Heilahdus Hellaaseen

Piipahdin pikavisiitillä Kreikassa. Puolisollani on lista paikoista, joissa hän haluaa käydä kanssani. Kahden viime vuoden aikana olemme matkustaneet yhdessä jo parissakymmenessä Euroopan ja yhdessä Pohjois-Afrikan maassa.

Tällä kertaa meillä oli viikonlopusta ja kolmesta lomapäivästä muodostuva viiden vuorokauden aikaikkuna, joten katsoimme netistä, mihin pääsisimme tuoksi ajaksi Helsingistä käsin niin, että lähtö olisi mahdollisimman varhain lauantaina ja paluu mahdollisimman myöhään keskiviikkona. Matkakohteen pitäisi myös edustaa ilmastollisesti Helsinkiä selvästi suotuisempia oloja, joten esimerkiksi Tallinna, Tromssa ja Kiiruna pudotettiin pois. Málagaan olisimme päässeet selvästi alle satasella ja Kanarialle vähän yli satasella - noissa hintaluokissa Kanarialta olisi varmimmin löytänyt kesäisen ilmaston. Mutta kun viime vuonna jo kiersimme Iberian niemimaan ja puolisoni halusi uuden maan listoilleen, valikoitui lentokohteeksi Ateena. 

Ateenasta pääsisi lisäksi puolisoni listalla olleelle Mykonokselle. Varoitin kyllä, etteivät Kreikan saaret ole talvikohde eikä siellä ole talvella kovin lämmintä. Olin myös hieman skeptinen sen suhteen, kannattiko niin monta tuntia lyhyestä matkastamme käyttää lautalla saarelle ja sieltä takaisin - tai vaihtoehtoisesti lauttoihin nähden tuplahintaisiin lentoihin, jotka edellyttäisivät matkustamista lentokentälle ja lentokentältä pois molemmissa päissä - koska olisihan Ateenassa yksistäänkin, saati ympäröivässä eteläisessä manner-Kreikassa, riittänyt nähtävää paljon pidemmäksi ajaksi kuin meillä käytössä ollut. Mutta jos kerran oli säädetty, että menisimme Mykonokselle, niin Mykonokselle mentiin, ja mikäs siinä; se oli minulle uusi saari.

*   *   *

Ateena oli vielä hiljattain ennen matkaamme kärsinyt lumimyrskystä ja se oli yhä matkamme aikana nähtävissä Attikan korkeammissa osissa sekä Boiotiassa, joissa oli kinoksittain lunta. Tullessamme Ateenaan sinne kuitenkin oitis siunaantui terassikeli. Hyödynsimme. Ruoka ja viini Plakassa olivat hyviä ja Ateenan hintataso suuri helpotus Suomessa vietetyn viikon jälkeen. Kaikki oli edullista. Syntagmalla oli enemmän poliiseja kuin mielenosoittajia, vaikka jokin lakko oli taas meneillään. Graffitit julistivat: "Jos haluat sanoa 'rakastan sinua', sano mieluummin 'vittuun poliisit'." 

Puolisoni oli valinnut asuinsijaksemme pyhän tulen, kotilieden ja perhe-elämän jumalattaren, ikineitsyt Hestian (roomalaisten Vestan) mukaan nimetyn paikan vastapäätä sodanjumala Areioksen (roomalaisten Marsin) mukaan nimettyä puistoa.

*   *   *

Seuraavana päivänä lähdimme edulliseen hintaan vuokratulla Nissanilla ajamaan Attikan ja Boiotian halki Delfoihin. Olihan siellä käytävä, sillä siellä vaikutti aikoinaan maailmanhistorian kenties tunnetuin ja vaikutusvaltaisin näkijätär, Pythia, joka parhaiten tunnetaan Delfoin oraakkelina. Oraakkelista tuli ja hänen ympärilleen syntyi kokonainen instituutio, jolta tulivat sittemmin kuulemaan mystisiä neuvoja valtiomiehet, kruunupäät ja sotapäälliköt kaukaisistakin maista. Pythian uskottiin pystyvän kanavoimaan itse jumala Apolloa, joka jo varhaisteininä oli ensi sankartekonaan surmannut lohikäärme Pythonin.

Oraakkelien neuvot ovat kuitenkin henkilökohtaisia ja monin arvoituksin verhottuja, joten mikäli puolisoni tai minä itse sellaisia Delfoista saimme, sitä ei sovi blogissa kaikelle maailmalle kertoa. Sitä paitsi on syytä muistaa se kaikista taruista tuntemamme monomyyttinen juonisäie, jossa ennustuksiin sisään rakennetut ansat toimivat joko harhaan johdattavina virvatulina tahi harhaiseen itsevarmuuteen tuudittavina hybriksinä niille, joiden sydän ei ole oikeamielinen eikä valmis viestejä kuulemaan. Muistakaamme Akilleen kantapäätä tai Macbethin kolmelta noidalta saamaa vakuutusta Dunsinanen kukkulalle kävelevästä Birnamin metsästä ja naisen synnyttämästä miehestä. Taruperinnetietoinen Tolkien tietysti seurasi varioiden kaavaa - metsä käveli Rautapihaan eikä Angmarin noitakuninkaan surmaaja ollut mies laisinkaan.

Profetioiden - myös pyhissä kirjoissa esiintyvien - luonteeseen kuuluu, että ne kätkevät sisäänsä monitulkintaisia säikeitä, jotka voivat olla viisaita oikeissa käsissä, mutta lietsovat helposti väärämielisiä harhaan. Ja vaikka olisi sekä oikeamielinen että seuraisi oikeaa lankaa, voi päätyä silkan unohduksen vuoksi ei-toivottuihin lopputulemiin. Eleusiin ja Ateenan sankari Theseus surmasi Minotauroksen, löysi suopean Ariadnen lankaa seuraamalla ulos labyrintistä ja päätti Kreetan kuningas Minoksen tyrannian. Vaan kun hän purjehti voittajana Knossoksesta takaisin kohti minolaisesta tyranniasta vapautunutta Ateenaa, hän unohti vaihtaa purjeet punaisista valkoisiin ja siten lietsoi kuningas Aigeioksen syöksymään kuolemaansa sittemmin nimellään tunnetun meren aaltoihin. 

Myytit teroittavat mieliimme, että vaikka sankaruus on kaikin puolin kannatettavaa, sillä se miellyttää jumalia, viime kädessä kohtalo kuitenkin tapahtuu siten kuin on päidemme yli säädetty. Ylinen pätee myös alisessa ja alinen ylisessä.

Tähän väliin sopii siteerata niinkin autoritatiivista lähdettä kuin Wikipediaa: 

Muinoin Delfoin ajateltiin olevan maailman keskus. Tarinan mukaan Zeus laski lentoon kaksi kotkaa, yhden kummaltakin maailman laidalta, toisen idästä ja toisen lännestä. Paikkaan, jossa kotkat kohtasivat, heitti Zeus pyhän kivipaaden, omfaloksen, osoittamaan maailmannapaa.

Myyttien mukaan Delfoissa harjoitettiin alun perin maan jumalattaren Gaian sekä maanjäristysten aikaansaajan Poseidonin palvontaa. Tarun mukaan Gaian pyhäkköä vartioi valtava käärme, Python, joka oli Gaian lapsi. Apollon kuitenkin surmasi käärmeen ja asetti pyhäkköön oman papittarensa. Samalla Apollonin kultti korvasi paikan vanhemmat kultit. Napakivi omfalos oli ilmeisesti eräs muistuma maan jumalattaren kultista. Mytologiassa paikan uusi nimi Delfoi tuli Apollonin delfiineihin viittaavasta lisänimestä Delfinios. Se saattaa kuitenkin tulla myös (maan) "kohtua" tarkoittavasta muinaiskreikan sanasta delfys.

Apollon jakoi Delfoin veljensä Dionysoksen kanssa. Joka talvi, kun Apollon lähti kolmeksi kuukaudeksi hyperborealaisten maahan, Delfoi jäi Dionysoksen ja tämän seuralaisten mainadien haltuun. Kulttiin liittyi orgiastisia ulottuvuuksia ja se muodosti voimakkaan vastakohdan tyynelle Apollonin kultille.

Teemaa sivuten, kävimme tietysti myös Eleusiissa, jossa Theseus tuli tehneeksi vähän varioiden saman kuin Apollo Delfoissa. Eleusis oli eleusisen riitin, Eleusiin mysteerien, alkukoti. Elysion saisi sen sijaan odottaa säädettyä päivää. 

Thebassa meitä kohtasi lumeen hautautunut kaupunki, vaikkakin lämmin kahvila. 

Delfoissa sen sijaan oli lumetonta ja kaunista, tuhannet linnut lauloivat ja parveilivat pyhän lähteen ja puutarhojen ikivanhoissa puissa - kallionakkeli huuteli jyrkänteiltä. Parnassoksen huippu hohti lumettuna. Katselimme auringonlaskua rotkon rinteellä olevan ravintola Astran terassilta.

Eleusiin mysteereistä siteeratkaamme taas Wikipediaa: 

Eleusiissa mysteerit kestivät kolme kokonaista päivää, boedromion-kuun päivät 20-22. Niiden ohjelmaa ei kuitenkaan enää tiedetä varmuudella päivän tarkkuudella. Alussa osallistujat puhdistautuivat ja rukoilivat. Myös paasto päättyi. Juhliin on liittynyt todennäköisesti musiikkia, tanssimista ja tanssien seuraamista, syömistä ja juomista sekä mahdollisesti myös orgiastisia piirteitä. Ainakin naiset nauttivat puolanminttua sisältänyttä kykeon-juomaa. Sen on esitetty olleen jonkinlainen enteogeeninen päihde, sillä joidenkin tutkijoiden mukaan siinä on mahdollisesti käytetty torajyvää.

Mysteerien päätapahtuma (epopteia) sijoittui todennäköisesti boedromion-kuun 20. ja 21. päivien väliseen yöhön. Se järjestettiin pimeässä soihtujen valossa, mikä lisäsi mysteerijuhlan tehoa. Vihittävät astuivat Eleusiin Demeterin temppeliin nimeltä Telesterion, joka oli kulttipaikan keskus. Se oli suuri neliönmuotoinen katettu rakennus, joka ei muistuttanut tyypillistä kreikkalaista temppeliä, vaan oli tarkoitettu suuren ihmisjoukon kokoontumispaikaksi. Sen keskus oli erillinen Anaktoron-niminen pyhäkkö, joka oli temppelin kaikkein pyhin. Sisäänkäynnillä oli hierofantin eli ylipapin istuin. Vain hän sai astua sisälle Anaktoroniin, jossa säilytettiin mysteerien salaisia esineitä.

Klemens Aleksandrialainen paljasti kirjoituksissaan tunnuslauseen (synthema), jota vaadittiin ilmeisesti sisäänpääsyyn joko Telesterioniin tai koko pyhäkköalueelle sen propylaioista eli porttirakennuksista. Tunnuslauseen tehtävänä oli ilmaista, että henkilö oli suorittanut alustavat riitit ja näin kelvollinen ja valmis osallistumaan mysteerien loppuvaiheeseen. Alustavista riiteistä tunnuslause sisältää jo mainitut paaston ja kykeonin juomisen. Lisäksi tunnuslause viittaa salaisiin esineisiin, joiden luonne ei käy tarkemmin ilmi.

"Enēsteusa, epion ton kykeōna, elabon ek kistēs, ergasamenos apethemēn eis kalathon kai ek kalathū eis kistēn." (Paastosin, join kykeonin, otin kirstusta, ja tehtyäni mitä oli tehtävä, laitoin takaisin koriin ja korista kirstuun.)

(...)

Sisällä Telesterionissa vihittävät saivat katsella ja kuunnella jotakin, mahdollisesti Demeterin ja Persefonen myyttiin liittyviä esityksiä, rituaalisten kaavojen luentaa tai laulamista. Eräs keskeinen kohta saattoi olla Persefonen paluu manalasta eli ilmestyminen Anaktoronin ovesta. Hierofantti myös ilmoitti ilouutisena, että Brimolle oli syntynyt Brimos-niminen poika. On kuitenkin epäselvää, mihin nimet viittasivat. Brimo saattoi olla sekä Demeterin että Persefonen nimi. Usein on ajateltu, että Persefone olisi synnyttänyt Iakkhoksen. Poika saattoi kuitenkin olla myös Demeterin poika Plutos. On ehdotettu myös, että mysteereihin olisi kuulunut jonkinlainen seremoniallinen pyhä avioliitto (hieros gamos) hierofantin ja papittaren välillä. Lisäksi tiedetään, että yksi mysteereihin vihittävistä lapsista valittiin joka vuosi Hestian tulen lapseksi, mikä oli suuri kunnianosoitus. Tämä oli mahdollisesti muistuma siitä, että Demeter oli pitänyt Demofonia tulessa tehdäkseen tästä kuolemattoman.

Hierofantti myös näytti vihittäville yksi kerrallaan lisää pyhiä esineitä, joista ei ole sen enempää tietoa. Niihin kuului mahdollisesti ainakin viljantähkä, Demeterin lahja ihmiskunnalle, sillä ateenalaiset uhrasivat aina osan vuosittaisesta viljasadostaan Demeterin kunniaksi. Erään todistuksen mukaan viljantähkä olisi leikattu hiljaisuuden vallitessa.

Myös Telesterionin arkkitehtuurista voidaan päätellä, että se oli suunniteltu niin, että kaikki paikallaolijat saattoivat seurata jotakin, mikä tapahtui salin keskellä. Aiemmin vihityt eli epoptai pystyivät näkemään sellaista, mitä ensimmäistä kertaa vihittävät eivät vielä nähneet - tämä oli toteutettu mahdollisesti niin, että ensimmäistä kertaa vihittävien tuli peittää itsensä jossakin vaiheessa.

Mysteerien seitsemäntenä ja kahdeksantena päivänä eli boedromion-kuun 21. ja 22. päivinä juhlittiin jälleen ilmeisesti uhraamalla härkä sekä syömällä, juomalla ja tanssimalla. Mysteerien yhdeksäntenä päivänä eli boedromion-kuun 23. päivänä vietettiin plemokhoai-rituaali, jossa annettiin juomauhri plemokhoe-astioista, toinen länteen ja toinen itään. Samalla ihmiset katsoivat vuoroin taivaaseen huutaen "hye!" (sada!) ja vuoroin maahan huutaen "kye!" (hedelmöity!). Lopuksi palattiin kulkueessa Ateenaan.

Koska suomenkielinen Wikipedia ei ole aivan ilmaisuvoimaisinta proosaa, lisään tähän vielä suomalaisesta selostuksesta puuttuvan merkittävän seikan, siteeraten englanninkielistä: 

Laajasti oletetaan, että riitin Telesterionissa tapahtunut osa koostui kolmesta elementistä:

Dromena - se, mikä tehtiin: Demeterin ja Persefonen myytin jonkinlainen dramaattinen ennallistaminen.

Deiknumena - se, mikä näytettiin: pyhien esineiden paljastaminen, missä hierofantti näytteli keskeistä osaa.

Legomena - se, mikä sanottiin: edellä mainittuun näyttämiseen liittyvät sanat ja selitykset.

Nämä kolme elementtiä yhdessä tunnettiin nimellä Aporrheta (se, mitä ei voi toistaa). Rangaistus niiden paljastamisesta oli kuolema.

*   *   *

Seuraavana aamuna ennen kuin meidän piti palauttaa auto Ateenaan, kävimme kaupungin itäpuolella kohoavalla Hymettosvuorella, jossa on luostari ja mäntymetsiä. Siellä liikehti tiaisparvia, myös pyrstötiaisia. Sitten laskeuduimme Pireuksen satamaan ja lähdimme matkalle halki Aigeianmeren sangen voimakkaina käyvien aaltojen kohti Kykladeja ja eritoten Mykonosta. Rannikolla näkyi etelänharmaa- ja naurulokkeja, ulapalla pari idänpikkuliitäjää.

Mykonoksen satamassa kontakti oli meitä vastassa. Puolisoni oli valinnut Ikuisuus-nimisen majapaikan. Saaren pääkaupungin kaikki talot olivat valkeita - ja niin olivat myös kaikki muut Mykonoksen kylät.

Olen jo nuorena käynyt Thassoksen ja Samoksen saarilla samoin kuin kahdesti Rhodoksella, jonne myös matkustin kerran häihin Syyriasta käsin maateitse Turkin kautta ja sitten lautalla Marmariksesta. Myöhempinä aikoina olen käynyt vain Kreikan mannerosissa - Ateenassa, kahdesti Thessalonikissa, Kreikan Makedoniassa ja Traakiassa, Rhodopivuorilla ja Evroksen suistossa.

Vaikka Mykonos on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen nuorison, julkkisten, miljonäärien, muusikoiden ja uuden ajan mystikoiden keskuudessa, oma vaikutelmani saaresta oli lähinnä se, että se on aiemmin käymiäni Kreikan saaria pienempi. Vain yksi pikkukaupunki ja muutamia kyliä pitkin saarta. Sievä kylläkin. Ja näin talviaikaan hyvin hiljainen. Kesäaikaan saari olisi ollut tupaten täynnä turisteja, mutta talvella saimme koko saaren käytännössä täysin itsellemme.

Onneksi saari ei hiljaisuudestaan huolimatta ollut kiinni, vaan pysyväisasukkaiden ja harvojen vierailijoiden ansiosta jokunen ravintola, kahvila, baari ja leipomo oli aina auki - sekä Mykonoksen kaupungissa että joissain pienemmistäkin kylistä. Ensimmäisenä iltana söimme suussasulavan juhla-aterian vanhan sataman Rayassa ja saimme samalla ravintolanpitäjältä esitelmän Kreikan parhaista viineistä. Lampaanpotkan kanssa tyhjentämämme Papaioannou-pullo oli parhaita, joita kumpikaan meistä oli pitkään aikaan juonut. (Oli niin hyvää, että ansaitsee linkityksen.)

Jatkoille menimme pikkukujalta löytyneeseen Notorious-baariin, joka baarimiestään ja tämän huumorintajua myöten toi elävästi mieleen Beirutin Evergreenin ja Amigon. Tarjolla oli mykonolaista olutta, joka on pantu Välimeren ympärillä riesaksi levinneen opuntiakaktuksen (amerikkalainen vieraslaji) hedelmistä.

Seuraavan päivän vietimme vielä Ateenaakin edullisempaan hintaan vuokratulla autolla käyden läpi saaren useimmat asutut kolkat ja osan asumattomista. Rannat olivat yllätyksettä tyhjinä, kolea tuuli piti huolen siitä, että saaren metsättömillä rinteillä ja rannoilla tunsi itäisen Välimeren talvien ailahtelevuuden. Tarujen mukaan saarella käytiin jumalten ja jättiläisten välinen ratkaisutaistelu, jossa Herakles lopulta surmasi voittamattomina pidetyt jättiläiset. Näiden kivettyneitä ruumiita kohoaa pitkin saaren kallioista maisemaa.

Parhaisiin löytöihimme kuului ihmeen hyvä leipomo-kahvila Artisti Prozymi kaupungista ylös ja kohti saaren sisäosaa lähtevän tien varrella. Kirkoissa kävimme Mykonoksen kaupungissa ja Ano Meran kylässä saaren keskellä.

Viimeisenä aamuna koitti lähdön hetki, mutta majapaikassamme ei ollut ketään jalkeilla. Jouduimme jättämään avaimet ovelle. Myöskään satamassa ei autonvuokraamon edustaja tullut paikalle, joten jouduimme jättämään auton avaimet lipunmyynnin rouville, jotka onneksi sanoivat tuntevansa tyypin. Tietysti. Kaikkihan saarella varmaan tuntevat toisensa. Vasta ollessamme jo etäällä Aigeianmeren aalloilla heräsivät Ikuisuus ja autovuokraamo unistaan ja joviaalisti ilahtuivat, että olimme löytäneet oma-aloitteisesti ratkaisut avainten ongelmiin.

*   *   *

Tällä kertaa emme saapuneet Pireukseen vaan eri lauttayhtiön kautta Rafinan satamaan Ateenan itäpuolella. Siellä oli paljon puluja, huivipäisiä mummoja ja muutama kahvia ja ouzoa siemaileva ukko. Aterioimme yhden ukon ravintolassa, joka antoi auliisti meille luvan juoda omia eväitämme - eli loput Ano Meran marketista peräisin olevasta viinistä (hyvää, muttei Papaiannoun veroista). 

Saimme tietää, että Lufthansa oli perunut lentomme Frankfurtin kautta Suomeen. Heidän asiakaspalvelunsa botit eivät tietenkään vastanneet mihinkään, katkaisivat vain aina yhteyden odottelun jälkeen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis mennä lentokentälle haahuilemaan ja vaatimaan palvelua. Naistaksikuski vei sinne halvalla ja tarjosi matkalla keksejä.

Lufthansa ei ollut löytävinään korvaavia lentoja ainakaan kahteen päivään, mutta kun itse osoitimme heille, että KLM:n lennoilla oli vielä kaksi paikkaa vapaana, pääsimme Amsterdamin kautta koukaten keskiyöksi kotiin Suomeen.

*   *   *

Suomessa oli edessä vielä kaksi työpäivää ja vapaa lauantai, sisäfileitä, entrekoottia, kreikkalaisia ja espanjalaisia punaviinejä, Plomarin ouzoa ja guatemalalaista rommia. Ensin oli harmaata ja satoi, sitten seuraavana päivänä tuli viisi pakkasastetta ja koko Helsinki hautautui lumivaippaan.

Sitten lensin Istanbuliin ja sieltä maanantaiaamuksi Islamabadiin. Täällä oli edellisviikolla tullut kevät - päivälämpötila jo 25 astetta eikä yöllä tarvitse enää lämmitystä. Šakaalit ulvovat yhä yössä.

Rajaseutujen ankarasta elosta

Helmikuun ensimmäisen viikon päätteeksi matkustin taas vaihteeksi aamuyöstä lentokentälle ja sieltä edelleen Istanbuliin. Koneessa oli paljon köhiviä ja niisteleviä ihmisiä - asia, joka yhdessä sardiinitölkkimukavuuden kanssa on aina tehnyt lentomatkailusta epämiellyttävää. Lisää köhiviä ja niiskuttavia ihmisiä oli edessä Mariankadulla pidetyissä seminaareissa, joissa vietin alku- ja keskiviikon. Ei siis ollut yllättävää, että alle viikko Suomea sai aikaan flunssan ja jouduin tekemään torstain ja perjantain osuudet etätöinä ja ilman fyysilliseen läsnäoloon perustuvaa verkostoitumista.

Samalla kun ulkona raivosi fyysisen maailman talvimyrsky, kosmisessa eetterissä raivosi läheiseni maailmankuvan kautta ymmärrettynä täysikuusta ja tähtimerkkien asennoista juontunut energioiden myrsky, joka aiheutti yhtä ja toista, Turkin ja Syyrian tuhoisista maanjäristyksistä vilustumiseeni. Tullessani Helsingissä oli tuskin yhtään lunta, kun taas nyt sitä taas on maat valkeina. Ilahduttavasti tänään näen myös auringon vilkuilevan taivaalta. Minäkin olen tänään toipuva ennalleni, jotta olen huomenna valmis seuraavaan matkaan.

Töiden lisäksi olen ehtinyt viikonlopusta alkaen grillata kassleria ja juoda punaviiniä jo kahdesti. Ensimmäisenä iltana pöydässä oli Dueron vuosikerta-Protosta ja Istanbulista käteen jäänyt pullo turkkilaista malbecia. Toisella kerralla oli bulgarialaista Villa Yambolin pönttö-merlot'ta, jonka laatu on vuosien varrella ilahduttavasti parantunut.

*   *   *

Kävin puolisoni kanssa katsomassa suomalaisen menestyselokuvan Sisun, jota englanniksi markkinoidaan Kuolemattomana. Se oli ihan kunnon alkufinniläistä muikeilua, otsanrypistelyä ja natsien lahtaamista poikki ja pinoon. Vaikka sijoittuukin Lapin sotaan eikä talvisotaan, hyvä asennepläjäys tähän maailmantilanteeseen. Vuorosanoja ei liikaa ollut vaivana, ainakaan päähenkilöllä, jonka nimikin, Aatami Korpi, viesti ihmisyyden alkulähteitä ja erämaan ankaraa eloa. Olisihan hän tosin juonen kannalta voinut yhtä hyvin olla myös nimetön suomenhenki. Hän etenee tarvittaessa otsaa rypyttämällä ja kaivautuu lopussa suosta, johon pommikone on syöksynyt.

Sitä vain en ymmärtänyt, miksi natsien pitää puhua elokuvassa englantia. Eikö sen verran olisi voinut panostaa, että olisi kirjoitettu saksalaiset vuorosanat saksalaisille? Kun ei koko leffassa kovin paljon ylipäätään puhuta. Paitsi aseet. Ja suomalaiset henkilöt kuitenkin puhuvat toisilleen suomea niissä parissa kohdassa, jossa ylipäätään mitään sanovat.

*   *   *

Kirjallisuuden parissa olen lukenut David Vannin Kylmää saarta (alkuteos Caribou Island), jonka pikkuveljeni toi minulle Brysseliin siellä käydessään. Vaikka se onkin amerikkalainen romaani ja sijoittuu Alaskaan, Skilakjärven ympäristöön Anchoragen eteläpuolella, edustaa se monessa suhteessa samaa pohjoisen rajaseudun mielenmaisemaa kuin Sisu ja suomalaisuus ylipäätäänkin. Myös Kylmässä saaressa rypistellään ankarasti otsaa ja pusketaan päin harmaata kiveä ja honkia.

Kirja seuraa kahdeksaa henkilöä, joista keskiössä ovat itsepäinen ja keskinäisessä syyllistämisessä rypevä aviopari Gary ja Irene. Garyllä on pakkomielle rakentaa mahdoton mökki mahdottomaan paikkaan, arktisessa jäätikönlaidan järvessä sijaitsevaan saareen, jossa ei ole mitään elämää helpottavaa - kaikkea päinvastaista senkin edestä, ankarista sääoloista karhuihin ja hyttysiin. Irene taas kärsii kärsimistään ja toivoisi, että Gary huomaisi ja uskoisi hänen kärsimyksensä. Pariskunnan tyttärellä Rhodalla ja pojalla Markilla on kummallakin omalaatuiset avoparisuhteensa. Mark on elämäntapakalastaja, joka vaikuttaa tyytyväiseltä epämääräiseen elämäänsä kahvibussia pyörittävän ja ruohoa pössyttelevän avovaimonsa Karenin kanssa. Eläinlääkärin apulainen Rhoda taas kaipaa elämäänsä rahaa ja luksusta miesystävältään, hammaslääkäri Jimiltä, joka on huoripukki eikä haluaisi sitoutua avioliittoon, vaikka onkin ottanut Rhodan taloonsa. Viimeiset kaksi henkilöä ovat nuori turistipariskunta Monique ja Carl, jotka jo kirjan alussa ovat käytännössä ajautuneet erilleen. Monique viettelee Jimistä itselleen maksumiehen, josta ei muuten välitä tuon taivaallista, kuten ei poikaystävästäänkään. Carl on pehmeä etelän poika, jonka ei alun perinkään olisi varmaan pitänyt koettaa onneaan rajaseudun ankarissa oloissa.

Parasta kirjassa on Vannin hämmentävän objektiivinen ja silti skalpellintarkka psykologinen henkilökuvaus. Hänen henkilökaartinsa koostuu hyvin erilaisista ihmisistä, joilla silti on myös melko paljon yhteistä, vaikkei sitä heti huomaakaan. On miehiä ja naisia, on eri ikäisiä, eri yhteiskunnallisessa asemassa olevia ja eri koulutustasoja. On kompleksisia ja yksinkertaisia - tosin voittopuolisesti kompleksisia. On harvinaista, että kirjailija kykenee menemään niin tyystin erilaisten ihmisten päihin ja silti käsittelemään heitä yhtä aikaa hyvinkin raadollisesti ja ei-mairittelevasti mutta kumminkin samalla jollain tavoin armollisesti. Hän ei juuri hetkahda mistään eikä vajoa moralisoimaan - ellei sitten joku henkilöistään sitä tee.

Huonona ratkaisuna pidän sen sijaan sitä, että Vann ei näytä suostuvan käyttämään lainausmerkkejä. Niinpä kertojaääni ja henkilöiden sanat menevät suotta sekaisin. Kyllä ne kontekstistä erottaa toisistaan, mutta kun ei ole oikein mitään syytä, mikseivät vuorosanat voisi olla vuorosanoiksi merkittyjä, joko lainausmerkeillä tai ajatusviivoilla.

Suomentaja on kiitettävästi perehtynyt pohjoisamerikkalaisen kasvilajiston suomenkielisiin nimiin - siitä kiitos. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksei hänellä ole ollut aikaa tehdä samaa eläimistön suhteen. On hieman kiusallista, että Yhdysvaltain kansallislintu valkopäämerikotka (engl. Bald Eagle) on kirjassa muodossa "kalju kotka" ja myös mustakarhu ja harmaakarhu esitetään harhaanjohtavin ilmauksin. Kirjassa puhutaan "ruskeista karhuista", vaikka englanniksi nimellä Brown Bear tunnettu karhu on euraasialainen, Suomessakin elävä tavallinen karhu, ja tuon saman lajin pohjoisamerikkalaisia muotoja ovat harmaakarhu ja kodiakinkarhu.