Haikaroita ja huitteja

Läntisten kirkkojen kalenterin mukaisena pääsiäisenä, joka pidensi viime viikonlopun viisipäiväiseksi, kävin taas läpi lintupaikkoja. On jo suurimmalta osin kesäistä. 

Harchiesissa ei ollut vesilintu- ja kahlaajapuolella mitään erityistä, mutta laululintuja oli sen sijaan äänessä suurena konserttina. Yleiset metsälinnut, kuten mustapääkertut, peukaloiset, peipot, punarinnat, tiltaltit, mustarastaat, tali- ja sinitiaiset saivat seurakseen kosteikkolajeja, kuten silkki- ja ruokokerttusia. Muutama metsäkauris ilahdutti niityllä avoimesti poseeraten. Kävin syömässä pihviä Pommerœulin kylässä.

Blankaart sen sijaan todisti jälleen kerran olevansa yksi Belgian parhaista ellei paras lintupaikka. Suojelualueen infokeskus ja kahvila ovat pienessä kartanossa, jonka koristelammessa on aina seissyt saukkoa kuvaava patsas. Nyt joku oli lisännyt saukkopatsaalle Ukrainan lipun ja sodanvastaisen julistuksen.

Ensimmäisillä järvillä ja torneilla ei vielä näkynyt mitään kovin erikoista, vaan tavanomaisia lajeja, joita olen nähnyt täällä joka kerta. Oli ristisorsia ja pesää rakentavia merimetsoja. Oli röhkiviä ja mekastavia noki- ja liejukanoja. Metsän puolella huusi vihertikka. Laululinnut olivat samoja, jotka olivat äänessä Harchiesissa. 

Avoimilla alueilla oli jälleen paljon hanhia, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi merihanhia. Joukossa jonkin verran kanadanhanhia, muutama niilinhanhi, kaksi myöhäistä tundrahanhea. Edelliskeväänä näin täällä tiibetinhanhen sekä merihanhen ja kanukin risteymän.

Laitumilla oli kymmeniä lehmähaikaroita. Tämä yllätti minua, sillä kyseessä oli vasta toinen kerta, kun näin lehmähaikaroita Belgiassa. Ensimmäinen kerta oli Harchiesissa ja silloinkin niitä oli kerralla parikymmentä, vieläpä soidinpuvuissa. Nyt niitä oli Blankaartissa kuitenkin viitisenkymmentä - tämän tosin havaitsin vasta illalla, kun niiden parvet lensivät alueen yli yöpymispaikoilleen.

Silkki-, jalo- ja kapustahaikaroita oli pieniä määriä. Kaulushaikara puhalteli sumutorveensa ainakin kahdessa paikassa. Tavanomaisia harmaahaikaroita oli jonkin verran. Tulin vahingossa manifestoineeksi jotain paljon harvinaisempaakin kun sanoin itselleni erään aurinkoa vasten lentävän kuuppasiiven kohdalla, että pitäisi muistaa vilkaista joka harmaahaikaraa ruskohaikaran varalta. Melkein saman tien löysin pienen kanavan varresta ruskohaikaran. Laji on Belgiassa ainakin jonkin tason rariteetti, mutta kuinka harvinainen, en tiedä.

Ruskohaikaran lisäksi sain toisenkin uuden lajin Belgian-listalleni. Nimittäin Blankaartissa oli monta laulavaa ruokosirkkalintua ja yksi niistä oli asettunut pajupensaaseen aivan avoimesti. Minä ja muuan belgialainen lintuharrastaja satuimme samaan aikaan sitä kuvaamaan ja vähän ajan kuluttua kuulimme läheltä myös luhtahuitin. Kuuntelimme sen piiskansivalluksia jonkin aikaa ja soitimme kännykästä lajin ääntä siinä toivossa, että se säntäisi esille, mitä se ei kuitenkaan tehnyt. Luhtahuitti oli kuitenkin kiva lisä maalistalle - Blankaart on yksi muutamasta paikasta Belgiassa, jossa laji havaitaan säännöllisesti.

Palatakseni ruokosirkkalintuihin, niitä oli paljon ja pari yksilöä antoi todella hyvin katsella itseään. Tämä oli harvinaista, sillä sirkkalinnut samoin kuin huititkin ovat yleensä vaikeasti nähtävissä ja paljastavat itsensä enemmän äänillään kuin näyttäytymällä. Ruokosirkkalintujen lisäksi äänessä oli paljon ruoko- ja silkkikerttusia, pari pajusirkkua.

Vaikka näinkin sekä västäräkin että keltavästäräkin, västäräkkien vähyys on kiinnittänyt tänä keväänä huomiotani kaikkialla Belgiassa liikkuessani. Mitä niille on oikein tapahtunut? Onko tapahtunut jokin kannanromahdus? Sen sijaan minua ilahdutti Blankaartissa kevään ensimmäinen haarapääsky (jos Espanjassa näkemiäni ei lasketa) ja pari tuntia myöhemmin niitä olikin jo kisaileva parvi Blankaartin pääkosteikon yllä. 

Blankaart on Belgian tärkein esiintymispaikka pitkäjalalle ja niitä oli tälläkin kertaa lampareilla muutamia. Mustapyrstökuirit olivat niin ikään vallanneet niittymäiset alueet ja aloittaneet jo reviiririidat taivaalla, yhdessä töyhtöhyyppien kanssa.

Kun on kävellyt koko Blankaartin suojeltujen alueiden läpi, saapuu lopulta lehmälaidunten läpi vievää polkua maatilalle, jossa toimii myös kahvila ja jonkinlainen maaseutumatkailuyritys. Siellä on ihan kiva syödä ja juoda kahvit ennen kuin palaa pitkän kävelylenkin kosteikkojen, niittyjen ja metsien läpi takaisin kartanon takana sijaitsevalle parkkipaikalle. Diksmuiden flaamilainen pikkukaupunki on myös ihan lähellä - muutama kaunis linna, kirkko ja paljon kahviloita.

Tänään pyhän Yrjön päivänä belgialaiset koululaiset olivat vastassa lähimarkettini ovien edessä ja keräsivät tukea ukrainalaisille pakolaisille - ei rahana vaan hyötytuotteina. Lahjoitin heille ruokaöljyä ja shampoota, jotka olivat listansa kärjessä.

Venäjä käy tällä hetkellä tuhoamissotaansa Itä-Ukrainassa, mutta aloittanee pian suurhyökkäyksen Odessaa vastaan vallatakseen koko Mustanmeren rannikon. Ukrainalaiset tarvitsisivat kiireesti raskasta ja pitkän kantaman aseistusta. Venäjän valtiontelevision Solovjov on jo uhonnut seuraavan vaiheen olevan sota Eurooppaa ja koko maailmaa vastaan. Onneksi Suomi on kuitenkin nyt viime tingassa tekemässä oikeat johtopäätökset oman turvallisuusasemansa suhteen.

Haukkoja ja kyyhkyjä

Viime viikonloppuna olin Kalmthoutin nummilla, Belgian ja Alankomaiden rajalla sijaitsevalla suojelualueella, jonka halki valtionraja kulkee. Viime vuonna näin siellä ensimmäisen palokärkeni Belgiassa - sittemmin olen niitä nähnyt jo useassa paikassa tässä maassa. Tällä kertaa näin kuitenkin palokärjen ensimmäistä kertaa Alankomaiden puolella, joten siitä maapinna. Samoin kanahaukasta, joka suhisten kiisi ohitseni jahdaten uuttukyyhkyä. Belgian puolella nummella oli paljon niittykirvisiä ja mustapäätaskuja ja siellä, missä kohoaa kelopuita, lauloivat valtoimenaan kangaskiurut.

Kävin syömässä angusnaudan pihvin Putse Meulekessa Alankomaiden puolella ja kahvilla Belgian puolella Hoekissa. Kalmthoutissa on varmaan kaunista kanervain kukkimisaikaan. Nämä kappaleet ovat kuitenkin vain harhautusta sille, joka lyhyellä silmäyksellä toteaa tämän blogipostauksen harmittomaksi eikä vaivaudu jatkamaan pidemmälle.

*   *   *

Putin tunnetusti julisti Neuvostoliiton hajoamisen olevan aikamme suurin geopoliittinen katastrofi - toisin sanoen, suurin geopoliittinen tappio Venäjälle, joka mittaa menestystään vallan vertikaalina ja territoriaalisena ekspansiona.

Entä sitten Eurooppa? Eurooppa ei ole kovin tietoinen, ainakaan avoimesti, siitä, että sen historian suurin geopoliittinen voitto oli mantereen uudelleen yhdistäminen kylmän sodan kahtiajaon ja punaisen tyrannian jälkeen, kun suurin osa entisistä miehitetyistä kaalimaista demokratisoitui ja liittyi ensin Natoon, myöhemmin myös Euroopan unioniin.

Kun Sopronin kuuluisan Paneurooppa-piknikin myötä tuhannet itäsaksalaiset loikkasivat länteen, totesi Itä-Saksan kommunistijohtaja Erich Honecker kauhuissaan, että tämä oli synkkä päivä sosialismille, sillä se, mitä tänään tapahtui, osoitti, että eurooppalainen aate oli ihmisten sydämissä voittanut sosialismin. Paneurooppa-unionin puheenjohtaja, arkkiherttua Otto von Habsburg, kertoi tätä tarinaa Sopronin piknikistä usein myöhemmin Eurooppa-tapahtumissa, joihin nuorena idealistina osallistuin.

Myöhemmin, kun muurin murtumista ja Saksan yhdistymistä juhlittiin, Itä-Saksan viimeinen nukkehallitsija Egon Krenz tuomittiin vankilaan loikkareiden ampumisesta Berliinin muurilla samana päivänä, jona Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov oli juhlittuna vieraana Berliinissä. Unohdettiin autuaasti se, ettei Krenzillä ollut mitään valtaa Berliinin muuria vartioineeseen KGB:hen, joka itäsaksalaiset loikkarit oli ampunut, vaan murhakäskyn ylin antaja oli ollut Gorbatšov.

Runsas vuosikymmen myöhemmin, kun Putin oli soittanut George W. Bushille jo ennen kuin uutiset ehtivät kertomaan al-Qa'idan terroristien iskuista WTC:n kaksoistorneja ja Pentagonia vastaan, Bush väitti nähneensä Putinin sieluun ja nimitti tätä keskeiseksi liittolaiseksi taistelussa vapauttamme uhkaavaa kauheaa vihollista, Afganistanin luolissa ja kaikenlaisissa muissa periferioissa lymyillyttä islamilaista terrorismia vastaan.

Jos Neuvostoliiton hajoaminen ja kaalimaiden vapautuminen oli Putinin mukaan suurin geopoliittinen katastrofi, mikä sitten on ollut suurin geopoliittinen katastrofi Euroopalle viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana? Lähes kaikki asiantuntevat tahot eurooppalaisissa ympyröissä listaavat enemmän tai vähemmän samat epäonnistumiset: 

1) Venäjän menettäminen ja kääntyminen lännenvastaiseksi.

2) Turkin menettäminen ja kääntyminen lännenvastaiseksi.

3) Arabikevään sössiminen ja menetetty mahdollisuus muutokseen etelänaapurissamme.

Poliittisesti erileiriset osapuolet Euroopassa ovat jokseenkin yhtä mieltä siitä, että nämä ovat suurimpia geopoliittisia epäonnistumisiamme - massiivisia mahdollisuuksia, jotka menetettiin. Sen sijaan eurooppalaiset jakautuvat jyrkästi siinä, miten selittävät näiden epäonnistumisten juurisyyt.

Tarinat toistuvat jotakuinkin samoina - mutta eri leirit ovat usein erimielisiä siitä, missä kolmesta tapauksesta minkäkin strategian olisi pitänyt olla toinen.

Kaikista kolmesta tapauksesta näkee selityksiä, joiden mukaan Länsi aiheutti katastrofit olemalla ylimielinen, haukkamainen, laajentumalla, hyväksymällä uusia jäseniä EU:hun ja Natoon ja niin edelleen. Toisaalta näkee selityksiä, joiden mukaan virhe oli alun perinkin myötäillä ja antaa periksi liikaa, mikä ruokki vihamielisiä voimia ja niiden aggressiivista asennoitumista, kampitti ja marginalisoi eurooppalaismieliset voimat.

Toisaalta kaikista kolmesta näkee kulttuuris-deterministisiä selityksiä, joiden mukaan Euroopan olisi alun pitäenkin pitänyt pysyä poissa kaikkialta lähialueiltaan, koska Venäjä, Turkki ja arabimaat ovat essentialistisesti Euroopan vastakohtia, jotka eivät ikinä tule muuttumaan, ja mieluiten myös suurin osa Itä-Eurooppaa ja vähintäänkin Balkan olisi pitänyt eristää ja jättää toiselle puolen rautaesirippua.

Ne, joiden mielestä Venäjää olisi pitänyt ymmärtää ja myötäillä paljon enemmän, antaen periksi Itä-Euroopassa, Balkanilla ja Kaukasiassa, eivät kuitenkaan yleensä ole samaa mieltä siitä, että tuo menetelmä olisi toiminut Turkin tai arabimaiden kohdalla. Ne, joiden mielestä islamia olisi pitänyt ymmärtää paremmin ja olla antagonisoimatta, eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita siitä, mitä Itä-Euroopassa tapahtui, vaan enemmän Lähi-itää ja Afrikkaa koskevista kolonialisminvastaisista narratiiveista - vaikka myös Serbian ja Venäjän toimeenpanemat kansanmurhat Balkanilla, Kaukasiassa ja Krimillä koskettivat mitä suurimmassa määrin muslimikansoja.

Jos kuitenkin yritämme lähestyä jotenkuten objektiivisesti ja yhteismitallisesti sitä, miksi Eurooppa ensin onnistui itäisessä Keski-Euroopassa, Baltiassa ja osassa Kaakkois-Eurooppaa, mutta epäonnistui Venäjän, Turkin, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kohdalla, voidaan identifioida ainakin joitain selvästi yhteisiä piirteitä: 

Eurooppa on onnistunut siellä, missä vallankumoukset ovat olleet verettömiä (sametti- ja värivallankumoukset), kun taas epäonnistunut siellä, missä aseet ovat alkaneet puhua ja sanelleet lopulta lopputuleman. Tämä on loogista sikäli, että EU:lta on kaiken aikaa puuttunut kyky sotilaalliseen toimintaan, jossa se on ollut täysin riippuvainen Yhdysvalloista.

Eurooppa on onnistunut siellä, mihin on riittävässä ajassa (minimi n. 15 vuotta) juurtunut monipuoluejärjestelmä, kun taas epäonnistunut siellä, missä yksi puolue - oli sitten oikeistolainen, vasemmistolainen tai keskustalainen - on saanut tilaisuuden kaapata ja monopolisoida vallan. Monipuoluekilpailu ja ajoittaiset hallituksenvaihdokset ovat eurooppalaistaneet siirtymämaita, kun taas polarisoitunut kaksipuoluejärjestelmä on johtanut autoritääriseen suuntaan ja sen myötä orientoitumiseen ulkopolitiikassa Moskovaa ja Pekingiä kohti.

Edellä mainituista syistä Eurooppa esimerkiksi onnistui ensin Georgian ja Tunisian kohdalla, mutta on nyt menettämässä nämä maat. Ja toisaalta Ukraina menetettiin ensin vuosikausiksi, mutta siellä onnistuttiin vuonna 2014.

Venäjä, Turkki, Egypti ja monta muuta maata menetettiin alun pitäenkin siksi, että uskottiin vahvan johtajan myyttiin sen sijaan, että olisi yritetty vakiinnuttaa näihin maihin monipuoluedemokratia, jossa poliittinen kenttä olisi muodostunut toinen toisiaan tasapainottavista ryhmistä.

Ei ole kiveen hakattua, että asenteen tai politiikan muutos ajoissakaan olisi varmasti saanut Eurooppaa voittamaan Venäjää, Turkkia tai keskeisiä arabimaita puolelleen. Voi olla, että näiden maiden talouden ja yhteiskunnan rakenteet olisivat yhä suosineet vallan monopolisoimista ja siten diktatuuria. Huomiota kuitenkin kiinnittää se, ettei ratkaisevina aikoina yleensä edes yritetty muuta, vaan panostettiin johtajakeskeiseen lähestymistapaan.

Bourgoyenissa

Venäjän sota Ukrainaa ja koko "kollektiivista Länttä" vastaan (kuten venäläiset sen propagandassaan ilmaisevat) jatkuu painopisteen siirtyessä nyt Itä-Ukrainaan. Venäjä tavoittelee ennen kaikkea territoriaalista ekspansiota, joka onnistuessaan ei jää siihen, vaan jatkuu. On lähes selviö, että varsinkin Kiovan alueen tappioidensa ja kiusallisen sotarikosjulkisuuden myötä Venäjä tulee eskaloimaan sotatoimia lähitulevaisuudessa. Putin haluaa julistaa sotansa ainakin jonkinlaiseksi voitoksi viimeistään voitonpäivän paraateihinsa mennessä. Mikäli hän onnistuu siinä, tulee sotahysteria Venäjällä entisestään paisumaan eivätkä sotatoimet Länttä vastaan varmasti jää Ukrainaan. Loppukevät ja kesä tulevat siis olemaan vaarallista aikaa myös Suomelle.

Venäjän ja Ukrainan tilanteesta kiinnostuneet voivat lukea kolme hiljattaista kirjoitustani: Venäjän tavoitteista, Mordorin musta marssi ja Butšan savuava ase. Koska näkemykseni tuppaavat osumaan oikeaan siitä huolimatta, että haluaisin mieluummin olla väärässä, minulla ei yleensä ole tarvetta korjailla tai päivittää kirjoituksiani. Linkatut kirjoitukset pätevät yhä ja vanhempaa taustaa tapahtumille löytyy Ukrainan-vuosieni kirjoituksista, elokuusta 2013 elokuuhun 2017. Nyt nimittäin kirjoitan jälleen jostain vähän myönteisemmästä.

*   *   *

Aprillipäivänä Belgiaan tuli takatalvi, joka toi noin vuorokauden ajaksi myös lumipeitteen Brysseliin - ensimmäistä kertaa koko talvena, lukuun ottamatta lyhyttä ja heti sulanutta lunta kerran loppusyksyllä. Kylmät säät näyttävät langenneen koko Euroopan osaksi siitä lähtien.

Huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna kävin koleasta säästä huolimatta Gentin kupeessa Bourgoyenissa, jonka kosteikoille olikin pudonnut suuria määriä vesilintuja, pienempiä määriä kahlaajia. Varsinkin haapanoita, taveja ja lapasorsia oli suurina parvina. Harmaa- ja sinisorsia, tukka- ja punasotkia pienempiä määriä. 

Alueella oli viittä hanhilajia: satojen valkoposkihanhien massa pysytteli niin kaukana alueen keskellä olevalla "arolla", ettei voinut nähdä, oliko niillä esimerkiksi värirenkaita ja olisiko joukossa siis voinut olla suomalaisiakin valkoposkia. Merihanhia ja kanadanhanhia oli niin ikään paljon, joukossa yksi hyvin pieni ja lyhytkaulainen yksilö, jota hetken epäilin pikkukanadanhanheksi, kunnes totesin, että sen nokka näytti normaalikokoiselta eikä otsa ollut kovin jyrkkä. Kuten viime vuonna samoihin aikoihin Blankaartissa, löysin Bourgoyenista tiibetinhanhia - tällä kertaa peräti kaksin kappalein. Mitä ilmeisimmin ne ovat Alankomaiden populaatiosta. Viides laji oli niilinhanhi, jonka löytää Belgiassa yleisesti lähes kaikilta kosteikoilta.

Kahlaajamuutto oli vaisumpaa, mutta mustapyrstökuireja oli saapunut isohko parvi, kuoveja huuteli siellä täällä, töyhtöhyyppä vingutteli ja pari yksittäistä valkovikloa. 

Pikkulintujen osalta ei muuttopuolella ollut juurikaan liikennettä, mutta huomasin, että paikkalintu silkkikerttunen esiintyy näemmä Bourgoyenissakin. Jokunen vuosikymmen sitten Harchies oli ainoa varma paikka lajille Belgiassa, mutta nyt olen sen löytänyt jo ainakin neljästä paikasta. Koska se on paikkalintu, sen leviäminen pohjoista kohti vaatii tarpeeksi leutoja talvia. Länsi-Euroopassa se on jo hyvin vakiintunut Englantiin ja Hollantiin, mutta Suomessa sen äänipurkauksia ei tultane vielä aikoihin kuulemaan.

Pyrstötiaiset rakentelivat pallomaista pesäänsä saman lintutornin kupeessa, jonka luona tiibetinhanhet laidunsivat.

Bourgoyenin lähellä ovat myös Maariankirkko ja Ter Bekenin linna. Kävin syömässä Den Boerissa.

Iberian ympäri

Pahan keskellä on syytä ajoittain tehdä, nähdä ja ajatella myös hyviä asioita. Maaliskuun alkupuoliskolla olin jälleen kymmenen päivän matkalla Andalusiaan ja takaisin karthagolaisen prinssin kanssa. Lomaa oli etukäteen ollut varattuna kalenteriin kaksi viikkoa, mutta lähtömme viivästyi sodan alettua samana päivänä, kun prinssi saapui Charleroin kentälle. 

Kiitos sen, että nykyisin suuren osan töistä voi tehdä etänä mistä vain, missä on modernit tietoyhteydet, pystyimme kuitenkin käymään monissa paikoissa vaikka olisin tehnyt samoina päivinä töitä. Niinpä ehdimme käydä Rotterdamissa, jossa minulla on ukrainalainen kaveri, ja La Hulpen kartanon mailla, koska prinssi mieltyi paikkaan viime kesänä. Meille jäi lopulta oikeaa lomaa kymmenen päivää, jotka käytimme matkaan.

Prinssin toiveesta suuntasimme ensimmäisenä matkapäivänä Pariisiin, jossa tällä kertaa majoituimme keskeiselle paikalle Trocadéron lähelle. Tällä kertaa kävimme myös Louvressa. Louvre on sen kokoluokan museo, ettei sitä voi järjellisesti käydä läpi edes kokonaisessa päivässä, joten kullekin käynnille on hyvä ottaa muutama kohdeosasto. Me keskityimme antiikin kokoelmiin - roomalaisten, kreikkalaisten, egyptiläisten, foinikialaisten... - ja sitten hieman keskiaikaa ennen uppoutumista lopuksi Italian ja Ranskan maalaustaiteen osastoihin.

Toisen matkapäivän illaksi ajoimme majoittumaan kartanoon Poitiers'n maaseudulle. Kävimme kolmannen matkapäivän aamulla Poitiers'ssa, jossa oli kylmempää kuin tihkuisessa Pariisissa oli ollut, muttei sentään satanut. Poitiers'n jälkeen sää alkoi seestyä ja Barbezieux'ssä, jossa kävimme terassilla kahvilla, paistoi jo lämpimästi aurinko.

Bordeaux'n jälkeen oli vuorossa luontokohde minua varten, nimittäin Le Teichin lintukosteikot Atlantin rannikolla Leyren suistossa. Paljon lapa- ja jouhisorsia, suosirrejä, tyllejä, avosettejä, silkki- ja yöhaikaroita, jokunen jalo- ja kapustahaikara. Paras laji, jonka Teichistä löysin, oli punapäänarsku, joita oli muutama. Huomaan tosin havainneeni narskuja samassa paikassa jo aiemmin.

Illaksi ajoimme Baskimaahan ja Espanjan puolelle, asettuen San Sebastiánin (Donostian) kaupunkiin. Hotellimme oli yläkaupungissa lähellä yliopistoa. Ravintola, jossa söimme kunnon pihvejä, oli erittäin kunnollinen ja täysin baskilainen. Edullinenkin. Aamulla menimme kuitenkin alas rantaan ja vanhaankaupunkiin, söimme leivoksia aamukahvin kera ja vaeltelimme elämää täynnä olevilla kaduilla. Pidimme kummatkin kovasti San Sebastiánista.

Neljäntenä matkapäivänä jatkoimme matkaa Baskimaan halki Cantabriaan ja siellä Santanderin kaupunkiin. Söimme lounaaksi ungulaattien lihaa Sardineron puolella ja menimme sitten El Roqueen, vanhaankaupunkiin ja katedraalille. Emme kuitenkaan jääneet illaksi Santanderiin, vaan jatkoimme rannikkoa pitkin seuraavaan maakuntaan, Asturiaan, ja siellä asetuimme Gijónin kaupunkiin. Prinssi hankki meille merinäköalan, vaikka Espanjan pohjoisrannikko näin varhain keväällä onkin vielä varsin kolea. Illastimme vanhassakaupungissa meksikolaisessa ravintolassa. Henkilökuntakin oli sieltä ja heissä virtasi atsteekkien veri.

Viimeinen paikka, jossa Asturiassa kävimme, oli kohtalon johdattama pikkutie, joka vei meidät Asturian viimeiselle niemenkärjelle ennen Galiciaa, Figueresin kunnan Arnaon rannoille. Luontopolku vei laitumien yli kallioisille rannoille ja majakalle, jossa raakkui nokivaris. Laitumilla oli runsain parvin hemppoja, tiklejä, viherpeippoja, niittykirvisiä ja rautiaisia. Merellä suula suoritti näyttävän ohilennon.

Viidentenä matkapäivänä saavuimme Galiciaan ja Jaakobin taipaleelle, josta merkit kaikkialla kertoivat, kävimme kahvilla tuon tien pikku majataloissa, ja saavutimme lopulta erään matkamme pääkohteista, Santiago de Compostelan, joka on katolisten tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita. Santiagossa olimme myös mieltyneitä kaupunkiin, mahtavaan katedraaliin ja liha-ateriaamme. Siellä oli hyvin miellyttävää nyt, kun ei ollut vielä pyhiinvaeltajien ja turistien sesonki. Prinssi osti minulle kauniin purppuraisen mukin, johon on kätketty suojeleva silmä. Meillä oli tuossa kaupungissa myös nimenomainen tehtävä, jonka merkitys selvinnee ennen tämän vuoden päättymistä.

Euroopan vastakkaisilta laidoilta löytyy kaksi Galitsiaa: yksi on nykyisessä Länsi-Ukrainassa, hieman myös nykyisessä Itä-Puolassa. Toinen on tämä Espanjan tuulien tuivertama luoteiskulma, jossa puhutaan portugalin sukuista galegoa, soitetaan oudon kelttiläissävyistä musiikkia ja tehdään hyviä juustoja.

Seuraava kohteemme ei ollut kovin kaukana - nimittäin toinen galicialaiskaupunki, Vigo, johon meidät johdatti kolumbialaisen ystäväni Apollon näkemä näky. Hän näki Vigossa minua odottavan jonkin tärkeän ja hyvän jo edellisvuonna, mutta tänä vuonna, kun sanoin olevani menossa oikealle alueelle, hän sanoi asian olevan edelleen ennallaan ja lisäksi oli hyvä, että kävisin ensin Santiagossa ja sitten Vigossa, jossa minun pitäisi ennen pitkää nähdä jokin merkki.

Voi olla, että se, mitä Apollo näki, toteutui. Tosin, ehkä se toteutui siksi, että hän näki sen, koska muuten emme olisi välttämättä Vigoon erikseen menneet ja sitten vielä viettäneet siellä kunnolla aikaa. Mutta mikäs siinä - pieni satamakaupunki, ei sellainen kaunokainen kuin Santiago mutta ihan mukiinmenevä. Lohikäärmeellä ratsastava soturinymfi, joka näyttää tulleen pystytetyksi runoilijoita kunnioittamaan. Katedraali, kirkkoja, kapeita kujia, kultakauppoja, kahviloita, kissoja - ja tietysti kuin itsestään nurkan takaa manifestoitunut esoterian erikoisliike.

Vigosta ei ollut enää pitkä matka Portugaliin. Ajoimme maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Portoon, joka oli erinomaisen kaunis kukkuloineen, rotkoineen ja kaupungin halki virtaavine jokineen. Tuo joki tietysti on Douro eli Duero, jonka varsilla sekä Portugalissa että Espanjassa tuotetaan monia suosikkiviineistäni. Porto oli kaupunki, johon kummatkin miellyimme.

Jostain syystä Lissabon ei tällä matkalla sytyttänyt yhtä paljon. Meillä ei ollut onnea ensimmäisen hotellivarauksemme kanssa, jonka peruttuamme toinenkin paikka oli omituisen töykeä. Söimme kuitenkin sinä iltana Lissabonissa yhdet matkan parhaista pihveistä - kaikkein parhaat olisivat myöhemmin Cádizissa. 

Eräällä taukopaikalla taivaalta oli pudonnut satoja sinne tänne säntäileviä västäräkkejä, joilla kaikilla oli mustat selät - ne siis olivat Brittein saarten alalajia, englanninvästäräkkejä. Mitä ilmeisimmin muutolla, koska Iberian västäräkit ovat yleensä muun manner-Euroopan tapaan harmaaselkäisiä.

Ennen Espanjaan palaamista kävimme vielä Portugalin etelärannikolla Tavirassa, jonka laguunit ovat erinomainen kahlaajapaikka. Siellä olikin parvittain sirrejä, vikloja, kuoveja, kuireja ja pitkäjalkoja. Flamingoja oli myös kohtuullisesti. 

Santiagon ja Vigon jälkeen Andalusian rannikon Cádiz oli kaupunki, jossa matkallamme oli erityinen tarkoitus. Onhan tuo kaupunki entinen Gades (Ghadir), foinikialaisten muinainen pääkaupunki Espanjassa, jonka sittemmin karthagolaiset perivät. Muistan, kun ensimmäistä kertaa vietin aikaa Cádizissa vuonna 2003 ja jo silloin miellyin tuohon niemenkärkeen rakennettuun ikivanhaan ja linnoitettuun kaupunkiin kapeine kujineen ja mystisine tunnelmineen. Kuten olin odottanutkin, prinssi mieltyi esi-isiensä kaupunkiin suuresti.

Olimme kulkeneet sen katuja koko illan niin, että olimme unohtaneet illallisen. Kello oli jo puolenyön ja kohdallemme osunut miellyttävän näköinen ravintola sulkemassa. Omistaja sanoi, että ruokalistalla lueteltuja ruokalajeja ei enää ollut, mutta jos meillä olisi nälkä, heillä olisi tuossa kilo lihaa. Ja Dueron viiniä myös. Ja juustosta saisi kastiketta, jos haluamme. Tulos oli koko matkan paras ateria.

Cádizissa hengailun jälkeen matkamme lyheneminen alkupäästä alkoi kuitenkin painaa päälle, sillä prinssillä olisi kiireisiä asioita hoidettavina Suomessa - ja jotkin niistä myös minun Suomen-asioideni hoitamista. Joten päätimme, että muutama alun perin suunnitelmiin kuuluneista kohteista jäisi käymättä ja prinssi lentäisi Suomeen Barcelonasta.

Meille jäi kuitenkin vielä aikaa kolmelle yhteiselle kaupunkikohteelle. Ensimmäinen näistä oli Cartagena - samasta syystä kuin Cádiz, mutta tällä kertaa myös minulle uusi kaupunki. Uuden maailman Cartagena Kolumbiassa on kai nykyisin tunnetumpi, mutta Murcian rannikolla sijaitseva Cartagena on antiikin ajan Carthago Nova, johon karthagolaiset siirsivät Iberian-pääkaupunkinsa Gadesista. Myös suurin osa armeijasta, joka koottiin kuuluisalle sotaretkelle Roomaa vastaan norsujen kera yli Alppien, värvättiin Iberian niemimaalta.

Nykyisinhän italialaiset ajattelevat olevansa roomalaisten jälkeläisiä - sinänsä ihan oikein - mutta latinalaisen kielen vuoksi myös nykyespanjalaiset ajattelevat noin. Ja niin ikään Euroopassa ajatellaan, että karthagolaiset olivat ulkopuolelta tullut muukalaisvoima, joka sitten työnnettiin takaisin Pohjois-Afrikkaan, kun Rooman valtakunta kolonisoi Iberian niemimaan ja teki siitä Hispanian ja Lusitanian provinssit (nykyiset Espanja ja Portugali). Vaan eihän Espanjassa vielä tuolloin puhuttu latinaa eivätkä espanjalaiset siis olleet roomalaisia. Eivät he tosin olleet seemiläisiäkään, sillä foinikialaiset ja heidän jälkeläisensä karthagolaiset olivat tulleet sinne siirtomaavalloittajina nykyisistä Libanonista ja Tunisiasta. Etelä-Espanjan tuolloiset alkuasukkaat puhuivat sittemmin tuntemattomaksi jäänyttä kieltä, jonka lähin sukulainen tänä päivänä lienee baski.

Cartagenasta jatkoimme pohjoiseen, Valenciaan, jossa saavuimme katalonialaisen kielivaikutuksen piiriin, vaikka Valencia muodostaakin oman itsehallinnollisen alueensa. Kaupungissa oli käynnissä suuri karnevaali. Räjähteitäkin paukuteltiin. Söimme angusta kuumilta kiviltä. Kävin retkeilyyn, vuoriin ja kansallispuistoihin erikoistuneessa Patagonia-kirjakaupassa, josta löysin Antonio Sandoval Reyn erinomaisen uuden Espanjan lintupaikkoihin keskittyvän teoksen De pajareo - rutas ornitológicas por España. Siinä riittää jäljellä oleviksi elinvuosikseni retkeilykohteita.

Sää oli pitkään suosinut meitä, mutta Barcelonaan saapuessamme tuli taas sateista ja kylmää. Se oli hieman harmi, sillä kyseessä oli viimeinen yhteinen kohteemme. Kävimme kuitenkin pitkin keskustaa ja Ramblaa, söimme Plaza Realin laidalla ja meillä oli sateenvarjo hotelliltamme. Aamulla prinssi lähti lentäen kohti Suomea ja minä puolestaan aloitin pitkän ajomatkan kohti Belgiaa.

Olin ajatellut käydä Katalonian rannikolla ja Etelä-Ranskassa lintupaikoilla ja yöpyä Avignonissa, mutta kaatosade jatkui taukoamatta vielä Avignonin ohikin, joten jatkoin vain matkaa. Kuin ihmeen kautta, Valèncen jälkeen taivas selkeni ja aurinko hymyili ennen saapumistani Lyoniin, joten asetuin sinne enkä katunut. Majoituspaikkani oli yliopiston vierasmaja ympärillään paljon edullisia ravintoloita ja kahviloita. Lyonin (antiikin Lugdunum) vanhakaupunki molemmin puolin kaupungissa yhtyviä jokia, Rhônea ja Saônea, on näyttävä ja kaikin puolin miellyttävä. Söin. Kävin kirjatorilla. Otin kuvia.

Seuraava päivä oli samalla matkan viimeinen. Pian Lyonista lähdettyäni sateet palasivat ja jatkuivat aina Charleroi'han asti, hälvetäkseen jälleen ennen saapumistani Brysseliin. Kuuntelin ukrainalaisia bändejä, Tin Sontsjaa ja Okean Elziä, joita minulla autossani on. Etterbeekin uutukainen kunnantalo tervehti minua valtavin Ukrainan lipuin ja solidaarisuutta osoittavin iskulausein. Pormestarilta oli tullut myös kirje avun järjestämiseksi Ukrainan pakolaisille.

Eurooppa on hieno kotimanner. Meidän ei tulisi antaa Mordorin pimeyden hävittää sitä, minkä olemme rakentaneet. Mordor haluaisi kiroamansa Euroopan vapaiden kansojen kärsivän Karthagon kohtalon, tulevan hävitetyiksi suolattua maata myöten, jottei mikään enää kasvaisi. Meidän on sen sijaan haluttava puolustaa Eurooppaa, jossa roomalaiset, karthagolaiset, Kiovan Rus ja kaikki muutkin elävät ikuisesti historiansa ja historiasta tietoisten jälkeläistensä kautta. Eivät sepitetyn ja valheellisen imperiaalihistorian, jonka tieltä kaikki elävä ja vapaa tuhotaan.

Butšan savuava ase

Ukrainalaisten vapautettua Irpinin, Butšan ja muita Kiovan koillispuolen pikkukaupunkeja venäläisen terrorin vallasta, maailmalle paljastuivat venäläisten hirmutyöt: joukkomurhia, joukkohautoja, joukkoraiskauksia, ryöstettyjä ja ulosteilla häpäistyjä ihmisten asuntoja. 

Tämä kaikki on tietysti hirveää, mutta mitään yllättävää asiassa ei pitäisi olla. Venäjä on tehnyt samaa kaikissa hyökkäyssodissaan viimeisten vuosikymmenten ajan: Tšetšeniassa, Georgiassa, Syyriassa ja Ukrainan Donbasissa. Venäjä teki samaa myös toisessa maailmansodassa - puhumattakaan Suomen kokemista isonvihan ja pikkuvihan kausista, Venäjän sotaretkistä Kaukasiassa Nikolai I:n kaudella tai Ukrainan tuhoamisesta Katariina II:n kaudella. Siviiliväestöön kohdistuva terrori, kansanmurhat, ryöstely ja poltetun maan taktiikka ovat pikemminkin venäläinen perinne kuin poikkeus. Samoin pyrkimys vastustajan tuhoamisen lisäksi hänen häpäisemisekseen ja nöyryyttämisekseen on pitkä venäläinen perinne, yksityiskohtia kuten ulosteita myöten.

Venäjän kansa ei ole osaton Putinin hallinnon ja sen sotakoneiston hirmutekoihin. Venäläiset kannattavat sankoin joukoin sotaa, ukrainalaisten kansanmurhaa ja väestöön kohdistettavaa terroria. Tämän on tietysti varmistanut vuosikymmenet esteittä jatkunut kansallissosialistinen psykoosi, jolla venäläisiä on valmistettu suureen lopulliseen sotaan Länttä vastaan. Sotaan, jossa vähintäänkin palautetaan Venäjän kunnia liittämällä joskus ajan saatossa Venäjän hallussa olleet maat takaisin Venäjän alaisuuteen ja varmistamalla väestön likvidoinnilla, ettei mikään niistä enää uudelleen itsenäisty.

Valitettavasti Putinin huolellisesti valmistelema ja käynnistämä, alati eskaloituvaksi tarkoitettu sota ei pysähdy Ukrainaan. Venäjä jatkaa sitä niin kauan kunnes kohtaa sotilaallisen tappion. Eikä tämä siihenkään lopu. Venäjän pitäisi käydä läpi koko yhteiskunnan kattava denatsifikaatio ja demilitarisaatio samaan tapaan kuin Saksa toisen maailmansodan jälkeen, jotta turvallisuustilanne Euroopan itäreunalla olennaisesti muuttuisi. Siihen asti tulemme elämään eriasteisessa sotatilassa, joka tosin voi vaihdella Donbasin rajalinjan kaltaisen matalan intensiteetin sodan ja miljoonakaupunkien tuhoamiseen tähtäävän totaalisen sodan välillä.

Miehitettyjen ukrainalaiskaupunkien siviiliväestöön kohdistuneiden joukkomurhien jälkeen Venäjä on niin ikään toistanut aiempien sotiensa kaavaa levittämällä maailmalle propagandaa ja valheita, joiden mukaan ukrainalaiset olisivat itse tappaneet omia siviilejään voidakseen syyttää sotarikoksista Venäjää. Tässä toistetaan samaa kaavaa, jota Venäjän propaganda käytti demonisoidakseen bosnialaisia ja kosovolaisia, tšetšeenejä ja georgialaisia, arabikevään aktivisteja ja Syyrian oppositiota sekä myöhemmin ukrainalaisia, joita Venäjän propaganda syytti venäläisten toteuttamasta Maidanin joukkomurhasta keväällä 2014. Joka kerran länsimaiden viestimistä, poliitikoista ja akateemisesta maailmasta löytyi sekä ideologisia sotureita (hyödyllisiä hölmöjä) että häikäilemättömiä valehtelijoita levittämään edelleen Venäjän tarinoita, joissa uhrit maalattiin syyllisiksi. Länsimaiden viidensien kolonnien levitettyä tarinoita Venäjä puolestaan kierrätti ne uudelleen viitaten nyt "länsimaisiin lähteisiin" omien väitteidensä tueksi.

Joka kerran löytyi kosolti niitä, jotka eivät ehkä uskoneet Venäjän propagandaan tai salaliittoteorioihin, mutta saivat niistä tekosyyn väännellä käsiään ja esittää tilannekuva "monimutkaisena" ja "hämmentävänä", arvioiden, että kaikki osapuolet olivat varmaankin tehneet jotain pahaa.

Venäjän virallisissa valtionmedioissa ilmestyy kuitenkin vähän väliä hallinnon siunauksella julkaistuja ideologisia manifestejä, joissa pyrkimystä kansanmurhaan ei mitenkään peitellä. Ensimmäiset ilmestyivät etukäteen valmisteltuina jo ensimmäisenä sotaviikonloppuna, mutta katosivat verkosta nopeasti, kun sota ei ollutkaan ohi parissa päivässä kuten Putinin ideologinen koneisto oli ennakoinut. Eilen ilmestyi RIA Novostilta jälleen paljonpuhuva, uuteen pitkittyneeseen sotaan sovitettu versio, joka julkaistiin vain kaksi artikkelia aiemmin julkaisseen kirjoittajan nimellä.

Artikkeli selostaa, kuinka Venäjä näkee julistamansa Ukrainan "denatsifikaation":

Erikoisoperaatio on paljastanut, että paitsi Ukrainan johto, myös enemmistö väestöstä on natseja. Kaikki aseisiin tarttuneet ukrainalaiset on eliminoitava, sillä he ovat vastuussa venäläisten kansanmurhasta. Ukrainalaiset naamioivat natsisminsa "haluksi olla itsenäisiä" ja "eurooppalaiseksi kehitykseksi". Ukrainassa ei ole natsipuoluetta, führeriä eikä rotulakeja, mutta juuri joustavuutensa vuoksi ukrainalainen natsismi onkin vaarallisempaa maailmalle kuin hitleriläinen natsismi. Denatsifikaation on merkittävä de-ukrainalaistamista. Ukrainalaiset ovat keinotekoinen venäläisvastainen konstruktio. Heillä ei tule enää koskaan olla kansallista identiteettiä. Ukrainan denatsifikaatio merkitsee väistämättä myös sen de-eurooppalaistamista. Ukrainan poliittinen eliitti pitää eliminoida, sillä sitä ei voi uudelleenkouluttaa. Tavallisten ukrainalaisten on koettava kaikki sodan hirveydet ja tunnettava nahoissaan tämä historiallinen opetus syyllisyydestään. Ukrainan valtion vapautettuja ja denatsifikoituja osia ei enää pidä kutsua Ukrainaksi. Denatsifikaation on kestettävä ainakin sukupolven ajan - 25 vuotta. 

Kirjoittaja käsittelee sitten yksityiskohtaisesti ukrainalaisten ja ukrainalaisuuden kansanmurhan toteuttamista. Voi olla, että tämäkin paljonpuhuva artikkeli myöhemmin katoaa virallisesta valtionmediasta, kun signaali on ensin annettu. Tšehovin ase ei kuitenkaan koskaan ole huoneen seinällä sattumalta - juoneen kuuluu, että sitä käytetään.

Toki länsimaailma olisi voinut herätä paljon ennen nykypäivän avoimen kansallissosialistisia manifesteja Venäjän valtionmediassa. Siinä vaiheessa, kun jonkin valtion johto ryhtyy argumentoimaan, että toista kansaa ei todellisuudessa ole olemassa, se yleensä enteilee pyrkimyksiä muuttaa valheet myöhemmin väkivalloin todeksi.

Suomalaisilla on turvatakeettomana rajamaana erityisesti syytä pysähtyä miettimään itänaapurimme sotapsykoosin tilaa ja sitä, miltä miehitetyissä suomalaiskaupungeissa tai Espoon ja Vantaan lähiöissä näyttäisi mikäli vihollinen päästetään jatkamaan putinilaista projektiaan. Historialliset esimerkit siitä, miten monta miljoonaa kuolonuhria tällaisen kansallispsykoosin purkaminen edellytti Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa, eivät lupaa hyvää.

Mordorin musta marssi

Lukijani olisivat varmaan mieluusti lukeneet päivityksiäni Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaa vastaan, joka on nyt jatkunut yli kuukauden. He ehkä ihmettelevät, miksi en kirjoita nyt, kun asia on kaikkein eniten tapetilla, ja kun nekin, jotka ovat pitäneet blogiani Maidanista alkaen suden huuteluna, lienevät tulleet toisiin ajatuksiin - tai joutuvat ainakin jonkin aikaa teeskentelemään kovasti yllättynyttä.

Itäeurooppalaiset ja amerikkalaisetkin olivat kyllä varoitelleet ja tarjonneet tavallisesti salassa pidettävää tiedustelutietoa Venäjän aikeista, mutta Ranska ja Saksa olivat perin ylimielisesti toista mieltä - suostuttelivat muitakin uskomaan, että tietävät paremmin. Niin vain jälleen kerran kaikki tuli kuitenkin yllätyksenä ja nekin, jotka eivät olleet oikeasti šokissa, joutuivat sellaista teeskentelemään, koska olivat niin vakuutelleet tietävänsä kaiken muita paremmin.

Ironista kyllä, se, että itäeurooppalaiset ja amerikkalaiset olivat olleet oikeassa Venäjän suhteen ja ranskalaiset ja saksalaiset väärässä, auttoi mitä ilmeisimmin Länttä ja Eurooppaa sodan ensipäivien aikana saavuttamaan ennenkuulumattoman yhtenäisyyden ja poliittisen tahdon torjua Mordorin hyökkäystä. Saksassa muutos oli lähtökohtiin nähden suorastaan dramaattinen. Ranskassa sotilastiedustelun päällikkö joutui eroamaan väärän tiedon levittämisen vuoksi. Ja pienessä Suomessa Nato on yhtäkkiä hovikelpoinen puheenaihe ja enemmänkin.

Sota on tietysti minulle henkilökohtaisesti kauhea asia. Ukrainassa asuneena minulla on siellä lukuisa joukko ystäviä, joista osa hyvinkin läheisiä. Kiova oli kotikaupunkini neljän vuoden ajan. Olen käynyt kaikissa Ukrainan lääneissä paitsi Luhanskissa ja moni nyt sotatantereina olevista paikkakunnista on minulle tuttuja. Ensimmäinen tässä sodassa kaatunut ystäväni kuoli vihollisen ohjusiskussa Javorivissä aamulla 13. maaliskuuta. Hän oli perheellinen mies ja biologi Ivano-Frankivskista. Tiedän, ettei hän jää viimeiseksi. Monesta rintamalle lähteneestä ystävästäni en ole sen koommin kuullut, mutta se on ymmärrettävää, ei sieltä pidäkään huudella somelinjoille.

Ukrainalaisten urhea maanpuolustus on yllättänyt niin länsieurooppalaiset kuin venäläisetkin. Länsimaissa puhuttiin ukrainalaisista alituiseen vähättelevästi ja ennakoitiin Ukrainan luhistumista parissa päivässä, jos Venäjän ylivertainen sotakone hyökkäisi. Sodan ensipäivänä Ukrainalle saneltiin jo jäähyväisiä pitkin läntistä maailmaa. Toisin kuitenkin kävi. Ukrainaa ei otettu haltuun pelkillä erikoisjoukoilla kuten Krim, jossa ei kiitos Janukovytšin quisling-hallinnon oltu valmistauduttu lainkaan siihen, että Venäjä tosiaan miehittäisi niemimaan. Nyt Ukrainalla on kuitenkin ollut kahdeksan vuotta aikaa valmistautua - eikä kenelläkään Ukrainassa ole ollut länsimaalaisille ominaisia harhaluuloja Venäjän tavoitteista. (Niistä ks. edellinen blogikirjoitus.)

Venäjä oli valmistautunut nopeaan voitokkaaseen sotaan, jossa Ukrainan hallinto eliminoitaisiin ja korvattaisiin nukkehallinnolla. Nukkehallinto luovuttaisi sitten alueita Venäjälle sekä liittyisi Valko-Venäjän kaltaisena vasallivaltiona Euraasian unioniin - tai millä nimellä Putinin perusteilla olevaa viidettä imperiumia uusimmassa inkarnaatiossaan tullaankin kutsumaan. Salamasota kilpistyi kuitenkin ukrainalaisten tehokkaaseen vastarintaan. Venäjän sota oli valmisteltu KGB:n logiikalla erikoisoperaatioksi, joka perustui valheisiin, harhautuksiin ja taktiseen yllätykseen. Sellainen toimii kuitenkin huonosti täysimittaisessa sodassa, josta Ukrainaa on varoitettu hyvissä ajoin, ja jota on pitkään odotettu.

Putinin epäonnistuminen erikoisoperaation toteuttamisessa "pienenä voitokkaana sotana" johtui samoista syistä, joiden vuoksi hän epäonnistui kahdeksan vuotta aiemmin Ukrainan valkovenäläistämisessä ja liittämisessä Euraasian unioniin. Putin oli yksinkertaisesti väärässä. Hänen historiakäsityksensä on väärä, hänen käsityksensä Ukrainasta ja ukrainalaisista on väärä - ja niin on myös hänen kyynisen halveksuva käsityksensä Euroopasta ja Lännestä. 

Näet Putin tulee organisaatiosta, joka vuosikymmenten ajan tuijotti sekä alamaisiaan että vihollisiaan (siis länsimaita) näiden heikkouksien ja iljettävimpien salaisuuksien kautta. KGB näki kaikkialla heikkoutta, korruptiota, ahneutta, perversioita ja katkeruutta, koska nämä olivat alusta alkaen KGB:n tärkeimpiä työkaluja sekä sisäisiä että ulkoisia vihollisia vastaan. KGB sai tietonsa vastustajien päätöksentekijöistä ja vaikuttajista vakoojilta ja maanpettureilta, jotka olivat valmiita pettämään maansa KGB:lle joko siksi, että uskoivat oikeasti kommunismiin (Stalin kutsui heitä hyödyllisiksi idiooteiksi), tai siksi, että olivat taivuteltavissa toimimaan omia etujaan vastaan joko rahalla, pelottelulla tai kiristyksellä.

Kun länsimaalaiset ihmettelevät eivätkä kykene ymmärtämään, miksi Venäjä toimii tavoilla, jotka länsilogiikan mukaan ovat vastoin Venäjän omia taloudellisia tai kansainvälis-suhteellisia etuja - tai miksi Venäjä käy Ukrainassa, Syyriassa, Georgiassa ja Tšetšeniassa siviilien hävittämiseen tähtääviä tuhoamissotia, jotka eivät tunnu noudattavan sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden logiikkaa, he unohtavat, etteivät Venäjää johda ekonomistit, diplomaatit eivätkä ammattisotilaat (humanisteista puhumattakaan) vaan Venäjää johtaa salainen poliisi, KGB. Siksi Venäjä tekee politiikkaa, taloutta ja kansainvälisiä suhteita KGB:n logiikalla - ei taloustieteen eikä diplomatian. Siksi Venäjä myös sotii KGB:n logiikalla - ei ammattisotilaiden.

Venäjän salaisen poliisin näkökulma asioihin on pönkittää Venäjän hallitsijoiden valtaa niin koti- kuin ulkomaissa sekä tuhota tuon vallan vastustajat, olivatpa he kotimaista oppositiota tai vehkeileviä ulkovaltoja. Sellaisia Venäjä uskoo kaikkien länsimaiden, myös Suomen, olevan - eikä ole mitään, mitä me voimme asialle tehdä, sillä Venäjä luottaa meihin vain, jos meidät on täydellisesti alistettu (tai mieluummin poistettu kokonaan olevaisten kirjoista).

Mitä Ukrainassa tulee nyt sitten tapahtumaan?

Amerikkalaiset näyttävät toivovan voivansa pitkittää sotaa rajallisella tuella ukrainalaisille, niin että sota kuluttaa Venäjän resursseja ja saa sen lopulta "tulemaan järkiinsä", mitä tällä sitten tarkoitetaankaan. Tässä strategiassa amerikkalaiset tekevät mielestäni virheen, ja samaa mieltä tuntuu olevan myös historioitsija Niall Ferguson tässä artikkelissaan. Eurooppalaiset puolestaan näyttävät toivovan, että kunhan Ukraina suostuu luovuttamaan Venäjälle laajoja maa-alueita ja tekemään itsestään aseista riisutun suomettuneen puskurimaan, Venäjä "rauhoittuu" ja suostuu jonkinlaiseen Minsk III -sopimukseen. Eurooppalaiset ovat toiveajattelussaan vielä vaarallisemmin hakoteillä kuin amerikkalaiset omassaan.

Venäjän epäonnistuttua salamasodassa on se siirtynyt tuhoamissotaan.

Se, mitä todennäköisemmin tapahtuu, on sama, mitä olemme nähneet aiemmin Tšetšeniassa ja Syyriassa: ukrainalaiset puolustavat kyllä maataan urheasti ja ovat viime päivinä työntäneet Venäjän joukkoja takaisin Kiovan, Tšernihivin, Sumyn ja Harkovan suunnilla. Ja mikään tästä vastarinnasta ei tule olemaan turhaa. Se ei kuitenkaan tule pelastamaan Ukrainaa pitkällä tähtäimellä, mikäli Länsi jatkaa vain passiivista tukea ja kuvittelee ratkaisevan vaikutuksen tulevan talouden tai diplomatian kautta Venäjälle langetetuista kustannuksista.

On virhe olettaa Venäjän toimivan talouden tai diplomatian logiikalla. Venäjä toimii voiman logiikalla. Se perääntyy vasta jos voima pakottaa sen perääntymään. Ennen perääntymistään se käyttää kaikki eskalaatioaskeleet (ydinaseita myöten) ja tuhoaa Ukrainan kaupungit ja kansan. Koko konflikti käydään Ukrainan alueella - ei Venäjän. Venäläisten ei tarvitse pelätä muita seurauksia henkilökohtaisessa elämässään kuin että talous sakkaa, länsituotteiden saatavuus heikkenee ja nuoria miehiä lähetetään rintamalle yhä enemmän.

Mikään edellä mainituista ei juuri pelota venäläisiä, joiden vankka enemmistö on Neuvostoliitossa kasvaneita, jonottamiseen tottuneita iäkkäitä ja keski-ikäisiä ihmisiä, joiden ainoa tietolähde muun maailman asioista on Venäjän valtiollinen televisio. Heillä on hyvin vähän empatian tunteita venäläisiä nuorukaisia kohtaan - lähetetäänhän rintamalle ylipäätään ensin köyhät, rikolliset ja etniset vähemmistöt, joita Moskova on aina mielellään tapattanut sotaretkillään (jotka ovat samalla rosvoretkiä). Perikateellisten venäläisten mielestä on vain hyvä, että Venäjän ylempi keskiluokka liberaaleine arvoineen saa pataan eikä enää pääse nauttimaan Lännen antimista. Vielä vähemmän venäläisillä on empatian tunteita ukrainalaisia kohtaan, jotka on vuosien ajan demonisoitu Venäjän vihollisiksi. Puhumattakaan ärsyttävistä älyköistä ja muusta oppositiosta, jotka ovat mitä ilmeisimmin vain huumaantuneet länsimaissa rehottavista nautinnoista ja paheista. Ja jos tavallisilla venäläisillä on näin vähän empatian tunteita muita kohtaan, vielä vähemmän niitä on Venäjää johtavalla Putinin ydinjoukolla, jonka jäsenistä lähes kaikki ovat KGB:n miehiä.

Toisin sanoen, Venäjään kohdistuvat sanktiot - jotka ajan myötä muutenkin vesittyvät tai opitaan kiertämään - eivät tule johtamaan siihen, että raivostuneet venäläiset marssivat Kremliin ja vaihtavat Putinin johonkuhun demokraattiin. Juutalaistaustainen näyttelijä Zelenski vetoaa todella hyvin amerikkalaisiin ja varsin hyvin eurooppalaisiinkin, mutta ei venäläisiin. Se ei tietenkään johdu mistään myötäsyntyisistä geneettisistä eroista venäläisten ja muun maailman välillä, vaan vuosikymmenten ellei vuosisatojen propagandan iskostamista ns. kulttuurisyistä, jotka tekevät isovenäläisistä erilaisia kuin länsimaalaiset - mutta myös erilaisia kuin ukrainalaiset, georgialaiset ja moldovalaiset.

Sen sijaan venäläiset uskovat voimaa. Sotilaallinen tappio on se, joka Venäjän pysäyttää - jo tuon tappion uhka toimii patoavana voimana. Ukrainan kohdalla tosin on jo myöhäistä ennalta ehkäistä, kun sota on käynnissä, ja myös patoamispolitiikka, jolla sota olisi voitu estää (tai rajata Donbasiin) on jo tämän sotanäyttämön osalta myöhäistä. Sotilaallisten tappioiden tuottaminen sen sijaan ei ole myöhäistä. Ne toimivat.

On kuitenkin virhe kuvitella, että Ukraina voi yksin lyödä Venäjän, ja että riittää kun muu Eurooppa vähän peesaa, lähettää lapasia ja villasukkia, valaisee maamerkkejä Ukrainan värein sekä sanoo lämpimiä sanoja. En tarkoita, että eurooppalaisten osoittama ennennäkemätön solidaarisuus ukrainalaisia kohtaan (joka tulee vastaan kaikkialla, missä olen viimeisen kuukauden liikkunut) olisi jotenkin turhaa. Ei ole. Mutta sotaa se ei tule ratkaisemaan. Sodan ratkaisee kyky tuhota venäläistä kalustoa - mitä kalliimpaa sen parempi - ja tappaa venäläisiä sotilaita ja mieluummin vielä kenraaleja.

Ukrainalaiset tekevät näitä asioita kyllä kiitettävästi - ja he saavat jonkin verran apua länsinaapureistaan ja kauempaakin. Panssarintorjunta-aseilla on ollut todella suuri merkitys - mukaan lukien niinkin halpa ase kuin ruotsalaisten lahjoittamat singot - ja turkkilaiset tullaan pitkään muistamaan Bayraktar-lennokeistaan, joista on jo sävelletty lauluja (sekä ukrainaksi että hempeämmin suomeksi), ja joiden mukaan on nimetty sotavauvoja.

Aika ei kuitenkaan ole Ukrainan puolella. Mitä pidempään sota jatkuu, sitä enemmän Ukraina tuhoutuu. Sen kaupungit jauhetaan raunioiksi, sen kansa joko kuolee tai päätyy pakolaisiksi, sen tuotantolaitokset räjäytetään, huoltoreitit lännestä katkotaan. Venäjä sen sijaan pystyy tuottamaan sekä tankkeja että ammuksia rajattomasti muutaman sodan tarpeisiin, kunhan saa korvattua sanktioiden myötä menetetyt länsimaiset komponentit kiinalaisilla ja intialaisilla. Eurooppalaiset maksavat tämän kaiken jatkamalla öljyn ja kaasun ostamista ylihinnoin Venäjältä. Joka kuvittelee Venäjän kaatuvan sanktioihin, hänen on hyvä vilkaista siihen, miten paljon asetuotantoa Iranilla ja Pohjois-Korealla on - ja riittää yhä hävyttömiin operaatioihin ulkomaillakin.

Mikäli Venäjää ei pysäytetä Ukrainassa - ja nimenomaan sotilaallisesti - se ei tule pysähtymään Ukrainaan. Seuraavina vuorossa ovat Moldova ja Georgia, sitten Suomi - ellei Venäjä sitten halua jo sitä ennen testata Naton viidennen artiklan pitävyyttä hyökkäämällä Baltian maihin tai Puolaan.

Minulta on viime viikkojen aikana kysytty usein, voiko Venäjä käyttää ydinaseita. Vastaus on hyvin yksinkertainen: totta kai voi. Venäjällä on maailman suurin ydinasearsenaali ja se muutti jokin aika sitten lainsäädäntöään niin, että ensi-isku on laillinen. Ei niin, että Venäjä erityisesti laeista piittaisi, omistakaan, mutta tämän asian nimenomainen muuttaminen on signaali - kirjoittamisen harrastajat tietävät, mihin viitataan Tšehovin aseella.

Oma arvaukseni on, että Venäjä tulee käyttämään joukkotuhoaseita. Se on käyttänyt niitä ennenkin rangaistuksetta - esimerkiksi kemiallisia aseita Syyriassa. Venäjä voi myös tahallisesti kokeilla seuraavaa rajaansa taktisella ydinaseella esimerkiksi jotain Ukrainan murtumatonta kaupunkia vastaan. Ukraina ei ole Naton jäsen, joten viidettä artiklaa ei aktivoida. Toki ydinaseisku aiheuttaa šokkivaikutuksia läntisessä maailmassa ja varmaan jostain kaivetaan lisää sanktioitakin, mutta mikäli tämä on kaikki, mitä Venäjän tarvitsee pelätä, silloin ydinaseisku ei ole pelkästään mahdollinen vaan todennäköinen.

Eri asia olisi jos Venäjä oikeasti joutuisi pelkäämään vastaiskua. Tuollaisella pelolla on toimiva pelotevaikutus. Toki vain jos vastaisku tapahtuisi sellaiseen kohteeseen, että se todella nöyryyttäisi Putinia. Eihän häntä haittaisi lainkaan jos isku kohdistuisi vaikkapa venäläisjoukkoihin jossain Ukrainassa. Venäjä valehtelisi kohteen olleen jo tyhjä iskun tapahtuessa. Surmansa saaneet saivat surmansa jossain muualla - tai ehkä heitä ei koskaan ollut olemassakaan.

Länsimaiden ongelma on tällä hetkellä se, että sotilaallinen pelote, joka kylmän sodan ajan patosi Venäjää ja piti kuuman sodan kehitysmaissa, on Putinin valtakauden aikana rapautunut. Putin ei ota Länttä enää tosissaan. Hän on raivoissaan siitä, että Neuvostoliiton viimeiset johtajat samoin kuin Jeltsin ottivat - ja kärsivät siksi geopoliittisia tappioita Lännelle. Putinin koko ohjelma perustuu siihen, että hän haluaa korjata nuo geopoliittiset tappiot laajentamalla Venäjän takaisin siihen laajuuteen, jossa se joskus oli - ja mielellään ylikin.

Koska pelote ei siis enää toimi, Lännen on pakko ennemmin tai myöhemmin tehdä jotain, mikä aiheuttaa Venäjälle sotilaallisia tai territoriaalisia tappioita ja siten palauttaa pelotteen. Valitettavasti ennen kuin tämä tapahtuu, Venäjä tulee eskaloimaan sotaansa Länttä vastaan (jollaisena Putin sekä Syyriaa että Ukrainaa pitää) niin monta kertaa, kunnes pistin ei enää kohtaa pehmeää vaan kovan kovaa vastassa.

Pahaa on siis luvassa. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Ukrainalaisten urheassa vastarinnassa on romanttinen viehätyksensä - ja kunhan Länsi ei heti taas veltostu, se saattaa vielä löytää itsensä uudelleen. Niin kuin sadun karhu, jonka kettu oli ovelilla valheillaan orjuuttanut, ja joka sai taikalaatikossa peilin, katsoi siihen, ja totesi: "Hei, minähän olen - karhu." 

Lännessä hoetaan yhtenään, että Venäjä on hiipuva tai korkeintaan keskinkertainen suurvalta, jonka talous on Espanjan tai Italian kokoluokkaa - ja sitäkin vain fossiilisten polttoaineiden hinnan vuoksi. Länsi ei kuitenkaan käyttäydy tämän hokeman mukaisesti vaan yhä uudelleen nöyristelee Venäjän edessä, koska Venäjällä on tarjota sitä, mitä Länsi viimeiseen asti välttelee: väkivaltaa, väkivaltaa ja väkivaltaa.