Ensimmäinen kuukausi Pakistanissa lähenee loppuaan. Jos loppuajat Brysselissä olivatkin aikaa vastaan juoksemista kaikenlaisten käytännön ongelmien kanssa, alkuajat Islamabadissa ovat sitä toisella tavalla: nurkan takana ei vaani takaraja ajolähtöineen, jonka jälkeen ei ole enää fyysisesti paikalla, mutta sen sijaan alkua hallitsee palapeli kaiken sen kanssa, mikä pitää ensin hoitaa ennen kuin jonkun toisen asian saa hoidettua. Ilman verkkaisesti eteneviä byrokraattisia rekisteröintiprosesseja ei saa pankkitiliä, paikallista puhelinliittymää eikä nettiä, ilman niitä taas on aika vaikea saada mitään muuta järjestykseen. Merkittävä virstanpylväs saavutettiin kuitenkin eilen illalla, kun allekirjoitin vuokrasopimuksen talonpuolikkaasta, josta on tarkoitus tulla tukikohtani seuraaviksi muutamaksi vuodeksi.
Lukija ihmettelee nyt tietysti, kuinka minulla on aikaa kiinteistöihin ja byrokratiaan, kun kolmannes Pakistanin pinta-alasta on tulva-aluetta ja 33 miljoonaa ihmistä jäänyt kodittomiksi tuhotulvien myötä. Niin pahalta kuin tulvat tiedotusvälineissä näyttävätkin, ne eivät ole kuitenkaan upottaneet Islamabadia sen enempää kuin mitään muutakaan Pakistanin suurkaupungeista. Tulvien alle on jäänyt lähinnä valtavat määrät tulvamaille rakennettuja maatalousyhteisöjä Induksen ja sen sivujokien alavilla mailla, jotka kuuluvat ihmiskunnan vanhimpiin ja tiheimmin asuttuihin maatalousalueisiin.
Pakistan on maailman viidenneksi väkirikkain valtio (Kiinan, Intian, Yhdysvaltain ja Indonesian jälkeen) ja kilpailee Indonesian kanssa suurimman muslimimaan tittelistä - Indonesiassa kokonaisväkiluku on suurempi ja se on siten suurin muslimienemmistöinen maa, mutta Pakistanissa suurempi osuus väestöstä on muslimeja. Molemmissa maissa toki uskonnollisten vähemmistöjen, erityisesti kristittyjen, luku lasketaan monissa miljoonissa, mikä on usein yllätys länsimaalaisille, koska maita niin usein tarkastellaan vain enemmistöuskontonsa kautta.Pakistan herättää Euroopassa kielteisiä mielikuvia, koska se pääsee uutisiin lähinnä silloin, kun maassa tapahtuu jotain pahaa - terrorismia ja ääriliikkeitä, Afganistanin ja Kashmirin konflikteja, luonnonkatastrofeja kuten säännölliset tulvat ja maanjäristykset. Koska ihmisiä on paljon ja he ovat tiheässä, heitä myös kuolee aina, kun jotain pahaa tapahtuu. Harvemmin tästä maasta Suomessa uutisoidaan mitään hyvää - ja silloinkin, kun niin tehdään, se tapahtuu jonkin pahan taustaa vastaan: esimerkiksi sankaritarinat Talibania vastaan asettuneesta teinitytöstä, hädänalaisten avustamisesta tai puiden istuttamisesta Himalajan ja Hindukushin rinteille - joiden paljaiksi hakkaaminen on muuten ollut vähintään yhtä suuri syy tuhotulviin kuin ilmastonmuutos.
Jos kuitenkin vertaamme Pakistanin itsenäisyysajan toteumaa niihin apokalyptisiin uutisiin ja ennusteisiin, joita maan kohtalosta länsimaissa vuodesta toiseen tuotetaan - Pakistanhan on aina epävakaa, aina talousvaikeuksissa, aina korruptoitunut, aina ihan kohta romahtamaisillaan - kiinnittää huomiota kaikki se, mitä ei ole tapahtunut. Pakistan ei ole romahtanut. Pakistan ei ole muuttunut kalifaatiksi. Pakistan ei ole useista sotilasvallankaappauksista huolimatta muuttunut täysautoritääriseksi valtioksi, vaan on läpi itsenäisyytensä säilyttänyt demokraattisen monipuoluejärjestelmän ja liittovaltiomuodon. Intia ja Pakistan eivät ole päätyneet ydinsotaan. Ja vaikka Taliban vuonna 2008 hallitsi laajimmillaan niin suuria alueita Khyber-Pakhtunkhwassa (ent. Luoteismaakunta), että sen nähtiin kolkuttelevan jo Islamabadin porteilla, tämäkin konflikti saatiin lopulta jotenkuten hallintaan. Tosin Talibanin voitto Afganistanissa kasaa uudelleen tummia pilviä myös Pakistanin paštualueiden taivaille.
Pakistanin suoriutuminen tässä kaikessa ei ole mikään mallisuoritus. Pakistan on koko historiansa ajan pysynyt poliittisesti epävakaana ja taloudellisesti köyhänä kehitysmaana, minkä vuoksi sillä ei olekaan kokonsa mukaista vaikutusvaltaa maailman asioihin. Sillä on itänaapurinaan ja itsenäisyysajan keskeisimpänä vastustajanaan jättiläinen, Intia, ja sen tähden se tukeutuu liittolaisenaan toiseen jättiläiseen, Kiinaan - etenkin kylmän sodan jälkeen, jolloin se koki Lännen pettäneen entisen liittolaisensa. Etelänaapurit Arabian niemimaalla ovat upporikkaita ja länsinaapuri Irankin Pakistania vauraampi, ja nuo maat kilpailevat keskenään ja ajoittain ottavat yhteen Pakistanin uskonnollisten liikkeiden rahoittamisessa.
Niinpä ainoa ilmansuunta, johon Pakistan on voinut projisoida poliittista ja sotilaallista voimaansa on vielä kaoottisempi ja köyhempi pohjoisnaapuri, Afganistan, jossa Pakistanin politiikka on seurannut patoamispolitiikan logiikkaa - ulospäin usein kyyniseltä näyttävää, mutta perustavoitteissaan johdonmukaista. Aina kun Pakistanin kontrolli Afganistanista on herpaantunut, ongelmat ovat vyöryneet sieltä Pakistanin omille alueille.
* * *
Ennen Brittiläistä Intiaa, jonka hajoaminen tuotti nykyiset Etelä-Aasian valtiot yhä vielä kiistanalaisine rajoineen, hallitsi suurinta osaa alueesta Mogulivaltakunta. Se oli keskiaasialaista alkuperää olevan muslimidynastian johtama keisarikunta, jonka perusti Babur, mutta joka sai hallintaansa koko Intian niemimaan sadoiksi vuosiksi, 1500-luvulta aina vuoteen 1858, jolloin britit syöksivät vallasta viimeisen mogulikeisarin, Bahadur Shah Zafarin, ja vähän myöhemmin omivat Intian keisarinnan arvonimen kuningatar Viktorialle. Sekä Intia että Pakistan ovat Mogulivaltakunnan jälkeläisiä, vaikka brittien lähdettyä niemimaa jakautuikin verisissä uskonsodissa hindujen ja muslimien johtamiin uusiin valtioihin.
Omana aikanaan Mogulivaltakunta oli se tarunhohtoinen valtakunta, jonka tunnemme tuhannen ja yhden yön saduista ja paljosta muusta tarustosta, jonka persialaiset ja arabit välittivät Eurooppaan. Tuo menneisyys on aina läsnä tätä maata katsellessa.
Intialaisen taruston kulkeutuminen Eurooppaan oli tietysti jo paljon Mogulivaltakuntaa - tai ylipäätään islamia ja kristinuskoa - vanhempi asia. Onhan Induksen ja Gangesin laaksoissa euraasialaisten sivilisaatioiden alkukoti, josta vaikutteet säteilivät kahteen suuntaan. Itäinen virtaus vei Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan, joissa se hybridisoitui Kiinan suurten jokilaaksojen itsenäisesti kehittyneeseen sivilisaatioon. Läntinen virtaus yhdistyi Lähi-idän ja Niilinlaakson niin ikään itsenäisesti kehittyneeseen hedelmällisen puolikuun sivilisaatioon, josta myös välimerellinen ja sittemmin eurooppalainen sivilisaatio kumpusi.
Pakistanista löytyvät Induksen kulttuurin muinaiskaupungit Mohenjo-daro (Sindissä) ja Harappa (Punjabissa) samoin kuin muinaisen Intian tärkeä muinaiskaupunki Taxila (pohjoisimmassa Punjabissa), joissa voi kokea olevansa tuntemamme sivilisaation alkulähteillä. Muistan 20 vuotta sitten Taxilassa käydessäni kokeneeni jonkinmoisen tajunnanjysäyksen, kun löysin raunioiden kaiverruksista niin hakaristejä, kaksitoista tähteä kehässä kuin myös kaksipäisen kotkan - kaikki ilmeisesti muinaisesta Intiasta peräisin olevia symboleja, jotka sittemmin ovat länteen kulkeutuessaan tulleet jos jonkinmoiseen käyttöön.
Hakaristi on muinoin ihmiskunnan alkuhämärissä elämän lähteenä palvotun auringon tyylitelmä, joka oli Euraasiassa laajalle levinnyt jo esihistoriallisena aikana, ja varsinkin Intiassa sai merkittävän uskonnollisen ja kulttuurisen merkityksen. Sitä on tosin aurinkosymboliikan lisäksi selitetty myös ilmansuuntien kuvauksena ja siten "kaikkivallan" symbolina. Se löydetään jo myöhäiskivikautisista lähteistä ja Induksen laakson sivilisaatiossa se oli runsaassa käytössä. Aasiassa se on yhä vieläkin onnen ja hedelmällisyyden symboli - Euraasian läntisimmissä osissa se sai sattuneista syistä hiljattain ikävän sivumerkityksen.
Kaksitoista tähteä kehässä, joka nykyisin yhdistetään EU:n ja sitä edeltäneiden Eurooppa-liikkeiden aatteeseen, on niin ikään muinainen symboli. Luku kaksitoista on ollut kulttuurista toiseen pyhä luku, minkä vuoksi sen voikin oman valintansa mukaan yhdistää moneen asiaan: jo muinaisista ajoista periytyvään astrologiseen tähtikarttaan, luojajumalattaren kruunuun (joka viittaa suoraan tähtikarttaan), pantheonin jumalten lukuun, alkuperäisiin Israelin heimoihin, apostolien lukuun, roomalaisen oikeuden tuomarien lukuun, tuntien ja kuunkierron lukuun, valamiehiin ja niin edelleen. Kahtatoista on pidetty täydellistymisen lukuna (sitä edeltää yksitoista, viimeinen hetki ennen täyttymystä). Joku joskus kertoi minulle, että kaksitoista tähteä ovat se viimeinen silaus, joka tarvitaan täytettäessä optimaalisella mosaiikkikuviolla eli mehiläiskennon muodolla katetun pinnan viimeinen jäljelle jäänyt tila. Toisin sanoen, täydellistämään muutoin epätäydelliseksi jäävä laatoitus. Ei siis liene ihme, jos se on astrologien lisäksi ollut tärkeä symboli temppeleitä ja palatseja rakentaneiden muurarien ammattikilloille.
Kaksipäinen kotka symboloi keisarikuntia jo pronssikauden assyrialaisilla ja heettiläisillä - minkä lisäksi sillä lienee ilmeinen yhteys Egyptin faaraoiden symboliin, Ylä- ja Ala-Egyptin yhdistymistä kuvanneeseen kuvioon, jossa korppikotkan ja kobran päät muodostavat ikään kuin kaksi päätä siivelliselle hahmolle. Myöhemmät kristilliset ja islaminuskoiset imperiumit perivät kaksipäisen kotkan muinaisilta edeltäjiltään. Nykyajan huuhaa-nationalistit voivat tietysti sepitellä kaikenlaisia omaa muinaisuuttaan korostavia tarinoita (tyyliin "serbit perustivat Induksen sivilisaation"), mutta heiltä jää silloin huomaamatta, että tuo muinaisuus on nimenomaan ihmiskunnan yhteistä ja koskee yhtä hyvin myös heidän naapurikansojaan.
* * *
Paljon äärellä siis olen täällä ja kaikessa ympärillä olevassa voi aistia ihmiskunnan historian havinaa. Käytän tätä aasinsiltana palatakseni omaan henkilökohtaiseen kokemukseeni. Minulle paluu Islamabadiin on samalla paluu kansainvälisen urani juurille. 20 vuotta sitten opiskelijana ja nuorena miehenä asuin täällä kuusi kuukautta ja tuo kokemus oli oleva ratkaiseva ponnahduslauta, josta päädyin sille ammatilliselle tielle, jolla yhä olen.
Pakistan ei tuolloin ollut ensimmäinen kokemukseni Etelä-Aasiasta, sillä olin tehnyt elämäni ensimmäisen Euroopan ulkopuolelle suuntautuneen matkani Intiaan jo 18-vuotiaana. Ei se ollut myöskään ensimmäinen kokemukseni islamilaisesta maailmasta, sillä olin niin ikään matkustanut Turkissa ja Tunisiassa jo 19-vuotiaana. Ennen Pakistaniin töihin saapumista plakkarissani oli opiskelijavuosilta jo kohtalainen kasa arabimaita, Kaukasiaa, Keski-Aasiaa ja Kaakkois-Aasiaa. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun asuin pidemmän aikaa eurooppalaisen kulttuuripiirin ulkopuolisessa maassa.
Olin tuohon aikaan myös hyvin köyhä. Työnantajani ei rahoittanut asuntoani, terveydenhuoltoani tai muitakaan sellaisia asioita, joita vakituisesti työsuhteiset pitävät selviöinä ulkomaankomennuksille lähtiessään. Vuokrasin palvelijalle tarkoitettua ullakkohuonetta paikalliselta kansalaisjärjestönaiselta (joka paljastui paitsi ahneeksi, myös kotityranniksi, joka mm. hakkasi omia palvelijattariaan). Huoneessa vilisi öisin rottia, torakoita ja muurahaisia. Ikkunan ulkopuolella puussa roikkuivat päivisin variksen kokoiset hedelmälepakot. Villisiat ja šakaalit tulivat öisin Margalla Roadin yli asuinalueille.
Kun laskeuduin Istanbulista saapuvalla lennolla tänne ensivalon aikaan, tunsin nostalgiaa jo automatkalla lentokentältä Islamabadin kaupunkiin. Taivaan utuinen punahehku, taivaanrannassa siintävät vihreät Margallakukkulat, taivaalle kohoavat haarahaukat, kaikkialla heräilevien varisten raakunnat, mainojen rääkäisyt ja kirskutukset. Kaikki tuo tuntui jollain oudolla tavalla tutulta, kuin kuuluisi johonkin entiseen elämääni. Ihmisten puhuma intianenglanti, eleet ja fraasit - ne tarttuivat kuin olisivat palautuneet pitkän tauon jälkeen jostain syvälle muistiin hautautuneesta. Eivät harkitusti ja tietoisesti vaan vaistomaisina reaktioina.
* * *
Islamabad ei ole kovin historiallinen kaupunki. Ayub Khan siirsi liittovaltion pääkaupungin Karachista ensin Rawalpindiin vuonna 1959 ja sitten tänne vuonna 1967 eikä Islamabadissa siten ole juurikaan vanhempaa kuin 60-70-luvuilla rakennettua arkkitehtuuria. Islamabad on insinöörien suunnittelema hallintokaupunki samaan tyyliin kuin Brasília. Koko kaupunki on luotu neliömäisten ruutujen kaavaan ja useimmilla ruuduilla on varsin tylsästi vain koodinimet: G-6, F-6, F-7, F-8, E-7 jne. Kullakin sektorilla on keskellään markaz, ostoskeskus, jossa on suuri keskittymä kauppoja ja liikkeitä. Lisäksi koko kaupungin halki kulkee itä-länsisuunnassa niin kutsuttu Sininen vyöhyke, joka on tarkoitettu liike-elämän keskukseksi, ja jota pitkin myös moderni joukkoliikennejärjestelmä (metro ja bussilinjat) kulkee.
Noin miljoonan asukkaan Islamabad ja sitä ympäröivä alue (mm. Margallakukkulat ja Rawaljärven pohjoisosa) muodostavat liittovaltion pääkaupunkialueen, samaan tapaan kuin Washington D.C., Mexico City tai Delhi omana osavaltionaan Intiassa. Heti osavaltiorajan takana kaupungin eteläpuolella on Islamabadia tuplasti suurempi Rawalpindi eli tuttavallisemmin Pindi (2 milj. asukasta). Pakistanilaisittain nämä ovat kuitenkin vain keskisuuria kaupunkeja. Vertailun vuoksi, Sindin osavaltion pääkaupungissa Karachissa on yli 15 miljoonaa ja Punjabin osavaltion pääkaupungissa Lahoressa yli 11 miljoonaa asukasta.
Parasta Islamabadissa ei olekaan kulttuuriperintö tai arkkitehtuuri vaan kaupungin vihreys. Asuinalueet ovat itsessään puutarhamaisia huvila-alueita, minkä lisäksi heti kaupunkia pohjoisessa rajaavan Margalla Roadin toisella puolella alkaa Margallakukkuloiden kansallispuisto, suuri ja luonnonarvoiltaan merkittävä matalien vuoriharjanteiden ja niiden väliin jäävien vehreiden laaksojen muodostama vaihteleva maasto täynnä eri metsätyyppejä, avoimempia kivikkoisia maastoja sekä villieläimiä. Villisika, muntjakki, kultašakaali, reesusmakaki ja intianpiikkisika ovat yleisiä. Lueskelin hiljattain espanjalaisen järjestön tekemää tutkimusta Margallan faunasta, josta kävi ilmi, että myös leopardi ja muurahaiskäpy yhä sinnittelevät alueella, vaikka entisaikaan yleinen paikallinen villilammas näyttää hävinneen sukupuuttoon.
Makakit tulevat yleisesti kukkuloilta alas kaupungin pohjoispuolisten moskeijojen alueille ja pohjoisimmalle asuinalueelle E-7:lle, jossa apinoita voikin nähdä yleisesti pieninä ryhminä - ja ne aiheuttavat kaikenlaista pikkuharmia ihmisten puutarhoissa riehuessaan. Myös lentäviäkoiria eli suuria hedelmälepakoita (nykyiseltä suomenkieliseltä nimeltään lenkkoja) näkyy kaupungin puutarha-alueilla yhä, vaikka minulla onkin tunne, että niiden määrä on paljon pienempi kuin 20 vuotta sitten.
Brysselistäkin tutut kauluskaijat ovat täällä vakiolinnustoa, samoin kaikkialla läsnä olevat intianvarikset, pihamainat ja haarahaukat, punaperä- ja töyhtöbulbulit, pensas- ja metsätimalit, mustadrongot, ruosteperälepinkäiset, harjalinnut, bramiinikottaraiset ja kolme lajia yleisiä Streptopelia-kyyhkyjä (palmukyyhky, turkinkyyhky ja intianturturikyyhky). Puutarhojen puista ja pensaista kuuluu pitkäpyrstöräätälin ja aasianrillin ääniä. Kukissa vierailee purppuramedestäjiä - urokset metallinsinisiä, naaraat vihreänkeltaisia.
Asunnossani tulee olemaan kaksi eri suuntiin osoittavaa terassia, joista moisia luonnonihmeitä voi katsella. Vuokraisäntä ehdotti sen tekemistä viinilasin äärestä, joten kovin ahdasmielinen hän ei ainakaan ole. Ja grillille olisi hyvä paikka, kunhan ehdin sellaisille ostoksille. Ensin on vuorossa koko liuta kiireellisempiä käytännön hankintoja.