Kirjat

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Kauhean vuoden muistolle

Jotkut vuodet tulevat leimatuiksi kauheiksi vuosiksi (annus horribilis) ja vuosi 2020 tulee varmasti jäämään ainakin vähäksi aikaa muistiin sellaisena. Vaikka seuraavat vuodet osoittautuisivat vielä kauheammiksi, nähdään vuosi 2020 silti varmaan kauheiden vuosien avajaisena.

Vuosi oli monessa mielessä vaikea myös henkilökohtaisessa elämässäni. Pandemiasta seurasi, että vietin tavattoman suuren osan siitä neljän seinän sisällä enkä voinut toteuttaa yhtä mieliharrastuksistani - matkustamista - lainkaan siinä määrin kuin normaalina vuotena olisin. Sairastuin itsekin covid-19:een, joka jätti jälkeensä joitain pysyviä oireita. Lisäksi kärsin tavanomaista vuotta pidemmistä ja syvemmistä masennusjaksoista. Luultavasti osittain siksi, että olemme psykofyysisiä olentoja. Jos fyysinen terveys järkkyy, se vaikuttaa väistämättä myös mielialaan. Kärsin myös taloudellisia tappioita, mittavia materiaalivahinkoja ja hyvä ystävä yritti tappaa itsensä.

Mutta nyt kun ollaan vuoden 2021 puolella ja ajattelen viime vuotta takaperin, havaitsen, ettei sen saldo kuitenkaan jäänyt kokonaan negatiiviseksi. Aloitin vuoden 2020 Meksikosta, jossa tapasin uusia ystäviä ja sain koko viime vuoden ainoat uudet lintulajit - loput vuodesta kun pandemia rajoitti matkustelun Suomeen ja sen lähialueille, joista minun on nykyisin haastavaa saada kokonaan uusia lajeja. Tein kuitenkin pari hyvää rengasmatkaa pandeemiseen Pohjois- ja Keski-Eurooppaan, kävin Örön saarella, Pohjanmaalla, Suomen ja Ruotsin Lapissa, Kainuussa, Karjalassa, Baltiassa, Puolassa, Slovakiassa, Unkarissa, Saksassa, Belgiassa, Luxemburgissa ja Ranskassa. Vaihdoin syksyllä työpaikkaa ja kotikaupunkiakin. Loppusyksyllä löysin keinon julkaista romaanitrilogiani. Eivätkä Yhdysvaltain presidentinvaalitkaan päättyneet lopulta täyteen katastrofiin - vaikka lisää on yhä luvassa Atlantin molemmin puolin.

*   *   *

Itsemurhaa yrittänyt ystävä selvisi hengissä, ja hänestä tuli tapahtumaketjun myötä paljon läheisempi kuin hän olisi ollut, jos mitään niin dramaattista ei olisi tapahtunut. Kun on pelastanut jonkun hengen, ei voi pysyä välinpitämättömänä. On ikään kuin lunastanut tuon ihmisen itselleen, mutta samalla tullut hänestä vastuulliseksi. Vaikka meitä on täällä miljardeittain ja kuolee koko ajan kuin kärpäsiä, silti kukin ihmiselämä on itsessään ihme, kokonainen maailma. Kun vanhus kuolee pitkän ja vaiherikkaan elämän päätteeksi, yksi tuollainen maailma ikään kuin sulkeutuu, jääden aikakirjoihin ehjänä kuin loppusanoihinsa ennättänyt romaani. Nuoren ennenaikainen kuolema on kuin kesken jäänyt kirja, jonka olisimme halunneet lukea loppuun, mutta jäljellä on vain revitty sivu, jonka jälkeisistä luvuista emme koskaan saa tietää.

Ystäväni kirjassa tuli elokuussa vastaan musta sivu, mutta sen jälkeen kirja jatkuukin uudelleen. Kuolema tuntuu tuntevan itsensä petetyksi, koska ystäväni päätettyä haluavansa vastedes elää ja katsoa kirjansa loppuun saakka, synkeä viikatemies on kärkkynyt häntä yhä uudelleen. Ei tosin enää oman käden kautta. Elokuusta alkaen ystäväni on saanut puukosta väkivaltaisen ryöstön yhteydessä, kuollut melkein moottoripyöräonnettomuudessa sekä joutunut useamman kerran sairaalaan fyysisten sairaskohtausten vuoksi.

Ihmiset alkavat usein kummasti arvostaa sitä, minkä ovat vähällä menettää, joten ystäväni elämänhalu tuntui voimistuvan sitä enemmän, mitä sitkeämmin kuolema yritti päästä häneen käsiksi. Elämä on asia, joka sisuuntuu, kun vaikeudet kohdistuvat siihen ulkoapäin, ja niitä vastaan voi kamppailla. Lannistuu vasta jos on umpikujassa eikä tunnu olevan mitään keinoa, millä taistella vaikeuksiaan vastaan. Ulkopuolisen silmiin nuo tilanteet eivät välttämättä näyttäydy lainkaan loogisilta. Nähdessään sellaisen määrän vaikeuksia ja haasteita voi ulkopuolinen ajatella, että eihän tuosta koskaan mitään tule, kun taas umpikujassa oleva voi hänestä näyttää ihmiseltä, jonka pitäisi olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä hänellä näennäisesti on, ja jota muut kenties häneltä kadehtivat.

*   *   *

Ystäväni on katolinen ja vaikkei häntä voikaan luonnehtia perinteisessä mielessä uskovaiseksi, hänellä on jo lapsena ilmenneiden taipumustensa vuoksi ollut aina erityissuhde tuonpuoleisina pidettyihin asioihin. Vaikka ystäväni fyysinen elämä riippuu enemmän tieteen ja maallisten lääkäreiden kyvyistä, ei tuota kenellekään vahinkoa pitää myös toinen kanava auki. Niinpä olen viime aikoina käynyt ystäväni puolesta kirkoissa Belgiassa, Ranskassa ja Espanjassa, joissa ei ole pulaa historiallisista ja puhuttelevista kirkoista salaisuuksineen. Sattumalta myös oman asuinpaikkani lähikirkko, Padovan pyhän Antoniuksen kirkko, on sellainen.

Kävellessäni tuon harmaakivisen, goottilaisen rakennuksen viertä myrskytuulen ujeltaessa, havaitsin kirkon tornissa tuulihaukan, joka huusi siellä surumielisesti. Sitten huomasin kirkon sivuoven retkottavan auki ja liikkuvan edestakaisin kovassa tuulessa. Sisään astuessani kuulin aivan selvästi sisältä lapsen kirkkaan äänen sanovan jotain ja sitten nauravan, kunnes nauru ikään kuin haipui pois. 

Kirkkosaliin astuessani siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Ei lasta, ei aikuista, ei ketään itseni lisäksi. Siellä oli hämärää, vaikka alttarilla oleva risti olikin valaistu ja hiljattain kirkossa oli ollut ihmisiä, koskapa pyhimysten kuvien alla paloi yhä kynttilöitä.

Outoa, mutta toimitin asiat ystäväni puolesta, otin muutaman taiteellisen kuvan kivisistä holveista, murheellisen näköisistä pyhimyksistä, lasimaalauksista ja mustavalkopunaruudullisesta lattiasta, joka toi värikoodeillaan jotain mieleeni. Askeleeni kaikuivat tyhjässä kirkossa eikä katolla huutaneen tuulihaukankaan ääni kantautunut sisään. Silti, ollessani suuntaamassa sivuoven sijaan pääovelle, josta aioin mennä ulos, kuulin selvästi lapsen pois juoksevat askeleet.

Tullessani pääovelle, lattia oli veden peitossa. Ilmeisesti kirkon katto oli vuotanut. Astuin kuitenkin lammikoiden halki ovelle, joka edellisen tapaan retkotti auki. Silloin näin kiviportaiden alapäässä pienen tytön, joka juoksi poispäin minusta ja lopulta vähän matkan päässä kirkon ulkopuolella odottaneen huivipäisen äitinsä helmoihin. Painoin hatun paremmin päähäni, jottei tuuli sitä veisi, ja astelin kohti kirja- ja paperikauppaa.

*   *   *

Kolumbiassa vanha vuosi korvataan ihmishahmoisella nukella, joka sitten uudenvuoden menoissa symbolisesti surmataan ja poltetaan. Usein vieläpä räjäytetään ilotulitteilla tuusan nuuskaksi. Meillä vähemmän dramaattisessa Euroopassa se vain karkotetaan paukuttelulla sikäli kun laki enää sellaista sallii.

Vuosi 2020 oli hyvin kummallinen vuosi. Monessa mielessä kauhea eikä sitä tule ikävä. Mutta toisaalta, merkityksetön se ei taatusti ollut. Ihmiset oppivat arvostamaan sellaista, minkä ovat olleet vähällä menettää. Toivottavasti vuoden 2021 jälkeen ihmiset arvostaisivat myös sellaisia asioita kuin vapautta, auki olevia rajoja, kahviloita, ystävien kohtaamista ilman turvavälejä ja maskeja, länsimaisten poliittisten järjestelmien ylläpitäviä instituutioita, yhtenäistä Länttä, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, tiedettä, kokouksia ja seminaareja, ja kaikenlaista muuta, mitä joskus erehdyimme pitämään itsestäänselvänä.

Kuinka lukemattoman monta dystooppista maailmanlopun kirjaa, elokuvaa ja peliä onkaan rakennettu samojen elementtien ympärille, jotka viime vuonna tulivat todeksi: pandemia riehuu maailmassa, joka samaan aikaan hourailee populististen johtajien, lopun ajan saarnamiesten ja mielipuolisten kulttien perässä; jossa lietsotaan vihaa ja salaliittoteorioita; jossa hallitukset säätävät kieltoja ja rajoituksia. Tiedot muuttuvat päivästä toiseen eivätkä koskaan ole ajan tasalla. Zombiapokalypsiä ei sentään tullut - ainakaan vielä. Mutta tuntuu kuin kuolleet olisivat kuitenkin ainakin vähän kääntyilleet levottomina haudoissaan.

torstai 14. tammikuuta 2021

Andalusiaan ja takaisin

Yöt ovat pimeitä ja tätä nykyä kylmiäkin. Ketut ulvahtelevat hylätyn kappelin ympäristössä. Jossain siellä pitää majaa myös lehtopöllö, joka aloitti öisen huhuilunsa jo joulupyhinä. Matkalta palattuani se on jatkanut joka yö.

Jouluaaton ja joulupäivän vietin yksin asunnollani. Eipä kaupungilla olisi ollut paljon tekemistäkään. Kahvilat ja ravintolat ovat koronan vuoksi kiinni, ja pyhinä kaupatkin sulkeutuivat varhain.

Tapaninpäivänä menin käymään Antwerpenissä, jonne vein joulun hengessä kassillisen takavuosina luonani asuneen georgialaisen Suomen-asuntooni jättämiä kirjoja. Oli Liisa ihmemaassa, Matka kadonneeseen maailmaan sekä myös kartulinkielinen Harry Potter. Paljon nostalgiaa hänelle, nyt kun hänellä on vakaa ja turvallinen asuinpaikka, jossa voi pitää omistamiaan asioita ilman pelkoa, että ne pitäisi heti kohta roudata taas johonkin muualle. Belgia on antanut hänelle virallisen pakolaisstatuksen, joten hän saa opiskella ja tehdä työtä, mikä ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Hän osaa jo hollantia ja muutenkin vaikutti, että hänellä on nyt normaali elämä. Se ilahdutti mieltäni suuresti.

Antwerpen on Belgian toiseksi suurin ja Flanderin suurin kaupunki sekä myös maan rikkain, vanha kauppakaupunki. Georgialainen oli hankkinut omilla rahoillaan Amazonista romaanitrilogiani ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan, joten vein hänelle lahjoiksi trilogian kaksi muuta kirjaa, Elysionin ja Sangrialan.

*   *   *

Minulla oli suunnitelma mennä heti joulun jälkeen kahdeksi viikoksi Kolumbiaan, koska sikäläinen ystäväni tarvitsi piristystä ja tukea. Hän on saanut kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä hallintaan ja näkyjen näkemisen vähemmän pelottavaksi. Hän ymmärtää nyt paremmin, mitä näkee, esimerkiksi katsoessaan ihmisten valokuvia ja nähdessään niistä asioita, joita on vaikea selittää arkilogiikalla. Ihmisillä on luontainen houkutus kuitata vaikeasti selitettäviä luonnollisia ilmiöitä yliluonnollisiksi. Ystäväni erityislahjassa lienee yhdistelmänä ilmiömäistä intuitiota, voimakasta ja luovaa (jossain määrin lapsenkaltaista) mielikuvitusta, tietojen yhdistely- ja visualisointikykyä, sekä sairauden aiheuttamaa sivuvaikutusta aivokemiaan. 

Valitettavasti ystäväni fyysinen terveys on ollut syksyn aikana hauras. Kolumbian terveydenhuolto on pandemian myötä ylikuormitettu ja korruptoitunut ja ystävälläni on ollut hyvin vaikea olla.

Tein paljon taustaselvitystyötä sen eteen, että olisin voinut mennä hänen luokseen uudeksivuodeksi. Matkustaminen ja koronaproseduurit sekä Kolumbian päässä että takaisin Eurooppaan pääsemiseksi vaikuttivat kuitenkin sen verran hankalilta normaaliaikoihin nähden, että päätimme lopulta lykätä suunnitelmaa puolella vuodella - aikaan, jolloin toivottavasti rokotuskampanjat ovat edenneet jo valtaväestöihin, pandemia alkaisi olla kurissa ja transatlanttisetkin matkat taas vaivattomampia.

Keksimme ratkaisun korvaavaksi suunnitelmaksi, hyödyntäen siihen aiemmin haasteina näyttäytyneet asiat - ystäväni erityispiirteet ja maidemme välisen seitsemän tunnin aikaeron. Ystäväni oli joka tapauksessa sidottu koti- ja yliopistokaupunkeihinsa. Monina päivinä myös vuoteeseensa, jossa oli yksinäistä, huolimatta ulkona laulavista linnuista. Teimme niin, että minä ajoin autollani Ranskaan ja Espanjaan ja kolumbialainen ystäväni osallistui matkalle virtuaalisesti, ikään kuin astraaliprojektion kautta. Hänen etähahmonsa on nimeltään Fantasmín, eräänlainen näkymätön mielikuvitusseuralainen. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa tietoisuus voi kokea matkustavansa tuohon tapaan ilman että sen asuinsijana oleva fyysinen ruumis liikkuu. Nykymaailmassa suggestioon tarvitaan kuitenkin riittävä henkinen yhteys ja myös kommunikaatiokanava kahden kuvittelijan välillä.

Aikaero sopi meille hyvin sikäli, että Euroopan aamunkoiton ja valoisan päivän aikana, jolloin Kolumbiassa oli vielä yö, minä keskityin lintujen katselemiseen ja ajamiseen, unohtamatta ottaa paljon kuvia, jotka lähetin kommenttien ja ääniviestien kera Kolumbiaan. Kun Kolumbiassa aamu valkeni, alkoi Euroopassa puolestaan iltahämärä, joten minun oli aika hakeutua johonkin kaupunkiin, jossa viettäisimme sitten yhteisen iltamme.

Ystäväni sai valokuvia katsomalla paljon näkyjä, jotka pystyi myös taustoittamaan kommenteistani sekä internetistä. Karttaa katsomalla hän näki, mihin kaupunkiin voisimme seuraavaksi suunnata ja mitä siellä olisi. Pelasimme iltaisin paljon šakkia. Apollo on šakkimestari, joten hän voitti yli kaksi kolmannesta peleistämme, mutta se vajaa kolmannes, jotka minä voitin, piti pelimme illasta toiseen jännittävinä. Ystäväni ylivoima ei ollut liiallista.

*   *   *

Matkaan lähdettiin ensin Vallonian halki Ranskan puolen Ardenneille, missä vallitsi pimeys, hyinen myrskytuuli ja luntakin oli maassa. Ensimmäinen yö meni persoonattomassa automaattihotellissa Chaumontissa, mutta onneksi vastapäätä oli hyvin varustettu ruokakauppa, josta sain aamulla täydennettyä Brysselistä mukaan otetut eväät. Viimeinen pullo Egeristä elokuussa ostettua Fertálymester-laatikollista meni šakkia pelatessa siellä. Siitä lähtien viini, juustot ja liha olivatkin aina paikallisesti hankittua ja vastasivat vierailtuja alueita.

Seuraavana päivänä edessä oli pitkä ajomatka Ranskan halki Välimeren rannikolle Camargueen. Matkan varrella lumi ja myrskytuuli väistyivät leudomman ilmanalan tieltä ja aurinkoakin näkyi. Kuten Belgiassa, myös Ranskassa kahvilat ja ravintolat olivat kiinni, mutta kaupat sen sijaan auki. Ruokaa sai myös taukopaikkojen kahviloista ostaa mukaan vietäväksi, muttei paikan päällä nautittavaksi. Camarguessa majoituin tällä kertaa Pont de Gaun ja Pikku-Rhônen mutkan väliin jäävälle kosteikko- ja aroalueelle, jossa on useita majataloiksi muutettuja perinteisiä ranchoja. Yössä kantautuivat kurkien huudot ja läheisen laguunin flamingojen törähtely.

Camargue on Rhônen suistoalue, jossa tuo joki laskee Välimereen. Se on tavattoman rikas luontoalue, jossa varsinkin linnusto on monimuotoista. Se on paras alue Ranskassa nähdä monia sellaisia lajeja, jotka ovat tyypillisempiä Espanjalle ja Italialle. Camargue on tunnettu myös perinteisestä maataloudestaan, erityisesti hevosista ja häristä. Heti suiston pohjoispuolella on Arlesin keskiaikainen kaupunki, jossa on myös näyttävä roomalainen amfiteatteri. Suistoalueen länsipuolella on Montpéllier'n kaupunki ja itäpuolella Marseille.

Kaksi päivää, jotka vietin Camarguessa, tuottivat yli sata lintulajia, vaikka oltiin keskitalvessa. Mutta Camarguessa ollaankiin jo Välimeren ilmastossa eikä talvi ole sen kummempi kuin jokin syys-lokakuun vaihde Etelä-Suomessa. Esimerkiksi kahlaajia ja hysyjä oli maisemissa runsain mitoin. Camargue on ainoa paikka Ranskassa, jossa on pesiviä flamingoyhdyskuntia, joten flamingo on alueen luonnon eräänlainen lippulaiva. Siellä voi nähdä kaikki muutkin Euroopan haikaralinnut - talviaikaan tosin pikku- ja rääkkähaikara puuttuvat. Monet pohjoiset sorsalinnut ja kurjet puolestaan edustavat talvehtivaa lajistoa.

*   *   *

Toisen päivän iltapäivällä teimme kulttuurivierailun Arlesiin ja ajoimme sitten sieltä parin tunnin ajomatkan A9-valtatietä pitkin Kataloniaan. Tai siis minä ajoin ja Fantasmín piti seuraa ja kommentoi. Yöpaikaksi tuli Castelló de Empúrias (Castellón de Ampurias), jossa havaitsin majapaikaksi valikoituneen saman paikallisen ravintolan yläkerran kuin keväällä 2017, jolloin olin tuossa keskiaikaisessa pikkukaupungissa. Aamulla oli kiva havaita, että Espanjan koronaregiimi oli hieman rennompi kuin Ranskan ja Belgian. Aamulla sai kahvia ja aamiaista oikeassa ravintolassa, ihmisen tarjoilemana.

Pääsyy vierailla toistamiseen Castellóssa on aivan sen lähellä sijaitseva merkittävä lintupaikka, Aiguamolls de l'Empordà - laaja alue kosteikoita, lampia, jokisuistoa, lehtoja ja kuivempaa pensaikkomaata. Alue kuhisee aina vesilintuja ja kahlaajia, eikä näköjään keskitalvi tehnyt tähän poikkeusta. Talven myötä ihmisistä autioituneilta Rosesinlahden hiekkakynkäiltä saattoi puolestaan nähdä karimetsoja, kuikkia ja lauttoina kelluvia baleaarienliitäjiä.

Tässä vaiheessa tultiin uudenvuodenaattoon ja uudenvuoden viettoon. Ystäväni näki karttaa katselemalla, että Girona olisi se paikka, jossa viettäisimme uudenvuoden. Hän näki siellä myös pienen harmaan talon, joka oli suuren pimeyden äärellä. Pimeyttä olikin illalla siinä määrin, etten pystynyt tuota taloa jalkaisin identifioimaan, joten se jäänee tulevaisuuteen, jolloin toivottavasti pääsemme toistamaan matkan molempien osapuolten fyysisellä läsnäololla - elävinä olentoina, ja parempaan vuodenaikaan.

Gironan tunnelmallinen vanhakaupunki oli aivan autio ihmisistä, eikä mikään ollut auki - lukuun ottamatta yhtä bengalilaisen pitämää pikkukauppaa, joka onneksi tarjosi tarvittavan. Lisäksi oli hyytävän kylmä. Uudenvuoden viettomme siirtyi siten katedraalin mahtipontisesta varjosta hotellille.

Seuraavana päivänä Fantasmín näki Valencian kaupungin, joka on Espanjan kolmanneksi suurin ja oman autonomisen alueensa Valencianan keskus. Päivällä ennen sitä ehdin kuitenkin katsella lintuja Ebron suistossa, jossa pellot olivat täynnä töyhtöhyyppiä ja kapustarintoja. Laguuneilla kahlaili satoja flamingoja ja kellui tuhansia nokikanoja. Hyytävästä viimasta huolimatta näin matkan ensimmäiset pääskyt, sillä kalliopääskyjä oli runsaasti kosteikkojen yllä. Myöhemmin Andalusiassa lennossa oli myös haarapääskyjä.

Valencia on kaikin puolin miellyttävä kaupunki. Riittävän suuri, että siellä on kaikkea, mutta paljon vähemmän turistoitunut kuin esimerkiksi Barcelona. Hotellin lähikadulta löytyivät sarjakuvakauppa, levykauppa ja fantasiagenren erityiskauppa. Viihtyvyyttä paransi merkittävästi myös se, että täällä ravintolat ja kahvilat olivat auki. Nautimme lettuja ja viiniä tuomikirkon kupeessa ja kuvistani Fantasmín tunnisti näkemänsä seinämän ja enkelipatsaan. Hän näki myös olennon, joka ei ollut tästä maailmasta. Seuraavana päivänä palasin tuomiokirkolle valoisan aikaan. Enkelipatsaskin löytyi. Tuomiokirkossa oli myös pyhän Vicenten muumioitunut käsi, kirkon alla holveissa ihmisten luita sekä Graalin malja - yksi useista kilpailevista maailmalla.

Suoritin ystävälleni tärkeän hengellisen tehtävän, joka toivottavasti oli tuloksellinen. Söin sen jälkeen erinomaista entrecôtea, jonka kanssa tarjoiltiin tulikuuma kivi lihojen lisälämmittelyä varten, mikä olikin näin kylmällä terassikelillä hyvä ratkaisu.

*   *   *

Iltapäivän osalle oli edessä pitkä matka seuraavaan ystäväni identifioimaan kaupunkiin, joka ei ollut sen vähempää kuin legendaarinen Córdoba, Andalusian ytimessä. Córdoba sijaitsee ylängöllä, joten siellä oli yöllä käynyt lämpötila pakkasen puolella, minkä näki esimerkiksi joenvarren penkkien huurteesta aamuvarhaisella. Córdoban halki virtaava joki on samainen Guadalquivir, joka laskee Cádizinlahteen tämänkertaisen matkan etäisimmän äären muodostavalla valtavalla suistoalueella Doñanassa. Joenpartaan poppeleissa ja pajuissa lepäili yöhaikaroita.

Vietimme Córdobassa koko päivän ja seuraavankin yön. Valencian tavoin siellä olivat kahvilat, terassit ja ravintolat auki. Appelsiinipuut kantoivat kaikkialla hedelmää. Olen aina pitänyt Córdobasta, Granadasta ja Cádizista. Ensimmäistä kertaa näissä kaupungeissa käydessäni elettiin silloinkin joulunaikaa. Nyt oltiin jo itämaan tietäjien odotuksen puolella - espanjalaisessa traditiossahan lapsille tuovat lahjoja nuo kolme maagikuningasta, ei suinkaan anatolialainen pyhimys tai pakanallinen pukki.

Kun tuli aika lähteä Córdobasta, suunta oli Sevillaan, mutta siellä ei tällä kertaa pysähdytty. Doñanan suistoalueelle pääsee useasta eri suunnasta ja tällä kertaa lähestyin sitä pohjoisesta Sevillan suunnasta, yöpyäkseni El Rocion hohtavanvalkeassa, hiekalle rakennetussa (asfaltoimattomassa) kylässä, joka on täynnä hengellisten sääntökuntien rakennuksia. Kaupunki katselee suoraan yli laguunin, jossa kahlailee sadoittain flamingoja, kapustahaikaroita, pronssi-iibiksiä ja kelluu suuria määriä sorsia ja nokikanoja.

Doñanan kansallispuisto kattaa erittäin laajan alueen ja sillä on myös pitkin tätä aluetta useita eri vierailijakeskuksia, joista luontopolut lähtevät. Lintuja oli paljon siellä, missä vesialueet olivat. Kuivilla mäntyä, macchiapensaikkoa ja aroa kasvavilla mailla taas lintuja oli harvakseltaan - mustapäätaskuja, mustaleppälintuja, kivikkokiuruja, kangaskiuruja, samettipää- ja ruskokerttuja, tiltaltteja ja sen sellaista. Alueen viehättävimmän linnun tapaa kuitenkin usein juuri luontokeskusten liepeiltä ja parkkipaikoilta - nimittäin siniharakan, jonka pikkuparvet käyttäytyvät hyvin samaan tapaan kuin kuukkelit Lapin ja Kainuun kansallispuistoissa.

Siniharakalla on erikoinen levinneisyys, sillä laji on jakautunut kahteen populaatioon - pääpopulaatio on Itä-Aasiassa, keskittyen Kiinaan. Eristynyt läntinen populaatio on sen sijaan ibeerinen endeemi - sitä on vain Etelä-Espanjassa ja Etelä-Portugalissa. Näillä alueilla se on yleinen. Nykyisin aasialainen ja iberialainen siniharakka on jaettu kahdeksi lajiksi, mutta niiden yhteinen alkuperä on ilmeinen. Jostain syystä lintu vain on kadonnut koko siltä laajalta alueelta Euraasiaa, joka näiden ääripäiden väliin jää.

*   *   *

Kahden Doñanan päivän jälkeen suuntasimme kohti Extremaduran ylänköjä. Matkan varrelle sijoittui kuitenkin minulle uusi luontoalue, nimittäin Sierra de Aracena, erittäin luonnonkaunis kukkulainen korkkitammialue Andalusian pohjoisosassa. Matkalla sinne voi nähdä myös vähemmän kauniit Riotinton kaivokset samannimisen kylän liepeillä.

Aracenan vuorilla ei näkynyt lainkaan ihmisiä ja tunsin olevani kansallispuistossa ainoa vierailija - toki kummitukseni kanssa. Mikäs sen mukavampaa. Alemmilla rinteillä näki paljon tyypillisiä korkkitammimetsien lajeja. Tammenterhoja syövät ibérico-siat laidunsivat suurta osaa näistä alueista, ja paljon olikin pääsy kielletty -kylttejä laidunten vuoksi. Ylemmillä vuorenrinteillä pärähteli lentoon punapyitä, pensaissa puikki rautiaisia ja kolmen lajin sirkkujen talviparvia. Näin myös muutaman komean saksanhirven.

Ajaessani vuorilta kohti Extremaduraa kohtasin tienposkessa ihmissielun, joka oli liftaamassa ison rinkan kanssa keskellä ei mitään. Tyttö osoittautui kanadalaiseksi luontoihmiseksi, esoteerikoksi ja luonnonyrttien tuntijaksi. Hän oli matkalla samaan suuntaan kanssani, Extremaduraan, joten heitin hänet pikkukaupunkiin nimeltä Jerez de los Caballeros ja päätin itsekin jäädä sinne. Kaupunki osoittautui temppeliherrojen tukikohdaksi, jossa oli temppeliherrojen linnanrauniot sekä toinen toistaan komeampia kirkkoja vuorelle rakennettujen kalkittujen kujien varsilla.

Kanadattaren nimi oli Kanerva. Nomen est omen. Annoin hänelle takapenkillä lojuneen ylimääräisen Elysionin muistoksi itsestäni. Apollo voitti monta peliä.

*   *   *

Seuraavan päivän tavoitteenani oli löytää trappeja Cáceresin ja Trujillon välisiltä laajoilta aroalueilta. Pitkään pikkuteitä ajeltuani löysinkin lopulta kolmisenkymmentä isotrappia parista kerääntymästä. Pikkutrappeja ei tällä kertaa näkynyt, vaikka niitä pitäisi maastossa olla enemmän. Ymmärrettävästi ne onnistuvat maastoutumaan avoimeen aromaisemaan paremmin kuin Euroopan painavin lintu, isotrappi.

Isotrappien lisäksi löysin aroilta muutakin mielenkiintoista. Vanha iberiankeisarikotka purjehti ylitseni. Kattohaikaroita oli liikkeellä kylmään viimaan nähden hämmästyttävän paljon. Oli myös kolmea lajia suohaukkoja ja yhtä monta lajia haarahaukkoja, joskaan liitohaukka ei nykyisin enää ole sinihaarahaukka. Vastaan tuli vahingossa myös hietakanoja ja päivänvalossa kököttävä minervanpöllö.

Illemmalla ehdin valoisan aikaan hyvin vielä Monfraguen kansallispuistoon, joka on tunnettu erityisesti vuorenjyrkänteiden suurista korppikotkayhdyskunnista. Eniten on hanhikorppikotkaa, mutta kansallispuistossa on hyvä kanta myös munkkikorppikotkaa. Jyrkänteillä pesii myös maakotkia, huuhkajia, mustahaikaroita ja muuttohaukkoja. Tietysti myös muuta, kuten korppeja, kalliopääskyjä ja tuulihaukkoja.

Kansallispuiston keskellä olevan kylän majatalot olivat pyhän takia suljettuna, joten ajoin majoittumaan Plasencian kaupunkiin. Sielläkin nätti keskiaikainen keskusta. Aamulla latasin Plasencian Carrefourista auton täyteen Dueron ja Extremaduran viinejä, punaista lihaa, turroneja ja kaikenlaista muuta mukavaa viemistä Belgiaan. Jos matka olisi jatkunut Suomeen saakka, olisin lastannut vielä enemmän, Brysselhän ei varsinaisesti ole huono paikka viini- ja ruokaostoksille, mutta kaikki on silti Espanjassa halvempaa.

Ajomatkalla Kastilian keskiylänköjen halki tapahtui jotain eriskummallista: lumimyrsky yllätti, peitti maat ja vuorasi autoni etuosan jäätyneen rännän muodostamaan valkeaan vaippaan. Extremaduran yhä kohtalaisen leutojen olosuhteiden jälkeen nämä ekstreemiolosuhteet yllättivät. Myöhemmin luin, että Espanjassa oli tuona päivänä mitattu pakkasennätyksiä ja myös Madrid oli peittynyt lumihankiin.

Saavutin ennen iltaa Aragonian ja asetuin illaksi Belchiten pikkukaupunkiin. Yöllä oli hieman pakkasta, muttei kuitenkaan niin, että viinit olisivat jäätyneet autoon - en uskonut niin kylmää tulevan, että ne olisi pitänyt evakuoida yöksi majapaikkaani.

Belchiten lähellä sijaitsee El Planerónin suojelualue, joka kattaa laajoja aroalueita. Maisemat tuovat mieleen syyrialaisen badian. Kohdelajini täällä oli harvinainen kaitanokkakiuru, jonka olen nähnyt aiemmin Pohjois-Afrikassa, mutten ollut vielä saanut sitä Euroopan listalleni. Kaitanokkakiuru löytyi oikeasta habitaatista muutama minuutti puolenpäivän jälkeen. Sitä ennen olin aamupäivän ajan löytänyt kaikenlaista muuta kivaa - yleisempien kiurujen, harmaasirkkujen ja niittykirvisten talviparvia, maakotkia, suo- ja hiirihaukkoja. Planerónin aroilla on myös pikkutrappia (sisón), hietakanaa (ortega) ja jouhihietakanaa (ganga).

*   *   *

Saavutettuani matkan viimeisen ornitologisen tavoitteen saatoin ryhtyä pitkälle paluumatkalle pohjoiseen. Olin yhä Espanjan puolella kolumbialaisen aktivoituessa ja ajelimme sitten iloisesti valencialaisen levykaupan ostoksia kuunnellen Katalonian ja Etelä-Ranskan halki Avignoniin yöksi.

Viimeisenä matkapäivänä tarkoitukseni oli ehättää Lothringeniin saakka ja Metzin kaupunkiin tapaamaan siellä asuvan ranskalaisen šakkipelikaverin, mutta Lyonin paikkeilla ruuhkat viivästyttivät taas hieman matkantekoa ja saapuessani Metziin oli šakkikaveri jo joutunut ottamaan viimeisen junan kotikyläänsä. Hän ei tullut ajatelleeksi, että olisinhan minä voinut heittää hänet sinne tavattuamme. Mutta Metziin on onneksi Brysselistä vain kahden ja puolen tunnin ajomatka Luxemburgin kautta.

Metz oli viehättävä kaupunkikohde matkan päätteeksi. Katselin sitä itsekseni ja Fantasmín katseli kuvia. Siellä oli hyytävän kylmä. Ja saapuessani Belgian puolelle olivat metsät lumen peitossa. Aamulla Brysselissä oli tosin enää vain vettä, mutta tulipa nähtyä pieni vilaus valkeaa talvea sekä Kastiliassa että Valloniassa.