keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Islamabadin joulu

Islamilaiseksi maaksi Pakistanilla on yllättävänkin joviaali suhtautuminen kristittyjen vuoden tärkeimpään juhlapyhään jouluun. Pakistanissa on toki vajaan puolentoista prosentin väestöosuus omia kristittyjä, minkä lisäksi pääkaupungissa Islamabadissa on kaltaisiamme ulkomaalaisia vierastyöläisiä. Sen lisäksi joulu näyttäytyy kuitenkin kaupallisessa ja hömppämuodossaan suurena kansanjuhlana myös islaminuskoisen enemmistön keskuudessa. Tätä edesauttaa se, että samaan yhteyteen on ajoitettu "suuren johtajan" Qaid-e Azamin nimissä vietettävä kansallinen juhlapyhä - Pakistanin perustaja Muhammed Ali Jinna nimittäin syntyi Jeesuksen tavoin 25. joulukuuta. Qaid-päivää seuraa koulujen talviloma, joka kuin sattumalta osuu yksiin kristityssä maailmassa vietettävien joulun ja uudenvuoden kanssa. Niinpä jo hyvissä ajoin joulukuun alussa kaupallinen ja yleishengellinen (mm. enkeleitä ja sen sellaista sisältävä) joulukrääsä täytti markazit (ostarit). 

Saudi-Arabiassa tai Iranissa sellainen ei olisi käynyt päinsä. Suurimmassa osassa muslimimaailmaa joulussa ei kuitenkaan nähdä mitään pahaa. Jeesuksella on islamin kaanonissa keskeinen osa - erona kristinuskoon vain kolminaisuusoppi kiistetään eli Jeesusta pidetään profeettana ja ihmisenä, ei Jumalan inkarnaationa. Kun kristinusko näkee Jumalan Sanan tulleen lihaksi Vapahtajan hahmossa, islam näkee samaisen Sanan tulleen maan päälle nimenomaan kirjaimellisen Sanan muodossa - Koraanissa, jonka säkeet muslimi näkee samalla tavoin maagisesti kuin kristitty näkee Jeesuksen olennon. Jos uskovilla muslimeilla on ylipäätään mitään joulua vastaan niin se kohdistuu yleensä enemmän kaupalliseen hömppään pakanaperinteistä omaksuttuine symboleineen (kuten pukki ja pyhät puut), ei siihen, että juhlitaan Jeesuksen syntymäpäivää. Toki tiukkapipot tuomitsevat ihmisen juhlimisen ylipäätään potentiaalisena jumalankuvan palvontana ja tuomitsevat siksi myös muslimimaissa vaihtelevasti levinneen tavan juhlia miladia, profeetta Muhammedin syntymäpäivää.

Jouluhömpässä näkyvätkin esikristilliset pakanaperinteet yhä varsin selvästi. Joulupukki on keskiajalla syntynyt yhdistelmä Anatoliassa vaikuttanutta Myran piispa Nikolausta ja eurooppalaisen pakanaperinteen demonista sarvipäistä pukkihahmoa, joka vuoden pimeimpään aikaan nousi jostain pelottelemaan tuhmia lapsia - ja jonka kintereillä usein kulki piiskaa heiluttanut pikku apulainen. Tontut ovat kesytettyjä ilmentymiä eurooppalaisen pakanaperinteen lukuisista paikkauskollisista henkiolennoista, joita pidettiin toisinaan alempina jumaluuksina - olentoina, joille piti uhrata ja jotka piti ottaa huomioon, mutta joita ei välttämättä varsinaisesti palvottu. Monissa kielissä tonttu ja haltia ovat synonyymejä. Joulukuusta on kristillisessä perinteessä selitetty siten, että kuusen oksat muodostavat ristinmerkin. Yhteys pakanaperinteen pyhiin puihin on kuitenkin aivan ilmeinen - etenkin kun pyhiin puihin oli tapana ripustaa uhrilahjoja ja toiveiden representaatioita, ja myös taivaankappaleiden liikkeet yhdistettiin hiitten ja karsikkopuiden sijoituspaikkoihin.

Pukkien ja tonttujen lisäksi jouluhömpässä seikkailevat muutkin henkiolennot - erityisesti korkeammat valo-olennot, enkelit, mutta myös vainajain henget, vaikka jälkimmäisille oli perinteisesti vähän ennen valon tuomista pimeään oma juhlansa - jota yhä ympäri maailmaa halloweenin ja kuolleidenpäivän tai kristillisemmin pyhäinpäivän muodossa vietetään. Lucian päivääkin täällä vietettiin - tosin lähinnä ruotsalaisten maahantuomana. On mielenkiintoista, että eräät maailman kiivaimmin protestanttisista maista ylläpitävät niin selvästi katolista pyhimysjuhlaa. Tosin Lucian hahmon ja palvonnan mielleyhtymät eräisiin pakanallisiin jumalatarriitteihin ovat ilmeisiä, joten sekin lienee sopinut hyvin kristillistämään väestön aiemmin tuntemia pakanapyhiä.

Kotikatuni päässä F-7-sektorilla on kirkko, ja kun se muina aikoina pitää varsin matalaa profiilia, joulupyhinä sen läsnäolon totisesti huomasi. Veisaus ja musiikki raikuivat sieltä läpi kaikki yöt. Olisin muuten mennyt katsomaan, mutta valkoisen miehen paikalla olo olisi helposti muodostunut paikallisille kristityille vähän turhan isoksi nähtävyydeksi. Ulkomaalaiset käyvät parissa erityisessä ulkomaalaisille suunnatussa kirkossa. Sinänsä sääli, mutta elämän realiteetteja jyrkkien sosiaalisten erojen yhteiskunnissa, jollainen Pakistankin on. Vietimme myös jouluillallisen ulkomaalaisten kesken.

Huomiota herättävä jouluperinne tässä maassa näkyy olevan kakkujen lahjoittelu, johon muslimitkin täysin rinnoin osallistuvat. Minullekin kertyi kuusi eri kakkua. Onneksi täkäläisessä tapakulttuurissa lahjoja voi jakaa eteenpäin ja varsinkin kakkujen kaltaiset ruokamuotoiset lahjoitukset oletetaankin jaettavan perheenjäsenten, työtovereiden, palkollisten, paikallisten köyhien jne. kesken.

Vaikka tänä vuonna joulu tuotti vain yhden vapaapäivän, tapaninpäivän, ehdin silti tehdä jotain myös lintujen eteen. Asensin terassilleni kaksi kulhoa, yhteen niistä ruokaa ja toiseen vettä. Ruokatarjoilu koostuu pysyvästä siemenseoksesta sekä vaihtuvista tähteistä - kaikki näyttää menevän pihapiirin linnuille kuin kuumille kiville. Tätä oli selvästi odotettu. Pihamainat ja metsätimalit ovatkin käyneet säännöllisesti hakkaamassa nokillaan olohuoneeni ikkunoita ja tuijottamassa minua vaativasti, mikä antoi ymmärtää, että edellinen asukas on todennäköisesti ruokkinut lintuja.

Oli hauskaa seurata ikkunoiden takana kameran kanssa, keitä ruokinnalle tulee. Jo ensimmäisenä päivänä ilmaantui alkuun kyyhkyjä: ensin pihassa aina hengailevia palmu- ja turkinkyyhkyjä, sitten myös isompia puluja, joiden joukossa yksi kaunis valkoinen, heikosti tummatäpläinen yksilö, joka näyttää käyvän joka päivä. Ikkunoita nokkineet mainat ja timalit olivat alkuun varovaisia, mutta kunhan niistäkin ensimmäinen uskaltautui ruokinnalle, pato murtui ja kokonaisia parvia alkoi käydä siinä yhtenään. Myös punaperäbulbulit ja varpuset ilmaantuivat nopeasti apajille. Silloin tällöin paikan valtaavat intianvarikset, mutta koska ne eivät siemenistä perusta, ne käyvät lähinnä juomassa ja jättävät paikan sitten taas pienemmille linnuille - ja hyvä niin. Jyviä riittää jouluaamun varpusille, kyyhkyille, mainoille, timaleille ja bulbuleille. Ja kauluskaija kävi jo aidalla saakka, mutta pelästyi kameraani - toivottavasti jatkossa sekin uskaltautuu myös kipoille.

Kävin joulupyhinä myös ulkoiluttamassa Suomesta tuomaani Swarovskin kaukoputkea Rawaljärven rannoilla. Putken avulla oli viimein mahdollista määrittää, mistä lajeista järven keskellä ja itäosan särkillä viihtyvät vesilintu-, kahlaaja- ja lokkiparvet koostuvat. Sorsalinnut olivat tällä kertaa kahta lajia - harmaasorsia ja haapanoita. Kahlaajista suurin osa osoittautui valkovikloiksi. Lokit taas olivat melkein kaikki naurulokkeja, mutta joukossa kolme komeaa mustapäälokkia ja kaksi tiibetinlokkia. Satojen jaavanmerimetsojen lisäksi oli kymmeniä tavallisia merimetsoja. Harmaahaikaroita oli kymmenittäin, jalo-, silkki- ja pikkujalohaikaroita pienempiä määriä. Mainitsemisen arvoista oli myös, että järvellä viiletti varsin suuria määriä haarapääskyjä ja rannoilla puolestaan oli valtavia parvia intianmainoja. Myös keltavästäräkkejä liikuskeli rannoilla - alalaji beemaa.

Tulee olemaan mielenkiintoista havaita, onko järven talvehtiva lintumassa luonteeltaan pysyvää vai vaihtuvaa. Toisin sanoen, seuraavan kerran mennessäni putken kanssa järvelle, kohtaanko siellä samat lajit ja samoja määriä, vai ovatko linnut vaihtuneet. Se antaa myös viitteitä siitä, missä määrin niitä häiritään.

tiistai 20. joulukuuta 2022

Kylpevien sinipyrstöjen puro

Viikonloppuna viidakko veti minua puoleensa ja niinpä puinkin jo aamukuudelta Suomesta tuodut villapuseron, baijerilaishatun ja vaelluskengät ja suuntasin erään eläkkeellä olevan majurin kanssa Margallakukkuloiden poluille. Kohteena oli eräs tietty vuoripuron mutka, suojainen paikka, jossa kristallinkirkas vesi soljuu kivien lomassa ja puiden oksat kaartuvat puron ylle, valon siivilöityessä latvusten läpi kirkkaiksi laikuiksi, joiden kohdalla vesi kimmeltää ja linnut paljastavat värinsä. Majuri tiesi vuosikymmenten kokemuksesta, että kyseinen paikka on lintujen suosima juoma- ja kylpypaikka, kunhan vain olisimme siellä viimeistään seitsemältä ja sitten odottaisimme hiljaa.

Jo matkalla purolle tuli polun varsilla vastaan kaikenlaista mielenkiintoista: metsätimaleita oli liikkeellä suurina kymmenten yksilöiden klaaneina ja kashmirinuunilintujen kutsuääniä kaikui puista kaikkialla. Jo ennen purolle saapumista näimme parin teräsfasaaneja, kohta toisenkin pienen ryhmän.

Sitten odotimme kärsivällisesti asemissamme kokoon taitettavissa retkituoleissa, jotka oli tuotu repussa, koska aamuvarhain kivet ovat kylmiä istua - liikkuminen taas pelottaisi linnut. Ja odotus palkittiin. Kohta ilmaantuivat ensimmäiset linnut veden äärelle - yleisiä lajeja, kuten kashmirinuunilintuja, himalajansieppokerttuja ja harmaatalitiaisia. Ensimmäisessä isommassa aallossa saapui myös himalajansinipyrstöjä. Laji on splitattu taigalla laajalti pesivästä jälkeläislajistaan sinipyrstöstä, joka esiintyy kesäisin Suomessakin, erityisesti Kuusamossa ja Kainuussa. 

Himalajalla saman suvun lajeja on useampiakin. Kuten monissa muissakin linturyhmissä, jääkausien jälkeen nimenomaan Himalajan linnusto on täyttänyt taigaa, joka niin laajana habitaattina on suhteellisen nuori - pleistoseenikaudella suurin osa kyseisestä alueesta oli vielä suurnisäkäslaumojen laiduntamaa aroa. Niinpä monet taigan lajeista ovat peräisin Himalajan linturyhmien menestyksekkäimmistä lajeista, jotka ovat joko kylmänkestävinä tai muuttomatkaan kykenevinä pystyneet kolonisoimaan jääkausien jäljiltä vapautuneita pohjoisia habitaatteja. Euraasialaiset arolajit, jotka muinoin olivat käsittämättömän runsaita, ovat puolestaan vetäytyneet kansoittamaan havu- ja sekametsävyöhykkeen jäljellä olevia avoimia habitaatteja - ja niistä on siksi tullut usein yleisiä ihmisen muokkaamissa maatalous- ja puutarhaympäristöissä. Kylmäarojen linnuille, kuten kottarainen, kiuru, mustavaris, kelta-, mänty- ja niittysirkku ja monet muut, on luonteenomaista se, että ne kykenevät elämään joko paikkalintuina tai lyhyen matkan muuttajina mutta tarvittaessa myös siirtymään valtavinakin talviparvina tuhansien kilometrien päähän Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan mikäli sääolosuhteet aroilla muuttuvat liian ankariksi - kuten ne Euraasian sisäosissa joka talvi muuttuvat, kun taas Pohjois-Euroopan kaltaisilla laidoilla voi vielä sinnitellä jos vain ruokaa on.

Mutta palataanpa taas Himalajan metsiin ja sieltä Margallakukkuloille, jonne Himalajan metsälinnut tyypillisesti laskeutuvat talven ajaksi, kun korkeammilla seuduilla on jo lumi maassa. Sinipyrstöjä tuli omalle väijyllemme kahdessa eri lintuaallossa - ja näimme niiden kylpevän vuoripuron kirkasta vettä läiskytellen. 

Erityisesti odottamamme näytös oli kuitenkin teräsfasaanien laskeutuminen rinteiltä purolle juomaan. Ne tulivat pienissä ryhmissä, ryhmä kerrallaan. Ensimmäinen ryhmä oli niin säikky, ettei antanut kuvata itseään, mutta jo seuraava ryhmä vietti purolla pitkän aikaa, loisteliaasti näytillä. Teräsfasaani on yksi kolmesta Margallakukkuloilla tavattavasta fasaanilajista - töyhtö- ja harmaafasaanin lisäksi. Korkeammalla Murreessa ja Ayubiassa lajeja on vielä lisää, majesteetillisia himalajanmonalia ja kashmirintragopaania myöten. Teräsfasaani lienee saanut suomenkielisen nimensä uroksen tumman metallinsinisestä yläpuolesta - alapuoli taas on hopeanharmaa. Naaras on ruskea ja suomukuvioinen. Molemmat hyvin elegantteja, kuten tietysti fasaaneilta sopii odottaakin.

Fasaanien ja sinipyrstöjen lisäksi näimme monia muita mielenkiintoisia metsälintuja: harmaavatsaviuhkoja, kivikkoleppälintuja, punanokkabulbuleja, aasianrillejä. Tosin rilleistä puheen ollen, niitä - samoin kuin yleensä hyvin runsaita töyhtöbulbuleita - oli tällä kertaa liikkeellä silmiinpistävän pienissä määrin, kun sen sijaan metsätimaleja oli pilvin pimein. Tällä on merkitystä, sillä metsätimalit liikkuvat omissa klaaniperustaisissa laumoissaan, kun taas rillit ja bulbulit tyypillisesti suurissa sekaparvissa - lintuaalloissa - jotka ovat metsälinnustuksen suola ja sokeri, niiden mukana kun matkustavat yleensä myös epätavallisemmat lajit.

Palatessamme alemmas näimme kaksi isohkoa parvea naamioviidakkoharakoita, joka on Margallan erikoisuuksia. Ne näyttivät suosivan erityisesti toista tunnettua lintujen juomapaikkaa, ryteikköiseen notkelmaan kätkeytyvää lähdettä.

Alkuiltapäiväksi menimme D-12-sektorin kuiville aromaille. Vaikka kyseinen Istanbulin laita-alue on nyttemmin kovaa vauhtia täyttymässä keskiluokkaisesta asutuksesta, siellä on vielä jäljellä laajoja alueita avomaata, joka on erityisesti petolintujen suosiossa. Satojen haarahaukkojen lisäksi siellä olikin läsnä samalla paikalla vuosittain talvehtiva arohiirihaukka, samoin liitohaukka. Pikkulinnustoa dominoivat kymmenet pihataskut, muutamat riisikirviset, ruso- ja aropriiniat. Kaksi harmaafrankoliinia lensi pärpättäen avomaan yli ja kenttähyyppä kiekui. Harvinaisin D-12:ssa näkemämme laji oli kuitenkin komeasti yli lentänyt mustahaikara, joka näyttää olevan paikallinen rariteetti. Onneksi minulla oli esittää valokuvatodisteet.

Loppuiltapäivä kotiterassillakin oli antoisa, sillä sitä tuli tervehtimään helmiselkätikka pihapuuhun. Uusi pihapinna ja samalla vuodari.

lauantai 17. joulukuuta 2022

Hangista henkiin

Edellisen postauksen jälkeen luminen talvi Helsingissä vain yltyi. Paksut nietokset peittivät valkovaippaansa myös hiljaisen Kurkimäen, jossa vietimme hiljaiseloa seuraavan viikon, paitsi milloin matkustimme luonnonvoimia uhmaten keskustaan puolisoni suosikkikahvilaan Kappeliin tai Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa oli japanilaisten puupiirrosten näyttely - tai milloin kävimme syömässä seudun viimeisessä edullisessa laatupaikassa, Itäkeskuksen Newruzissa, jossa lampaanpotka yhä maksaa vain 12 € ja puolikas grillikana kympin.

Hankien valkaisemissa metsiköissä jatkui myös vilkas urbaani villielämä - rusakoita kaikkialla, kettuja ja kauriita, käpylintujen pikkuparvia, punatulkkujen haikeita vihellyksiä, naakkojen ja harakoiden talviparvia. Itsenäisyyspäivänä Kontulassa sirisi tilhiä. Itsenäisyyspäivää vietimme vähäeleisin juhlallisuuksin kasslerin ja Douron ääressä. Loppuillasta tosin kaivettiin esiin myös ahvenanmaalainen Ö-rommi ja venezuelalainen Diplomático. Pari päivää myöhemmin vietettiin iltaa minun puolellani. Douroa löytyi yhä. Kanadalaisvieras toi mukanaan bolivialaista viiniä. Kaapistani löytyi myös japanilaista Akashi-viskiä, joka pullo on tehnyt pitkän matkan rotterdamilaisesta viskien erikoisliikkeestä. Kannatti pihdata sitä Brysselissä.

Sunnuntaiaamuna lähdin lopulta laukut täynnä ruisleipää ja Fazerin suklaata sekä sen verran kirjoja kuin 29 kiloon sai mahtumaan. Bussilla Vantaalle, lentäen Istanbuliin, siellä ehdin vielä ostaa lokumeja ja teetä, ja sitten yön yli Islamabadiin. Laskeuduttuani aamuviideltä ja päästyäni asunnolleni sain havaita, että kahden poissaoloviikkoni aikana Islamabadissa oli tapahtunut ilmastonmuutos: päivät ovat yhä aurinkoisia ja leutoja mutta öistä on tullut hyisen kylmiä. Täällä - kuten suurimmassa osassa maailmaa - taloja ei rakenneta suomalaiseen tapaan lämmönpitäviksi, joten sisällä palelee. Lämmitys taas maksaa nykyisillä sähkönhinnoilla maltaita. Osa puista on saanut keltaisen tai punaisen värin, mutta suurin osa pysyy vihreinä yli talven. Vuoristolintuja on tullut alemmas - niinpä minua tervehti saapuessani pihapuussa viuhahteleva harmaavatsaviuhko luonteenomaisine vihellyksineen.

Pihamainat ja metsätimalit käyvät silloin tällöin hakkaamassa olohuoneen ikkunoita ja tuijottamassa minua vaativasti. Ilmeisesti edellisellä asukkaalla on ollut tapana antaa linnuille ruokaa. Minulla ei minkäänlaista lintulautaa vielä ole, mutta koetin antaa jouluaamun varpusille, mainoille, bulbuleille ja timaleille kuivaksi menneitä leivänmuruja ja vanhaksi menneitä jämiä täkäläisestä talviherkusta, joka tehdään porkkanasta, voista ja sokerista. Ongelmana on vain se, että taivaalla alati kaartelevat haarahaukat näkevät kaikkinäkevillä silmillään korkeuksista kaiken eikä edes leivänpala ole liian halpa-arvoinen niille syöksyä taivaalta terassilleni ja tapella siinä jämistä pikkulintujen suureksi kauhistukseksi. Ja milloin haukat sitä eivät tee, intianvarikset toteuttavat saman.

Tänään kukkivaa pihapuuta kolusi kaksi pitkäpyrstöräätäliä ja kashmirinuunilinnut päästelevät korkeammissa puissa hieman lespaavaa kutsuääntään. Kauluskaijojakin viiletti tätä kirjoittaessani yli. Ne harvoin pysähtyvät pihassani, vaikka ylilentävinä näenkin niitä päivittäin.

Yliluonnollisia asioita näkevän kolumbialaisen ystäväni mukaan en asu asunnossani yksin, vaan täällä liikuskelee henkiolentona noin kuusikymppinen valkeaan pukeutunut mies. Liekö sitten kyseessä alakerrassa asuvan vuokraemäntäni, kirjailijan ja leskirouvan, hiljattain edesmennyt aviomies, joka oli valtion virkamies ja taloon hyvin kiintynyt. Parempi kai olisi, mitä nopeammin vainajain sielut menisivät valoa kohti, mutta jos täällä joku viipyilijä kuljeksii, ei minulla siitä ole toistaiseksi havaintoja eikä siten haittaakaan.

Marraskuussa aloin lukea kollegani minulle lainaamaa Elif Shafakin romaania The Forty Rules of Love (ilmestynyt vuosikymmen sitten suomeksi nimellä Rakkauden aikakirja), joka kertoo suufilaisista mystikoista - Jalaluddin Rumista ja Shams Täbrizläisestä. Nykyaikaan sijoittuvassa rinnakkaistarinassa amerikkalainen kotirouva ja kustantamon arvioija elää omaa neljänkympin kriisiään ja alkaa etsiä itseään - ja rakkautta. Shafak on turkkilainen nainen, joka on syntynyt Strasbourgissa ja elää nykyään puoliksi Lontoossa ja puoliksi Istanbulissa. Kiehtovaa kirjassa on se, että se tuntuu päivästä toiseen ottavan esiin samoja teemoja, jotka ovat juuri olleet esillä keskusteluissani puolisoni kanssa. Ja samana iltana kun kolumbialainen ystäväni oli kertonut minulle asunnossani näkemästään hengestä, oli kirjassa vuorossa luku vainajien henkiä näkevästä tytöstä Kimyasta, jonka Rumi adoptoi.

Taikuriprinssin maailmankuvassa on selvää, miksi näin tapahtuu. Tieteellisessä maailmankuvassa kyse lienee sen sijaan siitä, mihin asioihin mieli kulloinkin kiinnittää huomionsa. Kun jokin tulee vastaan yhtä kanavaa pitkin, pian saman kohtaa myös lukemassaan kirjassa, radiosta sattumalta kantautuvassa laulussa, yhteydenotossa tuttavalta, josta ei ole kuullut mitään vuosiin, ja niin edelleen. Jotenkin tähän tapaan ympärillämme oleva maailma, johon tietoisuutemme ulottuu, lähettää meille viestejään. Jotkut sattumanvaraisia ja yhdentekeviä - toiset tärkeämpiä ja syvempiä.

Toistaiseksi Shafakin kirja on ollut hienoa luettavaa - monellakin tasolla - mutta yhdessä luvussa minua eivät voineet olla ärsyttämättä virheet, mitä tulee Bagdadin oloihin. Kylmä luminen talvi olisi mennyt läpi, jos kyse olisi ollut Konyasta, johon tarina Bagdadista siirtyy, mutta Bagdadissa ei moisia talvia koeta - enkä usko, että sellaisia siellä oli 1200-luvullakaan. Myös peukaloisen valinta laululinnuksi, joka muka muuttaisi Bagdadista talvea pakoon ja palaisi keväällä, on epäonnistunut. Noilla leveysasteilla peukaloinen on vuoristoalueiden paikkalintu.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Grilliä ja taidetta Suomessa

Adventteja eletään ja jo tultiin joulukuuhun. Olen kaksi viikkoa Suomessa, jonne tulin tavan mukaan Istanbulin kautta viikko sitten. Talvi on tullut tänä vuonna Suomeen varhain. Jo marraskuussa oli yli kymmenen astetta pakkasta ja metrin lumikinokset maassa. Eikä vain pohjoisessa vaan Helsingissä. 

Olen tällä matkalla jumissa Helsingissä, koska autossa ei ole talvirenkaita ja julkinen liikenne Suomessa on niin kallista, ettei ilman yksityisautoa ole varaa matkustaa. Hädin tuskin on varaa matkustaa metrolla keskustaan ja takaisin. Myllypuron alikulun remontti jatkuu jo toista vuotta ilman mitään merkkiä valmistumisesta, joten pääsy pois vaatii joko seikkailua Kontulan levottomille konnuille, uuvuttavaa tarpomista pitkää mäkistä kiertotietä Metropolian kautta tai vaarallista oikotietä paksussa lumessa metroradan kautta siltojen ali, jänisten ja kettujen poluilla. Sittenkin herää kysymys, kannattaako maksaa 2,80 € yhteen suuntaan. Kontulastakin on nyt lakkautettu postin lähetyspiste, joten lähin paikka löytyy nyt Itäkeskuksesta, jonne kesällä kävelee kepeästi, mutta talvella herää kysymys, onko valokuva-albumin lähettäminen jouluksi Kolumbiaan sen vaivan arvoista, joka palvelujen piiriin pääsemiseksi tarvitaan.

Juuri ennen Suomeen lähtemistä sain editoiduksi valmiiksi romaanisarjani toisen kirjan, Elysionin, suomenkielisen version, joka on nyt saatavissa verkkokaupasta täällä. Ehtii hyvin pukin konttiin - ainakin omaan suomalaiseen osoitteeseeni se tuli alle viikossa, vaikka painotalo onkin Saksassa ja verkkosivu varoittelee viivästyksistä. Myös ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan, voi tilata samasta paikasta.

Suomessa olen grillannut lihaa hankien keskellä. Belgian päiviltä oli jäänyt yhä puulaatikollinen ranskalaisia, espanjalaisia ja portugalilaisia viinejä, jotka lihan kanssa sopivat. Pakistanissa viini on aikamoinen harvinaisuus - kun paikallisen Murree-oluen saaminenkin vaatii erityismanööverejä. Useimpien muiden kuviteltavissa olevien asioiden edulliset hinnat toki tuovat hieman lohtua tipattomaan elämään.

Toinen asia, jota olen Suomessa tehnyt, on tietysti hengailu puolisoni kanssa - nyt kun sellainen kerran on olemassa. Onneksi hänkin on oppinut arvostamaan hyvää punaista lihaa eikä halveksu hyvää viiniäkään. Olemme myös käyneet keskustan kahviloissa ja ravintoloissa kuin parempikin väki, hankkineet talvitakkeja ja pitkiä alushousuja Suomen ilmasto-olojen kestämiseen, ja uhrasimme yhden kokonaisen päivän taiteelle käyden läpi kolme eri näyttelyä. Ateneum näyttää olevan "tilapäisesti" suljettu - kevääseen asti (!). Onneksi Amos Rexin näyttely belgialaisen Hans op de Beeckin töistä oli hieno, herkistäen puolisoni piirtämään minulle oman mystisen taideteoksensa. Op de Beeckin kuolleiden karuselli (oikealta nimeltään Danse macabre) tarjosi meille varsin aavemaisen déjà vu -elämyksen, koska olimme törmänneet täsmälleen samaan työhön kesällä 2021 Bruggessä. Siitä taisi olla maininta tässä blogissakin.