), ja ehkä juuri siksi tuntuu tajuavan asioista muita enemmän. Tai ehkä hänellä on vain vähemmän tarvetta kumarrella kummisetiä, mikä on aina hyväksi itsenäiselle ajattelukyvylle.

Ehkä muissakin vaalipiireissä on vastaavia henkilöitä. Olen kuullut hyvää useammasta tutustani, jotka ovat ehdolla - useammassa puolueessa. En kuitenkaan suoralta kädeltä osaa nimetä ketään, koska äänestyssuositukseni ei voi mennä kenellekään autoritarismin, fasismin tai rasismin kanssa flirttailevalle tai julkisten menojen paisuttamista kannattavalle, ja nämä jo ulossulkevat reippaasti yli 90 % ehdokkaista.

Rationaalisia äänestysstrategioita on nähdäkseni kolme. Ensimmäinen niistä on äänestää puolueista vähiten huonoa, vaikka päätyisi siten äänestämään pienpuoluetta, joka ei nykyjärjestelmällä tule pääsemään Eduskuntaan ellei tee vaaliliittoa jonkun isomman kanssa. Vaalit voivat silti tuoda sellaiselle julkisuutta ja siten mahdollista nostetta kunnallisella tasolla.

Toinen rationaalinen äänestystapa on yrittää äänestää terveitä voimia jonkin ison tai keskisuuren puolueen sisällä, jotta hyvien ehdokkaiden noste vähitellen muuttaisi koko puolueen linjaa terveempään suuntaan. Tämä on se strategia, johon itse päätynen.

Kolmas kiistattoman rationaalinen ratkaisu on äänestää kaveria. Siinä on se järki, että voi ajatella pystyvänsä vaikuttamaan suoraan henkilöön ja hänen ajatuksiinsa. Tämä äänestysratkaisu on erityisen perusteltu silloin, jos kaveri on kiikun-kaakun mahdollinen läpimenijä. Jos mitään toivoa ei ole, silloin ääni menee puolueelle, joten on hyvä varmistaa, että kaveri on ellei optimaalisessa niin ainakin siedettävässä puolueessa.

Äänestämättä jättäminen ei ole rationaalinen strategia, sillä se vain eliminoi oman vaikutuksen. Mitään kannanottoa sillä ei voi antaa - tai jos huono äänestysprosentti sellaiseksi tulkitaan, se tulkitaan kuitenkin väärin, koska tulkinnasta päättävät ne, jotka hallitsevat julkista tilaa.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Karkauspäivän aattona

Olen kärsinyt apatiasta, pysähtyneisyydestä ja sen myötä masennuksesta toista viikkoa. Vaikka valo alkaa jo lisääntyä ja talitintit ja mustarastaat pitää ääntä itsestään, ei vielä voi oikein sanoa kevään rientäneen rintoihin. Kirjoitan tavallisista asioista, jotta kirjoittaisin edes jotain. Onneksi etnisesti värisevässä Itä-Helsingissä on myös ilonaiheita ihmeteltäviksi. Mainostan niistä tässä kolmea.

Ensinnäkin, on Kontulan Shish Kebab, paikka, jossa voisi luulla olevansa Eufratin laaksossa Irakissa tai Itä-Syyriassa. Ruoka-annosten hintaan kuuluvat linssikeitto, salaatti, naan ja rajattomasti teetä. Viimeksi mainitusta syystä paikassa voi syömisen lisäksi vaikka pelata šakkia tai backgammonia, ellei sitten halua mennä pelejä varten jatkoille johonkin samaisen orientaalisen eläväisen lähiön vesipiiputuspaikoista.

Toiseksi, Itäkeskuksen kupeessa olevan Puhoksen katutasosta löytyvä Kirkuk on vielä edellä mainittua autenttisempi ja nimensä mukaisesti kirkukilainen paikka. Ruoat ovat erinomaisia, samoin palvelu. Täälläkin tee kuuluu kaupan päälle. Lisäetuna on, että loošeissa voi länsimaisten tuolien sijaan istua tai lojua itämaisilla tyynyillä.

Useimmissa Kontulan ja Itäkeskuksen kurdi- ja arabipaikoissa on se pieni puute, että alkoholia niissä ei tarjoilla. Tämä asia korjautuu Myllypuron Efesoksessa, joka on jo pidempään ollut alueen paras ruokaravintola, vaikka sijaitseekin huoltoaseman yhteydessä ja saattaa siksi jäädä monelta huomaamatta. Kannattaa kokeilla vaikka paikan ali nazikia jollain viinivalikoiman viineistä - erinomaista.

Yläkerran ravintola on turkkilainen, mutta omistajanvaihdoksen myötä alakertaan on avattu lisäksi vesipiippubaari, ja tällä kertaa kyseessä tosiaankin on baari, josta saa myös haram-juomia. Paikasta on nopeasti tullut nuorison suosikki ja hämmästyttävää kyllä, se on täynnä väkeä jopa maanantai-iltaisin. Erityismaininnan ansaitsee se, että verrattuna Kontulan ja Itäkeskuksen asiakaskunnaltaan varsin miesvoittoisiin paikkoihin, näyttää Efesoksen shishabaarissa olevan usein selkeä enemmistö nuoria naisia. Jos ihmettelit, missä kaikki nuoret maahanmuuttajanaiset käyvät perjantai-iltaisin, kauempaa ei tarvitse etsiä.

Paikka on huomioinut monikulttuurisen asiakaskuntansa paitsi haram-ystävällisessä tarjoilussa, myös musiikissa, sillä se näyttää soittavan iloisesti sekaisin ja vuorotellen turkkilaista, kurdilaista, arabialaista, venäläistä, englannin- ja espanjankielistä sekä myöskin kantasuomalaista poppia.

*   *   *

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat jossain määrin kärsineet šakinpeluustani. Tapasin saada paljon kirjoja luettua sillä tavoin, että kannoin niitä aina mukanani ja käytin lukemiseen luppohetket pysäkeillä, metrossa, sporassa, lounastauolla ja odotellessani jotakuta kontaktia saapuvaksi. Nykyisin nämä luppohetket menevät šakkisiirtojen miettimiseen ja konversaatioihin pelikaverien kanssa pitkin maailmaa.

Pitkään kirja ja pelit olivat tasoissa, mutta säännöllisiä pelikavereita on koko ajan tullut lisää - sillä seurauksella, että en oikeastaan enää aloita uusia pelejä sattumanvaraisten tuntemattomien kanssa, kun samat vakiovastustajat haastavat uuteen aina saman tien edellisen pelin päätyttyä. Niinpä käynnissä on jatkuvasti useampi tusina pelejä, joissa kumpikin osapuoli tekee siirtoja silloin kun heillä on siihen tyhjiä hetkiä.

Interaktio on pelien koukuttava ominaisuus. Kuvasin joskus peliä kirjoittamalla, että käynnissä on aina kaksi taistelua samanaikaisesti. Ensimmäinen niistä käydään oman itsen kanssa. Se on ankara mielentaisto, jotta valitsisi oikean, parhaan siirron, tai välttäisi pahimman luokan virheet. Oikean vireen sattuessa vaisto kertoo usein oikeat siirrot paremmin kuin yliajattelu, sillä liian monimutkaisilla laskelmointiketjuilla on taipumus mennä pahemmin pieleen kuin muutaman siirron melko yksinkertaisilla vaihtoehtoketjuilla. Näin ainakin sillä amatööritasolla, jossa minä ja valtaosa vakiovastustajistani vielä olemme. Suurin osa kun on sellaisia, jotka ovat luokituksessaan muutaman sadan pisteen säteellä itsestäni.

Oikea pelivire on yhteydessä oman kognitiivisen kapasiteetin vaihteluun, joka säännönmukaisten pelien kautta on tullut empiirisesti havaittavaksi ja huomattavankin näkyväksi. Se on kuitenkin yhteydessä myös toiseen, samanaikaisesti edellisen kanssa käytävään taisteluun, joka liittyy tietysti siihen, että nappuloiden takana, jossain päin maailmaa, on toinen elävä ja älykäs ihminen, joka tekee omia siirtojaan, ja joka hänkin pyrkii voittoon. Mitä tutummiksi vastustajat käyvät, sitä enemmän heitä lukee paitsi pelaajina, myös ihmisinä.

Niinpä käynnissä on aina vielä kolmaskin taistelu, vaikka se oikeastaan ei ole taistelu vaan näytöstaistelun ystävällinen takanäyttämö, chattiruutu, jossa yleensä pelikaveruuden alkuaikoina puhutaan lähinnä pelistä, mutta viikkojen ja kuukausien kuluttua jo kaikesta muusta. Ja niin käy, että elävän ihmisen lukeminen yleensä voittaa kirjan lukemisen, kun on valittava, katsooko metrossa kirjan sivuja vai kännykän peli- ja chattiruutua.

*   *   *

Kaikki ei koskaan ole sitä, miltä se pinnalta katsoen näyttää. Lähetit eivät alkujaan olleet lähettejä. Eikä kuningatar ollut kuningatar. Eivätkä tornitkaan olleet torneja.

Suomessa lähettinä tunnettu nappula, joka useimmissa germaanisissa kielissä on juoksija ja englannissa piispa, oli alun perin norsu. Kuningaspelin nappulat nimittäin simuloivat varhaiskeskiajan intialaista armeijaa, johon sotanorsut kuuluivat. Norsut olivat norsuja vielä persialaisilla ja arabeilla, joiden kautta šakki kulkeutui Eurooppaan - ja Euroopassa espanjalaiset yhä käyttävät nappulasta arabialaista, norsua tarkoittavaa sanaa. Arabiaksi nappula on nimittäin al-fîl, elefantti. Arabeille sotanorsujen käsite oli vielä tuttu kontakteistaan persialaisiin ja intialaisiin, kun taas Euroopassa sotanorsut muistettiin vain puunilaissodista. Kun maurit toivat pelin Iberian niemimaalle, espanjalaiset ottivat sanan käyttöön sellaisenaan, el alfil. Tietääkseni tämä sana ei espanjassa tarkoita mitään muuta kuin kyseistä šakkinappulaa. Myös venäjäksi nappula on yhä norsu (slon).

Miten norsuista sitten tuli lähettejä tai piispoja? Netissä on esitetty asiaan erilaisia teorioita, mm. tyyliteltyjen norsun korvien ja syöksyhampaiden virheellistä tulkitsemista piispanhatuksi. Minusta uskottavin selitys on kuitenkin kielellinen: Kun šakki kulkeutui Espanjasta seuraavaan eurooppalaiseen šakkimaahan, Italiaan, tulkitsivat italialaiset alfilin tarkoittavan alfierea, joka on italian kielen lähettiä, sanansaattajaa tarkoittava sana. Italialaiset alkoivat myös kuvata nappulan tyylitellyn norsun sijaan miehenä, jolla on hiippamainen hattu. Tämä "lähetin" hattu puolestaan lienee johtanut siihen, että englannin kielessä kyseisestä nappulasta tuli piispa (bishop). Juoksijaksi nappula muuttui sen myötä, että sen liikkuminen sai nykyiset ratansa - alkuperäisessä intialaisessa versiossa ne nimittäin liikkuivat enemmän ratsujen tapaan, lyhyempiä matkoja, mutta pystyen hyppäämään toisten nappuloiden yli.

Vielä omituisempaa on se, että tornit liikkuvat nopeasti pitkiä suoria. Useimmissa eurooppalaisissa kielissä kyseinen nappula on nimeltään torni (esim. espanjan torre), linnoitus tai linna. Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin jälleen englanti, jossa kielessä kyseinen nappula on nimeltään rook. Merkillinen sana, sillä sehän merkitsee mustavarista tai aloittelijaa. Oletinkin alkujaan, että nimi tulisi espanjan käsitteestä enroque, joka suomeksi on tornitus ja englanniksi castling. Hiljattain minulle kuitenkin selvisi, että rook taitaa tulla suoraan arabiaa edeltäneestä šakkikielestä, persiasta, mikä myös paljastaa syyn siihen, että tornit liikkuvat pitkiä suoria matkoja. Persian termi kyseiselle nappulalle nimittäin on rukh, ja tarkoittaa sotavaunua. Se onkin looginen sivusta-ase, jos ajatellaan pelinappuloita keskiaikaisena intialaisena armeijana. Ja se myös liikkuu nopeasti suoraa viivaa.

Upseeriston muut osat ovat siis johdonmukaisia: reunoilla ovat sotavaunut, sitten ratsumiehet ja sisimpänä sotanorsut. Kuninkaan tärkein nappula on kuitenkin epälooginen: miksi kuningatar olisi jokin superase? Kyse ei ollutkaan alun perin kuningattaresta, vaan suurvisiiristä, joka sota-aikoina toimi kuninkaan sodanjohtajana. Intialaiset, persialaiset ja arabit kutsuvatkin yhä kyseistä nappulaa visiiriksi, samoin venäläiset kutsuvat sitä persialaisella nimellä (ferz) ja jopa puolalaiset hetmanniksi. Vasta läntisessä Euroopassa nappulasta tuli kuningatar - ehkä siksi, että pelin ajateltiin simuloivan sotatantereen sijaan enemmän hovijuonitteluja.

*   *   *

Mitä keski-ikäisemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen löytänyt inspiraatiota ja toivoa nuorisosta. Tarkemmin sanottua tieteitä ja taiteita, kaunokirjallista kirjoittamista ja šakkia harrastavista nuorista, jotka tulivat alun perin elämääni parin nettifoorumin kautta, mutta kun jo ajattelin heidän kaikkien aikuistuneen, seurasivat yksiä toiset - maailmasta on tullut paikka, jossa kaikki tapahtuu sosiaalisten verkostojen kautta - ja niinpä näyttää, ettei virta lopu. Ja hyvä niin. Enpähän pääse menettämään kosketustani uusiin sukupolviin ja siihen, mitä heidän päidensä sisällä on.

Ajoittain olen ollut niin vaikuttunut, että mieleeni on tullut mielettömiä ja epäilemättä epärealistisia ajatuksia vaihtaa vielä vanhoilla päivillä kokonaan uraani, lukea itselleni pedagogin paperit ja lähteä opettajaksi. Siinä ammatissa kun luultavasti voi vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin missään muussa (paitsi ehkä toimittajan ammatissa).

Toisaalta sen perusteella, mitä kuulen opettajiksi valmistuneilta kavereilta, tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta. Maailman parhaaksi kutsuttua opetusjärjestelmää ollaan kovaa vauhtia muokkaamassa joksikin omituisten ihmiskokeiden itsepalvelukulttuuriksi, jossa nuorison kai oletetaan itseoppivan ilmiöitä googlettamalla, jotta opettajatkin voitaisiin korvata digisovelluksilla.

Lisäksi luulen, että se nuoriso, jonka kanssa olen ollut vuosia tekemisissä, ei edusta oman tai minkään ikäryhmän keskiarvoa. Niinpä opettajaksi ryhtyminen voisikin olla varmin tapa tuhota ne kauniit illuusiot, joita minulle on syntynyt fiksusta nuorisosta.

*   *   *

Nuorison myötävaikutuksella ja myös konkreettisilla kontribuutioilla kirjoittamalleni romaanikäsikirjoitukselle, joka paisui Tolkienin Sormusten herran pituuteen ja valmistui toukokuussa, ei kuulu kovinkaan hyvää. En usko, että yksikään kustantajista, jolle sitä tarjosin, lopulta edes vaivautui lukemaan sitä. Ainakaan mikään ei viittaa siihen suuntaan. Tämä on ikävää, koska tarkoittaa myös, etten saanut eväitä tehdä käsikirjoitukselle mitään, millä sitä voisi kehittää tai parantaa.

Yksi asia kuitenkin tuli selväksi. Mitään pitkää ei julkaista. Sellaisesta ei pidä enää kukaan (paitsi kirjoja ostava yleisö, joka ahmii Game of Thronesia ja Harry Potteria). Niinpä päätinkin periaatetasolla jakaa sen trilogiaksi. Se onnistuu melko johdonmukaisesti, ja vieläpä siten, että jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä, vaikkakin keskeisten kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii kaikki kolme osaa (tai vähintään ensimmäisen ja viimeisen).

Käsikirjoitus oli pitkään pölyä keräämässä, kun menetin vähitellen mielenkiintoni siihen. Hiljattain sain kuitenkin pelikaverien joukosta uuden lukijan, uruguaylaisen lukiolais-šakkimestarin, joka vieläpä edusti käsikirjoituksen nimenomaista kohderyhmää olemalla nuori ironinen nero. Se, että hän piti käsikirjoituksesta niin paljon, sai minut tarttumaan siihen uudelleen. Tosin saatan jatkossa keskittyä lähinnä englanninkieliseen versioon, Suomi kun vaikuttaa toivottoman suljetulta markkinalta.

Myös nettijulkaisemista on muutama kaveri suositellut, mutta olen sen suhteen vähän skeptinen. Nettijulkaiseminen johtaisi lähinnä siihen, että sitä ei voisi enää julkaista kaupallisten kustantajien kautta - mutta sen sijaan joku sen julkaisisi Intiassa omissa nimissään. Sitä paitsi jos tuttuni ja kaverini haluavat sen lukea, minun on joka tapauksessa helpompi lähettää se heille PDF-versiona, joka on helposti luettavissa kännykällä, lukulaitteella tai läppärillä.

torstai 7. helmikuuta 2019

Kolumbiassa

Tapanani on ollut tehdä kullakin talvikaudella matka johonkin maailman lämpimistä vyöhykkeistä, kun taas Euroopan kesän aikaan pyrin yksityisautoilemaan kotimantereella. Viime talven pimeimmän ja kylmimmän kauden matkani suuntautuivat Borneolle, Jaavalle, Balille ja Floresille. Olin harkinnut jatkavani Indonesian saarten läpikäymistä tänäkin talvena, mutta lomani osuivat Sundasaariston pahimman sadekauden aikaan. Muuan ystävä Kolumbiasta sen sijaan mainosti kotimaassaan vallitsevan tammikuussa mitä mainioimman sään.

Tämän vuoden talvikohteeksi valikoitui siten Kolumbia, johon minulla oli useita valideja syitä matkustaa. Ensinnäkin, maassa on maailman kaikista maista suurin määrä eri lintulajeja, kiitos trooppisen sijainnin ja muiden maantieteellisten seikkojen: Kolumbian läpi kulkee kolme pitkää Andien vuoriketjua, joiden lisäksi ovat vielä eristyneet Santa Martan ja Baudóvuorten endemismivyöhykkeet. Kolumbialla on niin ikään sekä Karibian rannikkoa pohjoisessa että Tyynenmeren rannikkoa lännessä. Maan itäosissa sinne ulottuvat Amazonin ja Orinocon vesistöt, joiden lisäksi Kolumbiaa halkovat Magdalenan ja Caucan jokilaaksot.

Toiseksi, olen viime vuosien aikana hankkinut runouden, šakin ja ornitologian kautta useita mielenkiintoisia ystäviä Kolumbiasta. Espanjan kielitaitoni parannuttua kielimuuria oli yhä vähemmän. Pari ystävistäni jäi tosin matkalla tapaamatta uudenvuoden jälkeisen ajankohdan ja maantieteen vuoksi, kun toinen caleñoista ja bogotálainen yliopisto-opiskelija olivat lähteneet sukuloimaan yksi Putumayoon ja toinen Casanareen. Jos minulla olisi ollut käytössäni viikko lisää, olisin ehtinyt käydä tapaamassa heidätkin. Nyt he jäivät hyviksi syiksi palata maahan myöhemmin.

Kolmanneksi, takavuosina huonossa ja turvattomassa maineessa ollut Kolumbia on saanut asiansa kiitettävällä tavalla järjestykseen. Sisällissotaa ei enää käydä, vaikka jokunen ääriryhmä vielä operoikin syrjäisemmillä alueilla. Tavanomainen katurikollisuus on vähentynyt tuntuvasti. Talous on kasvanut ja kasvaa yhä. Aiemmin sissisodasta kärsineen köyhän Kolumbian kansalaiset pakenivat naapurissa olevaan rikkaaseen öljyvaltioon Venezuelaan, mutta nyt osat ovat vaihtuneet. Chávezin ja Maduron korruptoitunut autoritarismi on syössyt Venezuelan kaaokseen ja jo miljoonat venezuelalaiset ovat paenneet vuorostaan Kolumbiaan.

Kaiken kaikkiaan matka oli tähänastisistani rengasmatkoistani oikeastaan parhaita, sekä lintulajeissa että uusissa sosiaalisissa kontakteissa mitattuna. Minulla oli kaksi erinomaista kontaktia lintupuolella, joiden paikka- ja lajituntemus moninkertaisti sen, mitä olisin omin avuin onnistunut löytämään. Lisäksi tapasin kaksi šakin ja runouden kautta tullutta ystävää, joiden kummankin kohdalla oli kyse ensi kerrasta livenä, vuosien nettikontaktin jälkeen. Kolumbialaiset ovat mukavaa ja miellyttävää väkeä, järki päässä ja jalat maassa, riittävän omanarvontuntoisia mutta vailla eräiden toisten Etelä-Amerikan maiden identiteetteihin liittyviä suhteettomia egoilmentymiä.

*   *   *

Saavuin joulukuun lopulla Amsterdamista suoralla lennolla Bogotáan. Se on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista pääkaupungeista, La Pazin ja Quiton jälkeen. Addis Abeba ja Thimpu näyttävät jäävän alle sata metriä jälkeen Bogotásta, mutta laskutavoissa näkyy myös olevan eroja, joilla saadaan hieman erilainen järjestys mainittujen kolmen osalle. Joka tapauksessa Bogotá on troopillisesta sijainnistaan huolimatta niin korkealla ylängöllä, että siellä ei ole koskaan kuuma - ja usein suorastaan viileää.

Ehdin viettää Bogotássa pari päivää matkan alkuun, lähinnä Candelariassa ja keskustassa. Hyvät ruoat ja viinit olivat edullisia. Onnistuin pienellä etsimisellä löytämään marketeista kolumbialaisiakin viinejä, vaikka tarjontaa hallitsi Chilen ja Argentiinan tuotanto. Sitten lensin edullisella maan sisäisellä lennolla Kolumbian kakkoskaupunkiin Medellíniin tapaamaan biologikontakteja. Vaikka vietimme suurimman osan ajasta maastossa lintuhimojemme parissa, en malttanut olla perehtymättä myös Medellínin ravintola-, viini- ja olutskeneen.

Medellín on tullut pitkän matkan takavuosien maineestaan huumekartellikaupunkina. Se on nykyisin Kolumbian vaurain suurkaupunki, kahvinviljelyn maailmankeskuksen Antióquian läänin keskus, johon on muodostunut useita hipsterien ja turistien suosimia alueita. Medellínin sijainti alemmalla ylängöllä kuin Bogotá takaa sinne ympärivuotisen ihanneilmaston. Antióquian alueen asukkaita kutsutaan paisoiksi - regionalismi on Kolumbiassa vahvaa.

Lintuja kävimme etsimässä Amalitan pieneltä kosteikolta Rio Negron läheltä. Siellä oli satapäin eteläamerikanhyyppiä, kymmenittäin ruskoviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, siniliejukanoja ja amerikanliejukanoja. Siellä täällä kuljeskeli lumpeiden päällä helttajassanoita pitkine varpaineen. Yksittäisiä amerikansipejä ja isokeltajalkavikloja käyskenteli rannoilla. Ruohikoissa ruokaili parvittain puna- ja huppusirkkusia, siellä täällä kultakurkku- ja samettisirkkusia. Sirkkusten joukkoon olivat lyöttäytyneet myös sekä ulkoisesti että elintavoiltaan samanlaiset intianmanikit - tässä on kuitenkin kyse vieraslajista, joka on levinnyt Kolumbiaan ilmeisesti häkkikarkulaisista.

Amalitan lammilla kalasteli myös kalasääksi, joten tuttujakin lajeja voi löytää näin kaukaa. Myöhemmin matkalla sääksi tuli vastaan vieläkin eksoottisemmassa ympäristössä San Ciprianon viidakkojoella. Myös terhotikkojen yhdyskunnan löytyminen Amalitan laitamilta tuntui alkuun oudolta, mutta tämän tikkalajin esiintymisen eteläreuna onkin Kolumbiassa. Vaikka kolumbialaisilla terhotikoilla ei ole todellisista luonnonoloista seuraavaa tarvetta kätkeä tammenterhoja kelopuihin tehtyihin ruokavarastoihin, toteuttavat linnut silti täälläkin tätä luonteenomaista käyttäytymistä.

Péricon metsäisillä harjuilla pääsimme tekemisiin Medellíniä ympäröivien vuoristoharjanteiden metsälinnuston kanssa. Siihen kuuluu mm. runsain mitoin erilaisia tangaroita, kerttuleita ja puhkojia. Tangaroista näyttävin näillä kävelyillä oli viheltäjätangara sinisine siipineen. Iso- ja pikkuorvokkikolibrit säksäyttelivät kaikkialla. Hämärtyvässä illassa musisoinnista vastasi andienrastuli.

*   *   *

Seuraavana aamuna oli vielä pimeää, kun suuntasin kahden medellíniläisen ornitologin, miehen ja naisen, kanssa San Sebastiánin ja La Castellanan kansallispuistoon. Vuoristossa kun oltiin, ajoittain oli sumua ja tihkusadetta, mutta suurimmaksi osaksi ilmojen valtiaat suosivat meitä. Lukuisana parveileva lintuelämä oli niin ikään meille suosiollista. Jo ennen ensivaloa huolto-asemalla, jonne jätimme auton vuoristovaelluksen ajaksi, meitä oli vastassa kaksi komeaa ylänkömomottia, jotka jahtasivat huoltoaseman valojen houkuttamia tuhansia yökkösiä.

Metsässä kohtasimme pian kolibrien ja tangaroiden jälkeen sirppisiipisakun, ensimmäisen kanalinnun. Vähän väliä törmäsimme lintuarmeijoihin - trooppisten metsien suuriin sekaparviin - joiden ympäröidessä meidät oli uusia lajeja kaikkialla, mihin katsoi. Myös piilottelevampia lajeja, kuten tapakuloja ja muuria, päästiin näkemään useita kertoja ja lähietäisyyksiltä. Elettiin vuoden 2018 viimeistä päivää, joten tuo yksi ainoa San Sebastiánin päivä olisi lisännyt yli 50 lajia vuodarilistalle, jos sellaista pitäisin.

Seuraavana päivänä matkustin Medellínistä etelään, Caucanlaakson pohjalla sijaitsevaan kuumaan Calíin, joka sekin on jäänyt ulkomaalaisten mieliin lähinnä takavuosien huumeväkivallasta, mutta on nykyisin miellyttävä ja eläväinen kaupunki. Majataloni - kukkatarhoineen ja yöllä metelöivine puusammakoineen - oli historiallisessa San Antonion kaupunginosassa, vieressään laaja puisto ja puistokukkulalla sijaitseva suosittu kirkko.

Minulla oli vuosien ajalta kaksi ystävää Calíssa. Heistä vanhempi oli koko matkani ajan kaukana etelässä Putumayossa, johon aika ei taipunut. Nuorempi sen sijaan oli paitsi tavattavissa, myös yli-innokas kiertämään kanssani koko Kolumbian, koska ei ollut koskaan käynyt Caucanlaakson ulkopuolisessa maailmassa. Poika on köyhästä perheestä, mutta huomasin hänen piilevät lahjansa jo vuosia aikaisemmin teininä kirjoittamistaan runoista ja siitä, että hän yllätti minut kaikkien aikojen toisessa šakkipelissämme tuhoamalla puolustukseni täydellisen odottamattomalla ja uhkarohkealla hyökkäyksellä tulta päin, voittaen lopulta myös koko pelin. Sittemmin olen yleensä voittanut pelimme, mutta aina silloin tällöin hän yhä onnistuu yllättämään ja voittamaan.

Olin ottanut matkalle mukaan vanhimmat läppärini. Verbaalilahjojen ja šakin lisäksi myös pojan tietotekniset taidot olivat käyneet ilmeisiksi aiempina vuosina, vaikka häneltä yleensä puuttuivatkin kunnon välineet harrastustensa toteuttamiseen, joten olin päättänyt loppusijoittaa kaksi vanhinta läppäriäni hänen haltuunsa. Minulle jäisi vielä useampia. Hän oli tietysti ikionnellinen. Vanhempansa ovat pakottaneet hänet lopettamaan lukion kesken, koska hänen pitää tienata perheelle lisätuloja sekatavarakaupan myyjänä (työ, josta hän kaikesta huolimatta on ylpeä). Matkamme jälkeen sekä minä että medellíniläiset biologit katsoimme hieman vaihtoehtoja ja näyttäisi, että löytyisi tapa, jossa hän voisi jatkaa opiskelua ja ottaa vielä lisäksi englannin kielikursseja, ilman että hänen täytyy luopua kaupassa töissä olemisesta, joka raha on perheelleen liian tärkeä menetettäväksi.

Diilimme oli sellainen, että kaveri veisi minut itseään kiinnostaviin kohteisiin kaupungissa, kun taas minä veisin hänet luontokohteisiin ja Caucanlaakson ulkopuolelle. Niinpä hän vei minut Calín eläintarhaan - joka oli yllättävän hyvä - samoin kuin muutamaan ostoskeskukseen, pizzeriaan ja kahviloihin. Hän oli vähällä voittaa yhden pelin ahdistamalla kuningastani kahdella tornilla - mistä Tolkienia fanittavat biologit saivat jo aiheen nimittää peliä Kahdeksi torniksi, kunnes sain asiat laudalla taas järjestykseen ja nimeksi tuli sittenkin Kuninkaan paluu.

*   *   *

Calílaisen kaverin suurin toive oli päästä Cartagenaan ja Karibian rannikon turistihenkisempiin kohteisiin. Se ei ollut kuulunut omiin suunnitelmiini, koska kyse oli pitkästä maantieteellisestä heitosta pohjoiseen, joka oli ajanpuutteen vuoksi pakko tehdä lentämällä. Olin itse ajatellut, että tekisimme Calísta käsin päivämatkoja ajoetäisyydelle. Ymmärsin kuitenkin, että Caucanlaakson ihmeet eivät olisi olleet yhtä kiinnostavia sellaiselle, joka ei koskaan elämässään ole käynyt laakson ulkopuolella.

Asiassa oli vain muuan ongelma. Aiemmin kysyessäni kaveri oli vakuuttanut, ettei hänen vanhemmillaan ollut ongelmaa hänen matkailustaan vieraan ulkomaalaisen kanssa maan toisiin ääriin ja kauppa-apulaisen työstäkin oli lomaa helmikuuhun saakka. Cartagenan lennot ja majoitus olivat jo varattuina, kun kävi ilmi, ettei hän itse asiassa ollutkaan kertonut vanhemmillensa aikovansa lähteä pois koko laaksosta, ja että Kolumbian laki ei anna matkanjärjestäjien ja majoitusliikkeiden ottaa asiakkaikseen alaikäistä ilman vanhempien kirjallista, notaarilla leimattua lupaa. Kaveri täyttää 18 vasta keväällä. Vanhempansa eivät olleet ilahtuneita siitä, että kuulivat matkasuunnitelmistaan vasta samana päivänä, kun hän oli lähdössä - äiti olisi vielä paperin laatinutkin, mutta notaaria ei enää viikonloppuna mistään saatu.

Jottei lippu menisi hukkaan, menin sitten Cartagenaan yksikseni, ja tapaisin sekä calílaisen että medellíniläiset uudelleen pari päivää myöhemmin Calíssa. Karibianmeren rannalla sijaitseva Cartagena de Indias on todennäköisesti Kolumbian turistoitunein paikka - mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö se olisi fantastisen kaunis espanjalaisen siirtomaa-ajan kaupunki. Vaikka hintataso oli muuta Kolumbiaa korkeampi, oli se silti yhä chillailuun täysin kilpailukykyinen.

Kun ei ollut sosiaalista velvoitetta, käytin myös tilaisuutta hyväkseni käydäkseni alueen luontokohteissa ja laajentaakseni Kolumbian listani kattamaan Karibian rannikon lajistoa. Ensimmäinen tällainen kohde olivat La Boquillan mangroverämeet, joilla näin melkoisen määrän haikaralintuja, kahlaajia, lokkeja, tiiroja, fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja muuta sellaista.

Toisen päivän kohde oli Barúsaari ja sinne johtavan sillan ympärillä levittäytyvä kosteikkoalue. Varsinkin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintukeitaaksi, jossa näki mm. valtavan suuria kolumbianromiskoja, kotilokurkia, sadoittain punaviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, monenlaisia haikaralintuja, rantakanoja ja kahlaajia. Barúsaaren sisäosissa puolestaan levittäytyi laajoja savanneja, joissa oli oma lajistonsa - kaklattajia, puuhalaiskureita, karakaroja, banaaninärhiä jne.

Iltaisin istuskelin Cartagenan terasseilla, karibialaisen merituulen puhaltaessa vilvoittavasti trooppisen kuumankosteaan kaupunkiin, ja testasin BBC:n (Bogotá Beer Company) erikoisoluiden koko repertuaarin.

*   *   *

Palattuani Calíin oli vanhempien kirjallinen lupa notaarin leimoineen saatu järjestymään, joten calílainen saattoi liittyä minun ja medellíniläisten matkaan läntisille Andeille sekä myöhemmin Los Nevados del Ruízin kansallispuistoon ja Bogotáan (sielläkään hän ei ollut koskaan päässyt käymään).

Aloitimme Dieciochosta, jonka vuoristokylän nimi tarkoittaa yksinkertaisesti kahdeksaatoista, koska sen kilometrimäärän päässä se Calísta sijaitsee. Vastassa oli saman tien momotteja ja tangaroiden sekaparvia. Kolumbiankaklattajat metelöivät laaksossa ja silmälasiviiriäinenkin huuteli. Koko päivä oli yhä uusien lintulajien tykitystä - paitsi silloin, kun jouduimme jonkin aikaa pitämään sadetta perinneruokia tarjoilevassa ravintolassa.

Kolumbiassakin harrastetaan lintulautoja. Luonnonystävien ja valokuvaajien tarpeita erityisen hyvin palvelevat kolibrikahvilat ovat reunustaneet terassejaan mesiautomaateilla, joissa hyöri kymmeniä eri kolibrilajeja, samoin kuin banaaneja, meloneja ja muita hedelmiä tangaroille, rastaille, sepille, tukaaneille ja muille hedelmänsyöjille tarjoilevia lavoja. Kamerat lauloivat akkujen loppumiseen saakka.

*   *   *

Seuraava kohde oli Ylä-Anchicayán maastossa, vanhan Buenaventuraan johtaneen tien varressa, jossa muuan Doña Dora pitää lintuihin ja luontoon erikoistunutta majataloaan. Kaulurisepillä oli pesä aivan lähellä ja muitakin näyttäviä lajeja olivat lähimetsät väärällään.

Majatalon pitäjätär oli itsessään melkoinen instituutio. Alue oli pitkään sissitoiminnan riivaamaa ja hyvin vaarallista, mutta Doña Dora pysyi itsepintaisesti majataloineen paikalla läpi koko sisällissodan. Tarinat olivat moninaisia. Nykyisin seudulla on rauhansopimuksen ansiosta rauhallista ja matkailu elpyy kovaa vauhtia.

Anchicayán alajuoksulla meillä oli huonompi tuuri sään suhteen, sillä sinä iltapäivänä alkoi sataa kaatamalla. Emme kuitenkaan olleet sokerista tehtyjä, ja kirjasimme sieltä täältä lisää lintuhavaintoja sateessakin. Paljon hyviä paikkoja jäi kuitenkin koluamatta tuon päivän sääolojen vuoksi. Ei ihme sinänsä, kun kyse on yhdestä maailman sateisimmista vuorenrinteistä. Sademetsiä ei suotta kutsuta sademetsiksi.

Buenaventuran kaupunki on Kolumbian tärkein Tyynenmeren-satama. Samoin kuin Karibian rannikolla, myös Tyynenmeren rannikolla suuri osa väestöstä on mustia, kun taas ylängöillä ja vuorilla lähes kaikki väestö on valkoista - etelässä ja Amazonasissa myös intiaaneja ja mestitsejä. Buenaventura on kaupunkina hieman huonossa maineessa - rikollisuutta ja sen sellaista kuulemma paljon. Kävimmekin siellä vain noutamassa paikallisen kontaktin, joka sitten näytti meille parhaat lintupaikat Buenaventuran ympäristössä.

Jatkoimme kuumankosteisiin alankometsiin Córdoban suureellisesti nimettyyn pikkukaupunkiin, josta lähtee mitä omituisin kulkuväline San Ciprianon kylään ja samannimiseen kansallispuistoon. Kyse on kiskoilla kulkevista moottoripyörävetoisista katetuista lavoista, joilla pääsee matkustamaan paikkakuntien väliä muuten tiettömällä taipaleella, jossa viidakkojoet risteilevät. Tunnelma oli usein suorastaan afrikkalainen.

San Ciprianon alue oli mitä lintujentäyteisintä: papukaijoja, tukaaneja, muuria, laiskureita ja mitä vain kuvitella saattaa. Lajien kirjo oli häkellyttävä, eikä rajoittunut lintuihin vaan koski koko luontoa. Täälläkin meillä oli paikallinen opas näyttämässä paikkoja - kylän oma itseoppinut lintumies, musta veikko nimeltä Never.

Olisi jo pitänyt lähteä palaamaan, kun löysimme sattumoisin metsäpolulta matkan ehkä harvinaisimman linnun - nimittäin chocónkehrääjän tai kolumbiankehrääjän, joka elää kapealla vyöhykkeellä Kolumbian Tyynenmeren-rannikolla. Se oli kaiken lisäksi tehnyt polun viereen pesän - joka itse asiassa oli vain paljaille lehdille munittu muna.

*   *   *

Palatessamme San Ciprianon metsien ja jokien labyrintista jälleen hulvatonta kiskorataa pitkin Córdobaan, olimme aikataulustamme aika paljon myöhässä, vaikkakin se oli ollut sen arvoista. Ylitimme jälleen Andit ja laskeuduimme Caucanlaaksoon. Kävi kuitenkin pian ilmeiseksi, ettemme voisi saavuttaa Bogotáa sinä iltana säälliseen aikaan, joten ajoimme sen sijaan Manizalesiin, jossa oli käynnissä paikalliset karnevaalit, joskin rankkasateen jonkin verran latistamina.

Emme sinä iltana lähteneet sateen piiskaamille kaduille ja terasseille, vaan söin calílaisen kanssa pizzaa ja pelasin kanssaan šakkia puoleenyöhön. Manizalesissa hän lopulta onnistui toistamaan kahden tornin temppunsa ja voitti pelin. Ja hyvä niin, ainakin motivaation puolesta.

Seuraavan päivän kohteemme oli maisemallisesti mahtava Los Nevados del Ruíz ylätasankojen páramoineen, lumihuippuisine vuorineen, kristallinkirkkaine järvineen ja páramoilla kasvavine espeletia-kasveineen, jotka toivat mieleen Sokotran tai jonkin eksoplaneetan fantasiamaiseman.

Pelkomme sateiden jatkumisesta ei onneksi toteutunut, vaan noilla vuorilla vietetty päivä oli mitä kaunein. Kameratkin lauloivat sen mukaisesti. Kartutimme listojamme páramon ja muiden vuoristoympäristöjen endeemisillä lajeilla. Vuoristojärvessä kellui andientaveja ja andienkuparisorsia. Yleensä kovin piilotteleva páramoluura tuli huutelemaan avoimelle ja saman teki meitä varten moni muukin mukava vuoristolaji: lampiorneero, andiensirkkuset, sierransirkku, viirukanastero, andienpiikkipyrstö, useita lajeja pitahoita ja tangaroita sekä espeletiaan erikoistuneita kolibreja.

Täälläkin kävimme valokuvaamassa päivän aikana nähdyt lajit lähietäisyydeltä kolibri- ja tangarakahvilan ruokintalaudoilla, söimme perinneateriat alpiinisessa kahvilassa ja lähdimme sitten lopulta pitkälle, vuoriketjuja ylös, laaksoja alas käsittävälle ajomatkalle Bogotáan, ylittäen matkalla myös Magdalenajoen.

*   *   *

Viimeisenä päivänäni Kolumbiassa medellíniläiset olivat jo lähteneet takaisin kotikaupunkiinsa, mutta calílainen pääsi vielä kanssani ihmettelemään kotimaansa pääkaupunkia ensi kertaa eläissään. Jätin sinä päivänä linnut vähemmälle ja kävimme sen sijaan pällistelemässä moderneja ja historiallisia kaupunginosia, nousimme funikulaarilla ylös Monserraten vuorelle, joka kohoaa Bogotán yläpuolella. Siellä söimme ja joimme ja pelasimme viimeisen yhteisen šakkipelimme korkealla vuoren huipulla. Sain revanssin Manizalesissa kärsimästäni tappiosta ja voitin, mutta olkoon sekin hyvän kilpailuhengen nostatusta nuorelle lupaukselle.

Kaverilla oli vielä muuan toive. Hän halusi huvipuistoon. Mikäs siinä sitten. En muistakaan, koska olen viimeksi ollut vuoristoradassa, ajellut kilpaa mikroautoilla ja ampunut hajalle ilmapalloja. Olimme puuhassa varsin hyviä, koska kaveri sai kotiin viemisiksi kassillisen palkintoja. Lapsen ilo on kaunis asia, eikä mikään herätä samanlaista hymyä kuin voittamisen tunne.

Illalla kaveri lähti bussilla Calíin ja minä puolestani lentokentälle. Edessä oli tosin vielä yksi seikkailu lisää, sillä lento myöhästyi, menetin jatkolennon, jäin jumiin kaikista maailmankolkista Pariisiin, jossa lentoyhtiö maksoi hotellit, entrecôtet (muttei viinejä), ja suoranaiseksi yllätyksekseni maksoi vieläpä tililleni kohtuullisen kompensaation siitä, että saavuin päivän myöhässä Suomeen. Se tulikin tarpeeseen, koska verottaja oli puolestaan muistanut minua yli kuuden tonnin ylimääräisillä pääomaveroilla (sijoitusten tuottamista voitoista, joidenkin laskujen mukaan).

Kalliisti saa maksaa siitä, että pitää kotimaanaan tätä kylmää, pimeää ja kallista maailmankolkkaa. Vaikka ovathan nuo Helsingin sekaisin saaneet hanget toisaalta sieviä, ja ehkä valo lähikuukausina alkaisi jo pilkahdella hieman pidempään, ettei aina olisi pimeää sekä aamulla töihin tarpoessa että illalla sieltä kotiin palatessa.