tag:blogger.com,1999:blog-51337066096545297672024-03-18T11:54:33.139+05:00Maailma ja paikatTässä blogissa ollaan ikuisesti matkalla, milloin fyysisesti, milloin henkisesti. Ilman sen kummempia sitoumuksia kirjoitan tänne havaintojani ja ajatuksiani mielenkiintoisista paikoista. Pysyttelen mieluiten anonyymina, vaikka ne, jotka minut tuntevat, tietävät kyllä kuka olen. Kommentoida saavat toki ventovieraatkin.Unknownnoreply@blogger.comBlogger729125tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-66076929712479513162024-03-18T01:02:00.003+05:002024-03-18T11:53:59.907+05:00Dohassa, Kuala Lumpurissa ja Balilla<p>Islamabadissa kevät on parhaimmillaan. Päivisin on lämmintä, muttei vielä liian kuuma. Kukat kukkivat, vehreys vallitsee, vaikka talvi onkin ollut kuiva ja monet aiemmin vettä virranneet purot kuivina. Tällä viikolla saapuivat Islamabadiin monet odotetut kesälinnut - ensin nokitaskut, pari päivää sitten purppuramedestäjät. Nyt medestäjiä onkin jo kaikkialla. Niiden terävät ja sirisevät äänet samoin kuin pajulintumainen lauluntapailu kuuluvat joka pusikosta, jossa jokin kukkii. Drongot eivät sen sijaan ole vielä saapuneet Islamabadiin, vaikka kuumemmassa Punjabissa niitä oli läpi talven.</p><p>Kuten edellisessä blogimerkinnässä mainitsin, olin pari viikkoa lomalla. Siitä muutaman päivän katselin lintuja täkäläisten kontaktieni kanssa Pakistanissa. Sitten lensin Dohaan, jossa päivän verran odotin samana iltana saapuvaa puolisoani. Meillä oli ollut suunnitelma, että hän olisi tullut luokseni Pakistaniin, mutta viisumiprosessi oli liian hankala eivätkä Pakistanin sen enempää kuin Tunisiankaan turvallisuusviranomaiset ymmärtäisi kenenkään alle kolmekymppisen nuorukaisen turistimatkaa Pakistaniin. Niin epäilyttävästä matkailusta vaarantuisivat oleskeluluvat ja viisumit Euroopassa ja seuraisi aiheettomia pidätyksiä ja seurantatoimia lentokentillä. Kaikki vain siksi, etteivät maailman tiedustelupalvelut tee oikeita kotiläksyjään ja tiedä, kuka on kukin, vaan kohtelevat ihmisiä kansallisuuksiensa, ikiensä ja sukupuolensa määrittäminä kategorioina. Paitsi tietysti oikeasti vaarallisia ihmisiä - sellaisilla on rahaa, resursseja ja lakimiehiä ja siten avoimet ovet kaikkialle, olivatpa tehneet mitä tahansa.</p><p>Niinpä matkustimme molemmat omilta tahoiltamme Dohaan, joka on lentoliikenteellisesti korvannut Dubain Suomesta Aasiaan suuntautuvan liikenteen solmukohtana, ja siten kummankin meistä matkustaminen sinne on turvallisuusviranomaisten mielikuvituksessa ymmärrettävää. Puolisoni sai Qatarin viisumin helposti muutamalla Whatsapp-viestillä, koska tunsin jonkun, joka tunsi jonkun. Tavalliselle tunisialaiselle sekin olisi ollut viikkojen ellei kuukausien piina, jossa olisi kyselty leimoja Suomen virallisilta edustajilta ja muuta sellaista, mitä Suomesta yleisesti ottaen ei saa, koska suomalaisten mielestä sellaisia ei tarvita, koska eihän Suomessa kukaan ota vastuuta jostakusta toisesta, vaan kaikki ovat kollektiivisesti veronmaksajain vastuulla. Suomalaiset taas eivät enää nykyisin tarvitse viisumia Qatariin, sillä maa toivoo tervetulleiden kansallisuuksien (eli rikkaiden) pysähtyvän matkoillaan päiväksi tai pariksi Dohaan. Onhan siellä ostoskeskusten lisäksi muutama nähtävyyskin, kuten kultasormi, kierrekorkkimoskeija ja islamilaisen taiteen museo, jossa sittemmin Ranskaan emigroitunut syyrialaiskristitty ystäväni oli vuosikausia töissä.</p><p>Olen matkaillut puolisoni kanssa jo parissakymmenessä Euroopan maassa sekä lisäksi tietysti Tunisiassa, mutta puolisoni ei ollut vielä koskaan käynyt Euroopan ja Välimeren piirin ulkopuolella. Pari vuotta sitten hän ei ollut muusta maailmasta juuri kiinnostunutkaan - kaikki hänen intohimonsa kohdistuivat arabimaailmaan, josta hän halusi pois, ja Eurooppaan, jota hän tarkasteli ihannoivasta ja epärealistisesta paratiisinäkökulmasta. Pari vuotta Euroopassa asumista on muuttanut hänen perspektiivejään. Ihan kaikki Pohjois-Afrikassa ei olekaan niin huonosti ja toisaalta ihan kaikki Euroopassa ei olekaan niin täydellistä ja hienoa kuin silloin, kun arabimaailma oli hänen synnyintuomionsa ja Eurooppa häneltä kielletty. Koska puolisoni ei ole tyhmä (hänen älykkyysosamääränsä määrittynee nerojen luokkaan), hän ei turhautumisistaan vetänyt niitä surullisia johtopäätöksiä, joita jotkut Euroopassa radikalisoituneet siirtolaiset ovat vetäneet, vaan tuloksena on toistaiseksi ollut melko realistinen ja nyansoitunut vertaileva analyysi. Hän näkee maailman laajemmasta mittakaavasta. Turhautuminen ei kohdistu enää yksipuolisesti arabimaihin eikä yksipuolisesti Eurooppaan, vaan siihen, miksi mikään paikka maailmassa ei yhdistä molempien hyviä puolia, vaan kaikkialla on jotain, mikä on perseestä.</p><p>Olen koettanut kertoa hänelle, että planeettamme on yhtä aikaa melko suuri ja melko pieni paikka, kaikkialla saman ihmislajin asuttama, mutta kuitenkin aika vaihteleva. Siitä kannattaa nähdä mahdollisimman paljon, vaikkei elinikämme riitäkään kaiken näkemiseen. Niinpä päätimme, että koska nykyään olen töissä Aasiassa, hän tutustuisi näinä talvina Aasiaan, kun taas kesät varaisimme aiempien vuosien tapaan rakkaassa Euroopassa matkailemiseen. Tunisiassa puolisoni joka tapauksessa käy pari kertaa vuodessa - nuo vierailut on pidettävä lyhyinä, koska jos matka menee päivääkään yli Suomen viranomaisten määrittämän rajan, perutaan puolisoni oleskeluoikeus Suomessa ja kaikki pitää hakea alusta alkaen uudelleen.</p><p>Aasia on vielä paljon suurempi kuin Eurooppa. Siellä on kuitenkin onneksi maita, jotka eivät ole hankalia kuten Pakistan, vaan jotka toivottavat meidät kummatkin tervetulleiksi viisumivapaasti. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Malesia ja Indonesia, kummatkin myös hyvin miellyttäviä ja edullisia matkailumaita. Niinpä lensimme Dohasta ensin Kuala Lumpuriin ja sieltä myöhemmin Balille, sitten Balilta takaisin Dohaan, ja sieltä erkanimme tahoillemme Islamabadiin ja Helsinkiin.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Kuten mainitsin, Doha on korvannut Dubain Suomen ja Aasian välisenä lentosolmukohtana. Tämä johtuu <i>Finnairin </i>ja <i>Qatar Airwaysin </i>välisestä diilistä, joka puolestaan lienee seurausta Ukrainan sodasta, joka sulki Venäjän valtavan ilmatilan länsimaisilta lennoilta ja niinpä <i>Finnair </i>joutui etsimään korvaavat yhteydet eteläisiltä, Venäjän kiertäviltä reiteiltä. Oletan, että viime vuosina Doha on tästä syystä tullut tutuksi muillekin suomalaisille kuin niille monille, jotka ovat siellä hyväpalkkaisissa töissä.</p><p>Doha on ennen kaikkea työ- ja bisneskaupunki. Mitään vanhaahan siellä ei ole. Historiallista jäljittelevä basaarikujien kerääntymä Souq Waqif on sekin oikeastaan melko uusi. Qatarilaisia on kaupungin ja koko maan väestöstä enää pieni vähemmistö, sillä kaikki paikat ovat täynnä työperäisiä maahanmuuttajia. Suurin osa näistä tulee Etelä-Aasiasta - Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista, Nepalista, Sri Lankalta ja Filippiineiltä. Lisäksi on toki maahanmuuttajia kaikkialta maailmasta: Euroopasta, Amerikoista, Afrikasta, muista arabimaista. Koska suurin osa duunariportaasta on kuitenkin eteläaasialaisia, heitä kohtaa ja heihin törmää kaikkialla. </p><p>Ennen puolisoni tuloa ehdin jo kuljeskella pitkin Souq Waqifia, syödä, ostaa muutaman tarveasian ja ikävystyä, kunnes muistin, että syyrialaisen ystäväni lähdettyäkin minulla oli yhä Qatarissa ystäviä - nimittäin Floresin saarelta kotoisin oleva indonesialainen ystäväni, joka oli nämä vuodet tehnyt hyvää tiliä Qatarin paremmissa hotelleissa. Viestitin hänelle ja hän ilmaantuikin alta aikayksikön ravintolapöytääni - häntä kun vaivasi sama, mikä useimpia Qatarissa töissä olevia ekspättejä: kaikki oli taloudellisesti hyvin, hienoa ja laadukasta, mutta pohjattoman ikävystyttävää. Kävimme öisellä dhow-purjehduksella lahdella, josta näkee Dohan eri puolet pilvenpiirtäjineen ja valoineen.</p><p>Ystäväni kertoi olevansa aikeissa palata Balille ja siirtyvänsä sitten töihin Euroopassa operoiville risteilyaluksille. Kaikki olivat pitäneet häntä ihan hulluna, koska parhaimmat rahat sai Qatarissa ja työ risteilyaluksilla oli kovaa. Mutta ystäväni oli niin hullu, että oli vapaa-ajallaan vieläpä opiskellut viininmaistajaksi ja tunsi niin ranskalaiset, italialaiset kuin espanjalaisetkin viinit. Qatarissa näille taidoille oli ani harvoin käyttöä, kun taas eurooppalaisilla risteilyaluksilla hän oletti pääsevänsä viinitietoisuudellaan loistamaan. En olisi odottanut, että Floresin trooppisen saaren poika jokin päivä esitelmöisi minulle Dueron viineistä, joita olemme vuosikaudet Itä-Helsingissä kuluttaneet. Mutta nyt olen hänestä ylpeä, sillä hän on osoittanut olevansa oman tiensä kulkija ja siis piristävä hullu. Tästä huolimatta hän aasialaisena toki uskollisesti lähettää Qatarissa ja Euroopassa tienaamansa rahat vanhemmilleen erääseen Rutengin piirikunnan kylään. He tarvitsevat ne saadakseen ystäväni siskon kunniallisiin naimisiin.</p><p>Vähän ennen puoltayötä sain viestin, että puolisoni oli laskeutunut Dohaan, joten hyvästelin indonesialaisen ystäväni ja riensin prinssiä vastaan hotellille. Emme ole nähneet reaalielämässä sitten marraskuun Suomen-matkani. Voi iloa!</p><p>Seuraavana päivänä kävimme läpi Dohan ihmeitä. Indonesialaisen ystäväni vinkistä tiesimme myös, millä kattoterasseilla sai kunnollisia eurooppalaisia viinejä veristen pihvien kera. Souq Waqifissa puolisoni teki vaikutuksen parfyymi- ja suitsukekauppiaisiin tietämällä yhdellä nuuhkaisulla kaikki tuotteessa käytetyt ainesosat, ja sai siksi alennusta. </p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Kuala Lumpuriin saavuimme illalla. Varaamamme hotelli oli ollut epäilyttävän edullinen, mutta perille päästyämme karisivat kaikki epäilykset: se oli täysin kunnollinen paikka ja mitä keskeisimmällä paikalla Merdeka-aukion ja kiinalaisen kaupunginosan basaarikatujen välissä. Kävimme syömässä mitä malesialaisimmassa katuruokapaikassa.</p><p>Seuraavina päivinä vietimme paljon aikaa ihmetellen alhaisia hintoja niin Petaling-kadulla kuin muuallakin kaupungissa. Pariinkin otteeseen söimme <i>Dotty's</i> -kahvilassa Petronas-kaksoistornien lähellä. Kävimme myös Selangorin puolella Batun temppeliluolissa, jossa oli myös makakeja ja henkiolentoja.</p><p>Malesiasta jatkoimme muutaman päivän kuluttua Balille. Valitettavasti lento Kuala Lumpurista Balille oli painajainen, koska matkustamon ilmastointi oli säädetty jäätäväksi. Sairastuimme kumpikin ja se haittasi ikävästi seuraavia päiviä Balilla. Onneksi asuinpaikkamme Ubudissa - perinteikäs majatalo, jossa olin ollut aiemminkin, joten tiesin, mitä suosittaa - oli sangen miellyttävä paikka kärsimysten läpikäymiseen. Kokonainen huoneisto itsellemme, terassi, josta avautuivat näkymät trooppiseen kasvillisuuteen, pienelle purolle ja sen takana avautuvalle riisipellolle. Kylpyhuoneessa, joka oli yhteydessä viidakkoon, kasvoi orkideoja. Uima-allas oli hyvin hiljainen paikka yöuinneille.</p><p>Samainen lento, joka jäädytti meidät, onnistui myös hukkaamaan puolisoni matkalaukun, ja vaikka se seuraavana päivänä löytyi, jouduimme palaamaan Denpasariin sitä hakemaan. Se hyvä puoli tuosta ylimääräisestä reissusta oli, että taksikuski vei meidät sukulaistensa omistamaan ravintolaan, joka osoittautui mitä parhaimmaksi. Karppien ja ankkojen katsellessa söimme ja joimme hyvin.</p><p>Myös Ubudissa elämä tuntui hymyilevän. Puolisoni muuntautui basaarista löytämillään batiikkivaatteilla balilaiseksi prinssiksi ja söimme <i>La Cantinessa</i> japanilaista wagyu-pihviä italialaisella ja argentiinalaisella viinillä. Tuota marmoroitua pihvilihaa tuottaville naudoille syötetään pähkinöitä ja lausutaan haikuja, joten energiavärähtelyjen pitäisi olla jotakuinkin kunnossa.</p><p>Paikan maagisuudesta osoituksena oli se, että eräänä yönä puolisoni kävi terassillamme tupakalla ja pisti sieltä päänsä takaisin sisään sanoen minulle: "Täällä on jokin iso nisäkäs terassillamme. Vähän kuin karhu." Siitäkös hämmästyin. Mutta loppujen lopuksi otus ei kuitenkaan ollut sentään malaijikarhu, vaan sen sijaan binturongi - karhumaisen pönäkkä ja karvainen sivettikissojen sukulainen.</p><p>Eräänä päivänä kävimme Balilta käsin myös pienemmällä naapurisaarella Nusa Penidalla. Se oli itselleni uusi saari. Penidalla oli vähän hiljaisempaa kuin Balilla, vaikka sekin on jo pitkälle turistoitunut - varsinkin indonesialaisia kotimaanturisteja näkyi olevan paljon. Eräällä Penidan rannoista näimme paholaisrauskuja. Nusa Penidan päivä oli kokonaan puolisoni järjestämä ja hyvin olikin. On hienoa matkustaa ihmisen kanssa, joka ei pelkästään odota minun hoitavan kaikkea ja lukevan siinä sivussa ajatuksia, vaan pystyy järjestämään kaiken myös paikoissa, joissa ei ole koskaan aiemmin ollut. Crystal Beachillä oluet ottaessamme valkomerikotka lipui ohi.</p><p>Paluumatkalla Dohassa puolisoni lähti aamulennolla Suomeen ja minä vasta samana iltana. Käytin sen päivän hiljaisesti ja raukeasti kaupungilla vetelehtien. Luin loppuun Sofi Oksasen <i>Koirapuiston, </i>joka vuosia sitten jäi kesken, kun kirja jonkun muuton yhteydessä joutui hetkeksi hukkaan mutta löytyi myöhemmin.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Pian Islamabadiin palattuani ramadan alkoi, mutta eipä se minun elämääni kovin paljon häiritse. Kristitty palvelijani paastoaa hänkin, muttei ramadanin vaan lähestyvän pääsiäisen vuoksi. Ramadanissa on se hyvä puoli, että auringonlaskun iftarin lähestyessä luontopolut tyhjenevät ihmisistä jo paria tuntia ennen, kun kaikki ryntäävät perheidensä pariin häsläämään jokailtaista mässäilyä.</p><p>Margallakukkuloiden polulla viisi löysin illansuussa sepelpöllösen ja pitkäpyrstökehrääjän. Valoisan aikaan löysin sieltä parven teräsfasaaneja ja kaikkia tavanomaisempia lajeja. Ensimmäistä kertaa näin myöskin muntjakin vain parin metrin päästä. Se löntysteli minusta piittaamatta polun yli aivan editseni, kuin ei olisi nähnyt minua lainkaan. Seuraavana päivänä polulta neljä löysin harmaasiipirastaan ja rätiseviä tulirintatimalien parvia. </p><p>Jinnantien kosteikolla yritin etsiä siellä toissa viikolla nähtyä lehtokurppaa, mutten löytänyt sitä. Sen sijaan löysin sieltä mm. parven aasianvihervarpusia ja pikkuparvet liekkiminivettejä ja pakistanintiaisia - kaikki nämä lajeja, joita olisi ennemmin odottanut Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta.</p><p>Kinarapuiston durbarilta avautui hyvät kaukoputkinäkymät järven keskellä kelluville suurille sorsaparville, joista löytyi varsin kattava otos palearktisia sorsa- ja sotkalajeja samoin kuin muutama narsku ja silkkiuikku sekä satoja nokikanoja.</p><p>Rawaljärven itäpäässä oli sadoittain liroja ja pienempiä määriä muita vikloja. Runsaasti lapinsirrejä ja pikkutyllejä. Lukuisien silkki-, jalo-, harmaa- ja riisihaikaroiden lisäksi oli varsin iso parvi pronssi-iibiksiä. Mutta kaikkein ilahduttavin lintu oli pikkupääskykahlaaja, joka on nähty samassa paikassa epäsäännöllisesti kerta toisensa jälkeen, mutta olen aiemmin aina missannut sen. Tällä kertaa se näyttäytyi minulle - ja hyvin näyttäytyikin. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että kyseinen laji oli ensimmäinen pääskykahlaajalaji, jonka ylipäätään elämässäni näin - jo vuonna 1995 Intiassa. Eurooppalaisen pääskykahlaajan näin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 Turkissa ja aropääskykahlaajan vasta 2000-luvulla Romanian puolella Tonavan suistoa.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-63420905165886406502024-03-13T19:53:00.003+05:002024-03-14T10:53:29.968+05:00Helmikuun lopun retkiä<p>Kävinpä puolisoineni Kaakkois-Aasiassa - Malesiassa ja Indonesiassa - mutta siitä kirjoitan hieman myöhemmin. En nimittäin kerennyt kirjoittaa helmikuun lopun retkistäni, joihin minulla oli käytettävissä neljä linnustollisesti sangen produktiivista päivää ennen lentämistäni Dohaan, jossa tapasimme ja josta jatkoimme Kuala Lumpuriin.</p><p>Lauantaina 24. helmikuuta menin eläköityneen pataanimajurin kanssa Angurin laaksoon, joka on Punjabin pohjoisimmassa osassa, Murreevuorten eteläreunalla. Mäntymetsää kasvavan laakson tärkeimpiin lintunähtävyyksiin kuuluvat nakkelit ja kultasinipyrstöt, mutta näitä ei tällä kertaa näkynyt missään pysähdyspaikoistamme. Anguri on parhaimmillaan silloin, kun sääolosuhteet ylempänä Murreevuorilla ovat niin talviset, että ne työntävät Himalajan lintuja alas Angurin kaltaisiin suojaisempiin laaksoihin, muttei kuitenkaan ihan Margallakukkuloille saakka. Nyt kävi kuitenkin niin, että edellisviikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kokemani takatalvi oli jo päättynyt, aurinko paistoi ja linnut kiirehtineet takaisin ylempiin laaksoihin.</p><p>Eipä silti, olihan Angurissa silti kaikenlaista nähtävää. Tiaisparvia oli maastossa ihan hyvin - paljon harmaa- ja vihertalitiaisia, pakistanintiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia. Joukossa kulki raitapyrstökiipijää sekä tavanomaisia fyllareita: kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja. Vuoripuroissa oli virta- ja jokileppälintuja sekä sinijokirastaita. Vastaan tuli myös ilahduttava parvi himalajankaijoja, joita olen aiemmin nähnyt lähinnä ylempänä Murreevuorilla. Kivikkoleppälintuja oli liikkeellä. Nähtiin myös korppeja ja arokotkia.</p><p>Iltapäivällä kävimme katsastamassa tilannetta Lake View Parkissa, jonka oikeanpuoleinen, kalastajien ja lintumiesten suosiossa ollut villiintynyt niemenkärki on nyt valitettavasti suuren raivauksen kohteena. Esimerkiksi idänpikkusieppojen perinteinen talvehtimispaikka oli niitetty sileäksi. Selvästikin aikovat rakentaa sinne hoidettua virkistysaluetta, mikä on huono uutinen tämän jokisuun tiheälle linnustolla - samoin kuin koko Rawaljärven luonnolle, joka ajetaan alati ahtaammalle kaupungin virkistys- ja huvila-alueiden ottaessa vähitellen haltuunsa viimeisetkin rakentamattomat rannat. Löysimme silti kaksi mustapikkuhaikaraa, parven idänturturikyyhkyjä samoin kuin harmaasiipikottaraisia lukuisain yleisempien lajien joukosta.</p><p>Sunnuntaina lähdin aamuvarhain pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kohti erillisellä kanjoniharjanteella sijaitsevaa Tanazajärveä Punjabissa, Rawalpindin lounaispuolella. Pian lentokentän alueet kierrettyämme aloimme tehdä lintupysähdyksiä punjabilaiseen maatalousmaastoon Katarianin ja Paswal Sharifin kylien ympäristössä. Ne osoittautuivat mitä tuottoisimmiksi. Punjabin tasankojen lajisto on monin paikoin sen verran erilaista kuin Islamabadin että uusia lajeja rapisi ihan tavallisilta pelloiltakin mukavasti. </p><p>Kriikkuvia mustafrankoliineja oli kaikkialla ja kevään ensimmäiset nokitaskut ja purppuramedestäjä olivat saapuneet. Nokitaskuja olikin Punjabin puolella jo kaikkialla. Oli yhdyskuntaa rakentavia pensasvarpusia ja parvina liikkuvia pikku- ja liekkiminivettejä. Yleisten vuori- ja mustakurkkusirkkujen suurista talviparvista löysin itselleni uuden elämänpinnan - vyösirkun. Laji on melko säännöllinen talvehtija Pakistanissa, mutta ei vain ole tullut vastaani aiemmin. Intianisolepinkäinen oli kivaa vaihtelua kaikkialla läsnä oleviin ruosteperälepinkäisiin. Tavanomainen liitohaukka päivysti akaasian latvassa - paljon harvinaisempi sinisuohaukka suoritti ohilennon ja johti valokuvalla tuettuun rariraporttiin, vaikka melko säännöllinen talvivieras Punjabin tasangoilla onkin.</p><p>Tanazajärvellä on itsessään sievän järven takana erikoisen muotoisia kalliomuodostelmia ja väliin jää leveät kaistaleet jangalia eli puu- ja pensasaroa, josta suuri osa piikkipensaikkoa. Linnut tästä maastosta pitävät. Järven ympäristössä on nähty paljon mielenkiintoisia talvi- ja muuttolajeja ja se on säännöllinen esiintymispaikka siperianleppälinnulla, jota löysimmekin yhden yksilön. Suurin osa muista löydetyistä lajeista oli varsin tavanomaisia. Tosin mustakaularastaan seurasta löytyi siperiansieppo. Järvellä oli muutama liejukana, jaavanmerimetso ja pikku-uikku.</p><p>Sunnuntai-iltapäivällä Islamabadiin palattuani ehdin vielä käymään nelospolulla, jossa mainitsemisen arvoisin löytämäni laji oli tammikuulta tuttu chibisilmäinen söpöläinen, keltainen keijukainen eli keltaviuhko, joka oli parin viikon katoamistempun jälkeen palannut paitsi samaan paikkaan, myös täsmälleen samaan kuivaan puuhun, jota se piti sääskijahtinsa tukikohtana. Oli tietysti myös tavanomaisia parvia timaleita, bulbuleita, uunilintuja ja polulla säännöllinen pari aasiankirjotikkoja.</p><p>Maanantaina lähdin jälleen ensivalon aikaan valokuvaajattaren kanssa kohti Punjabia, tällä kertaa Kalar Kahariin. Sattumalta päivämäärä oli aivan sama, jona vierailimme Kalar Kaharissa vuosi sitten. Tällä kertaa sää oli paljon koleampi kuin tuolloin ja siten myös lintumassat vähäisempiä. Järven tyyppilajit löytyivät kuitenkin helposti: sulttaanikanoja, ruskohaikaroita, ruskosotkia. Paljon muita vesi- ja rantalintuja, muttei niin paljon kuin vuotta aiemmin - ja harmillisesti rantakanoja ei tullut näkyville lainkaan samassa määrin. Tulin kuitenkin pelastaneeksi ruskohaikaran, joka oli sotkeutunut roskariekaleisiin ja jota kalastajat roikottivat mukanaan. Vapauttaessani linnun takaisin kosteikkoon, johon se kuuluu, sattumalta paikalle osunut chakwalilainen Tiktok-influensseri ikuisti kaiken ja sankarityöni on kaiketi sittemmin jo levinnyt eetteriin. Ruovikoiden pikkulinnustosta näkyi runsain määrin viirupensastimaleja ja kultasilmätimaleja, papyruskerttusia, kelta-, ruso- ja sinipriinioita. Osmankäämikerttusia kuului mutta ne eivät suostuneet millään näyttäytymään.</p><p>Kalar Kaharin yläpuolisilta kuivilta ylängöiltä ei tällä kertaa löytynyt näyttäviä kotka- ja korppikotkaparvia, koska ilmeisesti läheinen kanala ei ollut hiljattain dumpannut laittomasti kuolleita kanojaan sinne (kuten viime vuonna). Muutama arokotka sentään löytyi. Päätimme jatkaa ylänköjen ja maapähkinää viljelevien tasankojen kautta itään aina Khabekijärvelle saakka, joka tunnetaan mm. flamingojen epäsäännöllisenä esiintymispaikkana.</p><p>Eräältä Jabban ja Khushubin väliseltä maapähkinäpeltoaukealta löysimme valtavan esiintymän kiuruja ja kirvisiä - kiinnitettyämme alun perin huomiota siellä parveileviin suuriin turkinkyyhkyparviin. Pääosassa olivat yleiset lajit kuten töyhtökiuru ja riisikirvinen, mutta löytyipä sieltä myös lyhytvarvaskiuruja sekä erityisen ilahduttavana lajina kaksin kappalein intianaavikkokiuruja, joka ei ole varsinaisesti aavikkolaji, ja joka on kiuruksi harvinaisen punaruskea. Se oli minulle tämän retkirupeaman toinen elämänpinna. Samoja peltoja reunustavasta puurivistä löytyi myös pakistanintikka, joka on Sindin ja Punjabin avomaiden versio syyriantikasta.</p><p>Khabekijärveltä löysimme alkuun tuulihaukan ja järvenpohjukasta myös runsaina esiintyminä haikaroita, pitkäjalkoja, pikkutyllejä, vikloja ja muuta mukavaa. Nokikanoja ja jouhisorsia oli suurina lauttoina, samoin yllättävästi silkkiuikkuja, joka on Pakistanissa yleensä varsin vähälukuinen laji. Naurulokkejakin oli kerääntynyt satapäin - mitään harvinaisempia lokkeja ei valitettavasti joukosta löytynyt. Eikä flamingoja. Mutta olihan tuossakin yllin kyllin pitämään meidät tyytyväisinä päivän saldoon.</p><p>Tiistaina kävin Gilgit-Baltistanissa majataloa pitävän entisen YK-virkamiehen ja kaupunkimme lintuharrastajaporukan uuden hollantilaisvahvistuksen kanssa kierroksen Rawaljärven eteläpuolisiin lintupaikkoihin alkaen Korangjoen sillasta, josta ei löytynyt mitään ihmeempää. Toisin oli Jinnantien pikkukosteikon laita. Sieltä löysimme melkein heti Islamabadin tähän asti ensimmäisen osmankäämikerttusen, joka saatiin vieläpä esille ja kuvattavaksi, kun oli asettunut niin naurettavan pieneen kaislikonkaistaleeseen. Turhaan olimme yrittäneet samaa lajia saada kuvatuksi Kalar Kaharissa, vaikka siellä niitä oli monin kappalein.</p><p>Löysimme myös jälleen aiemmin samasta paikasta löytyneen intiantokon. Näitä harmaita sarvinokkia oli nyt paikalla kokonaista kolme - mikä antaa ymmärtää, että ne pesivät jossain tuossa maatalousvaltaisessa Rawaljärven pohjukassa, jossa on peltomaisemassa jäljellä melko paljon vanhoja lehtipuita. Kaikenlaista muutakin mukavaa löytyi. Pindiläinen valokuvaajatar ja ranskalainen lintumies löysivät sieltä myöhemmin samalla viikolla myös lehtokurpan, joka on Islamabadissa tosi kova laji.</p><p>Menimme vielä viimeiseksi kohteeksi Rawaljärven itäpohjukkaan Bani Galan kylän rantaan, joka on Islamabadin parhaita lintupaikkoja, vaikka siellä onkin taas niitetty kaikki ruovikko rehuksi. Katseltuamme pitkään tavanomaisia kahlaajia, pääskyjä ja naurulokkeja, löytyi jokisuun viereisestä laguunista lopulta päivän paras laji - aasiankääpiösorsa. Tämä pieni sievä valkeavoittoinen sorsalaji on itselleni siitä erikoinen, että olen onnistunut näkemään sen ensimmäistä kertaa elämässäni mitä epätavallisimmassa paikassa - Sokotran saarella, jossa se on satunnaisvieras. Sen koommin en lajia ollutkaan nähnyt, vaikka se on Intiassa varsin tavallinen. Pakistanissa se on varsin harvinainen ja esiintyy lähinnä vain Sialkotin ja Lahoren kaistaleen kosteikoilla. Jäljissämme moni valokuvaaja riensikin etsimään ja kuvaamaan löytämäämme yksilöä.</p><p>Nuo olivat hyviä retkiä ja lintuonni oli meille suotuisa.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-11132958726161053802024-02-20T02:28:00.002+05:002024-02-20T02:28:41.446+05:00Margallakukkuloilla ja MurreevuorillaKuten blogin lukijat ovat tulleet tietämään, Islamabadin pohjoispuolella kohoaa pari ketjua metsäisiä kukkuloita, jotka Suomen mittapuulla toki täyttäisivät vuoren kriteerit, mutta parempi kun jatkamme niiden kutsumista kukkuloiksi erotukseksi Himalajan, Pamirin ja Hindukushin vuoriketjuista, jotka kaikki kohtaavat pohjoisen Pakistanin alueella.<div><br /></div><div>Varsinaisen Himalajan ja Margallakukkuloiden välillä sijaitsee pohjois-eteläsuuntainen vuoriketjujen rykelmä, jonka itäpuolelle jää Kashmir, ja joka pohjoisessa kohoaa lopulta Länsi-Himalajan jylhiksi lumihuippuisiksi rinteiksi. Näitä pakistanilaisittain kukkuloiden ja vuorten välimaastossa olevia muodostelmia kutsutaan Murreevuoriksi - pakistanilaisittain nekin tosin ovat "kukkuloita". Islamabadista Murreevuorille johtava Murreentie saapuu aluksi Murreen pikkukaupunkiin, entiseen brittisiirtomaavallan kukkula-asemaan, joka sijaitsee vielä Punjabin osavaltion puolella. Murreen kaupunki (lausutaan Mari) on erittäin suosittu paikallisten viikonloppukohde, joten se on täynnä ravintoloita ja kahviloita, muttei sitten kovin paljon muuta. </div><div><br /></div><div>Luonnonystävän kannalta varsinaiset houkutukset alkavatkin vasta kun tietä jatkaa Murreen kaupungista edelleen pohjoiseen. Heti kaupungin jälkeen ylitetään osavaltioraja Khyber-Pakhtunkhwan puolelle ja pian saavutaan Ayubian kansallispuiston laajoille alueille. Tien varrella Murreen ja Abbottabadin kaupunkien välissä on ketju pittoreskejä vuoristokyliä, joista suurimman osan nimessä on paikallinen vuorten väliin jäävää solaa tarkoittava sana <i>gali,</i> ja niinpä niitä kutsutaan kollektiivisesti nimellä Galiyat: Khairagali, Changlagali, Kuzagali, Ayubia, Dungagali, Nathiagali, Baragali, Bagnoter, Harnoi, Azizabad, Dhamtour ja lopulta tullaan Abbottabadiin. </div><div><br /></div><div>Kylien alkuperäiskansa, karlalit, puhuu äidinkielenään pääosin hindkoa. Hindko on pakistanilaisittain pieni kieli, koska puhujia on vain noin 7 miljoonaa - Galiyatin alueen lisäksi varsinkin Abbottabadissa ja Peshawarissa, suurten pataanienemmistöisten alueiden ympäröiminä. Abbottabad on Hazaran läänin nykyinen ja Haripur sen historiallinen pääkaupunki. Hazaran maisemat ovat rinteiden ja laaksojen kumpuilevaa ja esteettisesti silmää miellyttävää vaihtelua, kunnes tullaan Kohistanin jylhän rotkoisiin ja patavanhoillisiin maisemiin.</div><div><br /></div><div>Varhain sunnuntaiaamuna ajaessamme ylös Murreevuorille muuttuivat sääolosuhteet kuitenkin mitä ankarimmiksi. Changlagaliin päästessämme raivosi ympärillä lumimyrsky. Siitä huolimatta - tai ehkä sen ansiosta - näimme lukuisia parvia pakistanintiaisia ja vihertalitiaisia hyvin läheltä, samoin lumipyryssä oksiltaan meitä tarkkailevia paksunokkavariksia.</div><div><br /></div><div>Lumisadetta seurasi loska ja sitten taas lumipyry, kun kuljimme vuorille Dungagalista käsin kuuluisaa Vesiputkipolkua <i>(Pipeline Track)</i> pitkin. Säästä huolimatta lintuja oli kyllä maastossa, mutta ne eivät välittäneet juurikaan näyttäytyä - paitsi ne harvat, jotka olivat niin lähellä, etteivät sitten oikein vaivautuneet liikkumaan pois, vain puikkelehtivat kasvillisuuteen yrittäen päästä meistä eroon. Oli pikkunauruleita, mustakurkkurautiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia, parvi aasianvihervarpusia ja kaikkialla raakkuvia paksunokkavariksia. Harvinaisin löytämämme laji oli pikkukäpylintu, joita puuhaili pikkuparvi käpyisten mäntyjen ja deodarien eli himalajanseetrien latvoissa.</div><div><br /></div><div>Runsaan tunnin kuluttua olimme linnuista huolimatta saaneet sen verran tarpeeksemme sääolosuhteista että palasimme Dungagalin kylään ja menimme kahville ja köyhille ritareille asianmukaisesti nimettyyn <i>Snowland</i>-majatalo-kahvilaan. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että polunvarren nyt miehittämättömänä olleeseen kahvikojuun olivat jotenkin ihmeessä löytäneet tiensä <i>Pauligin Juhlamokka</i>-pakkaukset. Kaikkialle sitä suomalaiset ehtivätkin. Täällä Islamabadissahan on muuten myös suomalaisen Robert Pauligin perustaman <i>Robert's Coffeen</i> haarakonttori jollain kummalla yhteydellä liisattuna, vaikka perheyrityksen omat sivut ilmoittavatkin haarakonttoreista Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Virossa ja Japanissa.</div><div><br /></div><div>Lämmiteltyämme itsemme kahvilla, parathoilla, omeleteilla ja köyhillä ritareilla taas retkeilykuntoon, päätimme ajaa kokeilemaan onneamme alemmille korkeuksille, josko löytäisimme suotuisamman sään ja enemmän lintuja. Nathiagalin jälkeen tie alkaa laskeutua suojaisempiin laaksoihin, joissa lumi vaihtui ensin rännäksi, sitten vesisateeksi. Bagnoterin jälkeen koukkasimme samaan Karlanin putousten laaksoon, jossa olin käynyt joulukuussa. Pian autosta noustuamme alkoi sateenkeskeytysloitsu vaikuttaa, piiskaava vihma muuttui ensin siedettäväksi tihkuksi ja lopulta herkesi kokonaan. Heti alkoi lintujen konsertti kuin taikaiskusta. Kuningasseppä alkoi kailottaa, parvittain himalajanloistoharakoita liikehti laakson molempain puolten rinteillä äänekkäästi räksytellen ja kilahdellen.</div><div><br /></div><div>Virran varsilla oli taas paljon virtalintuja, mutta ehkäpä olosuhteiden johdosta vähemmän kuin joulukuussa. Jokileppälintuja oli taas eniten, virtaleppälintuja hyvänä kakkosena, ja mikä ilahduttavinta, myös komeita pitsihaarapyrstöjä oli jälleen asemissa. Ruskokoskikaroja ei tällä kertaa näkynyt, mutta uljas keisarikalastaja sen sijaan näyttäytyi moneen otteeseen. Tiaisparvia oli täälläkin liikkeellä oheisuunilintuineen, samoin pikkunauruleita, vuorisirkkuja ja kivikkoleppälintuja. Yksi parhaista havainnoistamme Karlanin laaksossa oli läheltä nähty keltarintanäätä, joka laskeutui ensin puusta, tuijotti meitä pariinkin kertaan rinteestä, ja hyppelehti vielä harjunharjaa pitkin siluettinsa paljastaen ennen kuin katosi lopullisesti näköpiiristä. Keltarintanäätä on muiden näätäeläinten tapaan peloton tappaja, joka saalistaa jyrsijöiden ja lintujen lisäksi mm. makakeja.</div><div><br /></div><div>Palatessamme autolle lipui vuorten yllä arokotka, jota ahdisteli jokin jalohaukka - jälkimmäinen jäi tunnistamatta pitkän etäisyyden vuoksi ja kotkakin tuli lajilleen tunnistettua vain suurentamalla matkakumppanini ottamia ammattimaisia valokuvia. Palasimme Abbottabadin ja Haripurin kautta valtatietä pitkin. Matkalla näkyi isoja haarapääskyparvia, jotka kertovat siitä, että sateiden myötä koittaa nyt myös kevät Islamabadiin.</div><div><br /></div><div style="text-align: center;">* * *</div><div><br /></div><div>Mutta se tuiskussa tehdystä Murreen retkestä. Sitä edelsi useampi seesteinen retki Margallakukkuloille. Talvi oli sunnuntaihin saakka poikkeuksellisen vähäsateinen, mistä johtuen Margallakukkuloiden purot ovat olleet pääosin kuivillaan. Niinpä viitospolun alkupäässä oleva pieni lähde puroineen muuttui erityisen tärkeäksi lintujen juomapaikaksi. Sieltä löysimme toissa viikonloppuna säännöllisenä mutta vähälukuisena talvilintuna Margallakukkuloilla esiintyvän hopealakkisiepon, jota yleensä kutsumme niltavaksi lajin sukunimen perusteella. Niltavat ovat aasialaisia sieppoja, urokset aina sinisiä ja naaraat yleensä ruskeita, kuten täkäläiselläkin lajilla. Opin, että sen latinalainen nimi, <i>Niltava sundara, </i>on oikeastaan molemmilta osin sanskritia - kaunis sinilintu.</div><div><br /></div><div>Muutakin lähteen ja puronpätkän maastosta löytyi: sinipyrstöjä, kivikkoleppälintuja, paljon töyhtö- ja punanokkabulbuleita, aasianrillejä, metsä- ja tulirintatimaleita. Seurasimme myös kuivaa puronuomaa ja löysimme satojen bulbulien lisäksi pikkuparvina kultasilmätimaleita ja marjovissa puissa mässäileviä rastaita, jotka osoittautuivat enimmiltään mustakaula- ja harmaasiipirastaiksi, molempia lajeja kiitettävän runsaasti. Oli myös pikkuparvina tamariskipyrstötiaisia, tavanomaisia harmaatalitiaisia, himalajansieppokerttuja ja kashmirinuunilintuja. Yllättävä löytö oli variskäki - kuten kaikki käet, se on yleensä kesälintu, mutta tätä lajia jää aina pieni määrä talvehtimaan.</div><div><br /></div><div>Lauantaina menimme kahden vakiopakistanilaisen sekä uuden hollantilaisen lintuharrastajavahvistuksen kanssa erääseen vakiopaikoistamme, Talharin harjulle, laaksoon ja virranvarteen Margallan ensiharjanteiden toiselle puolen. Talharin harjulla oli mukavasti lintuelämää huolimatta siitä, että joku oli joko tahallaan tai tahattomasti kulottanut koko polunvarren eräästä sen parhaasta paikasta. Tavanomaisten bulbulien, rillien ja uunilintujen lisäksi löytyi mm. raitavarpuspöllö, useampia liekkiniskatikkoja ja suomuvatsatikkoja, raitapyrstökiipijä, tamariskipyrstötiaisten ja pakistanintiaisten parvia, tulirintatimaleita, molempia viidakkoharakoita ja kivikkoleppälintuja.</div><div><br /></div><div>Talharin virranvarresta löytyi tavanomaiset joki- ja virtaleppälinnut, virtavästäräkkejä, harmaa- ja pihataskuja. Islamabadin puoleisen rinteen lähteellä oli jälleen siellä yleensä viihtyvä peukaloismaisen oloinen pensassilkkikerttunen, samoin pikkunauruli ja muuta mukavaa. Talharin kylässä liputettiin yhä toissaviikon parlamenttivaalien toksisissa jälkitunnelmissa puoluetunnuksin, joita oli niin PML:n, PTI:n kuin radikaalin TLP:nkin väreissä.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-63061645679381715292024-02-15T00:44:00.012+05:002024-02-15T13:02:07.559+05:00Suden ja sydämen päiväYstävänpäivä on suurimmassa osassa maailmaa rakastavaisten päivä, mutta Suomessa kaikenlaisen ystävyyden. Se pitää sisällään myös rakastajat, muttei keskity yksistään heihin. Joissain maissa, kuten Kolumbiassa, se on nimetty "rakkauden ja ystävyyden päiväksi", vaikka paino selvästi onkin ensimmäisellä. Kristillistetyssä muodossaan on päivä nimetty varsin tuntemattomaksi jääneen pyhimyksen, Valentinuksen, mukaan.<div><br /></div><div>Wikipedia kertoo Valentinuksesta seuraavaa: <br /><blockquote><i>Pyhä Valentinus on laajalti tunnettu 200-luvulla elänyt roomalainen pyhimys. Hän on rakkauden, mehiläistenhoitajien, ruton, kihlattujen, epilepsian ja onnellisten avioliittojen suojelupyhimys. Hän koki marttyyrikuoleman 14. helmikuuta vuonna 269. Nykyään 14. helmikuuta on nimetty hänen kunniakseen. Tästä päivästä on tullut monessa maassa rakastavaisten juhla, Valentine's Day, joka Suomessa tunnetaan nimellä ystävänpäivä. Pyhän Valentinuksen juhlan seuraavana päivänä oli roomalainen hedelmällisyyden juhla lupercalia, josta johtuu Valentinuksen päivän yhdistäminen rakkauteen.<br /><br />Koska pyhästä Valentinuksesta on niin vähän tietoa, on uskottu, että hän on saattanut olla useampi kuin yksi henkilö. Ainut, mitä tarkasti tiedetään pyhästä Valentinuksesta, on tämän nimi ja hautapaikka Via Flaminialla.</i></blockquote></div><div><br /></div><div>Roomalaisen <i>lupercalian</i> alkuperä oli kreikkalaisessa <i>lykaia-</i>juhlassa. Molempien nimet viittaavat suoraan suteen - Kreikassa erityisesti metamorfooseja harrastaneen ukkojumalan Zeuksen susi-ilmentymään, joka on jälkipolville hieman vieraampi kuin tunnetumpi härkä-ilmentymänsä, joka tarkkaan ottaen oli tietysti sonni eikä härkä, ja vielä tarkemmin sanoen todennäköisesti tarvas eli urospuolinen alkuhärkä. Sekä indoeurooppalaisten että seemiläisten aakkosten ensimmäinen kirjain, <i>alfa </i>eli <i>älif, </i>sekä tarkoitti härkää että näytti siltä. Jos ette usko, kääntäkääpä A-kirjain ylösalaisin, jolloin siitä tulee tuon puuarojen suuren sarvipään pää. Mutta nyt siis puhutaan toisesta Zeuksen eläinmuotoisesta ilmentymästä, sudesta, joksi muuttuessaan Zeus sai nimen Lykaios. </div><div><br /></div><div>Kreikan sutta merkitsevää <i>lykosta </i>vastaa suden latinankielinen nimi <i>lupus, </i>josta <i>lupercalia </i>on johdettu. Välissä on jumalolento <i>Lupercus, </i>joka oli roomalainen versio kreikkalaisesta paimentolaisesta poikajumalasta nimeltä <i>Pan, </i>jonka löydämme nykykielessä muun muassa paniikista (jonka Pan myyttien mukaan aiheuttaa) ja ikinuoresta Peter Panista, joka - kuten useimmat lapsille suunnatut sadut - on arkkityyppejä vilisevää monomyyttistä mytologiakudosta. Sattumoisin Pan-jumalalla oli silloin tällöin myös sarvet, olihan hän lampaista ja vuohista huolehtivien paimenten erityisjumala, vaikkakin varsin ilkikurinen sellainen, jonkinlainen teiniversio varttuneemmasta Dionysoksesta eli roomalaisten Bacchuksesta - joka taas oli "hyvän" nuorukaissankarin Apollon hillittömyyksiin taipuvainen vastinpari. Roomalaisten legendoissa susihahmo yhdistyi myös kaupungin perustajaveljeksiin, naarassuden eli jumalattaren imettämiin Romulukseen ja Remukseen, joista ensin mainittu hillittömyyden puuskassaan tappoi jälkimmäisen.</div><div><br /></div><div><i>Lykaia</i>-juhlan yhteydessä pidettiin jonkinlaisia sutta palvovia orgioita, väkivaltaisiksikin kääntyneitä puhdistusriittejä, joissa sudennahkoihin pukeutuneet naamioituneet nuorukaiset juoksivat pitkin metsiä päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisina, ahdistelivat joukolla impyeitä ja surmasivat rankaisematta tiellensä tulleita maalaispoloisia. <i>"Missä sudet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa",</i> olisi Teräsbetoni voinut vähän mukaellen laulaa ja haukahtaa pari kertaa perään susimaisesti. Tavanomaista esihelleenistä menoa siis. <br /><br />Juhla liittyi välimerellisten perinteiden mukaisesti orastavaan kevään koittoon ja paimentolaiselinkeinoon, jonka kannalta sudet ja lampaat toki olivat enemmänkin kuin pelkkiä vertauskuvia. Nämä eläimet kuvastivat konkreettisesti villin ja kesytetyn, kaaoksen ja järjestyksen ikiaikaista kamppailua, kaipuuta ja vallantunteita. Paimentolaiskulttuuri eli itsekin tuossa välitilassa villin luonnon ja paikoilleen asettuneen, kesytetyn ja kasvituotteita syövän viljelykulttuurin välillä. Niinpä suden ja lampaan kamppailu oli myös miehisen, lihaa syövän ja naisia väkisin ottavan viettimaailman viimeistä kamppailua paikalleen asettunutta, kesytettyä ja naisistunutta, leipää syövää ja rationaalisen säännöllistä arkea vastaan. Tätä kamppailuahan nuoret miehet universaalisti käyvät niin arjen kuin symbolien (esim. pelimaailma ja pop-kulttuuri) tasolla sukupolvesta toiseen.</div><div><br /></div><div>Eläinmaailman vastinparit - sankari ja antisankari - näkyivät ihmiselle, sillä villin ja ketään kumartamattoman suden (kreikaksi <i>lykos, </i>latinaksi <i>lupus) </i>vastinparina oli kesytetty ja uskollinen koira (kreikaksi <i>kyon, </i>latinaksi <i>canis), </i>jonka tehtävä oli suojella avuttomia ja hieman typeriä lampaita susilta. Niinhän myös vallan vahtikoira - ritari, sotilas, poliisi, salaisen palvelun agentti - suojelee lammasmaisen siveitä siviilejä (varsinkin uuhia ja karitsoja) vaarallisilta, mutta salaa ihailluilta antisankari-susilta lukemattomissa, illasta toiseen toistuvissa populaarikulttuurin tarinoissa. Milloin vallan vahtikoirat ovatkin korruptoituneet tarinan pahaksi, voi susihahmo - joko toverillisena joukkona tai yksinäisenä sutena - saada sankarin roolin. Lampaille yhä vaarallinen mutta sutta heikompi kettukin, huiputtaja ja ilveilijä, voi saada sekä roiston (pettäjähahmot) että sankarin (esim. Robin Hood) osan.</div><div><br /></div><div>Yksi päivä vuodessa, jona ihmisiä ikiaikaisesti kiihottaneet seksi ja väkivalta olivat vapaita, on hyvin pitkäaikainen trooppi - ainakin indoeurooppalaisissa paimentolais- tai jälkipaimentolaiskulttuureissa - ja perinne jatkuu edelleen dystooppisessa populaarikulttuurissa. Toinen noista menoista väkevänä jälkeenjäänyt mytologinen ja kulttuurinen trooppi olivat tietysti ihmissudet. Ihmissusitarinoita edustaa myös esimerkiksi Grimmin veljesten ikuistama vanha indoeurooppalainen taru <i>Punahilkasta. </i>Kristillistyneille tarinoille ominaiseen tapaan alkuperäisten pakanamyyttien roolit vain ovat usein vaihtuneet: Maan jumalattaresta onkin tullut roisto - "miksi isoäidillä on noin isot hampaat?" - kun taas vapahtajan roolin saa arkkityyppinen sankari, joka lähes universaalisti on poikajumala tai nuori mies, siis ihmisen omakuva. <i>Punahilkan </i>metsästäjä muodostaa "kesytetyn" ja "siveän" vastinparin vaaralliselle saalistajalle, sudelle. Sankari tietysti surmaa hirviön - ja ottaa sitten oikeutetusti tytön palkakseen. Mitä vanhempi tarina, sitä suuremmalla varmuudella pulassa oleva neito on tosiaan vain tyttö, korkeintaan teini-ikäinen, vaikka tietysti jo Grimmin veljesten aikoihin alkoi olla painetta vanhentaa miehisen seksuaalisuuden ja vallan (naimisen) objekti tytöstä nuoreksi naiseksi.</div><div><br /></div><div>Miten kummassa seksi- ja veriorgioista, ihmissusista ja siittäjäisistä oikein on päädytty hempeisiin sydänkortteihin ja suklaarasioihin, saati suomalaiskansalliseen, näennäisen taka-ajatuksettomaan puhtaan ystävyyden ihannointiin? Itse asiassa, kyllähän jo sydän, suklaa ja puhtaus teemoina johdattavat ajatuksia enemmän juhlapäivän kreikkalais-roomalaisiin menoihin kuin onnelliseen avioliittoon tai mehiläistenhoitoon.</div><div><br /></div><div>Nykyaikaiseen tapaan tiedustelin kysymystä keinoälyapulaiseltani, joka vastasi seuraavalla tavalla: </div><div><br /></div><blockquote><div>Muinainen kreikkalainen <i>Lykaia</i>-juhla, jota vietettiin Zeus Lykaioksen kunniaksi, oli erityisesti Peloponnesoksella sijaitsevalla Arkadian alueella merkittävä vuosittainen tapahtuma. Juhla oli yksi varhaisimmista dokumentoiduista menoista, joilla oli vahva vaikutus varhaiseen kreikkalaiseen mytologiaan ja uskontoon.</div></blockquote><blockquote><p><i>Lykaiaan </i>liittyi useita rituaaleja, joista osa on jättänyt selvät jäljet, kun taas toiset ovat jääneet arvoituksiksi ja liittynevät vielä vanhempiin muinaisriitteihin. Muuan juhlan pahamaineisimmista ulottuvuuksista oli huhuttu ihmisuhrauskäytäntö. Samoin tähän juhlaan liittyy myyttisenä piirteenä lykantropia, jossa päihdyttäviä rituaaliaineita nauttineet miehet muuttuivat susiksi (ihmissusimyytti). Näiden tummasävyisempien ainesten lisäksi <i>lykaia </i>sisälsi kuitenkin myös urheilukilpailuja, mässäilyä, ruoka- ja juomauhreja Zeukselle sekä yhteisön kiinnittämistä yhteyteen jumaluuden ja luonnon kanssa.</p></blockquote><blockquote><p><i>Lykaian </i>muuntuessa asteittain roomalaiseen muotoonsa <i>lupercaliaksi</i> painopiste siirtyi arkadialaisesta susijumalasta ja muinaiskuninkaasta Lykaonista sekä sudeksi muuntautuneesta Zeus Lykaioksesta roomalaiseen jumalolentoon Faunukseen (Pan, Lupercus) sekä Rooman tarunomaisiin perustajiin Romulukseen ja Remukseen. Helmikuun viidentenätoista juhlittu <i>lupercalia </i>säilytti kreikkalaisesta edeltäjästään elementteinä hedelmällisyyden ja puhdistuksen teemat (<i>februa, </i>josta kuukauden nimi tuli, tarkoitti puhdistusta), mutta sovelsi ne roomalaisiin olosuhteisiin. Juhlan aikana uhrattiin vuohia ja koira. Vuohennahkoihin pukeutuneet Lupercuksen papit eli faunit viilsivät vuohennahasta kappaleita, jotka kastettiin uhrivereen, minkä jälkeen he juoksivat ympäri Palatiumin kukkulaa sivaltaen leikkisästi vastaantulijoita verisillä nahansuikaleilla, minkä uskottiin edistävän hedelmällisyyttä ja puhdistautumista. Juhlintaan kuului myös pariutumisarvonta, jossa nuorukaiset saivat voitoikseen neitoja - ja parittamismeno saattoi johtaa avioliittoihin.</p></blockquote><blockquote><p>Vaihettuminen <i>lupercaliasta</i> pyhän Valentinuksen päivään sisältää suoran evoluution sijaan kulttuuriperinteiden muodonmuutoksia. Kristinuskon levitessä ympäri Rooman valtakuntaa monia pakanaperinteitä joko vainottiin ja kiellettiin tai assimiloitiin kristillisen sisällön saaneisiin uusiin käytäntöihin. Ystävänpäivän tarkat alkuperät ovat hämäriä, mutta erään suositun teorian mukaan tämä juhlapäivä sijoitettiin helmikuun puoliväliin juuri siksi, että niin saataisiin kristillistetyksi sitkeän suosittu <i>lupercalian </i>juhlinta. Vuosisatain saatossa päivä alettiin yhdistää pyhään Valentinukseen, jonka nimen alkuperä <i>(valens)</i> merkitsi miehuullista, vahvaa ja rohkeaa. Historiallinen Valentinus oli kristitty marttyyri, jonka vaiheet tiedetään huonosti - hänestä on useampi kilpaileva tarina - mutta yhdistettiin usein rakkauden ja uskollisen kumppanuuden teemoihin.</p></blockquote><blockquote><p>Keskiaikaan tultaessa Valentinuksen päivästä oli tullut rakkauden ja kiintymyksen osoittamisen päivä, jona vaihdettiin rakkausviestejä ja myöhempinä aikoina erityisiä tarkoitusta varten tehtyjä kortteja. Valentinuksen päivä kaupallistui 1800-1900-luvuilla erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ja siitä tuli laajalle levinnyt romanttisen rakkauden merkkipäivä, jollaisena se nykyisin tunnetaan. Sen tuttuja tunnuksia ovat ystävänpäiväkortit, suklaat, kukat ja romanttiset eleet.</p></blockquote><p> </p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-10750197041678663452024-02-05T21:28:00.000+05:002024-02-05T21:28:12.089+05:00Margallan poluilla<p>Helmikuu on käynnistynyt ja samalla vaaliviikko. Tänään vietetään Pakistanissa Kashmir-päivää, jolloin muistellaan ja mielenosoitetaan Intian-puoleisen Kashmirin miehityksestä, jonka maailma on unohtanut - tai halunnut unohtaa. Asia on kansainvälisen politiikan harrastajille jotakuinkin loppuun kaluttu ja yhtä turhauttava kuin Palestiinan kysymys Lähi-idän kontekstissa. Turhauttava siksi, että kaikki, mitä asiasta voisi sanoa tai ehdottaa, on sanottu ja ehdotettu, mutta kun ratkaisu ei ole rakentavien voimien käsissä, vaan valtiovaltojen, jotka näkevät siinä vain nollasummapelin. Mikä tahansa myönnytys toiselle osapuolelle koetaan vain omana tappiona, joten sitä ei voi tehdä.</p><p>Tammikuun lopussa pihassani näyttäytyi pitkästä aikaa pari uutta lajia, ns. pihapinnaa, nostaen pihassani nähtyjen lintujen määrän 71:een. Ensimmäinen oli sinijokirastas, joka viihtyi yhden illan takapihan puolella. Toinen oli Euroopassakin yleinen kottarainen, joita oli parina päivänä parvi pihalta näkyvän puiston puissa yöpymässä. Kottarainen on Islamabadissa lähinnä talvilintu, jota pelmahtaa joka talvi maisemiin pieninä ja kohtalaisina parvina. Punjabissa ovat ilmeisesti viljelymailla massiivisina talviparvina. Mistä tämän seudun kottaraiset oikein tulevat? Todennäköisesti Keski-Aasiasta tai ehkä vielä kauempaa Siperiasta. Kottarainen on yksi niistä monista euraasialaisen pohjoisen aron lintulajeista, jotka ovat sittemmin pohjoisen aron kadottua muuttuneet ihmisten muokkaamien viljelyseutujen tyyppilajistoksi. Olen nähnyt niitä valtavina parvina Keski-Aasiassa syksyllä - ilmeisesti lumen peittäessä arot siellä ne lentävät vuoristojen yli tänne Etelä-Aasiaan lopputalveksi, kadotakseen sitten kevään myötä takaisin johonkin pohjoiseen.</p><p>Viikonloppuna en tällä kertaa käynyt Rawaljärvellä, vaan Margallakukkulain luontopoluilla. Sekä viitos- että nelospoluilla. Olin toivonut, että lintujen suosimat juomapaikat olisivat saaneet viime viikon sateista vettä, mutta kuivia olivat kaikki tyynni jälleen kerran, lukuun ottamatta viitospolun alajuoksun lähdettä, jonka ongelmana on kuitenkin se, että siellä on aina liikaa ihmisiä.</p><p>Pääosin kuivia puronuomia seurailemalla löysin kuitenkin jälleen paljon Margallakukkuloiden tyyppilajeja. En mitään kovin harvinaista, mutta joitain vähän epätavallisempia sentään, kuten esimerkiksi kaksi eri talvehtivaa rautiaislajia, mustakurkkurautiaisen nelospolulta ja louhikkorautiaisen viitospolulta. Bulbuleita ja rillejä oli parvittain. Sieltä täältä löytyi huutelevaa sirppitimalia ja rätiseviä tulirintatimalien parvia.</p><p>Viitospolun suurella viikunapuulla - jossa on pyhä paikka - oli parrakas ja pitkätukkainen mies, ilmeinen suufi, mietiskelemässä. Hän halusi tietysti puhua kanssani ja kertoili puista. Viikunapuista, jotka ovat nähneet samoilla paikoilla mietiskelleet buddhalaiset mystikot ja myöhemmin paljon muuta. Hän kertoi, että viikunapuut ovat alkuperäisiä, mutta paljon nykypuista on vieraslajeja, joita Ayub Khan tuotti valtakaudellaan mm. Afrikasta. Ilmeisesti tarkoitti akaasioita ja eukalyptuksia, jälkimmäiset toki alkuperältään australialaisia. Suufi arveli minua valokuvaajaksi, mitä en ole. En ollut sillä kertaa sillä tuulella, että olisin lähtenyt keskustelemaan hengellisiä. Tämä tosin johtui siitä, että ilta oli saamassa ja halusin jatkaa polkua ylöspäin toisiin lintupaikkoihin. Viikunapuulla kun ei sillä kertaa ollut juuri mitään mielenkiintoista lintua.</p><p>Molemmilla poluilla kuulin useita karjahtelevia muntjakkeja. Moni paikallinen kuvittelee niiden karjahtelua kuullessaan kuulevansa leopardeja. Todellisuudessa leopardit elävät niin hissukseen, että ihminen saa olla onnellinen jos sellaisen kohtaa. Paikalliset kuitenkin niitä pelkäävät silkan olemassaolonsa tähden, joten möykkäävät aina poluilla liikkuessaan niin, ettei mikään villipeto vain vahingossakaan tulisi vastaan.</p><p>Öisin kuulen jälleen usein myös šakaaleja, jotka alkavat tapansa mukaan ulvoa aina siinä kahden-kolmen aikaan yöllä.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-20413051521130880722024-01-30T01:35:00.006+05:002024-02-14T17:48:18.816+05:00Matkoja Punjabiin<p>Kahtena viime viikonloppuna olen ollut Punjabissa. Ensin Lahoressa, joka on Pakistanin Punjabin pääkaupunki, koko Punjabin historiallinen kulttuurinen keskus ja myös koko Pakistanin kulttuuris-intellektuaalinen keskus. Siellä on varsin vaikuttava valikoima moguliajan arkkitehtuuria. Keisari Akbar siirsi sinne 1500-luvun lopulla Mogulivaltakunnan pääkaupungin, josta käsin hallitsi vuosina 1586-1598, siirtäen sitten hovinsa takaisin entiseen pääkaupunkiinsa Agraan. Hänen pojanpoikansa, tuleva keisari Shah Jahan syntyi siellä, ja tämän isä, Akbarin poika ja seuraaja Jahangir, on sinne haudattu. Chenab- ja Ravijokien yhtymäkohtaan alkujaan syntynyt Lahore oli keskiajalla useamman muunkin valtakunnan pääkaupunkina ghaznavideista alkaen ja siellä on ollut niin hindu-, muslimi- kuin sikhidynastioita.</p><p>Lahoressa on myös yli 13 miljoonaa asukasta ja se on Pakistanin toiseksi suurin kaupunki Karachin jälkeen. Niinpä se on nykyisin valitettavasti myös eräs maailman saastuneimmista kaupungeista. Savusumu on siellä vuosi toisensa jälkeen yhä pahempi ongelma, varsinkin talvisin. Savusumun aiheuttajia ovat toisaalta kaupungin liikenteen ja teollisuuden päästöt, toisaalta ympäröivällä Punjabin maaseudulla tapahtuva massiivinen kausikulotus. Tänä vuonna savusumu on ollut pahempi kuin koskaan aiemmin ja ulottunut Punjabista aina Islamabadiin saakka, niin että myös pääkaupungin eliitti on saanut vaihteeksi kärvistellä silmien kirvelyn ja kuivan yskimisen kanssa. Kaikki puhuvat siitä ja valittavat - kukaan ei tee mitään. Tietenkään. Kyseessähän on ympäristöongelma, joten jonkun muun pitäisi se ratkaista - tai se on toissijaista tärkeämpien asioiden kuten valtataistelun, statussymbolien, partapärinöiden ja Eurooppaan pääsemisen rinnalla.</p><p>Lahoressa ollessani asuin historiallisella siirtomaaklubilla, joka oli paljon edullisempi kuin kaupungin modernimmat hotellit. Lauantai-ilta ja maanantai menivät työasioiden parissa, mutta sunnuntain varasin kokonaan Lahoren historiallisille nähtävyyksille. Olen käynyt monessa niistä 21 vuotta sitten, mutten sen jälkeen, koska nyt Pakistanissa viettämieni puolentoista vuoden aikana joka kerta, kun aioin mennä Lahoreen, tapahtui jotain, mikä esti sen. Kaikkialla leijuva savusumu ikävä kyllä latisti jonkin verran tunnelmaa ja nähtävyyksien visuaalista loistoakin - kaikki kun näytti savusumussa varsin harmaalta: Lahoren linna, Badshahin ja Wazir Khanin moskeijat, Shalimarin puutarhat, keisarien kylpylä, Jahangirin, Nur Jahanin ja Asif Khanin hautamonumentit ja vieläpä nostalginen haveliravintolakin kattoterasseineen. Jopa moottoritie, jota Islamabadista Lahoreen ja muualle ydin-Punjabiin pääsee, on ollut aamuin ja illoin suljettuna savusumun vuoksi.</p><p>Keisari Shah Jahan rakennutti Shalimarin puutarhat persialaiseen tyyliin paratiisin kuvajaiseksi. Esikuvana olivat hänen isänsä Jahangirin aiemmin rakennuttamat samannimiset puutarhat Srinagarissa. Kashmirissa vesi virtasi puutarhoihin luonnostaan vuoristoisen maaston vuoksi, kun taas Punjabin tasangolla Lahoressa asia piti järjestää jotenkin muuten. Tarinan mukaan maagit - mutta ehkä sittenkin aikansa taitavimmat insinöörit - onnistuivat löytämään tähän jonkin ratkaisun ja saivat veden virtaamaan näennäisesti luonnonlakien vastaisesti kuin ikiliikkuja. Vuosisatojen ajan veden epäluonnollinen virtaus Shalimarin puutarhoissa oli asiaa tutkiville mysteeri, kunnes modernit insinöörit halusivat lopullisesti avata mysteerin ja selvittää asian, keskeyttivät veden virtauksen, ja sen koommin sitä ei koskaan saatu palaamaan ennalleen.</p><p>Toisenkin maagisen asian voi Shalimarin puutarhoista mainita. Näin sieltä poistuessamme äkkiä papukaijan lentävän kauhuissaan pakoon variksia ja haarahaukkoja, jotka olivat kaikki sen perässä. Ihmeellisintä oli kuitenkin se, että lintu ei suinkaan ollut Pakistanissa kaikkialla yleinen kauluskaija, vaan viktoriankaijanen - Afrikasta kotoisin oleva lintu, joka on yleinen häkkilintu. Epäilemättä tämäkin yksilö oli häkkikarkuri. Lintu lensi suoraan minun luokseni ja pakeni taakseni muurissa olevaan porttikongiin, jossa se kätkeytyi lattianrajaan muurin viereen. Varikset eivät uskaltaneet lentää perään, koska minä seisoin tiellä, joten kaijanen pelastui. Puhuin sille muutaman sanan ja pakistanilaiset toverini olivat ällistyneitä. Valitettavasti kuitenkin sillä välin, kun yritin kioskista hakea lintuparalle jotain syötävää, portin läpi rynnännyt lapsijoukko oli jo pelottanut kaijasen uudestaan lentoon ja se katosi Shalimarin puutarhan suurten puiden suuntaan.</p><p>Pakistanilaiset olivat sitä mieltä, että jos olisin ollut tavallinen kuolevainen, lintu ei olisi tullut luokseni eikä käyttäytynyt sillä tavoin. Selitin kyllä heille, että kyseessä oli häkkilintu eli todennäköisesti se oli ollut jonkun lemmikki ja tottunut ihmisiin. Minä vain satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan hetkellä, jona lintu oli hädässä. Karanneet häkkilinnut joutuvat usein herkästi varisten ja haarahaukkojen kaltaisten opportunistien aggression kohteeksi, koska jokin niissä ja niiden käytöksessä kertoo opportunisteille, että kyseessä oleva eläinparka on väärässä paikassa, eksynyt ja peloissaan. Villien kauluskaijojen lentäessä ohi varikset ja haarahaukat eivät sen sijaan reagoi mitenkään, koska tietävät, etteivät saisi aikuista kauluskaijaa kiinni. Kotiterassillani olen vieläpä havainnut, että kauluskaija on ruokakipolla kingi, jota jopa yleensä muita lintuja öykkäröivät intianvarikset väistävät. Ne tietävät, että kauluskaijan nokka on vahva ja luonne itsepäinen.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Viikkoa myöhemmin olin jälleen matkalla Punjabiin, tällä kertaa Lahoresta pohjoiseen, lähellä Intian rajaa ja Kashmiria sijaitsevaan Sialkotiin, joka on tunnettu varsinkin nahka- ja urheiluvaateteollisuuden keskuksena. Kuljettajanamme oli oikea rallikuski ja mukana lisäkseni kaksi rawalpindiläistä, joista toisella veli Sialkotissa - hänkin lintuharrastaja. Retkikuntamme päämäärä ei kuitenkaan ollut Sialkotin kaupungissa vaan sen ulkopuolella, paikassa, jossa Chenab ja Tawijoki yhtyvät. Head Marala on patorakennelma, josta on ohjattu Chenabin vettä kastelukanaviin Sialkotin ja Gujranwalan piirikuntien viljelysmaille. Sen taakse on muodostunut kosteikko, josta on aikojen saatossa tullut yksi Pakistanin lajirikkaimmista lintupaikoista.</p><p>Saavuimme kosteikolle, kun oli vielä aivan pimeää. Kuljimme polkua pitkin kosteikon sisään samalla kun pimeästä kantautui yöhaikaroiden äänekkäitä <i>kwak-</i>huutoja sekä liejukanojen ja ojasuokanojen mökellyksiä. Ensivalon kajastaessa edessämme avautui taianomainen näkymä. Usvassa lepäävä subtrooppinen räme, jonka matalilla rantaniityillä laidunsi satoja sulttaanikanoja. Niiden takana lampareissa kahlaili vielä suurempia määriä silkki-, jalo-, pikkujalo-, rusko- ja harmaahaikaroita. Mainojen ja kyläkottaraisten tuhatpäiset parvet alkoivat heräillä kosteikkoa eri puolilta reunustavissa vanhoissa koukeroisissa puissa, joiden oksat notkuivat kutojien pesien painosta (nyt pesät tosin olivat tyhjillään, koska ei ole kutojien pesimäaika). Valon lisääntyessä alkoivat erottua myös pikkukahlaajien parvet rantalietteillä - kuului lapinsirrien sirinää, pikkutyllien ja valkoviklojen ääniä. Ja auringon rusosormisen kiekon ilmaantuessa itätaivaalle ilmaantuivat myös ruskosuohaukat hätyyttämään kosteikon valtavia lintuparvia lentoon milloin missäkin. Sitten jokitiirat lentelemään ristiin rastiin vesialueiden yllä. Sitten ensimmäiset kotkat - kiljukotka, arokotka, merikotka... Valtavia parvia kolmenlajisia kattohaikaroita, joiden emme mitenkään olisi voineet uskoa olevan tällä paikalla niin runsaita, kun ne kaikkialla muualla Pakistanissa ovat harvinaisuuksia: mustahaikaroita, piispahaikaroita ja aasianiibishaikaroita. Niiden lomassa vettä seuloivat kapustahaikarat veivaavine päänliikkeineen. Merimetsojen ja jaavanmerimetsojen parvia liikehti jatkuvasti kalapaikoille.</p><p>Aamupäivän mittaan Head Marala osoittautui maineensa veroiseksi, sillä lintuja oli kaikkialla, mihin katsoi - ja mitä määriä! Ainoa harmimme oli se, että vielä viikkoa aiemmin runsasparviset sorsat olivat kadonneet, koska niiden suosikkilampi oli jo kuivunut. Jäljellä suuria parvia enää taveja - lapasorsia, harmaasorsia ja iloksemme myös täplänokkasorsia oli pieniä määriä. Sorsien lähdön vuoksi meiltä jäi kuitenkin kolme tavoitelajiamme - intian- ja ruskoviheltäjäsorsa sekä aasiankääpiösorsa - tällä kertaa näkemättä, samoin aasiankäärmekaula, joka tosin on täälläkin hyvin harvinainen nykyisin. Myöskään hiljattain kosteikolla näyttäytynyt aasianrakonokka ei näemmä enää ollut maisemissa. Tawijoen varrelta löysimme suuria parvia tiibetinhanhia ja muutamia ruostesorsia. Kosteikon niityillä oli kolmea lajia hyyppiä - yleisen kenttähyypän lisäksi suohyyppiä ja pari talvehtivaa töyhtöhyyppää. Pikkulinnustossa erityisen ilahduttava laji oli induksenvarpunen - Induksen jokijärjestelmän endeeminen laji, joka Sialkotin seudulla on jo yleinen, vaikka yleisimmillään se on Sindissä. Oli myös kivaa nähdä pitkästä aikaa isoja parvia punatiikeripeippoja.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Punjabin-retkien välillä kävin jälleen myös Rawaljärvellä. Sielläkin sorsat olivat hyvin vähissä - vain taveja oli tarjolla. Sen sijaan kahlaajia oli melko paljon - varsinkin valko- ja punajalkavikloja, lapinsirrejä ja pikkutyllejä. Nokikanoja ja jaavanmerimetsoja oli satapäisinä lauttoina. Ensimmäistä kertaa löysin mustapikkuhaikaran talvella - olen luullut sitä kesälajiksi. Sama kommentti viitasieposta, jonka löysin kotikulmiltani kaupungin huvila-alueelta.</p><p>Vuoden lopussa šakkisovelluksen laskuri kertoi minulle, että suurin vastustajani viime vuonna oli se sama tunisialainen poika, jonka vuoksi alun alkaen - useampia vuosia takaperin - aloitin koko šakkiharrastuksen. Pelasin viime vuonna hänen kanssaan 250 peliä. Vaikka olemme pelanneet jo vuosia, viime aikoihin saakka minä olen yleensä onnistunut pitämään sellaisen yliotteen, että olen voittanut noin 2/3 peleistä. Siinä on tosin ollut aaltoilua, kummankin mielialoista ja muun elämän stresseistä riippuen. Tunisialainen pelitoverini on yleensä parhaimmillaan ollessaan rohkea ja yllättävä, ja häviää, jos alkaa perääntyä. Joulukuun lopulla hän alkoi kuitenkin pelata hitaammin ja harkitsevammin ja tilanne on muuttunut kannaltani huolestuttavaksi. Hän voitti neljä viimeistä peliä putkeen, mikä on muistaakseni ennätyksensä minua vastaan.</p><p>Pakistanissa on tulossa vaalit, joiden tulos näyttää tosin päätetyn etukäteen. Suomessakin on vaalit. Tällä kertaa presidentinvaalit olivat poikkeukselliset siinä mielessä, että mukana oli useampi sellainen ehdokas, jota olisin voinut kuvitella äänestäväni. Tosin ei ketään ylivoimaista, koska jokaisesta tiedän jotain sellaista, mikä herättää huolestuneita ajatuksia kyseisestä henkilöstä presidenttinä. Joidenkin kohdalla kyse on poliittisista mielipiteistä, toisten kohdalla persoonasta, kolmansien kohdalla hallintokulttuuristaan. Tästä huolimatta olen tyytyväinen sukupolvenvaihdokseen poliitikkojen kärkikaartissa. Samoin siihen, että uusia naamoja tuli hieman tuulettamaan vanhan toistoa. Ja vielä siihenkin, että useampi pidempään politiikassa olleista ehdokkaista on selvästi kehittynyt maailman ymmärryksessään viimeisen vuosikymmenen aikana. Suomi on onneksi nykyisin sellainen isänmaa, jossa kohtalo ei enää riipu yksin presidentistä - ja toivottavasti tulee sellaisena pysymään, vaikka edessä onkin vaikeita aikoja vielä tämän vuoden puolella.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-76982425402671647632024-01-16T18:36:00.000+05:002024-01-16T18:36:11.358+05:00VakiopaikoillaPerjantai-iltana olin illallisilla Pindissä, jossa keitimme kokoon suunnitelman tehdä viikonloppuna nostalgiaretket eräille vakiopaikoistamme, koska retkikuntamme kantava voimatar on palaamassa lopullisesti synnyinseudulleen Alankomaihin. Tästä huolimatta hän oli lauantaina muuttokiireiden ja terveyssyiden vuoksi joukosta poissa, kun kuljimme pakistanilaisen valokuvaajattaren kera maagista polkua pitkin lähteen seudun näreeseen etsimään viikkoa aiemmin sieltä löytämääni keltaista keijukaista.<div><br /></div><div>Aluksi vastaan tuli tuttu pari aasiankirjotikkoja sekä mekastavia sekaparvia bulbuleita, timaleita, tiaisia ja rillejä. Tällä polulla töyhtö- ja punanokkabulbulit, metsätimalit ja aasianrillit ovat ympäri vuoden yleisimpiä lajeja, mutta nyt talvisin on maastossa runsaasti myös Pekingin punarinnoiksi kutsuttujen tulirintatimalien rätiseviä parvia. Siellä täällä rätisevät myös mustaleukalappuiset pakistanintimalit ja kaihoisasti viheltelevät sinijokirastaat.</div><div><br /></div><div>Löysimme varsin nopeasti keltaisen keijukaisen eli keltaviuhkon (keltavatsamonarkin), sillä se oli palannut jotakuinkin täsmälleen samalle paikalle, vieläpä samalle kuivalle käppyrälle, josta olin sen aiemmin löytänyt. Tämä lintu on kuin suoraan jostain japanilaisesta chibi-animesta suurine mustine silmineen, jotka heijastelevat iltapäivän auringon lehvistön läpi siivilöityneitä säteitä. Lisäksi lintu tanssahtelee koko ajan puolelta toiselle jahdatessaan armotta surviaissääskiä, jotka näyttävät parveilevan puronuoman yllä siitä huolimatta, että itse puro on kuivana. Toverini kamera räpsyi kilvan puskissa puuhastelevien pensassilkkikerttusten kanssa.</div><div><br /></div><div>Sunnuntaina hollannitar kykeni kynnelle ja tapasimme Rawaljärven itäpohjukassa - tutussa paikassa, joka on muuttanut muotoaan lähes tunnistamattomaksi. Osin luonnollisista syistä, sillä sinne laskeva Korangjoki muokkaa maastoa alituiseen uusiksi. Osin ihmissyistä, sillä Bani Galan kylä - kuten kaikki muukin asutus tässä maassa - paisuu paisumistaan ja väki raivaa pois aiemmin rantoja reunustaneita suuria puita. Kesällä yli miehenkorkuiseksi kasvanut heinä ja kaislikko on lähes tykkänään niitetty lehmien ja vesipuhvelien rehuksi. Tämä on vähentänyt joidenkin lajien, kuten priinioiden ja kutojien määriä, mutta sen sijaan kutsunut kuukausia kadoksissa olleet kahlaajaparvet takaisin, ne kun tykkäävät mutarannoistaan avoimina.</div><div><br /></div><div>Kuluneella viikolla kaksi pakistanilaista lintumiestä oli raportoinut täältä pikkupääskykahlaajia ja jokitiiroja, joiden suhteen olimme kovin toiveikkaita. Niitä ei kuitenkaan näkynyt - molemmat lajit vierailevat Rawaljärvellä vain ajoittain eivätkä koskaan viivy pitkään. Sen sijaan rantalietteet olivat mustanaan yleisempiä kahlaajia: liroja, metsä- ja valkovikloja, pikkutyllejä, pitkäjalkoja... Rantavesissä oli suurina lauttoina jaavanmerimetsoja ja nokikanoja. Järvellä talvehtivien haarapääskyjen parvet hatuttivat yhä pystyssä olevia ruokoja ja kauempana jokisuun laguuneilla lepäili sadoittain naurulokkeja. Etsimme lokkiparvista harvinaisempia lajeja, mutta niitä oli nihkeästi: vain pari aroharmaalokkia ja yksi tiibetinlokki.</div><div><br /></div><div>Rawaljärven rantojen talvelle ominaiset suuret talviparvet kirvisiä ja västäräkkejä olivat vallanneet avautuneet rannat. Kumpaakin ryhmää on monia lajeja, joten ne muodostavat alituisen määrityspähkinän. Västäräkkien kohdalla lajilleen määritys on helppoa, mutta sitten tullaan kysymykseen alalajeista, joka onkin kinkkisempää, elleivät linnut ole juhlapuvussaan. Keltavästäräkkejä on täällä säännöllisesti kolmea-neljää alalajia, tavallista västäräkkiä kahta hyvin erinäköistä päätyyppiä (meikäläisen <i>alban </i>näköistä <i>dukhunensista </i>ja keskiaasialaista naamiovästäräkkiä, <i>personataa)</i>. Myös sitruunavästäräkkiä on kahta eri alalajia. Suuri paikallinen mustavästäräkki sen sijaan on muuttumaton. Kirvisten keskuudessa syksy pudottaa ympärivuotisen riisikirvisen vähemmistöön, kun muuttavat lajit valtaavat tilan. Niistä yleisin talvella on himalajankirvinen, jonka lisäksi on melko paljon vuorikirvistä. Metsä- ja nummikirvinen näyttäisivät olevan enemmän läpimuuttajia kuin talvehtijoita.</div><div><br /></div><div>Pitkän ja rämpimyksellisen retkipäivän päätteeksi plakkariin oli jäänyt 60-70 lajia, epätavallisimpana suokukko. Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä. Menimme abbottabadilaisen lääkäri-lintuharrastajan kanssa myöhäislounaalle Islamabadin keskiluokan suosimaan trendikkääseen leipomo-kahvila <i>Loafologyyn, </i>jonka parkkipaikannäyttäjäpoika ei suostunut ymmärtämään, että autoni oli aivan puhdas, vaan insistoi saada pestä sen paristasadasta rupiasta.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-1812212049839384832024-01-08T20:02:00.001+05:002024-01-08T20:02:00.193+05:00KeltakeijukainenSunnuntaina olin Margallakukkulain nelospolulla, joka on viikonloppuisin väestä väljempi kuin suosittu viitospolku. Viidakko kylpi talven erikoisessa, hieman mystisessä valossa. Öisin on kylmä, mutta päivisin miellyttävä sää, vähän kuin Suomen kesässä. Ylempänä Himalajalla talvi on ankaroitunut, minkä vuoksi Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta löytääkin paljon mielenkiintoista Länsi-Himalajan lajistoa.<div><br /></div><div>Puro, joka laskeutuu vuorilta rotkoon, jossa nelospolku kulkee, oli valitettavasti kuivana, mikä tarkoitti, ettei perinteisellä lintujen juoma- ja kylpypaikalla ollut vilskettä. Samalla paikalla on tunnistamattomia raunioita - siellä on todennäköisesti joskus ollut jokin pieni pyhäkkö, joko viime vuosisatojen aikainen suufilainen tai vielä vanhempi buddhalainen. Paikassa onkin jotain pyhää. Myös apinalaumat usein viivähtävät siellä. Olen nähnyt šikran metsästävän tuolla paikalla, viuhkojen viuhahtelevan, oranssirastaiden kylpevän ja sinisieppojen pyydystelevän hyönteisiä.</div><div><br /></div><div>Vähän matkan päässä polkua ylöspäin alkoi puskista kuulua särähtelyä, jonka omistaja paljastui vasta pitkän tiirailun jälkeen pensassilkkikerttuseksi. Niitä oli kaksin kappalein. Lajia on vaikea nähdä, vaikka se usein lopulta päästääkin aivan lähelle - puuhastelee jossain tiheikössä aivan katsojan lähellä mutta silti piilossa, tavoittamattomissa. Kuin totuus. Hiljaisesti särähtelevä totuus.</div><div><br /></div><div>Vielä vähän tästä ylöspäin minua piinasi yksi retken mysteerilinnuista: kuulin sen, mutta mitään ei näkynyt. Ääntä ei löytynyt mistään <i>Merlinin </i>syövereistä - ei muististanikaan. Ja siihen yhtyi pian toinen, jotenkin tutumpi, toistuva kutsuääni. Ehkä siksi, että olin pyhässä paikassa, jossa menneisyyden mystikoiden muistot katsoivat minua, lausuin tuolla kohdin ääneen eräät sanat, jotka merkitsevät "paljasta kasvosi" tai "näyttäydy", ja katso - sillä samalla sekunnilla kun ne sanoin, lehahti tiheiköstä suoraan eteeni kuivalle oksankäppyrälle, joka kuivuneesta puronuomasta kohosi, sulopiirteinen pieni lintu, jolla oli keltainen vatsa ja silmäkulmajuova, ja joka viehkosti lehautteli pyrstöään kuin viuhko ikään.</div><div><br /></div><div>Se oli keltakeijukainen! Legenda Margallakukkulain lintumaailmassa, sillä niin elusiivinen ja epäsäännöllinen se on esiintymisessään. Lajin tiedetään esiintyvän Margallakukkulain lehtimetsissä, yleensä talvisin, mutta ennakoimattomasti ja epäsäännöllisesti, ilmeisesti riippuen olosuhteista jossain aivan muualla, Länsi-Himalajan tai Murreevuorten suojaisissa rotkoissa, joissa laji pesii.</div><div><br /></div><div>Miksi keltakeiju? Tämä liittyy lajin englanninkieliseen nimeen <i>Yellow-bellied Fairy Fantail, </i>joka on keskuudessamme lyhentynyt muotoon <i>Yellow Fairy, </i>paikallisten lintuharrastajien ainainen unelma, koska se on sen verran haasteellinen eikä mitään takuupaikkaa sen löytämiseen ole. Suomeksi laji nimettiin keltavatsamonarkiksi aikana, jolloin lajia pidettiin viuhkapyrstöihin eli viuhkoihin kuuluvaksi, ja jolloin oli päätetty, että viuhkot olisivat suomeksi viuhkamonarkkeja. Myöhemmin selvisi kuitenkin, etteivät viuhkot ole monarkkeja laisinkaan - sekä vielä sekin, ettei keltakeijukainen ole lainkaan viuhko, vaikka se oli aiemmin luettu viuhkojen monilajiseen <i>Rhipidura-</i>sukuun. Kävi ilmi, että keltakeijukainen kuuluu ainoana omaan sukuunsa ja tämä suku puolestaan arvoitukselliseen ja hajanaiseen keijusieppojen heimoon, johon sen lisäksi kuuluvat kaksi lajia viitasieppoja sekä kasa pieniä afrikkalaisia monarkkeja.</div><div><br /></div><div>Keltaviuhko on ulkoisesti kovin viuhkon kaltainen - silläkin on pitkä pyrstö, jota se viuhkomaisesti lehauttelee. Se on kuitenkin varsinaisia viuhkoja pienempi - eikä missään viuhkolajissa ole keltaista, jota tässä lajissa puolestaan on kosolti. Ulkoisesti ja käyttäytymiseltään se muistuttaa kovin vähän nykyisin oletettua sukulaistaan viitasieppoa. Niitä yhdistävät lähinnä keltainen väri ja tykästyminen varjoisiin, tiheikköisiin paikkoihin, joissa virtaa vettä.</div><div><br /></div><div>Sain ihastella keltaviuhkoa aivan läheltä, muutaman metrin päästä. Se käytti kutsuääntään lakkaamatta, mutta harvemmassa tahdissa kuin <i>Merlinin </i>näytteessä, joten sovellus ei sitä tunnistanut, vaikka vierestä nauhoitti. Se pyydysteli iloisesti ilmasta sääskiä ja palasi aina uudelleen samalle kuivuneelle oksankäppyrälle eikä näyttänyt olevan kovin huolissaan siitä, että vesi oli purosta tyrehtynyt. Palatessani vuorelta alas polkua pitkin muutamaa tuntia myöhemmin, erään vuorelta löytämäni karachilaisen lääkärin seurassa, joka myös kertoi minulle useista muista käymisen arvoisista paikoista, ei keltakeiju enää ollut samassa paikassa. Mihin lie mennyt seuraavaksi.</div><div><br /></div><div>Tuon tähtilinnun lisäksi löysin polun varsilta useita sekaparvia, jotka koostuivat runsaista kashmirinuunilinnuista, himalajansieppokertuista, aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista. Joukossa kulki vähälukuisempia lajeja, kuten tiibetin- ja idänuunilintuja, kashmirinsieppokerttuja ja raitapyrstökiipijä. Tämän polun varrelta olen melkein aina löytänyt aasiankirjotikkoja ja niin nytkin. Sinijokirastas vihelteli metsissä. Muutama teräsfasaani pöyhi kariketta. Bulbulit ja timalit mekastivat.</div><div><br /></div><div>Jokin mysteerilintu lauloi rinteessä lakkaamatta <i>tee-ti-tyy, </i>suorastaan käkimäisesti (mutta kaikki käet ovat tiettävästi muuttaneet etelään), ja toinen yksilö vastasi sille. Kumpikin oli kuitenkin liian kaukana polusta, jotta niihin olisi voinut soveltaa näyttäytymisloitsua, ja muutenkin sellaisten käytössä pitää olla hyvin maltillinen. Luonto paljastaa mysteerinsä silloin kun haluaa, ja joidenkin mysteerien on jäätävä mysteereiksi, koska maailma, sisäinenkään, ei koskaan ole valmis, eikä kuolevaisen ole sallittua koskaan tuntea koko totuutta ympärillään olevasta maailmasta, saati maailmoista sen takana, näkymättömissä.</div><div><br /></div><div>Illan pimetessä juhlin keltaviuhkoa juomalla parkkipaikan kojusta kupin teetä. Päivä oli ollut hyvä ja suotuisa. Kotiin päästyäni olin niin vallattomalla tuulella, että tilasin peräti pizzan.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-87054579218560635262024-01-05T20:00:00.007+05:002024-01-09T13:59:52.307+05:00Vuoden loppu Sumatralla<p>Matkustin joulun alla Sumatralle, tarkemmin sanoen sen pohjoisosassa sijaitsevaan Acehin maakuntaan, joka tuli taannoin tunnetuksi Suomessa ensin tsunamituhoista, sitten Königstedtissä neuvotellusta ja elokuussa 2005 Helsingin Smolnassa allekirjoitetusta rauhansopimuksesta, jossa Martti Ahtisaari oli keskeisessä osassa. Acehissa muistettiin Helsinki ja Suomi hyvin siksi, että sopimusta kutsutaan siellä Helsingin sopimukseksi - Ahtisaari oli sen sijaan jäänyt tuntemattomammaksi, varmaankin siksi, että rauhanvälittäjät - ainakin taitavat sellaiset - yleensä asettuvat diskreetisti taka-alalle, antaen valokeilat sopimukseen päässeille riitapukareille.</p><p>Acehin viidakot olivat hyvä paikka viettää joulupyhiä, koska kyseinen maakunta on Indonesian konservatiivisinta muslimialuetta eikä siellä siten ollut joulupyhinäkään mikään suljettu tai väki kadoksissa sukulaisissaan. </p><p>Verrattuna Jaavaan - Ison-Britannian kokoiseen saareen, jossa tungeksii yli puolet Indonesian väestöstä - paljon suuremmalla mutta harvemmin asutulla Sumatralla oli miellyttävän väljää. Hyväkuntoisia teitä ilman minkäänlaisia ruuhkia. Rauhallisia luonnonkauniita vuoristometsäalueita, joiden idylliä uhkaavat vain salametsästäjät ja tännekin tunkeutuvat laululintujen pyytäjät. Jaavalaisten kulttuurinen villitys häkkilintuihin - ja nimenomaan luonnosta pyydystettyihin sellaisiin - on romahduttanut lähes kaikkien suosituimpien laululintulajien kannat Indonesiassa.</p><p>Matka Sumatralle oli jossain määrin monipolvinen, sillä lähtöpäivänäni lensin ensin Dubaihin, jossa minulla oli yhdeksän tuntia aikaa, joten vuokrasin auton ja ajoin sisämaahan al-Marmumin aavikonsuojelualueen virkistysjärville, jossa vietin aikaa katsellen tuhansia turkin- ja palmukyyhkyjä sekä monia muita lintuja. Emiraateissa näkee nykyään joka puolella mitä eksoottisimpia vieraslajeja, jotka ovat muodostaneet vakiintuneita kantoja. Minulle ei ole aivan selvää, onko kaikki nuo lajit vasiten istutettu Emiraatteihin vai ovatko ne karkailleet paikallisten yksityispuutarhojen kokoelmista ja sitten kolonisoineet ihmisen luomia habitaatteja. </p><p>Monet yleisimmistä vieraslajeista ovat Pakistanista hyvin tuttuja, koska ne edustavat nimenomaan eteläaasialaista lajistoa - esimerkiksi mainat ja bulbulit. Nykyisin myös šikra on vakiintunut pesimälajiksi Emiraatteihin. Marmumin lampareilla näki myös kaikenlaista muuta outoa: kruunukurkia, mustajoutsenia, satapäisiä parvia sepelkyyhkyjä - joukossa myös afrikkalainen täpläkyyhky. Näin tosin myös gaselleja ja akaasian alla päivänpaisteelta piilossa istuskelleen paksujalan.</p><p>Palatessani Dubain kaupunkiin kävin myös Ras al-Khorin laguunilla, jonka vetonaulana siellä on melkein aina suuria määriä flamingoja. Paljon muuta kuin flamingoja, naurulokkeja ja kiljuvia koululaisporukoita siellä ei tällä kertaa ollutkaan.</p><p>Dubaista lensin Kuala Lumpuriin - tai tarkemmin sanoen Selangorin osavaltiossa sijaitsevalle Kuala Lumpurin kansainväliselle lentokentälle. Sielläkin minulla oli kylliksi aikaa, että ehdin käydä lintuja katselemassa Paya Indahin kosteikoilla. Näin kaksikin kiinanpikkuhaikaraa sekä paikallisen, puusta liikkeelle lähtevän idänmehiläishaukan. Ilahduttavaa oli myös nähdä Pakistanissa puutarhassani jokapäiväisen harakkataskun voivan tuolla kosteikolla yhä hyvin - se nimittäin kuuluu niihin aiemmin yleisiin lajeihin, jotka Indonesiasta ovat jo melkein tyystin kadonneet edellä mainitun häkkilintukaupan vuoksi.</p><p>Banda Acehiin saavuin aatonaaton iltapäivästä, yhä valoisaan aikaan. Kontaktini olivat minua vastassa ja ajoimme maakunnan pääkaupungista pitkän matkan ensin Calangiin syömään merenrantaravintolassa ja sitten majoituskohteeseemme Nagan Rayaan. Hotellistamme Nagan Rayassa ja vastapäisestä <i>De Albi </i>-ravintolasta tuli ilta- ja yötukikohtiamme tutkimusretkille, jotka kukin päivä aamuhämärästä päivänlaskuun suuntautuivat Leuservuorten kansallispuiston ja sitä ympäröiväin alueiden metsäisille rinteille.</p><p>Siellä - ylänkömetsissä - viihtyy suurin osa Sumatran endeemeistä, jotka olivat luonnollisesti lajitoivelistani kärjessä. Endeemisten lajien lisäksi Sumatran metsistä löytyy tietysti runsaasti yleissundalaista lajistoa - samoin hyvin paljon yhteistä Malakan niemimaan lajistoon. Indonesian saarista Sumatralla onkin aasialaisin lajisto - lähimpänä manner-Kaakkois-Aasian linnustoa. Siirryttäessä itää ja etelää kohti, Wallace- ja Lydekker-linjojen yli, vaihettuu Nusantaran lajisto vähitellen aasialaisesta australaasialaiseksi - tyypilliset aasialaiset linturyhmät, kuten bulbulit ja timalit, vähenevät, ja vastaavasti tyypilliset australaasialaiset ryhmät, kuten mesikot ja malurit lisääntyvät. Harvinaisin löytämämme laji oli acehinbulbuli, joka on käynyt perin vähälukuiseksi. Sama kohtalo uhkaa myös sumatrannaurulia, vaikka niitä sentään yhytimme kolmeen otteeseen.</p><p>Sademetsiä ei suotta kutsuta sademetsiksi. Joka iltapäivä sade kasteli meidät jossain vaiheessa. Silloinkin kun ei satanut, oli vuorilla usein sumuista ja aina kosteaa. Toisaalta alankometsissä oli puolestaan tukahduttavan kuuma - niissäkin toki retkeilimme kartuttaaksemme matkalistaa sundalaisella lajistolla. Alankometsistä löytyi mukavasti esimerkiksi trogoneja ja harlekiineja.</p><p>Lintujen lisäksi Sumatralla on mielenkiintoista muukin eläinmaailma. Nisäkkäistä mainittakoon esimerkiksi runsas apinalajisto. Näimme ihkaeläviä orankeja, mutta myös endeemisiä lehtiapinoita, kahta lajia gibboneita ja kahta lajia makakeja. Sumatran orangit on nykyisin jaettu kahteen eri lajiin, vaikka hieman tuota epäilen. Niiden lisäksi pohjoisen Sumatran sumuisissa metsissä seikkailee myös myyttinen kryptidi, <i>orang-pendek, </i>jonka nimi merkitsee pikkuväkeä - erotukseksi <i>orang-hutanista </i>eli metsänväestä, jolla viitataan orankeihin, sekä <i>orang-sungaista </i>eli joenväestä, jolla viitataan ihmisiin. <i>Orang-pendek</i> on eräänlainen paikallinen jetihahmo, johon uskovat ovat järjestäneet jopa retkikuntia sen löytämiseksi. Sen on kuviteltu olevan jokin eristynyt populaatio ajat sitten sukupuuttoon kuolleita gigantopithecuksia tai vieläpä hominidi, jotain Floresilta löydettyjen ns. Floresin hobittien <i>(Homo floresiensis) </i>kaltaista. Todennäköisempää toki on, että havainnot koskevat ulkonäöltään poikkeavia tai poikkeavasti liikkuneita orankeja - tai ihmisiä. Kyse voi myös olla siitä, että jonkin jo muinoin sukupuuttoon kuolleen apina- tai ihmislajin muisto on jäänyt elämään Sumatran alkuperäisheimojen pariin. Yleensä kun jostain kerrotaan tarinoita, ihmiset alkavat myös tehdä tarinoita vastaavia havaintoja. Floresin lisäksi muillakin saarilla on saattanut vielä melko hiljattain elää pienikasvuisempia ihmislajeja, jotka ovat kokeneet kovan kohtalon nykyihmisen valloitettua saariston. Myös malaijikarhu ja tiikeri elelevät yhä Sumatran metsissä ja onpa siellä oma sarvikuononsakin.</p><p>Myös oravia näki metsissä yhtenään - varsinkin pieniä sundanoravia, jotka muodostavat monilajisen suvun. Myös kolmivärisiä jättioravia. Oravien ja monien muidenkin metsänelävien kokoisekseen väkevä saalistaja, keltarintanäätä, nähtiin myös peräti kahdesti. Tämä suomalaista näätää jonkin verran isompi eteläaasialainen näätälaji käy säännöllisesti ja pelottomasti itseään isompien saaliseläinten kimppuun, surmaten makakeja, muntjakkeja ja sivettikissoja. Matelijoista erityisen mieleenpainuvia olivat <i>Draco-</i>suvun liitoliskot, jotka liitävät puista toiseen lohikäärmemäisten kylkiluusiipiensä avulla, sekä endeeminen punainen kyy, jonka satuimme löytämään yhdessä kohtaamamme indonesialais-meksikolaisen biologiryhmän kanssa.</p><p>Tein sen hämmästyttävän havainnon, että Sumatralla on hyvin paljon vaaleanpunaisia vesipuhveleita. On siellä normaalivärisiä mustiakin, mutta kun vastaan oli monta kertaa löntystellyt vaaleanpunaisia puhveleita, ihmettelin asiaa matkakumppaneilleni. Nämä eivät nähneet vesipuhvelien värissä mitään erikoista - ehkä Sumatralla sitten on normaalia, että merkittävä osa vesipuhveleista on vailla mustaa pigmenttiä. Muualla en muista moisiin törmänneeni.</p><p>Sumatra on valtava saari ja etäisyydet ovat pitkiä. Tiet ovat kuitenkin pääosin varsin hyvässä kunnossa eikä liikennettä ole missään liikaa, joten matkanteko on sangen miellyttävää. Metsäisten vuorten väleissä on laaksoja, joissa on runsaasti riisi-, kahvi- ja sitruunaheinäviljelyksiä sekä hedelmätarhoja, mm. kuuluisia duriania ja lohikäärmehedelmää. Suurin osa acehilaisista naisista pitää huivia eikä alkoholia tai elokuvateattereita ole, mutta muuten seutu ei mitenkään paista erityisen ahdasmielisenä. Elämänmeno on kovin samanlaista kuin Indonesian muidenkin saarten maaseudulla, mukaan lukien kristityt saaret.</p><p>Kahvi <i>(kopi)</i> on iso osa elämää kaikkialla Indonesiassa, mutta Sumatraa pidetään Indonesian sisälläkin erityisenä kahvin saarena. Lisäksi Sumatran sisällä on vielä erillinen heimoalueensa, Gayo, josta tulevaa kahvia pidetään koko Sumatran ja siten myös koko maailman parhaana. En voi kiistää, sillä tuossa kahvissa on sellaista väkevyyttä, jota aina jään varsinkin luirua lipittävässä Suomessa kaipaamaan.</p><p>Teimme pitkän matkan Leuserin luoteisista osista saman vuoriketjun kaakkoisiin osiin Ketamben alueelle, jossa on vielä alkuvoimaisempia metsiä kuin Nagan Rayan yläpuolisilla rinteillä. Tuolla matkalla tulimme kahdesti vierailemaan myös suuren ja kirkkaan Laut Tawar -ylämaajärven rannoilla, jossa sijaitsee Takengonin kaupunki, sekä Blangkejerenin ylämaakaupungissa, jonka voisin sekä nimen että historiallisen rakennuskannan perusteella arvata olleen joskus maailmanaikaa hollantilaisten siirtomaaherrojen tai Itä-Intian kauppakomppanian ns. kukkula-asema <i>(hill station) - </i>korkeamman ilmanalan viileämpi paikka, johon kuumimpaan vuodenaikaan on vetäydytty varsinkin rannikoilta.</p><p>Ketambessa vietimme koko päivän viidakossa. Siellä niitä orankejakin tuli vastaan yhtenään - muiden muassa raskaana ollut ja samaan aikaan aiemmasta lapsesta huolehtinut naaras. Olimme nähneet jonkin verran majesteetillisia sarvinokkia jo aiemmissa paikoissa, mutta Ketambessa niitä oli hedelmöivien viikunoiden latvoissa parvittain - esimerkiksi 15 harjasarvinokkaa yhdessä parvessa, juhlallisesti korahtelevia sulttaanisarvinokkia ja muutama mustasarvinokka.</p><p>Yölintujakin tuli matkan aikana havaittua kiitettävän monta lajia. Beutongin metsistä löytyi useita reviirejä vuoripöllösiä ja sundanpöllösiä sekä sumatranpöllökehrääjiä. Nagan Rayassa savannikehrääjä veti kierrostaan tirskahdellen joka yö. Iseisen viidakkotieltä löytyi yöaikaan komea ruskopöllö, joka antoi kuvata itseään otsalamppujen valokeiloissa.</p><p>Paluumatkalla vietin illan ja aamupäivän Banda Acehissa. Ottaen huomioon, että tsunamin aikaan lähes koko kaupunki meni matalaksi - muutamaa moskeijaa ja muuta tukevampaa rakennusta lukuun ottamatta - katastrofi näkyi siellä nyt enää todella vähän. Kaikki on rakennettu uudestaan, elämä palannut hyörimään basaareihin ja ostareille. Kävin myös kaupungin suurmoskeijassa.</p><p>Kuala Lumpurin lentokentälle laskeuduttuani vietin yöni Putrajayan kyberkaksoiskaupungissa Cyberjayassa, joka haluaa olla Malesian piilaakso, ja sitten päivän ennen Dubain-lentoani Putrajayan kosteikkopuistossa. Se oli uudenvuodenpäivä, mutta tästä huolimatta olivat luontopolut melkein tyhjiä enkä kovin monta muuta vierailijaa päivän aikana tavannut. Lintuja senkin edestä - mm. komeita aasianiibishaikaroita, harmaa- ja ruskohaikaroiden yhdyskuntia sekä yllätyksekseni vapaina kaarrelleita ja katulamppujen päällä poseeranneita afrikanpelikaaneja, joiden myöhemmin selvitin olevan istutettuja. Myös apinoita, oravia, saukkoja ja varaaneja.</p><p>Dubaissa oli tällä kertaa vain neljä tuntia ja oli yö, joten en lähtenyt kaupungille vaan pysyin lentokentällä. Olisi ehkä pitänyt mennä kaupungille, koska lentoni Islamabadiin oli - taas - yli kaksi tuntia myöhässä. Mutta perille joka tapauksessa pääsin ja odottelen jo ensimmäistä viikonloppua päästäkseni taas katselemaan Margallakukkuloiden ja Rawaljärven tuttuja lintupaikkoja. Ainakin yksi uusi lintuharrastaja kuuluu tällä välin landanneen kaupungin länsiyhteisöön ja kaipaa opastusta parhaisiin paikkoihin.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-87117422166569680962023-12-20T21:16:00.000+05:002023-12-20T21:16:33.750+05:00Sarvinokka ja haarapyrstöjä<p>Lauantaina olin valokuvaajattaren kanssa Rawaljärven etelä- ja itäpuolten maastoissa. Olemme kumpikin ihmisiä, joilla on hyvä lintuonni, ja kun olemme kahdestamme jossain retkellä, lintuja manifestoituu tuon tuosta ja perin yllättäviäkin lajeja.</p><p>Aloitimme tuona aamuna seitsemältä Jinnantien kosteikolta, joka on Rawalin padon poistumauoman ympärille lähelle Chak Shahsadin maatalousalueita muodostunut pieni kosteikko, jossa on joenuoman ruovikon lisäksi peltoja, puhvelien laitumia sekä vanhoja lehtipuita. Yhdistelmä on hyvin suotuisa monenlaisille linnuille. </p><p>Laitumilla liikehti suurparvina intianmainoja, pihamainaa harmaampia ja rusosiipilaikkuisia. Pensaissa ja erityisesti kukkivissa puissa oli puolestaan liikkeellä tavattoman suuria määriä tiltaltteja ja harmaatalitiaisia. Keltasilmätimalit kulkivat määrätietoisina laumoina arundapöheikköjen läpi ja sinipriiniat lauloivat. Olimme palaamassa autoja kohti ja totesimme keskenämme, että vaikka olimme nähneet paljon kaikenlaisia lintuja, emme olleet sinä aamuna löytäneet mitään kovin epätavallista.</p><p>Juuri sillä hetkellä lähietäisyydeltä ylitsemme lensi intiantoko - Pakistanin ainoa vakituinen sarvinokkalaji. Tämä harmaa ja mustanaamioinen sarvinokka on vakituinen Lahoren ja Sialkotin seuduilla Punjabissa, mutta Islamabadissa suurharvinaisuus. Viimeinen ja ainoa <i>eBirdiin </i>ennen meitä kirjattu havainto on kahdesta sarvinokasta erään toisen tuntemamme lintuharrastajan kotipuutarhasta E-7-sektorilla - silloinkin täysin epätavallinen havainto. Linnun ilmestyminen Jinnantien kosteikon maatalousmaisemaan osoittaa, että se ajoittain liikkuu Punjabin pesimäalueiltaan kauaskin. Sen verran huomiotaherättävä laji on kuitenkin kyseessä, että sitä havaittaisiin paljon useammin, jos Islamabadissa olisi pienikin oma pesimäkanta.</p><p>Seuraillessamme sarvinokkaa peltoaukeiden isoille puille löysimme myös kaksi variskäkeä - uroksen ja naaraan - sekä ohi ja padolle päin lentävän aasiankeisarikalastajan. Variskäki on kesällä yleinen ja kuuluva laji, mutta vain pieni määrä sinnittelee Islamabadin alueella talven yli. Keisarikalastaja puolestaan on kesäisin kaukana korkeilla vuoristopuroilla. Talvisin se silloin tällöin laskeutuu Rawaljärvelle saakka.</p><p>Jatkoimme Kinarapuistoon ja sielläkin meitä kohtasi epätavallinen lintuonni: aivan vieressä olevassa piikkipensaassa piileskeli isohko lintu, joka pakeni edellämme suurin piirteen samalla hetkellä, kun tajusin punaisesta nokasta, mikä se oli: viirumalkoha. Tämä epätavallinen kuivien alueiden maassa elävä malkohalaji on eräällä tapaa Pakistanin ja Intian avomaiden maakäki. Kaikki muut malkohat ovat trooppisen Aasian viidakoiden otuksia.</p><p>Olihan Kinarapuiston piikkipensaikoissa myös kaikenlaista pikkulintua: mustakurkkurautiainen, pari sepeltaskua, tavanomaisia bulbuleita ja priinioita. Ja rannasta näki putkella järvellä olevia vesilintulauttoja: siellä oli sini- ja harmaasorsaa, jonkin verran punasotkaa ja nokikanaa. <i>Durbarin </i>ympäriltä löytyi jokunen priinia ja lepinkäinen lisää, laguunilta paljon kenttähyyppiä mutta vähänlaisesti muita kahlaajia. Tosin muutama taivaanvuohi röhki itsensä lentoon.</p><p>Järven itäpohjukassa, joka on tavallisesti paras lintupaikka, oli kylläkin kaikenlaista lintua, mutta vain varsin tavanomaisia lajeja. Pikkutörmäpääskyjen parvet talvellakin tavallisten haarapääskyjen lisäksi tuntuivat yllättävän myöhäisiltä, vaikka tokihan kaikkia pääskyjä näkyy Islamabadissa myös talviaikaan. Kahlaajia oli silmiinpistävän vähän: jokunen viklo siellä, pikkutylli täällä. Noki- ja liejukanoja sekä kirjokalastajia oli paljon, kuten edelliskäynnilläkin.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Sunnuntaina lähdin eläköityneen majurin ja erään tunnetun luontovalokuvaajan kanssa Abbottabadin piirikunnan vuoristolaaksoihin, jotka muodostavat käytännössä osan Murreevuoria ja siten Länsi-Himalajaa. Kohteemme oli Karlanin putousten laakso Bagnoterin kylän alueella. Bagnoter sijaitsee Nathiagalin ja Abbottabadin välisen maantien varrella.</p><p>Silmiinpistävintä Bagnoterissa oli vuoristopurojen virtalintujen runsaus. Koko vaeltamallamme jaksolla olivat sekä jokileppälintu että virtaleppälintu tavattoman yleisiä. Harvinaisempia mutta sitäkin ilahduttavampia olivat neljä pitsihaarapyrstöä sekä kaksi aasiankoskikaraa. Jostain syystä virtavästäräkkejä ei sen sijaan näkynyt - lienevät muuttaneet alemmas, kuten tapaavat talvisin tehdä. Pitsihaarapyrstö on sangen elegantti vuoripurojen lintu. Lehahtelee hyöteisjahdissa. Keisarikalastaja löytyi täältäkin.</p><p>Niin ikään ilahduttavaa oli tiaisparvien runsaus metsissä - erityisesti se, että ne koostuivat pääosin niistä lajeista, jotka Margallakukkuloilla ovat harvinaisia: runsaasti vihertalitiaista, harlekiinitiaista, mustatöyhtötiaista ja pakistanintiaista. Oli siellä tietysti myös tavanomaisia harmaatalitiaisia. Tiaisten lisäksi sekaparvissa liikkui runsaasti uunilintuja: lähinnä kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja. Kuningasseppä huuteli etäällä. Löytyi myös useita pareja kivikkoleppälintua, melko paljon viirupriinioita, himalajansinipyrstöjä, tulirintatimaleita sekä punanokka- ja töyhtöbulbuleita.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-84323265894966839202023-12-11T20:01:00.228+05:002023-12-15T14:28:01.338+05:00Nauruleita, tinttejä ja sieppiksiä<p>Joulukuu merkitsee työrintamalla yleensä kiivasta juoksemista tapahtumissa ja seminaareissa. Kaikilla on kiire järjestää tapahtumiaan ja niputtaa yhteen vuoden aikana tekemänsä hankkeet ennen vuodenvaihteen tilinpäätöksiä ja seuraavan vuoden budjetteja. Nukkuminen on jäänyt vähälle ja joskus syöminenkin. Jälkimmäinen ei ole ongelma, sillä joulun lähestyessä toimistolle alkaa tulla kakkulähetyksiä milloin miltäkin yritykseltä tai yhdistykseltä, joka haluaa muistaa meitä hyvällä - tai ehkä pikemminkin toivoo, että me muistaisimme heitä hyvällä. Kakkuja jaellaan sitten eteenpäin palkollisille ja palveluskunnille. Näin toteutuu kunnon kristillinen antamisen ilo muslimienemmistöisessä maassa.</p><p>Viikonloppuina on onneksi aikaa palautua luonnon helmassa ja iltaisin kirjoja lukien, kirjoittaen ja šakkia pelaten. Punjabilainen valokuvaajatar, jonka kanssa suunnittelen uutta kirjaa Islamabadin linnuista, halusi valokuvata pari viikkoa sitten Kharianin pyhässä lehdossa ja puronvarressa kovin aktiivisena olleen viitasiepon, joten lähdimme aamuseitsemältä sitä etsimään. Yöt ovat nyt niin kylmiä, että Kharianissa oli maa vielä aivan kuurassa. Hytisten ja kädet jäässä lähdimme kulkemaan pitkin lintujen valtaväylinä toimivia puronvarsia. Paikalle ominainen taianomainen valo kipusi harjun yli vasta kymmenen maissa ja silloin alkoi tuntua miellyttävän lämpimältä.</p><p>Viitasieppoa ei valitettavasti koko aamupäivänä löytynyt. Liekö se sittenkin muuttanut talveksi johonkin lämpimämpään. Linnuitta emme toki jääneet. Puronvarsilla kävi koko ajan levoton vilske, kun lintujen sekaparvia saapui juomaan tai muuten vain hillumaan. Runsaimpana lajina oli kaunis kullan ja oranssin väreissä hehkuva tulirintatimali, joita laskettiin viitisenkymmentä. Hyvinä seuraavina tulivat töyhtö- ja mustabulbulit, pikku- ja kirjonaurulit sekä himalajannärhet. Siellä täällä oli sinijokirastaita, himalajansinipyrstöjä, huppu- ja naamioviidakkoharakoita, himalajanloistoharakoita, tamariskipyrstötiaisia, kivikkoleppälintuja, viirupriinioita, pakistanintimaleita ja pensassilkkikerttusia.</p><p>Pyhien tammien alla oli kummallisen hiljaista. Siellä tosin tonkivat kariketta villinä kulkevat kanat, mutta niitä ei lasketa, koska kuuluvat vähän matkan päässä olevien talojen kotieläimistöön. Vähän matkan päässä oli kuitenkin käynnissä varsinainen hyörinä, sillä yhytimme puista suuren, pääosin tiaisista koostuvan lintuaallon. Iloksemme siinä oli tavanomaisten harmaatalitiaisten lisäksi mukana runsaasti pakistanintiaisia ja mustatöyhtötiaisia sekä kirsikaksi kakun päälle harlekiinipyrstötiaisia, joiden nimestä voi päätellä, kuinka koreasta otuksesta on kyse. Tiaisparvien mukana kulkee usein nakkeleita ja kiipijöitä, mutta tällä kertaa niitä ei ollut. Sen sijaan mukana kulki kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja.</p><p>Retkikumppanini on itsenäinen ja modernisti pukeutuva nainen, joten aina, kun retkeilemme jossain konservatiivisten kylien alueella kaksistaan, paikalliset olettavat meidän olevan naimisissa - ja vieläpä, että valokuvaajatar on ulkomaalainen. Heille tulee aina järkytyksenä, että tämä onkin paikallinen, naimisissa muttei minun kanssani. Mutta tuleepahan retkistämme aina puhuttavaa tuppukylien pikkumoskeijoihin, partapärinöihin, polttopuunkerääjämummoille ja ikäihmisten penkki-istuntoihin. Kummallista kyllä, vihamielisyyteen emme silti ole vielä koskaan törmänneet, vaikka usein käymmä samoissa paikoissa kerta toisensa jälkeen, joten oletettavasti moni kyläläinen esimerkiksi pyhän lehdon liepeillä on jo meidät nähnyt. Jos paheksuvat, paheksuvat kaiketi salassa. Viimeksihän tuotiin teetäkin tarjottimella, joski silloin retkikumppanini oli miespuolinen.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Kävin myös Margallakukkuloiden viitospolulla erään 19-vuotiaan koodarin kanssa, jonka olen tavannut joskus monta kuukautta sitten samalla polulla, ja joka viestitteli minulle yllättäen, joten lupasin hänelle, että sunnuntaina menisimme jälleen kukkuloille. Melkein heti metsänvartijain majan kupeessa karjahteli pöpelikössä haukkupeura eli muntjakki. Lintuja ei valitettavasti vesipaikoilla ollut, koska sunnuntaina ihmisretkeilijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Yleisiä lajeja, kuten metsätimaleita ja töyhtöbulbuleita oli toki joka paikassa. Oli tavanomaiset tiaiset, rillit ja uunilinnut, sinijokirastas puronvarressa, viidakkoharakoita siellä täällä. Paras laji oli kashmirinsieppokerttu, joita oli tällä kertaa kaksin kappalein. Punakylkitimali kajahteli ja rinteiden yläpuolella kierteli runsaasti kalliopääskyjä.</p><p>Retkikumppanini kuunteli kännykästä länsimaista musiikkia, jota en hennonnut vaientaa, vaikka olisinkin mieluummin kuullut lintuja ilman taustamusiikkia. Hän kertoili elämänsä ongelmista, kuten sukulaisten jatkuvasta nalkutuksesta: Vaikka ystäväni on onnekas, sillä hänellä on hyvä työpaikka - tekee IT-töitä amerikkalaiselle firmalle - perhe arvostaa enemmän serkkuaan, jolla on tyhjänpäiväinen suojatyöpaikka valtiolla. Tämä ei johdu rahasta, sillä ystäväni tienaa enemmän kuin serkkunsa, vaan siitä, että ystäväni työ on yötyötä (amerikkalaisen kellonajan mukaan) eikä siksi nauti sosiaalista arvostusta täällä. Perheeltä ei tule ymmärrystä sille, että ystäväni lähtee töihin silloin kun nämä valmistautuvat nukkumaan, ja haluaisi nukkua silloin kun nämä elämöivät jalkeilla. Ymmärrystä ei tule siitä huolimatta, että ystäväni - paikallisen tavan mukaisesti - joutuu luovuttamaan palkkansa perheen päämiehelle eli isälleen, joka antaa siitä takaisin vain rippeitä. Vanhemmat ovat lisäksi alkaneet ankarasti nalkuttaa naimisiin menosta, johon tarvitaan paljon rahaa sekä auto. Pelkästään nalkutuksen takia ystäväni on alkanut miettiä työnsä jättämistä ja yrittämistä johonkin länsimaahan, mutta sekin vaatisi tolkuttomasti rahaa, sillä viisumeja saa vain korruptiolla.</p><p>Ystäväni halusi tietää länsimaalaisen mielipiteeni siitä, olisiko parempi ottaa tyttö, joka on kaunis, vai tyttö, joka on uskollinen. Nämä kun ilmeisesti ovat toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Neuvoin häntä sulkemaan korvat sukulaisten nalkutukselta, tekemään omia juttujaan ja naimaan sen tytön, jota oikeasti rakastaa, sitten ja silloin kun kumpikin on siihen valmis. Yritin myös selittää, että hänen taidoillaan ja erinomaisella englannin kielellään on kyllä kysyntää, ei kannata heittää olemassaolevaa työpaikkaa hukkaan eikä varsinkaan lähteä turvapaikkaturistiksi pimeitä hanttihommia tekemään vain siksi, että vanhemmat eivät arvosta koodarin työaikoja. Ei kovin monella 19-vuotiaalla Suomessakaan ole yhtä hyvää työpaikkaa - eikä autoa saati vaimoa. </p><p>Mutta no, minä olen keski-ikäinen viisastelija ja nuoriso joutuu aikakaudesta ja paikasta toiseen raivaamaan itse oman tiensä ymmärtääkseen, millä loppujen lopuksi on väliä ja millä ei. Kaikkien hänen kaltaistensa nuorten ihanteena olevan <i>vapauden </i>saavuttaminen ei ole loppupeleissä kiinni kielitaidosta tai rahasta (vaikka niillä toki on merkitystä, ts. niitä kannattaa olla), ei merkkivaatteista eikä länsimaisen musiikin kuuntelusta, vaan siitä, pystyykö korvienväli riittävästi uhmaamaan vääjäämätöntä konfliktia nalkutuskulttuurin kanssa. Siitä kun ei kukaan pääse yli eikä ympäri ilman että kasvattaa paksumman nahan ja oppii jättämään muiden mielipiteet huomiotta. Perikles lausui jo 431 eKr, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä". Useimmille tuo viisaus ei avaudu keski-ikäisenäkään, joten onnekas se, joka jo nuorna vitsansa vääntävi.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-59614643234560780552023-12-07T23:12:00.008+05:002023-12-07T23:33:32.618+05:00Mardanissa ja Peshawarissa<p>Joulukuun alussa tein kolmen päivän matkan Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion suurimpiin kaupunkeihin Peshawariin ja Mardaniin, jotka sijaitsevat Islamabadista luoteeseen. Peshawar on paštujen nimikko-osavaltion pääkaupunki ja siitä itään sijaitseva Mardan saman osavaltion toiseksi suurin kaupunki.</p><p>Varsinainen syyni mennä Mardaniin oli se, että muuan ystäväni Ukrainan vuosilta saakka oli käymässä vanhassa kotimaassaan sukunsa luona. Hän on Mardanista alun perin kotoisin oleva mutta opiskelumaansa Ukrainan kansalaisuuden saanut lääkäri ja nyttemmin menestyvän lääketieteen alan yrityksen omistaja ja johtaja Skotlannissa. Hänellä on alaisuudessaan lääkäreitä ja sairaanhoitajia ainakin viidellä mantereella. Tulin tuntemaan hänet Kiovassa puolivahingossa, koska hänet ja monia muita ulkomaisia lääketieteen opiskelijoita evakuoitiin Venäjän hyökkäyksen alta Donetskin, Luhanskin ja tilapäisesti Harkovankin yliopistoista - ja hän sattui tuohon aikaan olemaan läheinen suomalaisen mutta kurditaustaisen lääketieteen opiskelijattaren kanssa, josta sittemmin tuli menestyvä lääkäri Suomessa.</p><p>Veljessarjan isä on jo kuollut, joten suvun päämies on nyt ystäväni vanhin veli, joka harjoittaa perheen perinteistä liikemiehen tointa Mardanissa. Keskimmäinen veli on Peshawarin korkeimman oikeuden asianajaja ja kolmikon serkku puolestaan Khyber-Pakhtunkhwan vesilaitoksen insinööri. Veljessarjaan kuuluu vielä yksi lisää, jota en ole tavannut, koska asuu Lontoossa ja sijoittelee asuntobisnekseen Dubaissa.</p><p>Olen ollut vieraana heidän kauniissa ja perinteistä pataanityyliä edustavassa Mardanin-talossaan jo seitsemän vuotta sitten, <a href="https://maailmajapaikat.blogspot.com/2016/05/merkintoja-pakistanista.html">keväällä 2016</a>, kun kävin Ukrainasta käsin saman ystävän seurana kiertämässä Khyber-Pakhtunkhwaa. Nykyisin ulkomaalaisten liikkuminen Khyber-Pakhtunkhwassa on valitettavasti paljon rajoitetumpaa kuin vielä vuonna 2016, puhumattakaan kahdenkymmenen vuoden takaisesta tilanteesta - silloisessa Musharrafin ajan Pakistanissa oli sotilashallinnosta huolimatta monin tavoin vapaampaa kuin myöhemmin, kun Taliban-ongelma oli vyörytetty Afganistanista Pakistanin puolelle ja olivat vaaran vuodet sisällissotineen ja Punaisine moskeijoineen (Lal Masjid), joista ei oikein koskaan ole kokonaan toivuttu.</p><p>Seitsemän vuotta sitten tapaamani iäkäs historian professori, joka aina halusi keskustella kanssani maailmanpolitiikasta ja kaikesta mahdollisesta, menehtyi valitettavasti vajaa vuosi sitten. Muut tuolloin tapaamani olivat sen sijaan ennallaan - lapset tosin kasvaneet hämmästyttävää vauhtia, kuten tuon ikäisillä on seitsemässä vuodessa tapana tehdä.</p><p>Pataanikeskiluokan pääasiallisena huvituksena tuossa perin konservatiivisessa provinssissa on lähinnä syödä ja turista joko teehuoneissa tai ravintoloissa - sukupuolet erotettuina toisistaan. Suurilla joukoilla haahuillaan ensin autoilla ajellen ja vaihtaen suunnitelmia koko ajan lennossa, tavaten niitä ja näitä sukulaisia (niitähän suurperheisissä kulttuureissa riittää) ja lopulta ajautuen johonkin suosituista ravintoloista. Ajanvieteravintolat jakautuvat karkeasti kahdenlaisiin - perinteistä tyyliä edustaviin ulkoilmaravintoloihin, usein joen partaalla, joissa istutaan tyynyillä pitkissä pöydissä ja mätetään loputtomasti riisiä ja rasvaista lihaa, sekä moderneihin länsityyppisiin, lähinnä pikaruokapaikkoja muistuttaviin paikkoihin, joissa käydään enemmänkin näyttäytymässä, koska niihin voi pukea päälle länsityyppisiä merkkivaatteita. Toinen paikka, jossa Khyber-Pakhtunkhwassa pukeudutaan länsimaisiin farkkuihin ja lenkkareihin, ovat valtavat tienvarsimainokset. Jostain syystä paštut tykkäävät katsella länsimaisittain pukeutuneita kauniita nuoria ihmisiä mainoksissa ja tv-sarjoissa, mutta pukeutuvat silti 99 %:issa arkielämänsä paikoista ja tilanteista salwar-kamiziin, jonka päälle talvella puetaan joko perinteisempi kashmirvillaviitta tai modernimpi nahkarotsi.</p><p>Kävimme ensimmäisenä iltana perinteistä tyyliä edustavassa ravintolassa Kabuljoen varressa Nowsherassa. Siellä mätettiin pilahvia, lammasta, mahseer-kalaa ja monnia. Sunnuntaina taas teimme pitkän ekskursion Tarbelan patojärven rannoille Swabin piirikunnan Topiin, jossa seisoi järven rannalla yhä se sama idyllinen kalaravintola, jossa kävimme seitsemän vuotta sitten. Silloin muistan, että järvellä kellui paljon lapa- ja jouhisorsia, haapanoita ja punasotkia. Nyt sorsalauttoja ei ollut. Järvi näytti muutenkin alkuun tyhjältä, joten retkeilimme kallioilla ja yläpuolisen kylän viljelyksillä. Oli intiantaskua, mustaleppälintua, hernekerttua sekä tavanomaisia bulbuleita ja uunilintuja. Palattuamme ja ryhdyttyämme syömään oli kuitenkin paikallinen myöhäinen lounasaika jo alkanut, ravintola täyttynyt, ja jostain oli aineellistunut parvittain lokkeja - lähinnä naurulokkeja, yksi tiibetinlokki. Myös merimetsoja ja kaksi tiibetinhanhea pyyhki ohi Industa pitkin tekojärvelle päin.</p><p>Toisin kuin Mardanissa ja Swabissa, Peshawarissa aikani kului työasioiden merkeissä. Niinpä ravintoloiden ja järvien sijaan ohjelmassa oli miljööltään vähemmän eksoottisia Canttin kaupunginosan toimistoja ja Hayatabadin teollisuusalueen laitoksia ja yrityksiä. Näin sentään ulkopuolelta käsin Peshawarin yliopiston kuuluisan mogulityylisen vaikkakin brittisiirtomaa-aikaan rakennetun päärakennuksen samoin kuin suljetun poliisialueen moskeijan, joka vajaa vuosi sitten joutui tuhoisan Talibanin terrori-iskun kohteeksi. Jotenkin mieleeni oli piirtynyt parinkymmenen vuoden takaa Peshawarista nostalgisia muistoja kiehtovan itämaisesta paikasta basaareineen ja koloniaaliajan upseerikerhoineen. No, se oli sitä länsituristin näkökulmasta nähtyä Peshawaria. Nyt tutustuin aivan toisenlaiseen Peshawariin - autojen, kiireisinä kiiruhtavien työmatkalaisten, toimistojen ja loputtomien ostoskeskusten kuhisevaan mutta persoonattoman betoniseen kaupunkiin. Kaiken tuon pakokaasun, savusumun, torventoitotuksen ja sinne tänne kiirehtimisen jälkeen Islamabad tuntuikin jälleen perin rauhalliselta ja väljältä paikalta.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Itsenäisyyspäivänä vietin päiväsajan Rawaljärven itäpohjukassa, jossa muuan paikallinen lintuharrastaja oli nähnyt kaksi tiibetinhanhea samana päivänä, jona minä näin niitä Tarbelan patojärvellä. Saattoivat jopa olla samat kaksi hanhea, sillä etäisyys olisi ollut tuossa ajassa hanhien lennettävissä. No, itse en tiibetinhanhia Rawaljärveltä löytänyt, mutta kylläkin yllätyksekseni kahdeksan merihanhen parven. Jaavanmerimetsoja oli satoja, mutta myös talvehtivat isommat merimetsot olivat saapuneet. Sorsia oli, mutta ne ovat näemmä yhä päivästä toiseen vaihtuvia, sillä muutamaa päivää aiemmin pakistanilainen lintumies oli nähnyt puna- ja ruskosotkia, muttei esimerkiksi lapasorsia ja pikku-uikkuja, joita minä näin. Kahlaajia oli vain vähän, mutta vedenpinnan laskun myötä niitä on alkanut tulla: kymmenittäin kenttähyyppiä, jotka välillä olivat kovin vähissä, ja näemmä myös ensimmäisiä pikkuparvia metsä- ja valkovikloja oli saapunut. Kirjokalastajat kirskahtelivat kaikkialla.</p><p>Pitkät heinikot oli niitetty karjanrehuksi ja sänget kulotettu. Jäljellä olevissa ruovikoissa liikehti kuitenkin runsaasti kultasilmätimaleja ja keltapriinioita. Intianmainojen laajat parvet kulkivat laitumien ja rantojen väliä, joukossaan jonkin verran kyläkottaraisia. Ruskosuohaukkoja oli ilmestynyt järven rannoille saalistelemaan. Yöhaikarat olivat kadonneet, jalohaikarat sen sijaan saapuneet.</p><p>Kinarapuiston suufilaisella pyhimyshaudalla oli henkevän näköisiä nuorukaisia lukemassa runoja. Bani Galan kalastajain suosimalla tähystyspaikalla sen sijaan tapasin jotain ennenkuulumatonta - luontoon romanttiselle kävelylle lähteneitä nuoria naisia poikaystävineen. Margallakukkuloiden luontopoluilla nuoria pareja tulee vastaan yhtenään, sillä se on suosittu pakopaikka Islamabadin vauraampien alueiden kaupunkilaisnuorille. Bani Galan pikkukaupungin alueella järven toisella puolen en ole kuitenkaan aiemmin moiseen törmäillyt. Niin vain maailmallisen moderni elämäntapa valtaa alaa perinteisemmilläkin alueilla. En toki päristellyt heille paheksuvasti partaani vaan tervehdin kohteliaasti ja he olivat iloisia. Eivät edes kinunneet selfieitä.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-34485015549784173832023-12-01T20:36:00.001+05:002023-12-01T20:36:00.139+05:00Sangrialan salaisuudet<p>Tämän blogin toissatekstissä nimeltä <i>Marraskolkko</i> mainitsin saaneeni viimein valmiiksi vuoden päivät viipyneen suomalaisen painoksen romaanitrilogiani kolmannesta kirjasta, <i><a href="https://kirjakauppa.bod.fi/sangriala-anssi-kullberg-9789528060666">Sangrialasta</a>. </i>Linkitin siinä yhteydessä myös edelliset romaanit, <i><a href="https://kirjakauppa.bod.fi/titaanien-aika-anssi-kullberg-9789528066248">Titaanien ajan</a> </i>ja <i><a href="https://kirjakauppa.bod.fi/elysion-anssi-kullberg-9789528069430">Elysionin</a></i>, jotta lukijat voisivat tilata ne vaikkapa pukinkonttiin.</p><p>Myös <i><a href="https://kirjakauppa.bod.fi/sangriala-anssi-kullberg-9789528060666">Sangrialan </a></i>saa nyt kätevästi kotiin parahiksi ennen joulua, sillä painettu kirja on nyt saatavilla kustantajan verkkokirjakaupassa ja pian muuallakin. </p>Tämä lienee sovelias tilaisuus viimein myös avata sitä, mistä kirjasarjassa on kyse: <br /><blockquote><i>Titaanien aika -trilogian kolme kirjaa kertovat Mikael Corvinin, 27-vuotiaan jatko-opiskelijan ja aloittelevan opettajan eeppisestä matkasta halki kuolemanjälkeisen elämänsä maailmojen, kertoen samalla myös ihmiskunnan tarinan.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Ensimmäinen kirja (Titaanien aika) keskittyy nuoruuteen, uteliaisuuteen ja kasvamiseen. Ensin keinotekoisen kelluvan kaupungin viattomuuteen valmiissa maailmassa, sitten teini-iän pyrkimyksiin kohti itsenäisyyttä ja identiteettiä valtamerisaarella. Saarelaisten salaisuudet, alkaen siitä, keitä he oikeastaan ovat, alkavat keriytyä auki samalla kun he tekevät myös pelottavampia ja ahdistavampia löytöjä.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Toinen kirja (Elysion) seuraa Mikaelin ja hänen kumppaniensa matkaa halki Elysionin uuden maailman. Tässä kirjassa asiat muuttuvat vakavemmiksi, sillä maailmaa repivät kolmen vastakkaisen sääntökunnan väliset konfliktit. Viholliset osoittautuvat aiempia vaarallisemmiksi ja sankarien ystävyys ja lojaalisuus joutuvat koetukselle heidän saadessaan selville asioita menneisyydestään.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Kolmas kirja (Sangriala) vie sankarit Elysionin suurenmoiseen pääkaupunkiin Sangrialaan ja samalla myös vallan, politiikan ja uskonnon korkeampiin kerrostumiin. Sangrialasta tulee sääntökuntien sodan viimeinen näyttämö, mutta myös paikka, jossa sankarien pitää saattaa päätökseen oma henkilökohtainen tehtävänsä kadonneiden lasten pelastamiseksi.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Kokonaisuudessaan trilogian voi lukea eeppisenä fantasiaseikkailuna – tai sitten vertauskuvannollisena tarinana ihmisyydestä. Kunkin kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta ne täydentävät toisiaan siten, että vasta kolmas kirja antaa lopulliset vastaukset eräisiin ensimmäisen kirjan suurista kysymyksistä.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Näin muuan lukija kuvasi trilogiaa luettuaan vuonna 2020 julkaistun englanninkielisen version:</i></blockquote><blockquote><i>”Sain juuri eilen päätökseen fantastisen kirjasi enkä voi kyllin sanoa, kuinka suurenmoinen kirja se on kelle tahansa lukijalle, nuorelle tai vanhalle.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Tarinasi kehittyvät läpi kirjojen ja tulevat lopussa erittäin palkitsevaan loppuratkaisuun. Viimeisissä luvuissa on useita dramaattisia paljastuksia. Tämä on olennainen piirre menestykselliselle jännitys-, fantasia-, mysteeri-, romanssi- ja seikkailukirjailijalle ja tässä teoksessa olet yhdistänyt kaikki nuo ominaisuudet.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Pidin erityisesti siitä, että lukija sai seurata Mikaelin ajatuksia hänen turvautuessaan strategiseen ongelmanratkaisuun, neuvottelutaitoihin sekä arvioihinsa toisten mielistä ja motiiveista. Syvä ja laaja-alainen maailmankokemuksesi ja ensyklopedinen tietämyksesi heijastuvat Mikaelin tarinaan. Lukija oppii kaikenlaista hyvää kirjan lukemisesta. Mikaelin saavuttaessa tarinan myötä kypsyyttä ja ymmärrystä, niin saavuttaa myös lukija.<br /></i></blockquote><blockquote><i>Juuri kuten mainitsit, kuvittelin kirjaa lukiessani mielessäni animen ja graafisen mangaromaanin piirroksia. Kuvittelin myös näytöksiä elokuvatuotantoon. Olet luonut niin monia originellin kiehtovia skenaarioita. Kirjasi on niin antoisa niin monella tasolla – viihteenä, draamana, toimintana, uusina maailmoina ja ihmiskuvauksina, filosofisena kehittelynä ja henkilöiden kehittymisenä. Sankareistasi tulee tarinan myötä parempia ihmisiä ja lukijastakin tulee heidän kanssaan parempi ihminen.”</i></blockquote><br /><i>Sangriala </i>on trilogian romaaneista kolmas ja viimeinen. Se on myös kolmesta kirjasta monessa suhteessa yhteiskunnallisin, koska jos <i>Titaanien ajan </i>kantava teema oli nuoruus ja <i>Elysionin </i>teema matka, <i>Sangrialan </i>teema on valta.<br /><br /><div>Sen voi lukea fantasiaseikkailuna, spekulatiivisena fiktiona, murhamysteerinä, hyvän ja pahan taisteluna, ihmisyyden allegoriana, hengellis-filosofisena kannanottona, kertomuksena sota-ajoista ja selviytymisestä, kirjana luottamuksen ja petoksen merkityksistä - sekä tietysti sarjana psykologisesti johdonmukaisten henkilökuvien hahmotelmia.</div><div><br />Jos on jo aiemmin lukenut <i>Titaanien ajan </i>ja/tai <i>Elysionin</i>, tämä kirja vastaa useimpiin (ehkä kaikkiin) niihin kysymyksiin, joita lukijalle jäi hampaankoloon edellisistä kirjoista. Lukija tulee tietämään sen, minkä halusi tietää, ja enemmänkin. Aiempien kirjojen lukeminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, mikäli haluaa hypätä suoraan <i>Sangrialan</i> maailmaan. Ja on myös mahdollista lukea se ensin ja vasta tämän jälkeen palata <i>Titaanien aikaan</i>, jolloin tapahtumat kelluvassa kaupungissa tai valtamerisaarella saattavatkin saada aivan eri merkityksen.</div><div><br /></div><div><div><i>Sangrialan </i>loppuun on lisätty pieni eksegeesi eräistä tämän kirjan ja koko trilogian syntyyn vaikuttaneista asioista omassa elämässäni. Sitä ei olisi voinut lisätä aiempiin kirjoihin ilman, että se olisi liikaa värittänyt lukijan ennakkokäsityksiä tapahtumista ja henkilöistä hänen lukiessaan <i>Sangrialaa</i>. </div><div><br /></div></div><div><i>Sangrialasta </i>on sanottu, että se on hyvin jungilainen, täynnä arkkityyppejä, symboleja ja viittauksia maailman mytologioihin. Niin tietysti onkin, mutta niinhän olivat myös <i>Titaanien aika </i>ja <i>Elysion. </i>Koko trilogia joko yhtenäisenä tai kukin kirja erikseen on kirjoitettu tarkoituksellisesti siten, että ne voi lukea yhtä hyvin joko eksoteerisellä tai esoteerisellä lukutavalla ja saada kummasta vain tahi kummastakin tyydytystä omalle uteliaisuudelleen ja etsinnälleen. Kaikki suuret tarinat kumpuavat aiemmista ja kutoutuvat osaksi ihmiskunnan tarinaa, joten on vain oikein ja hyvä kunnioittaa viittauksin tuon tarinallisuuden geneettistä perimää.</div><div><br /></div><div>Niille, jotka lukevat teosta ja sanovat "tämä ei takuulla ole sattumaa", voin todeta lohdullisen huolettomasti, että ei takuulla olekaan. Kuinka mikään voisi olla sattumaa kirjassa, joka eräällä tavoin kirjoitti itse itsensä, vieläpä moneen kertaan ja niin, että lopulta pelastuisi, vaikka niin unho kuin tulipalokin yrittivät käsikirjoituksen hävittää? Kirjoittajan loppusanoissa on hieman myös mainitusta Kiovan Mikaelinkadun asunnon tulipalosta ja mustista siivistä, jotka piirtyivät seinille ukrainattaren minulle antaman kangasenkelin molemmin puolin ennen kuin tuli mystisesti sammui. Kaikki muinaiset muistiinpanot menivät, mutta itse käsikirjoitusta kantanut kone samalla pöydällä säilyi, ja käsikirjoitus sen mukana. </div><div><br /></div><div>Tarinan henkilöiden ja paikkojen nimet eivät tietenkään ole sattumanvaraisia, vaan ne, kuten muutkin viittaukset, ovat tarkoitettuja tähtiporteiksi, joiden kautta lukija pääsee halutessaan moniinkin metaulottuvuuksiin kehystarinan takana ja syvyyksissä. Tämä onnistuu esimerkiksi googlettamalla oudolta tuntuva sana tai nimi kirjan lukemisen aikana. Mutta sille lukijalle, joka ei tästä pidä, koska ei halua ajatustensa herpaantuvan kehystarinan etenemisestä, voin huojennukseksi todeta, ettei yhdenkään viittauksen ymmärtäminen ole välttämätöntä tai edes tärkeää tarinan lukemiseksi sinä, mitä se ensisijaisesti on - tarinana.</div><div><br /></div><div><i>Titaanien aika </i>-trilogian myötä sulkeutuu myös oma varjotyöni tältä osin. Jätän Mikaelin ja hänen monet haamunsa saarelleen ja otan omassa kirjoitusharrastuksessani seuraavaksi työn alle jotain hyvin toisenlaista. Vaihtoehtoja on jo monia - ikivanhoja ja uudempia käsikirjoituksia, jotka huutavat tulemistaan maailmoille, loppuun kirjoittamistaan. Elinaikani tässä maailmassa ei riitä niiden kaikkien kirjoiksi kirjoittamiseen, joten on pakko valita jotain ja katsoa, mihin se johtaa.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-78352292507821654232023-11-27T20:58:00.002+05:002023-11-28T01:18:46.075+05:00Järvellä ja Kharianin laaksossaSuomessa käydessäni näin alle kymmenen lintulajia ja työviikolla kaikki illat venyivät pitkälle pimeään, joten viikonloppuna oli mukavaa taas käydä ulkona katsomassa Pakistanin rikasta lintufaunaa. Ilmathan ovat päiväsaikaan Islamabadissa sangen suotuisia, mitä nyt yöllä tulee kylmä.<div><br /></div><div>Lauantaina kävin vanhassa vakiopaikassa Lake View Parkissa, mutta se tuotti pettymyksen. Rawaljärven vedenpinta on edelleen niin korkealla, ettei järvelle synny mihinkään mutasärkkiä eikä siellä niin ollen näkynyt lainkaan kahlaajia. Ei sorsiakaan. Suotta olin kaukoputkeni raahannut mestoille. Tuloksena oli vain lakkaamatta ympärilläni parveillut poikajoukko, joka halusi katsoa putken läpi tai ottaa selfieitä kanssani. No, oli siellä sentään jokunen liejukana, kaksi syksyn viimeistä yöhaikaraa (ne yleensä katoavat talveksi), kymmenittäin yöpymään ruovikkoon kerääntyviä kyläkottaraisia sekä puunlatvain korkeudessa pilvittäin jotain kironomidejä, joita saalistamaan oli kertynyt kymmenittäin perin myöhäisiltä vaikuttavia pääskyparvia: haara-, jouhi-, intian- ja pikkutörmäpääskyjä. Näistä haarapääskyparvet viipyilevät järvellä läpi talven, mutta nuo muut katoavat yleensä muutamaksi kuukaudeksi.</div><div><br /></div><div>Sunnuntaina menin luontovalokuvaajakaverini, eläköityneen majurin, kanssa Khyber-Pakhtunkhwan puolelle Sangadaan ja Kharianiin. Tällä kertaa lähestyimme aluetta Sangadan puolelta, Sangragalin basaarin jälkeen jyrkästi alas metsäiseen rinteeseen viettävälle pikkutielle, josta kuljimme puronvartta tuttuun paikkaan Kharianin pyhän tammilehdon alaosiin. Liikkeellä oli todella paljon mustabulbuleita ja himalajannärhiä. Myös molempia paikallisia nauruleita oli maastossa: pikkunauruli on tuolla paikalla aina yleinen, mutta tällä kertaa näyttäytyi myös komeita kirjonauruleita.</div><div><br /></div><div>Vanhoissa lehtipuissa liikkui tietysti myös odotettavissa olleita pikkulintujen sekaparvia: yllättävän vähän rillejä, mutta sen sijaan paljon kashmirinuunilintuja ja himalajansieppokerttuja, jokunen yksittäinen tiibetinuunilintu ja tiltaltti. Runsaasti harmaatalitinttejä, töyhtöbulbuleita. Säksättävä palmuorava tällä kertaa täälläkin. Yksi elegantin vaaleanpunainen himalajanpunavarpunen killisteli valkoröpelökukkaisessa pensaassa, joiden olen aiemminkin huomannut olevan niiden suosiossa.</div><div><br /></div><div>Edelliskerralla Kharianin tammilehdosta löytynyt viitasieppo oli nytkin hyvin aktiivinen ja äänekäs. Se ja harmaavatsaviuhko tulivat illan suussa kylpemään purolle. Viitasieppoja oli pariskunta, joten se lienee paikassa pysyvä pesimälaji. Talven ensimmäisiä mustakaularastaiden pikkuparvia oli jo saapunut.</div><div><br /></div><div>Ollessamme pyhän tammen alla nakkelia tähystämässä, tuli kylästä poika pyytämään meitä teelle, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Kävi sitten niin, että kun olimme myöhemmin illansuussa puronvarren näreessä kyttäämässä juomaan laskeutuvia lintuja, oli kylästä lähetetty alkuperäistä poikaa vanhempi nuorukainen kashmirvillaviittaan kietoutuneena tuomaan meille kokonaisen tarjottimen kuppeineen ja kannuineen muskotilla maustettua maitoteetä. Sillä eiväthän nyt muukalaiset voi vain istua väijyssä viilentyvässä vuoristoillassa.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-81979090572161884822023-11-23T20:26:00.002+05:002023-11-23T20:26:00.141+05:00Marraskolkko<p>Marraskuun puolivälissä kävin viikon matkalla Suomessa. Siellä oli kylmää, pimeää ja tuhottoman kallista. Viimeisinä päivinä tuli luntakin. Palatessani takaisin Pakistaniin tuntui kuin olisin ollut poissa paljon kauemmin kuin viikon. Kuin olisin käynyt jossain hyvin kaukana ja kauan.</p><p>Viikko kului kokonaan Helsingissä. Suomen-autossani ei ole talvirenkaita enkä ole ajatellut niitä hankkiakaan ennen kuin puolisollani (ehkä jonain päivänä) on ajokortti. Helsinki on sen verran autovihamielinen kaupunki, ettei siellä kannata keskustassa käymiseen autoa käyttää, vaikka myös julkisen liikenteen hinnat ovat nykyään sellaisia, ettei niilläkään huvita liikkua. Kävellen kulkee kyllä kesäkuukausina, mutta marraskuussa se on ikävää.</p><p>Puolisoni harkitsee jo ulkomaille muuttamista, koska ei ole vieläkään ymmärtänyt, että Suomessa elämisen perusasia on kotona pysyminen - ei suinkaan sosiaalinen ajanvietto ulkona. Joskus oli aika, jolloin Helsingissä oli useiden vuosien ajan kohtuuhintaisia lounasravintoloita, mutta ne näyttävät kadonneen tai kallistuneen gurmeepaikkojen tasolle. Ostovoimamme on viime vuosina laskenut kuin lehmän häntä. Ilman työpaikkaani päätyisin todennäköisesti samaan johtopäätökseen, että miksi turhaan maksaa loskasta, pimeydestä ja kotona yksin istumisesta niin kohtuuttomasti.</p><p>Marraskuinen Suomi imee ihmisestä elinvoiman jo päivien sisällä, mutta taiteelliseen työhön tuska on usein hyvästä. Niinpä sain viimein nykäistyä kunnolla eteenpäin kolmannen romaanini suomenkielisen version editointia. Oletankin, että se on lopullisesti valmis lähipäivinä ja tulee noin viikon sisään saatavaksi samaan verkkokirjakauppaan, jossa trilogian kaksi edellistä kirjaa <i><a href="https://kirjakauppa.bod.fi/titaanien-aika-anssi-kullberg-9789528066248">Titaanien aika</a> </i>ja <i><a href="https://kirjakauppa.bod.fi/elysion-anssi-kullberg-9789528069430">Elysion</a></i> ovat olleet suomeksi saatavissa jo yli vuoden päivät.</p><p>Mitä muuta tein Suomen-viikolla? Nukuin pitkään aamuisin. Grillasin ungulaattien lihaa ja join punaisia viinejä useampana iltana eri vieraiden kanssa. Lukaisin Linda Rantasen kirjan <i><a href="https://deadlinekustannus.fi/sivu/tuote/minne-jumala-ei-nae/4674171">Minne Jumala ei näe</a></i>, aloitin Stella Rimingtonin kirjan <i><a href="https://www.amazon.com/Moscow-Sleepers-Liz-Carlyle-Novel/dp/1408859742">The Moscow Sleepers</a></i> - molemmilla relevanssia Suomen turvallisuuden toimialan kannalta. Kävin suosikkiravintolassani <i>Zinnkellerissä </i>toteamassa, että ruoka on edelleen erinomaista, mutta hinnat valitettavasti sellaisia, ettei varmaan ihan heti tule mentyä uudestaan. Kaiholla muistelen aikoja, jolloin tuloni olivat nykyisiä selvästi pienemmät, mutta siitä huolimatta oli varaa silloin tällöin syödä tuollaisessa laatupaikassa.</p><p>Islamabadissa marraskuun sää on miellyttävä, Suomen kesää muistuttava, tosin vähäsateisempi. Punjabin syyskulotusten aiheuttama savusumu on jo hälvennyt, samoin keskisyksyn hyttyset - ne ovat erityisen ikäviä siksi, että kyseiset päivällä lentävät hyttyset levittävät denguekuumetta. Yöt ovat kylmiä ja täkäläisellä rakentamisella varsinkin sisätiloissa on pimeän aikaan sen verran kylmä, että käytän iltaisin kotona kirjoittaessani takkia ja kaulahuivia.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-88989951938712940122023-11-09T20:27:00.002+05:002023-11-27T10:35:27.471+05:00Sieppoja, apinoita ja Iqbal<p>Sunnuntaina kerkesin jälleen taivaltamaan Margallakukkulain kansallispuiston nelospolkua, jota myös Dhok Jivanin kierrokseksi nimitetään. Näin siellä jo toisena viikkona peräkkäin kashmirinsieppokertun - hyvin vihreän ja silmärenkaisen uunilinnun, joka on alueellinen endeemi ja paljon yleisemmän ja keltaisemman himalajansieppokertun sukulainen.</p><p>Näin myös läpimuuttavia sieppoja: ruskosiepon ja pikkusiepon. Islamabadissa esiintyy läpimuutolla ja jonkin verran talvehtivana sekä pikkusieppoa että idänpikkusieppoa, mutta olen huomannut, että pikkusiepot ovat yleensä metsän puolella ja idänpikkusiepot järven puolella avoimemmassa maastossa. Ruskosieppo on läpimuuttajana harvinaisempi kuin samantapainen siperiansieppo, mutta kutsuääni on näillä lajeilla varsin erilainen, ruskosiepolla metallisen kimeä versio harmaasiepon suomalaisille tutusta kutsuäänestä. Harmaasieppokin esiintyy täällä läpimuuttavana, mutta on vielä edellisiä kahta harvinaisempi.</p><p>Reitin usein lintuisin paikka on muuan lähde ja virransuvanto, jossa on ympäri vuoden vettä, ja joka vetää siksi aina puoleensa aaltoina juomaan ja kylpemään saapuvia lintuja. Joskus käy huono tuuri, mikäli paikallista nuorisoa on tunkenut pitkäksi aikaa hengaamaan samaan paikkaan, eikä heistä pääse millään eroon, että linnut uskaltautuisivat takaisin. Muuan tuttavani täällä, lintumies ja valokuvaaja, joka on eläkkeellä oleva majuri, tapaa käristä ja tiuskia nuorille, että häipykää täältä. Minä en sellaista viitsi tehdä, koska yhtä laillahan retkeilevällä nuorisolla on oikeus nauttia luontopolun parhaista paikoista ja viettää niissä vaikka tunteja jos siltä tuntuu. Mikä minä olen heitä häätämään. Tällä kertaa ongelmia tuotti kuitenkin aivan toinen kädellislaji, sillä lähde ympäristöineen oli sinne saapuessani täysin makakien valtaama. Ne tuottavat jos mahdollista vielä enemmän meteliä kuin luontoon vääntäytyneet kaupunkilaisnuoret, ja vaikutus lintuihin on siten sama.</p><p>Niinpä vaelsin yhä ylemmäs rinteille - sillä pian tuon paikan jälkeen polku alkaa kohota jyrkästi Margallan harjanteille. Lintuja on toki sielläkin, mutta niitä on paljon vaikeampi nähdä.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Tänään vietetään Pakistanissa ylimääräistä kansallista pyhäpäivää, Allama Iqbal -päivää, jolla kunnioitetaan suuren runoilijan, lakimiehen ja Pakistanin perustamista innoittaneen poliittisen ajattelijan Muhammad Iqbalin syntymäpäivää. Iqbal oli etninen kashmirilainen, syntyisin Punjabin Sialkotista. Hän vaikutti elämänsä aikana Lahoressa, Cambridgessä, Heidelbergissä, Münchenissä ja taas Lahoressa. Hän oli suuresti lukenut niin intialaisen, islamilaisen, arabialaisen, persialaisen, englantilaisen kuin saksalaisenkin kulttuuriperimän alueilla. Kashmirilaisesta taustastaan huolimatta hän käytti lähinnä punjabia ja urdua ja tuli kuuluisaksi persiankielisestä runoudestaan. Henkisyydessään hän ammensi suuresti mm. Rumilta ja Goetheltä. Poliittisesti hän toimi sekä koko Intian itsenäisyysliikkeessä että myöhemmin Punjabin muslimiliitossa, ennen kuin hänestä tuli Jinnan Pakistan-idean kannattaja.</p><p>Nykyisin tiedämme, että brittiläinen Intia hajosi hindujen ja muslimien välisten tappelusten seurauksena Intiaan, Pakistaniin ja Bangladeshiin ja voidaan vain hypoteettisesti fantasioida sillä, miltä Etelä-Aasia näyttäisi mikäli koko tuo valtava alue olisi säilynyt yhtenä valtiona, Intiana, tai toisaalta, miltä se näyttäisi, jos se olisikin kolmen ison valtion sijaan jakautunut etnisiä jakolinjoja pitkin moneen paljon pienempään - siis suunnilleen niin, että kukin Intian ja Pakistanin nykyisistä osavaltioista olisikin itsenäinen valtio. Väestöpohjaajan niissä olisi riittänyt aivan kilpailukykyisesti Euroopan valtioihin verrattuna. Ja ehkä jonain päivänä tuosta ajasta tulevaisuuteen nämä valtiot olisivat sitten Euroopan valtioiden tavoin muodostaneet yhtenäisemmän valtioliiton. Suuri ikuisuuskonflikti Intian ja Pakistanin välillä olisi ehkä voitu välttää - mutta vastikkeeksi olisi epäilemättä saatu paljon pieniä konflikteja valtiokokonaisuuksien lopullisista rajoista ja niiden sisään jäävistä etnisistä ryhmistä ja uskonnollisista jakolinjoista.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-53127447133308316622023-11-04T00:27:00.001+05:002023-11-04T00:40:30.726+05:00Kharian, Neelan Bhoto, Taxila<p>Lokakuun viimeisenä viikonloppuna tein kahden täkäläisen lintuharrastajattaren kanssa Volvo-maasturillani retken Khyber-Pakhtunkhwan puolelle. Emme tosin menneet kovin kauas Pakistanin paštujen kotiosavaltioon, sillä osavaltioraja menee heti Margallakukkulain pohjoisharjanteella, niin että Pir Sohawan kylän jälkeen tulevassa dinosauruspuistossa tuo raja ylittyy. Tie jatkuu sieltä kohti Sangadan kylää, josta sitä voisi jatkaa syvemmälle Khyber-Pakhtunkhwaan tai sitten kääntyä oikealle Kharianiin ja Neelan Bhotoon vievälle tielle, kuten me teimme.</p><p>Kävin samoilla paikoilla talvisemmissa olosuhteissa tammikuussa, jolloin kirjoitin niistä <a href="https://maailmajapaikat.blogspot.com/2023/01/rauhaisa-keidas-levottomilla-vuorilla.html">tämän postauksen</a>. Sekä Kharianin tammilehto että Neelan Bhoton suufilainen pyhäkkö olivat myös tähän aikaan vuodesta maagisia ja ihmeen kauniita paikkoja. Jotenkin lokakuun lopun valo-olosuhteet ja aamu-usva loivat erikseen satumaisen tunnelman. </p><p>Kharianin ylemmällä harjulla kasvaa mäntymetsää, joka sekin on komeaa - ja joukossa vielä mielikuvituksellisia kalliolohkareita. Siellä liikuskeli himalajanloistoharakoiden parvia ja pikkunaurulit huutelivat taajaan. Pensassilkkikerttusia ja viirupriinioita lauleskeli aluskasvillisuudessa. Vielä suurempi taianomaisuus vallitsee kuitenkin alas laaksoon viettävässä rinteessä, jossa on Kharianin pyhä tammilehto. Vanhat ikivihreät tammet ovat kasvaneet koukeroisiin epäsäännöllisiin muotoihin, luoden ihmeellisen taivaalta lankeavan valon täplittämän enttimetsän. Siellä käyskennellessä voi odottaa koska tahansa jonkun haltian tai tontun astuvan esiin muhkuraisten tammenrunkojen takaa. Kyseinen metsä on viimeisiä jäänteitä muinoin kaikkialle Margallain laaksoihin levittäytyneestä habitaatista - ja säilynyt ilmeisesti juurikin siksi, että väestö pitää juuri tätä lehtoa pyhänä. Siellä on pyhimyshautoja ja pyhiä tammia, jotka lienevät monisatavuotisia.</p><p>Kirjoitin jo Belgiassa asuessani siitä, miten ihmeellinen puu tammi on. Heti kun vanhoja tammia on läsnä pyökkimetsässä tai vaikka avoimessa maatalousmaisemassa, ne lisäävät luonnon monimuotoisuutta moninkertaiseksi: lintulajeja näkee heti paljon enemmän ja tämä tietysti heijastaa arkisilmälle näkymättömämpää hyönteis- ja pienkasvimaailman monimuotoisuutta. Ei ihme, että indoeurooppalaiset kulttuurit kelteistä ja germaaneista slaavien ja iraanisten arokansojen kautta Pakistaniin ja Pohjois-Intiaan ovat pitäneet tammea pyhänä puuna ja elämän antajana. Indoeurooppalaisiahan on tästä itään vielä Bengaliin saakka, mutten ole varma, onko niin kaukana trooppisilla seuduilla enää tammia - pitäisi joskus käydä Länsi-Bengalin ja Bangladeshin vuoristo-osissa katsomassa. Muinaisessa Suomessakin tammimyytit tunnettiin lämpimämmiltä kausilta, jolloin tammi oli laajemmalle levinnyt eteläisessä Suomessa. Ja tietysti tammimytologia voitiin kantaa mukana silloin kun suomalaisten esi-isät levisivät Baltiasta Itämeren pohjoisrannoille.</p><p>Löysimme Kharianin tammilehdosta ja vielä nimenomaan pyhäkön luota sangen mielenkiintoisen lintulajin, nimittäin viitasiepon. Tämä keltainen, harmaapäinen pikkulintu, jolla on voimakkaita ääniä, elää Pakistanissa levinneisyytensä äärimmäisessä länsiääressä. Keski-Aasiassa tai Iranissa sitä ei ole koskaan tavattu. Sen sijaan trooppisessa Aasiassa se on yleinen Indonesiaan saakka. Tammien ja lehdon muiden puiden lehvästöistä löytyi myös parvittain aasianrillejä, tulirintatimaleita, kashmirinuunilintuja, himalajansieppokerttuja, töyhtö- ja punanokkabulbuleita ja kaikenlaista muuta. Harmaatalitiaisten lisäksi oli tamariskipyrstötiaisia.</p><p>Söimme perinteisen piknikkimme niityllä sen joen varrella, joka virtaa Kharianin ja Neelan Bhoton kautta yhtyen pohjoisempana Dhund Haroon ja virraten sitten pitkän kiertävän matkan Khyber-Pakhtunkhwan halki Attockin seudulle, jossa yhtyy lopulta Indukseen. Joella oli asemissa tyypillisiä täkäläisiä virtalintuja, jotka yleensä laskeutuvat Himalajalta lokakuun kuluessa laaksoihin: joki- ja virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä, kuningaskalastajia. Vuoripurojen valtiaslintua, aasiankeisarikalastajaa, ei kuitenkaan tällä kertaa näkynyt niittyosuudella sen enempää kuin Neelan Bhoton pyhäkölläkään.</p><p>Syksyisissä väreissä ja valossa Neelan Bhoto oli kirkkaine virtoineen ja lähteineen sekä pyhine mahseer-kaloineen yhtä satumainen paikka kuin tammikuusta muistin. Tammikuussa minulle sattui siellä kummallinen asia: kun olin joen varressa lähellä Bari Imamin mietiskelyviikunaa, näin polkua pitkin kulkevan erikoisen kulkueen, johon kuului vanhempia ihmisiä, lapsia ja kotieläimiä. Erikoista oli se, että kaikki olivat pukeutuneet hyvin perinteisesti, suorastaan historiallisesti. He tervehtivät minua niin ikään oudolla tavalla, nostamalla kädet ylös ja heiluttelemalla niitä, hymyillen samalla autuaasti. Oletin silloin, että nämä ihmiset olivat jonkinlaisia pyhiinvaeltajia. Kummallista oli kuitenkin, että toverini eivät nähneet heitä lainkaan, vaikka minusta seurue oli minut ohitettuaan vaeltanut siihen suuntaan, jossa tovereideni piti olla.</p><p>Tällä kertaa moista seuruetta ei tullut vastaani, mutta he palautuivat mieleeni, kun muistelin kolumbialaisen ystäväni Neelan Bhoton kuvissani näkemiä haltioita ja džinnejä. Tällä kertaa vastaani tuli sen sijaan teetä tarjoavia paikallisia, punjabilainen perhe sunnuntairetkellä sekä kaksi nuortamiestä, jotka halusivat tietää, mitä tuntemuksia tämä paikka minussa herätti. </p><p>Virran varsilla oli asemissa pari näyttävää virtaleppälintua ja smyrnankalastaja. Metsän puolella liikuskeli pikkuparvina himalajannärhiä sekä kaikkia kolmea harakkalajia - huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä himalajanloistoharakoita. Oli myös pari kuningasseppää ja yleisempiä turkoosiseppiä. Aarnipuissa moskeijan luona oli mielenkiintoisia tiais- ja uunilintuparvia, joissa oli mukana yleisempien lajien lisäksi pakistanintiaisia (täpläsiipitiaisia) samoin kuin tiaisparviin usein liittyviä raitapyrstökiipijöitä. Yksi nakkelikin näkyi aiemmin, muttemme saaneet lajia varmistettua. Iltapäivällä harjanteita pitkin alkoi lipua petolintuja - tällä kertaa arohiirihaukkaa ja valkosilmähaukkaa.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Lokakuun lopussa kävin myös Dastaangoin taiteilijafarmilla ja galleriassa, jossa oli suomalais-tunisialaisen taiteilijattaren Dora Dalilan näyttely. Hän maalaa kirkkain värein naisia, nykyisin näemmä varsinkin raskaana olevia. Lehmäkin oli päässyt maalauksiin.</p><p>Luonani kävi Punjabin osavaltion Gujranwalan kaupungista kristittyjen porukka, joka kertoi suomalaisten lähetyssaarnaajien olleen vielä 90-luvulla aktiivisia seudulla, rakentaen ja ylläpitäen kouluja ja lähettäen opettajia sekä tietysti saarnamiehiä. Sittemmin kaikki olivat jotenkin kadonneet, mihin lie siirtäneet toimintansa, Afrikkaanko. Gujranwalan kristitty yhteisö ikävöi vanhoja Suomi-yhteyksiään.</p><p>Marraskuun puolella tänään kävin työtovereiden kanssa Taxilassa, joka sijaitsee Islamabadista katsoen juuri ja juuri Punjabin puolella, hyvin lähellä myös Khyber-Pakhtunkhwan rajaa. Taxila on arkeologisesti erittäin merkittävä muinaiskaupunkikompleksi, jonka kulttuuriaineisto keskittyy erityisesti buddhalaiseen myöhäisantiikkiin. Taxilasta erityisen mielenkiintoisen tekee se, että paikka oli tuolloisen silkkitien varressa ja toimi euraasialaisten sivilisaatioiden sekoittumispaikkana: hellenistinen ja mitralainen vaikutus yhdistyivät täällä intialaisten kulttuurien hindulaiseen ja buddhalaiseen vaikutukseen, mihin päälle tulivat vielä keskiaasialaiset arokansat - ensin indoiraaniset ja sittemmin turkkilais-mongolilaiset.</p><p>Arkeologisia kohteita on Taxilan alueella parikymmentä, mukaan lukien muutama buddhalainen luostarikohde sekä Sirkapin kaupungin rauniot, joista aikoinaan kirjoitin tajuntaa laajentaneesta kokemuksesta nähdä siellä niin hakaristi, kaksipäinen kotka kuin kaksitoista tähteä kehässä - kaikki myöhemmin indoeurooppalaisen maailman länsiosissa monenlaista mainetta niittäneitä symboleja, jotka siis kuitenkin alun perin ovat peräisin Induksen jokilaaksosta. Niin kuin aika moni muukin asia.</p><p>Löysin tällä kertaa kaikenlaista muutakin mukavaa. Esimerkiksi Hanuman näytti seikkailevan myös buddhalaisten kohokuvien alaviitteissä - apinajumalahan legendan mukaan aikoinaan vei buddhalaisuuden Intiasta Kiinaan. Löysin myös terrakottakummituksen - vai möröksikö sitä pitäisi kutsua, koska muumihahmolta se aika paljon näytti.</p><p>Museolla pakistanilainen opas sivuutti kokonaan selityksistään ne vitriinit, joissa oli viininlaskijoita, orgioita, tanssityttöjä, tanssipoikia, viiniruukkuja, rypäleterttujen ja viljantähkien kanssa leikkiviä amoriineja, isorintaisia veenuksia ja orjattarien ruoskintakohtaus. Tämä huvitti minua jossain määrin, mutta hän lienee tottunut tekemään kierroksia lähinnä kotimaisille ryhmille, joita moiset indohellenistisen kulttuurin ilmentymät olisivat voineet järkyttää. Onneksi eivät ole niitä sentään museon vitriineistä sensuroineet. Sääli, että seudulla, josta indoeurooppalainen maatalouskulttuuri perinteineen ja perinnejuomineen on alun perin lähtöisin, kielletään nykyään niin olennainen osa tuon kulttuurin perintöä, nimittäin vuodenkiertoa siivittävä ilojuoma. Pakistanissa juhlitaan aina kutakin sesonkihedelmää - nyt on granaattiomenan sesonki - mutta kyllähän tuosta touhusta ihan selvästi puuttuu tietty, siihen melkein elimellisesti kuulunut elementti. Mutta minkäs teet, kun aavikkouskonto on ajoittaisissa puritanismin puuskissaan suhtautunut viiniin niin ynseästi - huolimatta siitä, että pakistanilaiset yli kaiken rakastavat Rumin ja Khayyamin kaltaisia runoilijoita, jotka runoilivat sangen paljon myös viinistä.</p><p>Dharmarajikan stupalla oli läsnä paljon palmuoravia, jotka säksyttelivät metsiköissä ja suurissa viikunapuissa. Sirkapissa taas oli puissa runsaasti uunilintuja ja taivaalla pääskymuuttoa - haara-, ruoste- ja intianpääskyjä. Liitohaukka kävi lekuttelemassa. Pensaissa pyöri idänhopeanokkia ja erikoisempana havaintona näin myös pikkuparven aasianvihervarpusia, jotka lienevät laskeutuneet vuorilta.</p>Unknownnoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-31384491457763446012023-10-23T20:08:00.007+05:002023-10-23T20:08:00.144+05:00Talharin laaksossaVuoden aikana olen käynyt useampia kertoja Margallakukkuloiden takana Talharin laaksossa, jossa virtaa samanniminen joki ja sijaitsee samanniminen kylä. Samaa nimeä kantaa myös viimeinen harjanne ennen laaksoon laskeutumista. Kylän halki virtaava pieni joki on Islamabadin liittovaltiopiirikunnan ja Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion välinen raja, vaikka ei sitä mitenkään ole merkitty maastoon eikä tuo hallinnollinen raja tunnu kyläläisten elämään vaikuttavan.<div><br /></div><div>Talharin harjanteen metsäiset rinteet ovat hyvää lintumaastoa, minkä vuoksi siellä säännöllisesti vierailemmekin. Retkiseuranani olivat jälleen lähtöä täältä tekevä hollannitar ja punjabilainen valokuvaajatar. Vakiokumppaneistamme ranskalainen ja amerikkalainen ovat poissa maasta tällä hetkellä, joten olemme viime aikoina retkeilleet kahden ja kolmen hengen kokoonpanoilla. Mutta mikäs siinä, se on ihan riittävä seurue luontoretkille.</div><div><br /></div><div>Sunnuntaiaamupäivä oli kolea, sumuinen ja ajoittain sateinen. Se latisti lintuelämää vähän vaisuksi. Harjun ylemmissä osissa, joissa on tavallisesti hyvin edustava aamukonsertti, oli jotenkin hiljaista. Kyllähän bulbulit ja rillit ääntelivät ja vetivät mukaansa muita lajeja, mutteivät yhtä vilkkaasti kuin ennen. Pikkunaurulit olivat sen sijaan paljon äänessä huudellen sekä rinteillä että laaksossa. Mäntyä kasvavan harjunharjan polun tyvestä ehätimme kuljeskelemasta kukkopuolisen teräsfasaanin. Uunilinturintamalla valtalajina on yhä ympärivuotinen himalajansieppokerttu, mutta kashmirinuunilintuja on alkanut saapua - eikä enää kulu viikkoa paria kauempaa ennen kuin niitä on joka paikassa - ja lisäksi seudulle oli näemmä tipahtanut iso tiltaltti-invaasio.</div><div><br /></div><div>Näimme harjulla kolme eri tikkalajia: paikallisen vihertikan eli suomuvatsatikan, paikallisen käpytikan eli liekkiniskatikan sekä paikallisen pikkutikan eli aasianpikkutikan. Kaikki kolme ovatkin Talharin harjanteella vakiolajistoa. Päivä oli hyvä, sillä illemmalla näin kotipihassani vielä kaksi tikkalajia lisää - kummatkin puutarhassani säännöllisesti vierailevat lajit eli intiantulitöyhdön ja helmiselkätikan. Niiden voisi ajatella vastaavan palokärkeä ja tammitikkaa, jos jatketaan ajatusleikkinä eurooppalaisiin tikkalajeihin vertaamista. Vaikka eihän tulitöyhtö koossa pärjää palokärjelle.</div><div><br /></div><div>Talharin lähteellä, jota ympäröi pieni mutta yleensä hyvin lintuisa tammilehto, oli tällä kertaa kummallisen hiljaista. Vain jokunen tiainen ja uunilintu. </div><div><br /></div><div>Alhaalla virran varrella oli jo saapuneina monia täällä talvehtivia Himalajan vuoripurojen lajeja, kuten virta- ja jokileppälintuja ja virtavästäräkkejä. Paikalla olivat myös täällä ympärivuotinen vakiolaji ruskosuokana sekä metsäviklo ja silkkihaikara. Smyrnankalastaja ja kuningaskalastaja kalastelivat joella, mutta paikan tähtilajia aasiankeisarikalastajaa ei näkynyt.</div><div><br /></div><div>Teimme pitkän kävelylenkin Khyber-Pakhtunkhwan puolelle, puoliavoimille Margallaa kuivemmille rinteille, joissa laiduntaa paljon vuohia. Eivät ne kuitenkaan kovin karuja ole nekään, ja lajisto tuntui olevan kovasti samaa kuin Margallan puolella. Tosin sirkkuparvia oli paljon: vuori- ja mustakurkkusirkkua, joiden vaatimattomampia naaraspukuja pääsi parvia tiiraillessa hyvin harjoittelemaan. Täälläkin huutelivat pikkunaurulit ja siellä täällä komea sinijokirastas ylitti polun.</div><div><br /></div><div>Harjua pitkin lipui kaksi isoa kotkaa, jotka näyttivät tekevän ilmassa parisuhdeleikkejä, joten ajattelimme hetken niiden olevan täällä aiemmin havaitsemamme pariskunta intiankiljukotkia. Valokuvista vahvistui kuitenkin myöhemmin, että olivat muuttavia arokotkia, joka onkin täällä yleisin isoista kotkalajeista.</div><div><br /></div><div>Talharin kylän moskeijassa oli meneillään koko sunnuntaiaamupäivän jatkunut uskonnollinen meno, joka tarkoitti korvia raastavaa, megafonilla vahvistettua ohjelman pakkokuuntelua koko laaksolle. Ensin oli tuntikausia lasten laulua ja koraaninlausuntaa, sitten samaa mörein miesäänin, mikä oli vieläkin tuskallisempaa kuunnella. Seurueemme musliminainenkin totesi, että vaikka hyvin toteutettuna koraaninluku ja urdunkielinen runous ovat kauniita kuulla, tässä oli nyt otettu ohjenuoraksi volyymi laadun kustannuksella. Emme onnistuneet identifioimaan paikallisen juhlan tarkempaa aihetta, mutta kylän talot näyttivät liputtavan sitä vihreillä lipuilla, joissa oli kukkasten ja minareettien kuvia. Pakistanissa erilaisia suufilaisia suuntauksia on pilvin pimein, joten eri laaksosta olevat eivät välttämättä tunnista toisessa laaksossa vietettyjä juhlia.</div><div><br /></div><div>Yksityisauton omistaminen parantaa yleistä elämänlaatua tuomalla elämään vapautta ja spontaanisuutta. Käväisin esimerkiksi kukkuloilta palatessani ja ystäväni kotiin heitettyäni kahvilla E-7:n suositussa leipomokahvilassa - matkalla kadun kansoittaneita makakeja väistellen - ja otin kotiinkin mukaan kunnon leipiä, joita sieltä saa.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-13941384402162599352023-10-18T21:06:00.073+05:002024-02-15T12:44:40.751+05:00Takhat Pari ja Usmanin lampiIslamabadin kaupungin eteläpuolella on sitä huomattavasti suurempi kaupunki, Rawalpindi eli tuttavallisemmin Pindi, joka kuuluu hallinnollisesti Punjabin osavaltioon ja tunnetaan Pakistanin sotilasvallan keskuksena. "Pindin pojat" on yksi monista kiertoilmauksista, joilla viitataan myös järjestelmänä, syvävaltiona tai tiedätte-kyllä-keinä mainittuun instituutioon eli armeijaan.<div><br /></div><div>Pindin eteläpuolella on kuitenkin vielä kummallinen mutka maaseutua, joka jostain syystä - ilmeisesti grynderien aikoinaan lobbaamasta - kuuluu hallinnollisesti Islamabadin liittovaltiopiirikuntaan. Aikomuksena on epäilemättä ollut varata tuo alue pääkaupungin mahdollisiin tulevaisuuden laajennuksiin. Sellaiset ovatkin jo alkaneet ympäröidä kyseistä aluetta eri suunnilta: sen pohjoisosiin on alkanut kehkeytyä DHA:n eli puolustushallinnon asutusviraston uusia, armeijan palveluksessa olevien perheille tai armeijasta eläköityneille tarkoitettuja parempia kaupunginosia. Sen länsipuolelle, Rawalpindin puolelle, on puolestaan rakennettu yksityisen miljardöörin ympäri Pakistania toistamalla kaavalla parempiosaisten kaupunki, Bahria Town. Alueen keskelle on kuitenkin jäänyt historiallinen pikkukaupunki, Rawat, jossa sijaitsee myös Rawatin linna - 1500-luvulta peräisin oleva keskiaikainen kivilinna, joka aikoinaan palveli tukikohtana erään mogulikeisareita vastaankin taistelleen paštudynastian kuninkaalle nimeltä Sher Shah Suri.</div><div><br /></div><div>Rawatin länsipuolelle jäävät Takhat Parin ja Sahoran kylät ja näiden ympärillä leviää peltojen, laitumien ja lehtotilkkujen täplittämä rikkonainen maaseutumaisema maataloineen ja pikkukylineen. Maisemallisesti ja luonnontieteellisesti tämä alue poikkeaa kaikista muista hallinnollisesti Islamabadiin kuuluvista, sillä se on oikeastaan jo Punjabin viljavia tasankoja. Tästä syystä sieltä myös löytää hieman erilaisen linnuston ja eläimistön kuin Islamabadista, jota hallitsevat läheiset Margallakukkulat sekä kaupungin huviloiden rehevät puutarhat.</div><div><br /></div><div>Tuossa maalaismaisemassa istuvat rinta rinnan rauha ja draama. Yhtäältä peltomaisema ikivanhoine kiviaitoineen ja perinteisesti pukeutuneine kyläläisineen, jossa muutaman vesipuhvelin laiska ohilöntystely näyttää muodostavan aktiivisimman tapahtuman. Toisaalta kuitenkin paljon äkillisiä rotkoja, sortuneita entisiä maanteitä, tulvalietteen joskus takavuosina tasaiseksi lanaamia ja nyt laitumina toimivia heinäaroja, jotka kaikki todistavat siitä, että aika ajoin virtaavien vetten valtava voima moukaroi tätä muutoin uneliasta maisemaa tyystin uusiksi. Sitä ei hevin uskoisi, kun katselee, kuinka vaatimattoman oloisia alueen halki virtaavat joet Soan ja Ling normaaliaikoina ovat. Monin paikoin paljastunut ja paahteinen maaperä on väriltään vaalean ruosteenruskeaa.</div><div><br /></div><div>Syyskuun lopulla paikallinen lintuharrastaja nimeltä Usman raportoi retkeltään tähän maisemaan yllättävän lintulistan, jossa vilisi Punjabin avomaiden lajeja, kuten erilaisia kiuruja ja aavikkopääskyjä. Paikaksi hän oli merkinnyt vain "muuan lampi". Lajisto oli sellaista, jota Islamabadissa ei juuri näe - ja erityisesti yksi laji, intianvarpuskiuru, oli uusi koko Islamabadin lajilistalle. Kuitenkin Usman oli nähnyt niitä lampensa ympäristössä useita. Niinpä kun tapasin parin muun lintuharrastajan kanssa toissaviikonloppuna Rawalpindin golfklubilla, päätimme minä ja Pindissä asuva valokuvaajatar vielä tapaamisen jälkeen rientää Usmanin merkitsemien koordinaattien varassa katsomaan, mitä tuolla alueella oikein oli.</div><div><br /></div><div>Varsin vaivatta löysimme huonokuntoisia pikkuteitä pitkin paikkaan, jonne Usmanin koordinaatit johdattivat. Se osoittautui pieneksi kyläksi - tai oikeammin kolmen-neljän maalaistalon ryppääksi. Ilmeisesti se oli paikka, johon Usman oli päättänyt retkensä lähettäessään lajilistansa järjestelmään. Kyläläiset tervehtivät hämmästyksellä eurooppalaista miestä ja modernisti pukeutunutta pakistanilaista naista, jollaisia kumpiakaan ei varmaan kovin usein tuonne eksy, vaikka niinkin lähellä kahta suurkaupunkia ollaan. Paikalliset kuvittelivat meidän tulleen eräässä talossa pidettäviin häihin - miksipä muutenkaan muukalaiset kylään tupsahtaisivat. Valokuvaajatar selitti kuitenkin kärsivällisesti paikalliskielillä tarua ihmeellisemmän totuuden tulomme tarkoitusperistä ja kyläläiset jättivätkin meidät sitten rauhaan peltojensa laitoja ja akaasiametsiköitä koluamaan. Pyysivät tosin saada alituisesti kinutut selfiet vierailustamme muistoiksi.</div><div><br /></div><div>Lintuja löytyi kasapäin - Usmanin lampea sen sijaan ei. Näkemämme linnusto oli rikasta ja koostui paljolti tutuista maatalousmaiseman lajeista. Löytyi šikrakin ja peräti kolme brahmanpöllöä. Epäilimme kuitenkin olevamme väärässä paikassa ja kun vastaan tuli kasa kylän poikia, kyselimme heiltä, mistä lähistöltä löytyisi lampi tai kenties järvi. Pojat osoittelivat innokkaasti loogiseen suuntaan eli alaspäin läheiseen rotkoon. Sinne ei kuitenkaan noin vain ylempänä olevilta viljelmiltä menty, mutta pojat olivat valmiita näyttämään tietä, mistä sinne pääsisi. Seurasimme heitä takaisin autoillemme ja hetken he vielä kirmasivat hyppelehtien perässämme kun ajoimme neuvomaansa suuntaan. Se vei meidät dramaattiselle alas viettävälle kärrypolulle, joka lopulta toi meidät tulvatasangolle, ja kas, edessämme kimmelsi pieni järvi - tai suuri lampi. Olimme jo ristineet sen Usmanin lammeksi, jollaisena se vastedes tunnettiin, vaikka epäilemättä sillä on paikallisten perimätiedossa jokin virallisempikin nimi.</div><div><br /></div><div>Heti ulos astuttuamme näimme ja kuulimme kaikkialla ympärillä intianvarpuskiuruja, jotka esittivät laululentojaan. Töyhtökiuruja kipitti heinäaron laidassa. Louhikkotasku hyppeli kivikasan päällä. Lammen rannoilla hyöri naamio- ja mustavästäräkkejä, metsävikloja, rantasipejä ja kenttähyyppiä. Kymmenittäin erilajisia pääskyjä viisti maata ja vettä hyönteisjahdissa: haara-, ruoste- ja intianpääskyjä, pikkutörmäpääskyjä, lopulta myös aavikkopääskyjä. Kaiken kukkuraksi lammen rantaryteikössä luoksepääsemättömän seinämän alla, jossa lehto suojeli rantaa, mekasti äänestä tunnistettu kiinanhuitti.</div><div><br /></div><div>Vietimme aikaa Usmanin lammella verenpunaiseen auringonlaskuun saakka, varpuskiurujen erikoisten soidinvihellysten kantautuessa kaikkialla ympäriltä.</div><div><br /></div><div>Kun kerran olimme löytäneet Usmanin lammen ja voineet omin silmin vahvistaa hänen havaintojensa olleen oikeita, palasimme samaan paikkaan myös viime viikonloppuna, tällä kertaa jo aamusta ja mukanamme Islamabadin lintuharrastajayhteisön kantava voima, pakistanilaisen kanssa naimisissa oleva iäkkäämmänpuoleinen hollannitar. Tämän pettymykseksi saimme kuitenkin todeta, että esiintymiseltään nomadisen intianvarpuskiurun soidinlentueet olivat kadonneet - vain yhden kyseistä lajia edustavan kiurun paikalta kohtasimme.</div><div><br /></div><div>Kiurujen kaikkoaminen kuluneen viikon aikana ei meitä kuitenkaan paljon masentanut, sillä löysimme monia muita lintuja yllin kyllin. Lammella huuteli edelleen kiinanhuitti. Liejukanat ja yksi tavi polskivat sen rannoilla. Kolme eri kuningaskalastajaa näyttäytyi: smyrnankalastaja, kirjokalastaja ja Euroopassakin esiintyvä tavallinen kuningaskalastaja. Läheiseltä lehtokukkulalta löysimme runsaasti sekä paikallisia että muutolla olleita hysyjä, mukaan lukien pariskunnat metsäkäpinkäisiä ja intiantaskuja. Metsäkäpinkäinen on vinha laji ja oli uusi Islamabadin listalleni, joskaan ei maa- tai elislistalle. Sen vihellyskin tuli nyt opeteltua. Tavanomaisten mekastavien timaleiden ja bulbuleiden joukosta löytyi perin myöhäinen harmaakäki - liekö myöhäisin Islamabadissa havaittu? Lehdon takaa löytyi rotkojyrkänteiltä aavikkopääskyjen yhdyskunta, jonka näemmä jakoivat pikkutörmäpääskyjen kanssa.</div><div><br /></div><div>Petolintujakin näkyi. Tavanomaisten haarahaukkojen lisäksi ruskosuohaukka, arohiirihaukka ja varpushaukka - kaikki tämän syksyn ensimmäisiä. Tiltaltteja oli liikkeellä paljon, joukossa myös pari kivikkouunilintua, lehdon puissa kashmirinuunilintua, himalajansieppokerttua ja hernekerttua. </div><div><br /></div><div>Myös merkittävä nisäkäshavainto tehtiin - nuubiankissa! Se näytti minun silmiini enemmän eurooppalaiselta metsäkissalta kuin Afrikassa näkemiltäni siroilta savannikissoilta, sillä oli selvästi kotikissoja suurempi, mutta aasialaiset populaatiot näytetään nykyisin lukevan samaan lajiin afrikkalaisten nuubiankissojen kanssa ja eri lajiin kuin eurooppalainen metsäkissa. Piikkisika näyttää olevan noilla seuduin yleinen, sillä sen piikkejä löytyi sieltä täältä maastosta. Myös kultašakaali on alueella yleinen ja sen nauravaa ulvahtelua alkoi kuulua auringonlaskun aikaan.</div><div><br /></div><div>Sunnuntaina illemmalla kävin myös katsastamassa Lake View Parkin oikealle huvipuiston taa kääntyvän tien, joka johtaa puistoa vastapäätä olevalle niemenkärjelle. Se on kalastajien suosima paikka, mutta säästyy muuten puistossa vellovilta viikonlopunviettäjien massoilta. Muuttoaikoina tuon tien koluaminen aamulla tai illalla on yleensä lintumielessä tuottavaa. Nyt löytyivät esimerkiksi syksyn ensimmäiset sepelkyyhkyt, satojen ruovikossa yöpyvien intianmainojen mekkaloivia parvia joukossaan jonkin verran bramiinikottaraisia, harmaasiipikottaraisia ja syksyn ensimmäiset tavalliset kottaraiset. Safiirimehiläissyöjät, joita vielä kuun alussa oli ollut täällä massoina, olivat sen sijaan kadonneet johonkin etelään.</div><div><br /></div><div>Maanantaina tulikin sitten syksy, jonka linnut olivat aavistaneet oikein. Ensin ryöppy rankkasateita, sitten kylmä, joka ei sen jälkeen ole hellittänyt. Syyskuussa piti vielä käyttää ilmastointia tukahduttavan kuumuuden vuoksi - nyt sai kaivaa kaapeista esiin vällyt ja huovat, että tarkenee nukkua.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-63479187810422706842023-10-05T22:26:00.002+05:002023-10-18T16:19:29.299+05:00Erään puutarhan vuodenkierto<p>Lokakuun alussa tuli täyteen kokonainen vuosi nykyisessä asunnossani Islamabadin vauraalla huvila-alueella, jossa on runsaasti puutarhoja. Tälläkin talolla on puutarhat sekä etu- että takapuolella ja kummallakin puolen myös terassi, josta on mukava tarkkailla puutarhan elämää. Etupuolen terassilta näkee kaupungin puutarhojen ja kattojen yli Margallakukkuloille saakka, kun taas takapuoli rajoittuu suoraan suureen puistoon.</p><p><i>Ebirdin </i>kätevän kännykkäsovelluksen ansiosta minulla on nyt dataa kokonaisen vuoden ajalta lintujen esiintymisestä tässä yhdessä paikassa. Sitä on mielenkiintoista analysoida, varsinkin kun <i>eBird </i>generoi käyttäjille monenlaisia listoja, graafeja ja mallinnuksia näiden syöttämien havaintojen pohjalta. Näen lintujen esiintymisen viikottaisina palkkeina, jotka muodostavat koko vuoden kattavan diagrammin. Siitä näkee helposti, mitkä lajit ovat ympärivuotisia paikkalintuja, mitkä taas kesävieraita tai talvivieraita, mitkä ovat läpimuuttajia tiettyihin aikoihin, ja mitkä taas pelkkiä satunnaisia vierailijoita pihassa tai sen yli lentävinä.</p><p>Täällä vietetyn vuoden aikana pihapinnoja on kertynyt 69 lajia. Se on kaupunkipuutarhaksi ihan hyvin, vaikka saman määrän saisi Islamabadin alueelta tietysti helposti täyteen vaikka yhdessä päivässä, jos vierailisi sekä Rawaljärvellä että Margallakukkuloilla. Järven rannoilla retkeillessä tulee keväisin ja syksyisin helposti 50 lajia täyteen parin tunnin retkeltä, kukkuloilla lajeja on yleensä havaittavissa pienempi määrä, koska sieltä puuttuvat lukuisat palearktiset kahlaajat ja vesilinnut, jotka järvellä kasvattavat kokonaislajimäärää. Metsälinnut ovat tunnetusti piilottelevampia, joten niiden eteen pitää aina tehdä vähän enemmän työtä kuin ranta- ja vesilintujen.</p><p>Islamabadin puutarhalinnusto on kuitenkin varsin rikas. Siinä korostuu intialainen lajisto, kun taas Margallakukkuloiden luonnonmetsissä dominoivat Himalajan alarinteiden lajit. Jälkimmäisiä kuitenkin vierailee säännöllisesti myös pohjoisten kaupunginosien puutarhoissa ja ne monipuolistavat kaupunkilinnustoa. Lisäksi muuttoaikoina ja talvella Islamabadissa näkee Siperiasta ja Keski-Aasiasta saapuvia muuttolintuja.</p><p>Käyn tässä linturyhmittäin läpi sen, mitä vuodenkierto kotipihani linnustosta paljastaa:</p><p><u>Kanalinnut</u>: Ainoa listalle tullut laji on mustafrankoliini ja sekin vain kerran, heinäkuussa. Molemmat paikalliset frankoliinilajit, musta- ja harmaafrankoliini, esiintyvät silloin tällöin Islamabadin puistoissa, etenkin isommissa, joissa on usein savannimaista heinikkoa ja pensaikkoa osissa aluetta.</p><p><u>Haikarat</u>: Tropiikissa ja subtropiikissa monenlaiset haikarat ovat hyvin yleisiä ja niitä näkee kosteikkojen lisäksi aika ajoin myös laitumilla ja nurmikoilla. Ei olekaan erityisen yllättävää, että kaksi lajia on onnistunut vuoden aikana pääsemään pihapinnalistalle: lehmähaikara pitkin vuotta ylilentävänä ja intianriisihaikara vain kerran, mutta tuon kerran se olikin paikallisena pihapuussa.</p><p><u>Rantakanat</u>: Kaupunkipuutarhassa ei odottaisi näkevänsä tai kuulevansa lainkaan rantakanoja, mutta yksi laji onnistui huhtikuun lopulla pääsemään pihapinnalistalle - nimittäin ojasuokana, joka on Islamabadissa yleinen varsinaisten kosteikkojen lisäksi myös kaupungin läpi hitaasti valuvissa puroissa ja ojissa, jollaisia menee myös puistojen läpi.</p><p><u>Kahlaajat</u>: Kenttähyyppä on Pakistanissa erittäin yleinen kaikenlaisilla avomailla - pelloista ja rantaniityistä laitumille ja krikettikentille. Niinpä ei ole yllättävää, että se esiintyy yleisesti myös kaupungin puistojen nurmikoilla. Se huutelee usein myös öisin. Pihassani tai siitä käsin se on esiintynyt säännöllisesti keväästä syksyyn. Talvella laji oli tältä tontilta kateissa, vaikka onkin täällä paikkalintu.</p><p><u>Kyyhkyt</u>: Kokonaista kuusi kyyhkylajia on vuoden aikana esiintynyt pihassani. Kolme näistä on hyvin yleisiä ja ympärivuotisia kaupunkipuutarhojen tyyppilajeja, runsausjärjestyksessä turkinkyyhky, palmukyyhky ja aasianturturikyyhky. Nämä kolme käyvät myös säännöllisesti ruokintakipollani, ensimmäiset kaksi päivittäin ja kolmas vähän harvemmin. Neljänneksi yleisin laji on pulu, ihmisen seuralainen ympäri maailman. Se on pihassani jossain määrin epäsäännöllinen - talvella ne vierailivat ruokinnalla lähes päivittäin, mutta kesän aikana niitä on näkynyt vain ylilentävinä. Viimeiset kaksi kyyhkylajia ovat läpimuuttajia, jotka ovat kumpikin näyttäytyneet vain kerran: idänturturikyyhky syksyllä ja sepelkyyhky keväällä. Näiden pesimäalueet sijaitsevat Pakistanin vuoristoalueilla ja vielä pohjoisempana Keski-Aasiassa.</p><p><u>Käet</u>: Ainoa käkilaji pihassani on ollut variskäki, joka oli kevään ja kesän ajan erittäin kuuluva. Sen <i>kuueu-</i>huudot kaikuivat parhaimmillaan yötä päivää. Ne saapuivat huhtikuussa ja katosivat elokuussa. Margallakukkuloilla niitä kuuli vielä syyskuussakin, mutta pihassani metelöineistä ei enää silloin näkynyt tai kuulunut jälkeäkään. Ensi keväänä ne saapunevat jälleen.</p><p><u>Kiitäjät</u>: Yleinen paikallinen laji on pikkukiitäjä, joiden pallomaiset parvet visertävät taivaalla varsinkin illansuussa. Ne ilmaantuivat helmi-maaliskuussa ja katosivat lokakuun loppupuoliskolla. Marraskuusta tammikuuhun niistä ei tullut piha-alueelta lainkaan havaintoja. Toinen pihastani käsin nähty laji on ollut tervapääsky, joita näkyi joitakin läpimuuttavina heinäkuun lopulla.</p><p><u>Päiväpetolinnut</u>: Petolintujen ryhmässä yksi laji on tietysti aivan omassa luokassaan, nimittäin haarahaukka, joka on havaittu joka ikisen kerran, kun olen postittanut pihalintulistan sovellukseen - usein vieläpä yksilömäärien ollessa (varsinkin iltaisin) 50-70 yksilön luokkaa. Haarahaukka on Etelä-Aasiassa kaikkialla läsnä oleva haaskalintu ja puhtaanapitäjä, joita tavallisesti näkee taivaalla useita, milloin tahansa kääntää katseensa sinne. Ne ovat myös haukoiksi varsin äänekkäitä, kiljahtelevat yhtenään. Istuvat myös usein paikallisina pihapuissa odottelemassa naapuruston ruoantähteitä. Muut kolme pihastani käsin havaitsemaani haukkaa ovat kaikki olleet yli- tai ohilentäviä: arovarpushaukka vieraili vuoden aikana kahdesti, nuolihaukka kolmesti ja muuttohaukka kerran.</p><p><u>Pöllöt</u>: Islamabadin yleisin pöllö on brahmanpöllö - Euroopassakin esiintyvän minervanpöllön eteläaasialainen vastine. Se näyttäytyi vuoden aikana kerran pihan muurilla ja äänteli toisen kerran.</p><p><u>Säihkylinnut</u>: Islamabadissa ei ole puutetta värikkäistä lintulajeista ja niinpä Suomessa kovin harvinaiset säihkylinnut (kuningaskalastajat, mehiläissyöjät, sininärhet, harjalinnut) ovat varsin yleisiä ja niitä näkee myös kaupunkialueella. Pihassani useimmin vieraillut laji on ollut harjalintu, tuo lintujen suufi ja Fariduddin Attarin <i>Lintujen matkan </i>sankari. Huhti-toukokuiden aikana pihapiirissä viihtyi useamman viikon ajan huutelemassa myös smyrnankalastaja, joka on Islamabadin neljästä säännöllisestä kuningaskalastajalajista vähiten veteen sidottu. Lisäksi olen terasseiltani käsin nähnyt läpimuuttavina kolmea eri mehiläissyöjälajia: pikkumehiläissyöjä ja safiirimehiläissyöjä ovat yleisiä pesimälajeja Islamabadissa, tavallisen mehiläissyöjän olen nähnyt vain kerran, sillä se on läpimuuttaja Keski-Aasiasta. Mehiläissyöjät ovat pääsääntöisesti kesävieraita, mutta pikkumehiläissyöjä viipyilee vielä ainakin lokakuun ajan.</p><p><u>Sepät</u>: Islamabadin kolmesta seppälajista kaksi on yleisiä ja ympärivuotisia puutarhassani: kilkkuseppä ja turkoosiseppä. Useimpien aasialaisten seppien perusväri on vihreä, minkä lisäksi niillä on yleensä värikkäitä naamakuvioita kirkkaan punaisin ja sinisin maskein. Nimensä nämä linnut ovat saaneet monotonisen kilkuttavista äänistään. Kilkkusepän <i>tuk-tuk-tuk... </i>ja turkoosisepän <i>tururu, tururu, tururu... </i>muuttuvatkin siinä määrin taustaääniksi, että niihin lakkaa kiinnittämästä huomiota, vähän kuin moskeijoiden rukouskutsuihin.</p><p><u>Tikat</u>: Islamabadin kahdeksasta tikkalajista kaksi on mukana pihapinnalistallani ja kumpikin on pihapuissa säännöllinen, tosin komea intiantulitöyhtö on paljon yleisempi - lähes päivittäinen - kun taas helmiselkätikka vierailee noin kerran kuussa, yleensä yksin mutta joskus kaksin. Intiantulitöyhtöjä on parhaimmillaan ollut kolmekin yhtä aikaa takaterassin kulman kääpää pukkaavassa kuolleessa puussa.</p><p><u>Papukaijat</u>: Islamabadissa esiintyy neljä lajia papukaijoja, mutta kolme niistä vierailee vain varsin harvoin kaupungin puutarhoissa. Neljäs sen sijaan on kaikkialla läsnä oleva ja yleinen kauluskaija - sama laji, joiden läsnäoloon totuin myös Brysselissä. Täällä se on toki luonnonvaraista alkuperäislajistoa.</p><p><u>Minivetit</u>: Minivetit ovat trooppisessa ja subtrooppisessa Aasiassa esiintyviä usein punaisen ja keltaisen loistavia pikkulintuja, jotka useimmiten liikkuvat parvissa. Islamabadissa kaksi lajia on säännöllisiä ja näistä toinen, liekkiminivetti, yllätti vierailemalla pikkuparvena puutarhassa ja jatkamalla sitten saman tien lentomatkaansa kohti Margallakukkuloita - varsinaista elinaluettaan.</p><p><u>Kuhankeittäjät</u>: Eurooppalaisen kuhankeittäjän hyvin samannäköinen eteläaasialainen vastine, intiankuhankeittäjä, on Islamabadissa yleinen kesälintu. Pihassani se näyttäytyi säännöllisesti huhtikuusta heinäkuuhun ja katosi sitten.</p><p><u>Viuhkot</u>: Trooppisessa Aasiassa ja Oseaniassa esiintyvä linturyhmä, joka on saanut nimensä pitkän pyrstön alituisesta viuhkomisesta. Pakistanissa on kaksi lajia, joista toinen, harmaavatsaviuhko, on yleinen tyyppilaji Margallakukkuloilla, joilta käsin se varsinkin talvisin vierailee usein myös kaupungin puutarhoissa. Yllätyksekseni näin kerran pihassani myös toisen lajin, valko-otsaviuhkon, joka on Islamabadissa hyvin harvinainen, mutta sen sijaan säännöllinen ja yleinen laji Punjabissa ja Sindissä.</p><p><u>Drongot</u>: Kiiltävänmustat, elegantit ja haarapyrstöiset drongot ovat aasialainen ja afrikkalainen linturyhmä, hyvin reviiritietoisia ja aggressiivisia keskikokoisia hyönteissyöjiä. Islamabadissa esiintyy kaksi lajia, mutta vain mustadrongo on säännöllinen kaupungin puutarhoissa ja monenlaisilla avomailla - toinen laji esiintyy Margallakukkuloilla metsissä. Mustadrongo on muuttolintu, joka näyttää saapuneen pihapiiriin maaliskuussa ja viipyneen lokakuuhun saakka. Myös sen jälkikasvu saalisteli pihassani, joten ne ovat pesineet jossain hyvin lähellä.</p><p><u>Lepinkäiset</u>: Islamabadin lepinkäisistä yleisin ja kaikkialla läsnä oleva ruosteperälepinkäinen on täällä ympärivuotinen laji. Myös pihassani se on ollut läsnä suurimman osan vuotta, mutta aina silloin tällöin viikon pari kateissa, joten se ilmeisesti liikkuu saaliin perässä paikasta toiseen.</p><p><u>Varislinnut</u>: Pihapiirin ja koko Islamabadin todennäköisesti runsain lintulaji on täkäläinen jokapaikanlintu, intianvaris, joka raakkuu ja rääkyy päivät pääksytyksen kaikkialla. Se toimittaa samanlaista puhtaanapitolaitoksen virkaa kuin haarahaukkakin, mutta vielä holistisemmin. Olenkin kertoillut tässä blogissa niiden minulle jättämistä pienistä "lahjoista", kuten luista ja värikkäistä muovinkappaleista, joita ne kanniskelevat ovieni ja ikkunoideni alle. Myös Margallakukkuloiden kolmesta harakkalajista kaksi - huppuviidakkoharakka ja naamioviidakkoharakka - ovat kumpikin vuoden aikana vierailleet pihassani, ensin mainittu useaan kertaan ja jälkimmäinen kerran.</p><p><u>Pääskyt</u>: Islamabadissa tavataan varsin suurta määrää pääskylajeja, joista neljä on vuoden mittaan näyttäytynyt pihassani, kaikki läpimuuttavina. Eniten havaintoja on kertynyt haarapääskystä, jota on mennyt yksin tai kaksin tontin ylitse lähes vuoden ympäri. Toiseksi eniten havaintoja on kertynyt ruostepääskystä, joita on näyttäytynyt toukokuusta elokuuhun. Lisäksi pihapinnoiksi ovat päässeet kalliopääsky kerran syksyllä ja intianpääsky kerran keväällä.</p><p><u>Bulbulit</u>: Bulbulit ovat Aasiassa ja Afrikassa hyvin yleisiä laululintuja, joita on Islamabadissakin neljä säännöllistä lajia. Yksi näistä on punaperäbulbuli, joka on yksi kaupungin puutarhojen samoin kuin alempana sijaitsevien avoimien maiden valtalajeja. Minunkin pihassani se on havaittu jok'ikinen kerta, kun olen pihalintulistan ladannut sovellukseen, ja on siis yksi Islamabadin puutarhojen yleisimmistä lajeista. Toinen pihabulbulini on ollut epäsäännöllisesti yleensä parittain tai pikkuparvissa vieraileva töyhtöbulbuli, joka on Margallakukkuloiden yleisin lintulaji, mutta ei kovin yleinen kaupungissa.</p><p><u>Tiaiset</u>: Islamabadin yleisin tiainen ja ainoa, joka esiintyy säännöllisesti kaupunkialueella, on harmaatalitiainen. Se on eurooppalaisen talitintin täkäläinen vastine, jolta puuttuu keltainen väri. Pihassani se on ollut ympärivuotinen, joskin kuumimpana kesäaikana se näyttäytyi selvästi harvemmin.</p><p><u>Kertut</u>: Yleisin pihapiirissäni esiintyvä kerttu on ympärivuotinen paikkalintu, pieni ja pystypyrstöinen mutta iskevä-ääninen pitkäpyrstöräätäli. Nimensä se on saanut siitä, että se rakentaa pesänsä kutomalla heinänsäikeen avulla lehdistä yhteen siistin kupin, jonka sisään pesii. Islamabadin ympäristön ruderaattimailla hyvin yleinen mutta itse kaupungissa varsin harvinainen rusopriinia on näyttäytynyt piha-alueellani kahdesti. Suomestakin tuttu laulutaituri viitakerttunen on Islamabadissa yleinen läpimuuttaja tiettyyn aikaan huhti-toukokuussa, ja tuona aikana se näyttäytyi monena viikkona myös minun puutarhassani. Harvinaisempi mutta yhtä kaikki säännöllinen läpimuuttava kerttulaji, aavikkokultarinta, näyttäytyi pihassa kerran. Niin ikään läpimuuttava laji, hernekerttu, vieraili keväällä kahdesti.</p><p><u>Uunilinnut</u>: Vaikka uunilinnutkin lasketaan useimmiten kerttuihin, laitan ne tähän omaksi kappaleekseen, koska Islamabadissa uunilintulajeja on niin suuri määrä - suurin osa niistä läpimuuttavia tai talvehtivia. Ylivoimaisesti yleisin laji on Islamabadissa talvilintuna esiintyvä kashmirinuunilintu, jonka kutsuääni kaikuu lokakuun lopusta maaliskuuhun joka puolelta ja yksittäisiä viipyilijöitä aina toukokuulle saakka. Kesällä tämä laji on kokonaan kadoksissa. Toiseksi yleisin uunilintulaji pihassani on ollut idänuunilintu, joka on Islamabadissa melko yleinen läpimuuttaja ja myös talvehtija. Niin ikään talvehtijana täällä esiintyvä tiltaltti on vieraillut pihassani keväällä. Viimeisenä uunilintulajina pihassani on käväissyt myös Margallakukkuloiden ympärivuotinen paikkalintu, himalajansieppokerttu (joka nykyisin luetaan uunilintujen joukkoon).</p><p><u>Rillit</u>: Rillit ovat ulkoisesti kerttuja muistuttavia trooppisen Aasian, Afrikan ja Oseanian pikkulintuja, joista suurimmalla osalla on ryhmälle luonteenomainen silmälasikuvio silmien ympärillä. Islamabadissa esiintyy vain yksi laji, aasianrilli, mutta se on sitäkin yleisempi, yksi Margallakukkuloiden valtalajeista. Se vierailee säännöllisesti myös puutarhoissa ja näyttää olleen esiintymiseltään ympärivuotinen.</p><p><u>Timalit</u>: Tämä niin ikään Aasialle ja Afrikalle ominainen ja hyvin monimuotoinen linturyhmä on Islamabadissa edustettu varsin monella lajilla, mutta suurin osa timalilajeista pysyy visusti metsien puolella. Yleisimmin puutarhoissa mellastaa parvittain liikkuva metsätimali, hyvin sosiaalinen ja melkein rastaan kokoinen harmaa lintu, jolla on ryhmälleen luonteenomainen klaaniperustainen sosiaalinen järjestelmä. Myös sen hieman pienempi ja sirompi sukulaislaji, pensastimali, on säännöllisesti vieraillut pihassani, mutta koska se pitää kuivemmista maastoista kuin metsätimali, se on puutarhoissa selvästi harvinaisempi.</p><p><u>Taskut</u>: Linturyhmä, joka Suomessa käsittää mm. punarinnan, leppälinnun ja kivitaskun, on pihassani edustautunut kolmen lajin voimin. Kaksi näistä on ollut ympärivuotisia ja yleisiä: mustavalkea laulutaituri harakkatasku sekä mitäänsanomattomamman näköinen ja kuuloinen ruskea pihatasku. Sekä harakkatasku että pihatasku ovat myös pesineet pihapiirissä. Kolmas laji, sinirinta, on läpimuuttaja, joka hankkiutui pihapinnalistalle ikävällä tavalla: yksi yksilö oli lentänyt ikkunaa päin vuosi sitten ja heitti henkensä terassilleni. Onneksi se on jäänyt ainoaksi linnuksi, joka koko vuoden aikana kuoli ikkunatörmäykseen.</p><p><u>Kottaraiset</u>: Kottaraisia ja samaan ryhmään lukeutuvia mainoja on Islamabadissa seitsemän säännöllistä ja pari satunnaista lajia. Näistä kokonaista viisi on hankkiutunut myös pihapinnalistalleni. Ylivoimaisesti yleisin on pihamaina, aasialainen jokapaikanlintu, joka on intianvariksen vakavimmin otettava kilpailija kaupungin runsaimman lintulajin tittelistä. Se kilpailee intianvariksen kanssa myös äänisaasteen tuottamisesta, sillä se on tavattoman äänekäs eikä erityisen miellyttävä-ääninen paitsi luritellessaan runsaasti matkintoja sisältävää lauluaan tositarkoituksella. Muina aikoina se lähinnä rääkyy ja riekkuu. Toiseksi yleisin pihassani esiintyvä laji on elegantti bramiinikottarainen, joka sekin on ollut ympärivuotinen. Sekä pihamaina että bramiinikottarainen tuottivat myös poikueita pihapiirissä. Kolme muuta lajia on vieraillut pihassa epäsäännöllisesti, mutta kukin silti useaan kertaan: intianmaina, viidakkomaina sekä kyläkottarainen.</p><p><u>Medestäjät</u>: Medestäjät ovat metallinhohtoisia, mettä imeviä pikkulintuja, jotka kansoittavat lähinnä Vanhan maailman tropiikkia. Maallikot sekoittavat ne usein kolibreihin, joita ne eivät kuitenkaan ole - kolibreja on ainoastaan Amerikoissa. Medestäjät eivät myöskään pörrää kukkien edessä kolibrien tavoin vaan tavoittavat kukkansa kerttumaisesti puikkelehtien ja tasapainoillen. Islamabadissa on kaksi säännöllisesti esiintyvää medestäjälajia, mutta toinen niistä on harvinainen. Yleinen laji, purppuramedestäjä, oli sen sijaan hyvin yleinen ja jokapäiväinen myös minun pihassani maaliskuun alusta syyskuun puoliväliin. Se on kesävieras, jota ei talvella täällä näe, vaikka kukkakasveja on kyllä kukassa ympäri vuoden.</p><p><u>Västäräkit</u>: Useita lajeja västäräkkejä esiintyy Islamabadissa yleisinä talvilintuina, mutta ne pysyvät pääosin vesistöjen lähellä. Lisäksi on yksi ympärivuotinen paikkalintu, mutta sekään ei ole näyttäytynyt tontillani. Niinpä tämä ryhmä on päässyt pihapinnoihin vain tavallisen västäräkin keskiaasialaisen alalajin kahdella ylilennolla.</p><p><u>Siemensyöjälinnut</u>: Siemeniä syöviä kekonokkaisia varpuslintuja on Islamabadissa moniakin lajeja, mutta kumma kyllä niistä vain tavallinen Suomessakin esiintyvä varpunen on yleinen puutarhoissa. Varpuset ovat pihassani ympäri vuoden, joka päivä, ja niitä on sellainen 20-30 parin esiintymä tällä ja naapuritonteilla. Toinen siemensyöjälintu ja ainoa pihassani näyttäytynyt peippolintu on niin ikään Suomesta tuttu laji, nimittäin punavarpunen, joka on Islamabadissa hyvin runsas läpimuuttaja keväällä ja harvinaisempi syksyllä. Kesällä ja talvella ne ovat kateissa.</p><p>Ensi vuonna samoihin aikoihin voin tarkistaa <i>eBirdin </i>generoimista tuotteista, onko toinen vuoteni tässä asunnossa oleva linnustollisesti samanlainen kuin ensimmäinen, vai muuttuuko lajisto tai edes osa sitä vuodesta toiseen.</p><p>Täytynee mainita muutama sana myös muista eläimistä kuin linnuista. Villeistä nisäkkäistä pihassani esiintyvät keväästä syksyyn suuret hedelmälepakot eli lenkot sekä sekalainen joukko pienempiä lepakoita, joita en valitettavasti osaa tunnistaa lajilleen. Šakaalien en ole vielä kertaakaan nähnyt käyvän pihassa, mutta sen sijaan ne antavat kuulua itsestään lähes joka yö samaan aikaan - käydessään koluamassa läheisen puiston ilmeisesti päivän aikana siellä piknikkejään viettäneiden perheiden maastoon jättämistä tähteistä. Islamabadin puutarhoissa esiintyy yleisesti myös erästä oravalajia, pakistaninpalmuoravaa, mutta omassa pihassani en ole sitä vielä nähnyt.</p><p>Tästä muutama kortteli pohjoiseen Margallakukkuloita kohti vierailee puutarhoissa melko yleisesti myös reesusmakakeja ja villisikoja, mutta omalle kotikadulleni saakka etelään ne eivät näemmä juurikaan uskaltaudu.</p><p>Gekkoja näkyy sekä terasseilla että sisällä huoneistossani säännöllisesti. Silloin kun jokin pihalampuista palaa, ilmaantuu gekko nopeasti siihen väijylle hyönteisiä pyytämään. Muita matelijoita ei tontilla ole näkynyt.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-64731618323758604402023-09-25T21:36:00.137+05:002023-09-25T23:05:46.222+05:00Timaleita ja tikkoja<p>Ihmiset pelkäävät suotta "väärällä puolella ajamista" eli suomalaisten tapauksessa ajamista niissä maissa, joissa seurataan vasemmanpuoleista liikennekäytäntöä. Euroopassa sellaisia maita ovat Iso-Britannia, Irlanti ja Kypros. Aasiassa tällaisia maita on kuitenkin paljon enemmän: Intia ja Pakistan, Japani, Thaimaa, Malesia, Indonesia. Niin ikään Australia ja Uusi-Seelanti sekä kasa Itä- ja Etelä-Afrikan maita ajavat vasemmalla puolella. Useimmissa näistä maista olen matkaillut, vuokrannut autoja ja ajanut ongelmitta niin kaupungeissa kuin maaseuduilla. Yleensä ympäröivä liikenne ohjaa automaattisesti ajamaan oikein. Haasteellisinta oli Australiassa, koska siellä on Suomen tapaan valtavan pitkiä etäisyyksiä ja tyhjiä teitä, joilla ei kukaan tule vastaan pitkään aikaan. Silloin ehtii unohtaa, missä on ja miten siellä ajetaan.</p><p>Nyt kun käytössäni on täälläkin yksityisauto, käytin sitä heti viikonloppuna - ensin huoltoasemareissuilla, sitten jo ajaen Pir Sohawan tietä Margallakukkuloiden alemmille rinteille ja nelospolun lähtöpaikkaan.</p><p>Nelospolku on yksi Margallan kosteimmista luontopoluista ja siksi siellä myös vallitsee erityisen sademetsämäinen tunnelma, vaikka Margallan viidakot eivät olekaan varsinaista sademetsää vaan eteläaasialaista monsuunimetsää - avoimemmilla alueilla metsä- ja pensassavannia. Myös tiheää, tosiviidakkoista metsää kuitenkin riittää.</p><p>Olen monta kertaa aiemminkin kertonut trooppisten metsien erityispiirteestä eli lintujen suurista sekaparvista, joita myös lintuarmeijoiksi tai lintuaalloiksi kutsutaan. Ne koostuvat tyypillisesti monista eri lajeista, sillä sekaparvina liikkuessaan erilajiset linnut hyötyvät toistensa ominaisuuksista esim. varoittamisten suhteen, mutteivät kuitenkaan kilpaile täsmälleen samoista ravintolähteistä, kuten olisi asianlaita, jos liikkuisivat yksilajisissa parvissa. Lintujen keskittyessä sekaparviin, trooppisissa metsissä kulkee usein pitkiä matkoja näkemättä ainuttakaan lintua, mutta sitten yhtäkkiä eri lintulajeja on yhtäaikaisesti kaikkialla ympärillä.</p><p>Margallakukkuloilla on kolme yleistä ydinlajia, joiden ympärille suuri osa lintuarmeijoista muodostuu. Kullakin on erityispiirteensä.</p><p>Pienimmät lintulajit keskittyvät yleensä aasianrillin <i>(Zosterops palpebrosus) </i>ympärille. Rilliparviin liittyy tyypillisesti paljon uunilintuja ja tiaisia, silloin tällöin monenlaisia muitakin pikkulintuja.</p><p>Keskikokoiset varpuslinnut keskittyvät puolestaan toisen valtalajin, töyhtöbulbulin <i>(Pycnonotus leucogenys) </i>muodostamiin parviin. Näin parviin liittyy myös hieman isompia lajeja, kuten drongoja ja tikkoja. Toisaalta myös pienempiä kuten sieppoja.</p><p>Kolmas merkittävä parvien muodostaja on metsätimali <i>(Turdoides striatus), </i>joka edellisistä kahdesta poiketen viihtyy lähinnä omiensa parissa, yksilajisissa ja vieläpä verisukulaisuuteen perustuvissa klaani- tai perhekuntapohjaisissa parvissa. Tämän lajin sosiaalinen yhteisörakenne on ilmeisesti siinä määrin kehittynyt, että se on varsinainen laumaeläin eikä siksi "tarvitse" sekaparvien tarjoamia etuja. Timaleilla työnjako toimii oman lajin sisällä - parvissa on yksilöitä eri rooleissa kuten vartijoina, tähystäjinä, etsijöinä ja karikkeen tonkijoina.</p><p>Näiden kolmen lisäksi luontopoluilta löytyy kaikenlaista muuta, vähemmän runsasta. Tällä kertaa liikkeellä oli muutamia viidakkoharakoiden pikkuparvia - sekä huppu- että naamioviidakkoharakkaa, jotka kumpikin kuuluvat Margallakukkuloiden peruslajistoon. On siellä kolmaskin, vielä näyttävämpi harakkalaji, himalajanloistoharakka, joka sekään ei ole mitenkään harvinainen.</p><p>Löysin myös uuden pyhän puun, jonne johti pieni kapea sivupolku. Tälläkin kertaa kyse oli ikivanhasta viikunapuusta, josta lankesi maahan ilmajuurten labyrintti. Puulle päästyäni minua tuli katsomaan utelias huppuviidakkoharakka, joka narskui pari kertaa ja vetäytyi sitten takaisin latvukseen. En seurannut sitä, vaikka olisihan se voinut johdattaa džinnien kadonneelle aarteelle tai sammaloituneelle hautakivelle, jolla istuu vierasta odottamassa vuosisata sitten kuollut pyhimys. Monsuunimetsissä tapahtuu monenlaisia ihmeellisiä asioita, varsinkin jos varislintuja on lähettyvillä.</p><p>Puron maljamaisella lähteellä, jossa apinat toisinaan käyvät riehumassa, ei nyt ollut nisäkäslaumoja, ja niinpä juomassa ja kylpemässä käyvien lintujen liikenne olikin vilkasta. Huomion kiinnittivät heti lukuisat talitintillisesti ääntelevät harmaatalitiaiset ja pyrstöjään viuhtovat viehkeät harmaavatsaviuhkot. Pieni odottelu tuotti kuitenkin vielä parempia tuloksia, kun paikalle ilmaantui pari sinikurkkusieppoja ja sitten ensin nuori oranssirastas, pian kokonainen pikkuparvi aikuisia oranssirastaita.</p><p>Ylemmässä osassa puronvartta manifestoin kaksi juomaan tullutta teräsfasaania. Tuntui, että ne olivat siellä ja olivatkin. Löysin myös syksyn ensimmäiset sinijokirastaat viheltelemästä puron eri osista - sekä syksyn ensimmäisen tulirintatimalin. Näitä kumpaakin lajia saapuu loka-marraskuiden mittaan vuorilta paljon lisää elähdyttämään Margallakukkulain linnustoa, samalla kun puolestaan kesälajit kuten medestäjät, kuhankeittäjät ja paratiisimonarkit katoavat vähin äänin.</p><p>Muuta mainittavaa löytyi pariskunta aasiankirjotikkoja. Tämä tikkalaji näyttää olevan vakituinen nelospolulla - joskus myös viitospolulla. Se on yksi Islamabadin kahdeksasta vakituisesta tikkalajista, joista suurin osa on löydettävissä juuri Margallakukkuloilta. Kaksi lajia viihtyy myös kaupungin puutarhoissa - niistä yleisempi, intiantulitöyhtö, omassakin puutarhassani lähes päivittäin, ja harvinaisempi, helmiselkätikka, noin kuukauden välein. Margallakukkuloilla aasiankirjotikka löytyy yleensä alemmista ja kosteammista metsistä, liekkiniskatikka ja suomuvatsatikka ylempää. Aasianpikkutikka on yleensä löytynyt Talharin harjulta, minikokoinen täplävatsatikkanen sekä ylhäältä että alhaalta.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-37007634723678137032023-09-23T22:09:00.001+05:002023-09-23T22:09:24.707+05:00Sirkuista SindbadiinOn kuin olisi tullut vähän vähemmän kuuma, vaikka tätä lieneekin vielä liian aikaista sanoa. Jotain aavistuksen verran syksyistä ilmassa kuitenkin on. Medestäjät ovat kadonneet - viimeisen taisin nähdä toissa perjantaina. Drongot ja nokitaskut eivät ole vielä lähteneet. Sen sijaan maisemiin on alkanut ilmestyä jonkin verran syysmuuttajia: sepeltaskuja, pääskyjä, idänuunilintuja, toissa viikonloppuna karakoruminuunilintu.<div><br /></div><div>Käydessäni viimeksi Rawaljärven itäpohjukassa, vesi oli yhä niin korkealla, etteivät kahlaajat ja sorsalinnut siitä pidä. Haikaroita oli toki paljon. Mehiläissyöjiä oli edelleen paljon taivaalla, mutta niiden käytös viittasi jo muuttoon. Kaksi yleisintä lajia täällä ovat pikkumehiläissyöjä ja safiirimehiläissyöjä. Joitakin viikkoja sitten löysin Lake View Parkin mehiläissyöjien yöpymispuusta satojen safiirimehiläissyöjien joukosta myös eurooppalaiseksi kutsutun tavallisen mehiläissyöjän, joka täällä on harvalukuinen läpimuuttaja Keski-Aasiasta samoin kuin vihermehiläissyöjäkin. Epätavallisimmat lajit, jotka viime käynnilläni järven itäpohjukkaan löysin, olivat niin ikään kumpikin läpimuuttajia: ruskopääsirkku ja aasianräystäspääsky.</div><div><br /></div><div>Minulla kävi pari ulkomaista lintuharrastajaa vieraina - ensin kanadalainen ja pian hänen jälkeensä irlantilainen. Vein ensin mainitun järven itäpohjukkaan sekä Margallakukkuloiden viitos- ja nelospoluille. Irlantilaisen kanssa kävimme Kinara-puistossa ja hän kävi omin päin viitospolulla.</div><div><br /></div><div>Viime viikonloppuna löysin viitospolulta myös metallisesti lonksuttavia pitkäpyrstökehrääjiä, joita oli samanaikaisesti äänessä ja näkyvillä vähintään kolme, todennäköisemmin viisi. Olin yllättynyt, koska kehrääjät esittävät lauluääntään yleensä vain pesimäaikaan ja sen edellä, eivät muuttoaikoina. Ehkä pitkäpyrstökehrääjällä on Margallakukkuloiden laaksoissa kaksi pesimäkautta. Harvinaisuus, jollaisena lajia on joskus pidetty täällä, se ei selvästikään ole.</div><div><br /></div><div style="text-align: center;">* * *</div><div><br /></div><div>Pakistanissa jatkuu talouskriisi ja maata hallitsee väliaikainen toimitushallitus vaalien sen kuin lykkäytyessä. Turvallisuuden alallakaan ei mene kaikki putkeen. Taliban tunkeutui takaviikkoina Afganistanista Pakistanin puolelle Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion Chitraliin, jonka laaksoissa myös alueen viimeiset pakanat, luonnonuskontoa harjoittavat kalassit elävät. Pakistanin armeija työnsi kuitenkin Talibanin pian takaisin sinne, mistä olivat tulleet ja rankaisi afgaaneja sulkemalla Torkhamin raja-aseman viikoksi. Afganistanin vienti, tuonti, salakuljetus ja siten myös Talibanin komentajien tulot ovat riippuvaisia Pakistanin-vastaisista rajanylityspaikoista, joista Torkham on tärkein.</div><div><br /></div><div>Vaaleista tuskin tulee helpotusta mihinkään, koska kansa on taipuvaista äänestämään ketä tahansa, joka lupaa isoimmat tukiaiset velaksi, jotta ruoan ja polttoaineiden hinnat saataisiin laskemaan. Siksipä maassa nyt onkin toimitushallitus, jonka niskoille ikävien ja epäsuosittujen mutta välttämättömien talousuudistusten tekeminen on sälytetty.</div><div><br /></div><div>Maan kolmoiskriisi ei kuitenkaan näy kovin paljon arjessa - paitsi ajoittaisissa sähkölaskujen vastaisissa mielenosoituksissa, jotka tosin näyttävät ulospäin samanlaisilta kuin mitkä tahansa mielenosoitukset, ja niitähän tässä maassa riittää. Lapset kirmaavat katuja ja pelaavat krikettiä lähipuistoissa. Kotini ja markazin välisillä kaduilla samat partasedät myyvät hedelmiä joka kerran ohi kulkiessani. Hedelmät vain vaihtuvat sesongin mukaan. Mangosesonki taisi jo mennä.</div><div><br /></div><div style="text-align: center;">* * *</div><div><br /></div><div>Euroopasta palattuani olen elänyt hiljaiseloa säästääkseni rahaa. Torjunut ystävien sydäntäsärkeviä vuodatuksia rahapulastaan, työttömyydestään, yhä uusista terveys- ja liikenneonnettomuuskriiseistä. Pelannut satoja tai tuhansia otteluita šakkia tunisialaisten, meksikolaisten, marokkolaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa. Kaikenlaisten muidenkin, keitä kulloinkin linjoilla. Juonut kahvia ja kuunnellut espanjalaista progressiivirokkia. Lukenut kaikenlaista, mitä Suomen-matkoilla kirjastostani käteen sattui - Häkämiestä, Kännöä, Sandman-Liliusta, Allinghamia.</div><div><br /></div><div>Oman sektorini markazin isosta kirjakaupasta - Saeedin kirjapankista - löysin todellisen helmen: Musharraf Ali Farooqin tarukokoelman <i>The Merman and the Book of Power, </i>joka koostuu aineistosta samoja Sindin ja Punjabin taruja, jotka ovat löytäneet tiensä tärkeimpiiin Eurooppaankin saakka kulkeutuneisiin tarinakokoelmiin, kuten <i>Tuhannen ja yhden yön tarinat </i>sekä <i>Kalila ja Dimna. </i>Eurooppaan ne ovat yleensä tulleet arabien kautta, mutta hämmästyttävän moni taruista on alun perin lähtöisin Intian suurista jokilaaksoista, erityisesti nykyisen Pakistanin Sindistä, joka oli antiikin ja keskiajan Etelä-Aasiassa merenkävijöiden ja merikaupan solmukohta. Ei ole sattumaa, että myös <i>Tuhannen ja yhden yön tarinoiden </i>merenkulkijasankari on nimeltään Sindbad (sindiläinen). </div><div><br /></div><div>Sindin itänaapurista Gujaratista on myös peräisin suuri määrä tarustoa ja taikuutta koskevaa aineistoa, joka on kulkeutunut Eurooppaan arabien lisäksi myös tuolta alueelta kotoisin olevien mustalaisten mukana. Muistelisin, että muuan Euroopassa vuosisatojen ajan ihmetelty Voynichin keskiaikainen mysteerikäsikirjoitus, jota kukaan ei pitkään aikaan kyennyt selittämään, on paljastunut sittemmin Sindin mustalaisten kielellä kirjoitetuksi. Olisihan se pitänyt arvata siitä, että se sisältää lukemattomia kuvista tunnistettavissa olevia eteläaasialaisia yrttikasveja, joilla uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia - sun muuta ammattiin kuuluvaa.</div><div><br /></div><div>Sain lopulta rekisterikilvet eräältä pois lähtevältä hollantilaiselta ostamaani autoon. Nyt minulla on maasturi sekä Euroopassa että Aasiassa. Harmi vain, että ne ovat käytännöllisyyden kannalta päinvastaisissa paikoissa - Toyotan maasturi Suomessa ja Volvon maasturi Pakistanissa. Käytetyn auton ostaminen tuli joka tapauksessa halvemmaksi ja helpommaksi kuin auton rahtaaminen laivoitse tänne.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-28902571162543018322023-09-07T21:04:00.006+05:002023-12-15T15:16:32.972+05:00Elokuinen Euroopan-matka, osa IIIEtelä-Tirolin pääkaupunki Bolzano (saks. Bozen) on yhtä aikaa itävaltalainen ja italialainen kaupunki, jossa kaksikielisyys on toteutunut arjessa. Saksan ja italian lisäksi Etelä-Tirolissa puhutaan retoromaanin paikallista varianttia, ladinia (ei sama kuin Espanjasta Turkin valtakunnan alueille muuttaneiden juutalaisten puhuma ladino).<div><br /></div><div>Italia sai Etelä-Tirolin (it. Alto Adige) ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun sotaan väärällä puolella osallistunutta Itävalta-Unkarin keisarikuntaa pilkottiin. Toisen maailmansodan jälkeenkin alueen saksankielinen väestö olisi halunnut palata osaksi Itävaltaa, mutta toive torjuttiin. Yhdessä Etelä-Tirolin kanssa Italiaan liitetty Trentino oli enemmistöltään italiankielistä, joten sen tapaus oli helpompi. Hyvitykseksi Etelä-Tiroli sai demokraattisessa Italiassa hyvin laajan autonomian, jota on sittemmin käytetty yhtenä Euroopan aluekiistojen ratkaisujen mallitapauksia samaan tapaan kuin Ahvenanmaata. Myös Ahvenanmaalla asukkaat olisivat halunneet liittyä Ruotsiin, mutta Kansainliitto ratkaisi tapauksen Suomen hyväksi - kuitenkin siten, että ahvenanmaalaiset saivat nykyisen hyvin laajan autonomiansa. Tirolin kohdalla tehdyt ratkaisut ovat kieltämättä tulleet usein mieleen toisen vuoristoalueen, Kashmirin, tapauksessa, mutta niin kauan kuin Intia ja Pakistan käyvät keskenään nollasummapeliään, jossa mitään myönnytystä ei voida tehdä, koska se hyödyttäisi toista osapuolta enemmän kuin itseä, lienee turha toivoa mitään rakentavaa ja rajalinjat ylittävää autonomiamallia Kashmiriin.<div><br /></div><div>Bolzanossa kesä oli kuuma - ilmanala kävi heti Alppien yli Italiaan tultuamme vielä kuumemmaksi - kun kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja vanhaankaupunkiin, sen ympäri ja sitten takaisin päin Waltherplatzille ja tuomiokirkolle. Söimme jäätelöä, chillailimme. Kun jatkoimme matkaamme etelää kohti, jätimme tällä matkalla Trenton väliin, jatkoimme Veneton lääniin ja majoituimme Veronan pohjoispuolisille Poianon kukkuloille koko matkan parhaaseen majoituspaikkaamme, mummon ja tytärtensä pitämään agroturismipaikkaan, jossa saimme huvilasta oman huoneen. Tilan omat ruoat ja viinit täyttivät pitopöytämme. Illalla siellä huuteli minervanpöllö.</div></div><div><br /></div><div>Veronalle pyhitetty päivä täytti aistimme kaikella kauniilla ja jumalaisella, sillä Verona on kauneuden ja jumalaisen kaupunki. Tämä huolimatta siitä, että moni turisti muistaa sen lähinnä Romeon ja Julian tarusta, jonka Shakespeare muinoin kopioi tuntemattomuuteen jääneeltä näytelmäkirjailijalta Arthur Brookelta, joka puolestaan oli kopioinut sen kohtalaisen tunnetulta italialaiselta renessanssikirjailijalta Matteo Bandellolta, toisen tuon ajan kirjailijan Luigi da Porton lisäämin sivuhenkilöin ja juonenkääntein. Shakespearen versiossakin Veronan mahtisukujen nimet ovat yhä tunnistettavissa: ruhtinas Escalus on johdettu La Scala -suvusta, Montague on Montecchi ja Capulet on Capelletti, kaikki aikanaan eläneitä oikeita veronalaissukuja. Vaikka Bandello lienee ollut se, joka antoi Romeolle ja Julialle nykyisen muotonsa, päähenkilöiden nimet ja veronalaisen kontekstinsa, käytti hänkin todellisuudessa jo olemassa ollutta kansantarinaa, joka puolestaan toisti ikiaikaista - ainakin jo antiikin Kreikasta alkaen tunnettua - klassista myyttiä trooppeineen. </div><div><br /></div><div>Modernilla ajalla olen kohdannut tietämättömiä sosiologeja, jotka ovat kirkkain silmin väittäneet, ettei rakkausdraamaa ja siihen perustuvia seurustelusuhteita romanttisessa muodossaan muka olisi ollut ennen renessanssia, mutta tämä on tietysti aivan puuta heinää, kuten tietää jokainen ihmisluontoa ymmärtävä, joka on joskus lukenut mitään antiikkia tai vielä sitäkin muinaisempaa tarustoa. Silloin tällöin näkee myös väitettävän, että romanttinen tarina kielletystä rakkaudesta olisi eurooppalainen ilmiö. Sekin on tietysti puuta heinää, sillä kyllä Romeon ja Julian tarina (toki eri nimillä) lukeutuu lähes universaalina osana ihmiskunnan monomyytin sivutarinoihin kaikilla asutuilla mantereilla.</div><div><br /></div><div>Tarina kielletystä rakkaudesta, joka kapinoi sukujen päämiehiä ja näiden päättämää avioitumisjärjestelyä vastaan, kiihottaen asianosaisia kaikenlaiseen kunniaväkivaltaa myöten on yllättävänkin universaali teema. Yksityiskohdat ovat toki muuntuneet aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Esimerkiksi vielä Shakespearen versiossa kenellekään ei tullut mieleen, että tarinan kontroversaalein asia olisi ollut se, että Julia oli 13-vuotias - sen sijaan draama syntyi kokonaan siitä, että pari kehtasi rakastaa toisiaan huolimatta siitä, että heidän sukunsa olivat riidoissa keskenään ja päättäneet jälkikasvunsa puolesta, keille nämä naitettaisiin. Renessanssin edistyksellisinä aikoina oli vielä normaalia, että 13-vuotias tyttö olisi naitettu vanhemmanpuoleiselle kreiville, ja radikaalia, että hänen rakastajansa olikin nuori mies, oletettavasti kuitenkin muutamia vuosia Juliaa vanhempi. Nykyajan käsitysten mukaan sekä keski-ikäinen kreivi että mahdollisesti myös nuori komea Romeo olisivat kaiketi pedofiilejä ja siten pahimmista pahimpia ihmissaastoja. Niin ne ajat muuttuvat, mutta kielletty rakkaus pysyy ihmisiä kiehtovana ja kiihdyttävänä teemana - ja siten kulttuurituotteiden vakioaiheena.</div><div><br /></div><div>Meitäkin tämä myytti tietysti kosketti, vaikka eri syistä ja eri säikeiden kautta, vaikkeivät sukumme olekaan riidoissa eikä kukaan alaikäinen. Kenenkään ei myöskään ole toistaiseksi tarvinnut tappaa itseään tai ketään muutakaan. Mutta ei siitä sen enempää.</div><div><br /></div><div>Romeon ja Julian lisäksi Verona on kuuluisa serenadeista ja kirkoista. Eikös siellä tietysti ollut kitarain ja luuttujen soittajia lauluineen. Ja kävimme kolmessa Veronan tunnetuimmista kirkoista - Pyhän Marian, Pyhän Anastasian ja Pyhän Fermon. San Zenon katedraali toisella puolen kaupunkia jäi meiltä tällä matkalla käymättä. Puolisoni sai aukiobasaarista päähänsä tyylikkään sombreron.</div><div><br /></div><div>Venetsialle pyhitettynä päivänä saimme iloksemme havaita, ettei Venetsiakaan enää ole kovin kallis kaupunki, mikä mielikuva oli jäänyt menneisyyden vierailuilta sinne. Venetsian vanha kaupunki on autoton, mutta auton pääsee kätevästi jättämään useampaan paikkaan, joista pääsee kaupungin ydinalueille vesibusseitse. Me jätimme automme Tronchettoon ja hankimme päiväliput vesibusseihin. Hankkiuduimme suoraan vanhan Venetsiaan ytimeen Rialton sillalle, josta pääsee kätevästi sekä San Marcon että San Polon puolille saarta.</div><div><br /></div><div>Venetsia on aina kiehtonut mieltäni, etenkin kun aikoinaan koululaisena löysin vanhan edition Marco Polon matkoista, luin sen ja ensimmäinen historiallisen romaanin hahmotelmanikin oli tarina Marco Polon reittiä seuraavasta nuorukaisesta - jonka oli tarkoitus sijoittua aikaan Polon paluun jälkeen, mutta sankariparka käsikirjoituksineen ei koskaan edennyt Dalmatiaa pidemmälle, kun jo tuo käsikirjoitus hautautui unholaan ja sittemmin katosi, kuten niin moni muukin nuoruuden hankkeeni. Muistan tosin yhä, että tuossa tarinassa olisi ollut pari sellaista henkilöhahmoa - ainakin prototyyppeinään - jotka myöhemmin toistuivat <i>Titaanien aika </i>-trilogiassa ja vieläpä hyvin samantapaisissa rooleissa suhteessa päähenkilöön. Tarinoiden päähenkilöissäkin oli samoja piirteitä, joskin heidän ulkoinen muotonsa oli varsin erilainen.</div><div><br /></div><div>Venetsia oli satoja vuosia kulttuurin ja kaupankäynnin kannalta Euroopan merkittävimpiä kaupunkeja, sillä se oli itäisen Välimeren meri- ja kauppamahti ja siten myös Euroopan portti itämaihin. Se oli sitä jo ennen Marco Poloa ja myös kauan hänen jälkeensä. Marco Polohan ei itsessään ollut mikään suuri poikkeusyksilö - hänen kaltaisiaan kauppamiehiä samoin kuin merenkulkijoita ja saarnamiehiä oli matkannut silkkitietä itään ja takaisin ennen häntä ja matkasi vastakin. Hänen merkityksensä oli kuitenkin siinä, että hänen nimissään laadittu käsikirjoitus tuli Gutenbergin kirjapainotaidon ansiosta niin laajasti levitetyksi ja luetuksi, että se avasi aivan uudella tavalla eurooppalaisten silmiä aasialaisten valtakuntien suhteen. Venetsia välitti Eurooppaan runsain mitoin itämaisia vaikutteita, vaikka usein muuntuneina - mutta tämähän on Euroopan ikiaikainen perinne, josta koko eurooppalainen sivilisaatiomme on si'innyt. Olihan Europa foinikialainen prinsessa, jonka häräksi muuntautunut Zeus kävi ryöstämässä Kreetalle, ja sittemmin tapahtui kaikenlaista pitkin ja poikin Välimerta.</div><div><br /></div><div>Kuljin foinikialaisen taikuriprinssin kanssa pitkin Venetsian kujia ja kanavia vähän kuin valveunessa - sellaisessa, jossa ei vello sumua, vaan kaikki on pikemminkin kirkkaampaa kuin normaalitajunnassa. Söimme pizzaa - sitä oikeaa ja aitoa, jota osataan tehdä vain Italiassa ja Tunisiassa - Mustan kotkan trattoriassa, joka mainosti olleensa samassa toimessa 1500-luvun alusta alkaen, puun varjossa, joka on sekin saattanut seistä paikallaan yhtä kauan kuin taverna. Pyhän Markuksen leijonat hymyilivät meille joka kulman takaa ja pylväiden päistä - puolisolleni ne yhdistyvät kuitenkin vielä vanhempiin hahmoihin kuin evankelista. Joidenkin puiden ulkoisesta olemuksesta on vaikea sanoa, ovatko ne elämän vai tiedon puita, vai kenties molempia, ikiaikaisia aarnipuita kun molemmat lienevät. Herttuain palatsi (Palazzo Ducale) oli saman näköinen kuin aina - sen olen nähnyt joskus jopa unissani, kauan ennen kuin ensimmäisen kerran vierailin Venetsiassa muitaakseni 19-vuotiaana, mutta tuo on tietysti luonnollista, kun jo lapsena olin lukenut Marco Poloa ja teini-ikäisenä opetellut välttävän määrän italiaa ja ranskaa voidakseni lukea muutamaa muuta haltuuni päätynyttä teosta Venetsian kulta-ajan historiasta. Jos romaanitrilogiani päähenkilö Mikael oli <i>uomo universalena </i>jatkumoa ikiaikaisesti monomyyteissä seikkailleille hieman naiiveille nuormiehille niin myös Elysionin herttua edusti erästä universaalia arkkityyppiä.</div><div><br /></div><div>Olimme Venetsian kanavain äärillä yhä auringon laskiessa ja värjätessä Adrianmeren horisontin Eoksen rusosormisiin sävyihin, mikä oli valokuvien ottamisen kannalta mitä suotuisin asiaintila. Illansuussa lämpimänkeltaiset lyhdyt syttyvät kaikkialla kanavien varsille ja niiden valo heijastuu välkehtien kanavien vedenpinnoista, ohjaten veneitä ja kutsuen ravintoloiden laitureihin. Nämä lyhdyt lienevät naamiohuvien ohella ikonisinta osaa Venetsian romanttisessa mystiikassa. En ihmettele, että Corto Maltesekin valitsi oleilevan päämajailun näissä maisemissa. Sen havaitsimme, että gondolieerien ammattikunta oli kaupungissa jotenkin kartellisoitunut ja tuo kyyti kaikkialla maksoi saman standardoidun, huomattavan korkean hinnan. Jätimme Venetsian vasta kun oli pimeää. Ajoimme yöksi toiseen muinaiseen kaupunkiin, Padovaan, josta alkaisi seuraavan päivän koitto.</div><div><br /></div><div>Aamu Padovassa oli jo varhain tukahduttavan kuuma. Hotellimme oli Prato della Vallen ja Padovan pyhän Antoniuksen katedraalin välissä, mikä muistutti mielenkiintoisella tavalla saman pyhimyksen mukaan nimetystä lähikirkostani Brysselissä. Yllätyksekseni opin, ettei Padovan pyhä Antonius ollut kotoisin Padovasta, vaikka siellä viettikin elämänsä ehtoon. Hän oli kotoisin Lissabonista, alkuperäiseltä nimeltään Fernando Martins de Bulhões, mutta hänestä tuli jo teininä munkki, 19-vuotiaana pappi ja fransiskaani, lähti saarnamieheksi Marokkoon, mutta palatessaan sieltä myrsky vei laivan Sisiliaan ja niin hän päätyi Italiaan, jossa teki suurimman ja tunnetuimman osan hengellisestä urastaan, auttoi suuresti köyhiä ja vaivaisia ja saarnasi vieläpä kaloille.</div><div><br /></div><div>Suurin osa Padovan keskustasta ja vanhastakaupungista sijaitsee kuitenkin tältä alueelta pohjoiseen ja sinne suuntasimme. Päivä oli, kuten todettu, tukahduttavan kuuma. Yrtteinaukiolta maleksimme Herrainaukiolle, jonka vanhoissa rakennuksissa pesi kalliopääskyjä ja jossa sielläkin kohosi Pyhän Markuksen leijonapylväs. Vasta raukealla aukiolla kahvilla istuessamme ja vanhusten kulkua kesäpäivässä seuratessamme päätimme, mihin jatkaisimme seuraavaksi, vaihtoehtoja kun oli ihmeiden Italiassa kyllin. Päätimme ajan käyneen tiukaksi Roomaan ja takaisin ajamisen suhteen ja puolisoni tunsi vetoa käydä uudelleen Firenzessä, jossa olimme oleskelleet <a href="https://maailmajapaikat.blogspot.com/2021/11/firenzeen-ja-takaisin.html">marraskuussa 2021</a>. Padovan ja Firenzen väliin sijoittuisi sopivasti Bologna.<br /><br />Niin siis kävi, että myös elokuun 2023 matkalla Firenzestä tuli etäisin piste, johon matkallamme pääsimme ennen kääntymistä takaisin kohti Milanoa. Mutta ei aivan vielä. Ensin jätimme Veneton taaksemme ja matkasimme Emilia-Romagnan lääniin ja sen pääkaupunkiin Bolognaan, joka tunnetaan erityisesti eräänä tärkeimmistä Euroopan historian yliopistokaupungeista. Bolognan yliopisto on perustettu 1000-luvulla ja varteenotettava ehdokas Euroopan ja kenties koko maailman vanhimmaksi siitä lähtien toiminnassa olleeksi yliopistoksi. Bologna tunnetaan myös punaisena kaupunkina - viitaten sekä sen punaiseen rakennuskantaan että perinteiseen poliittiseen vasemmistolaisuuteen. Olikin niin, että melkein heti hotelliamme vastapäätä oli seinässä graffiti poliisin joskus takavuosina mellakoissa surmaaman nuorukaisen unohtamattomuudesta.</div><div><br /></div><div>Hotellimme oli opiskelijoiden suosimassa Bologninassa, "Pikku-Bolognassa", kuten rautatieasemasta pohjoiseen sijaitsevaa kaupunginosaa kutsutaan. Sieltä oli runsaan vartin kävely varsinaiseen keskustaan, loputtoman pitkiin porticoihin, jotka ovat Bolognan tyyppikaupunkimaisemaa. Suuraukiolle ja Neptunuksen aukiolle. Lihapatojen, viinin ja lasagnen ääreen. Vasta yön tunteina palasimme kävellen halki kaupungin ja Bologninan majoituspaikkaamme.</div><div><br /></div><div>Tie Bolognasta Firenzeen kulkee yli Apenniinien metsäisten kukkuloiden ja lukuisien kulinaaristen kylien - ainakin jos valitsee maksullisen motarin sijaan jonkin pikkuteistä. Firenzessä majoituimme tällä kertaa historialliseen huvilaan kaupungin ja Fiesolen kukkuloiden välissä olevassa rinteessä, jota Kapusiinienkatu kiipeää. Sieltä saattoi kävellä alamäkeen Leopoldinaukiolle ja ottaa sieltä raitiovaunun Firenzen keskustaan, mutta paluu samaa tietä takaisin yöllä oli jyrkästi nousevan rinteen vuoksi enemmänkin urheilusuoritus.</div><div><br /></div><div>Firenze lukeutuu epäilemättä kauneimpiin kaupunkeihin maailmalla. Sieltä ei lopu nähtävä ihan heti. Vierailumme sinne ei ollut ensimmäisemme eikä varmaankaan viimeisemme. Marraskuussa 2021 kirjoitin siitä näköjään näin: <br /><blockquote><i>Firenzen päivämme olivat kuin jonkinlaista unta. Ihmeellinen kaupunki täynnä ihmeellistä kauneutta, josta osa avoimesti toreilla ja turuilla, osa taas kätkettyinä mikä mihinkin salaiseen soppeen.</i></blockquote><p>Päivämme ja iltamme Firenzessä merkitsi kuitenkin tämänkertaisen matkamme etäpistettä ja seuraava aamu huvilamme terassilla paikan emännän meille maksutta tarjoamaa kahvia siemaillen paluumatkan alkua. Paluumatkoissakin on kuitenkin oma viehätyksensä, ovathan nekin matkoja. Menomatkojen aikana tuleva on avointa, vaihtoehdot viittovat risteyksissä eri suuntiin, houkutellen yhä uusiin tuntemattomiin. Paluumatkoissa sen sijaan määränpää on tiedossa ja aika asettaa rajoituksia, joita ei mennessä vielä ollut - rajaa tien polveilun vaihtoehtojen määrää siihen, mikä on rationaalista. Tämä päti kuitenkin paluuseemme Firenzestä vain osittain. Koska olimme luopuneet jostain merkittävästä - alkuperäisestä uhostamme saavuttaa Rooma samalla matkalla - meillä oli käytössämme ylimääräinen kokonainen päivä hankkiutua Firenzestä Bergamoon.</p><p>Valitsimme siis jälleen pikkutiet motareiden sijaan eikä niihin Toscanan kukkuloilla tai Emilia-Romagnan maaseudulla tarvinnut pettyä. Piipahdimme ostoksilla Mirandolassa, josta suuri humanisti ja ihmisen arvokkuuden filosofi Giovanni Pico della Mirandola oli alun perin kotoisin. Tämä kristillinen mystikko ja vapauden ystävä oli kannaltamme monin tavoin merkityksellinen hahmo ja onhan hänen <i>Ihmisen arvokkuuttaan </i>kutsuttu myös koko renessanssin manifestiksi. Suosittelen tutustumaan häneen ja Marsilio Ficinoon, jotka nivoivat takaisin yhteen ahdasmielisten erilleen repimiä maailmankuvamme peruspilareita.</p><p>Jatkoimme Lombardian puolelle ja siellä saatoin havainnoida suuria parvia lehmähaikaroita ja pyhäiibiksiä riisipelloilla. Ohitimme Mantovan, jolla oli merkitystä elämässäni siinä suhteessa, että lukiossa kirjoitin tutkielman tuon renessanssin kaupunkivaltion suurnaisesta Isabella d'Este-Gonzagasta ja tulin siinä sivussa opiskelleeksi italiaa ja tutustuneeksi monen muunkin kaupungin kuin jo aiemmin mainitun Venetsian historiaan - samoin kuin hieman myöhempiin vuosisatoihin. Kävin Mantovassa heti kun kynnelle kykenin eli joskus 18-19-vuotiaana. Nyt emme siellä kuitenkaan pysähtyneet, koska puolisoni oli löytänyt Castiglione delle Stivieren laitamilta valtavan ja modernin Il Leone -ostoskeskuksen - totta kai sekin leijonaan viittava, olimmehan aloittaneet matkamme leijonaporttien naristessa selkoselleen. Ostarin piti vastaaman suurimpaan osaan jäljellä olevista puolisoni hankintatarpeista.</p><p>Kun hankinnat oli tehty, aikaa oli vielä auringonlaskuun, joten ajoimme Gardajärven rantaan ja kapeaa niemeä pitkin Sirmioneen. Sillä välin kun rusosorminen Eos laskeutui länsitaivaalle, söimme päivällisemme Kalastajain majan erinomaisessa rantaravintolassa. Olikin jo pimeää, kun ajoimme Bergamoon, mutta tämä ei haitannut, sillä aikaa oli vielä tuossa kaupungissa hengailuun, kahviin ja juustokakkuun, sillä lentomme olisi reippaasti aamuyön puolella.</p><p>Helsingissä jäi vielä aikaa entrekoottien grillaukseen <i>Dolcetto d'Alban</i> ja matkalla erityisesti harrastamamme piemontelaisen <i>Barberan </i>kera. Teimme myös tihkuisen tutkimusmatkan Sipoonkorven sienisiin metsiin ja <i>Tila-</i>ravintolaan. Lopulta koitti viimeinen päivä ja paluuni Pakistaniin. Täällä olikin ehtinyt kahden poissaoloviikkoni aikana tapahtua kaikenlaista - niin paljon, että tuntui kuin olisin ollut jossain hyvin kaukana ja hyvin kauan. Mutta se kai on loman tarkoitus.</p></div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-41103062425569600562023-08-27T22:01:00.007+05:002023-08-27T23:02:29.562+05:00Elokuinen Euroopan-matka, osa II<p>Grenoblesta lähdimme pohjoiseen, Chambéryn ja Annecyn kautta Sveitsin puolelle Geneveen. Paikoitimme auton Plainpalais'lle ja käveleskelimme sieltä verkkaisesti kuumia katuja pitkin Rhônen jokisuuhun. Istuimme jäätelöllä ja kahvilla Rousseaunsaaressa. Katselimme kyhmyjoutsenia, isokoskeloita ja paikalla viihtynyttä punakaulahanhea, joka lienee jostain lintutarhasta. Kävimme kirjatorilla.</p><p>Jatkoimme sitten Genevejärven maisemallista rantareittiä pitkin kohti Lausannea. Lausannen laitamilla Lutryssä kävimme rantaravintolassa syömässä pizzat ja sitten ostarilla hankkimassa piknik-aineksia tarkoituksenamme etsiä sama Genevejärven pikkukylän ranta, jossa pysähdyimme <a href="https://maailmajapaikat.blogspot.com/2021/11/firenzeen-ja-takaisin.html">syksyllä 2021</a> ja olimme onnellisia. Silloin jatkoimme sieltä edelleen Montreux'hön, jossa pidimme isomman pysäkin Mannerheimin muistomerkillä ja puistossa.</p><p>Löysimme paikan helposti, koska olin silloin pari vuotta sitten valokuvasta bongannut sillä kohdalla olevan junaseisakkeen nimen: Épesses. Pysäkin yläpuolella maantien varressa on muutama parkkipaikka ja sinne saimme ongelmitta tällätyksi auton. Sitten alikulun ja mainitun rautatiepysäkin kautta alas rannalle. Syksyllä siellä oli ollut vain yksi viileää uhmannut nainen uimassa, mutta nyt ranta oli vähän kiusallisen täynnä väkeä - ei sentään niin täynnä kuin Lutryssä tai muilla isommilla rantapaikoilla.</p><p>Kun Sveitsissä oltiin, puolisoni halusi myös vuoristomaisemia. Edelliskerralla ajoimme Montreux'stä ranskankielisen Valais'n kantonin uljaiden vuoristomaisemien kautta Aostanlaaksoon, ja vaikka pidimmekin suuresti sekä siitä tiestä että Aostan yläpuolisella rinteellä olleesta hotellistamme, olimme tällä kertaa matkalla toiseen suuntaan ja halusimme nähdä enemmän saksankielistä Sveitsiä, joten ehdotin Bernin kantonin vuoristo-osia.</p><p>Käännyimme siis järveltä suoraan ylös vuorille - välillä pienen vuokra-Fiatin hevosvoimia rääkäten - ja etenimme pikkuteitä pitkin halki ensin ranskan- ja sitten saksankielisten maaseutukylien. Saimme mitä halusimme: niittyjä, kylien keskellä olevia suihkulähteitä, lehmänkellojen kilkahtelua iltausvassa. Eräällä laitumella vastaan tuli vieläpä erikoinen näky, kun edessämme äkkiä laidunsi lauma biisoneja. Tosin jossain kohtaa matkan varrella laitumella oli myös alpakoita. Yöksi päädyimme Herzogenbuchseehen ja italiankielisen perheen omistamaan ravintola-majataloon, jossa ruoka ja olut olivat kunnollisia.</p><p>Olimme tulleet skipanneeksi Bernin kaupungin ajoituksellisista syistä - sekä siksi, ettei siellä ollut illalla tarjolla yhtäkään majoituspaikkaa alle 200 euron, kun taas Herzogenbuchseen majatalo meni ihan mukavasti alle itsellemme asettamamme kattohinnan. Niinpä suuntasimme seuraavana päivänä kohti Sveitsin suurinta kaupunkia Zürichiä. Ei kuitenkaan edelleenkään valtateitä pitkin, vaan pikkuteitä, jotka polveilivat Aargaun kantonin pikkukaupunkien sekä niiden väliin jäävän maaseudun ja metsien kautta: Safenwil, Lenzburg, Dottikon, Wohlen ja Bremgarten ennen laskeutumista kohti Züriseetä ja Zürichin kaupunkia. Bremgartenissa kävimme metsässä. Taivaalla kaarteli hiiri-, haara- ja isohaarahaukkoja; metsässä ajanjakson yleisestä vaisuudesta huolimatta oli liikkeellä etelänpuukiipijöitä, tulipäähippiäisiä ja töyhtötiaisia.</p><p>Zürichiin saapuessamme ihmettelimme, mihin ihmeen Sodomaan ja Gomorraan olimme päätyneet. Meno oli kuin maailmanlopun edellä. Väki hillui sekä päihteissä että päihteittä - olipa osa bileväestä tuonut lapsensakin mukaan. Vähitellen meille selvisi, että olimme sattuneet Zürichiin samaan aikaan, kun siellä oli käynnissä Euroopan suurimpana teknotapahtumana mainostettu <i>Street Parade</i>. Järven rantaan ei kannattanut oikeastaan edes yrittää ja sinne johtanut kävelykatu oli täynnä kuin Mumbain raitti. Mutta koska Sveitsissä oltiin, kaikki oli kuitenkin järjestetty huolellisesti ja väki käyttäytyi ihmeen ihmisiksi. Rumaa örvellystä ei näkynyt, ainakaan julkisimmilla paikoilla - känniväkivallasta puhumattakaan. Suomessa olisi epäilemättä käynyt toisin. Teknoväki tosin suosiikin hieman eri päihteitä kuin rähinäviinaa.</p><p>Kävimme Pietarinkirkossa, kirjakaupassa ja söimme matkamme kalleimman aterian italialaisessa ravintolassa vanhassakaupungissa. Vaikka elintarvikkeet ruokakaupoissa ovat jopa Sveitsissä edullisempia kuin Suomessa (asia, joka on muuttunut vasta viime vuosina), ravintolassa syöminen ja juominen on Suomen hinnoissa eli sellaisissa, että keskiluokkainen ihminen voi sitä tehdä vain harvoin. Aloimme kaivata edullisen hintatason Italiaan. Edessä olisi kuitenkin vielä lisää alppimaita ennen vuorilta laskeutumista.</p><p>Zürichiläisen parkkihallin taustamusiikkina oli jodlausta - kontrastiksi yläpuolisilla kaduilla jumputtavaan teknoon. Kaupungista ulos päästyämme käytimme jälleen maisemareittejä valtateiden sijaan ja saavuimme Sankt-Gallenin kantoniin Eschenbachissa, jatkoimme sieltä Nesslaun ja Wildhaus-Alt-Sankt-Johannin kautta Gamsiin ja Buchsiin, josta rajajoen yli Liechtensteiniin. Tuolla Alt-Sankt-Johannin ja Gamsin seuduilla oli erityisen sievät maisemat. Kylät itsessään aika uneliaita, joskin paikallinen ampumakerho näytti olevan (miesväestön) sosiaalisen elämän keskus.</p><p>Liechtensteiniin saavuimme Schaanin kautta ja ajoimme Vaduzin keskustaan. Elämää ei aluksi näyttänyt olevan missään. Ainoa ravintola, jossa oli väkeä, piti sisällään yksityistilaisuutta, joten ulkopuoliset eivät sinne päässeet. Lopulta syy selvisi musiikin ääniä seuraamalla: lähellä raatihuoneentoria oli kesätapahtuma, jossa ilmeisesti merkittävä osa Liechtensteinin väestöstä - ainakin keski-ikäisestä ja vanhemmasta väestä - litki olutta ja söi makkaraa humppaorkesterin pauhatessa taustalla keinahtelevia schlagereita. Puolisoni ei ole yleisesti ottaen innostunut makkarasta, oluesta sen enempää kuin perinnemusiikistakaan, minkä lisäksi olut ja makkara olisi pitänyt tilata jonkin kännykkä-äppin kautta, joten ainoa muu auki oleva vaihtoehtomme oli turkkilaisen pitämä pizzeria - varmaankin Norjan jälkeen kallein, jonka elämässäni olen kokenut.</p><p>Auringon painuessa vuorten taa ajoimme Liechtensteinin pohjoiskärkeen ja sieltä edelleen Itävaltaan. Tulin huomanneeksi siinä yhteydessä, että Liechtensteinissa on itse asiassa kaupungin lisäksi useampia kyliä ja kunnolla luontoakin. Pitänee joskus käydä siellä metsässä ja avata maalle oma lintulista - olen jättänyt monet kääpiövaltiot listaamatta siksi, etten ole nähnyt niissä mitään sellaista lajia, jota en olisi nähnyt isommassa naapurimaassa, ja jotta Euroopan-listani mahtuisi edelleen printattuna vaaka-A4:lle. Nytkin tekee tiukkaa.</p><p>Ensimmäinen kaupunki Itävallan puolella oli Feldkirch ja pian sen jälkeen tuli pimeää, joten Vorarlbergin maisemat jäivät pääosin näkemättä. Majapaikkamme oli fantastisen mukava perhehotelli Tirolin puolella Sankt-Anton am Arlbergissä. Hotellia pyörittävä perhe oli hyviä ihmisiä ja heidän koiransa ihastui puolisooni. Mahtaako koskaan toipua erosta. Meillä oli pikkuinen huone, mutta tilava terassi, josta oli näköala vuoristopurolle ja Vallugan rinteille.</p><p>Oli helposti pääteltävissä, että Sankt-Anton on pääasiallisesti talvisesonkikaupunki. Kävelimme aamulla sen päästä päähän ja havaitsimme, että enemmistö hotelleista ja majataloista oli suljettuina. Kesäsesonkikin oli toki tuonut kylään jonkin verran retkeilijöitä ja vuoriston kesästä nauttijoita, me mukaan lukien. Tiklejä pyöri kaupungin laidoilla ja pähkinähakki lepatteli ohi kuusimetsän suuntaan. Iloksemme havaitsimme myös, että Itävallan hintataso oli selvästi Sveitsiä alempi.</p><p>Matkamme jatkui Sankt-Antonista tirolilaisten alppimaisemien ja idyllisten kylien kautta Pohjois-Tirolin pääkaupunkiin Innsbruckiin, joka sai toimia puolisolleni esimerkkinä isommasta itävaltalaiskaupungista. Hän tykästyi sen viboihin nopeasti, etenkin kun heti parkkihallimme yläpuolella sattui olemaan häntä miellyttänyt basaari. Olimme lähinnä Innenstadtissa ja Innjoen varsilla. Jokunen kauppa tsekattiin, kahvia juotiin.</p><p>Sitten tien päälle uusien vuoriharjanteiden yli kohti Brennersolaa ja Vipitenon eli Sterzingin kylää Italian puolella Tirolia halkovaa valtionrajaa. Siitä tämän matkakertomuksen kolmannessa osassa.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5133706609654529767.post-8487476795268357802023-08-24T19:58:00.024+05:002023-08-24T19:58:00.145+05:00Elokuinen Euroopan-matka, osa I<p>Kävin elokuussa Euroopassa kahden viikon kesälomalla. Kesäkuinen matkani suuntautui pohjoiseen, Lappiin ja Ruijaan. Nyt elokuussa suurin osa matkasta meni puolisoni toiveesta eteläisemmillä leveysvyöhykkeillä Italiassa ja Alppimaissa. Alussa ja lopussa ehdin kuitenkin viettää päiviä Suomessa.</p><p>Matkan alkupäivinä Suomessa oli melko aurinkoista, vaikka sitä oli edeltänyt sateinen ja pilvinen jakso. Landasin lämpimänä lauantai-iltapäivänä Helsinki-Vantaalle ja sieltä Itä-Helsinkiin, jossa onneni ja elämänkumppani oli minua vastassa. Serkkuni ei sinä viikonloppuna ollut maisemissa, koska oli tapansa mukaan saaristossa, joten riensimme puolisoineni Itäkeskuksen kurdimarkettiin lihaostoksille ja paistoimme nautaa sitten serkkuni grillillä. Dohan lentokentältä olin poiminut tätä varten mukaan pari pulloa vuoden 2016 <i>Campo Viejon </i>Riojaa, Dueroa kun ei Dohan varsin suppeasta valikoimasta löytynyt.</p><p>Olimme sunnuntaina Porvoossa, joka on aina vain etelärannikon viehättävimpiä kesäkaupunkeja. Käytimme sekä mennessä että tullessa valtatien sijaan vanhaa maantietä, joten tulimme samalla reissulla käyneeksi ostoksilla Söderkullassa ja kahvilla Eestinmäessä. Läntinen etelärannikko on minulle alueena tutumpaa, mutta itäinenkin etelärannikko on miellyttävää ja rauhallista seutua.</p><p>Maanantaina lähdimme illansuussa <i>Ryanairin </i>suoralla lennolla Bergamoon, joka on Lombardian toiseksi suurin kaupunki, ja jossa yksi Milanoa palvelevista kansainvälisistä lentokentistä sijaitsee. Majoituksemme oli kaupungin eteläisessä Malpensatan esikaupungissa, mutta koska oltiin Italiassa, paremmasta elämänlaadusta pääsi nauttimaan saman tien vain käymällä kahviloissa ja tavallisissa ruokakaupoissa, joiden notkuvien leipä-, juusto- ja lihapöytien anti oli alle kolmanneksen Suomen nykyisistä hinnoista. Vaikka lentojen hinnat ovatkin kallistuneet ympäri maailmaa, Helsingistä kannattaa melkeinpä lentää Italiaan vaikka vain yhden viikonlopun ulkonasyömisten vuoksi - maksaa itsensä takaisin, verrattuna siihen, että sen tekisi Helsingissä.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka Suomessa keskiluokka elää alaluokkaista elämää, vaikka kuvitteleekin asioiden olevan paremmin kuin muualla. Suomalaisen elämänlaadun heikkoudella on osin ilmastolliset syyt - ilmasto lienee pääsyynä tiettyihin kulttuurisiin asioihin, kuten siihen, että suomalainen sosiaalinen elämä keskittyy niin voimakkaasti neljän seinän sisään ja ydinperheeseen eikä suosi ulkona käymistä. Koska moinen kuitenkin tuntuu sopivan suomalaisten kansanluonteeseen, ei ilmastoa voi pitää pääsyyllisenä suomalaisen elämän ankeuteen, vaan tuo pääsyy löytyy hintatasosta, johon taas vaikuttaa varsinkin verotus. </p><p>Elintarvikkeiden hinnat ovat viimeisten kahden vuoden aikana Suomessa räjähtäneet täysin käsistä, minkä saattoi tuntea nahoissaan Belgiassakin, mutta koska Belgia on Suomen tavoin melko kallis maa, asian kärjistymisen tajusi kouriintuntuvammin Italiassa. Hyvänä esimerkkinä patonki helsinkiläisessä marketissa maksaa nykyään lähemmäs 5 €, kun se Italiassa on yhä jotakuinkin normaalihinnoissa, n. 40-60 senttiä. Kahvilassa juotu kahvi maksaa Italiassa 90 senttiä, kun se Helsingissä on 2,5 €. Ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä, miksi suomalaiset äänestivät seksikkään ja menevän Sanna Marinin hallituksen vaihtoon ja tilalle kauheita natsikohuja kärsivän oikeistohallituksen, voi siteerata näitä ja vastaavia lukuja - perus ruokaostoskassin hinta on Helsingissä nelinkertaistunut viimeisten parin vuoden aikana. Toisaalta ainakaan vielä oikeistohallitus ei ole saanut aikaan hintatason tai muunkaan elämän inhimillistämistä. Suokaamme heille kuitenkin vielä mahdollisuus.</p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Palataanpa elämänlaatua koskevista ensitunnoista kuitenkin tien päälle. Kosmisten leijonaporttien naristessa auki elokuun kahdeksannen aamuna matkustimme Bergamosta Lombardian ja koko pohjoisen Italian pääkaupunkiin Milanoon, joka tätä nykyä on väkiluvultaankin ohittanut Rooman - taloudellisesta vauraudesta puhumattakaan. </p><p>Ajelimme Lombardian maaseudun halki maksuttomia teitä pitkin, koska aikaa oli. Euroopassa autoillessa on ylipäätään kaksi vaihtoehtoista matkustustapaa, joita voi vuorotella. Silloin, kun haluaa taittaa pitkiä matkoja ja säästää aikaa, on järkevää ajaa maksullisia motareita pitkin kaupungista toiseen. Ne ovat nopeita, mutta loputtoman tylsiä - kaikki taukopaikatkin ovat kopioita toisistaan - ja lisäksi tulevat tietysti kustannukset: tiemaksujen lisäksi bensa maksaa motarien varrella usein huomattavastikin enemmän kuin pikkuteiden varsilla, ja korkeammilla nopeuksilla polttoainetta myös kuluu enemmän kuin provinssimaanteiden 80-100 km/h keskinopeuksilla.</p><p>Milanossa meillä oli majoituksena kokonainen kerrostaloasunto hiljaisessa Calvairaten kaupunginosassa Emilio Alessandrinin puiston kupeessa. Puolisoni oli paikan viboihin hyvin tykästynyt varsinkin nähtyään avaimet antaneen emännän auran. Päivän kuumimpana hetkenä vain oleilimme, söimme, joimme punaviiniä. Iltapäivällä siirryimme bussilla Milanon keskustaan - yksi bussilinja vie tuolta asuinalueelta suoraan Piazza del Duomolle (tuomiokirkonaukiolle) ja myös julkinen liikenne on 3-4 kertaa Helsinkiä edullisempaa. (Suomen puolustukseksi voi sen sijaan sanoa, että Uber ei tuntunut toimivan ja varsinaistaksit olivat selkeän ylihintaisia. Voi tosin olla, että Italiassa on jokin oma edullinen taksiäppi, joka olisi pitänyt tietää.)</p><p>Iltamme Milanossa oli kaikin puolin onnellinen ja seesteinen. Erityisesti ilahdutti täsmälleen kahdeksan yli kahdeksan illalla Ukrainan kansallislaulun kajahtaminen tuomiokirkon edessä, auringon värjätessä taivasta ruusunpunaan ja purppuraan. Oli kansallislaulun kajahdushetki sattumaa tai tarkoituksella valittu, puolisoni kosmologisessa katsannossa 8. elokuuta kello 8:08 ilta-aikaa oli se hetki, jolloin leijonaportit olivat apposimmillaan auki, joten toivottavasti ukrainalaisten viesti kantoi samoin tein suoraan universumin ytimiin, joissa toiveet tulevat tosiksi. Laulussa lauletaan: </p><p><i></i></p><blockquote><i>Eivät ole kuolleet Ukraina, sen vapaus, sen kunnia,<br />kohtalo on vielä hymyilevä meille, veljet ukrainalaiset;<br />vihollisemme ovat haihtuva kuin kaste aamunkoitossa,<br />ja meidänkin osamme on hallita omassa, vapaassa maassamme.</i></blockquote><p></p><p style="text-align: center;">* * *</p><p>Milanosta matkustimme seuraavana päivänä Ligurian rannikolle, jossa valitsimme taas tylsän moottoritien sijaan Välimeren turkoosista rannikkoa seurailevan polveilevan maantien, josta poikkesimme kahdelle kaupunkivierailulle, ensin Savonaan ja sitten Imperiaan. Aurinkoisia ja välimerellisiä paikkoja, joissa kahvilakulttuuri ja oleilevan promeneeraava elämänmeno kukoistivat. Lopulta saavuimme Ranskan puolelle Rivieraa, Mentonin rantakaupunkiin.</p><p>Jatkoimme Monacoon, jossa teimme pidemmän pysähdyksen ja söimme illallisen, jotta puolisoni sai uuden maapinnan. Siellä kuuli ranskan ja italian jälkeen eniten arabiaa ja venäjää ja sai väistellä humalaisia lamborghinejä ja ferrareita. Kalliita eurooppalaisia escort-tyttöjä kulki pieninä ryhminä kasinoiden edessä parveilevien uusrikkaiden arabien ja venäläisten joukossa - yksi fifi-koiraa kanniskellen ja päivitellen, ettei voinut uskoa joutuvansa <i>kävelemään </i>korttelin pituisen matkan uusissa timanttikoristeisissa <i>Dolce & Gabbana </i>-kengissään. Suomalaisiakin ammattilaistyttöjä kaupungissa näemmä oleilee - kahden kuulimme keskustelevan keskenään suomeksi. Vähemmän ökyrikas nuoriso tulee näköjään Monacoon lähinnä ottamaan selfieitä itsestään ravintoloiden ja klubien eteen jätettyjen urheiluautojen ja kaupunkijeeppien vierellä.</p><p>Yöpymään emme Monacoon jääneet, vaan ajoimme sieltä Ranskan puolelle Nizzaan, jonka ranskankielinen nimi on Nice. Suomalaiset lienevät tutustuneet aikoinaan Nizzaan ja koko Ranskan Rivierana tunnettuun Côte d'Azuriin jo silloin, kun ne vielä eivät olleet osa Ranskaa, koskapa niitä kutsutaan suomen kielessä italiankielisillä nimillään. Toisaalta italian äänteistö sovittuu suomalaiseen suuhun paljon ranskaa helpommin.</p><p>Nizza oli viihtyisä, tosin yleishintatasoltaan selvästi italialaisia vastineitaan kalliimpi. Vaikkei siellä ole lainkaan yhtä paljon pohjoisafrikkalaisia kuin Marseillessa, ilmasto, arkkitehtuuri ja yleinen elämänmeno saivat puolisoni tuntemaan itsensä hyvin kotoiseksi. Muuten en tällä matkalla kovin paljon ehtinyt lintuja katselemaan, mutta Nizzasta sain vahingossa itselleni uuden Euroopan-pinnan, nimittäin idänhopeanokan, joka näyttää villiintyneen vakiintuneeksi lajiksi Ranskan kaakkoisrannikolla.</p><p>Nizzan jälkeen siirryimme nopeampaan etenemiseen maksullisia moottoriteitä pitkin iltapäiväkohteeseemme Avignoniin. Jo kahdesti aiemmin käyntini Avignonissa ovat jääneet läpikulkumatkoiksi siksi, että juuri niinä päivinä on satanut kaatamalla, mutta tällä kertaa aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöä oli reippaasti yli 30 astetta. Avignon oli majesteetillinen ja mystinen. Meillä oli siellä oikein hyvä vierailu ja päivällinen tunnelmallisella pikkuaukiolla plataanien varjossa. On vielä syytä mainita, että Avignonissa on katu nimettynä "hyönteisten Homerokselle" Jean-Henri Fabrelle, jonka kirjoja <i>(Muistelmia hyönteismaailmasta I ja II)</i> oli vielä viime vuosisadan alkupuolella saatavissa suomeksikin käännettyinä. Kahviloita, juustokakkuja, kukkeita kirkkojen takapihoja, salakäytäviä. Avignonissa voisi viihtyä pidempäänkin.</p><p>Illaksi ajoimme Grenobleen päästäksemme lähemmäs seuraavan päivän kohdettamme Sveitsiä. Hotellimme oli aivan kaupungin vanhassa keskustassa Victor Hugon puiston kupeessa ja parvekkeeltamme oli hieno näköala kaupungin takana kohoaville vuorille. Kävimme syömässä tunisialaisten omistamassa paikassa ja muutenkin koko Grenoble oli niin täynnä tunisialaisia, että puolisoni jopa vahingossa tunnisti kadulla jonkun kotikadultaan kotoisin olleen, jota ei ollut nähnyt sitten teinivuosiensa. Kun algerialaiset keskittyvät Marseilleen, tunisialaiset näyttävät omineen Grenoblen.</p>Unknownnoreply@blogger.com0