Kirjat

lauantai 19. syyskuuta 2020

Hellettä pitänyt

Ollaan yli syyskuun puolenvälin, mutta Brysselissä on päivästä toiseen yli 30 astetta lämmintä. Oi aikoja, joita elämme! Olen nyt ollut täällä kolme viikkoa; aika on kiitänyt siivillä yrittäessäni ratkoa lukuisia käytännön pikku ongelmia, sikäli kun en ole ollut työntekoon sidottu.

Eniten hankaluuksia on koitunut näinä etätyösuositusten aikoina siitä, että paikallinen operaattori ei ole vieläkään saanut minulle kotinettiä kuntoon. Kyse ei ole teknisistä ongelmista, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei palvelua saa. Puhelimiin vastaavat vain robotit, jotka odotuttavat tuntikausia musiikkia kuunteluttaen, sähköposteihin ei vastasta lainkaan, ja jos käyn operaattorin kaupoissa, siellä ei osata auttaa, koska kaikki toimitus- ja asennuspalvelu on automatisoitu. Kolme viikkoa, eikä mitään ole tapahtunut, paitsi että ovat kadottaneet ainakin yhden modeemin ja lähettäneet minulle turhia asiakastyytyväisyyskyselyjä. Olen vastannut niihin murskaavasti, koska en ole saanut tilaamaani tuotetta, ja raksinut ruutuun ”haluan, että ongelmasta otetaan minuun yhteyttä”, mitä ei tietenkään koskaan tapahdu. Yritin jo vaihtaa operaattoria toiseen, mutta se taas ei palvele tähän osoitteeseen.

Takapihan joutomaata ja hylättyä entisen sotilassairaalan kappelia asuttavat ainakin kahdeksan kettua haukahtelevat ja ulvahtelevat trooppisen kuumassa illassa. Läheisten talojen antenneilla on ollut syksyyn valmistautuvien kottaraisten kokoontumisajoja omituisine äänineen. Rautiaiset ja mustaleppälinnut hyppelehtivät pensaiden, raunioiden ja kivikoiden väliä. Pihassa käy myös taajaan sepelkyyhkyjä ja turkinkyyhkyjä, kumpiakin melkein enemmän kuin tavanomaisia puluja.

Viime viikonloppuna kävin ranskalaisen kollegan ja hänen tyttärensä kanssa laajassa Soignes’n metsässä, jossa kasvaa lukuisana vanhaa pyökkiä sekä vähälukuisempana vielä vanhempaa tammea. Siellä vallitsee aivan erityinen kirkas ja vehreä vihreys. Lintumaailmassa oli varsin hiljaista, joskin pähkinänakkeli huuteli, tulipäähippiäinen inisi ja viitatiaiset hyörivät askareissaan.

Viime sunnuntaina matkakumppanini palasi takaisin Suomeen. Ehdimme kuitenkin vielä käydä illallisella ystäväperheeni luona Waterloossa. Ehdin myös hänen kanssaan testata ainakin tusinan verran hyviä ravintoloita Etterbeekissä, Ixelles’issä ja Saint-Gilles’issä – useita belgialais-ranskalaisia ja italialaisia, lisäksi japanilaisen, kiinalaisen, vietnamilaisen ja thaimaalaisen, portugalilaisen ja libanonilaisen. Saint-Gilles’issä kävimme myös suomalais-kiinalaisessa taidenäyttelyssä, jonka teemana olivat vuoret, itäaasialaisittain maalattuina.

Suomalaiskaverin lähdettyä olen jatkanut ravintoloiden kokemista ja käynyt muutamia kertoja oluella tai viinillä kollegojen ja kontaktien kanssa: ruotsalaisen, slovakin, kreikkalaisen, amerikkalaisen ja parin eri suomalaisen. Lähiparturini, jota nimen perusteella oletin ensin libanonilaiseksi, osoittautuikin olevan assyrialaiskristitty Qamishlista, joten saatoimme puhua vanhoista ajoista Syyriassa.

Toimisto-olosuhteeni paranivat huomattavasti, kun hankin sinne oman yksityisen kahvinkeittimen. Enää ei tarvitse maksaa puolentoista euron kahveja päivän mittaan.

Toisena hyvänä asiana mainittakoon Zeissin kaukoputkeni, jonka olen viimeiset kolme vuotta olettanut tulleen varastetuksi Kiovassa, kaaoksessa, joka seurasi tulipaloa Kiovan-asunnossani ja paluutani Georgiasta. Se löytyi ihmeen kautta virolaisen kollegan muuttokuormasta, kun tämä muutti Kiovasta Luxemburgiin. Kun asuntoani puhdistettiin noesta, olin pari päivää evakossa hänen asunnossaan, ja siellä kaukoputki oli jotenkin joutunut korkean kaapin päälle, jossa se sitten lojui seuraavat vuodet ilman, että kukaan löysi sitä. No, onneksi Luxemburg ei ole kovin kaukana täältä; saanen kaukoputkeni takaisin ja sitten minulla on niitä kaksi.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Länsi-Eurooppaan muttei takaisin

Merimatka Vuosaaresta Itämeren toiselle puolelle, Saksan Travemündeen, kestää 29 tuntia. Siinä ehtii pari kertaa katsastaa yhdistetyn rahti- ja matkustajalaivan kaupan, ravintolan ja kahvilan tarjonnan. Pallomerikin siellä näytti olevan. Pitkällä laivamatkalla ehdin nukkua, kirjoittaa blogia, pelata paljon šakkia ja lukea Muumipapan muistelmia. Yhtäkkiä oltiin jo Skoonen rannikon ja Bornholmin välissä. Vähän myöhemmin tuli näkyviin Rügenin saari.

Travemündessä oltiin puoli kymmeneltä illalla, elokuun viimeisenä päivänä, joten ajoimme sieltä yöksi hotelliin Lyypekin rautatieaseman lähelle. Ajatus oli, että aamulla etsisimme ensi töiksemme Lyypekistä korjaamon, joka korjaisi autojen tuulilaseja. Netistä päätellen usea niistä avautuisi jo aamukahdeksalta.

Lyypekillä (saks. Lübeck) on niin erityinen asema suomalaisten kansanperinteessä, että kaupunki on saanut oman suomalaisen nimensä – kuten Berliini ja Hampuri. Kovin harvalla keskieurooppalaisella kaupungilla loppujen lopuksi on oma suomalainen nimi. Pariisilla, Varsovalla, Krakovalla, Kiovalla ja Harkovalla sellaiset on, mutta esimerkiksi Wienillä ei. Suomalaiset eivät ole vaivautuneet suomentamaan Müncheniä eivätkä Zürichiä, vaikka niissä esiintyy vieras ü-kirjain sekä suomalaisittain vaikeuksia tuottava ch-yhdistelmä, joka äännetään eri eurooppalaisissa kielissä kovin eri tavoin.

Lyypekin erityislaatuisuus on siinä, että juuri tämä saksalainen kaupunki oli vuosisatoja suomalaisten portti Eurooppaan. Melkoista nostalgiaa, että myös tänä päivänä laivayhteys Suomesta Saksaan liikennöi samaan paikkaan. Waltarin historiallisissa romaaneissakin Mikael Karvajalka matkusti Eurooppaan Lyypekin kautta ja pääsi siellä ensi kerran ihmettelemään Keski-Euroopan suuruutta, urbaania ympäristöä ja väenpaljoutta. Siihen aikaan lahdenpohjukassa sijainnut Lyypekki itsessään oli satamakaupunki. Sittemmin Itämeren altaan maannousema on jättänyt Lyypekin toistakymmentä kilometriä sisämaahan, joten uusi satama on rakennettu Travemündeen – Travejoensuuhun.

Seuraavana aamuna tosiaan etsiydyimme lähimmälle ovensa avanneelle korjaamolle, josta meidät ohjattiin toiselle. Siellä korjaaja vakuutti, ettei halkeama aiheuta vaaraa, vaan me voimme ajaa autolla Brysseliin saakka ja korjauttaa tuulilasin siellä. Hän kun ei pystyisi vielä samana päivänä sitä korjaamaan.

Näin sitten tehtiin. Saksan autobaanoja pitkin matkanteko on ikävystyttävänkin nopeaa, kun keskinopeus on 140 km/h tai enemmän ja pakolliset bensa-, kahvi- ja vessatauot hoituvat säännöllisesti toistuvilla asemilla tarvitsematta lainkaan ajaa sisään taajamiin. Bryssel piti tavoittaa samana iltana, joten pidimme pidemmän tauon lounaineen ja kahveineen vasta Aachenissa, tavaten siellä teknologiaa opiskelevaa jordanianirakilaista ystävääni ja muuatta kreikkalaista, joka opiskelee siellä fysiikkaa.

Kaarle Suuren kaupunki ja yksi Saksan vanhimmista kaupungeista, Aachen, on jo todella lähellä sekä Alankomaiden että Belgian rajaa. Sitä kautta ajamalla vältimme sen, että olisimme ylittäneet useampia valtionrajoja kuin oli tarvis – se kun on muuttunut korona-aikoina arvaamattomaksi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että kun lähdimme ajamaan Aachenista kohti Brysseliä, ja luulin meidän yhä olevan Aachenin esikaupungeissa, päätin tankata viimeisen kerran halvempaa bensaa Saksassa – mutta bensa-aseman mainokset olivatkin ranskaksi ja bensakin kalliimpaa. Olimme vahingossa ylittäneet kylän keskellä sijainneen rajan Belgian puolelle.

Brysseliin päästyämme noudin avaimen kontaktilta ja sitten oli aika etsiä uusi kotini, ainakin tulevaksi vuodeksi eteenpäin. Se löytyi ja autopaikkakin löytyi. Asunto on varsin hyvä, joskin ilmanvaihto ei tunnu toimivan, pyyhkeenlämmittimet paahtavat liian kuumina ja postilaatikon avain on kateissa. Myös netin saaminen kotiin näyttää Brysselissä olevan paljon hankalampi prosessi kuin Suomessa. Viikko on kulunut ja yhä ollaan suomalaisen puhelinlinjan varassa – kiitos EU:lle roaming-hintojen harmonisoinnista.

Asunnon takapihalla on lähtökuopissa oleva rakennustyömaa sekä hylätty kirkko, joka luo jossain määrin goottilaista tunnelmaa. Sitä tiivistävät mainitulla joutomaalla elävän neljän ketun ajoittaiset parkaisut pimenevässä yössä. Nokivariksia, harakoita, sepelkyyhkyjä ja rautiaisia vierailee myös taajaan takapihalla.

Uudella työpaikallani vallitsee samanlainen outo pandeeminen tunnelma kuin muuallakin näinä aikoina. Käytävät kaikuvat tyhjyyttään ja suurin osa väestä on etätöissä, tavaten toisiaan loppumattomissa videopalavereissa. Toisin kuin viime kuukaudet Suomessa, jossa tein töitä suurimman osan aikaa kotoa käsin, täällä hengailen harvojen joukossa toimistolla, ainakin niin kauan kunnes kotinettini alkaa toimia. Matkakumppaninikin sai huomata tulleensa Brysseliin vähän kuin turhan takia, kun hänen konferenssinsa peruttiin tai muutettiin virtuaalisiksi. Onneksi Bryssel on nykyisin alalla kuin alalla paikka, josta aina löytyy jotain – jos ei muuta, niin hyödyllisiä kontakteja.

Brysselillekin suomalaiset ovat antaneet suomalaisen nimen, tosin jostain syystä se on jäänyt ikään kuin puolitiehen. Hollanniksi kaupunki on Brussel, ranskaksi Bruxelles ja saksaksi Brüssel, mutta suomalaiset ovat päättäneet muuttaa vain y-kirjaimen siihen, millä tuota äännettä suomen kielessä merkitään. Olisivat samalla vaivalla nimenneet kaupungin muotoon Rysseli – tai edes Prysseli. Mutta nimien antaminen harvoin etenee loogisesti.