Ollaan vasta lokakuun alussa ja tänään tuli lunta taivaalta. Täällä se tosin suli saman tien maahan osuessaan eikä peittänyt maata valkovaippaansa, kuten Pohjois- ja Itä-Suomessa näköjään tapahtui.
Syyskuun lopulla kävin Indonesiassa. Se oli työmatka, mutta menin etuajassa voidakseni käyttää sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamupäivän maastossa lintuja etsimässä. Valitettavasti indonesialainen lintuharrastajakontaktini teki oharit - somepäivityksistä päätellen oli vaeltamassa jollain vuorella koiralauman kanssa eikä ollut viestien tavoitettavissa matkaani edeltävinä päivinä. Improvisoin siis asiat itse ja kun käytössä kuitenkin oli niin lyhyt aika, päädyin valitsemaan Gunung Geden kansallispuiston ja sen vieressä sijaitsevat Cibodasin kasvitieteelliset puutarhat, joissa olen käynyt vuonna 2017.
Viikonloppuisin puoli Jakartaa haluaa lähteä niihin harvoihin luonnonkauniisiin paikkoihin, jotka ovat ajoetäisyydellä metropolista. Niinpä perjantaista sunnuntai-iltapäivään kaikki tiet ruuhkautuvat, hotellit ja majatalot ovat täynnä, ja kansallispuistojen polut ruuhkautuvat opiskelijoista ja muista patikoijista. Sunnuntai-illaksi jengin on kuitenkin palattava Suur-Jakartaan, joten oletin pääseväni samoilemaan Gunung Geden maisemissa sangen rauhassa. Minä ja linnut.
Kontaktini kadottua vuorille jouduin turvautumaan taksikyytiin päästäkseni Cipanasiin, josta hankin majatalon 20 minuutin kävelyn päästä Cibodasin portilta. Taksikuski vaati tästä matkasta kuuttasataa rupiaa, joka suomalaisittain ei tietenkään ollut juuri mitään. Yllätys odotti kuitenkin Bogorin tuolla puolen, Puncakin solan alussa, kun kävi ilmi, että koko valtatie oli suljettu Jakartasta vuorille päin suuntautuvalta liikenteeltä - jotta kaikki kaistat olisivat käytössä paluuruuhkalle vuorilta takaisin Jakartaan.
Tätä seikkaa en ollut ottanut huomioon kuvitellessani, että pääsisimme mukavasti Cipanasiin kun koko muu väestö ajaisi päinvastaiseen suuntaan. Kysyin taksikuskilta, että tapahtuuko tätä useinkin, ja hän lipsautti tyhmyyttään, että sama käytäntö joka viikonloppu, olisihan valkoisen herran pitänyt tämä tietää. Taksikuski siis tiesi, ettemme pääsisi valtatietä Cipanasiin, muttei kuitenkaan vaivautunut kertomaan tätä minulle Jakartassa - ja nyt hän oli myös paljastanut tienneensä, joten oli turha kuvitella minun maksavan sovittua hintaa siitä, että hän dumppasi minut valtatien varteen.
Hetken riideltyämme ja taksikuskin nillitettyä köyhää osaansa, polttoaineiden hintoja ja huonoa kielitaitoaan maksoin hänelle puolet luvatusta - olihan hän kuitenkin tuonut minut yli puoliväliin linnuntiematkaa - ja maksoin puolestaan loput taksikuskille luvatuista rahoista kahdelle ojekille eli moottoripyöräkuskille. Toiselle itseni viemisestä ja toiselle laukuistani. Moottoripyörillä pujottelimme sitten pikkukylien läpi - ensin väärään paikkaan ja sitten oikeaan. Annoin heille vaivannäöstä pienen bonuksen, koska olin sittenkin saapunut kohdealueelle vielä ennen Cibodasin portin sulkeutumista.
Ikävä kyllä majatalossa kului aikaa huoneen säätämiseen, kun apupoika oli ensin ottanut väärät avaimet mukaan ja oikeiden löytämisessä kesti. Kun lopulta miellyttävän suomenkesäisen viileässä vuoristoilmassa patikoin kylien läpi Cibodasin portille - torjuen yksityisihmisten ja vieläpä madrasankin teetarjoukset - olivat metsänvartijat jo sulkemassa. He ymmärsivät kuitenkin minua ja päästivät sisään suojelualueelle - vieläpä maksutta (olivat jo sulkeneet kassan).
Niinpä saatoin avata matkapinnasaldoni jo sunnuntain puolella ja katsella vesiputouspolun ja bambupöheikköjen ihmistyhjissä maisemissa lintujen ilta-aktiivisuutta aina pimeän tuloon saakka. Pimeän tultua kohtasin polulla yhden metsänvartijoista, joka varoitti villisioista. Saman tien näimmekin yhden, ja heti perään makakeja ja tupain (puupäästäisen, tuon kädellisten varhaisen esi-isän). Se oli hyvä päivä. Mopokuski olisi mielellään vienyt majatalolleni, mutta päätin kävellä, tunsinhan jo tien.
Cibodasin porttien ulkopuolella olikin nyt hämärän langettua paikallisten teinien kokoontumisajot. Pojilla oli pimeästä huolimatta aurinkolasit, tytöt kikattivat huiveissaan ja tuhmemmat tytöt huiveitta ja yhtä reikäisissä farkuissa kuin pojat. Hämärä suojelee partojaan päristeleviltä aikuisilta ja nuoriso saa rauhassa päristellä mopojaan ja energiajuomiaan.
Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle varhain, toivoen, että jälleen voisin neuvotella metsänvartijoiden kanssa pääsyn suojelualueelle jo ennen kuin virallisesti avaisivat porttinsa. Lintujen sekaparvilla tropiikissa on nimittäin taipumus olla aktiivisimmillaan hyvin varhain aamuisin ja uudelleen hämärän alkaessa langeta. Elättelin toiveita, että ehtisin vielä Gunung Geden rinteillekin ennen porttien avaamista ja patikoijien tuloa - minulta kun puuttuu yhä endeeminen jaavankurppa, lehtokurpan trooppinen versio, jonka oharit tehnyt kontaktini olisi voinut löytää.
No, porteilla hengailleet epäviralliset vartijat päästivät minut kyllä sisään - virallinen vartija lipunmyyntivarustuksineen ei ollut tietenkään saapunut. Kurppaa ei löytynyt, kaikenlaista muuta mukavaa kyllä. Tunteja myöhemmin, kun olin jo Cibodasin ylemmissä osissa, virallinen metsänvartija tuli moottoripyörällä perään ja myymään minulle jälkikäteisesti lippuni. Minua ei ollut vaikea löytää, koska tuona varhaisena maanantaiaamuna olin lähes ainoa vieras - ja luultavasti ainoa ulkomaalainen. Kontrasti oli suuri viikonloppuun, jolloin paikka on tupaten täynnä jakartalaisia.
Sekä Cibodasissa että Gunung Geden vuorelle kiipeävällä polulla näin paljon samoja lajeja, joita olin täällä ensi kerran nähnyt vuonna 2017. Ajankohta oli kuitenkin hieman aiempi - sadekausi ei ollut vielä syyskuussa alkanut. Ero kuului enemmän kuin näkyi - äänimaailma oli erilainen. Kaksi lajia endeemisiä seppiä - yleisempänä kultasepelseppä, harvinaisempana ruskopääseppä - olivat äänessä kaikkialla. Mutta niin oli paljon muutakin. Myös itäpalearktisten muuttolintujen esiintymisessä ajankohtaero näkyi: nyt maisemissa oli monta lajia minulle uusia sieppoja, kun taas uunilintuja ei näkynyt lainkaan.
Vähän ennen ylempiä vesiputouksia, pysähdyttyäni katselemaan läheltä näyttäytyneitä jaavanviheltäjärastaita, kohtasin nuoria opettajia Cipanasista. Yksi heistä oli Dresdenissä asuva ja opiskeleva yhtenäisen Euroopan aatetta kannattava britti - hänen ruiskumaalari-isänsä oli aikoinaan muuttanut töihin Saksaan ja jäänyt sille tielle, joten hän oli brittiläisistä vanhemmistaan huolimatta syntynyt ja kasvanut lähes koko elämänsä Dresdenissä, kunnes oli lähtenyt vapaaehtoisena opettajana kiertämään Aasiaa, päätyen Japanista ja Koreasta Kiinan kautta Vietnamiin ja lopulta Jaavalle. Toinen puolestaan oli hänen paikallinen kollegansa, edellispäivänä kihloihin mennyt Prabowon kannattaja, jonka jutuissa nationalismi ja islamismi menivät merkillisesti sekaisin.
Opin paljon uutta. Lisäksi he olivat mielenkiintoisia ja avomielisiä ihmisiä, keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta. Joimme kahvia ja noissa luonnonkauniissa maisemissa tunnit vierähtivät kuin huomaamatta keskustellessamme populismista, valeuutisista, keinoälystä, kuolemattomuudesta, kvanttifysiikasta, ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä, vieraiden planeettojen asuttamisesta ja biodiversiteetistä. Laskeuduimme vuorelta yhdessä, näimme läheltä indigosieppoja, luumuselkäsieppoja, jaavanviheltäjärastaita, jaavantiaistimaleja ja maaviidakkotimaleja - sekä vuoren juurella Länsi-Jaavan endeemisiä mustia langureita.
Kun kansallispuisto sinä iltana viideltä sulki, kävelin Cibodasin ja kylien halki takaisin majatalolleni, otin taksin Jakartaan. Saapuessani hotellilleni viidakkovarustuksessa oli minulla juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa ja muuntautua kravattikaulaiseksi farangiksi työkokouksiin. Vuorelle kiipeämiseen käytetty aika on yleensä hyvin käytettyä aikaa.
Syyskuun lopulla kävin Indonesiassa. Se oli työmatka, mutta menin etuajassa voidakseni käyttää sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamupäivän maastossa lintuja etsimässä. Valitettavasti indonesialainen lintuharrastajakontaktini teki oharit - somepäivityksistä päätellen oli vaeltamassa jollain vuorella koiralauman kanssa eikä ollut viestien tavoitettavissa matkaani edeltävinä päivinä. Improvisoin siis asiat itse ja kun käytössä kuitenkin oli niin lyhyt aika, päädyin valitsemaan Gunung Geden kansallispuiston ja sen vieressä sijaitsevat Cibodasin kasvitieteelliset puutarhat, joissa olen käynyt vuonna 2017.
Viikonloppuisin puoli Jakartaa haluaa lähteä niihin harvoihin luonnonkauniisiin paikkoihin, jotka ovat ajoetäisyydellä metropolista. Niinpä perjantaista sunnuntai-iltapäivään kaikki tiet ruuhkautuvat, hotellit ja majatalot ovat täynnä, ja kansallispuistojen polut ruuhkautuvat opiskelijoista ja muista patikoijista. Sunnuntai-illaksi jengin on kuitenkin palattava Suur-Jakartaan, joten oletin pääseväni samoilemaan Gunung Geden maisemissa sangen rauhassa. Minä ja linnut.
Kontaktini kadottua vuorille jouduin turvautumaan taksikyytiin päästäkseni Cipanasiin, josta hankin majatalon 20 minuutin kävelyn päästä Cibodasin portilta. Taksikuski vaati tästä matkasta kuuttasataa rupiaa, joka suomalaisittain ei tietenkään ollut juuri mitään. Yllätys odotti kuitenkin Bogorin tuolla puolen, Puncakin solan alussa, kun kävi ilmi, että koko valtatie oli suljettu Jakartasta vuorille päin suuntautuvalta liikenteeltä - jotta kaikki kaistat olisivat käytössä paluuruuhkalle vuorilta takaisin Jakartaan.
Tätä seikkaa en ollut ottanut huomioon kuvitellessani, että pääsisimme mukavasti Cipanasiin kun koko muu väestö ajaisi päinvastaiseen suuntaan. Kysyin taksikuskilta, että tapahtuuko tätä useinkin, ja hän lipsautti tyhmyyttään, että sama käytäntö joka viikonloppu, olisihan valkoisen herran pitänyt tämä tietää. Taksikuski siis tiesi, ettemme pääsisi valtatietä Cipanasiin, muttei kuitenkaan vaivautunut kertomaan tätä minulle Jakartassa - ja nyt hän oli myös paljastanut tienneensä, joten oli turha kuvitella minun maksavan sovittua hintaa siitä, että hän dumppasi minut valtatien varteen.
Hetken riideltyämme ja taksikuskin nillitettyä köyhää osaansa, polttoaineiden hintoja ja huonoa kielitaitoaan maksoin hänelle puolet luvatusta - olihan hän kuitenkin tuonut minut yli puoliväliin linnuntiematkaa - ja maksoin puolestaan loput taksikuskille luvatuista rahoista kahdelle ojekille eli moottoripyöräkuskille. Toiselle itseni viemisestä ja toiselle laukuistani. Moottoripyörillä pujottelimme sitten pikkukylien läpi - ensin väärään paikkaan ja sitten oikeaan. Annoin heille vaivannäöstä pienen bonuksen, koska olin sittenkin saapunut kohdealueelle vielä ennen Cibodasin portin sulkeutumista.
Ikävä kyllä majatalossa kului aikaa huoneen säätämiseen, kun apupoika oli ensin ottanut väärät avaimet mukaan ja oikeiden löytämisessä kesti. Kun lopulta miellyttävän suomenkesäisen viileässä vuoristoilmassa patikoin kylien läpi Cibodasin portille - torjuen yksityisihmisten ja vieläpä madrasankin teetarjoukset - olivat metsänvartijat jo sulkemassa. He ymmärsivät kuitenkin minua ja päästivät sisään suojelualueelle - vieläpä maksutta (olivat jo sulkeneet kassan).
Niinpä saatoin avata matkapinnasaldoni jo sunnuntain puolella ja katsella vesiputouspolun ja bambupöheikköjen ihmistyhjissä maisemissa lintujen ilta-aktiivisuutta aina pimeän tuloon saakka. Pimeän tultua kohtasin polulla yhden metsänvartijoista, joka varoitti villisioista. Saman tien näimmekin yhden, ja heti perään makakeja ja tupain (puupäästäisen, tuon kädellisten varhaisen esi-isän). Se oli hyvä päivä. Mopokuski olisi mielellään vienyt majatalolleni, mutta päätin kävellä, tunsinhan jo tien.
Cibodasin porttien ulkopuolella olikin nyt hämärän langettua paikallisten teinien kokoontumisajot. Pojilla oli pimeästä huolimatta aurinkolasit, tytöt kikattivat huiveissaan ja tuhmemmat tytöt huiveitta ja yhtä reikäisissä farkuissa kuin pojat. Hämärä suojelee partojaan päristeleviltä aikuisilta ja nuoriso saa rauhassa päristellä mopojaan ja energiajuomiaan.
Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle varhain, toivoen, että jälleen voisin neuvotella metsänvartijoiden kanssa pääsyn suojelualueelle jo ennen kuin virallisesti avaisivat porttinsa. Lintujen sekaparvilla tropiikissa on nimittäin taipumus olla aktiivisimmillaan hyvin varhain aamuisin ja uudelleen hämärän alkaessa langeta. Elättelin toiveita, että ehtisin vielä Gunung Geden rinteillekin ennen porttien avaamista ja patikoijien tuloa - minulta kun puuttuu yhä endeeminen jaavankurppa, lehtokurpan trooppinen versio, jonka oharit tehnyt kontaktini olisi voinut löytää.
No, porteilla hengailleet epäviralliset vartijat päästivät minut kyllä sisään - virallinen vartija lipunmyyntivarustuksineen ei ollut tietenkään saapunut. Kurppaa ei löytynyt, kaikenlaista muuta mukavaa kyllä. Tunteja myöhemmin, kun olin jo Cibodasin ylemmissä osissa, virallinen metsänvartija tuli moottoripyörällä perään ja myymään minulle jälkikäteisesti lippuni. Minua ei ollut vaikea löytää, koska tuona varhaisena maanantaiaamuna olin lähes ainoa vieras - ja luultavasti ainoa ulkomaalainen. Kontrasti oli suuri viikonloppuun, jolloin paikka on tupaten täynnä jakartalaisia.
Sekä Cibodasissa että Gunung Geden vuorelle kiipeävällä polulla näin paljon samoja lajeja, joita olin täällä ensi kerran nähnyt vuonna 2017. Ajankohta oli kuitenkin hieman aiempi - sadekausi ei ollut vielä syyskuussa alkanut. Ero kuului enemmän kuin näkyi - äänimaailma oli erilainen. Kaksi lajia endeemisiä seppiä - yleisempänä kultasepelseppä, harvinaisempana ruskopääseppä - olivat äänessä kaikkialla. Mutta niin oli paljon muutakin. Myös itäpalearktisten muuttolintujen esiintymisessä ajankohtaero näkyi: nyt maisemissa oli monta lajia minulle uusia sieppoja, kun taas uunilintuja ei näkynyt lainkaan.
Vähän ennen ylempiä vesiputouksia, pysähdyttyäni katselemaan läheltä näyttäytyneitä jaavanviheltäjärastaita, kohtasin nuoria opettajia Cipanasista. Yksi heistä oli Dresdenissä asuva ja opiskeleva yhtenäisen Euroopan aatetta kannattava britti - hänen ruiskumaalari-isänsä oli aikoinaan muuttanut töihin Saksaan ja jäänyt sille tielle, joten hän oli brittiläisistä vanhemmistaan huolimatta syntynyt ja kasvanut lähes koko elämänsä Dresdenissä, kunnes oli lähtenyt vapaaehtoisena opettajana kiertämään Aasiaa, päätyen Japanista ja Koreasta Kiinan kautta Vietnamiin ja lopulta Jaavalle. Toinen puolestaan oli hänen paikallinen kollegansa, edellispäivänä kihloihin mennyt Prabowon kannattaja, jonka jutuissa nationalismi ja islamismi menivät merkillisesti sekaisin.
Opin paljon uutta. Lisäksi he olivat mielenkiintoisia ja avomielisiä ihmisiä, keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta. Joimme kahvia ja noissa luonnonkauniissa maisemissa tunnit vierähtivät kuin huomaamatta keskustellessamme populismista, valeuutisista, keinoälystä, kuolemattomuudesta, kvanttifysiikasta, ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä, vieraiden planeettojen asuttamisesta ja biodiversiteetistä. Laskeuduimme vuorelta yhdessä, näimme läheltä indigosieppoja, luumuselkäsieppoja, jaavanviheltäjärastaita, jaavantiaistimaleja ja maaviidakkotimaleja - sekä vuoren juurella Länsi-Jaavan endeemisiä mustia langureita.
Kun kansallispuisto sinä iltana viideltä sulki, kävelin Cibodasin ja kylien halki takaisin majatalolleni, otin taksin Jakartaan. Saapuessani hotellilleni viidakkovarustuksessa oli minulla juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa ja muuntautua kravattikaulaiseksi farangiksi työkokouksiin. Vuorelle kiipeämiseen käytetty aika on yleensä hyvin käytettyä aikaa.