Rengasmatkalla Suomen ympäri

Toukokuun viimeisinä päivinä lähtiessämme rengasmatkallemme Suomen ympäri, ravintoloiden ja kahviloiden aukiolokiellot olivat yhä voimassa. Suomen autioilla maanteillä bensaa sai kyllä automaateista, mutta kaikki muu oli kiinni. Suomalaisuuden kokemukseen kuuluu toisaalta ihmiskontaktien harvalukuisuus, joten ehkä se oli paikallaan, vaikka kahvia olisikin tehnyt mieli.

Seuraa oli omasta takaa. Muuan suomalainen ystäväni ja hänen puolalainen tyttöystävänsä tulivat kyytiin jo Helsingistä, ja ensi töiksemme noudimme mukaan myös pikkuveljeni Hyvinkäältä. Sekä veli että ystävä ovat olleet viime vuodet matkailualan hommissa, jotka katosivat alta koronakriisin myötä. Puolatarkin oli taloudellisessa ahdingossa, kun suomalainen maatila onnistui taas saamaan ukrainalaista halpatyövoimaa ja potki suomalaiset ja puolalaiset pois.

Neljällä hengellä saimme onneksi painettua rengasmatkan kuluja alas. Bensatankkaukset jaettiin. Majoitukset hoidettiin joskus mökeissä, jotka maksoivat yleensä noin 80 euroa yö sekä Suomessa että Ruotsin Lapissa. Se olisi kova hinta yhdelle, mutta neljään osaan jaettuna vain 20 euroa eli täysin siedettävä. Lisäksi säästettiin nukkumalla osa öistä teltoissa ja erämaiden laavuissa sekä ystävien mökeillä.

Hyvinkäältä suuntasimme Poria kohti. Ennen Poria alkaa yleensä näkyä mustavariksia ja niin nytkin. Teimme ensimmäisen ekskursiomme Yyteriin, jossa käytiin ensin katsomassa dyynejä ja hiekkarantoja, sitten Yyterin alueen Huhtalan lintutorneille. Ristisorsia, heinätaveja, merikotkia, räyskiä, harmaahaikaroita ja monenlaisia kahlaajia löytyi. Luhtakanakin saatiin mylvähtelemään siantappoääntään ruovikossa. Lehdoissa lauloi monenlaista kerttua ja satakieltä, muttei vielä kultarintaa täällä. Lankoskella sai kahvia, mutta vain mukaan.

Saapuessamme Satakunnasta Pohjanmaalle, pistäydyimme Lapväärttiin puhelinlankoja katselemaan, turkinkyyhkyn toivossa, mutta tällä kertaa sitä ei näkynyt. Sitten pidimme kulttuuripysähdyksemme Kristiinassa, jossa katseltiin Ulrika Eleonoran kirkkoa, Kissanpiiskaajankujaa ja autioita puutalokujia. Kristiinankaupungin lintutornilla lauloi punavarpunen, mutta lahdella oli jo siirrytty pesimäkauden hiljaiseloon. Kristiinassa hankittiin marketista elintarviketäydennykset viikonlopun varalle.

Sitten ajettiin Kaskisiin. Yöksi majoituttiin Kaskisten leirintäalueelle saaren pohjoispäähän, mutta yöttömässä yössä tätä pientä viehättävää puutalokaupunkia ehdittiin vielä katsella hyvin. Paikalliset anniskelupaikat olivat nekin kiinni, mutta joku mamu oli sentään tuonut liikkuvan kebabkioskinsa Kaskisten keskusaukiolle, ainoaksi ravintolähteeksi mahdollisille vierailijoille.

Yöllä ei tullut yötä. Eskilsön salmessa mekastivat joutsenet, allit ja jossain vaiheessa kuikkakin huusi. Kuoveja ja koskeloita meni sinne tänne. Aamulla ystävämme olivat hitaita heräämään, joten menin veljeni kanssa saaren eteläkärkeen Ådskäriin, jossa on luotsiasema. Matkalla sinne on Pumppulammeksi kutsuttu lampi (virallinen nimi taitaa olla Fladaträsket), jossa aina on mustakurkku-uikkuja, ja niin nytkin. Eteläkärjen kallioisilta niemiltä taas näkee poikkeuksetta merisorsia - etenkin haahkoja ja koskeloita, joskus muitakin - ja joskus merikihun. Kyhmyjoutsenia oli suurina lauttoina.

Jatkettiin sitten pohjoista kohti, Söderfjärdenin kraatteriin ja Oravaisiin, jossa oli jälleen hyvä ja produktiivinen lintutorni. Lintujen lisäksi myös metsäkauriita kauniisti kirmailemassa keskellä päivää. Edelleen pohjoista kohti jatkoimme Kalajoelle, jossa jälleen päästiin katselemaan suomalaisittain perin eksoottisia dyyni- ja hietikkomaisemia. Leton lintutornilla oli mm. mustaviklo ja merikihu. Sinne tosin sai tähän kevättulvain aikaan kahlata. Lopulta mentiin Lumijoen Varjakan lähelle Aurannokkaan kaverin mökille, jossa vietimmekin seuraavat kaksi yötä. Syötiin, juotiin ja saunottiin.

Niiden öiden välillä käytiin kokopäiväretkellä Hailuodossa, joka oli minulle uusi saari. Erittäin miellyttävä paikka, oma panimokin, jossa oli hienoja saksalaistyyppisiä erikoisoluita. Myös lintujen suhteen Hailuoto näytti olevan erinomainen paikka. Jokainen lahdelma ja rannikkokaistale oli täynnään mielenkiintoista. Oli ristisorsia, harmaasorsia, tiirayhdyskuntia, karikukkoa ja muuta mukavaa. Käytiin myös Liminganlahdella, jossa oli soidintavia mustapyrstökuireja, satoja yöpyviä kurkia sekä yöttömässä yössä möllöttävä hirvi.

Matkan ehkä harvinaisin lintu löytyi kuitenkin Aurannokasta. Se lauloi yöllä saunoessamme, ja koska en tunnistanut laulua, jahtasin lintua pitkään sitä näkemättä, sillä se onnistui koko ajan vaihtamaan paikkaansa ilman näköhavainnon tarjoamista. Lintu selvisi kännykästä eri lauluja kuunnellessa: sinipyrstö! Lintu oli yhä seuraavana päivänä paikalla. Niemellä mekasti aamulla myös kaksi pohjantikkaa, jotka käyttäytyivät kuin pariskunta. Myös järripeippojen ryystö kertoi meidän saapuneen pohjoisiin maisemiin.

Pohjanmaan puolella käytiin vielä Kuivaniemellä ja Vatunginnokassa, joissa tuli vastaan merihanhea ja nuolihaukkaa. Sitten suunnattiin Tornion Prisman viimeisten suomalaistäydennysten jälkeen Ruotsin puolelle. Mikä ettei, kun sinne kerran ongelmitta pääsi korona-aikanakin. Emme kuitenkaan pysähtyneet Haaparantaan vaan ajoimme kohti Ruotsin Kainuuta (Kalix), jossa tehtiin kaupunkipysähdys. Sitä ennen kävimme Ruotsin puolellakin metsissä ja mukaan sattui aikuisen hirven kallo.

Kalix oli kohtalaisen miellyttävä pikkupaikka, josta jatkoimme kuitenkin yöksi kaivoskaupunki Jällivaaran leirintäalueelle. Näiden välillä, ennen napapiirin ylitystä, oli hieno metsäpaikka, jossa näin joessa majavan. Se paukautti vettä lättähännällään ja katosi ennen kameravalmiutta, mutta majavain jälkiä voitiin nähdä puissa joen molemmin puolin. Matkan ensimmäinen ukkometso näyttäytyi aivan tien varressa. Katselimme aamulla myös Jällivaaran kaupunkia ja hieman myöhemmin Ruotsin Lapin pääkaupunkia, Kiirunaa, joka ei ole erityisen esteettinen paikka. Kaivoskaupunki sekin.

Jällivaarasta alkaen maisemat alkoivat muuttua jänkäksi ja tunturikoivikoiksi. Lunta oli vielä paikka paikoin runsaastikin, vettä sitäkin enemmän, joten Jällivaarasta mukaan ostamani uudet maastokengät tulivat hyvään tarpeeseen. Porojakin alkoi olla teiden varsilla suurempina ryhminä, vaikka ensimmäiset taisivat tosin tulla vastaan jo Suomen puolella. Näissä maisemissa näkyi paljon keltavästäräkkejä, niittykirvisiä, urpiaisia, punakylkirastaita ja pajusirkkuja, mutta myös tilhiä tunturikoivikossa, mikä oli minulle uusi ilmiö. Olen tottunut ajattelemaan, että tilhet vetäytyvät pesimäaikaan taigan havumetsiin. Tunturijärvillä näkyi erityisen paljon tukkasotkia ja molempia koskeloita. Matkan ensimmäiset riekot tulivat vastaan.

Suomalaisnäkökulmasta todella eksoottisiin lapinmaisemiin päästiin, kun saavuttiin Torniojärven (Torneträsk) rannoille. Taustalla kohosivat jo maisemallisesti norjalaista tasoa olevat Skandit, jotka antoivat maisemalle pohjoisamerikkalaisen leiman, verrattuna Suomen puolen loiviin tunturikumpuihin. Kävimme Torniojärven rannassa, josta löytyi autio metsästysseuran asuntovaunukylä - ilmeisesti käytössä vain sesonkien aikaan - sekä kaikenlaista tunturilinnustoa. Abiskon kansallispuistossa meillä oli luontopolut itsellämme. Ihmisolentoja näkyi vain keskuksessa, joskin sekin oli kiinni.

Vaikka tiesimme Norjan rajojen olevan kiinni, ajoimme silti maisemallisista syistä Norjan rajalle saakka, emmekä voineet vastustaa kiusausta kokeilla, pääsisimmekö sieltä rajan yli ja oikaisemaan Norjan alueen kautta Suomen Kilpisjärvelle. Emme päässeet. Keskustelusta tosin kävi ilmi, että jos olisimme asuneet Kilpisjärvellä, olisimme päässeet. Mutta eipä siinä mitään. Abiskon ja Norjan rajan väliin jäävät maisemat olivat täynnä valkeana hohtavia lumikenttiä, jäänsinisiä tunturijärviä ja pälvialueilla paljon jo saapuneita Lapin lintuja. Päädyimme yöksi leiriytymään Torniojärven rannalle, henkeäsalpaaviin maisemiin. Grillasimme pitkälle yöttömään keskiyöhön ja sen yli.

Seuraavana päivänä ajoimme takaisin Suomeen. Koska Norjan kautta ei voinut koukata, kyseessä oli melko pitkä kierros takaisin Kiirunan kautta ja sitten Ruotsin Lapin saamelais-suomalaisten korpimaiden halki Kaaresuvantoon, josta päästiin Enontekiön ja Suomen puolelle. Ajoimme sitten Käsivartta pitkin kohti Kilpisjärveä ja samalla kohti yhä talvisempia maisemia. Kaaresuvannon korkeudella oli jo pääosin lumetonta ja suot täynnä kahlaajia ja sorsalintuja. Matkalla kiivettiin sumuun verhoutuneelle Lammasoaiville, jonka huipulla on tuulimyllyjä. Siellä nähtiin matkan ensimmäiset kiirunat. Kilpisjärvellä näytti kuitenkin saapuessamme jo varsin talviselta - järvikin oli vielä aivan jäässä.

Onneksemme seuraava aamu oli mitä seesteisin, ja pääsimme kiipeämään Saanalle erinomaisessa säässä. Tunturikoivuvyöhykkeellä lauloivat sinirinnat kaikkialla ja paljakalla oli laulavia niittykirvisiä, kivitaskuja ja pulmusia. Tärkein kohdelajimme Saanalla oli sepelrastas, joita pesii sen rinteillä. Sekä minä että veljeni näimmekin lajin lopulta oikein hyvin, toisistamme riippumatta. Löysin Saanan rinteiltä ilokseni myös vuorihemppoja, joiden Suomen puolella pesivä kanta lienee varsin pieni. Kiirunoita oli Saanan huipulla sadan metrin välein, ja niin pelottomina, että toiset ottivat niiden pärpätyksistä kännykkävideoita.

Iltapäivällä, kun lähdimme Kilpisjärveltä ajamaan etelää kohti, sää muuttui sateiseksi, ja sitä jatkuikin sitten muutama seuraava päivä. Päätimme tehdä pysähdyksemme silloin kun ei satanut, ja niin päädyimme tällä matkalla ohittamaan Hetan ja Kittilän. Pysähtelimme sateettomina hetkinä ja ajoimme lopulta Sodankylään saakka yöpymään. Toverimme osallistuivat siellä täysmittaisesti paikalliseen seuraelämään, tavaten satanistisen metallimuusikon, jonka mielestä kaikki kainuulaiset ovat sisäsiittoisia mongoleja, sekä todistaen naistappelua - toinen repi toista hiuksista pitkin vetisiä nurmikenttiä, samalla kun miesväki örisi nuotion ääressä Olen suomalainen.

Seuraavakin päivä oli sateinen. Kemijärvellä käytiin lounaalla ja Lapin maisemat vaihtuivat lopulta Kuusamoon. Siellä sade hellitti sen verran, että pääsimme tekemään kunnon retken Oulangan kansallispuiston mahtaviin maisemiin. Linnut olivat kuitenkin vaitonaisia, ehkä sateen vuoksi, eikä kuukkeleitakaan näkynyt. Yöksi menimme laavuun Kiveskoskelle. Siellä pyöri paljon telkkiä ja koskeloita. Hyttysiä ei vielä ollut, mutta joet kyllä tulvivat yli äyräidensä. Seuraavana aamuna etsittiin sinipyrstöjen reviirejä Konttaisen ja Valtavaaran maisemista, ja löytyihän niitä. Sinipyrstöt eivät tällä kertaa laulaneet, mutta kaksi - uros ja naaras - näyttäytyi.

Säät jatkuivat sateisina jatkaessamme etelään Kainuuseen, kulttuurihistoriallisille pysähdyksille Suomussalmelle, hiljaista kansaa tervehtimään sekä Raatteen tien sotahistoriallisiin tunnelmiin. Raatteen tien päässä oleva rajavartioasema näytti päätyneen jonkin yrityksen omistukseen ja sinne oli kyhätty omituinen "Rauhan metsä", jossa oli toisen siipensä menettänyt enkeli. Pasuunakin oli pudonnut maahan. Joukkohaudoilla ja ammutussa metsässä tunnelma oli sentään pysynyt isänmaallisena.

Seuraavan yön vietimme Vuokatin alapuolella Sotkamossa, pystyttäen telttamme erään tutun insinöörin mökin pihalle. Nyt hyttysiä alkoi jo olla riesaksi asti, ja tästä eteenpäin niistä saikin kärsiä koko loppumatkan. Vuokatin huipulla käytyämme jatkoimme kohti Karjalaa. Kulttuurikohteena tutustuimme Nurmeksen viehättävään puukaupunkiin, jossa oli juuri ensimmäistä kertaa pantu kirjatori pystyyn. Lettujakin sai. Ehdimme vielä hyvin ennen iltaa Kolin kansallispuiston henkeäsalpaaviin kansallismaisemiin. Veljeni on ollut Kolilla töissä aikoinaan ja tunsi kansallispuiston paikat kuin taskunsa; vieläpä paikallislegendatkin kummitustaloista, Murhin mustista miehistä ja vaaralla muinoin eläneestä velhosta.

Yövyimme viimeisen yhteisyömme Räsävaaran näkötornin laavulla ja ajoimme sieltä seuraavana päivänä Etelä-Karjalan puolelle, Uukuniemelle, jossa kesäänsä viettävän kaverin luo jätimme kaksi seurueen jäsenistä. Kaverin isä oli rakentanut tsasounan tontilleen - harras ortodoksi, joka oli käynyt useasti pyhiinvaelluksilla Athosvuoren munkkitasavallassa. Ehdin sitten veljeni kanssa vielä Parikkalan Siikalahden legendaarisille lintumestoille. Sieltä tulikin vielä monta lajia lisää matkalistalle - ja kaulushaikarakin näyttäytyi - ennen kuin ajoimme takaisin Uudellemaalle, jätin veljeni Hyvinkäälle ja ajoin itse illaksi kotiin Helsinkiin.

Pitkä matka mutta kannatti tehdä. Suomi on hintojen ja puutteellisten palvelujen vuoksi Euroopan haasteellisimpia matkailumaita, mutta tällä tavoin matkustettuna hyvinkin antoisa. Jos säät olisivat olleet suosiollisempia Suomen Lapin osuudella, olisi voitu käydä Inarissa ja Utsjoellakin, mutta ehkäpä toisen kerran sitten. Ehkä kun Norjakin on suvainnut taas avata rajansa. Yhdentoista täyden päivän matka ja kumminkin 153 lintulajia, joukossa muutama ihan kiva havainto. Ei huono.

Edistystä, enkeleitä ja mandariineja

Toukokuun lopun päivinä luin loppuun edellisessä blogitekstissä mainitun vampyyriantologian enkä malta olla mainitsematta, että siinä oli joitain erityisiä helmiä, joko kaunokirjallisesti tai aiheensa puolesta. Erityisen lahjakkaana pidän päätösnovellia, Tiina Raevaaran kirjoittamaa Progressia, joka herättää pohtimaan mielenkiintoisia metaforia ihmisyydestä - omankin romaanini kuolemattomuusteeman kannalta relevantteja.

Tarinan kannalta viittaukset Auschwitziin ja neuvostojoukkojen juhliminen vapahtajina vaikuttivat tarpeettomilta kliseiltä, mutta on paljonkin mahdollista, että ne oli tarkoitettu syvällisemmän metaforan pohjustukseksi trauman ajatuksen kautta. Miehittämättömän neuvostoaluksen (josta novelli on saanut nimensä) telakoituminen avaruusasemaan jää selittämättömäksi, vaikka edistyksen vertauskuva esiintyykin läpi tekstin - ihmisyyden tavoitellessa kuolemattomuutta, vaikka sitten mustin siivin. Suuren pimeän äidin huomassaan hellimät, tahdottomiksi riippujiksi kesytetyt miespolot paljastuvatkin lopulta äitinsä povea imeviksi kyiksi, sillä tavoittelevat edistystä omilla ehdoillaan, vapaina hyvinvointiäitinsä sodanjälkeisestä holhouksesta.

Tässä mielessä ehkä novellia pitäisikin lukea siten, että sen avain löytyy alkuvirkkeestä:

"Mieli viihtyy materiassa, minäkin viihdyn, ja erityisesti viihdyn valtakunnassani, josta rakkaus ei lopu koskaan, jossa elämää on paettu kuolemattomuuteen ja kuolemaa elämättömyyteen."

Kun äidistä lopulta tuleekin rakastajilleen ei holhooja vaan alus itse, toivon kaikkea mahdollista parasta pojille. Onhan vapahtajahahmoa perinteisesti edustanut poikajumala - isän, pojan ja pyhän hengen kolmiyhteydessä - ja tuo jumaluus puolestaan perinteisesti ihmisen omakuvaa.

*   *   *

Toinen huomiotani herättänyt novelli oli M. G. Soikkelin kirjoittama Tuo meille hautavettä jos palaat, joka on monessa mielessä yksinkertaisesti outo. Outous on aina kiehtovaa. Tässä tapauksessa kiehtovaa on myös tarinan sijoittaminen Venäjän imperiumin käymiin Kaukasian sotiin ja päähenkilön kuvaaminen tšerkessiksi, joka on vieläpä tarkennettu šapsugiksi eli muinoin Sotšin ympäristössä eläneeksi tšerkessiheimoksi. Vastapuolella vuorilla olevat, venäläisiä vastaan vastarintaa käyvät tšerkessit on puolestaan kuvattu demonien riivaamiksi vampyyreiksi.

Soikkelin kuvauksen sijoittaminen Kaukasian sotiin on ehkä seurausta jostain lukijoille pimentoon jäävästä sattumasta, koska suurelta osin kuvattu kulttuuri on kuvitteellista ja tarinassa on asiavirheitä, kuten tšerkessikielten kuvaaminen turkinsukuisiksi, vaikka ne tietysti kuuluvat kaukasialaisiin kieliin. Koko tarina herättää siis pohtimaan, onko tässäkin tarinassa kyse vertauskuvannollisesta sanomasta - vaiko vain taiteellisista vapauksista kuvitella mikä tahansa tapahtumaketju mihin tahansa eksoottiseen ympäristöön?

Kolmantena helmenä nostan esiin Harri István Mäen kirjoittaman Enkelin tupakkasalongissa, joka liittää vampyyrimyytoksen Jeesuksen ristiinnaulitsemista seuranneisiin tapahtumiin. Ilmeisesti tarinan lapsina vampyyreiksi muuttuneet veljekset, jotka puhuvat keskenään unkaria, ovat kaikesta huolimatta Juudaksen poikia. Eivät kuitenkaan Kain ja Abel.

*   *   *

Toukokuun puolella kävin myös Vantaan Hiirilammilla ja Kylmäojalla katsomassa vesilintuja, joiden joukossa oli kuuluisuutta saavuttanut mandariinisorsa. Tuo auringonlaskun väreissä hehkuva yksinäinen uros, vaikka edustaakin kiinalaista sorsakoreutta, on epäilemättä peräisin jostain Euroopasta, joskaan ei ole selvää, onko se karannut lintutarhasta vai tullut Suomeen jostain Eurooppaan syntyneistä villiintyneistä kannoista. Lintu on rengastettu Gdańskissa, entisessä Danzigissa. Vantaalla se nyt kuitenkin polski kuusimetsään kätkeytyvällä lammella, jossa lapset kävivät ruokkimassa sitä leivällä. Pullasorsien lisäksi läsnä oli myös telkkiä ja taveja.

Ja sitten kesä viimein tuli. Vieläpä hieno sellainen. Vierashuoneeseeni muutti kesäkaudeksi rytikerttusia tutkiva biologian opiskelija, joka ryynää päivät kosteikoissa kerttustensa parissa. Teen olohuoneessani etätöitä, kun taas luen ja kirjoitan kirjoja parvekkeellani, silloin kun iltapäivän aurinko ei ole paahtanut sitä liian kuumaksi.

Kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa pidin lomaa ja käytin sen ajamalla rengasmatkan Suomen ympäri - Satakunnan ja Pohjanmaan kautta Ruotsin Lappiin, sitten Suomen Lappiin, sieltä Kuusamoon, Kainuuseen ja lopulta Karjalaan - pikkuveljeni, erään ystäväni ja tämän Suomeen karantinoituneen puolalaisen tyttöystävän kanssa. Norjaankin yritimme, mutta oikaisuamme sitä kautta Ruotsin Lapista Kilpisjärvelle ei pidetty inhimilliseltä kannalta välttämättömänä, joten jouduimme kiertämään pidemmän matkan Ruotsin ja Suomen alueita myöten. Tulipa kuitenkin testattua.

Kirjoittanen paremman matkakertomuksen seuraavaan blogitekstiin, tämä kun jo venyi kaikenlaisesta muusta.