Kirjat

maanantai 31. elokuuta 2020

Keski-Eurooppaan ja takaisin

Kesän toiseksi viimeisenä aamuna Helsinki hyvästeli minua sateisin säin. Hyvä niin, tulee vähemmän ikävä kuin jos kesä olisi jatkunut seesteisenä ja kauniina. Pakkasin vuoden tykötarpeet autoon ja ajoin Vuosaaren satamaan, kohti uutta maata, uutta tehtävää, uutta versiota itsestäni.

Tätä ennen ehdin kuitenkin pitää viimeisen kesälomani, käytännössä elokuun viimeisen viikon lisättynä yhdellä perjantailla, jonka aamuna suuntasin Tallinnaan ja sieltä eteenpäin kohti Pärnua. Tarkoitukseni oli ollut ajaa ensin Tarttoon ja sieltä Valmieran ja Cēsisin kautta Riian ohitustielle. Matkakumppanillani oli kuitenkin sittemmin vääräksi osoittautunut käsitys, että miehemme Tartossa olisi tarvinnut pidemmän varoitusajan, emmekä voisi noin vain ilmaantua sinne. Joten päätimme ajaa Via Balticaa pitkin Pärnuun lounaalle.

Säät olivat aurinkoiset ja kuumat suurimman osan matkaa. Elokuinen Eurooppa tervehti meitä avosyleineen. Virossa ja Latviassa ei juuri näkynyt Suomea kummempia koronarajoituksia, Liettuassa ja Puolassa olikin sitten jo maskipakko voimassa kaupoissa ynnä muissa tiloissa, muttei ravintoloissa ruokaillessa.

Ylitettyämme rajan Heinastesta Latvian puolelle päätimme sittenkin suunnata Liivinmaan Sveitsin maisemiin, Gaujan kansallispuiston metsien ja pikkujärvien keskelle. Pysähdyimme matkalla katselemaan Limbažin taajamaa. Metsät olivat melko hiljaisia. Elokuu on sitä aikaa, kun linnut ovat jo pesineet, jotkut alkaneet syysmuuttonsakin. Vain peippojen ja tiaisten varoitusääniä, harmaasiepon sirahduksia ja muuttomatkaa varten marjoilla lihottautuvia mustapääkerttuja. Raiskuman kartanon mailla riehui käpytikka. Pelloilla oli liikkeellä kurkia, muutama viimeinen kattohaikara. Parilla pellolla sekä Latviassa että Liettuassa oli parvittain jalohaikaroita - ne totisesti ovat runsastuneet Pohjois-Euroopassa viime vuosina.

Olimme iltaa ja yötä Cēsisissä. Seuraavana päivänä kävimme sekä Siguldan että Turaidan linnat, vastakkaisilla äyräillä Gaujaa. Bauskan Rimissä kävimme ostamassa ruokia ja juomia. Ennätimme hyvissä ajoin jo iltapäiväksi Kaunasiin, Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, jossa tapasimme suomalais-venäläisen ystävämme, joka oli ollut Puolassa ja matkasi nyt meihin nähden päinvastaiseen suuntaan Suomea kohti. Illastaessamme kansallista sianreittä alkoi kaatosade ja tuosta illasta tulikin yksi matkan harvoista sateisista.

Seuraava aamupäivä Kaunasissa oli kuitenkin aurinkoinen. Jatkoimme Liettuan halki Suwałkin käytävään ja sieltä edelleen Mazurian järvimaisemiin. Kävimme Wolfsschanzessa tutustumassa räjäytettyihin Hitlerin bunkkereihin - paikkaan, jossa Stauffenberg ikävä kyllä epäonnistui yrityksessään räjäyttää Hitler ja käynnistää operaatio Valkyria Saksan pelastamiseksi täystuholta. Viimeksi olin käynyt noissa Kolmannen Valtakunnan tuhosta muistuttavissa maisemissa erään toisen ystävän kanssa 18 vuotta aiemmin, marraskuisessa usvassa, ollessamme matkalla Wieniin Otto von Habsburgin syntymäpäiville. Illaksi majoittauduimme Olsztyniin (Allenstein). Olsztynin vanhassakaupungissa söimme jälleen hyvin, vaikkakin kaupungissa parveili häiritsevän paljon hiljaisina vaanivia hyttysiä.

Neljäntenä matkapäivänä ajoimme Toruńiin, kaupunkiin, josta Nikolaus Kopernikus oli kotoisin, ja sen totisesti näki katujen ja yliopiston nimistä, patsaista ja muusta. Toruńissa on hieno vanhakaupunki. Olimme ajatelleet tavata kaksi Puolassa asuvaa ystäväämme, mutta selvisi, että he olivatkin lähteneet käymään Suomessa ja tulisivat vasta seuraavana päivänä huokealla lennolla Turusta Gdańskiin. Niinpä jatkoimme illaksi aina Krakovaan saakka ja päätimme tavata mainitut ystävät siellä, jahka seuraavana päivänä saapuisivat. Meille jäi siis kokonainen päivä, kaksi iltaa ja yötä Krakovalle. Onhan tuo yksi Keski-Euroopan hienoimmista ja historiallisimmista kaupungeista, joten ei lainkaan paha siellä viipyä.

Kävimme illalla vanhassakaupungissa ja raatihuoneentorilla, joimme pari pulloa viiniä ja katsoimme hotellihuoneessa elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Seuraavana päivänä kävelimme läpi Kazimierzin juutalaiskorttelit, teimme ostoksia juutalaisissa kirjakaupoissa, kävimme suursynagogassa ja vielä Veikselin etelärannalla Podgórzessa. Söimme israelilaisessa ravintolassa marokkolaista ja libanonilaista ruokaa. Ystävämme saapuivat aikanaan Gdańskista ja kävelimme kanssaan Dolne Młynyn hipsterikortteliin, josta on tullut viihtyisä ravintolakeskittymä, mahdollisesti tilapäiseksi jäävä, jos rakennuskaavailut toteutuvat.

Kuudentena matkapäivänä lähdimme neljään henkeen kasvaneella matkaseurueella ajamaan Krakovasta etelään Karpaatteja kohti. Söimme aamiaista tai aikaista lounasta Białka Tatrzańskassa vuorten alemmilla rinteillä ja jatkoimme sitten Slovakian puolelle Tatralle. Mehiläishaukka tuli uutena Slovakian listalleni. Ždiarissa kävimme kuusimetsissä ja myöhemmin toisella puolen Tatraa Dobšinan jääluolassa sekä vuoristojärven rannalla Dedinkyn kylässä.

Ajoimme illaksi Unkariin ja Bükkin pyökkimetsien läpi viinikaupunki Egeriin, ehtien vielä parahiksi viinejä maistelemaan ja ostamaan Szépasszonyvölgyyn eli Kauniinnaisenlaaksoon. Seuraavana aamuna katselimme Egerin sievän ja historiallisen pikkukaupungin vanhaakaupunkia, raatihuoneentoria, minareettia, linnaa ja kirkkoja. Eger oli ollut tämänkertaisen matkamme etäisin piste, josta alkaisi paluu takaisin kohti Puolaa ja edelleen Suomea. Myöskään Unkarin ja Slovakian rajoilla ei ollut minkäälaisia ongelmia, mutta kasvomaskeja piti käyttää kaupoissa ja sen sellaisissa.

Muttei aivan vielä. Seitsemännen päivän lounaspysähdyspaikkana toimi Prešovin viehättävä pikkukaupunki Slovakian itäosissa, eräänlainen pikku-Košice. Sitten oli aika ajaa kohti Bieszczadyn vuoria ja Puolan Alakarpatiaa, kohteena Rzeszówin kaupunki, jossa minulla oli jonkin aikaa netistä tuntemani ystävä, jota en ollut aiemmin tavannut livenä - oikeustieteen opiskelija, šakinpelaaja ja fantasiakirjailija; sama, jota on kiittäminen minun tuomisestani Wattpadin kirjailija-alustalle. Kiertelimme hänen kanssaan kaupunkia ja sen olutpaikkoja. Söimme pizzaa. Puhuimme.

Rzeszówista alkoi pitkä paluumatka Itä-Puolan halki Baltiaan ja Suomeen. Puolatar, jonka oli pitänyt lähteä tekemään jatko-opintoja Taiwanille, päätti koronasta johtuvien kustannusten ja vaikeuksien vuoksi sittenkin lähteä kanssamme Suomeen. Teimme varsin tehokasta työtä ajamista vuorotellen, sillä ehdimme melko kiireettömästi ajaa Rzeszówista koko matkan illaksi Marijampolėen. Lounastimme ja illastimme karczmoissa. Yksi matkakumppaneistani onnistui tosin ajamaan itselleen ylinopeussakot tulkitsemalla taajama-alueen loppuneen liian aikaisin, ja toinen sai vastaantulevasta rekasta sinkoavan kiven autoni tuulilasiin, johon tuli ilkeä halkeama vähän ennen Viron rajaa. Oli lauantai, joten kaikki korjaamot sekä Pärnussa että Tallinnassa olivat kiinni. Ei auttanut kuin tuoda auto sellaisenaan Suomeen. Augustówista alkaen tuli lisäksi seuraksemme koiranilma, jota sittemmin on jatkunut tähän hetkeen saakka.

Ehdimme kuitenkin Tallinnassa virolaisen kahvinmaahantuojan järjestämälle illalliselle argentiinalaiseen pihvipaikkaan Telliskivessä ja sinne tulivat myös sittemmin eläköitynyt ja Tallinnaan muuttanut entinen esimieheni ja hänen vaimonsa. Liha oli hyvää, seura samoin. Jätimme suomalais-puolalaisen pariskunnan Punavuoreen ja palasimme asunnolleni viimeiseksi yöksi vähäksi aikaa. Nukkumiseen, pyykinpesuun ja tulevan vuoden tavaroiden pakkaamiseen autooni jäi yhteensä 12 tuntia, mikä riitti yllättävän hyvin, koska olimme Vuosaaren satamassa hyvissä ajoin ennen seuraavan laivan lähtöä. Tällä kertaa kohti kaukaista Travemündeä ja uusia seikkailuja.

Pitkässä laivamatkassa on autolla ajamiseen nähden ainakin se etu, että vaikka ulkona näkeekin vain avomerta, ainakin ehdin pitkästä aikaa kirjoittaa tätä blogia ja nostaa elopisteeni šakkipeleissä tähänastiseen ennätykseeni. Lyypekin kulmilla pitäisi myös olla saapuessamme paikkoja, joissa saan tuulilasini korjautettua.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Apollon kyyneleet

Niin kuin minut paremmin tuntevat tietävät, olen aina ollut pohjimmiltani introvertti. Kiinnostunut omista jutuistani enkä yleensä niistä asioista, jotka muilla ovat koko ajan mielessä. Lapsena olin yksinäinen, vaikkei se yksinäisyys minua häirinnyt. Parempi se oli kuin olla jatkuvasti minulle pahaa tahtovien ihmisten seurassa, olivatpa he kotona tai koulunpihalla. Lapsuus jätti jälkiä. Yksi jälki oli lähtökohtainen epäluottamus niitä kohtaan, jotka käyttävät mielivaltaa yli toisten - tai ainakin haluaisivat kovasti käyttää, milloin milläkin verukkeella. Toinen jälki oli perimmäinen sympatia niitä kohtaan, jotka ansaitsisivat osakseen parempaa kuin mitä ovat saaneet.

Jotenkin teiniminä kuitenkin onnistui hilaamaan itsensä yksinäisyydestä ihmisten ilmoille ja kasvamaan ihmiseksi, josta jotkut vieläpä saavat sen aivan väärän käsityksen, että olisin sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja onnekkaiden tähtien alla kasvanut. Aikuistuminen oli yksi ratkaiseva mahdollistaja. Kun lapsi kasvaa fyysisesti isommaksi, on ainakin joidenkin paljon vaikeampaa jatkaa hänen kohtelemistaan samalla tavoin kuin kohtelevat puolustuskyvyttömiä pikkulapsia tai viattomia lemmikkieläimiä. (Yleensä pahan ihmisen tunnistaakin siitä, kuinka hän kohtelee lapsia ja eläimiä - siis niitä, jotka varmasti eivät voi muodostaa hänelle henkilökohtaista uhkaa. Pelostahan moni muukin kuin paha ihminen tappelee, hakkaa, kiusaa ja vainoaa, ja jokainen osaa olla ilkeä vihamiehilleen.)

Fyysisen isoksi kasvamisen lisäksi aikuistuminen mahdollistaa myös muuttamisen pois holhoojien huostasta. Voi hallita omaa kodiksi kutsumaansa tilaa ja saavuttaa tavalla tai toisella taloudellisen itsenäisyyden. Elämän fyysisten edellytysten parantuessa parantuu myös mieli, koska perimmiltään ihminen on kuitenkin rakennettu selviytyjäksi. Jos on jo selvinnyt elossa paljon heiveröisempänä ja tietämättömämpänä maailman pahuudesta, niin miksei sitten selviäisi aikuisuutensa kynnyksellä saati sen yli.

Jos joku psykologian ammattilainen olisi saanut tilaisuuden arvioida minua lapsena (ei saanut), hän olisi varmaan vuosia myöhemmin hämmästynyt suuresti kuullessaan, että kirjoitin ylioppilaaksi parhailla mahdollisilla arvosanoilla, minkä jälkeen vielä menin armeijaan ja sen jälkeen yliopistoon. Sittemmin menin töihin, valmistuin, menin parempiin töihin, ja niin edelleen. Ja kaikenlaista sen jälkeen onkin tullut tehtyä. Elettyä elämää, josta ei voi oikein kirjoittaa kirjaa, kun ei kukaan pitäisi sitä uskottavana.

Kaikkea en tehnyt elämässä yksin. Oli minulla liittolaisiakin. He kuitenkin useimmiten olivat ikätovereitani, myöhempinä aikoina myös itseäni nuorempia. Lapsuuteni oli jättänyt jälkeensä myös alitajuisen epäluottamuksen kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat itseäni vanhempia. Eihän aikuisiin voinut koskaan luottaa. Tietoinen minäni on toki tätä vaisto-oletusta myöhemmin korjannut, sillä olenhan tutustunut elämäni varrella myös hyväsydämisiin ja oikeamielisiin vanhuksiin, joilla on ollut paljon annettavaa minulle. Silloin kun olin nuori, olivat yleensä myös liittolaiseni ja auttajani muita nuoria, ja itse olin heidät maailman väenkirjosta löytänyt ja värvännyt.

Aikuisina vuosinani olen antanut paljon takaisin. Auttanut monia lahjakkaita nuoria, jotka ovat niin kuin minä kerran olin - eivät ehkä identtisissä tilanteissa, vaan kaikenlaisissa. Ymmärtäminen ei edellytä yhdenmukaisuutta. Joku voisi tulkita sen, mitä teen, karmaksi. Joku toinen kristilliseksi lähimmäisenrakkaudeksi. Mutta itse en alun perin tulkinnut sitä kummallakaan hengellisellä kehyksellä. Se vain tapahtui.

Jos olisin nuorempana kuvitellut voivani olla merkittävä tuki ja auttaja niin monelle lahjakkaalle nuorelle, olisin ehkä alun perinkin hakeutunut opettajan, psykologin tai jonkin vastaavan uralle. Mutta enhän minä voinut sellaista kuvitellakaan, kun omakuvani oli täysin päinvastainen: epäsosiaalinen, kulmikas, outolintu. Keskityin siihen, mikä tekisi itsestäni vahvemman ja paremman, enkä suinkaan kuvitellut voivani auttaa ketään muuta. 

Mutta niin vain kävi, että kun kyllin kauan olin tuota tietä kulkenut, aloin nähdä varjoja perässäni - ponnistelemassa eteenpäin, kompuroimassa, mutta jälleen kulkemassa. Vasta silloin aloin huomata, kuinka kauas olin jo itse ehtinyt. Ja etsiessäni vuoren vanhusta, joka ei ehkä hänkään niin vanha ollut, olin itse tahtomattani tullut tuoksi vanhukseksi vuorellaan, jolle moni nuori etsijä nyt vaelsi, kukin omaa polkuaan. Vuorelta näki nuo polut ja niiden kulkijat. Ja kun ojensi käden polullaan kaatuvalle tai kylmettyvälle, hän yleensä siihen tarttui.

Vuosia myöhemmin vuorella olikin jo leegio.

*   *   *

Muuan polullaan loukkaantunut etsijä oli kolumbialainen ystäväni, jota kutsukaamme Apolloksi, koska se on ollut hänen taiteilijanimenään jo vuosia. Tutustuin häneen alun perin šakkipelin kautta, jossa hän oli ilmiömäinen, mutta huomasimme pian, että meillä oli toinenkin yhteinen harrastus, nimittäin kirjoittaminen. Apollo kirjoitti niin proosaa kuin runojakin, harrasti myös julkista lausumista ja räppiä. 

Hiljattaiset tapahtumat käynnistyivät videopuhelusta, jonka Apollo halusi kanssani järjestää. Niistä on tullut koronakriisin myötä yleistä huvitusta monille kotikaranteeneissaan eläville. Suomen aikaa oltiin perjantain ja lauantain välisessä yössä, pikkutunneilla. Mutta ei se minua haitannut, kun seuraava päivä olisi lauantai ja voisin nukkua myöhään. Puhuimme pitkään ja Apollo oli puhelun aikana iloinen ja hymyilevä. Hänen aiempien masennustensa synkät pilvet näyttivät väistyneen. Olihan hän vastikään tullut hyväksytyksi yliopistoon kirjallisuutta lukemaan. Juuri sitä, mistä oli uneksinut. Lukukausimaksuun vaadittavat rahatkin oli saatu kokoon, suurin osa lainana eräältä hänen sukulaiseltaan.

Lauantaina puhuimme taas normaalikanavallamme, chatissä, ja tulimme puhumaan edellisyön videopuhelustamme. Silloin Apollo kysyi, asuiko joku lisäkseni talossani. Sanoin, että kyllä täällä asuu muuan koodari, joka on vuokrannut minulta huoneen. Apollo vaikutti huojentuneelta ja totesi nähneensä tämän videopuhelun aikana kirjastossani: noin viisikymppinen mies, hieman surullisen näköinen, silmälasipäinen. Apollo oli ihmetellyt, miksi näytti kuin minä ja mies emme mitenkään reagoineet toisiimme, kun tämä näyttäytyi videolla. Minä tätä kovin ihmettelin, koska koodari oli viikonloppuna kotipuolessaan Itä-Suomessa, eikä hän sitäpaitsi ollut viisikymppinen vaan alle kolmekymppinen. Videopuheluni aikana kotonani ei ollut lisäkseni ketään, eikä varsinkaan kirjastossa samaan aikaan kanssani.

Tässä vaiheessa asiat alkoivat mennä outoon suuntaan. Näytin varmuuden vuoksi koodarin kuvaa, josta Apollo sanoi, ettei ollut ollenkaan samannäköinen. Päinvastoin, kirjastossani oli ollut, aivan vieressäni, minua vanhempi ja lyhyempi silmälasipäinen mies, joka kuitenkin jotenkin oudosti oli muistuttanut minua. Samaa näköä kuin naapurissani asuvalla serkullani, jonka Apollo oli nähnyt aiemmin valokuvissa.

Tarjosin selitykseksi, että Apollo oli todennäköisesti nähnyt heijastukseni kirjaston ikkunassa tai jonkin häiriön videokuvassa (niitä oli sen yön aikana), ja hänen mielensä on sitten korjannut näkemänsä kuvan vastaamaan naapuriani, koska mieli varmasti olettaisi juuri tämän olleen paikalla jos siellä joku olisi ollut. Apollo oli kuitenkin varma, ettei tuntematon mies ollut minun peilikuvani - hän oli erityisen varma silmälaseista.

Mitä hän sitten oli nähnyt videolla? Aaveen? Samana yönä kotiinsa (naapuriini) saapuvan serkkuni etiäisen?

Tässä vaiheessa muistin kuitenkin jotain, minkä olin ehtinyt välillä unohtaa. Huonompina aikoinaan, ennen yliopiston hyväksyntää ja muita hyviä uutisia, Apollo oli ollut juhlissa yhdessä tyttöystävänsä ja parhaan kaverinsa kanssa. Kaikki kolme olivat juoneet siellä. Sitten Apollo oli mielestään aivan varmasti nähnyt parhaan kaverinsa ja tyttöystävänsä suutelevan salaa. Oli kehkeytynyt suuri mustasukkaisuusdraama, mutta sekä tyttöystävä että kaveri olivat pyhästi vakuuttaneet, ettei moista ollut tapahtunut.

Me olimme puhuneet asiasta silloin. Apollo oli tietoinen siitä, että he olivat juoneet. Silti hän uskoi vakaasti nähneensä sen, mitä näki. No, minä sanoin hänelle, että oli kuitenkin parempi antaa anteeksi johonkin syyllistyneelle kuin syyttää petoksesta syytöntä. Apollo sopi riitansa kummankin kanssa, ja elämä jatkui. Mutta se oli niitä asioita, jotka saivat hänet huolestumaan, että jotain oli vialla. Sama huolestus palasi nyt kirjastossani näkemänsä tuntemattoman rillipäisen sedän muodossa.

Myöhään lauantai-iltana alkoi puhelimeeni tulla sekavia ja hätääntyneitä viestejä. Vastailin niihin niin kuin parhaiten pystyin, mutta jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin. En ole varma, mikä minut yöllä herätti, mutta herätessäni oli puhelimeni tulvitettu viesteillä. Apollo oli päättänyt päättää päivänsä. Hän oli napsinut jo tappavan annoksen pillereitä ja oli paraikaa ottamassa loppujakin, kuvaillen itsemurhaviestinsä päätteeksi kipuaan. Hän vastaili vielä viesteihini, joissa taivuttelin häntä oksentamaan ja muuttamaan mielensä.

Tämä oli tapahtunut minulle aiemminkin, vaikka eri ystävän kanssa. Silloinen itsemurhantekijä selvisi hengissä, koska yksi hänen ystävistään sai sanan eteenpäin, hänen kylpyhuoneensa ovi murrettiin ja hänet pakotettiin oksentamaan ottamansa.

Niinpä etsin netin kautta käsiini kaikki ne kolme ihmistä, joiden nimet tiesin Apollon kotikaupungista, mukaan lukien hänen tyttöystävänsä ja kaksi kaveriaan. Lähettäessäni näille hätäviestit, olivat kaikki kolme kuitenkin nukkumassa eivätkä nähneet viestejä. Minulla ei valitettavasti ollut Apollon vanhempien yhteystietoja - oletin kuitenkin hänen olevan näiden talossa, joten toivoin, että joku kolmesta heräisi ja hälyttäisi Apollon vanhemmat, tai ryntäisi itse näiden talolle.

Tällä välin soitin itse Kolumbian yleiseen hätänumeroon, mutta se ei toiminut lainkaan. Löysin netistä tietoja sen toimintahäiriöistä koronakriisin vuoksi. Paikkakunnan poliisin numero ei sekään vastannut. Kansallisen poliisin sivuilla oli yleinen sähköpostiosoite hätätapauksia varten ja sinne sain lopulta läpi tiedot, jotka minulla oli. Kyseinen lafka toimitti tiedot eteenpäin partiolle Apollon kotikaupungissa, mutta partio vastasi, etteivät tiedot riittäneet - nimi oli varsin yleinen ja tarkka osoite puuttui.

Kaiken tämän aikana oli aamu jo valjennut Suomessa, ja lopulta sain vastausviestin - Apollolta itseltään. Yksi niistä kolmesta, joihin olin ensin ottanut yhteyttä, oli saanut sanan hänen äidilleen, joka oli rynnännyt etsimään poikaansa ja löytänyt tämän. Apollo oli sitten oksentanut kaiken ottamansa ja äiti oli edennyt šokista raivokohtaukseen, heittäen poikansa kadulle, jossa hän nyt vaelsi. Sanoin hänelle, että parempi kuitenkin kadulla kuin kuolleena ja tarjouduin etsimään hänelle tilapäismajoituksen joko kotikaupungistaan tai yliopistokaupungistaan. Olen jo melkein ammattilainen turvatalojen hankkimisessa kotiväkivaltaa tai aseellisia militioita yön pimeään paenneille ystäville.

Pari tuntia myöhemmin äiti kuitenkin katui poikansa ulos heittämistä ja päästi tämän takaisin kotiin. Apollo ymmärsi jo mitä oli tapahtunut. Hän oli häpeissään teostaan ja kiitollinen niille, jotka olivat auttaneet. Lupasi mennä ammattilaisen puheille, joskin hänen vanhempansa pelkäsivät mielenterveysongelmien stigmaa. Heidän logiikkansa mukaan jos poika menisi ammattiauttajalle, hän joutuisi laitokseen tai ainakaan ei enää koskaan saisi kunnon työpaikkaa.

Jälkikäteen vaikutti selvältä, että Apollon näkemät asiat - suutelukohtaus juhlissa ja vieras mies kirjastossani - olivat olleet hallusinaatioita. Apollokin huippuälykkäänä nuorukaisena ymmärsi tämän, vaikka havainnot olivatkin vaikuttaneet pelottavan tosilta ja hän oli itse uskonut näkemäänsä.

Apollo sai diagnoosin, lääkkeitä ja jälkeenpäin hän vaikutti hieman pettyneeltä siihen, miten pikaisesti ja rutiinilla tämä oli tapahtunut. Hän olisi ehkä sittenkin, stigmasta huolimatta, kaivannut kunnollista konsultaatiota. Mutta sellainen on kallista ja koronakriisi on muutenkin ylityöllistänyt mielenterveyden ammattilaiset kaikkialla maailmassa. Potilaat tulevat ja menevät kuin liukuhihnalla.

Itsemurhayrityksestä lähtien olen puhunut Apollon kanssa joka päivä. Hän vaikuttaa taas normaalilta, puhuu yliopistoon menemisestä. Pelaamme šakkia ja hän on siinä yhtä hyvä kuin ennenkin. Hän heittelee edelleen ihmeellisiä, syvällisiä ajatuksia ja viisauksia, mitä kauneimmalla kielellä. Ja toivon, ettei se kaikki ole vain kulissia, jotta minulla olisi parempi olla.

*   *   *

Vuosikausia ennen kuin ensimmäisen kerran verkossa kohtasimme, oli Apollo hetken aikaa ollut paikallinen kuuluisuus. Hän oli voittanut kirjoituskilpailun ja vaikutusvaltainen YK-järjestö oli halunnut hänestä paikallista lapsimannekiinia naisten ja lasten oikeuksiin liittyvälle ohjelmalleen. Aikuiset olivat hyllanneet lapsineroa, hänestä kirjoitettiin lehtiartikkeleita ja häntä haastateltiin televisiossa. Olen nähnyt yhden noista haastatteluista ja siinä esiintyy pikkuvanha, hymyilevä, elämäniloiselta vaikuttava poika, pyhävaatteissa ja silmät loistaen. Pikku-Apollolle tarjottiin myös vapaata pääsyä maan parhaaseen yliopistoon, pääkaupunkiin Bogotáan, reippaasti alaikäisenä.

Tuon ajan tapahtumia seurannut olisi varmaan sanonut, että Apollo on syntynyt onnellisten tähtien alla, kun on niin lahjakas ja rikkaat järjestöt ja yliopistot tarjoavat hänelle mainetta ja kunniaa. Apollo itse oli innoissaan; näki unta siitä, kuinka hänestä tulisi vielä Kolumbian presidentti. Vaan miten ollakaan, Apollon vanhemmat torjuivat molemmat tarjoukset, koska heidän mielestään poikansa oli liian lapsellinen ja herkkä eikä voisi mitenkään selvitä itsekseen kaukana Bogotássa.

Eivät he sitä varmaan ilkeyttään tehneet. He olivat huolissaan, ja ehkä syystäkin. Tapaus kuvaa kuitenkin sitä, miten kohtalokkaita virheitä vanhemmat voivat tehdä lastensa tulevaisuuden suhteen, pelkästään siksi, etteivät ymmärrä lapsensa erityislahjoja eivätkä sitä maailmaa, joka on hetken ajan osoittanut suopean kiinnostuksensa. Tarjonnut lottovoittoa, joka ei koskaan tulisi toistumaan.

Apollolle itselleen tapaus jätti ikuisen pettymyksen tunteen. Vastedes hän piti itseään kadotettuna mahdollisuutena, hukattuna elämänä, ja nämä sanat toistuivat hänen runoissaan ja viesteissään monia vuosia myöhemmin.

Apollon vanhemmat olisivat halunneet hänen olevan niin kuin isoveljensä. Opiskelevan insinööriksi, menevän pian naimisiin ja hankkivan kunnon työn. Kuka nyt runoilijaa tai kirjailijaa pojastaan haluaisi, varsinkaan machokulttuurissa?

Apollon kouluarvosanat pysyivät kuitenkin loistavina. Hänen vanhemmillaan oli hänen varalleen selvä suunnitelma: jos arvosanat pysyisivät ylioppilaskirjoituksiin saakka yhtä hyvinä, Apollo pääsisi yliopistoon maksuttomana stipendiaattina eikä rasittaisi perhettä, joka oli investoinut rahansa hänen isoveljeensä. Apollo alkoi pukeutua mustiin ja hänen lapsuudenaikainen lempinimensä, Kuiskaus, vaihtui teinimaailmassa uuteen, joka merkitsi Synkeää tai Pimeää. Apollo hankki ensimmäisen tyttöystävänsä - suhteen, jota hän myöhemmin kuvailisi kirjoituksissaan nykyajan muotisanalla toksiseksi.

Kun tuo suhde päättyi, Apollo yritti ensimmäisen kerran riistää hengen itseltään. Hän joutui sairaalaan. Ylioppilaskirjoitukset, joiden paineet olivat samaan aikaan päällä, menivät sivu suun. Äiti julisti hänet pettymykseksi ja häpeäksi. Isä sanoi, että yliopistoon ei enää olisi menemistä, joten paras mennä ammattikouluun ja opetella autokorjaajaksi - se olisi edes jotenkin hyödyllistä ja maskuliinista. Suurin osa kavereista kaikkosi. Kukaan ei halunnut hengailla hullun kanssa.

Feeniks nousi kuitenkin vielä tuhkasta, loi nahkansa. Ei ollut enää Kuiskausta, ei Pimeää. Esiin kuoriutui Apollo - hän kirjoitti myöhemmin ryhtyneensä käyttämään Apollo-nimeä irtiotoksi entisestä minuudestaan, johon olivat kuuluneet mustat vaatteet, emorokki, toksinen tyttöystävä sekä synkät runot ja lyriikat. Hän halusi ihmisten hänen nimensä kuullessaan ajattelevan taas aurinkoa, joka hän kerran oli ollut - silloin kun aikuiset olivat vielä ylistäneet häntä ihmelapseksi.

Apollo palasi lukioon, kertaamaan menetetyn abivuoden. Hän löysi uuden tyttöystävän - herkän, runoja kirjoittavan kiltin tytön. Hän tapasi professorin, joka ymmärsi hänen ongelmaansa (tai siis vanhempiensa ongelmaa) ja sanoi, että yliopistoon voisi päästä myös stipendillä, jos Apollo saavuttaisi riittävän huipputason šakissa, jota professori mitä ilmeisimmin itse harrasti. Apollo ryhtyi jälleen pelaamaan ja tässä toimessaan hän törmäsi minuunkin.

Hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, mutta se ilmaisväylä yliopistoon, joka oli ollut olemassa edellisvuonna, oli ilmeisesti suljettu mahdollisuus, eivätkä hänen vanhempansa suhtautuneet suopeasti ajatuksiin kalliista lukukausimaksuista. Stipendin saaminen šakkia pelaamalla kaatui siihen, että ELO-pisteistä tuli Apollolle liian suuri paine, ja hän alkoi taas saada ahdistuskohtauksia. Minä sain kuulla niistä, kun hän tällaisen tuoksinassa lopetti yllättäen kaikki pelinsä, vaikka oli ollut niissä todella hyvä.

Hän alkoi myös saada mustasukkaisuuskohtauksia tyttöystävänsä vuoksi. Hänen äitinsä väitti kuulleensa huhuja, että tyttö petti häntä. Äiti vaati poikaansa jättämään tytön, jottei kohtaisi sitä häpeää, että tyttö hengaili jonkun muun kanssa tämän selän takana. Näin oli käynyt jopa kaikin puolin täydelliselle isoveljelle, joka oli löytänyt naisensa itse teosta vieraan miehen luota, ja koko suku oli mennyt skandaalista sekaisin. Sanoin Apollolle, että kyse oli hänen tyttöystävästään, ei äitinsä - vain sillä oli väliä, rakastivatko Apollo ja tyttönsä toisiaan. Kehotin vakavasti olemaan kuuntelematta pahansuopain juoruilua.

Ajatus epäonnistumisesta vainosi Apolloa, oli sitten kyse opiskelupaikasta, seurustelusta, vanhempiensa mielipiteistä tai šakkipelistä. Kaikesta huolimatta hän tuli valituksi yliopistoon, ja vielä erinomaisin pistein. Rahoituskin järjestyi kun pari sukulaista ja ystävää yhdisti voimansa, niin ettei hänen vanhempiensa tarvitsisi vaivautua. Tämä toi selvän huojannuksen ystäväni mieleen, ja huomasin ilokseni kuinka Apollo taas hymyili. Useimpina päivinä. Kunnes edellä kuvattu uusi tragedia tapahtui.

*   *   *

Mitä me tästä tarinasta opimme? Sen, että emme voi koskaan etukäteen tietää. Se, joka vaikuttaa onnellisten tähtien alla syntyneeltä, voi yksin pimeässä itkeä itsensä uneen yö toisensa jälkeen. Sen, että ympärillä olevilla ihmisillä on suuri merkitys. He voivat viiltää tahtomattaankin pysyviä haavoja. Toisaalta, he voivat oikeaan aikaan paikalle ehtiessään pelastaa hengen. Sen, että useimmat ihmiset ovat pelkureita, jotka tekevät huonoja ratkaisuja tai hylkäävät ystävänsä, koska eivät ymmärrä, mitä tapahtuu, ja mitä pitäisi tehdä.

Sen, että ihminen voi luoda itsensä yhä uudelleen. Voi olla, että masennus palaa aika ajoin, mutta toivottavasti jokaisella uudella kerralla Apollo - samoin kuin hänen ympärillään olevat ihmiset - ovat oppineet jotain edellisestä kerrasta, ja osaavat käsitellä tilannetta paremmin. Hankkia apua. Välttää hätiköityjä huhuja ja hölmöjä äkkireaktioita, jotka muistuttavat latinalaisamerikkalaista draamasarjaa.

Suomessa yleinen ongelma on se, että ihmiset eivät puhu, jos heillä on ongelma itsensä kanssa tai toisen. Kolumbiassa he tuntuvat puhuvan liikaakin, sohien sanan säiläänsä kuin humalainen miekkamies väkijoukossa. Mikä sitten olisi parempi, puhumattomuus vai typerä puhe? Mene ja tiedä. Joidenkin tutkimusten mukaan maailman onnellisinta kansaa olemme me jurrittavat, umpimieliset suomalaiset. Toisten mukaan taas onnellisimpia ovat Latinalaisen Amerikan eläväiset ja tanssivaiset kansat. 

Silti niin revontulten alla kuin kahvipensaiden katveessa - ja kaikissa muissa maailmankolkissa - nuori Werther yhä uudelleen heittäytyy sillalta siihen mustaan veteen, jota jo paljon on virrannut; tai pillerien pimeään. Ja minä, luonnonoikku ja hämärän lapsi, jonka ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassa saati elossa, suren nähdä hyviä elämiä sillä tavoin heitettävän hukkaan. Niin ulotan käteni vuorelta yhä uudelleen ja uudelleen, ja pelkään sen päivän koittamista, jolloin käteen ei tartuta.

Jotain universaalia tavoittaa kaukaisen pohjoisen maamme kansallisrunoilija Eino Leino hymnissään Hymyilevä Apollo (tätä viittausta lukija varmaan jo odotti): 

Mitä siitä, jos nuorna ma murrunkin
tai taitun ma talvisäihin!
Moni murtunut ompi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja ulpukat lemmen ja unelmien;
ilot kuihtuvat ihmisten.

Mitä siitä, jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi!
Kas, laulaja tähtiä laulelee,
hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
käy purjehin reivatuin.

Mitä siitä, jos en minä saanutkaan,
elon aamu min niin lupas varmaan,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelon armaan!
Ja vaikka ma lien vähä lapsi vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin --
niin riemut kuin murheetkin.

(...)

Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset,
niin saatte te kokea muuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon;
hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa ja ukkonen jylisee --
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on;
lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies,
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

(...)

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

(...)

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän yössä vain astukaan,
myös aamussa astelemme.
Vaikk' kuljemme kumpuja mustan maan,
niin maassa tok' kiinni emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun elämän ääriltä etsimme vain
tai kuiluista kuolevain.