Maailma ja paikat

Syyrian tilanteesta

2012-02-12T16:12:00.004+02:00

Entisessä kotimaassani Syyriassa massamurhaaminen jatkuu. Syyrian hallinnon tärkeimmät tukijat Venäjä ja Iran juoksuttavat kansainvälistä yhteisöä miten haluavat ja sillä välin rosvohallinnolle annetaan vapaat kädet kansakuntansa parhaimmiston murhaamiseen.

Sen jälkeen, kun armeijan operaatiot murskasivat opposition haltuunsa ottamat suoja-alueet Damaskoksen esikaupungeissa ja Zabadanissa, regiimi hyökkäsi täydellä voimalla opposition pääkaupunkiin Homsiin. Homs on Syyrian kolmanneksi suurin kaupunki, merkittävä yliopistokeskus ja yksi Syyrian monikulttuurisimpia kaupunkeja, sillä siellä on vahva kristitty vähemmistö sunnalaisen enemmistön ja alawiittivähemmistön lisäksi. Homsin hallintoalueella sijaitsevat myös useiden omaleimaisten lahkojen kuten Salamiyan ismailiittien asuinalueet. Homs on pitkään ollut Damaskoksen ohella liberaalin liikehdinnän keskuksia Syyriassa.

Hyökkäysten alettua oppositio näyttää keskittäneen asemansa Bab Amrin kaupunginosaan (jota HS erehtyi eräässä uutisessaan pitämään henkilönä). Monet julkisuudessa esiintyneistä opposition puhemiehistä ja -naisista edustavat homsilaisia kristittyjä. Toisin kuin Syyrian hallituksen propaganda ja sitä myötäilevät muutamat suomalaiset "asiantuntijat" väittävät, Syyrian kristityt eivät tue Assadin hallintoa, vaan heitä on molemmilla puolilla rintamaa. Assadin tukijat tietysti keskittyvät Damaskoksen hienostoalueille, koska he ovat olleet hallituksen suosikkeja ja siitä hyötyneitä. Juuri näitä ihmisiä monet "asiantuntijat" keskittyvät tapailemaan.

Muita viime päivien uutisia ovat olleet Ba'ath-hallinnon kenraalin ja sairaalanjohtajan murha Damaskoksen Rukneddinin kaupunginosassa sekä kaksi pommi-iskua Aleppossa. Aleppon pommit toistivat melkein identtisesti Arabiliiton vierailun alkuun ajoitettujen Damaskoksen pommien kaavaa. Ne haisevat voimakkaasti hallituksen provokaatioille, jollaiset ovat olleet Syyrian turvallisuuspalvelun tavaramerkkinä jo takavuosina.

Oli ilahduttavaa eilen havaita suomensyyrialaisten nuorten aktivistien avoin mielenosoitus Kiasman edessä Helsingissä, vaikka samalla kannankin huolta omilla nimillään ja kasvoillaan esiintyneiden nuorten turvallisuudesta, sillä Suomen viranomaisten kyky suojella maahanmuuttajataustaisia ihmisiä omien kotimaidensa saati Venäjän tiedustelupalveluilta Suomessa on osoittautunut sangen rajoittuneeksi. Onneksi Syyrian tiedustelupalvelun häiriö- ja uhkailutoiminta Pohjoismaissa tuntuu keskittyvän Ruotsiin, jossa Syyrian suurlähetystö sijaitsee.

Yksi mielenosoittajista otti kantaa tilanteeseen ja myös Aleppon provokaatioon, ja se ansaitsee tulla tässä siteeratuksi:

"Hänet [Assad] on saatava pois vallasta. Syyriassa tapetaan kaikkea, mikä liikkuu: lapsia, aikuisia", sanoi helsinkiläinen abiturientti Wafa Saloum Kiasman edustalla.

Saloumin mukaan Assadin hallitus yrittää provosoida eri uskontokuntia kääntymään toisiaan vastaan tappamalla jonkin uskontokunnan edustajia ja sitten syyttämällä teosta toiseen uskontoon kuuluvia "terroristeja".

"Uskonnot ovat eläneet Syyriassa rinta rinnan tuhansia vuosia. Nyt hallitus pyrkii saamaan heidät vastakkain."

Suomen valtiojohdolta Saloum toivoo nykyistä jyrkempää väkivallan tuomitsemista.

"Niinistö oli yllättävän vaitonainen Syyriaa koskevassa kannanotossaan. Pitäisi olla rohkeampi, sillä ihmisiä tapetaan joka päivä. Kyse on ihmisoikeuksista."

Mielenkiintoista Syyrian tilanteessa on se, että vaikka Syyrian hallituksen tukijat yrittävät levittää käsitystä sunnalaisesta konfliktista ei-sunnalaisten vähemmistöjen tukemaa alawiittihallintoa vastaan (minkä käsityksen olen moneen kertaan kumonnut virheellisenä), kansannousun aikana kaikkein rauhallisimpia paikkoja Syyriassa ovat olleet sunni-islamistien tärkeimmät keskittymät, kuten Aleppon esikaupungit, Tadmur, Dayr az-Zawr sekä Eufratin laakson eteläosat. Samoin on syytä havaita Syyrian hallinnon lähentyminen kaikkein väkivaltaisimpiin sunni-islamistisiin ryhmittymiin, mm. al-Qa'idaan, ilmeisesti sunnalaisten rivien hajottamiseksi.

Kaikkein aktiivisin kansannousu on puolestaan ollut kahdenlaisissa kaupungeissa. Ensinnäkin, tärkeimmissä liberaalien ja opiskelijaliikkeen keskittymissä, kuten Damaskoksen esikaupungit ja kansannousun pääkaupungiksi tituleerattu Homs. Näillä alueilla on paljon keskiluokkaa, sekulaaria väestöä ja myös paljon uskonnollisten vähemmistöjen edustajia sekä koillisesta töiden takia pois muuttamaan joutunutta kurdien koulutettua luokkaa.

Toiseksi, kansannousu on ollut erityisen aktiivinen myös rajakaupungeissa lähellä Turkin, Libanonin ja Jordanian rajoja - mutta mielenkiintoisesti ei Irakin rajojen lähettyvillä. Eräällä tavalla kansannousu alkoi lähellä Jordanian rajaa sijaitsevasta Dara'asta ja siellä tehdyistä julmista lastenmurhista. Dara'a on vahvasti heimopohjaista aluetta, jossa sukusidokset ovat tärkeitä ja taloissa on aseita, salakuljetus on ruokkinut korruptiota ja alawiittiupseerien sikailua, ja monet paikalliset ovat olleet töissä Saudi-Arabiassa, Arabiemiraateissa, Qatarissa, Kuwaitissa ja Bahrainissa.

Myös Idlib, Jisr ash-Shughur, Zabadani, Ariha ja Antiokian kaistaleeseen rajoittuvat syyrialaisalueet ovat rajaseutuja, joissa heimot ovat vahvoja, ihmiset omistavat aseita ja joista käsin on pidetty yhteyksiä rajojen yli Pohjois-Libanoniin ja Kaakkois-Turkkiin. Monet suvut jakautuvat rajojen yli. Homsin ja Idlibin läänien syyrialaisperheillä on melkein aina sukulaisia tai juuria Tripolin alueella Libanonissa sekä Antiokian ja Iskenderunin alueilla Turkissa, johon sijoittuu suuri osa Turkin arabiankielisestä vähemmistöstä (josta monet kristittyjä ja alawiittejä).

Latakia, Banyas ja Rastan, jossa käytiin kansannousun alkuvaiheissa kaikkein raaimmat ja väkivaltaisimmat yhteenotot, ovat puolestaan sellaisia kaupunkeja, joissa on sunnalainen tai kristitty väestö on kaikkein lähimpänä alawiittien ydinalueita. Esimerkiksi Latakiassa on vankka sunnalainen enemmistö, vaikka kaupunkia ympäröivä maaseutu on Syyrian alawiittien ja siten myös turvallisuuspalvelujen rekrytoinnin nimenomainen ydinalue.

Latakian ja Tartuksen rannikkokaistaleilla sijaitsee suuria määriä alawiittieliitin huviloita ja lomapaikkoja, vaikka alawiittien varsinainen kotiseutu on rannikkokaistaletta Alepposta ja Oronteksen laaksosta erottava vuoristo, jota kutsutaan Alawivuoriksi, Nusairivuoriksi tai neutraalimmin Rannikkovuoriksi.

Vuorten itäpuolen rinteet, jotka viettävät alas maatalousvaltaiseen Oronteksen laaksoon - Homsiin ja Hamaan - ovat puolestaan Syyrian kristittyjen varsinainen alkukoti. Se jätettiin pois Libanonista arabikristittyjen omaa valtiota luotaessa, koska katoliset maroniitit halusivat minimoida syyrialaisortodoksien suhteellisen osuuden ja säilyttää siten hegemonian Libanonin kristittyjen keskuudessa. Vastaavasti he kuitenkin vaativat liittämään Libanoniin shiialaisenemmistöisiä alueita Bekaan laaksosta ja etelästä. Tällä piti tasapainottaa Beirutin, Tripolin ja Sidonin sunnalaisia kauppiaseliittejä sekä hankkia köyhää maataloustyövoimaa, mutta tuloksina olivat Libanonin muuttuminen muslimienemmistöiseksi maaksi ja nykyinen Hizbullah.

Mutta nyt olen taas yhden kirjoituksen osalta aivan riittävän pitkästi kirjoitellut Syyrian asioista. On mielenkiintoista, mikäli Yhdysvallat nyt ryhtyy yhdessä Britannian, Ranskan, Marokon ja Jordanian kanssa konsultaatioihin interventioiden mahdollistamiseksi Syyrian kansan hyväksi ilman Venäjän ja Kiinan hyväksyntää. Suurin haaste tällä tiellä lienee vakuuttaa varovainen Turkki, jonka apu lienee välttämätöntä.

Turkki puolestaan pelkää oman vakautensa puolesta, sillä se on vihollisten kaikilta puolilta saartama: Iran ja Syyria ovat jo aktivoineet PKK:n toimintaan Turkkia vastaan ja toiselta puolelta Turkkia puolestaan uhkaa Venäjä, joka pystyy myös tukeutumaan Armenian avoimeen ja Kreikan ja Kyproksen salaiseen avunantoon. Toisaalta juuri tämä saartotilanne on tärkeimpänä geopoliittisena syynä Turkille siihen, että se pyrkii avaamaan itselleen turvallisemman väylän muuttuvaan arabimaailmaan. Tämän väylän tiellä on nimenomaan Syyrian nykyhallitus. Kun Eurooppa on tukkinut Turkin tien länteen, sen on käytännössä sekä taloudellisesti että poliittisesti välttämätöntä luoda itselleen edullinen kolmikantatasapaino Euroopan, Venäjän ja arabimaailman välille. Ainakin niin kauan kuin Iranissa ei ole näköpiirissä onnistunutta vallankumousta.

Suomen alasajosta ja perustulosta

2012-02-12T14:48:00.004+02:00

Uusi presidentti Sauli Niinistö ei ole vielä edes ehtinyt aloittaa virassaan, kun vanha valta jo pani toimeen eräänlaisen Suomen alasajon. Kunnat lakkautetaan, tilalle luodaan absurdeja megakuntia, joita voisi paremmin kutsua maakunniksi tai piirikunniksi, kuten muualla maailmassa tehdään. Aiemmilla kuntaliitoskierroksilla ei ole saatu aikaan säästöjä vaan paisutettu kuluja. Samoin käy todennäköisesti nytkin. Keskittämisessä tuntuu siis olevan kyse ideologisesta idiotiasta. Suuri on kaunista, rakenteet tärkeämpiä kuin ihmiset.

Vasta eläköityneet vanhempani ovat muuttaneet etelästä takaisin äitini synnyinpaikkaan Pohjanmaan rannikolle. Äitini muisteli jouluvierailullani, kuinka hänen nuoruudessaan Suomi oli köyhä, takapajuinen ja työttömyyden riivaama maa, jonka sota oli runnellut ja väki muutti sankoin joukoin töihin Ruotsin puolelle. Siitä huolimatta pitäjässä oli posti, lähikauppoja, terveyspalvelut, sekä ruotsin- että suomenkieliset koulut, alko ja bussiyhteydet. Nyt Suomi on tilastojen mukaan maailman vauraimpien maiden joukossa, moderni, kehittynyt ja teollistunut, muualta maailmasta tulee ihmisiä Suomeen elantoa etsimään mutta tästä huolimatta mitään ei enää saa kotipaikkakunnalta. Äidilläni ei ole ajokorttia, joten satojen kilometrien päässä sijaitsevat automarketit, niin kutsuttu julkinen terveydenhuolto ynnä muu eivät häntä juuri auta. Onneksi postin on korvannut sähköposti ja vanhakin oppii netin käytön kun on pakko.

Varuskunnat lakkautetaan osana pitkäjänteistä politiikkaa Suomen maanpuolustuksen alasajamiseksi, vaikka samanaikaisesti pysymme visusti poissa länsimaisesta turvallisuusyhteisöstä - harmaavyöhykkeellä, josta kaikki muut joko haluavat pois tai ovat päätyneet Venäjän autoritääristen vasallien hallittaviksi. Suomen lisäksi harmaavyöhykkeellä on nykyisin vain entisiä neuvostotasavaltoja.

No, kirjoitin jo edellisessä kirjoituksessani siitä, miten Suomen alasajo on näkynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Halosen presidenttikausilla, joten ei siitä tämän enempää. Sitä toivoisi, että Niinistö ryhtyisi saman tien toimeen ja laittaisi tämän riekkumisen kuriin. Hän on sentään pitkän linjan säästömies ja rationalisti. Halonen kuvasi asiaa osuvasti yhdeksän EU-maan presidenttien Suomen-vierailulla perjantaina:

"Olimme samassa hallituksessa. Niinistö valtiovarainministerinä yritti säästää rahaa ja minä ulkoministerinä käyttää sitä. Muuten meillä meni hyvin", Halonen kuvasi. (HS 11.2.2012.)

Suomen ongelma ei ole se, että rahaa ei olisi. Ainakin jos tuntemiini talousihmisiin on uskomista, Suomen talous on kaikesta järjettömästä tuhlauksesta huolimatta paremmalla tolalla kuin suurimmassa osassa Eurooppaa ollaan. Suomen ongelma on tuhlaus: asioista on tehty järjettömän raskaita, järjettömän vaikeita ja järjettömän kalliita. Tämä näkyy kaikkialle tunkeutuneessa juristeriassa ja tukiviidakossa. Suomessa kuvitellaan nykyisin vilpittömästi, ettei mitään - ei yhtään mitään - tapahtuisi ilman että siihen pitää satsata veronmaksajien rahoja. Siihen, mihin verorahamme hupenevat, voi perehtyä tässä erinomaisessa mallinnuksessa.

Väistyvä presidentti hengenheimolaisineen personifioi tämän ajattelun. Se yhdistettiin vielä eurooppalaisen valkoihoisen šamppanjasosialistisen eliitin kaunaiseen itsevihaan sekä alentuvan holhouksen, autoritäärisen keskittämisen ja maailmanluokan ylimielisyyden viemiseen kehityspolitiikkana maailmalle. Kun useimmat muutkin länsimaat ovat olleet samanlaisen ähkyisen järjettömyyden vallassa, tuloksena on saatu Afrikan täydeltä uussosialistisia siirtomaahallintoja, jotka muistuttavat suomalaisia julkisen sektorin virastoja. Raha pitää saada palamaan, keskittäminen on kaunista ja rakenteet ovat aina ihmisiä tärkeämpiä.

Vouhotuksen keskellä Suomessa on käyty myös erästä tärkeää keskustelua, toki ilmeisesti vain hyvin kaukana päättäjien rajoittuneesta mielikuvituksesta. Nimittäin keskustelua perustulosta. Kysymyksessä olisi siis eräänlainen hyvinvointitason takaava kansalaispalkka, joka riittäisi hengissä pysymiseen, mutta ei minkäänlaiseen ylimääräiseen elintasoon. On huvittavaa, kuinka yksimielisesti vakiintunut vasemmisto ja vakiintunut oikeisto ovat perustulon ajatusta vastaan hyökänneet, vääntäen siitä erilaisia olkinukkeja ja vääristelmiä.

Kohtuullinen perustulo voisi olla 500 euron luokkaa kuukaudessa. Sen ei pitäisi olla ainakaan yhtään enempää. Helsingin keskustassa tuolla voi olla vaikea tulla toimeen, ellei ole mustalainen tai opiskelija, mutta suurimmassa osassa Suomea sillä tulisi toimeen mainiosti.

Perustulomalli on järkevä ainoastaan jos se tuo säästöjä. Se on järkevä ainoastaan, jos se korvaa tällä hetkellä käytössä olevat toistakymmentä avokätistä tukimuotoa, jotka siirtävät merkittävän osan työkykyisestä väestöstä pysyvästi tukiviidakon putkeen. Erityisesti se syrjäyttää uusina työmarkkinoille tulevia, kuten nuoria ja maahanmuuttajia, mutta se vaikuttaa syrjäyttävästi myös moniin muihin ryhmiin, kuten ammattia vaihtamaan joutuviin tai pitkään sairaana olleisiin mutta sitten kuntoutuneisiin.

Perustulon tulee olla niin pieni, että kokonaan sen varassa eläminen houkuttelee ainoastaan pientä joukkoa väestöstä - sellaista joukkoa, että heidän elättämiseensä on yhteiskunnalla varaa. Tätä joukkoa ovat ensisijaisesti ne, jotka oikeasti ovat työkyvyttömiä, samoin kuin patologisimmat työnvieroksujat. Perustulo tarjoaa vaihtoehdon myös työelämässä oleville hypätä välillä pois oravanpyörästä ja elää säästöillään. Minulla ei olisi mitään sellaista mahdollisuutta vastaan, enkä suoraan sanoen tarvitsisi siihen edes sitä 500 euroa kuussa.

Tällä hetkellä toistakymmentä erilaista tukimuotoa - toimeentulotuki, asumistuki, lapsilisät, sairauspäivärahat, opintotuet, kansaneläke, työkyvyttömyyseläkkeet, äitiyspäivärahat, kodinhoidontuet, lainat joita ei tarvitse maksaa jne. - tarjoavat absurdin korkeaa elintasoa, koska päättäjien ja byrokraattien mielikuvitukseen ei mahdu, miten vähällä tavallinen rahvas itse asiassa joutuu elämään. Siksi työttömänä tienaa Suomessa paremmin kuin pienituloisilla tai epäsäännöllisillä töillä.

Kun siis tuilla eläminen Suomessa kannattaa, kunhan paperinpyörittelyn vain oppii - ja ihmisiähän kurssitetaan täällä erilaisten tukimuotojen hakemiseen - sen sijaan työnteko ei kannata. Töiden vastaanottamisesta seuraa paitsi tukien menetys, myös määrättömästi lisää byrokraattisia velvoitteita, jotka toimivat tehokkaasti kynnyksinä etenkin laillisen epäsäännöllisen työn vastaanottamiseen. Lisäksi sivutuloista menee yli puolet veroina.

Perustuloon pitäisi siis ehdottomasti yhdistyä pienten tulojen vapauttaminen kokonaan veroista ja niihin liittyvistä byrokraattisista velvoitteista. Kaiken työn tulee olla ainoastaan lisää tuloa perustuloon. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tekisi perustulosta paitsi kannustavan vaihtoehdon nykyiselle epäinhimilliselle ja passivoivalle hirviöjärjestelmälle, myös todennäköisesti halvemman suomalaiselle yhteiskunnalle. Ennen kaikkea järjestelmä olisi lähempänä ihmistä, sillä se ei edellyttäisi yhteiskunnan heikoimmilta jäseniltä monimutkaisten tukijärjestelmien opettelua tai nöyryyttävää sosiaaliholhousta.

Hiljattain muuten tehtiin kansainvälinen tutkimus onnellisuuden tasosta maailmassa. Ihmiset ovat onnellisimpia Amerikoissa ja Oseaniassa ja kaikkein onnettomimpia Euroopassa. Afrikka, Lähi-itä ja Aasia sijoittuvat näiden välille. Mitä tämä sitten kertookaan ihmisistä? Ensinnäkin sen, että onnellisuus ei riipu varallisuudesta muttei myöskään varattomuudesta. Rikkaat eivät ole köyhiä onnellisempia mutta eivät myöskään köyhät rikkaita onnellisempia.

Varsinkaan onnellisuus ei riipu siitä, kuinka paljon tulonsiirtoja eli niin kutsuttuja hyvinvointipalveluja yhteiskunta järjestää ihmisille. Siinä suhteessa näkyy päinvastoin käänteistä korrelaatiota. Ihmiset ovat sitä onnellisempia, mitä enemmän he oppivat pitämään huolen itse itsestään ja perheistään. Omanarvontunto luo onnellisuutta. Sanoihan jo Perikles aikoinaan 431 eKr. kuuluisassa ateenalaisten hautajaispuheessaan, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä".

Eurooppalaiset osaavat inistä, nillittää, purnata ja ruikuttaa. He osaavat myös kadehtia ja vaatia, että joku muu kuin he itse huolehtii heidän asioistaan. Tähän on eurooppalainen hyvinvointiprojekti ihmiset opettanut.

Presidentin päätehtävistä

2012-02-04T23:23:00.005+02:00

Kumpi tahansa, Niinistö tai Haavisto, valitaan presidentiksi huomenna, Suomi saa lopputuloksena paremman presidentin. Halonen jää valitettavasti historiaan presidenttinä, jonka aikana Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa on määrätietoisesti heikennetty ja presidentti on usein käyttänyt nimitysvaltaansa suosiakseen poliittisin perustein valittuja suosikkeja ja sivuuttaakseen pätevämpiä, koko Suomen ja suomalaisten etuja puolustaneita henkilöitä. Halonen on presidenttinä tehnyt paljon eturyhmäpolitiikkaa eikä siten ole monille suomalaisille ollut koko kansan presidentti.

On sääli, että kun presidentiksi valitaan pätevämpi henkilö, presidentin valtaoikeudet puolestaan vähenevät. Toisaalta, uusien Halosten välttämiseksi niiden oli ehkä aikakin vähetä. Aihetta on käsitellyt nimimerkki Synkeä yksinpuhelu Ulkopolitistin blogissa:

"Lyhyemmässä päivänpoliittisessa perspektiivissä perustuslain muuttamiseen on yksi syy jonka nimi on Tarja Halonen. Halosen presidenttikautta jaksottivat riidat ulkopolitiikan johtamisesta ja henkilönimityksistä kulloisen istuvan hallituksen kanssa. Eurooppa-neuvoston surkuhupaisat lautaskiistat mahdollisti valuvikainen sekä epämääräinen perustuslain muotoilu. Henkilönimitysten suhteen Halosella oli taas aivan oma linjansa sekä Suomen Pankin johtokunnan, ministeriöiden kansliapäälliköiden että ulkoministeriön korkeiden virkamiesten suhteen. Tämä linja oli useasti ristiriidassa hallituksen esityksen kanssa, joka johti turhautumiseen erityisesti Halosen ja Vanhasen porvarihallituksen suhteessa."

Toivottavasti uusi presidentti on sekä halukas että kykenevä tekemään voitavansa suunnan selväksi muuttamiseksi. Puhuttiinpa asiasta nimittäin mitä tahansa, presidentti seisoo sekä ulko- että turvallisuuspolitiikan etulinjassa. Näin ollen hänen tulisi ensisijaisesti varmistaa, että tämä etulinja pysyy kunnossa, ja että ammattilaiset ja alojen todelliset asiantuntijat - eikä poliittisin tai sukupuoliperustein tai henkilökohtaisen nöyryyttämisen tarpeesta nimitetyt politrukit - saavat työlleen vaadittavan poliittisen tuen. Presidentin on tarjottava poliittinen selkäranka, joka asettuu hallituksen ja eduskunnan päivittäisen puoluepolitikoinnin yläpuolelle ja kantaa huolta erityisesti isänmaan edusta.

Ulkopolitiikassa tämä etulinja sijaitsee erityisesti Suomen suurlähetystöissä. Halosen aikana suurlähetystöjä on alasajettu ja suljettu yksi toisensa jälkeen, saamatta aikaan mitään merkittävämpiä säästöjä. Samaan aikaan julkisten varojen tuhlaaminen Suomen edun kannalta toissijaisiin elitistisiin näytöksiin YK:n ja näennäisen maailmanparantamisen areenoilla on saavuttanut järjettömiä mittasuhteita. Usein se on vaikuttanut enemmän yksittäisten suosikkihenkilöiden henkilökohtaisen agendan kuin Suomen saati maailmanparantamisen edistämiseltä.

Suomi on ulkopolitiikan alueella määrätietoisesti alasajanut omaa kykyään tiedonhankintaan ja läsnäoloon maailman strategisissa solmukohdissa ja siellä, missä Suomeakin koskevia päätöksiä tehdään. Samaan aikaan Suomi on haalinut veronmaksajiensa maksettaviksi ja suomalaisen valtionhallinnon työtaakaksi määrättömästi lisää laskuja ja muuta paperinpyöritystä.

Ulkopolitiikka näyttää siis kääntyneen päälaelleen. Kun sen pitäisi olla Suomen etujen puolustamista Brysselissä, New Yorkissa, Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Lontoossa, Tukholmassa, Pekingissä, Ankarassa, Riadissa, Nairobissa ja niin edelleen, nurinkurisessa ulkopoliittisessa ajattelussa onkin lähdetty siitä, että valtiokoneisto valjastetaan ajamaan YK:n, EU:n ja epämääräisten henkilötasolla sovittujen abstraktien poliittisten agendojen asiaa Suomeen päin.

Kun poliittinen eliitti tuputtaa ulkovaltojen agendaa suomalaisille, kuka on enää tuputtamassa suomalaisten etuja ulkovalloille? Ei ilmeisesti kukaan. Siksi suurlähetystöt voidaan sulkea ja kuitata sillä, että kyllähän EU hoitaa tai Pohjoismaat auttavat. Näin asiat eivät todellisen maailman ulkopolitiikassa ole. Vain suomalaiset Suomen asian ajajat, jotka tuntevat vieraiden kaupunkien politiikan, elämän ja vaikuttajapiirit, voivat toimia Suomen etujen etuvartiona. Heidän osaamistaan ei voi korvata muotiaiheiden ympärille nopeasti polkaistulla sukkuloinnilla, rahan heittämisellä johonkin keskinäisen hymistelyn seminaariin eikä lukemalla niitä poliittisesti korrekteiksi puhdistettuja selontekoja, joita solidaariset pohjoismaalaiset tai EU:n byrokraatit suvaitsevat hallituksellemme antaa.

Maanpuolustuksessa etulinjat sijaitsevat Suomen kansainvälisessä puolustuksessa, joka merkitsee yhteistyötä muiden länsimaisten demokratioiden kanssa. Näiden puolustusjärjestö on nimeltään Nato. Ei EU eikä YK. Halusi tai ei, Suomi joutuu pyörimään Naton käytävillä varmistaakseen tulevansa huomioiduksi olemassaolevana läntiseen poliittiseen kulttuuripiiriin kuuluvana valtiona. Tällä hetkellä Suomi joutuu pyörimään siellä käytävillä armopaloja pyytelemässä, kun muut menevät sisään saliin päättämään asioista tai neuvottelemaan Venäjän kanssa siitä, millainen Pohjois-Euroopan turvallisuusetupiirijako tulevaisuudessa on. Suomi voi toki aina toivoa mielessään, että Viro tai Norja muistaisi siellä salissa Suomen asiaa.

Maanpuolustuksen ydin sijaitsee täällä Suomessa, Suomen Puolustusvoimissa. Niiden kapasiteetin ja toiminta-ajatuksen määrätietoinen alasajo viime vuosikymmeninä on surullista luettavaa. Liittoutumattomana maana Suomen ainoa suoja naapurissaan olevaa aggressiivista ja epädemokraattista suurvaltaa vastaan on oma uskottava maanpuolustus, jota toki tukee rationaalinen ja realistinen ulkopolitiikka. Näiden onnistuminen yhdessä varmistaa sen, onko Venäjälle kannattavaa vahingoittaa Suomen suvereniteettia vai ei. Valitettavasti molempia maamme integriteetin suojia on viime presidenttikausilla rapautettu.

Harva suomalainen ymmärtää, mikä alennuksen tila Puolustusvoimiamme tällä hetkellä on kohtaamassa. Varuskuntien lakkauttamiset, järjetön miinapäätös ja varojen tuhlaaminen kalliisiin leluihin peruspuolustuskapasiteetin asemesta tuntuvat olevan vain jäävuoren huippu. Viime kädessä kyse on siitä, halutaanko edes Suomen Puolustusvoimien enää pystyvän tarjoamaan Venäjälle riittävän uskottavan vastuksen, että se toimisi ennaltaehkäisevänä uskaliaita maamme integriteettiin kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan. Sotaan asti päädyttäessä nimittäin edessämme on joka tapauksessa katastrofi.

Suomen maanpuolustus ei tähtää sodan voittamiseen Venäjää vastaan, vaan sen ennaltaehkäisyyn. Tämä olisi jokaisen punavihreän ituhipin syytä ymmärtää. Heidän vapautensa ja heidän kannattamansa rauha kotimaassa riippuu täysin siitä, että sota ja muut rauhaa rikkovat operaatiot ehkäistään ennalta.

Myös Nato on ennaltaehkäisyjärjestö. Se ei ole milloinkaan hyökännyt Venäjää vastaan, mutta eipä ole Venäjäkään milloinkaan hyökännyt yhtäkään Nato-maata vastaan. Siis suoraan, sotilaallisesti, ja todistettavasti. On suuri ero siinä, kuinka Natoon kuuluvaa Viroa vastaan hyökättiin pronssipatsaskiistan aikana vuonna 2007, ja kuinka Natoon kuulumatonta Georgiaa vastaan hyökättiin kesällä 2008. Suomi on tällä hetkellä Georgian asemassa, ei Viron.

Niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole käyneet äänestämässä, suosittelen huomenna Sauli Niinistön äänestämistä. Hänen taustansa, avustajakuntansa ja kokemuksensa mahdollistavat paremman irtioton Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta Suomen aseman alasajosta kuin pienpuolueesta tulevan ja henkilökohtaisesti Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisista kansainvälisistä tehtävistä vaurastuneen Haaviston. Mutta jos äänestätte kuitenkin idealistisista syistä Haavistoa, on sekin parannus nykyiseen, ja toivottavasti hänestä löytyy miestä niihin koviin paineisiin ja ratkaisuihin, jotka ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella ovat edessä.

Niinistön hapuilu Tiibetin ja Tšetšenian kohdalla on aiheuttanut myötähäpeän tunteita, mutta reaalipoliittinen tosiasia on se, että Suomen presidentin tehtävien kannalta Tiibet ja Tšetšenia ovat yhtä ratkaisemattomissa kuin Darfur ja Etelä-Sudan, joissa toisen ehdokkaan kerrotaan kunnostautuneen, joskaan se kunnostautuminen ei tuonut näille alueille mitään siihen verrattavaa rauhansopimusta tai ratkaisua kuin esimerkiksi Ahtisaaren Kosovossa, Namibiassa ja Acehissa aikaansaamat.

Sen sijaan Haaviston hapuilu Iranin kohdalla, hatarat Venäjä-tiedot ja vähättelevä suhtautuminen Yhdysvaltain rooliin johtavana länsimaisena ja demokraattisena suurvaltana oireilevat pelottavasti Halosen linjan suuntaan enemmän kuin moraalisesti ryhdikkään puoluetoverin Hautalan. Minua arveluttaa missä määrin kehitysmaiden kriiseihin keskittyneen Haaviston kokemus pätee suurpolitiikassa, joka on presidentin tehtävien ydinaluetta. Ei Suomen presidentti voi lähteä sukkuloimaan pitkin Afrikkaa jonkin kansalaisjärjestön edustajana, eikä hän voi hoidella Suomen asioita soittelemalla kännykällä "kavereilleen". Tässä suhteessahan Haaviston toimintatavat ovat olleet samantapaisia kuin Stubbin, ja ulkoministeriksi Haavisto mielestäni paremmin sopisikin.

Kumpaan tahansa ehdokkaaseen lukijani päätyvät, toivon silti, että he tekevät valintansa presidentin päätehtävien perusteella, eivätkä ehdokkaiden sukupuolisen suuntautumisen, Jennin tai Antonion söpöyden tai ärsyttävyyden, jonkun irrelevantin ja presidentin tehtäviin kuulumattoman mielipiteen tai ehdokkaiden rivikannattajien typeryyden tai fiksuuden perusteella.

Zarathustran uni

2012-02-01T02:14:00.007+02:00

Minussa on merkillisyyksiä, jotka voisi kai laittaa osittain luovan hulluuden, osittain sattumusten pekuliaarisen tulkinnan ja osittain omituisesti toimivan muistini piikkiin. Muistini on aina ollut visuaalinen ja hyvin nuorena se oli joskus valokuvantarkka, joskus elokuvamainen. Kohtaus sieltä ja symboli täältä saattoivat nousta mieleeni vuosikausien unhoituksen jälkeen, ja saattavat vieläkin.

En muista juuri mitään suurimmasta osasta lapsuuttani, vaikkakin ajoittain merkityksellisiä välähdyksiä palautuu suurempina erinä kuin toisina aikoina. Kunkin viidestä seitsemään kestävän syklin aikana luon uuden version itsestäni, jossa on jotain vanhaa ja siihen yhdistyvää täysin uutta. Tuon ajanjakson tapahtumat saatan muistaa erittäin tarkasti, kun taas sitä edeltävät muistuttavat elokuvia tai vanhanaikaisella suomifilmin äänellä selostettuja dokumentteja jonkun muun elämästä. Jonkun, joka on minulle läheinen ja merkityksellinen, mutta sittenkin jollain oudolla tavalla vieras; joku, joka jäi sinne hämärään, kun minä jatkoin eteenpäin.

Minut tosielämässä tuntevat tietävät minut tieteellisen maailmankuvan haltijaksi, mutta minulla on aina ollut suurista mysteereistä viehättynyt sivupersoona, joka näkee asioita täysin toisin, vaihtoehtoisesti. Joskus tarkastelen katua, näkymää, henkilöä tai tekstiä rationaalisin silmin, joskus taiteilijan näkökulmasta ja joskus sille päälle sattuessani mystikon.

Minut syvällisemmin tuntevat tietävät myös, että näen ajoittain kummallisia unia; aina hyvin visuaalisia. Usein ne myös sisältävät kuvitteellisten informanttien minulle sanallisesti kertomia hyvinkin yksityiskohtaisia selostuksia taikka henkilöitä, jotka vaikuttavat niin uskottavilta ja todentuntuisilta, että odotan heidän yhtäkkiä ilmaantuvan jostain todelliseen elämääni. Mutta kun sitten joskus niin tapahtuu, en voi enää olla varma, mikä on muistikuvaa ja mikä projektiota. Paitsi parissa kananlihaosastolle kuuluvassa tapauksessa (vaikkakin pääsääntöisesti myönteisessä sellaisessa), joista ei tässä sen enempää.

Jokin aika sitten sain tietää, että runsaan puolen vuoden päästä edessäni on jälleen maiseman ja mantereen vaihto vähän pidemmäksi aikaa. Sain viitteitä tästä jo aiemmin ja varmistuksen hankkeen toteutumisesta runsas viikko sitten. Vähän ennen varmistusta näin merkillisen unen. Itse asiassa kyse oli metaunesta, koska se oli uni useasta unesta, joiden pohjalta olin unessa laatimassa merkittäviä viisauksia sisältävää kirjaa nimeltä Zarathustran uni.

Suureksi harmikseni uni sattui ennen kiireistä aamua ja lisäksi suurta kylmyyden aaltoa, joka Suomea kohtasi, joten kului kokonainen päivä ennen kuin kirjoitin muistiin unessa oletettavasti nähtyjen unien sisältöjä. Ne olivat eräänlaisessa runomuodossa, joskin luultavasti päivän mittaan ajattelemieni ajatusten korruptoimia. Kuten aina, ne esiintyvät kirkkaimmillaan kävellessäni katujen, aukioiden ja maisemien halki, ja minun pitäisi aina heti kirjoittaa ne ylös joko herättyäni tai käveltyäni. Jos en sitä tee, ne katoavat, joskus ikuisiksi ajoiksi.

Muinaisen persialaisen profeetan nimi kiehtoi sen verran mieltäni, että kaivoin esille erään omistamani kirjan. Tämä muuten on toinen merkillinen asia minussa: täysin tuntemattomat ihmiset ovat eri aikoina katsoneet asiakseen luovuttaa haltuuni erilaisia esineitä. Jos olisin tosimystikko, pitäisin niitä ehkä maagisina. Nyt lähinnä mielenkiintoisina kuriositeetteina, joista muutama tosin on tahattomasti tai tahallisesti hukkunut, kuten sen buddhalaisen munkin antama seteli, johon hän piirsi koukeroita, ja joka tuli käytetyksi hätäratkaisuna kun piti kerran päästä Burman rajan yli Karenmaahan.

Mainitsemani kirja on pieni kirjanen, jonka olen saanut tuntemattomalta henkilöltä kadulla joskus myöhäisteini-iässä, mahdollisesti 19-vuotiaana (vaikka ensin muistelin saaneeni sen jo aiemmin). Kyseessä on Intian Madrasissa painettu kokoelma Zarathustran ajatuksia jonkun Surti-nimisen kokoomina, sisältäen myös Zarathustraa ja hänen ajatteluaan sangen mystisessä ja synkretistisessä valossa esittelevän esipuheen. Kirjalla on sama nimi kuin Nietzschen paremmin tunnetulla teoksella, mutta muuta yhteyttä Nietzscheen ei ole, vaan kirja ainakin esittää kokoavansa aitoja Zarathustran ajatuksia. Luultavasti se kuitenkin on jonkun intialaisvaikutteisen mystikkolahkon tuotosta.

Olin kuitenkin jälleen kiireinen ja pakkasen henkisesti löylynlyömä, joten jätin kirjan taas sikseen, ja palasin siihen tänään kahden sattumuksen vuoksi. Ensimmäinen niistä koski mustarastaita. Ritarihuoneen edustalla olevan lumen verhoaman pikkupuiston läpi kävellessäni tuli eteeni kuin näky japanilaisesta puhtaiden värien estetiikasta. Kaksi pikimustaa urosmustarastasta ajoi toisiaan takaa pyörien jalkojeni ympäri, ja toinen niistä laskeutui aivan eteeni parin metrin päähän, leväytti pyrstöään, ja lauloi. Lauloi! Tammikuun lopulla.

Toinen sattumus koski historioitsijaystävää, joka samana päivänä ilmoitti paraikaa juovansa inkivääriteetä ja tutkivansa kirjastossa zarathustralaisten rituaaleja. Tämä toi mieleeni kysymyksen siitä, onko Avestaa, zarathustralaisten pyhää kirjaa ja ensimmäisen monoteistisen kirjauskonnon "raamattua", missään saatavilla suomeksi, jotta pystyisin vertailemaan sitä toisaalta uneeni ja toisaalta tarkistamaan missä määrin intialainen kirjaseni vastaa todellista Avestaa.

Kotiin palattuani otin taas kirjasen esille ja avasin sen satunnaisesta kohdasta. Kuten joskus teen, kokeilin, mitä sieltä tulisi ensimmäisenä, ja tulos oli seuraava jae:

Kun poislähdön aika lähestyy, pojan olemassaolo antaa uuden jatkoajan elämälle.

Toisella yrityksellä vastaavanlaisella satunnaisavauksella eteen tuli seuraava jae:

Parempi on kuolla kunniassa, itsekunnioitus vaurioitumattomana, kuin elää häpeässä sen menettäneenä.

Ja kolmannella yrityksellä seuraava:

Surut ja kärsimykset, koettelemukset ja ahdistukset, ovat suuria kurinpitäjiä, jotka johtavat hengellisen valaistuksen lähteille.

Asiayhteyden tultua näin harvinaisen selväksi, vietin jonkin aikaa perehtyen muihin asioihin, kunnes ryhdyin kirjoittamaan tätä blogimerkintää, ja otin kirjasen taas käteeni, avasin sen, ja sain eteeni täsmälleen saman jakeen lähdön lähestymisestä ja pojan olemassaolosta kuin ensimmäisellä yrittämällä. Kyseessä on varmaan aukeama, joka kirjan nidonnasta johtuen aukeaa todennäköisemmin kuin toiset, mutta silti.

Voi hyvin olla, että ehdin käymään Induksen alkulähteille vielä ennen kuluvan vuoden loppua, johon kaikenlaiset intialaiset liikkeet samoin kuin mayojen kalenteri väitetysti sijoittavat yhden maailmansyklin lopun ja uuden aikakauden alkamisen. Pienikin nettiselaus osoittaa new age -liikkeiden riehaantuneen asiasta ja kaikesta siihen liittyvästä symboliikasta. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa sellaisista hahmoista kuin madame Blavatzky, Carlos Castañeda jne. on varsin aukottomasti osoitettu huijareiksi.

En muutenkaan usko, että ihmisten kannattaa etsiä opastusta elämäänsä ennustajilta ja selvännäkijöiltä. Minua ärsyttää suuresti se, että minua lähes päivittäin pyydetään käytännössä ennustamaan ja profetoimaan, kun taas historiaan pohjaava analyysi, toimijoiden taustojen arviointi ja muu sellainen, missä olisi järkeä, on niin kauhean eilispäivää eikä kiinnosta ketään. Kaikki sen sijaan kysyvät, mitä tulee tapahtumaan Iranissa, kuka voittaa ne-ja-ne vaalit, mitä taloudessa tapahtuu ja entäs Venäjä. Ihan kuin tietäisin.

Menneisyyttä voimme tutkia, nykyisyyttä havainnoida, mutta tulevaisuutta vain arvailla. Siksi menneisyyteen kannattaa suhtautua vilpittömällä totuuden etsimisellä, nykyisyyteen tarkalla havainnoinnilla, kun taas tulevaisuuteen kannattaa suhtautua lähinnä uteliaalla mielenkiinnolla. Samalla kannattaa muistaa, että tulevaisuus on näistä se, mihin voimme itse vaikuttaa, joten keskittykäämme vaikuttamaan tulevaisuuteen ja ottamaan menneisyys sen sijaan niin totena kuin pystymme sen esiin penkomaan. Ikävä kyllä monet tekevät päinvastoin, yrittävät ennustaa tulevan todeksi ja sen sijaan vääristelevät historiaa ja nykyhetken tulkintaa sopimaan ennustukseensa.

Ihmiset, jotka minulta kyselevät ennustuksia, saavat minut ymmärtämään ennustajina esiintyviä henkilöitä ja sitä miksi he usein päätyvät huijaamaan: Kuinka helppoa olisikaan antaa vaikutelma, että minulla on jotain salattua tietoa - tulipa se sitten unista, näkyjen näkemisestä, pyhistä kirjoituksista, huippusalaisista neuvonpidoista suurten viisasten kanssa tai nimettömiksi jääviltä informanteilta. Kunhan se on jotenkin mystifioitua ja kunhan sanon sen henkilön persoonaan sopivalla karismaattisuudella: insinöörille insinöörikielellä, sotilaalle sotilastermein, uskovaiselle pyhällä paatoksella ja nuorisoaktivistille katu-uskottavalla sarkasmilla. Syötettävä asia pitää tarjoilla muutamilla sellaisilla mausteilla, joita kukin haluaa kuulla - kunhan ne ovat mukana täkyinä, mikä tahansa menee läpi siinä sivussa. Useimmat ihmiset uskovat sen mukaan miten sanotaan eikä mitä sanotaan. Ja se on pelottavaa.

Niinpä luulen, että myös Zarathustran uni saa jäädä muistikirjani kätköihin ja jaettavaksi vain niiden kanssa, joilla viisaus on sellaisen tutkimiseen, mitä tutkimattomista korpimaista suurin, ihmismieli, voi tuottaa. Tuotos on nimittäin osin sellaista tekstiä, että vaikka itse selittäisin sen kumpuavan maailman tietoa, tuskaa ja salaisuuksia täyteen ahdetusta mielestäni eikä mistään ihmeellisiltä astraalitasoilta, joku tuntematon lukija jossain voisi kuitenkin ottaa ja sekoittaa sillä päänsä, enkä sitä vastuuta halua ottaa.

Arabiliiton kevät

2012-01-28T23:15:00.003+02:00

Taas pari viikkoa on vierähtänyt. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros meni, ja Niinistön haastajaksi toiselle kierrokselle tuli kuin tulikin Haavisto. Väyrynen ja Soini neutraloivat toinen toisensa - jos jompikumpi olisi jättäytynyt kisasta ajoissa, Niinistön haastajaksi olisi noussut toinen heistä ja toisen kierroksen peli käyty olennaisesti erilaisilla sävyillä. Nyt olen ilahtuneena havainnut, että viimeinkin vaaliväittelyissä puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Olen jo äänestänyt toistamiseen Niinistöä. Tämä ei johdu siitä, että pitäisin Niinistöä täydellisenä tai että pitäisin Haavistoa huonona, mutta kyllä, pidän Niinistöä sopivampana Suomen tasavallan presidentin tehtävään kuin Haavistoa, joka voisi sopia paremmin vaikka ulkoministerin tehtävään. Presidentin valtaoikeudet keskittyvät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä nimitysrumbaan. Molemmissa asioissa olen iloinen tulevasta muutoksesta riippumatta siitä kumpi ehdokkaista voittaa toisen kierroksen, sillä parannusta nykyiseen poliittiseen kulttuuriin lienee joka tapauksessa luvassa.

Olin kolmen päivän reissulla Istanbulissa, jossa tapasin vanhoja tuttujani lähinnä Syyrian tilanteen merkeissä. Olin saanut suorat lennot Helsingistä Istanbuliin ja samaan pakettiin vielä edullisesti hyvän hotellin Sirkecistä aivan vanhankaupungin kupeesta. Vietin Habibin kanssa yhden pitkän illan ja yön Istiklalin ravintoloissa ja lopulta aamuyöstä vahingossa löytämässämme boheemibaarissa, jossa oli jordanialainen baarimies ja puhuttiin Lähi-idän politiikkaa.

Istanbulin jälkeen menin Tukholmaan, jossa puitiin lähinnä Afrikan sarvea. Sielläkin Turkki on nostanut profiiliaan huomattavasti, avaten Mogadishuun niin suurlähetystön, kehitysyhteistyötoimiston kuin firmojenkin investointeja, ja käyttäen Somalian avustamiseen satoja miljoonia euroja. Toisin kuin eurooppalaiset, jotka kuluttavat rahansa lähinnä kallispalkkaisten länsimaalaisten puuhailuun Nairobissa sekä ilmaisen rahan jakamiseen parempiosaisille somaleille, turkkilaiset ovat käärineet hihansa ja ajelevat ilman aseistettuja vartijoita pitkin Somalian syrjäseutuja.

Kaikki tapaamamme somalit kertoivat meille arvostavansa turkkilaisten touhuja enemmän kuin Nairobin rahasirkusta. Muutamat toivoivat jopa Turkin lähettävän Somaliaan joukkoja, koska paikalliset eivät lainkaan luota etiopialaisiin, kenialaisiin ja ugandalaisiin "miehittäjiin", joiden kerrotaan ryöstelevän, raiskaavan ja öykkäröivän.

Arabikevät tuntuu vakuuttaneen Turkin siitä, että sen on oltava oikealla puolella historiaa. Mikä vielä parempaa, sama mieliala tuntuu vallitsevan myös useimpien arabimaiden johdoissa. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Arabiliitosta on tullut oikeasti relevantti alueellinen järjestö, jolla on aktiivinen rooli arabimaailman politiikan ja turvallisuuden suhteen. Alkutekijöissä oleva ja hapuilevan varovainen vielä, mutta nyt viimein oleellinen.

Ensimmäiseksi tämä nähtiin Libyan kohdalla, jossa Arabiliiton pyyntö saada Libyaan kansainvälinen interventio ratkaisi pelin Libyan opposition ja kansan hyväksi Qaddafin julmaa diktatuuria vastaan. Syyria ja Algeria nikottelivat, mutta jäivät yksin. Vaikka Libyan vapauttivatkin ensisijaisesti libyalaiset, se ei olisi ollut mahdollista ilman Naton sotilaallista tukea ja Qaddafin raskaan aseylivoiman möyhentämistä.

Seuraavaksi Jemenin kohdalla Arabiliitto loi ratkaisuehdotuksen, jossa presidentti Saleh painostettiin luovuttamaan valtansa varapresidentille ja aloittamaan poliittinen neuvotteluprosessi. Arabiliiton päätökselle saatiin YK:n siunaus. Syyrian kohdalla yritetään nyt samaa ja Arabiliitto alkaa olla lopullisesti kypsynyt Assadin verilöylyyn omaa kansaansa vastaan.

Arabiliiton poliittinen yhtenäisyys oli vuosikymmenten ajan fiktio, jonka ainoaksi sisällöksi jäi vastustaa kaikkea status quon muuttamista sekä esittää verbaalisesti mahtipontisia mutta sisällöllisesti tyhjiä julistuksia Palestiinasta, ilman että mitään todellisuudessa tehtiin palestiinalaisten hyväksi. Tilanne alkoi muuttua monien arabimaiden uudistumisen myötä 1990-luvulla, kunnes lopulta 2000-luvulla ja Saddamin syrjäyttämisen jälkeen Arabiliitosta olisi voinutkin alkaa tulla EU:n kaltainen relevantti yhteisö, elleivät Qaddafin Libya ja Assadin Syyria olisi olleet tiellä.

Qaddafin Libya on nyt kukistettu ja Assadin Syyria horjuu. Syyria on viimeinen Iranin valtiollinen liittolainen arabimaailmassa. Sen muut liittolaiset, Hizbullah, Hamas, Mahdiarmeija jne. ovat vain aseellisia taisteluryhmiä, joiden voima kumpuaa Iranin ja Syyrian toimittamasta aseistuksesta ja erikoisoperationaalisesta tuesta. Jos Assadin hallinto Syyriassa kaatuu, Iran menettää otteensa arabimaailmasta, millä on dramaattisen myönteisiä vaikutuksia koko alueen geopolitiikkaan. Algeria on jo löytänyt pragmaattisen lähestymistavan. Se on joutunut avaamaan ovet monipuoluejärjestelmälle ja luopunut Assadin puolustamisesta Arabiliitossa. Irakin ja Libanonin sisäiset olot rauhoittuisivat huomattavasti jos Iranin ja Syyrian liittolaiset menettävät ulkomaisen selkänojansa.

Koska myös Kiina suhtautuu tilanteeseen ensisijaisesti taloudellisista näkökohdista käsin, ovat Iran ja Venäjä nyt jäämässä yksin Syyrian diktatuurin ja Lähi-idän autoritäärisen status quon puolustajiksi sekä arabikevään vihollisiksi. Ne pyrkivät epätoivoisesti siirtämään peliä Syyriasta johonkin muualle ja ryhtynevät sitä tarkoitusta varten vielä yllättäviinkin vetoihin, kuten provokaatioihin tai terrori-iskuihin. Myös umpikujassa olevaa Palestiinaa yritetään tuputtaa esteeksi Syyrian muutoksen tielle.

Jos arabikeväästä alkanut kehitys johtaa siihen, että Arabiliitosta tulee merkittävä alueellinen toimija, alueen valtioiden poliittinen ja taloudellinen integraatio voisi hyvinkin ottaa mallia EU:sta. Tämä voisi myös tuoda aivan uudenlaista vakautta ja pariteettia Välimeren alueelle. Arabimaiden ulkopuolisista merkittävistä valtioista alueella Turkki suhtautuisi tällaiseen todennäköisesti myönteisesti, Israel ja Iran taas kielteisesti.

Asia voisi kuitenkin merkittävästi muuttua jos Iranissa oppositio onnistuisi kumoamaan islamistiregiimin vallasta. Iran on 76 miljoonan asukasluvultaan samaa kokoluokkaa kuin Turkki ja Egypti. Sillä on nuorekas, kulttuurisesti itsetietoinen ja varsin hyvin koulutettu väestö, sekä valtava historiallinen ja kulttuurinen potentiaali yhtenä Euraasian perinteisistä suurvalloista. Esteenä Iranin kehityksen tiellä onkin lähinnä vuodesta 1979 vallassa ollut islamistinen hallinto, joka on erittäin epäsuosittu varsinkin nuoren koulutetun kaupunkiväestön keskuudessa.

Myös Israel on kysymysmerkki. Jo jonkin aikaa jatkunut fanaattisuuteen taipuvainen oikeistosuuntaus on käytännössä tuhonnut Israelin välit entiseen läheisimpään alueelliseen liittolaiseensa Turkkiin, menettänyt ainakin toistaiseksi pelin Egyptissä ja kovaa vauhtia vieraannuttamassa myös Jordanian. Se on keskittynyt sumeilemattoman islamofobisen, arabimaiden ja Turkin vastaisen propagandan levittämiseen Euroopassa ja Amerikassa, sen sijaan että olisi pyrkinyt yhteenkään olemassaoloaan ympäröiville kansoille perustelevaan sydänten ja mielten kampanjaan.

Se on värvännyt väärän lipun taktiikalla terroristeja - kommunistista PKK:ta ja sunni-islamistista Jundullahia myöten - johtaen kasvavaan ärtymykseen myös Yhdysvalloissa, jonka tuesta Israel on syvästi riippuvainen. Se on jatkanut palestiinalaispolitiikassaan maan ja kredibiliteetin ryöstämistä Fatahilta, kun taas Hamasia on epäsuorasti oikeastaan autettu mm. Gazan saarron ja syyrialaismyönteisen geopolitiikan avulla. Näillä näkymin Israelin aluepolitiikka jatkaa kyynistä hajottamisen ja hallitsemisen strategiaa, kylväen epävakautta pikemminkin kuin vakautta. On vaikea nähdä kuinka se palvelisi juutalaisvaltion tulevaisuutta muuttuvassa ja kehittyvässä Lähi-idässä.

Maailmanennusteita 2012

2012-01-12T18:01:00.001+02:00

Lupailin edellisessä kirjoituksessa, että palaisin vielä ennustuksiin maailmanpolitiikan suhteen. Nyt on hyvä aika tehdä niin, sillä kävin suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni ja äänestämässä ehdokastani Sauli Niinistöä presidentiksi. Uskon pääseväni äänestämään häntä vielä toistamiseen. Sen sijaan minusta alkaa tuntua, että hänen todennäköinen toisen kierroksen vastaehdokkaansa Väyrynen on ulkoavaruudesta ihmisruumiiseen siirtynyt reptiliaani. Liskot tuijottavat tietyllä tavalla ja osaavat luoda nahkansa. On myös mahdollista, että Keskustalla on jossain Lapissa jalasmökiksi naamioitu salainen laboratorio, jossa epäonnistuneiden kekkoskokeiden jälkeen on onnistuttu kloonaamaan väyrysiä tulevillekin sukupolville.

Tämä vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen, suurten mahdollisuuksien ja uhkien vuosi. Suurvaltapolitiikassa tulee tapahtumaan paljon ainakin Yhdysvalloissa, Venäjällä, Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja ehkä myös Kiinan ympärillä Tyynenmeren-Aasiassa.

Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät ja paraikaa republikaanien taisto Obaman haastajasta sakenee, kun osa ehdokkaista jo pudottautuu pois. Massachusettsin konservatiivinen kuvernööri Mitt Romney on voittanut Iowan ja New Hampshiren esivaalit. Hänen pääsemisensä presidentiksi asti olisi amerikkalaisenkin uskonnollisen suvaitsevaisuuden mittapuulla merkittävä tapahtuma, sillä Romney on mormoni ja siten monen fundamentalistikristityn mielestä kerettiläinen. Hänen niskaansa hönkii libertaristinen pasifisti Ron Paul, joka edustaisi hyvin suurta muutosta jo läpi sodanjälkeisen ajan valtiota ja suurvalta-asemaa paisuttaneisiin presidentteihin.

Sitä luulisi, että juuri nyt elettäisiin aikaa, jolloin Paulin kaltaisella periaatteiden miehellä voisi olla mahdollisuuksia, kun talous pitkästä aikaa on ihmisten mielissä paljon keskeisemmällä sijalla kuin terroristit, armeija tai Israel. On eri asia kuinka hänen edustamansa isolationismi käytännössä vaikuttaisi Yhdysvaltain suurvalta-asemaan, koska Yhdysvalloista on yhä paljon kiinni vapaan maailman puolustamisessa. Eurooppa, Japani, Etelä-Korea ja muut sekalaiset vapaan maailman maat ovat nyt jos mahdollista vieläkin vähemmän valmiita vapauden ja demokratian puolustamiseen kuin aiempina aikoina. Yhdysvaltain yleinen vetäytyminen siis pelaa helposti ainoastaan Venäjän, Kiinan ja Iranin pusseihin. Paulin lisäksi Romneyn perässä on myös täysin päinvastainen tapaus, katolinen kristilliskonservatiivi Rick Santorum, jonka mielestä palestiinalaisalueet kuuluvat Israeliin.

Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. Suomessa toimivista eturivin Venäjän-tutkijoista Arto Luukkanen on ennustanut järjestelmän muutosta, kun taas Arkadi Mošes on sitä mieltä, että Putin valitaan vaikka väkisin vielä kahdeksitoista vuodeksi eteenpäin johtajaksi. Luukkaselle pisteet myös siitä, että hän lähes ainoana asiantuntijana nosti presidentinvaalien keskusteluun sen asian, joka Suomen presidentin aseman ja valtaoikeuksien kannalta on hänen keskeisin haasteensa: Venäjän-suhteet. Lipposen koneiston primitiivireaktio Luukkasen asialliseen puheenvuoroon kertoi kalikan kalahtaneen, ja taisi paitsi osua myös upota, sillä Lipposen kannatuskäyrä putosi kuin lehmän häntä.

Sekä Luukkanen että Mošes ovat kuitenkin sitä mieltä, että džinni on tullut ulos pullosta eikä sitä ihan helpolla saa sinne takaisin, vaikka salainen poliisi hallitsisi kaikkia valtion instituutioita, suuryrityksiä ja mediaa. Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.

Arabikevät ei ole edelleenkään päättynyt, vaan jatkuu kaduilla sekä Syyriassa että Jemenissä. Marokossa ja Tunisiassa uudistukset näyttävät vakiintuvan kohti tasapainoista demokratiaa, vaikka kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään vielä voi tehdä Tunisiastakaan. Algeriassa vallankumous ei jostain syystä ole ottanut tuulta alleen, vaikka maa on pian jäämässä Pohjois-Afrikan viimeiseksi yksipuoluediktatuuriksi. Libya on toipunut humanitäärisestä kriisistä mutta poliittinen kriisi on vasta alkamassa, kun uusi järjestelmä rakennetaan aivan puhtaalle pöydälle.

Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään. Toisaalta islamistit ovat hajoamassa riitaisiin leireihin, kun salafilaiset saivat yllättävän suuren äänisaaliin ja Muslimiveljeskunnassa on hyvinkin eriäviä näkemyksiä politiikan tekemisen keinoista, suhteista sotilashallintoon ja sellaisista pikku asioista kuin ulkopolitiikka.

Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi. Syyrian oppositio jakautuu osapuilleen kuuteen kuppikuntaan: kahteen eri neuvostoon, entisiin ba’athisteihin, vapaiden sotilaiden liikkeeseen, kurdeihin ja kaduilla mieltään osoittavaan epäpoliittiseen nuorisoon, jota ulkomaailmassa edustaa virtuaalinen eskadroona nettiaktivisteja, transfyysisiä avattaria ja peilitalon jatkuvassa liikkeessä olevia spontaaneja verkostoja, jotka liukenevat eetteriin kuin vesi salaisen poliisin ja sen soluttautujien kourista.

Maanpaossa pitkään olleiden vanhempien sukupolvien aktivistit ovat nuorten silmissä pyrkyreitä, joita kiinnostavat diplomaattinen pönötys, länsimaiset rahahanat ja tulevan hallinnon suojavirkojen jakeleminen etukäteen. Lisäksi heihin ei täysin luoteta. Jokainen yli 25-vuotias on voinut kompromettoitua yhteyksistä entisiin ja nykyisiin ba’athisteihin, salaiseen poliisiin, ulkomaisiin tiedustelupalveluihin ja korruptoituneisiin liikemiehiin, koska niin diktatuuri toimii, että kukaan ei pärjää ilman että käyttää jossain vaiheessa korruptiosuhteita. Kun niitä kerran joutuu käyttämään esimerkiksi jonkin byrokraattisen luvan saamiseksi tai sukulaisen pelastamiseksi kidutussellistä, tulee helposti antaneeksi Mordorin kätyreille ruuveja myöhempään kiristykseen. Siksi moni syyrialainen esiintyy ulkomailla vähintään hieman toisella nimellä kuin kotimaassa.

Monet ovat hämmästelleet sitä, miksi Iran uhoaa uhoamistaan, ikään kuin se tahallisesti yrittäisi provosoida Israelia ja Yhdysvaltoja sotilaalliseen interventioon. Luulen, että sitä se juuri yrittääkin. Ahmadinejadin hallinto on omassa maassaan erittäin epäsuosittu ja Syyrian hallinnon kukistuminen kansannousussa herpaannuttaisi Sarumanin otteen lopuistakin arabiliittolaisistaan, lähinnä Libanonissa (Hizbullah), Palestiinassa (Hamas), Irakissa (šiialaiset islamistit) ja myös Egyptin ja Jordanian Muslimiveljeskuntien syyrialaismielisillä laidoilla. Kärmekieli sihisee ja sähisee nyt siksi, että Saruman tarvitsee epätoivoisesti pientä ja maailmalla epäsuosittua länsimaista interventiota, joka ei kuitenkaan riittäisi islamistihallinnon kumoamiseen.

Ydinaseen valmistumisella ja pienellä mutta huonosti toimivalla interventiolla olisi jotakuinkin samat vaikutukset: Iranin hallinto siirtyisi Venäjän takuiden alle, länsimaat joutuisivat vetäytymään laajalti Lähi-idästä Pakistaniin ulottuvalla vyöhykkeellä, vihreä vallankumous tuhottaisiin ja arabikevät pysäytettäisiin. Venäjän ja Kiinan asema vahvistuisi samoin kuin niiden liittolaisena toimivan Iranin nykyhallinnon. Juuri tähän nämä pelurit todennäköisesti tällä hetkellä tähtäävät, laskien, että Israelin ja Yhdysvaltain rahkeet ja poliittinen tahto eivät riittäisi kyllin koviin toimiin Irania vastaan. Samalla peli pyritään siirtämään Syyriasta, jossa se on käynyt Mordorin ja Sarumanin kannalta vaaralliseksi, Persianlahdelle ja Pakistaniin, joissa voidaan uhata suoraan länsimaiden elintärkeitä energia- ja turvallisuusintressejä.

Ennustan siis että Iranin aggressiivisuus tulee herättämään paljon huolta ja huomiota vähintäänkin koko sen ajan kun Yhdysvaltoja hallitsevat presidentinvaalikampanja sekä maailmanlaajuinen vetäytymisvimma. Iran pyrkii ekspansioon juuri nyt, koska se itse asiassa on heikompi kuin pitkiin aikoihin. Arabikevään jatkeeksi vihreä vallankumous olisi voinut onnistuakin, joten imperiumin vastaisku pyrkii hinnalla millä hyvänsä pysäyttämään arabikevään. Venäjän valkonauhaliike on tässä mielessä avainasemassa, koska mikäli Venäjä joutuukin keskittymään sisäisiin asioihinsa, Iranille jää jäljelle härski ja aggressiivinen bluffi – ja suunnaton riskinotto. On todettava, että maa on toistuvasti sellaiseen ryhtynyt ja siitä hyvin pienin kolhuin selvinnyt.

Pakistanin vajoaminen kaaokseen voi tänä vuonna olla merkittävämpi uhka kuin kaikkina niinä aiempina vuosina, joina sitä on manattu kuin sutta Aisopoksen sadussa. Yhdysvallat on Irakin jälkeen vetäytymässä myös Afganistanista eikä Talibanin sotilaalliseen murskaamiseen enää pyritä. Tämä merkitsee tappiota niille voimille Pakistanissa, jotka ovat argumentoineet Talibanin olevan rasite ja suurempi uhka kuin maan perinteiset geopoliittiset viholliset Intiassa, Iranissa ja Afganistanissa, jotka nyt koordinoivat toimintaansa Pakistania vastaan yhä avoimemmin. Obaman hallinto on ulkoministerinsä johdolla jatkanut tämän aviomiehen presidenttikauden melko yksisilmäistä politiikkaa Etelä-Aasiassa, mikä on johtanut mittaviin tappioihin ja vetäytymiseen Pakistanissa. Pakistan tulee tukeutumaan saarrettuna yhä enemmän viimeiseen liittolaiseensa, Kiinaan. Tämä saattaa toisaalta lisätä geopoliittisia jännitteitä Kiinan ja Venäjän välille. Ei kuitenkaan niin paljon että ne luopuisivat pitämästä länsimaita ja demokraattisia vallankumouksia ensisijaisesti torjuttavina vihollisinaan. Molotovin-Ribbentropin yhteisymmärrys murtuu vasta kun välistä loppuu jaettava.

Yhdysvallat joutuu yhä enemmän myös sen tosiasian eteen, että vasemmistodiktatuurien määrä Latinalaisessa Amerikassa on sen kuin lisääntynyt, kun taas kaaos lisääntynyt Meksikossa ja nyt uudelleen Kolumbiassakin. Iran ja Kiina vahvistavat asemiaan Venezuelan ystävällisellä myötävaikutuksella. Tämä ilmansuunta tulee sitomaan Yhdysvaltojen huomiota pois Euraasiasta.

Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.

Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. Kaikki nöböt säntäilevät ensin sinne tänne vähän päämäärättömän näköisesti, mutta tosipaikan tullen toimivat sittenkin oikeansuuntaisesti, koska heillä, heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on tulevaisuus, josta pitää kantaa huolta. Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.

Uuden vuoden ennustukset

2012-01-04T17:15:00.001+02:00

Vilkaisin vuosi sitten 10. tammikuuta 2011 kirjoittamaani blogikirjoitusta, joka oli pahaenteisesti otsikoitu Lopun ajat. Toisin kuin edellisvuosina, en näemmä ollutkaan esittänyt siinä pitkälle meneviä ennusteita maailmanpolitiikan suhteen. Sen sijaan haarukoin siitä kaksi Suomen yhteiskuntaa koskevaa ennustetta, jotka esitin edellisvuoden osalle.

Ensinnäkin, ennakoin persujen jytkyn oikein, samoin kuin sen vaikutuksen Suomea pitkään hallinneiden kolmen puolueen triumviraattiin. Verrattuna ennusteisiini Kokoomus ja SDP menettivät kuitenkin asemiaan persuille vähemmän kuin olin epäillyt, ja vastaavasti Keskustan tappio oli musertavampi kuin olin osannut odottaa. Näin ollen persujen jytky valui sikäli hukkaan, että he jättäytyivät populistisesti oppositioon vastuuta välttelemään ja keskittyivät sittemmin mölinään ja meuhkaamiseen.

Aiempien vuosien tavoin maalailin myös uhkakuvia yhteiskunnallisen polarisaation syvenemisestä ja taustalla kohoavasta pimeästä fasismin varjosta. Vuotta myöhemmin pelkään pahoin olleeni oikeassa. Kirjoitin vuosi sitten seuraavaa:

”Muu poliittinen tilanne tuntuu menevän kohti polarisaatiota, jossa laiva keikkuu ulapalla Skyllan ja Kharybdiksen ammottavien kitojen välissä. … Yhteistä suvaitsevaistolle ja suvaitsemattomille on, että he yrittävät kilvan tuhota avoimen yhteiskunnan perusteita. He uskovat yhteen ja ainoaan totuuteen – omaansa – ja haluavat vaientaa muut. Keinot ovat lukemattomat: sensuuri, holhous, rasismi, liioitellut turvatoimet ja yleinen hysteria.”

Vuosi sitten kiinnitin paljon huomiota rasismin ja islamofobian jyrkkään nousuun Suomessa, jonka havaitsin palatessani vuonna 2008 vuosikausien ulkomailla asumisen jälkeen Suomeen. Ongelma tuntuu vain lisääntyneen jytkyn jälkeen, kun roskaväki on saanut itsetunnolleen kohotusta ja alkanut uskoa, että Soinista tulee presidentti, Suomesta persujen yksipuoluevaltio ja sitten aletaan muiluttaa suviksia, mokuttajia ja kukkiksia sekä tietysti karkotetaan vääränväriset ja vääräuskoiset ulkomaalaiset, kriminalisoidaan islam, julistetaan kaikki afrikkalaiset raiskaajiksi, kielletään ruotsin kielen julkinen puhuminen ja kärrätään vihreät ja mystinen ”eliitti” Ahvenanmaalle. Kyllä kansa tietää. Tätä varmaa tietoaan ”kansa” on sitten pitkin viime vuotta örissyt kaduilla, kaupoissa, raitiovaunuissa ja kapakoissa, internetistä puhumattakaan. Hommafoorumin oksennukset tukkivat kaikki kansan mielipideviemärit sanomalehtien nettisivujen kommenttiosioista keskustelufoorumeihin.

Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.

Kiinnitin vuosi sitten huomiota myös toiselta taholta tulevaan uhkaan eli niihin, jotka ovat käyttäneet rasistista vihanlietsontaa keppihevosenaan edistääkseen netin sensurointia ja valvontaa, kieltääkseen yksityisen aseenomistuksen ja vaatien lisää sääntelyä, valvontaa ja hierarkkisuutta kaikille aloille. Kaikki tällainen murentaa sen avoimen yhteiskunnan perustuksia, joista myös suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus kumpuavat. Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus eivät nimittäin koskaan voi kukoistaa muunlaisessa kuin vapaassa yhteiskunnassa, jossa perusarvoihin kuuluu se, että toiset ihmiset jätetään rauhaan ja heidän annetaan elää, vaikka he olisivat erivärisiä, eriuskoisia tai eri mieltä politiikasta.

Alkuvuotta 2012 tulevat hallitsemaan presidentinvaalit ja seuraavaksi ovat vuorossa kunnallisvaalit. Minun ennusteeni presidentinvaaleihin on se, että tulee kaksi kierrosta, ja riippuu ensimmäisen kierroksen tuloksesta, voittaako Niinistö odotetusti vai äänestääkö kansa hänen vastaehdokastaan. Käytännössä uskon, että vastaehdokkaista ainoastaan kaksi voisi kaataa Niinistön, ja he eivät onneksi välttämättä ole ensimmäisen kierroksen suosituimpia. Kyseessä ovat molemmat ”idän” ehdokkaat, Väyrynen ja Lipponen. Kun toisen kierroksen tilanne voi mennä yllättävänkin tiukaksi, en hämmästyisi, vaikka Venäjä yrittäisi tavalla tai toisella vaikuttaa presidentinvaalien tulokseen Väyrysen tai Lipposen hyväksi.

Toisaalta Soini ja toisaalta Haavisto olisivat mielenkiintoisia vastaehdokkaita Niinistölle. He olisivat selvästi vastaehdokkaita ”vanhalle” kolmen puolueen valtajärjestelmälle, mutta täysin eri lähtökohdista. Soini villitsee kyllä oman vankan kannattajakuntansa, mutta minun on vaikea uskoa, että se parhaimmillaankaan nousisi yli kolmannekseen kansakunnan äänistä. Se merkitsee, että Soinilla on yhä hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle, mutta tuskin mahdollisuuksia selättää Niinistö. Haavisto taas on vaalien yllättäjä, jossa on selvästi valtiomiesainesta, ja jonka mielelläni näkisin toisella kierroksella, mutta samoin kuin Soinin kohdalla, vaalimatematiikka ei todennäköisesti mahdollista hänen voittoaan, koska pois putoavien Soinin ja Väyrysen kannattajien on vaikea kuvitella äänestävän häntä.

Sen sijaan jos Väyrynen onnistuisi selättämään Soinin tai jos Lipponen onnistuisi kokoamaan taakseen kaikki vasemmistolaisittain motivoituneet äänestäjät ja nousemaan Soinin, Väyrysen ja Haaviston ohi jollain yllätystempulla, näillä kahdella olisi vaalimatematiikan vuoksi mahdollisuudet Niinistöä vastaan. Asia on nimittäin sillä lailla, että toinen kierros pelataan aivan eri säännöillä kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kierroksella ihmiset äänestävät suosikkiaan ehdokkaiden joukosta, toisella taas inhokkiaan vastaan. Näin ollen ratkaisevaa toisella kierroksella on se, kuka perii kenenkin pois pudonneen ehdokkaan äänet.

Jos Niinistöä vastassa olisi Soini, hän perisi Väyrysen äänet, osan Essayahin äänistä ja ehkä osan Lipposen äänistä, mutta on vaikea kuvitella hänen saavan Haaviston, Biaudet’n tai Arhinmäen ääniä. Jos taas Niinistöä vastassa olisi Väyrynen, hän perisi Soinin ja Arhinmäen äänet, osan Lipposen äänistä, mutta tuskin Haaviston tai Biaudet’n kannattajia. Jos vasemmisto yllättäisi nostamalla sittenkin Lipposen toiselle kierrokselle, hän saisi epäilemättä paljon omaa kannatustaan suuremman äänisaaliin kaikilta niiltä, jotka periaatteesta aina äänestävät vasemmistolaisempaa ehdokasta. Niinpä uskonkin, että Lipposella olisi parhaat mahdollisuudet Niinistön lyömiseen, sillä hän saisi laimennetulla niinistöläisyydellään ja suuremmalla änkyräisyydellään myös Soinin ja Väyrysen äänet, kun taas Soini tai Väyrynen ei saisi suurinta osaa Lipposen äänistä.

Jos Niinistöä vastaan olisi Haavisto, hän voisi kerätä laajalti nuorten, naisten ja pienpuolueiden kannattajien ääniä, mutta tosiasia on, että Suomen vaalit ratkaistaan eläkeläisten äänillä, ja nämä äänestäjät ovat erittäin konservatiivisia. En usko, että tämä äänestäjäkunta edelleenkään on kypsä kolmen suuren puolueen ulkopuolelta tulevalle presidentille. Haaviston, Biaudet’n ja Arhinmäen äänestäjien kannattaisikin tässä vaiheessa keskittää äänensä Haavistolle siinä toivossa, että tämä ohittaisi Soinin ja Väyrysen. Toisaalta Biaudet’n ja Essayahin äänestäjien kannattaisi ehkä keskittää äänensä Niinistölle siinä toivossa, että toista kierrosta ei tarvittaisi eikä siten otettaisi sitä riskiä, että presidentiksi sittenkin tulisi Väyrynen tai Soini.

Ennusteeni on, että Niinistö voittaa ensimmäisen kierroksen selvästi mutta tulee toinen kierros, ja sillä kierroksella Niinistö tulee olemaan helisemässä. Hän saattaa hyvin senkin voittaa, mutta erityisesti Lipponen tai Väyrynen tuottaisi toisella kierroksella erittäin vaarallisen vastuksen. Niinistön voitto tietäisi vastuullisempaa ja arvovaltaisempaa johtajuutta isänmaan politiikkaan. Hän olisi Suomen kansan kaipaama presidentillinen presidentti, ja keskittyisi myös epäilemättä presidentin tehtävien kannalta keskeisimpiin asioihin: asiantuntevan maltilliseen ulkopolitiikkaan ja isänmaalliseen arvojohtamiseen puoluepolitikoinnin yläpuolella. Muutos viimeiseen vuosikymmeneen olisi varmasti suurelle osalle kansaa tervetullut. Niinistön konservatiivisuutta eivät ohjaa populistinen öyhötys tai YYA-henkinen änkyröinti, vaan länsimainen arvokkuus ja porvariston hillitty charmi.

Tässä ajassa, jossa Eurooppa elää, Lipposen tai Väyrysen voitto sen sijaan merkitsisi erittäin vaarallista aikaa Suomen asemalle suvereenina valtiona, jonka taloudellinen selkäranka ei ainakaan vielä ole taittunut, vaikka vaarallisesti onkin taipunut. Soini presidenttinä voisi olla vielä vaarallisempi, mutten usko hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toista kierrosta. Myöskään Haaviston voittoon en jaksa uskoa, vaikka hän voisi olla ainakin tämän kampanjan aikana nähdyn perusteella ihan kelpo presidentti. Väistämätön irvailu seksuaalisesta suuntautumisesta ei kompromettoi valtionpäämiestä hänen päätehtävissään yhtä paljon kuin toimiminen vieraan valtion etujen ajajana, edesvastuuton velanotto tai vaarallinen etääntyminen Suomen luonnollisesta länsimaisesta viiteryhmästä.

Kunnallisvaaleissa ennustan persujen menestyvän edelleen varsin hyvin, sillä oppositioon jättäytymisen on kompensoinut taitava mediapeli, jossa persut ovat saaneet kohtuuttomasti näkyvyyttä. Koska persut ajoittain muistuttavat enemmän uskonnollista kulttia kuin demokraattista poliittista puoluetta, he eivät näytä menettäneen kannattajiaan edustajiensa perseilyihin, vaan selittelijöitä on riittänyt, huonokin julkisuus on hyvää julkisuutta, ja jo valmiiksi persuja vastustaneiden ihmisten jyrkät reaktiot näyttävät päinvastoin lujittaneen persujen nurkkakuntaista defenssiä. Heidän vastapainokseen vihreät saattavat saada nostetta Haaviston tyylikkäästä kampanjasta, vaikkei tämä voittaisikaan. Myös Keskusta saattaa Väyrysen uusitun imagon myötä koota joukkojaan hajaannuksesta, ja heille kunnallisvaalien pitäisikin olla se todellinen koitos.

Mitä ulkomaiden asioihin tulee, lukijan kannattaa lukea ennusteeni vuodelle 2010, jossa keskityin Euroopan, arabimaiden, Turkin, Venäjän ja Iranin asioihin. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä erillinen ennuste maailmanpolitiikan suunnasta vuonna 2012.

Vetinen joulukuu

2011-12-29T16:02:00.002+02:00

Joulukuu on ollut poikkeuksellisen lämmin mutta vetinen ja tuulinen. Ensimmäisellä viikolla olin Genevessä, jossa satoi kaatamalla. Muuten olen ollut tiiviisti kotimaassa, jossa täälläkin on lähinnä satanut.

Arabikevät on saanut jatkokseen valkonauhaisen liikkeen Venäjällä, jossa koulutettu keskiluokka on viimeinkin saanut tarpeekseen Putinin ja valtapuoluetta edustavien politteknologien ja oligarkkien öykkäröinnistä. Valtapuolueen ylimielinen propaganda, presidentin ja pääministerin avoimesti osoittama kansan halveksunta sekä vaalitulosten räikeä väärentäminen käänsivät mielialat regiimiä vastaan. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun putinistiset sekurokraatit kaappasivat provokaatioiden, masinaatioiden ja Kaukasian sotien avulla vallan vuonna 1999, Venäjä näyttää olevan ottamassa jälleen edistysaskelta. Ehkä valo sittenkin kajastaa pimeyteen ja Mordoriin voi koittaa valkea joulu. Ortodoksien jouluhan on vasta tammikuun alussa.

Olisi hienoa nähdä venäläisten jälleen lunastavan paikkansa sivistyskansojen joukossa, jossa he tietysti ihmisinä ovat koko ajan olleet, mutta kärsineet siitä, että politiikan ja liike-elämän huiput on kansoitettu mafiosoilla ja sekurokraateilla, joiden barbaariset örkkiarmeijat ovat terrorisoineet venäläisiä ja siinä sivussa monia naapurikansojakin. Venäjän opposition johdossa on esiintynyt monia tunnettuja kulttuurihenkilöitä kuten suosikkikirjailijani Boris Akunin ja rokkari ja kulttuurivaikuttaja Artemi Troitski. Opposition keulakuvaksi ja sankariksi näyttää nyt nousseen bloggari Aleksei Navalnyi, jonka letkautus Jedinaja Rossijasta ”huijareiden ja varkaiden puolueena” on muodostunut valkoisen vallankumouksen tunnuslauseeksi.

Kuten arabikevään tapahtumissa, myös Venäjällä korruptio ja vallanpitäjien mielivalta ovat se fiksun kansan kärsivällisyyden viime kädessä tuhonnut epäkohta. Länsimaalaisten näyttää kuitenkin yhä olevan yllättävän vaikeaa ymmärtää, miksi juuri korruptio, joka aina yhdistyy autoritääristen järjestelmien harhaiseen ”vakauteen”, on niin suuri piikki kansan lihassa. Heidän on vaikea ymmärtää sitä, koska elävät itse yhteiskunnissa, joissa suurin osa korruptiosta rajoittuu ylätasolle eikä siten näy yhtä räikeänä kansalaisten jokapäiväisessä elämässä kuin Venäjällä ja useimmissa arabimaissa. Niissä kansalaisten mitta on täyttynyt siihen, että vallanpitäjät ja heidän suosikkiliikemiehensä pysäyttävät muun liikenteen ajellessaan mustissa limusiineissaan ja polkiessaan sikailuillaan ja mafiaslangillaan normi-ihmisten oikeustajua. Mitta on täyttynyt siihen, että poliisit ja tiedustelupalvelujen urkkijat, jotka muka vastaavat yhteiskunnan turvallisuudesta, ovat itse jatkuvasti suurin uhka sille turvallisuudelle – varkaita, huijareita, murhaajia. Suomalaisten on vaikea ymmärtää, koska Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Venäjä taas on yksi maailman eniten korruptoituneista maista.

Voidaan vain toivoa, että Moskovaan ja Pietariin keskittyvä liberaali oppositio onnistuisi muuttamaan Venäjän suunnan. Ikävä kyllä pahoin pelkään, että Mordor vastaa omaan tapaansa, lähettää kaduille örkkinsä, mielenosoittajia pieksevät shabihat, našistit ja molgvardijat, provokaattorit ja tankit, ja joulun valkeat nauhat värjäytyvät hurmeisiksi sankarimarttyyrien verestä.

Verinen on joulu myös Syyriassa, jossa roistohallitus pitää pilkkanaan niin Arabiliittoa kuin länsimaitakin, lahdaten syyrialaisia vallankumouksen pääkaupungissa Homsissa ja muissa osissa Syyriaa. Arabiliiton ihmisoikeustarkkailijoiden johdossa kekkuloi Sudanin pahamaineisten janjawidien perustajana kunnostautunut kenraali ja heti tarkkailijoiden saavuttua räjähti kaksi autopommia, jotka toiselle puolelle maailmaa saakka haisivat mukhabaratin provokaatioilta.

Myös Egyptissä on vuodatettu verta. Egyptissä sotilashallinto on palannut Mubarakin aikaisiin menetelmiin nuorten mielenosoittajien pieksemisessä ja demokratian halveksimisessa ja taustalla Muslimiveljeskunnan änkyrät paiskovat myhäillen kättä kenraalien kanssa. Ei ihme, että nuoret pieksemisen uhallakin palaavat yhä uudelleen Tahrir-aukiolle vaatimaan takaisin varastettua vallankumoustaan.

Loputkin Yhdysvaltain joukot vetäytyivät Irakista ja sitä juhlistaakseen paikallisten terroristien piti tietysti ensimmäiseksi räjäytellä kasa pommeja, joissa sai surmansa kymmeniä viattomia irakilaisia muslimeja. Sunnalaisen varapresidentin väitetty osuus šiialaisvastaisissa kuolemanpartioissa ja Iranin väitetty kasvava vaikutusvalta hallitusvaltaan takertuviin šiiapoliitikkoihin kiristävät kansanryhmien välejä. Kurdeillakin on vaikeaa, kun turkinkurdien kommunistinen ääriliike PKK on ryhtynyt toimimaan Syyrian ja Iranin diktatuurien käsikassarana kurdeja vastaan.

Tunisiassa ja Marokossa on mennyt vähän paremmin. Niissä parlamenttivaaleissa kohtuullisesti menestyneet maltilliset islamistit oireilevat siihen suuntaan, että islamismi ideologiana voisi olla kesytettävissä normaaliksi parlamentaariseksi vaihtoehdoksi, vaikka sen ääri-ilmiöt epäilemättä vielä pitkään aiheuttavatkin vakavaa harmia muslimimaille ja niiden liberaalimmalle koulutetulle väestölle.

Euroopassa on jatkunut talousapokalypsi ja käsittämätön suhmurointi velkojen siirtämiseksi pankkien ja nykyisten poliittisten eliittien vastuulta tulevien eurooppalaissukupolvien harteille. On sääli, että suurin osa euroskeptikoista on hörhöjä, salaliittoteoreetikkoja, äärioikeistolaisia tai -vasemmistolaisia tai muuten vain pihalla kuin lumiukot taloudesta, kun kerrankin pitäisi megafonilla ja mieluiten myös tomaattien heittämisellä tehdä selväksi, etteivät eurooppalaiset voi sulattaa ihan mitä tahansa. Mutta ei, onhan paljon helpompaa suoltaa ilmoille populistista höttöä, viitata Bilderbergiin, Rothschildeihin ja uuteen maailmanjärjestykseen kuin pakottaa nykyiset hallitukset ja pankit vastuuseen edesvastuuttomuudestaan.

Suomen presidentinvaalit ovat nurkan takana ja kaikki ehdokkaat yrittävät päästä maaliviivalle asti keskustelematta lainkaan niistä asioista, jotka itse asiassa ovat presidentin tärkeimpiä valtaoikeuksia, kuten EU:n ulkopuolinen ulkopolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja avainnimityspolitiikka. Ehdokkaiden esikunnissa tiedettäneen vanha viisaus, että Suomen vaaleja ei voi voittaa, vaan voi ainoastaan hävitä ulkopolitiikalla. Sääli, koska nyt kansalaiskeskustelusta saa sen kuvan, että presidentinvaaleissa onkin kyse eurosta, maahanmuutosta, aborteista ja homoista.

Sisäpolitiikassa ei nykyisin näytä kuluvan päivääkään ilman persujen perseilyä. Milloin vouhotetaan mamuista ja musuista, milloin muista vähemmistöistä, pöyristellään kirkollislehden pilakuvia, ryvetään marttyyreina, neuvotaan naisia synnyttämisessä ja ihmissuhteissa, ylistetään Pohjois-Korean johtajia ja toivotetaan paskaa joulua. Tälle irvokkaalle freakshowlle ei näytä olevan mitään loppua eikä rajaa eikä tässä enää tiedä pitäisikö lollottaa, vollottaa vai naamakämmentää. Persut kun tunnetusti halveksivat myös demokratiaa niin ilmeisesti heidän ihanne-Suomensa olisi impivaaralainen Pohjois-Korea, jossa edustuksellinen demokratia voitaisiin korvata mölinä-äänestyksillä. Kansa voisi mölistä Teuvon presidentiksi ja Tuksun pääministeriksi ja Hallis voisi toimia propaganda- ei kun viestintävisiirinä, jolloin koko turhan median voisi lakkauttaa ja redusoida Scriptaan ja Hommaan. Niissähän on jo kaikki totuus, eikö kansa jo tajua.

Samaan aikaan kun norjalaiset ovat poliittisesti korrektisti vaikkakin ilmeisen kyseenalaisesti julistaneet Anders Breivikin syyntakeettomaksi ilmeisen harkittuihin, vuosia valmisteltuihin ja täysin ideologisesti motivoituneisiin terroritekoihinsa, Euroopassa sattui kaksi joukkomurhaa lisää. Liègessä marokkolaissyntyinen Belgian kansalainen, shkupollimaisen taparikollisprofiilin omaava Noureddin Amrani ampui kaksi teinipoikaa (joista toinen tunisialaissyntyinen), pikkulapsen, siivoojattaren ja itsensä, ilmeisesti koska poliisit eivät tykänneet hänen hamppuviljelmistään ja asekokoelmistaan ja siveys- ja väkivaltarikoksistakin hän oli käräjillä. Firenzessä taas Breivikin italialainen aatetoveri, Eurabia-salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri ampui kaksi senegalilaista katukauppiasta ja itsensä.

Vietin vetistä joulua Pohjanmaan rannikolla ja koin myös tapaninpäivän talvimyrskyn Suomen sen hetken tuulisimmassa paikassa. Sähköt menivät aamupäiväksi ja kattopeltejä lenteli mutta huomioiden sen, kuinka pois tolaltaan Suomi taas meni pienistä säävaihteluista, aika vähällähän tuosta selvittiin. Yhteiskunta vain on muuttunut sellaiseksi, että satoipa talvella lunta tai vettä, kaikki on järkyttävää ja saa pasmat aivan sekaisin.

Pian koittaakin sitten uusivuosi ja minun on jälleen aika kaivaa esille edellisen uudenvuoden ennustukseni ja katsoa kuinka hyvin se ennakoi tämän vaiherikkaan vuoden tapahtumia, sekä luonnostella ennusteeni ilmeisen vaiherikkaalta vaikuttavalle ensi vuodelle. Lukijoille hyvää joulua ja mielenkiintoista uuttavuotta!

Merkkihenkilöitä

2011-12-02T22:57:00.002+02:00

Iltalehti ehdotti, että jos euro kaatuu ja Suomessa palataan markkaan, laitettaisiin uusiin seteleihin seuraavien modernien merkkihenkilöiden kuvat: jääkiekkoilija Mikael Granlund, kirjailijatar Sofi Oksanen, koomikko Spede Pasanen, Nokia-johtaja Jorma Ollila, kirjailijatar Tove Jansson, laulaja Kari Tapio sekä diplomaatti, presidentti ja rauhantekijä Martti Ahtisaari. Pidän itse ongelmallisena sitä, että suurin osa näistä merkkihenkilöistä on edelleen elossa eikä elossa olevien henkilöiden kuvaaminen seteleissä ole ollut oikein korrektia, vaikka Kekkosesta seteli tehtiinkin.

Historioitsija Jussi Jalonen ehdotti puolestaan blogissaan, että seteleihin kuvattaisiin valtiomies Väinö Tanner, kirjailija Kalle Päätalo, laulaja Laila Kinnunen, jääkärikenraali Aarne Sihvo, urheilija ja pesäpallon keksijä Tahko Pihkala, missi Armi Kuusela, arkkiatri Arvo Ylppö sekä näyttelijä Tauno Palo. Tässä listassa on enää yksi elossa oleva henkilö, Kuusela nimittäin.

Jos sivuutetaan ne, jotka ovat jo olleet seteleissä, ja joita Iltalehti tai Jalonen jo ehtivät ehdottaa, samoin kuin sivuutetaan entiset presidentit, ehdottaisin muutamia nimiä lisää, jotka omasta vaatimattomasta mielestäni voisivat ansaita paikkansa suomalaisuuteen tuottamillaan kontribuutioilla:

Valtiomiehistä listalle ansaitsisivat päästä ainakin Leo Mechelin ja Rudolf Holsti. Mechelin kuului Suomen kansallisen oikeustaistelun johtajiin ja perustuslaillisuuden puolustajiin sekä oli merkittävä suomalaisen liberalismin ideologi aikana, jolloin suuri osa muista oli taipuvaisia kansalliskiihkoiluun.

Holsti taas oli toimittaja, diplomaatti ja poliitikko, joka toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 1919-22 ja 1937-38. Hän kannatti reunavaltiopolitiikkaa, pohjoismaista puolueettomuutta ja edusti länsimielistä järkipolitiikkaa aikana, jolloin suuri osa kansallisesta eliitistä kallistui saksalaiseen nationalismiin. Holsti joutui saksalaismielisten hampaisiin heimosotien kritisoimisesta ja venäläismielisten pannaan Väli-Euroopan pienten maiden puolustamisesta neuvostototalitarismilta.

Sotilaista muistettavaksi esimerkiksi kelpaisi erityisesti Aksel Fredrik Airo. Ritarikenraali Airo oli sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan sotasankari, oikeamielinen isänmaanystävä, tiedustelumies ja keskeinen hahmo Suomen pitämisessä vapaana länsimaana. Hän sai Mannerheim-ristin ritarin arvon ansioistaan jatkosodassa ja kunnostautui vastarintavalmiuden organisoimisessa sodan jälkeen, siten ehkäisten neuvostoliittolaisen hegemonian toimeenpanoa Suomessa.

Yhteiskuntavaikuttajista huomiota ansaitsisivat erityisesti Uno Cygnaeus, kansakoululaitoksen isä ja pastori, sekä Tekla Hultin, ensimmäinen suomalainen naispuolinen filosofian tohtori ja naisten vapautuksen uranuurtaja Suomessa, liberaali ja aktivisti, joka toimi myös jääkäriliikkeen puolesta.

Kirjailijoista itseoikeutettuja setelihahmoja olisivat tietysti Mika Waltari, Eino Leino ja Olavi Paavolainen. Suomalaisista tutkimusmatkailijoista esimerkiksi koillisväylän löytäjä ja naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöld sekä tutkimusmatkailija, tiedemies ja diplomaatti Gustaf Ramstedt kuuluisivat suomalaisten suurmiesten galleriaan. Muista suomalaisista renessanssi-ihmisistä seteleihin voisivat sopia vaikkapa tiedemies, filosofi, tutkimusmatkailija ja uskonnonvapauden uranuurtaja Rafael Karsten sekä myöhempi suurmies, paleontologi ja muinaisaikojen lennokas kuvailija Björn Kurtén.

Kylmän sodan ajan vaikuttajista paikkansa ansaitsisivat erityisesti Georg C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila, jos ei muuten niin siksi, että he eivät elinaikanaan ehtineet saada ansaitsemaansa arvostusta, vaan tulivat selkärangattomien rienaajien pilkkaamiksi ja panettelemiksi.

Jordaniassa ja Istanbulissa

2011-11-30T07:48:00.002+02:00

Olen taas matkoilla. Istanbulin lentokentällä olin kuulevinani takaani suomenkielistä puhetta ja kun katsoin, siellä oli ryhmä sekä vaaleutensa asteelta että kasvonpiirteiltään suomalaisen näköisiä ihmisiä. Joukko ryhmittyi Rostoviin lähdössä olevalle portille, joka oli oman porttini naapurissa, ja vasta silloin kuulin tarkemmin, että he puhuivatkin tataaria. Geneettisesti suomalaiset ja Anatolian turkkilaiset lienevät varsin kaukana toisistaan, mutta Idel-Uralin alueella elävät suomalais-ugrilaiset ja turkkilais-tataarilaiset kansat ilmentävät kasvonpiirteissään läheistä geneettistä sukulaisuutta.

Turkin kielen rakenteista ja vanhimmasta sanastosta huomaa turkinsukuisten kansojen olevan alkuperältään suomalais-ugrilaisten sukulaisia myös kielellisesti. Asia olisi päivänselvä, ellei olisi ollut Venäjän ja Turkin imperiumeja, jotka sekoittivat kieliä, geenejä ja uskontoja uusiin yhdistelmiin. Nimittäin nykyturkkilaisethan ovat geneettisesti eteläisempien kansojen jälkeläisiä – turkkilaistuneita kurdeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. – mihin soppaan on heitetty Balkanin ja Kaukasian kansoja, krimintataareja, juutalaisia, arabeja ja monenlaista muuta. Vastaavasti Venäjän imperiumin herrakansassa on vain osittainen slaavilainen perimä, kun todellisuudessa suurin osa isovenäläisistä on kiovalaisen kieli- ja uskontokuorrutuksen saaneita finnougreja ja turkotataareja. Ja on siinäkin sopassa tietysti kosolti muita aineksia viikingeistä ja balteista kaukasialaisiin ja keskiaasialaisiin.

Imperiaalinen historia erehdyttää meitä kuvittelemaan, että anatolianturkkilaiset olisivat alkuperäisiä turkkeja ja isovenäläiset alkuperäisiä slaaveja, vaikka nämä ovat nimenomaan imperiaalisia uusturkkeja ja uusslaaveja, myöhäisiä tulokkaita sekä ortodoksiseen kristinuskoon että islamiin. Kaikkien käännynnäisten tavoin ovat nämä imperiaaliset keskuskansat olleet varsin fanaattisia kansallismielisyydessään. Jos halutaan kuitenkin etsiä syviä kansanluonteita ennen imperiumeja, alkuslaavilaiset kulttuurilähteet sijaitsevat Länsi-Ukrainassa, alkuturkkilaiset Kaspianmeren pohjoispuolisilla aroilla ja Volgalla, alkuortodoksisten jäljittämiseksi kannattaa tutustua vaikkapa Irakin, Pohjois-Syyrian ja Kaakkois-Turkin assyrialaisiin, ja alkuislamilaiset kulttuurilähteet tietysti löytyvät kahden pyhäkön Hijazista.

Kulttuurit eivät kuitenkaan koskaan matkusta ihmisistä ja kansoista toisiin muuttumattomina, vaan omaksuvat kaikkialta matkan varrelta vaikutteita ja tulevat sekoitetuiksi yhä uusiksi yhdistelmiksi, synnyttäen uusia kansoja ja kulttuureja. Luonnon suunta on aina diversifioituva. Jos jokin on epäluonnollista niin monokulttuuri, oli se sitten geenimaissiviljelmä, tasamittainen puupelto tai kansalliskiihkoinen tai muuten totalitäärinen valtio, jonka ihanteena ovat persoonattomina marssivat klooniarmeijat.

Se Istanbulin tataareista. Lensin Jordaniaan, jossa minulle jäi viikonloppu omaa aikaa ennen maanantain ja tiistain konferenssia. Vuokrasin auton Ammanista ja ajoin lauantain kuluessa Madaban kautta Kuninkaan valtatielle. Wadi Mujibin alueella näin runsaasti Jordanian kuiville alueille luonteenomaisia lintulajeja, kuten aavikkokiuruja, surutaskuja, mustapyrstöjä, aavikkokerttuja, sinirastaita ja lyhytpyrstökorppeja. Muutamia aavikkopyitä pörähti lentoon suristen ja kaklattaen.

Jatkoin Wadi Mujibin jälkeen edelleen etelään, ensin Tafilan kaupunkiin ja sieltä edelleen Danan kylään, jossa majoituspaikkani sijaitsi, tarkoituksena tehdä pitkiä kävelyretkiä Danan kansallispuiston henkeäsalpaavissa kanjonimaisemissa. Minulla oli siellä kohdelajikin, pitkäaikainen nemesikseni aavikkopöllö, jota en edelleenkään ole onnistunut näkemään, vaikka olen liikkunut sen tiedetyissä esiintymispaikoissa vuosien ajan. Yöllä laakson jyrkänteillä huuteli sentään aavikkohuuhkaja, mikä voi selittää, miksi laakson tässä päässä ei aavikkopöllöjä esiinny. Huuhkajat ovat tunnettuja muiden pöllöjen eliminoinnista reviireiltään. Kontaktini kertoi aavikkopöllöjä löytyvän tällä hetkellä parhaiten Danan kansallispuiston leirialueen ympäristöstä, mutta se on talvikauden ajan suljettu.

Toinen paikka löytää aavikkopöllö on Petran eräs kanjoni, Pikku-Petra, mutta tällä matkalla halusin mennä johonkin muuhun kohteeseen kuin Petraan, jossa olen käynyt kymmeniä kertoja, ja joka on ympäri vuoden täynnä turisteja. Danassa sain sentään vaellella näkemättä juuri muita ihmisiä – ja turisteja sitäkin vähemmän. Koko Danan kylässä oli lisäkseni vain viitisen matkailijaa, pari lomailevaa brittisotilasta ilmeisesti Irakista ja vanhempi ruotsalaispariskunta pitkällä automatkalla.

Danassa tuli yöllä todella kylmä. Yötaivas oli pilvetön ja siellä näkyi tähdenlentoja. No, aavikkopöllöä ei edelleenkään löytynyt, mutta aavikkohuuhkaja oli ihan kiva laji sekin. Danan suojelualueella esiintyy kuulemma kuusi pöllölajia, joista neljä on selviä tapauksia (aavikkopöllö, aavikkohuuhkaja, minervanpöllö ja kyläpöllönen), mutta ne kaksi muuta vaikeammin arvattavissa (ehdokkaita ainakin sarvipöllö, persianpöllönen ja varsinaisen huuhkajan Libanoniin asti esiintyvä alalaji).

Näin myös aina ilahduttavan vuorikotkan sekä kaksitoista hanhikorppikotkaa – ilmeisesti talveksi jättäytyneitä yksilöitä Danassa pesivästä yhdyskunnasta, jonka pesäpaikat näkyivät jyrkänteiltä pitkälle valkeiksi paskottujen kohtien vuoksi. Tavanomaisia kanjonilajeja oli myös paljon, kuten rotkorakkeleita, aavikkokiuruja, aavikkokerttuja, mustapyrstöjä, arabianbulbuleja, arabiantimaleja, kalliopääskyjä ja sadoittain vuoripyitä, jotka kuuluttivat itseään kaikkialta ja pyrähtelivät edestä lentoon aamuvarhain. Talvivieraista ilahduttivat erityisesti valkoselkätasku ja laulava syyrianhemppo.

Kaikilla retkilläni Jordanian erämaihin on aina ollut jokin lintuhavainto, joka on täysin poissa omasta elementistään ja paikassa, jossa sitä ei odottaisi. Tällainen oli aivan ensimmäisellä Jordanian-matkallani yksinäinen naaraspeippo, joka liikkui syvällä kallioisessa autiomaassa aavikkokiurujen löyhässä parvessa. Tällä matkallani oli sellainen Wadi Mujibissa erään karurantaisen patolammen rannalta lentoon pölähtänyt taivaanvuohi. Ja Wadi Danassa sellainen oli kylän liepeiltä oliivilehdosta lentoon noussut lehtokurppa.

Jordaniassa arabikevään mielenosoitukset ovat jääneet varsin pieniksi eikä niitä ole tukahdutettu väkivaltaisesti. Päinvastoin Jordanian kuningas vaihtoi nopeasti pääministeriä ja hallitusta ja uusi hallitus on pikemminkin mielistellyt kansaa kuin piessyt heitä. Julkisen sektorin palkkoja on nostettu ja poliiseja kehotettu olemaan sakottamatta ylinopeutta ajavia, etteivät ihmiset suuttuisi suotta. Jordaniassa ajokulttuuri on muuten huomattavasti sivistyneempi kuin Syyriassa ja Libanonissa. Samoin kuin aiemmin tässä blogissa puheena ollut Marokko, myös Jordania on jo viimeisten yli kymmenen vuoden aikana toteuttanut monia niistä uudistuksista, joista kansa on autoritäärisimmissä arabimaissa saanut vain unelmoida. Kuninkaalla on viimeinen sana lähes kaikkeen, mutta hän ei näitä valtaoikeuksia välttämättä aina käytä, joten Jordaniaa samoin kuin Marokkoakin voi luonnehtia varsin vakaiksi ja vapaiksi puolidemokratioiksi. Muslimiveljeskunnan täkäläinen sisarpuolue, Islamilainen toimintapuolue, toimii laillisesti, mutta on pidetty vaaliteknisillä kikkailuilla ikuisessa oppositiossa.

Runsas puolet jordanialaisista on palestiinalaistaustaisia, ns. länsirantalaisia, ja toinen puolisko, tai vajaa sellainen, ns. itärantalaisia eli kantajordanialaisia. Palestiinalaisväestö keskittyy kaupunkeihin ja jakautuu rikkaaseen liikemies- ja kauppiasluokkiin sekä toisaalta köyhään pakolaisväestöön. Kantajordanialaiset taas ovat jakautuneet perinteisesti konservatiiviseen keskiluokkaan ja maaseudun beduiineihin.

Nykyinen kuningas Abdullah II on länsikoulutettu ja hänen vaimonsa on palestiinalainen. Heitä kohtaan on esiintynyt huomattavasti runsaampaa tyytymättömyyttä kuin ennen, syinä erityisesti Jordanian huono taloustilanne - maa on ajautunut riippuvaisuuteen Saudi-Arabian taloudellisesta tuesta - ja arabimaiden yleinen vitsaus, nuorisotyöttömyys. Levantin vakaimmassa maassa on siis sielläkin kytevää pinnanalaista painetta, joka voi purkautua ikävillä tavoilla, jos alueen yleisempi kehitys ja maailmantalous eivät helpotu lähiaikoina. Lisäksi vaarana on, että Syyria, Iran, radikaalit palestiinalaisryhmät sekä mahdollisesti vielä Egyptin Muslimiveljeskunta masinoivat Jordaniaa vastaan poliittista ääriliikehdintää. Viimeksi mainitusta syystä Jordanialla ei olekaan varaa laiminlyödä sisäisen turvallisuuden sektoria.

Uhrijuhlat

2011-11-14T10:38:00.002+02:00

Tämä marraskuu on merkillinen. Ilma on syksyisen kuulas ja kirpeäkin, mutta tähän asti lämpötilat ovat olleet jotain sellaista, mitä normaalisti odottaisi syys-lokakuun vaihteelta.

Kuin reaktiona kesän ja alkusyksyn vampyroituneelle vuorokausirytmille, alati erraattinen kehoni ja mieleni ovat nyt kehittäneet uuden rytmin, johon kuuluu herääminen aamuisin varhain ja viimeistään kuuden maissa kyvyttömyys ajatellakaan nukkumista. Vaihtelu on tervetullutta siirryttyäni jälleen kuun alusta säännöllisen päivätyön piiriin.

Se on toteutunut myös viikonloppuisin, jolloin olen käyttänyt nukkumiseen sen ajan, jolloin kesällä olisin sosialiseerannut ja juonut epäterveellisiä juomia, ja silloin kun olisin kesällä ollut umpiunessa, olen kirjoittanut, lukenut ja tehnyt pitkiä kävelyitä raikkaassa syysilmassa, tyhjässä uinuvassa kaupungissa. Olen katsellut pulujen perään syöksyviä varpushaukkoja ja niitä räkättejä ja mustarastaita, jotka näyttävät tehneen määrätietoisen päätöksen jäädä tänne, kun pääparvet lensivät lounaaseen.

Männa viikoilla käytiin läpi sarja vuoden pimeintä aikaa esihistoriallisista ajoista lähtien täplittäneitä juhlia. Suomalais-ugrilaisen kekrin ja kelttiläisen samhainin lisäksi on juhlittu intialaisten diwalia eli valojen juhlaa, kristittyjen pyhäinpäivää, puolipakanallisessa muodossaan halloweeniä, ja muslimien adha-juhlaa eli uhrijuhlaa.

Muutama sana tästä juhlarupeamasta: muinaisten uskontojen juhlat liittyivät yleensä vuodenkiertoon ja olivat siten suoraan sidoksissa aurinkoon ja sadonkorjuuseen. Niinpä kekri oli sadonkorjuun juhla, mutta varautui samalla pimeyden tuloon. Noihin aikoihin uskottiin portin tuonpuoleiseen olevan hetkellisesti auki, minkä vuoksi hengetkin olivat pidoissa tai ainakin niiden jatkoilla vahvasti läsnä. Näkyjä nähtiin, pirut menivät ihmisiin ja lopulta lapsiakin sikisi pyhästä hengestä.

Pimeyden maailman uhkaa torjuttiin valoilla, mikä näkyy sekä hindulaisessa diwalissa että pohjoisten kansojen kokkojen polttamisessa. Sadonkorjuun jälkilöylyissä pahoja henkiä kannattikin torjua. Kristinusko ja islam eivät koskaan olisi levinneet niin menestyksellisesti elleivät ne olisi adoptoineet estoitta pakanallisia tapoja, vaikutteita ja juhlia. Jos ne olisivat yrittäneet kieltää nämä, kansa olisi torjunut uudet uskonnot kuin Lalli kirveineen, mutta sen sijaan uusien kristillisten ja islamilaisten merkitysten antaminen vanhoille menoille meni paremmin läpi ja tuli sitten osaksi inhimillisen uskonnollisuuden ikiaikaista jatkumoa.

Henkien kanssa pelehditään yhä, mutta Jumala tuntuu katselevan sitä hymy kasvoillaan. Vaikka hurskaat kristityt ovat yrittäneet muuttaa kummitukset ja henget pyhimysten muistelemiseksi, halloween jatkaa pakanallisia perinteitä kuin ei mitään. Muslimien adha rituaaliteurastuksineen taas muistelee kaikkien kristittyjenkin tuntemaa tapausta: sitä kuinka Abraham (Ibrahim) aikoi uhrata poikansa Ismailin, mutta Jumala tulikin väliin ja käski armahtaa Ismailin. Tilalla uhrattiin lammas. Adhan teologinen sisältö on siis erittäin samanlainen kuin kristittyjen pääsiäisessä.

Uhraaminen ylipäätään kuului olennaisena osana kekreihin ja muihin pakanallisiin sadonkorjuujuhliin. Henkien ja jumalten piti saada osansa, ja niinpä karjaa, viljaa, olutta ja viiniä uhrattiin suuria määriä. Ei se toki onneksi täysin hukkaan mennyt, vaan väki toimi itse henkien välikappaleena. Kun uhrilahjoja riittävästi mässäiltiin ja ryypättiin, hengetkin tulivat pitoihin. Dionysoksen ja Kalin maailmassa ero viinin ja veren välillä katosi; ihmisten humaltuessa viinistä jumalat humaltuivat ihmisverestä. Kristinuskon ja islamin unholaan jäänyt perusvire olikin ihmishenkien armahtaminen. Ei enää veriorgioita eikä ihmissyöntiä - sellaisesta ei Jumala pitänyt. Uusi sivistyneempi aika olisi koittava. Ja koittikin.

Nykymaailman menoa katsellessa tulee kuitenkin usein aavemainen tunne, että kun pintaa vähän raaputtaa, siellä irvistelevät kentaurit ja kalinpalvojat. Lapset pukeutuvat luurangoiksi, zombeiksi ja vampyyreiksi ja kiertävät ovelta ovelle vaatimassa perinteisiä uhrilahjoja. Jossain pimeässä ihmiset kuolevat, vaikka heidän tappamisensa on ulkoistettu kaukaisille armeijoille ja miehittämättömille lennokeille, ja me katselemme maailmantasapainomme ihmisuhreja televisiosta, veren tahrimia nuorukaisia ja luurankolapsia. Uhraamme ehkä lantin sinne tänne ja vaadimme hurskaasti, että jonkun on tehtävä jotain. Jonkun, muttei meidän.

Tällaisina maailmantalouden aikoina kekri saa erityisen irvokkaita sävyjä. On alkanut valjeta, että pankkiholvit ammottavat tyhjyyttään tai ovat täynnä pelkkiä velkakirjoja. Suuri pimeä velkoja koputtelee porstuassa. Muinaiset keltit kasasivat syntinsä yhden pukin niskaan ja viskasivat sitten syntipukin mereen tai polttivat sen kaikkien tähden. Meidän syntipukkejamme ovat Papandreout ja Berlusconit, jotka tuskin ovat eronneet, kun väki jo puhuu siihen malliin, että nyt kulutusjuhla voi taas jatkua. Juopukaamme kaikki älkäkäämme murehtiko huomista. Mutta krapula on jo alkanut. Pian sirotellaan tuhkaa päälle ja pukeudutaan säkkiin, koska jossain muodossa Jumalan ruoska vielä muistuttaa meitä siitä, ettei ihan mikä tahansa peli vetele.

Hallava hevonen

2011-10-30T11:04:00.004+02:00

Ensimmäisen kerran tänä syksynä näin tilhiä Vantaalla 15. lokakuuta. Myöhemmin niitä pyöri useampaan kertaan Helsingissä. Muuten linturintamalla merkittävämpiä asioita ovat tänä viikonloppuna olleet sepelhanhien ja allien muutto Suomenlahtea pitkin. Puut ovat keltaisenaan ja talvesta on taas kerran ennustettu ennätysmäisen kylmää. Ilmastonmuutos tuo Suomeen Siperian säätä: kuumia kesiä ja sitäkin kylmempiä talvia.

Kävin Virossa mielenkiintoisella seminaarimatkalla, jonka aiheena oli vapaus Euroopassa ja sen ympäristössä. Muuan pitkän linjan virolainen parlamentaarikko ja kaksinkertainen presidenttiehdokas puhui meille Euroopan arvoista tänä vuonna edesmenneen Otto von Habsburgin hengessä ja viittasi tämän kauan sitten esittämään varoitukseen, joka näyttää kaikki toteutuneen. Eurooppalaiset elävät törkeästi yli varojensa ja sälyttävät laskunsa ja velkansa lastensa ja lastenlastensa maksettaviksi.

Meno on siitä vain pahentunut. Vaikka yhä useammilla tavallisillakin kansalaisilla alkaa olla vähitellen käsitys siitä, miten huonosti länsimaiden taloudella menee, harva edelleenkään ymmärtää - tai suostuu ymmärtämään - kuinka kauhea tilanne oikeastaan on. Hyvinvointivaltioksi kutsuttu pyramidihuijaus pitää yhä uskovaisiaan vallassaan. Kansalaiset ovat oppineet vaatimaan lisää, lisää ja lisää, ja aina jonkun muun kustannuksella. Kaikki haluavat lisää ja taatusti, mutta kukaan ei suostu ottamaan vastuuta.

Kävin myös Helsingin kirjamessuilla ja kannoin kotiin viisi kassillista kirjoja, koska sopiihan sitä aina omaa sivistystään kasvattaa - päänsisäinen tieto on viimeinen, mikä meille jää, vaikka ulosottomiehet kantaisivat kaiken muun ulos. Sillä tiedolla voi tehdä jotain, vaikka viettäisi vanhuuden päiviään vankileirillä Siperiassa tai pakolaisena Patagoniassa. Kirjamessuilla muuan kirjailija-toimittaja otti esille mielenkiintoisen tilaston, jonka mukaan samaan aikaan kun Suomi on olevinaan turvallisempi kuin koskaan ja rikollisuuskin on pitkästä aikaa vähentynyt, suomalaiset ihmisinä pelkäävät yhä enemmän, yhä useampia asioita ja yhä hysteerisemmin.

Minulle tämä ei ollut yllättävää. Ihmiset pelkäävät sitä, mikä on heidän oman vaikutuksensa ulottumattomuuksissa. Mitä puolustuskyvyttömämpiä ja avuttomampia ihmiset ovat, sitä enemmän he pelkäävät. Mitä enemmän he pelkäävät, sitä enemmän he myös vihaavat ja purkavat pelkojaan irrationaalisiin uhkakuviin, kuten muslimeihin, illuminaatteihin, vampyyreihin ja ufoihin. Lampaita raadellutta ilvestä kauhistellaan. Karhua ei sen sijaan uskalleta ääneen lausua, koska sen ääneen sanominenhan manaisi sen metsästä esiin.

Ihmiset pelkäävät, koska he ovat kyvyttömiä itseään puolustamaan ja tietävät sen. Sankaruus syntyy pelottomuudesta - tai pikemminkin pelon voittamisesta. Soturi ryntää päin mahdollista ja jopa todennäköistäkin kuolemaa, koska hän tietää, että juuri sillä hetkellä hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään, ja ehkä Jumalan, johon nykypelkääjät eivät enää usko. Nykyisin sen sijaan lukemattomat uudet kauhuelokuvat tuottavat nykyihmisen mielentilan mukaista maailmaa, jossa kauheimpia asioita ovat "se" ja "jokin". Kauhuelokuvissa toistuu aina hetki, jona joku sanoo: "Olen varma, että näin... jotain!" Se "jokin" onkin kauheampaa kuin mikään konkreettinen, mitä ihminen voi kuvitella, koska siitä ei edes tiedetä, mikä se on.

Tänä päivänä kauhistelemme Kreikkaa, ensi vuonna ehkä paljon suurempia Espanjaa ja Italiaa. Kaupat, pankit ja kadut roihuavat liekeissä. Paljon pahempaa on tiedossa, koska yli varojensa eläneiden hyvinvointiyhteiskuntien polttorovio ei tule jäämään Välimeren-maihin. Länsi-Euroopan vahvimmat taloudet Britannia ja Ranska ovat lähes yhtä konkurssikypsiä kuin Välimeren-maat, ja mikä pahempaa, Italian perikato tulee suoraan vaikuttamaan Ranskaan ja Britanniaan. Puhumattakaan Yhdysvalloista, jonka suuri lupaus Kalifornia on käytännössä konkurssissa eikä Itärannikolla mene yhtään paremmin.

Läntisen maailman toivo on tällä hetkellä Saksassa, Kanadassa ja Australiassa, joiden lisäksi muutama pikkuvaltio, kuten Ruotsi ja Viro, ovat hoitaneet asiansa hammasta purren kuntoon, mutta eihän se auta jos kaikki niiden asiakkaat menettävät maksukykynsä. Kuka enää ostaa jos kellään ei ole varaa? Ei kiinalaisten tarvitse ostaa tuotteitamme, kun he voivat ostaa suoraan tehtaamme ja pankkimme. On mielenkiintoista nähdä, luulevatko eurooppalaiset vielä sen jälkeen, että riehuminen pankin edessä saa pankkiautomaatin suoltamaan ilmaista rahaa työnvieroksujille. Kiinalaiset ja venäläiset pankkiirit panostanevat enemmän aseistettuihin turvajoukkoihin kuin asiakaspalveluun.

Yhdysvallat on ilmoittanut vetävänsä kaikki joukkonsa Irakista jo tänä vuonna - eurooppalaiset riemuitsevat ja Iran hieroo käsiään, mutta irakilaiset ovat kauhuissaan. Seuraavaksi Yhdysvallat tulee vetäytymään Euroopasta. Kun se tapahtuu - ja se tapahtuu hyvin pian - Euroopassa on jäljellä tasan yksi iso hyökkäysarmeija, ja se on Venäjän. Venäjä on panostanut määrättömiä summia öljystä ja maakaasusta tienaamaansa ja Moskovaan keskittämäänsä rahaa hyökkäyksellisen sotilas- ja tiedustelukyvyn kehittämiseen. Venäjän armeija ei ole alamaissa, kuten meille on uskoteltu. Se on täydessä valmiudessa erikoisoperaatioihin, kuten hallitusten vaihtamiseen.

Venäjä panostaa aseisiin, koska se on ainoa varma ratkaisu maailmassa, jossa sillä ei ole juuri mitään muuta. Väkilukunsa ja taloutensa puolesta Venäjä on Pakistanin ja Turkin luokkaa, mutta sen talous pohjaa yksinomaan energiaraaka-aineiden ylikorkeaan hintaan, josta taas huolehtivat kartellit ja konfliktit. Jos Eurooppa menee konkurssiin, kuka maksaa Venäjän öljystä ja kaasusta? Ainoastaan aseet varmistavat, että maksuksi tulee sitten vaikka maa-alueita, infrastruktuuria ja poliittisia myönnytyksiä.

Mutta entä tavallinen kansa? Se pelkää "jotain", mutta ajalle on tyypillistä, että se "jokin" ei koskaan löydy itsestä ja omasta käyttäytymisestä, vaan siitä ovat vastuussa mystiset vapaamuurarit, reptiliaanit, ihmissudet ja nuo jokapäiväisen elämämme muukalaiset, maahanmuuttajat.

Takavuosina oli joskus aika, jolloin Eurooppa oli samassa tilassa. Useampaankin kertaan. Kun Venäjän keisarikunta oli siinä tilassa 1800-luvun lopulla ja tsaari ryhtyi toteuttamaan välttämättömiä liberaaleja uudistuksia, salaisen poliisin slaavimytologit kauhistuivat. Vakuuttaakseen tsaarin ja hoviväen siitä, että liberalismi ja kaikenlaiset uudistukset olivat todellisuudessa juutalaisten salaliitto valtakunnan heikentämiseksi ja kristinuskon tuhoamiseksi he väärennyttivät alunperin bonapartisteja vastaan suunnatusta pamfletista uuden version, jossa kaikki todisteltiin juutalaisten salaliiton tekosiksi. Ohranan konspiraattori Pjotr Ratškovski laittoi asialle todisteiden väärentämisessä näytösoikeudenkäynteihin kunnostautuneen agenttinsa Matvei Golovinskin, jonka kyhäelmä tuli sittemmin maailmankuuluksi nimellä Siionin viisaiden pöytäkirjat.

Myöhemmin, kun tsaarinvalta oli kukistunut kommunistiseen vallankumoukseen ja Ratškovski, Golovinski ja lukemattomat muut konspiraattorit joko siirtyneet suoraan KGB:n palvelukseen tai soluttautuneet Euroopan yläluokkaisiin emigranttipiireihin, Siionin viisaiden pöytäkirjat villitsivät muutenkin antisemiittisessä kuumeessa kieriskelevän Euroopan intelligentsiaa, joka riensi innolla syyttämään juutalaisia kaikesta pahasta: sosialismista, kapitalismista, pankkien vallasta ja koronkiskonnasta. Juutalaiset muka juonittelivat salaa maailmanvalloitusta, vaikka todellisuudessa eurooppalaiset elivät itsepetoksessa ja elivät riemulla yli varojensa.

Kun painajaiset sitten tulivat toteen ja pahimmat pelot toteutuivat, eurooppalaiset kieltäytyivät yhä uskomasta omaan vastuuseensa. Kukaan ei tietenkään ollut koskaan kannattanut natseja, ei Vichyä eikä juutalaisvainoja. Sen kaiken täytyi olla saatanan tekosia ja saatana oli räjähtänyt Hitlerin bunkkerin mukana. Itä-Eurooppa voitiin unohtaa - ehkä sitä ei koskaan ollutkaan olemassa. Rautaesiripun toisella puolella oli vain eläimellisiä petoja, eihän heille demokratia edes sopinut, olivat eri kulttuuria.

Tämän päivän Eurooppa on jälleen unohtanut opetuksensa ja elänyt yli varojensa. Ihmetteleekö vielä joku miksi lapset ja nuoret käyttäytyvät törkeästi, jos kukaan ei uskalla edes katsoa heitä silmiin ja sanoa, että sori, perintösi on jo tuhlattu ja olisi yksi pikkujuttu, nimittäin tämä kasa velkoja. Ei tietenkään, syyn täytyy olla jossain muualla. Tämän päivän Siionin viisaiden pöytäkirjoja ovat Gates of Vienna, Scripta ja lukemattomat muut nykypäivän slaavimytologien islamofobiset sivustot, joilla levitetään väärennöksiä ja propagandaa muslimien demonisoimiseksi samoin keinoin ja usein sanasta sanaan samoin sanoin kuin juutalaisia demonisoitiin aiemmin.

Slaavimytologit ja heidän eurooppalaiset antisemiittiliittolaisensa uskoivat, että juutalaisten demonisoiminen myös likaisilla tempuilla oli oikeutettua, koska juutalaiset "oikeasti" kuitenkin olivat pahoja, ja koska "jos jotain ei tehtäisi, edessä olisi aivan varmasti tuho". Samoin perustelevat nykyistä propagandaansa ja valheitaan islamofobiset vihanlietsojat.

Myös islamilaisessa maailmassa vanhat salaliittoteoriat elävät. Radikaali-islamistien parissa vallitsee yhä pelottavan usein sellainen käsitys, että Siionin viisaiden pöytäkirjat sisältäisivät arvokasta ja paljastavaa tietoa juutalaisista ja heidän "todellisista" tarkoitusperistään, jotka tietysti on salattu poliittisella korrektiudella ja valtaapitävän eliitin salaliitolla. Näiden Siionin viisaita lukevien islamistien mielestä on myös aivan ilmeistä, että Atatürk, Pahlavi, Musharraf ja Mubarak olivat juutalaisia.

Eurooppa elää jälleen aikaa, jona kuume nousee ja hulluus leviää. Ei ole sattumaa, että aikamme tuottaa myös tämänkaltaisia ilmestyskirjan ennustuksia.

Mutta jos eurooppalaiset oikeasti haluaisivat pelastaa kristinuskon, he voisivat mennä kirkkoon. Jos he haluaisivat oikeasti pelastaa taloutensa, he ryhtyisivät tekemään työtä ja yrittämään sen sijaan että ottavat lisää lainoja ja vaativat valtiota kustantamaan itselleen yhä lisää, mikä taas tarkoittaa yhä korkeampia veroja, yhä vähemmän yrittämistä ja yhä enemmän orjatyötä. Mutta sehän ei toki sovi eikä ole edes ajateltavissa. On helpompi syyttää myyttisiä ulkopuolisia vihollisia. Syyhän on tietysti siinä, että muslimit vievät meidän naiset ja työt ja mystinen finanssieliitti juonittelee. Viha on paljon helpompi kohdistaa lähimpään näyteikkunaan, bussikuskiin tai naapurin mamuperheeseen kuin koota itsensä, olla vastuullinen ja samalla valmistautua puolustamaan kotia, uskontoa ja isänmaata.

Arabimaiden tapahtumista

2011-10-25T09:18:00.005+03:00

Arabikevään käynnistämät tapahtumat jatkuvat. Libyassa uusi hallinto vapautti Qaddafin kannattajien viimeisen pesäkkeen, diktaattorin kotikaupungin Syrtin (Sirten). Muammar al-Qaddafi saatiin kiinni, mahdollisesti piileskelemästä viemäriputkesta, jonka viereen joku pian maalasi graffitin "rotan viimeinen lymypaikka". Qaddafin kiinniottoa seurasivat pian uutiset hänen kuolemastaan. Vaikka se tapahtui sekavissa olosuhteissa ja siitä on sittemmin liikkunut lukuisia eri versioita, todennäköiseltä näyttää, että Qaddafi joko kuoli kiinniottotaisteluissa saamiinsa vammoihin tai vielä todennäköisemmin tavalla tai toisella lynkattiin.

Qaddafin ottivat kiinni Syrtin länsipuolella sijaitsevan Misratan taistelijat, joiden käsissä hän myös kuoli. Qaddafi oli elossa vielä kun häntä retuutettiin Syrtistä ja vietiin autolla kohti Misrataa, joten hän kuoli joko matkalla sinne tai sitten väkijoukkojen käsissä Misratassa, kaupungissa, jonka hän oli uhonnut puhdistaa "rotista, torakoista ja syöpäläisistä", ja jota hän piti pitkään terrorin ja näännytystaktiikan vallassa. Näyttää siltä, että vaikka Saif-al-Islam on yhä karkuteillä, Qaddafin helmikuussa tilaama syöpäläispuhdistus on lopulta saatettu päätepisteeseensä.

Länsimaissa heräsi lapsellinen hurskastelu ja käsittämätön propaganda Qaddafin kuolemasta, vaikka hänelle ei tapahtunut mitään sen kummempaa kuin mitä tapahtui häntä ennen Mussolinille, Ceauşesculle ja lukuisille muille tyranneille. Näyttävä sotaoikeus kameroiden edessä ja sen jälkeen teloitus olisi tämän kirjoittajan mielestä ollut parempi kuin nyt tapahtunut sekava lynkkaus tai muuten vain onneton kuolema haavoittuneena. Tästä huolimatta olen vankasti sitä mieltä, että tämä oli libyalaisten parasta hoitaa itse. Paljon parempi kuin että olisi nähty vuosia kestävä tekopyhä farssi jossain kansainvälisessä oikeusistuimessa. Kuvitelkaa propaganda-arvo kaikille länsimaiden vihaajille, että arabidiktaattori olisi tuomittu kansainvälisessä - lue: länsimaisessa - oikeusprosessissa ja pidetty Miloševićin tavoin kultaisessa häkissä julistamassa kannattajineen maailmalle sotapropagandaansa ja valheitaan.

Sillä välin Tunisiassa pidettiin arabikevään ensimmäiset demokraattiset vaalit, jotka sujuivatkin kaikkien lukemieni raporttien mukaan ongelmitta. Lopulliset tulokset julkaistaneen vasta huomenna, mutta jo nyt näyttää selvältä, että vaalivoittajaksi nousi odotetusti maltillinen islamistipuolue Hizb an-Nahda (Renessanssipuolue). Renessanssipuolue, jonka johtaja Rashid Ghannushi vietti Zeyn-al-Abidin Ben Alin valtakauden maanpaossa Länsi-Euroopassa, on julkilausutuilta näkemyksiltään paljon maltillisempi kuin vaikkapa Egyptin Muslimiveljeskunta, vaikkakin jälkimmäinen on toisaalta huomattavasti heterogeenisempi. Renessanssipuolue on julkisuudessa kertonut seuraavansa Turkin AKP:n mallia sekä kannattavansa monipuoluejärjestelmää ja sekularismia. Kampanjoinnissaan Renessanssipuolue on kiinnittänyt erityisen paljon huomiota naisten oikeuksiin ja näkyvyyteen, mikä lienee harkittua mediastrategiaa.

Seuraava vaihe on uuden perustuslain luominen. Oleellisinta ei suinkaan ole, mitä perustuslaki sanoo islamista, vaan se, luodaanko perustuslakiin riittävän hyvät suojaukset vallan väärinkäyttöä ja monopolisointia vastaan. Arabidemokratian ongelma ei ennenkään ole ollut se, etteikö olisi puolueita, vaaleja ja sekulaareja hallintoja, vaan se, että valtaapitävät puolueet ja klikit eivät suostu kunnioittamaan demokratiaan olennaisesti kuuluvia pluralismia ja vallan vaihtuvuutta. Ei ole demokratiaa, että jos saa vaalivoiton, saa ryhtyä diktaattoriksi - vaikka hämmästyttävän monet tuntuvat näin kuvittelevan. Perustuslain tehtävänä on ennen kaikkea suojella yhteiskuntaa vallanpitäjiltä - asettaa rajat vallankäytölle, varmistaa että valta voidaan vaihtaa laillisin keinoin ja siten ehkäistä mielivaltaa, autoritariaa ja korruptiota.

Renessanssipuolue ei ole koskaan ollut tässä tilanteessa, joten sillä ei toisaalta ole vanhan valtapuolueen taakkaa, muttei toisaalta kokemusta myöskään demokraattisesta hallinnosta. Toivottavasti se osoittautuu uskolliseksi monille lupauksilleen. Joka tapauksessa demokratiaan kuuluu, että sen kuuluu saada tämä mahdollisuus. Osa sekulaaripuolueita äänestäneistä tunisialaisista tutuistani, jotka olivat mukana alkuvuoden vallankumouksessa, purkivat pettymystään naamakirjaan muun muassa uhkaamalla muuttaa maasta pois ja peräänkuuluttamalla pian uutta vallankumousta. Ikävää jos niin todella tapahtuisi - siis että kaupunkien ja rannikon koulutettu nuoriso jättäisi maansa tai kieltäytyisi vaikuttamasta sen asioihin vain siksi, että sisämaassa ja köyhemmällä väestöllä on konservatiivisemmat arvot. Mutta Tunisian tie demokraattisena valtiona onkin vasta aivan alussa. Jos odotukset ovat ylimitoitettuja ja liian kärsimättömiä, tulee vain pettymyksiä - hyvänä esimerkkinä ne tunisialaiset, jotka haastatteluissa vaativat, että heti vaalien jälkeen pitää taikoa työpaikkoja, ikään kuin niitä syntyisi perustuslakiin kirjaamalla tai hallituksen päätöksin.

Libyassa ja Tunisiassa siis mennään eteenpäin. Egyptissä tilanne näyttää hankalammalta, sillä uusi sotilashallinto on osoittanut kaikki elkeet juuttumisesta valtaan Mubarakin hallinnon tapaan. Lisäksi Muslimiveljeskunta veljeilee nyt sotilashallinnon kanssa yhdessä liberaalia oppositiota vastaan. Heti vallankumouksen jälkeen Muslimiveljeskunnan kannatus putosi alemmas kuin vuosiin, liberaalin Wafd-puolueen alapuolelle, kahdesta syystä: ensinnäkään Muslimiveljeskunta ei ollut Mubarakin kukistaneen vallankumouksen eturintamassa, ja toiseksi, Mubarakin kukistuttua Muslimiveljeskunta lakkasi olemasta pääsääntöinen protestikanava. Nyt se onkin, kuten eräs arabistituttavani totesi, "konservatiivinen vaihtoehto sotilashallinnolle".

Syyriassa jatkuvat tappaminen, kiduttaminen ja vangitseminen. Tukiessaan armottomasti Syyrian horjuvaa hallintoa, Venäjä ja Iran pelaavat kovimmilla mahdollisilla korteilla, ja toivovat siten pelottavansa länsimaat, Turkin ja ympärillä olevat arabimaat passiivisiksi. Suosittelen katsomaan tämän englanninkielisen dokumentin Damaskoksen esikaupunkien (Rif Dimashq) tapahtumista. Dokumentti antaa hyvän kuvan siitä, mitä Syyriassa tällä hetkellä tapahtuu.

Kaksi tornia

2011-10-17T18:52:00.004+03:00

Edessä on enää vajaat kaksi viikkoa ennen paluuta vakituisen leipätyön ääreen. Vuosi poissa oravanpyörästä on vierähtänyt kauhistuttavalla vauhdilla. Haluaisin kovasti mennä Tunisiaan, jossa pidetään arabikevään ensimmäiset demokraattiset vaalit 23. lokakuuta, mutta tuntuu, ettei kukaan tällä hetkellä myy kohtuuhintaisia lentoja Tunisiaan, eikä minulla olisi aikaakaan kuin muutaman päivän pyrähdykseen, koska nämä viikot ovat täynnä vuoden vieneen projektin valmistumiseen liittyviä tapahtumia, Helsingin kirjamessuja ja luentoja.

Tutustuin sattumalta pariin nuoreen tunisialaiseen enkä voi olla ihailematta heidän intoaan ja henkeään. Vuoden 2005 kevään jälkeen arabimaailman vapauden majakka oli Libanon, mutta samana vuonna, jona arabikevät haastoi autoritäärisiä regiimejä muualla arabimaailmassa, Libanon vajosi palatsikaappauksen kautta nykyiseen ahdistuneeseen odotukseensa, jossa vilkuillaan lähinnä siihen, mitä Syyriassa ja Iranissa tapahtuu.

Jos Damaskoksen hallinto kukistuu ja Teheranin kuristusote alueella heikkenee, alkaa Libanonin majakka taas automaattisesti loistaa kirkkaammin, mutta jos Assad pysyttelee vallassa, tankkien annetaan jyrätä urheat syyrialaiset ja irvipersialainen pimeys laskeutuu alueen ylle, Libanonissa koittavat yhä kireämmät ajat. Libanonin yhteiskunnan ohimolla on Hizbullahin pyssy, jota pitelee Iran. Arabimaailman vapauden soihtu näyttää nyt olevan toisen pienen maan, Tunisian, käsissä.

Kuten syyskuussa kerroin, lähdin Libanoniin ja vietin siellä pari viikkoa viime kuunvaihteen molemmin puolin. Kiersin maan lähes kokonaan ja esittelin ihmisiä kahdelle uudelle suomalaiskaverille, jotka halusivat nähdä tuon kiehtovan maan. Tapasin tietysti Habibia ja muita libanonilaisia ystäviä.

Vietimme aikaa Beirutin baareissa ja kahviloissa. Kummallista kyllä, niiden määrä on ainoastaan kasvanut. Samaan aikaan kun Hamra on täyttynyt kymmenistä ellei sadoista uusista paikoista, jotka ovat levittäytyneet kaikkiin suuntiin Hamran sivukaduille, myös Gemmayzén baarikanta on entisestään kasvanut. Eikä vanha klubikatu Monot ole sekään kuollut. Vanhan klišeen mukaisesti libanonilaiset bailaavat kuin viimeistä päivää, koska se päivä voi aina olla viimeinen. Kirjakaupat pullistelivat arabikevättä käsittelevistä kirjoista kolmella kielellä. Englanniksi julkaistut kirjat keskittyvät lähes kaikki Egyptiin, kun taas ranskankieliset korostavat enemmän Tunisiaa.

Libanonistakin on viime vuosina julkaistu lukuisia uusia kirjoja, joista voin suositella toimittajaystävieni kirjoittamia, kuten Michael Youngin The Ghosts of Martyrs Square ja Michael Tottenin The Road to Fatima Gate. Molemmat Michaelit tietävät mistä puhuvat - ensin mainittu asuu pysyvästi Libanonissa ja jälkimmäinen asui siellä samoihin aikoihin kanssani. Tottenilta on juuri tullut ulos myös Irakia käsittelevä kirja.

Vietimme aikaa myös pohjoisen Kourassa, oliivilehtojen keskellä, kävimme Tripolin Minan baarikadulla "Pikku-Monot'lla", ylhäällä vuorilla Doumassa ja kaksikin kertaa Libanonin tunnetuimman kirjailijan Khalil Gibranin synnyinkaupungissa Bsharréssä. Kävimme sunnalaisessa Sidonissa ja shiialaisessa Baalbekissa, katsomassa Tyroksen vanhankaupungin kristittyä saareketta Fanaria ja tietysti myös samannimisessä pikkukaupungissa Beirutin pohjoispuolella. Kävimme Durzistanin sydämessä Shufvuorilla ja ajoimme vuorten yli Kefrayan, Mousarin ja Ksaran viinitarhoille.

Aikamme politiikkaa Euroopassa ja Lähi-idässä voi verrata Tolkienin klassikkotrilogiaan Taru sormusten herrasta. Sormusten herran elokuvaversio alkaa pahaenteisillä havainnoilla: "Maailma on muuttumassa. Tunnen sen. Pimeys leviää. Synkässä Mordorin maassa musta torni on rakennettu uudelleen. Ja sen huipulla kauhistuttava, luometon, kaikkinäkevä punainen silmä."

Liikkuipa näinä aikoina Suomessa, Virossa, Libanonissa tai Georgiassa, kaikkialla voi aistia saman ahdistuneen huolen. Mordor on rakentamassa uudelleen pahuuden imperiumia. Torni on pystytetty ja armeijoja kootaan. Ei liene sattumaa, että Sormusten herran synkeä musta torni näytti samalta kuin niin kutsutut Stalinin hampaat - stalinistiset mahtitornit, joita Neuvostoliitto pystytti alistamiensa maiden pääkaupunkeihin: Varsovaan, Riikaan, Bukarestiin ja niin edelleen. Sauronin punainen silmä näyttää täsmälleen samalta kuin Stalinin hampaiden huipuille pystytetyt punatähdet. Mutta nyt punatähden, Puolueen, tilalla huipulla on todellakin "kaikkinäkevä silmä", salainen poliisi, jolla ei tunnu olevan jäljellä muuta aatetta kuin alaston ja kyltymätön vallanhimo.

Maailma on kahta suuremman uhan alla. Mordorin tornilla on liittolainen etelässä. Sarumanin torni sijaitsee tänä päivänä Teheranissa, jossa valkopartainen velho mylvii kauhistuksia ilmoille ja kasvattaa maan povesta parransänkisiä örkkiarmeijoita. Ympäröivien maiden autoritäärisistä vallananastajista tulee Sauronin ja Sarumanin kätyreitä, joiden mailla örkit kelta- ja hakaristilippuineen alkavat riehua estoitta ja rangaistuksetta.

Kärmekielet toimittavat Sarumanin uhkaavia viestejä kyynisellä brutaalisuudella milloin Qatarin emiirille, milloin Saudi-Arabian suurlähettiläille ja milloin Turkin presidentille. Salamurhista, attentaateista ja uusien asejoukkojen kokoamisista on jo vaikea pitää lukua. Syyrian valtapuolueen nimittämä uskonnollinen nukkejohtaja, suurmufti Ahmad Hassoun, uhkasi puolestaan Eurooppaa itsemurhaiskuilla, jos Syyrian demokratia-aktivistit saisivat tukea. Qaddafin tyyliin Syyrian valtapuolue kutsuu nyt oppositiota torakoiksi, rotiksi ja syöpäsoluiksi, ja on ilmoittanut, että Syyria pärjää vallan mainiosti vaikka pyyhkäisisi pois viisi miljoonaa "turhaa" ihmistä.

Muinoin oli todella olemassa Rautaportiksi kutsuttu paikka, jonka persialainen nimi oli Derbent ja turkkilainen nimi Demirkapi. Derbent on nykyisessä Dagestanissa ja siten Mordorin hallussa - entisen Neuvostoliiton vanhin kaupunki. Aikoinaan se kuitenkin muodosti sivistyneen Persian pohjoisen rajapyykin, jossa valtava muuri, Rautaportti, vartioi etelässä avautuvaa sivistyksen maailmaa pohjoisesta uhkaavilta barbaarilaumoilta. Noina aikoina Persian ja Georgian läpi matkustanut Marco Polo luonnehti pohjoisen pimeää valtakuntaa kuin Mordoria ikään:

"On totta, että kaukana tästä kuningaskunnasta [Georgiasta] yhä eteenpäin pohjoista kohti on maakunta, jota nimitetään Pimeäksi eli Pimeyden laaksoksi. Ja tämä nimi on tosiaan oikeaan osuva, sillä siellä vallitsee ainainen pimeys, koska siellä ei näy aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiäkään, vaan alituisesti on niin pimeää kuin meillä [Venetsiassa] iltahämärissä, jolloin näkee eikä kuitenkaan näe. Ja tämä johtuu tiheästä usvasta, jota siellä aina sataa, milloinkaan hälvenemättä tai häviämättä. Ihmisillä ei siellä ole ollenkaan omaa hallitsijaa, ja he elävät eläimien tavalla."

Mutta tätä nykyä Mordorissa on taas kaikkivaltias punainen silmä. Valtakunnalla ei ole salaista poliisia, vaan salaisella poliisilla on oma valtakunta. Ja vuodesta 1979 on Rautaportin eteläpuolista imperiumia johtanut valkopartainen Saruman, nyt järjestyksessä jo toinen. Voiko arabikevät olla meidän maailmamme Gandalf, joka vapauttaa Damaskoksen riivauksestaan ja tuo lopulta vallankumouksen myös Teheraniin? Missä on se epätodennäköinen armeija, joka Sormuksen herrassa löytyi metsien enteistä, ja joka marssisi Rautaportille?

En ole päässyt vuosiin käymään entisessä kotikaupungissani Damaskoksessa, mutta sen sijaan Damaskos on tullut luokseni. Moni Damaskoksen aikainen ystäväni on paennut Syyriasta, osa heistä Suomeen. Lähes kaikki ovat joutuneet pidätetyiksi, hakatuiksi, monet kidutetuiksi. Tuntemiani ihmisiä on tapettu viime viikkojen aikana useita, vielä useampia on kateissa, kuten kymmeniätuhansia muitakin ihmisiä Syyriassa.

Ba'ath-puolueen edustajat ja salaisen poliisin miehet keräävät ihmisiltä heidän rahansa maksuksi perheenjäsenten lahjomisesta vapaiksi. Tosin rahat antaessaan ihmiset eivät tiedä, palautetaanko heidän omaisensa jotenkuten elossa vai pilkottuna palasiksi, kuten eräs ystäväni ystävä. Salaisen poliisin miehet keräävät lahjuksia kidnappaamistaan ihmisistä kuin viimeistä päivää. Ja täytyy toivoa, että se todella on heidän viimeinen päivänsä. En halua kuvailla kaikkea sitä, mitä olen viime viikkoina kuullut. Syyrian tilanteesta kiinnostunut voi vaikka katsoa tämän saksaksi selostetun dokumentin.

Viikonloppuna hankimme erään ystäväni kanssa auton ja poimimme mukaan syyrialaisen ystäväni ja hänen 16-vuotiaan pikkuveljensä, joka oli kuusi viikkoa vangittuna pidätyskeskuksessa, hakattiin, kidutettiin sähköllä ja polttamalla, herätettiin lääkäreiden toimesta henkiin ruumishuoneella, näki kahden samanikäisen toverinsa kuolevan, ja lahjottiin lopulta monimutkaisesti ulos salaisen poliisin örkkien käsistä ja on nyt pakolaisena Suomessa. Ajoimme yhdessä keskelle Itä-Suomen korpimaita vastaanottokeskukseen, entiseen mielisairaalaan, tapaamaan hänen toista veljeään ja sisartaan, jotka ovat pitkän turvataloissa piilottelun jälkeen onnistuneet pakenemaan maasta ja tulleet Suomeen. Söimme loistavan aterian ja veljekset kertoivat mustan huumorin keinoin tapahtumista Syyriassa.

Olen päättänyt, etten enää yritä keskustella Syyrian tapahtumista sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole edellytyksiä asioiden ymmärtämiseen. Katkaisen välini niihin suomalaisiin, jotka puolustavat Assadin regiimiä tai ylistävät vakautta Qaddafin Libyassa ja Saddamin Irakissa. Tervemenoa. Tähän radikalisoituminen johtaa. Tulkoot takaisin sitten kun ovat oppineet jotain tai eläneet itse diktatuurin ihanuudessa. Suomi on toki vapaa maa ja kaiken maailman diletantit saavat puhua läpiä päähänsä ja oksentaa typeriä aivopieruja blogeihinsa tai öyhöttää jollain Hommafoorumilla, mutta vapaassa maassa olemme Luojan kiitos vapaita myös halveksimaan heitä ja katkaisemaan heihin välimme.

Vastaanottokeskuksessa oli paljon syyrialaisia. Siellä oli myös sekalaisia afrikkalaisia ja Kaukasian kauhuista pakenevia inguušeja, joiden asiasta ei yksikään toimittaja välitä. Paluumatkalla öisen Itä-Suomen halki pakolaisten Suomessa asuva isoveli lauloi vanhoja arabialaisia ja kurdilaisia lauluja kaipauksesta, kuolemasta ja muusta.

Tapasin kuluneella viikolla myös romanialaisen historioitsijan, jonka kanssa muistelimme Itä-Euroopan tapahtumia 90-luvulla, ja erään nykyisin valvontaoptiikan alalla toimivan vanhan tutun Ruotsin ajoiltani. Suomalaiset ja muut länsieurooppalaiset ovat auliisti toimittaneet Sarumanille kätyreineen kaiken sen, mitä nyt käytetään nuorison nujertamiseksi. Lopun aktiivisen avun Sarumanin kätyrit saavat suurimmalta tukijaltaan Mordorilta.

Venäjällä on viime vuosien aikana kirjoitettu Sormusten herrasta piraattiversio, jossa koko Tolkienin saaga on käännetty ylösalaisin, Mordorin ylistykseksi ja marttyyritarinaksi, jossa Mordor yrittää uudistaa ja pelastaa maailman, mutta Lännen tukemat mitättömät hobitit, haltiat, kääpiöt ja muut monikulttuuriset kiusanhenget riivaavat suurta ja mahtavaa. Koska venäläisversio tuskin yllättävästi sai vastustuksen Tolkienin perikunnalta, mordorilaisversio leviää nyt internetissä, jossa se epäilemättä inspiroi venäläisiä ja serbialaisia äärioikeistolaisia, Sarumanin kannattajia Persian vallananastaja-suurkuninkaan valtakunnassa, ja niitä kymmeniä vääräin temppeliherrain taistelusoluja, joiden joukkomurhaaja Anders Breivik on väittänyt lymyilevän pitkin Eurooppaa valmiina palvelemaan Mordorin asiaa.

Naisesta ja miehestä

2011-10-09T15:28:00.003+03:00

Terve yhteiskunta perustuu tasapainoiselle ja rikkaalle asennoitumiselle ihmisyyttä ja sen monimuotoisuutta kohtaan. Sairas yhteiskunta perustuu monomaaniselle vihalle ja totalitääriselle halulle valvoa, hallinnoida, tasapäistää ja pakolla muokata kaikkea kuvitteelliseen muottiin.

Useimmiten yhteiskunnallinen sairaus oireilee ensimmäiseksi erilaisia vähemmistöjä vastaan. Joskus se kuitenkin suuntautuu kokonaista väestönpuolikasta vastaan: Saudi-Arabian kulttuuri on misogyyninen, naisvihainen; naisellisuutta pidetään syntisenä ja saastaisena ja se halutaan verhota pois näkyvistä ja alistaa totalitääriseen kontrolliin, koska ilman jatkuvaa holhousta nainen olisi hillitön ja kaoottinen. Miesten kyvyttömyys hillitä itseään projisoidaan naisiin.

Suomen kulttuuri on sen sijaan vähitellen muuttunut peilikuvaksi Saudi-Arabiasta. Miehekkyyttä pidetään kauhistuksena, joka pitää kitkeä ja kätkeä, miehet laittaa liekanaruun erilaisten pakkojen avulla ja holhota niin, että heistä lopulta tulee heikkoja mutta yhteiskunnan näkökulmasta tottelevaisia, alistuvia ja mieheyttään anteeksi pyyteleviä tohvelisankareita. Miehisyyttä pidetään hillittömänä ja kaoottisena. Naisten kyvyttömyys hallita itseään ja elämäänsä projisoidaan miehiin.

Naisvastaisen kulttuurin juuret löytyvät Lähi-idän monoteistisista uskonnoista. Polyteisteillä toistui perhettä ja suvunjatkamista uusintava isän, äidin ja pojan kolmiyhteys hämmästyttävän yhdenmukaisena: Intiasta Mesopotamiaan, Niilinlaaksoon, helleeneihin, roomalaisiin, germaaneihin, keltteihin ja muinaissuomalaisiin olivat jumaliston keskeisinä hahmoina isällinen pääjumala (hallitsija), äidillinen hedelmällisyyden jumalatar (luoja) sekä auringon ja maan liitosta sikiävä poika (ihmisen omakuva, soturi, rakentaja ja koettelija).

Juutalaisuudessa ja sen perillisissä kristinuskossa ja islamissa alkoi hallitsijajumala vähitellen abstrahoitua kiivaasta partasuisesta patriarkasta, joka ajoittain pasuunan äänellä julisti vihaansa, kaukaisemmaksi mutta lempeämmäksi isäksi, joka kylläkin pysyi kaikkivaltiaana, mutta edellytti ihmisten aikuistuneen ja huolehtivan itse keskenään oikealla tiellä pysymisestään. Ei enää palavia pensaita eikä pasuunoja, vaan pyhiä kirjoituksia ja niiden tulkitsijoita. Poikajumala muuntui polyteistien Horuksesta ja Krishnasta vähitellen monoteistien Jeesukseksi ja marttyroituvaksi Huseiniksi. Isästä tuli etäinen ja poika surmattiin ihmisten tähden.

Mielenkiintoista kyllä, nimenomaan kolminaisuuden naispuolinen osapuoli, maan jumalatar ja hedelmällisyyden tuoja, joutui monoteistien kiivaimman raivon kohteeksi. Se kiellettiin ja korvattiin abstraktilla pyhällä hengellä. Naisen kuukautiset olivat yhtäkkiä saastaisuuden tyyssija ja kaikkien kauhistusten äiti. Lapsetkin sikisivät nyt pyhästä hengestä. Polyteististen uskontojen avoimesti seksuaalisia patsaita särjettiin, väki verhosi lihalliset vartalonsa säkkeihin ja sirotteli tuhkaa päällensä.

Nainen vietteli miehen syömään hedelmän kielletystä puusta ja oli siten saatanan asialla, ehkä itsekin käärme kaksine kielineen ja hypnoottisine tuijotuksineen. Lucifer sai paljon naismaisia piirteitä. Koska nainen oli hillitön ja hysteerinen, häntä piti kaikin tavoin kontrolloida. Naiset vaietkoot seurakunnassa ja verhotkoot syntiset hiuksensa.

Vaikka Maria-kultti ilmaantuikin katolisessa kirkossa uusintamaan kauhistuksena häivytettyä ja pyhällä hengellä korvattua jumalatarta, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin valtavirta on ollut naisen holhoamiseen ja kontrollointiin pyrkivä. Maria oli puhdas vain koska oli neitsyt - vasta neitsyys tuntui tekevän äidistä kelvollisen. Tämä on johtanut uskomukseen, että maailman luominen on päättynyt, Jumala asettunut taka-alalle tuomiopäivää odottelemaan, ja poikaa tai ainakin hänen toista tulemistaan yhä vieläkin vain odotellaan. Gaiaa on sen sijaan ryöstetty ja raiskattu sumeilematta, koska jatkuvassa maailmanlopun odotuksessa kukaan ei ole enää vastuussa mistään.

Jos Saudi-Arabiassa kulminoituvan naisvihan juuret ovat selkeän monoteistiset, Suomessa kulminoituvan miesvihan juuria on vaikeampi jäljittää. Ehkä sen juuret pitääkin nähdä toisin kuin uskontojen miehisissä maailmankuvissa. Mies näkee itsensä osana yleistä suurta kertomusta, merkittävää tehtävää ja mahtavaa heimoa tai yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on. Nainen sen sijaan näkee heimon, yhteiskunnan, tehtävän ja kertomuksen osina omaa henkilökohtaista, emotionaalista oloaan. Nainen ja mies projisoivat egonsa ja muun maailman välillä erisuuntaisesti.

Yhteiskunta on muuttunut. Entisaikoina miehet olivat sotureita ja hankkivat leivän perheilleen metsästäen, keräillen, maata viljellen tai halliten eli toisilta riistäen. Miehet päättivät poliksen asioista. Naiset huolehtivat oikoksesta, johon koottiin kaikki saavutetut edut. Oli siis tärkeää sallia miehille mahdollisimman suuri toiminnanvapaus ja voima, ja samalla kontrolloida naista, jotta oikos ei vaarantuisi.

Poliksen paisuessa yhä kaikenkattavammaksi holhousvaltioksi miehet ovat käyneet tarpeettomiksi. Oikos on ahmaisemassa polista ja niinpä poliksessakin alkaa olla yhä enemmän kyse saavutetuista eduista. Poliksessa ei enää politikoida sotaretkistä, metsästysmaista eikä perustettavista siirtokunnista, vaan siellä käydään oikokselle ominaisia kyökkikiistoja siitä, kuka palvelija tai jalkavaimo on kulloinkin suosiossa, ja miten taloon kannetut edut jaetaan.

Nykyisessä Suomessa eletään saturoituneessa versiossa järjestelmästä, jota voitaisiin nimittää feministisosialismiksi. Sitä johtavat itseään vihaavat naismaiset miehet ja miesmäiset naiset, joiden perusasennoituminen muihin perustuu misantropiaan, kateuteen ja loputtomaan kontrollihaluun. Sen ihmiskuvassa ihminen, tai tarkemmin sanottuna mies, oletetaan pahaksi ja kelvottomaksi, ja hänet pitää pakottaa muuttumaan, elämään uusien normien mukaan.

Feministisosialistinen järjestelmä ei suinkaan ole lempeä, huolehtivainen äitihahmo, joka uhraa loputtomasti omasta itsestään rakastetun miehen ja pojan hyväksi, jotta näillä olisi parempi elämä. Nykyjärjestelmä on sen sijaan kiukkuinen kontrollifriikki eukko, joka on katkeroitunut miehiin. Järjestelmä on kuin rupsahtanut tantta, jolle miehet eivät vapaaehtoisesti anna, ja joka olettaa kaikkien miesten lakkaamatta pettävän ja valehtelevan, koska niin hän itse tekee. Kontrollifriikki eukko on myös lapsilleen painajaismainen paha äitipuoli, sillä hän suhtautuu lapsiinsa henkilökohtaisena omaisuutenaan, jota hänellä on oikeus määräillä mielin määrin.

Valtion, virkakoneiston ja kaikenlaisten sosiaali-insinöörien tehtäväksi on annettu kastroida miehisyys pois yhteiskunnasta sen kaikilla tasoilla. Nutturapäinen vanhapiika heiluttaa karttakeppiä ja opettaa poikia kasvamaan miesten sijaan androgyyneiksi tohvelisankareiksi. Yhä uusilla laeilla ja säännöillä pyritään kriminalisoimaan mieheys samalla kun feministinen eliitti selittää, ettei näitäkään lakeja tule kunnioittaa kirjaimellisesti, vaan kaikki riippuu siitä, miltä naisista milloinkin sattuu tuntumaan. Eletään pahojen äitipuolten ja oikuttelevien diivarakastajattarien ehdoilla.

Vanhojen miesten johtama patriarkaalinen yhteiskunta toimi konservatiivisella logiikalla: omistusoikeudet tuli turvata ja muutosvoimia padota. Vanhan miehen intresseissä on kontrolloida omistamiaan naisia sekä pyrkiä hallitsemaan nuorempia miehiä, jotka vääjäämättä uhkaavat hänen asemaansa ja omistuksiaan. Nuorten miesten intresseissä on puolestaan muuttaa maailmaa, raivata elintilaa ja mahdollisuuksia itselleen ja saada vähitellen osansa vanhempien miesten kontrolloimista resursseista joko suostuttelun, palvelusten tarjoamisen, kiristyksen tai vallankumouksen keinoin.

Naisten yhteiskunnassa hallitsevat aikuiset ja keski-ikäiset naiset. Vanhukset ovat poissa lastentekomarkkinoilta ja heidät voidaan siksi jättää heitteille. Nuoret naiset ovat ärsyttäviä pissiksiä, jotka uhkaavat vähän vanhempien naisten saavutettuja etuja. Miehiä tulee kontrolloida ja heidän mahdollisuutensa rajata mahdollisimman pieniksi, jotteivät voisi nauttia vapaista markkinoista.

Naisten sosiaalinen nousu on oleellisesti erilainen kuin miesten. Nuoret miehet nousevat yhteisöllisin keinoin: liittymällä yhteen jengeiksi ja heimoiksi, avustamalla kummisetiä, osoittamalla pätevyytensä (kuten allaolevan runon sankari) ja tekemällä sopimuksia niin resursseja kontrolloivien vanhojen miesten, samanarvoisten liittolaistensa ja kilpailijoidensa kuin nuorempien sotilaidensa kanssa.

Naiset sen sijaan juonittelevat sekä miehiä että toisiaan vastaan, levittävät juoruja, piikittelevät ja käyttävät kolmansia tahoja pelinappuloina. Kaikesta tulee henkilökohtaista ja muilla ihmisillä on välinearvo. Jalkavaimot kilpailevat sulttaanin suosiosta puukottamalla selkään sekä toisiaan että sulttaania, ja tekevät lapsista kostojensa, kaunojensa ja omistushaluisten pyrintöjensä aseita.

Naiset debytoivat maailmaan nuorina tyttöinä, jotka ovat vielä täynnä seikkailunhalua ja vallattomuutta. He hurmaavat ja osaavat nähdä asioita aivan uusilla tavoilla. Miehet voivat jatkaa poikamaisia seikkailujaan ja maailman muuttamista keski-ikäisiksi saakka, mutta naisten kohdalla raadollinen totuus iskee päälle paljon aikaisemmin - jos ei muuten niin toisten naisten muodossa.

Hurmaavista tytöistä sukeutuu kontrollifriikkejä ja kärttyisiä nalkuttajia, joille itseään toteuttavat ja omia teitä kulkevat tytöt ovat kauhistuksia: henttuja, heitukoita, lolitoja ja pissiksiä. Naiset ovat tyttöyden pahimpia vihaajia, samaan tapaan kuin vanhat äijät poikamaisuuden. Miehet ukkoutuvat yleisesti ottaen vasta ryhtyessään valvomaan saavutettuja etujaan, joskin jotkut osaavat olla sietämättömiä mustasukkaisia kontrollifriikkejä jo parikymppisinä.

Yhteiskuntamme naisistuminen näkyy erityisesti vallankäytön tavoissa. Vaikka näennäisesti yhteiskuntamme on muuttunut transparentimmaksi, se on samalla muuttunut hallitsemisen kielessä yhä orwellilaisemmaksi.

Mies käyttää valtaansa paljastamalla miekkansa. Eino Leinon sanoin miekka voi ”tehdä totta”, joten se myös asettaa vastapuolen epäämättömien tosiasioiden eteen. Mies usein vieläpä rehentelee siitä, mitä haluaa. Hän paljastaa avoimesti tarkoitusperänsä ja asettaa siten muut epäämättömien tosiasioiden eteen, haastaa maailman ympärillään. Miehiseen kulttuuriin kuuluvat kunnian ja suoraselkäisyyden arvostaminen, jotka ovat nykyisin katoamassa suomalaisesta kulttuurista.

Nainen toimii juuri päinvastoin: hänet on opetettu häpeämään sitä, mitä todellisuudessa haluaa. Tähän hänet ovat opettaneet nimenomaan ne tyttöjä vihaavat naiset. Nainen salaa tarkoitusperänsä, manipuloi ja naamioi halunsa yleisiksi syiksi ja yhteisiksi pelisäännöiksi, joiden tarkoituksena on kahlita miestä ja torjua muiden naisten kilpailua.

Yhteiskunnan naisistuminen ja miesviha saattavat johtua siitä, että resursseja yhä kontrolloivat vanhat miehet ovat muuttuneet akkamaisiksi: he käyttävät naisia välikappaleinaan tyttöjen ja poikien kahlitsemiseksi ja holhoamiseksi. Vanhat miehet siis hallitsevat yhä ja omistavat resurssit, mutta pelisäännöt ovat enenevässä määrin keski-ikäistyvien naisten muotoilemia. Ne perustuvat naisten vallankäytön logiikkaan.

On huomattava, että vaikka nykysuomalainen yhteiskunta toimii nimenomaan 35-50-vuotiaiden naisten ehdoilla, nämä samat naiset voivat erittäin pahoin. Tämä johtuu siitä, että naiset ovat langenneet itse virittämäänsä ansaan: he salaavat ja kieltävät todelliset tarkoitusperänsä, teeskentelevät haluavansa muuta kuin mitä todellisuudessa haluavat, ja kun saavat teeskentelemänsä, ovat onnettomia. Käsittämättömän suuri osa vastaan tulevista kolmekymppisistä suomalaisnaisista on jonkinasteisesti mielenterveysongelmaisia, samanlaisella skitsoidilla tavalla kuin saudimiehet. Voiko tämä johtua siitä, että koko yhteiskunta on sairas alussa kuvailemallani tavalla?

Feministisosialistinen hegemoninen diskurssi vaahtoaa yhä siitä, että pahoinvoinnin taustalla ovat miesvalta, kapitalismi ja liiallinen vapaus, vaikka todellisuudessa tämä on itsepetosta ja pahoinvoinnin syyt ovat tasan päinvastaisia. Miehistä on nyljetty ja painostettu pois miehekkyys; se on kielletty. Kunnia ja suoraselkäisyys on demonisoitu. Valkoiset valheet, hetkellistä sosiaalista samettia luova smalltalk, orwellilainen uuskieli ja kaikkinainen subjektiivisuus ovat nousseet hyveiksi.

Tulos ei kuitenkaan ole ollut naisten hyvän olon lisääntyminen, vaan ennennäkemätön piehtarointi pahassa olossa, ailahtelu masokististen fantasioiden ja riutuvan marttyyriuden suossa. Naiset pelkäävät hylkäämistä niin paljon, että itsepetoksessaan hylkäävät kaikki miehet jo ennen kuin nämä ehtisivät hylkäämään heitä. Kun miehiltä on kielletty mieheys, siinä sivussa on tullut kielletyksi myös naiseus naisilta. Nujertaessaan pojista tohvelisankareita naiset ovat samalla tehneet hurmaavista tytöistä pahoja äitipuolia.

Mies voi purkaa pahaa oloaan työhön, yhteiskunnalliseen elämään, urheiluun ja sotakentille (kuvaannollisille tai todellisille), mutta naisen biologia rankaisee tällaisesta. Nainen elää naiseudettomassa itsepetoksessa ja purkaa pahaa oloaan pahansuopiin puheisiin, lääkkeisiin, juoruiluun, tuhlailuun ja yleiseen purnaukseen. Nykyaikainen suomalainen keskustelukulttuuri muodostuu jo pelottavassa määrin ennenaikaisesti ukkoutuneiden kastroitujen miesten ja kaunaisten hylkäämispelkoisten naisten purnauksesta, jossa tärkeintä on peittää todelliset tarkoitusperät ja väittää mustaa valkoiseksi.

Feministinen sosialismi on ehkä tulossa tiensä päähän; itsepetoksellisen mahdottomuutensa kuilun reunalle. Oikos on hävittänyt poliksen. Pian ei ole enää miehiä, jotka puolustaisivat oikosta poliksen taistelukentillä tai kantaisivat kotiin ulkopuolelta hankittua leipää. Jaettava loppuu. Kyökissä käy pian itku ja hammasten kiristys. Edessä on vihaisten nuortenmiesten aika. Sellaisina aikoina uskotaan taas, että kun sanat eivät enää tarkoita totta, niin miekka ”tekee totta”.

Tunnelmaan sopii Eino Leinon runo:

Tuli linnahan köyhä sotamies.
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Hei heitukka, kustapa kulkee ties?”
”Minä maailman matkoja astun.”

”Ja jos olet suora sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin tännekin loppua voi sinun ties.”
”Sama mulle, mut palkan ma tahdon.”

”On oikein, palkkansa saa sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”kuus riksiä vuodessa riittää kenties?”
”Ei, herrani, enempi ma vaadin.”

”Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä.”

”En myö minä miekkaani, hovimies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”riikin rikseihin, se on jumal’ ties
itse Hiidessä kuuraeltu.”

”Mut kuninkaan tyttären jos kukaties…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”saan palkaksein, olen kuninkaan mies.”
”Huuti, tolvana, matkaasi marssi!”

Ja ryntäsi päälle vihamies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.

”Ja saanko mä palkkani nyt kukaties?”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies.”
Verijälkiä kannukset jätti.

”On oikein, palkkansa saa sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Näin lausui kuningas. ”Mut kukaties
jätät sitten sa maani ja minut.”

”Siis myö mulle miekkasi sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

”Ja vaikka mä vaan olen sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin myö minä miekkaani en jumal’ ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.”

”Mun onneni olla on sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Sama, luulenpa, tahto on miekkani myös;
se on Hiidessä kuuraeltu.”

Eläintarhassa

2011-09-26T08:20:00.003+03:00

Olen katsonut kasan elokuvia, koska kerrankin katsoin siihen olevan aikaa. Tänä yönä katsoin meksikolaisen elokuvan Amores Perros, jossa ihmisten elämät menevät syistä ja toisista pieleen. Maailma näyttäytyy melko raadollisena ja koirien ja ihmisten tekemiset menevät sekaisin, limittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Kaksi vuotta täyttänyt kummityttöni sai syntymäpäivälahjaksi retken Korkeasaareen. Hän osaa jo puhua kahdella kielellä, kävellä ja juosta, vaikka mieluiten onkin lykittävänä vaunuissa. Huomasin, että hänen mielenkiintonsa säilyttämiseksi täytyy koko ajan tapahtua jotain. Eläimet kiinnostavat kovasti jos ne ovat sekä lähellä että liikkuvat. Kauempanakin oleva eläin kiinnostaa, jos se liikkuu, mutta hiljaa paikallaan oleva ei kiinnosta, vaikka olisi lähelläkin. Kotona tyttö käy ajoittain ihastelemassa lintukirjasta sulttaanikanan kuvaa, joka on ylivoimainen suosikki.

Tänään ajattelin lähteä runsaaksi viikoksi Libanoniin. Siitä onkin vuosi kun olin siellä viimeksi. Aika rientää todella nopeasti. Meille on annettu elämä, jonka aikana ehtii käydä täällä maailmassa vähän kuin turistina, tehdä vähäsen sitä ja tätä, mutta tekemistä olisi paljon enemmän kuin mihin elinikä riittää. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka valittavat ettei heillä ole mitään tekemistä; en ole koskaan ymmärtänyt. Söin viikonloppuna kaksi purkillista oliiveja, ikään kuin valmistautuakseni.

Kuulin viikolla konspiratiivisessa seminaarissa kauhutarinoita 1970-luvun Suomesta, muiden muassa KGB:n tekemistä suomalaisten politiikan, ammattiyhdistysmaailman ja liike-elämän vaikuttajien murhista. Viikonloppuna julkistettiinkin sitten sekin, että Putin jatkaa ikuisuuksiin Venäjän johtajana - ja niin ollen KGB Venäjän johdossa. Jos pelkästään objektiivisia sotilaallisia faktoja katsottaisiin, niin vaikuttaisi vahvasti siltä, että Venäjä aikoo lähitulevaisuudessa hyökätä länsirajansa naapurimaihin. Suomi seuraa samalla Naton suojaaman Länsi-Euroopan mallia ja alasajaa maanpuolustustaan kaikilla tasoilla.

Eurooppa saattaa jälleen ajautua fasismiin, koska manner toistaa nyt kiivaasti samoja virheitä kuin noin seitsemänkymmenen vuoden välein aiemmin. Kreikan vararikko tulee näyttäytymään lasten leikkinä, kun ensin Espanja ja perässä Italia ja sen talouteen syvästi linkittynyt Ranska kaatuvat ensi vuoden puolella. Selvitystilassa kieriskelevää Amerikkaa on Euroopan turha kiljua pelastajaksi tällä kertaa, koska seuraavaa presidenttikautta Yhdysvalloissa leimaa todennäköisesti isolationismi. Israel tekee parhaansa pilatakseen arabikevään myönteiset vaikutukset länsimaiden ja arabimaiden suhteisiin.

On myös ennenaikaista kuvitella, että Kiina vetäisi maailmantalouden nykyisestä suostaan. Sen porskutus loppuu kuin kanan lento jos halpatavaran vientimarkkinat köyhtyvässä lännessä tyrehtyvät eikä saatavia kuulu takaisin. Sitäpaitsi Kiina rakentaa suurta osaa kasvustaan savijaloille. Maata uhkaa ekologinen katastrofi, ympäri maata on jo aavekaupunkeja, järjettömiä valtiojohtoisia infrastruktuurihankkeita ja ihmisten pakkosiirtoja.

Syys

2011-09-11T16:01:00.002+03:00

Viikko sitten sain valmiiksi vuoden kestäneen projektin ja tämä jättää minulle melkein kaksi kuukautta vapaata ennen kuin otan taas sijaisen hoteista haltuuni entisen työpaikkani. Toisaalta minulla on suuri vapauden tunne, kun oma osuuteni kyseisessä hankkeessa on pääosiltaan tehty. Ehdin vielä nauttia alkusyksystä, joka sentään on toukokuun ja kesän jälkeen suosikkiaikaani. Myös, täytyy sanoa, vuoden parasta valokuvausaikaa. Kummallista kyllä, kuljeskellessani kaupungilla minulla on koko ajan tunne, että pitäisi tehdä jotain tai että jotain tärkeää on unohtunut tehdä. Ehkä se on jäänyt päälle niistä kuukausista, joiden aikana ruoskin aivojani töihin lähes ympärivuorokautisesti.

Toki syksy ei suinkaan ole aivan tyhjä ja vapaa. Kalenterini on täplitetty luennoilla, esitelmillä, kollokvioilla ja hankkeen valmistumista seuraavilla glamoröösimmillä velvollisuuksilla. On myös tullut aika tehdä jotain kaikkien niiden ihmissuhteiden eteen, jotka ovat kärsineet laiminlyönnistä kesän kestäneen vampyyrielämäni aikana. Olen joka tapauksessa haarukoinut yhden runsaan viikon ja yhden vajaan viikon, joiden aikana minulla ei pitäisi olla etukäteen buukattuja sitoumuksia, ja olen tutkinut lentoyhtiöiden tarjontaa.

Mielessäni taistelevat keskenään kaksi perusteltua mutta vastakkaista tarvetta: mennäkö johonkin uuteen paikkaan tyydyttämään tutkimusmatkailijan viettejä, vai mennäkö rentoutumaan johonkin tuttuun paikkaan? Tällä hetkellä näyttää, että vaaka kallistuisi jälkimmäisen puolelle. Palattuani toukokuun lopussa Marokosta ja Arabiemiraateista, en koko kesänä matkustanut mihinkään Viroa pidemmälle, koska projekti piti kynsissään.

Vasta viime viikolla, projektin valmistuttua, minulla oli aikaa toisellekin harrastukselleni, nimittäin linnuille. Hyönteissyöjien ja kahlaajien muutto oli jo lopuillaan, mutta sorsia, hanhia ja joutsenia onneksi piisasi. Kurjetkin aloittelivat - vaikka minulta menikin sivu suun Suomen ensimmäinen hietakurki. Kävin sentään amerikkalaisen vieraan kanssa useamman päivän ajan tutustumassa syysmuuttoon Espoon, Kirkkonummen, Inkoon, Karjaan ja Hangon lintupaikoissa.

Myös kolmas harrastukseni, fiktiivinen kirjoittaminen, on ollut puoli vuotta tauolla, mutta ehkäpä lähiaikoina palaan siihenkin. Netin kautta tutuiksi tulleet alan harrastajat ovat tässä suureksi avuksi inspiraation (tai painostuksen) lähteinä.

Vilkaisu tilinpitoon kertoo myös, että on aika palata kutsumushankkeista takaisin raadollisen ansainnan maailmaan. Jossain toisessa maailmantalouden tilanteessa itsensä vapauttaminen oravanpyörästä olisi ollut mahdollista paljon pidemmäksikin aikaa, mutta nykyisessä tilanteessa fiksukaan sijoittaminen ei enää tuo tuloja, vaan korkeintaan auttaa pysyttelemään jotenkuten elossa.

Ironista ja surullistakin on se, että "toimettomana" ollessani loisin paljon vähemmän veronmaksajien rahoilla kuin jälleen työllistyessäni, ja lisäksi omiin investointeihini tukeutuessani olen myös itse vastuussa tuloistani kun taas arkityössä kaikki vastuu menee muille. Kuinka paljon ihmiset voisivatkaan saada aikaan, jos heillä olisi aikaa todella pysähtyä miettimään oman elämänsä ja tulojensa järjestämistä rationaalisesti, ilman "systeemin" jatkuvaa painetta?

Viestinnän politiikasta

2011-08-25T03:25:00.007+03:00

Kaikkeen politiikkaan kuuluu olennaisena osana teatteri. Vaikuttaminen on yhdistelmä viestintätaitoja ja vallankäyttöä - suostuttelua ja pakottamista. Mitä vähemmän itsellä on valtaa ja siis pakottavia keinoja, sitä enemmän pitää toimia viestinnällisin keinoin: vakuuttaa, tehdä vaikutus ja muokata mielipiteitä. Pitää kannustaa kannattajiaan ja lannistaa vastustajiaan, ja saada välinpitämättömän enemmistön mielipiteet omalle puolelle.

Diktatuureissa retoriikka ja teatteri ovat lumetta, jolla pönkitetään henkilökulttia ja aivopestään massoja. Demokratiassa ne ovat sen sijaan keskeisin tapa, jolla politiikkaa todellisuudessa tehdään. Eiväthän äänestäjät saa juuri koskaan äänestää varsinaisista asioista - Suomessa heille on suotu tämä mahdollisuus vain kaksi kertaa: kieltolaista ja EU-jäsenyydestä. Sen sijaan he äänestävät puolueista ja henkilöistä. Retoriikkaa ja teatteria tarvitaan, jotta tiedettäisiin, mitä äänestetään, kun äänestetään puoluetta X tai henkilöä Y.

Legendaarisimmat poliitit ja opportunistit Alkibiadeesta aina Walid Jumblattiin saakka pystyvät villitsemään väkijoukkoja värikkäillä palopuheillaan vaikka olisivat vaihtaneet monta kertaa puolta ja kääntäneet takkia. Alkibiades puhui silkoilla väittelylahjoillaan ja näyttävällä esiintymisellä järkipolitiikkaa ajaneet vanhemmat valtiomiehet suohon ja lietsoi Ateenan järjettömään sotaretkeen Syrakusaa vastaan, minkä jälkeen Alkibiades itse jätti armeijansa sotakentälle ja loikkasi Persiaan.

Mitä Jumblattiin tulee, hän oli aikoinaan Neuvostoliiton ja Syyrian leirissä, mutta loikkasi Progressiivisine sosialistipuolueineen seetrivallankumouksen aattona oppositioon. Muistan yhä kuinka hän villitsi satatuhatpäiset nuorisojoukot puoluekantaan ja uskontokuntaan katsomatta hurmioon syyttämällä Syyrian presidenttiä aasiksi, koiraksi ja valtameren rannalle sylkemäksi valaaksi. Kun vastapuolen media sitten hyökkäsi häntä vastaan, häneltä kysyttiin, oliko hän kenties mennyt puheessaan hieman liian pitkälle, mihin hän vastasi Syyrian eläinsuojeluyhdistyksen olevan huolissaan viattomien luontokappaleiden herjauksesta.

Pari vuotta myöhemmin Jumblattin palopuheet ja paljastukset johtivat puolentoista viikon sisällissotaan Länsi-Beirutissa ja Shufissa. Siitä runsaan vuoden kuluttua taas Jumblatt loikkasi jälleen Hizbullahin ja Syyrian leiriin, riistäen siten seetrivallankumouksen tekijöiltä heidän parlamenttienemmistönsä ja mahdollistaen ilman vaaleja toteutetun vallankaappauksen.

*** *** ***

En voi kyllin korostaa, kuinka tärkeää vallankumouksia tehdessä on näyttää hyvältä. Vallankumoukset ovat valtavia demonstratiivisia tapahtumia, joissa pitää toki myös ottaa haltuun katuja, aukioita ja loikkareiden avulla vallankäytön välineitä, mutta niissä pitää myös ottaa haltuun yleisön mieliä ja sydämiä. Näyttävät performanssit ovat ehdottomasti tarpeen median huomion kiinnittämiseksi, katsojien koukuttamiseksi ja lopulta yleisen mielipiteen vakuuttamiseksi.

Jos kyse on pelkästä hulinoinnissa, polttopulloista ja kauppojen ryöstelystä, silloin kyseessä ei ole mikään vallankumous, vaan kuten Kreikan ja Britannian tapahtumissa, anarkistien ja äärivasemmiston riehuminen. Samaa vaikuttamisen tasoa edustavat islamistien pommit ja risupartaisten nuortenmiesten harrastamat Amerikan lippujen polttajaiset. Onkin nyt arabikevään kääntyessä syksyksi erittäin tärkeää huomioida, ettei mikään islamistien pommi ole viime vuosikymmenten akana innostanut arabinuorisoa samanlaisiin saavutuksiin kuin tämän vuoden tapahtumat.

Miten tämä on ollut mahdollista? Kynä on taas osoittanut joskus olevansa miekkaa mahtavampi. Modernisoituna: Facebook ja Youtube ovat osoittautuneet mahtavammiksi kuin al-Qa'idan pommit ja jopa Qaddafin tankit. Kulttuuritaistelussa musiikkivideot ja yhteisöviestimet ovatkin toimineet bin Ladenin ja kumppanien sanomaa vastaan paremmin kuin mikään pompöösi huippukokous tai abstrakti ylätason dialogi. Mediatekoina Neda Aghasoltanin ja Muhammad Bouazizin kuolemat ovat voittaneet Khomeinin kuuluisan Rushdie-fatwan. Jos jokin niin Tahrir-aukion tapahtumat ja viime päivien Tripolin vapautus voivat sysätä kymmenen vuoden takaisen 9/11-iskun historian reunamerkintöjen joukkoon.

Taistelu ei tietenkään ole vielä voitettu. Egyptistä kuuluu paljon huolestuttavaa; olin aina sitä mieltä, että vaalit olisi pitänyt järjestää mahdollisimman pian, ja että liberaali oppositio teki virheen vaatiessaan niiden lykkäämistä, tehden siten mahdollisesti tilaa sotilaseliitin ja Muslimiveljeskunnan kytkyille. Syyriassa hallitus jatkaa sotaansa kokonaista sukupolvea vastaan - tuhansia on kuollut ja lukemattomia enemmän vangittu ympäri maata mitä kammottavimpiin pidätyskeskuksiin, joissa ihmiset kuolevat tukehtumiseen ja lämpöhalvaukseen. Aiemmassa blogiviestissäni mainittu tuttu poika sentään saatiin suhteilla haettua kotiin - kidutuksen ja yli kuukauden painajaismaisen vankeuden jälkeen, jonka aikana hän näki samanikäisten poikien kuolevan.

Tätä suuremmalla syyllä on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka aseeton voi kukistaa sen, jolla on kaikki aseet. Ainoa tie tähän on performatiivinen. Mielenosoittajista tulee näyttelijöitä suuressa tositeeveeshowssa, ja televisiokuvaa, videoita, kuvia ja twiittejä maailmalle välittävistä kannattajista taas tuottajia ja markkinoijia. Tätä työtä ja siihen puolen vuosikymmenen aikana kertyneitä taitoja ja kykyjä ei tule väheksyä. Ylipäätään maailman ei kannattaisi väheksyä sitä sukupolvea, joka nyt on 15-30-vuotiaita. Nämä ihmiset ovat jo puhtaasti teknologisten innovaatioiden vuoksi tottuneempia ja osaavampia viestinnällisessä vaikuttamisessa kuin heitä vanhemmat. He ovat myös kielitaitoisempia ja kansainvälisempiä kuin mikään aiempi sukupolvi maailmassa.

Kilpailu alalla on tänä päivänä kovaa, joten perinteinen rytmikäs huutelu ja lippujen polttaminen ei enää riitä. On mobilisoitava kaikki performatiivinen potentiaali. Libyalaiset näyttävät kyllä osaavan kiitettävästi patsastelun erilaisten amatöörimäisten asevärkkien kanssa sekä perinteisten joukkojuhlimisten alati tunteisiin vetoavan voiman. Yhdessä suhteessa on kuitenkin paljon korjaamisen varaa: nuoret naiset puuttuvat mediasodan eturintamasta. Tässä suhteessa libyalaiset ja jemeniläiset eivät ole pärjänneet edes iranilaisille, tunisialaisille ja egyptiläisille, puhumattakaan georgialaisista, ukrainalaisista ja libanonilaisista.

Oltiinpa Julia Tymoshenkon menestyksestä poliitikkona mitä mieltä tahansa, hän niitti mainetta maailman kauneimpana pääministerinä. Libanonin seetrivallankumous muistutti ajoittain muotinäytöstä, kun yliopistojen sosiaaliset huippusuorittajat toivat kaduille, usein seetrilippuihin verhottuina, kiistattomat argumenttinsa, jotka kyllä kääntävät päitä aivan erilailla kuin Hizbullahin parransänget ja huivipäiset matamit.

Jos mielenosoituksiin vastataan väkivallalla, kuten Tiananmenin aukiolla, Iranissa ja viimeksi Libyassa ja Syyriassa, myös marttyyrien estetiikka nousee uuteen arvoon. Suomessa lauletaan Ateenalaisten laulussa:

"Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat, nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon:
taistossa kaatuen hän - kaunis on kuolossa myös!"

Silti komeinkaan nuorukainen ei marttyyrina lietso ihmisiä pyhään vihaan niin kuin Iranin vihreän vallankumouksen sateeseen hukkuneiden kyyneleiden ikoni Neda, jonka kuoleman kaiut tuntuivat kantavan kauemmas kuin koko muu veriorgia yhteensä.

Jos ei marttyyriksi nosteta nuorta naista niin lapsi ajaa myös asian tunteiden nostattajana, tästä viimeisimpänä esimerkkinä Syyrian mukhabaratin kuoliaaksi kiduttama 13-vuotias Hamza-poika, jonka rikos oli maalata Dara'assa tuntemattomaan seinään tai muurinpätkään Tunisian ja Egyptin vallankumouksia tukeva graffiti. Syyrialaiset ystäväni totesivat viime viikon pitkällisessä Pyhän Urhon pyöreän pöydän istunnossamme, että ilman Dara'aa ja järjettömiä lastenmurhia syyrialaiset eivät olisi ehkä vieläkään raivostuneet tarpeeksi.

Arabikevään tekijät ovat kasvaneet visuaalisessa mediaympäristössä: internetin, yhteisöviestimien, elokuvan, musiikkivideoiden ja jokamiehen kannettavan multimediavarustuksen maailmassa. Niinpä tämä sukupolvi on ymmärtänyt myös vallankumousten esteettisyyden tärkeyden - ja sen, kuinka olennaista on tavoittaa mielet ja sydämet yli valtioiden, puolueiden ja uskontojen rajojen. Laajalevikkiset kielet kuten englanti ja arabia toki auttavat laajojen yleisöjen tavoittamisessa, mutta vielä enemmän siinä auttaa sanaton, visuaalinen viestintä. Se jos mikä on tänä vuonna osoittanut yli kulttuurirajojen ihmisten yhteiset unelmat ja tunteet.

Vain tällainen viestintä pystyy kunnolla vastaamaan totalitäärisen ja monomaanisen vihanlietsonnan haasteisiin, joista islamistit ja islamofobit esimerkkeinä. En voi kylliksi painottaa sitä, ettei vihapuhetta voiteta sensuurilla ja uusilla kielloilla, vaan niillä keinoilla, joita arabikevään tekijät ovat käyttäneet.

Det kostar att vara cool, luki ruotsalaisen opiskelija-asuntolani yhteistilojen seinällä, mutta ei se välttämättä rahaa vaadi vaan poseerausta, liehuvia lippuja, liekehtiviä tyrannin kuvia, patsaiden naamojen polkemista kengillä ja muuta mukavaa. Jos tilanne menee pahemmaksi, on hyvä patsastella erilaisten aseiden kanssa ja harjoittaa poliittista kruisailua eli ajella autolla kannattajat ikkunoista ulkona ja lippuja liehuttaen sekä huutaa iskulauseita tai vaihtoehtoisesti soittaa teeman mukaista musiikkia.

Jos tilanne on suhteellisen turvallinen, kannattaa marssittaa ulos naiset, lapset ja lemmikkieläimet, kuten vaikkapa tämä papukaija, joka osaa sanoa "kansa vaatii regiimiä alas", tai Kreikan mellakkakoira.

Vanhukset ovat oikein hyviä taiteellisiin kuviin (varsinkin mustavalkoisiin). Sydäntä lämmittää nähdä vanha pappa rynkyn kanssa toivomassa lapsenlapsenlapsilleen parempaa maailmaa, joka on vapaa veljellisen everstin kaltaisista syöpäläisistä, tai vanha mummo huutamassa tyranniaa alas.

Paremman puutteessa käyvät tavanomaiset nuoret miehet, mutta keski-ikäiset sopivat videokuvaa paremmin syventäviin ihmisprofiilijuttuihin, joissa lihakauppias Mahmud kertoo molempien poikiensa kaatuneen vapauden puolesta, tai suurperheellinen huivitettu siivooja Fatima unelmoi tyttärelleen hyvän avioliiton lisäksi myös koulutusta. Isät ja äidit, joilla on ns. rehellinen työpaikka, vetoavat keskivertokatsojiin paremmin kuin kuumapäiset opiskelijat, jotka tenttien tekemisen sijaan polttavat lippuja ja autonrenkaita.

*** *** ***

Kaikki tämä liittyy kysymykseen, jota olen nuoruuden päivinäni usein pohtinut, eli mistä johtuu, että totalitäärit osaavat tunteisiin vetoavan massaviestinnän paremmin kuin liberaalit. Ovatko jälkimmäiset liian individualistisia? Argumentti ei ole oikein koskaan vakuuttanut minua, koska vapauden kannattajat ovat kuitenkin yleensä sosiaalisia ihmisiä ja sosiaalisilta taidoiltaan vieläpä kehittyneempiä kuin putkiaivoiset dogmaatikot. Kuitenkin natsit, kommunistit ja islamistit tuntuvat aina porskuttavan propagandallaan, symboleillaan, mahtipontisella musiikillaan ja marttyyrivideoillaan.

Enemmän kuin individualismin ja kollektivismin erosta, se johtuu mielestäni siitä, että ihminen on sittenkin emotionaalinen otus: tunteisiin vaikuttaminen ohittaa suoraan rationaalisen viestinnän pelisäännöt, ja siksi se menee härskisti jonon ohi suoraan hypotalamukseen.

Minulla oli kerran ystävä Jumalanpuolueessa, tai ei hän oikeastaan ystävä ollut eikä varmaan edes puolueen jäsen, vaan satunnainen tuttava ja wannabe. Tapahtui nimittäin kerran Beirutin keskustan telttaleirin aikaan että yritin päästä oikaisemaan erään laita-alueen läpi, jolloin minut pysäytti noin 17-vuotias poika - aseeton ja aivan tavallisen näköinen, mutta kontekstin huomioiden todennäköisesti noita vapaaehtoisia, joita shiiapuolueet olivat värvänneet pysäyttelemään ohikulkijoita ja "vartioimaan" valtaamiaan katuosuuksia piikkilankabarrikadeilla.

Tilanne ei ollut mitenkään uhkaava - sellaisissa olen ollut paljon vanhempien ja aseistettujen henkilöiden kanssa samoilla nurkilla - mutta tietysti jossain määrin kiusallinen, koska eihän tällaisilla nulikoilla pitäisi olla mitään oikeutta esiintyä auktoriteetteina julkisilla paikoilla. Osoitin kuitenkin tapani mukaan täydellistä normaaliutta ja poika oli hämmentynyt eikä tuntunut keksivän mitä muuta oudon läpikulkijan kohdalla tehdä, joten hän kyseli millaista Suomessa on, voiko sinne saada viisumin ja lähetti minulle Facebookiin frendipyynnön.

Muutaman kuukauden "Kamikaze-Hasan" oli rajoitetun listan kaverini ja linkitti jatkuvalla syötöllä Jumalanpuolueen ikonografiaa, marttyyriuden ihannointia, ahl al-baytin seikkailuja jumalaisessa voitossa ja marssimusiikin säestyksellä liehuvia keltaisia lippuja. Hän oli vieläpä tehnyt itsestään Photoshopilla melko kitshisen sankarikollaasin, jossa esiintyi valkokasvoisena taustalla kukkia, minareetteja ja ohjuksia. Lopulta hän katosi yhtä mystisesti kuin oli tullut. Ehkä en likettänyt tarpeeksi hänen kuuluisamman kaimansa puheita tai sitten Kamikaze eteni vakavampiin puuhiin, niin ettei hänellä voinut enää olla yhteyksiä länsimaisiin toimittajiin tai muihin siionistiagentteihin.

Poliittisen spektrin toisessa päässä minulla oli kaverina myös muuan falangistinen hurmahenki, joka puolestaan jakoi marssimusiikkivideoita palestiinalaisten puhdistamisesta, vaikka kiisti Sabraa ja Shatilaa koskaan tapahtuneen. Hänkin katosi kummasti sen myötä kun ihailemansa kenraali loikkasi lopullisesti samaan leiriin Jumalanpuolueen kanssa.

Kerran tarkkaillessani Karachin vaaleja yksi sympaattisimmista kollegoistani ja ainoa samanikäinen sillä äänestyspaikalla oli nuori poika sikäläisestä islamistipuolueesta, jolla on paljon omasta mielestäni varsin vastenmielisiä ja kummallisia kantoja. Hänellä ei ollut partaa eikä kummallista kaapua vaan lähinnä amerikkalaista mustaihoista muistuttavat hiphopvaatteet, joihin nähden paradoksaalisesti hän vaikutti varsin ujolta ja vaatimattomalta nuoreltamieheltä. Puhuimme lopulta myös politiikkaa ja hän tuntui olevan sekä hämmentynyt että vaikuttunut siitä, että ylipäätään puhuin hänen kanssaan niin kuin normaalin ihmisen kanssa puhutaan.

Minua on aina hämmästyttänyt se, että näiden kolmen nuoren tavoin lukemattomat heidän kaltaisensa erilaisia ääriliikkeitä tai ainakin hyvin kyseenalaista ääriajattelua kannattamaan päätyneet nuoret - niin Euroopassa kuin arabimaissa - eivät ole mitään hulluja ja psykopaatteja, joiden kanssa olisi mahdotonta keskustella mistään. Sen sijaan he ovat hyvin usein juuri niin kutsuttuja "tavallisia nuoria", joiden kanssa voi keskustella melkein kaikesta muusta paitsi niistä joistain fiksaatioista, joista heidän kanssaan ei saa olla eri mieltä. Ei ainakaan aluksi. Mutta jos on ensin keskustellut heidän kanssaan jalkapallosta, naisista tai mistä tahansa tavallisesta asiasta, saattaa voida niin hankkimansa normaaliuden tilan kautta keskustella myös politiikasta.

Täysin väärä tapa toimia näiden ihmisten kanssa on heittää ensimmäiseksi kaikki loukkaukset heidän silmilleen, solvata heidän kirjojaan ja profeettojaan ja pilkata heitä ihmisinä. Tunteisiin vetoavaan totalitääriseen propagandaan ei auta tunteisiin vetoava totalitäärinen vastapropaganda. Ikävä kyllä siihen ei yleensä auta myöskään rationaalinen argumentaatio, koska kuten todettua, emotionaalinen propaganda menee jonon ohi, pelisäännöistä piittaamatta.

Tämän vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, mikä kahden raiteen viestintä todella auttaa: Ensinnäkin, on tuotava keskusteluun normaali taso, jolla voidaan puhua kaikesta muusta paitsi niistä pahimmista kipupisteistä, joita varten on ensin kerättävä normaalisuuden viestinnällistä pääomaa. Toiseksi, on annettava tunteisiin vetoava vaihtoehto, joka ei ole totalitäärinen; siitä arabikevät on erinomainen esimerkki.

Totalitääristen aatteiden valtavirtaistuminen on paljon suurempi uhka kuin terrorismi, joka olisi melko irrelevantti asia, ellei siitä oltaisi jatkuvasti niin hysteerisiä. Polarisaatio ääripäihin ja sivilisaatioiden sodan lietsominen pahentavat vain asioita. Sen sijaan arabikevään kaltaiset tapahtumat, jotka ovat yhdistäneet ihmisiä yli poliittisten ja uskonnollisten raja-aitojen, ovat parasta vastalääkettä al-Qa'idan ja muiden totalitäärien tarjoilemille vainoharhaisille diskursseille.

Kristillinen al-Qa'ida?

2011-07-25T00:56:00.010+03:00

Olen tänään tuhlannut aikaani tuijottamalla pimeyteen - toisin sanoen lukemalla kursorisesti norjalaisen terroristin Anders Breivikin massiiviseen nettilevitykseen toimittamaa 1500-sivuista pamflettia, jonka hän on mahtipontisesti nimennyt "Euroopan itsenäisyysjulistukseksi" ja laittanut temppeliherrojen nimiin. Olen myös katsonut hänen nettiin levitykseen toimittamansa amatöörimäisen videon, jossa on tiivistetty pääosat hänen sanomastaan.

On häkellyttävää huomata, kuinka sekä vihaajat että apologeetikot ovat ryhtyneet mystifioimaan Breivikiä. Hänen lapsellisen vuodatuksensa pohjalta näyttää siltä, että häneen sopivat useimmat narsistiseen psykopaattiin liitetyt määreet, mutta mistään erityisen korkeasta älykkyydestä tai menestyksestä elämässä ei pamfletti anna kuvaa.

Pikemminkin kyse on itsestään kohtuuttomia kuvittelevan, varhaisteinitasolle kehityksessään jääneen, maailmankuvaltaan läpeensä vainoharhaisen yksilön sairaalloisesta huomionhalusta. Halusta olla jotain tosi tärkeää. Kuvitelmasta, että hänellä on muka oikeasti jotain tosi tärkeää sanottavaa koko Euroopalle, ja että hänen yläastetasoinen loputtoman irrelevantti vuodatuksensa olisi jotain niin omaperäistä ja käänteentekevää, että se nostattaisi tuhansia ellei miljoonia hurmahenkisiä opetuslapsia sotaan muslimeja ja eurooppalaisia "pettureita", siis suvaitsevaistoa, vastaan.

Vuodatuksen kylmäävin osuus tulee heti alussa, ja se on ainoa, mitä aion suoraan siteerata, koska Breivikin pamfletti ei ansaitse laajempaa levitystä:

I’ve spent a total of 9 years of my life working on this project. The first five years were spent studying and creating a financial base, and the last three years was spent working full time with research, compilation and writing. Creating this compendium has personally cost me a total of 317 000 Euros (130 000 Euros spent from my own pocket and 187 500 Euros for loss of income during three years). All that, however, is barely noticeable compared to the sacrifices made in relation to the distribution of this book, the actual marketing operation;)

Kuten koko pamfletissa, tässäkään kappaleessa Breivik ei näytä kykenevän erottamaan toisistaan omaa itsetehostustaan ja sanomaa, jonka haluaa esittää. Mutta kaksi asiaa kiinnittää huomiota:

Ensinnäkin se, että hänelle lähes sadan lapsen murhaaminen ja pommi-isku olivat ainoastaan "markkinointioperaatio", jonka tarkoitus oli saada hänen tökerö pamflettinsa levitettyä maailman - tai ainakin omien kannattajien - tietoisuuteen.

Toiseksi, se häkellyttävä kysymys, kuinka ihmeessä hän on saanut yhdeksän vuotta ja 300 000 euroa tuhlattua huonoon pamflettiin, lapselliseen Youtube-videoon ja lannoitteiden ostamiseen. Joku Samir Khan olisi tehnyt saman kuukaudessa ja muutamalla tuhannella.

Itse pamfletissa ei ole mitään omaperäistä, paitsi loppupuolen käsittävä päiväkirja, jossa terroristi kertoo milloin valmistautumisestaan suureen tehtäväänsä, milloin epäolennaisista arkielämän pikku ongelmista, jotka kaikki tuntuvat vain palvelevan sitä tarkoitusta, että esittäisivät kirjoittajansa uskomattomia koettelemuksia - kuten tietokoneen hajoamisen - kohdanneena marttyyrina.

Suurin osa pamfletista on plagiaattia, joka koostuu Breivikin aatteellisen viiteryhmän - vainoharhaisen islamofobisen äärioikeiston - nettilevitteisten tekstien, opinkappaleiden ja myyttien toistamisesta. Vaikka Breivikin viiteryhmä kutsuu itseään "konservatiiviseksi vallankumoukseksi" ja "islamkriittiseksi vastarinnaksi", mitään vallankumouksellisesti uutta teksteissä ei ole. Niitä yhdistää lähinnä yksi metodi: kootaan netistä ja eri poliittisten liikkeiden propagandasta kaikki se, mikä todistelee muslimien ja islamin pahuutta, ja sivuutetaan kaikki muu.

Koko maailmanhistoria väärennetään palvelemaan vihanlietsontaa. Muslimeihin kohdistuneista kansanmurhista tulee sankarillisia maa-alueiden vapauttamisia muslimisaastasta. Jos jossain muslimimaassa kristitty vähemmistö on kokenut kovia, se paisutetaan eeppiseksi kansanmurhaksi. Massamurhaajista tulee sankareita ja suvaitsevaisista, idän ja lännen yhdistäjistä roistoja ja pettureita. Jopa Draculan esikuvana tunnettu Vlad Ţepeş esitellään kristikunnan sankarina, vaikka hän itse asiassa petti Valakian ylimystön ja toimi Osmanivaltakunnan vasallina, kuten muuten myös Aleksanteri Nevski Mongolivaltakunnan.

On syytä painottaa, että Breivikin esittämistä "faktoista" suuri osa on täydellisen virheellisiä ja suoranaisia valheita - tosin yleisesti kierrätettyjä islamofobisessa genressä. Niin ikään hänen historiatietonsa eivät ole ainoastaan räikeän puolueellisia vaan myös vääriä. On huvittavaa esimerkiksi kuinka itseään antimarxistiksi tituleeraavalle terroristille kelpaavat lähteiksi kommunistien ja äärivasemmiston levittämät valheet Serbiasta, Kosovosta, Turkista ja Kaukasiasta, milloin ne vain palvelevat muslimivastaista agendaa. Merkillisesti ristiretkeläinen myös on omaksunut Intian äärihindujen myytit "Hindukushin" islamilaistumisesta.

Breivikin pamfletti yhdessä hänen terroritekojensa kanssa on tarkoitettu sodanjulistukseksi. Se on sodanjulistus toisaalta länsimaista avointa yhteiskuntaa vastaan, ja toisaalta kehotus muslimien kansanmurhaamiseen ja muslimimaiden valloittamiseen. Breivik vaatii ensin tappamaan ja syöksemään vallasta "petturit", joita siis ovat tavalliset eurooppalaiset, ja nostamaan kaikkialla valtaan "konservatiivisia vallankumouksia" ja "kansallismielisiä" regiimejä. Vasta tämän jälkeen voi hänen "ristiretkensä" muslimien tuhoamiseksi alkaa.

Breivik on tyypillinen terroristi, samanlainen kuin Usama bin Ladin. Al-Qa'idan jihadistit katsoivat olevansa oikeutettuja julistamaan sodan koko muulle maailmalle kaikkien muslimien puolesta, ja islamilaisen maailman sisällä julistamaan sodan "pettureille" koko kansainvälisen islamistiliikkeen puolesta. Samoin Breivik katsoi olevansa oikeutettu julistamaan sodan avoimelle yhteiskunnalle ja muslimeille koko kansainvälisen radikaalikonservatiivisen, islamkriittisen liikkeen puolesta, ellei peräti koko Euroopan puolesta.

Kuten terroristeille on tyypillistä, he eivät todellisuudessa edusta lainkaan omien viiteryhmiensä valtavirtaa, saati kaikkia muslimeja tai kristittyjä. Heillä ei ole oikeutta julistaa sotaa kenenkään nimissä. Heillä ei ole minkään kansan eikä uskonnon mandaattia eikä heidän teoistaan niin ollen pidä myöskään syyllistää muita kuin ne, jotka jatkavat heidän aatteidensa ja toimintatapojensa tukemista.

Se, mitä Breivik näyttää halunneen luoda, on itse asiassa eurooppalainen, kristillinen versio al-Qa'idasta. Hän on suorastaan plagioinut retoriikkaa ja opinkappaleita suoraan al-Qa'idan teoreetikoilta - samoin kuin pitkät pätkät marxilais-ekoradikaalilta terroristilta Theodor Kaczynskiltä, joka tunnetaan paremmin Unabomberina. Tämä Attackermanin erinomainen analyysi vertaa osuvasti Breivikin ideologiaa al-Qa'idan vastaavaan. (Toivon, että lukijani eivät levitä tuon linkin takaa myöskin löytyvää linkkiä Breivikin videoon; video on selvästi luokiteltavissa vihanlietsonnaksi.)

Paljon vakavammin otettava asia kuin Breivikin vuodatus on se laajalle levinnyt ideologia, jota hän edustaa. Breivikillä on paljon aatetovereita myös Suomessa, kymmenet näistä aktiivisia nettipalstoilla, usein monilla nimimerkeillä. On järkyttävää havaita, kuinka monet persu-homma-profiilin keskustelijat Suomessa ovat viime päivien aikana jatkaneet Breivikin ja hänen ideologiansa puolustamista. Breivik itse mainostaa pamfletissaan Euroopan-laajuista aateveljien verkostoaan, mainiten myös Suomen, jossa hän kertoo olleen avustajia taustatyölleen.

Mikä tämä ideologinen viiteryhmä sitten on? Se ei ole perinteinen uusnatsismi eikä mikään muukaan 1900-luvulla toimineista tyypillisistä ääriliikkeistä. Kysymys on uudesta fasisminkaltaisen radikaalin oikeiston versiosta, joka sai alkunsa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, vahvalla venäläis-serbialaisella panostuksella, mutta leviten nopeasti 1990-luvulla Länsi-Euroopassa. Liike on kutsunut itseään milloin "uudeksi oikeistoksi", milloin "kolmanneksi oikeistoksi" ja milloin "konservatiiviseksi vallankumoukseksi". Se on esiintynyt tai esitetty lukuisilla muillakin nimikkeillä, kuten Synergon-verkosto, sakraalinen geopolitiikka, metapolitiikka ja eurasianismi (Venäjällä).

Ainakin Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa aatteen kannattajat ovat esiintyneet pääasiassa "kansallismielisinä". Tämä on paradoksaalista, koska he ovat internationalisteja, joilla on tiiviit kansainväliset verkostot Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa sekä yhtenäinen poliittinen agenda. Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa liike on keskittynyt ensisijaisesti ja usein lähes yksinomaan islamofobiaan, joka tosin usein naamioidaan "maahanmuuttokriittisyydeksi". Islamofobista nettigenreä seuraa mm. tämä blogi. Toinen yhdistävä asia on vainoharhainen suhtautuminen Euroopan unioniin, vaikkakin ainakin vielä 2000-luvun alussa jotkut liikkeen suuntauksista tuntuivat näkevän EU:n askeleena eurooppalaisen kristillisen imperiumin muodostamiseen.

Kuten edellä todettiin, Venäjän ja Serbian äärioikeiston ideologinen panos (ja väkivalta-, jopa kansanmurhavalmius) erottaa tämän ideologisen viiteryhmän radikaaleja perinteisestä eurooppalaisesta äärioikeistosta, joka yhä kantaa (aiheesta) Hitlerin taakkaa. Uudenlaisen äärioikeiston suomalaiset kannattajat ovat koko 2000-luvun ajan markkinoineet kuvaa Serbian sotarikollisista, kuten Miloševićista, Karadžićista ja Mladićista, vainottuina marttyyreina, levittäneet iljettävää disinformaatiota ja vihanlietsontaa bosnialaisia ja kosovolaisia vastaan sekä tukeneet silmiinpistävästi Venäjän imperialismia Kaukasiassa. Nämä eivät ole kovin tyypillisiä ideologisia elementtejä perinteisille uusnatseille.

Toinen tuntomerkki, joka erottaa mytologista islamofobista oikeistoa yleensä perinteisestä äärioikeistosta, on Israel-myönteisyys. Koska vanha juutalaisviha on korvautunut muslimivihalla, Israel onkin yhtäkkiä ihannoitu ja sankarillinen esitaistelija muslimeja vastaan. Israel-myönteisyys näyttää kuitenkin kyseissä skenessä olevan lähinnä pohjoismainen, hollantilainen ja amerikkalainen ilmiö - siis korreloi vahvasti protestanttisen kiihkoilun kanssa. Saman aatesuuntauksen katoliset salaseurat tuntuvat pitäytyvän voimakkaassa juutalais- ja vapaamuurarivastaisuudessa, joten heidän näkökulmastaan ei varmaankaan ollut ilouutinen, että Breivik nimesi itsensä ristiritariksi ja samalla vapaamuurariksi.

Viehtymys konspiratiiviseen maailmankuvaan, salaliittoteorioihin ja perverssi kiinnostus muinaisiin salaseuroihin tuntuvat yhdistävän harvinaisen monia eurooppalaisia ääriliikkeitä. Merkillistä kyllä islamviha tuntuu myös yhdistäneen samoihin vihadiskursseihin sekä demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa avoimesti halveksivia autoritarian kannattajia että "yksilönvapautta" ja "yksilön suvereenisuutta" mielestään puolustavia anarkokapitalistisia hurmahenkiä.

Breivik näyttää kuuluneen uusoikeistolaisen radikaaliliikkeen leimallisesti kristilliseen siipeen, joskin tämä kristillisyys näyttää usein jäävän symboleihin ja islamin vihaamiseen. Breivik kertoo päiväkirjassaan rukoilleensa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun tietokone hajosi ja hän joutui olemaan päivän ilman nettiä. Silloin hän vaati Jumalaa korjaamaan tilanteen, koska muuten Eurooppa aivan varmasti muuttuisi sadassa vuodessa islamilaiseksi.

Saman liikkeen aatetovereihin ympäri Eurooppaa, mm. Suomessa, kuuluu kuitenkin myös militantteja ateisteja. Yhdistävät tekijät löytyvät yleensä islamofobiasta, EU-vastaisuudesta ja demokratian halveksumisesta. Tässä vainoharhaisessa diskurssissa demokratia nähdään yleensä nurinkurisessa valossa poliittisen korrektiuden tyranniaksi ja länsimaista kulttuuria rappeuttaneeksi asiaksi. Islamilaisen maailman epädemokraattisuutta jaksetaan kauhistella ja vääristellä loputtomiin, mutta ilmeisesti liike kuitenkin haluaisi Euroopan olevan samalla lailla "vahva" tyrannia kuin joku Qaddafin Libya.

Islamofobinen diskurssi on kauttaaltaan oppimaton, yllätyksettömän kapea-alainen, läpeensä demagoginen ja dogmaattisen fundamentalistinen. Toisinajattelijat ovat pettureita, jotka Breivikin näkemyksen mukaan tulee surmata - tarvittaessa ennalta ehkäisevästi jo ennen kuin he pääsevät yhteiskunnallisiin vaikutusasemiin, kuten Utöyassa murhatut demarinuoret. Sekä maailmankuvaa että argumentaatiotapaa leimaavat tunteenomaisuus (vaikkakin vailla empatian kykyä väärin ajattelevia kohtaan) ja hämmentävä vainoharhaisuus.

Breivikin edustama ideologia edustaa kaikkea sitä, mitä se näkee omassa karikatyyrissään islamista: uskonkiihkoa, vihaa, fundamentalismia, takapajuisuutta, keskiaikaisuutta ja militanttisuutta - jopa naisvastaisuutta. Se ei juuri tarjoa sivistyneitä vaihtoehtoja ja toimintamalleja, joten on pakko tulla johtopäätökseen, että sen päämääränä on viime kädessä Euroopan-laajuinen muslimien kansanmurha. Breivikin pamfletti on yhtä sekava ja vainoharhainen kuin Hitlerin Mein Kampf, ja yhtä häikäilemätön provokaation ja sisällissodan ajamisessaan kuin Ayman az-Zawahirin Ritarit profeetan lippuin alla. Liike kierrättää ilman tunnontuskia marxilaisen ääriliikehdinnän ja kaupunkisodankäynnin organisaatio-oppeja ja taktiikkoja, ja ottaa mallia jihadistisesta liikkeestä, jonka se samalla tulee tunnustaneeksi kieroutuneen ihailunsa kohteeksi.

Liike ei pysty puhumaan muslimeista normaalisti. Muslimeja solvataan, pilkataan, väheksytään ja herjataan lukemattomilla aateryhmän foorumeilla, myös Suomessa, päivittäin, ja asialla ovat niin parikymppiset opiskelijat kuin eläkeläissedät. Ja tytöt ja tädit. Samalla, kun muslimeille nauretaan ja heitä väheksytään, heitä pelätään silmittömästi. Heidän uskotaan vakaasti olevan aivan näinä hetkinä valloittamassa koko maailman, jos ei äkkiä tehdä jotain: karkoteta tai tapeta kaikkia, pommiteta Mekkaa, vaihdeta omia hallituksia äärioikeistolaisiksi.

Diskurssi muistuttaa - usein pelottavasti sanasta sanaan - sitä, mikä vallitsi Euroopassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Juutalaiset vain ovat vaihtuneet uuteen myyttiseen mörköön, muslimeihin.

Omassa megalomaanisessa mielessään Breivik halusi nähdä itsensä uuden aikakauden profeettana. Hän oli keksinyt itselleen kuvitteellisen ritariarvonimen ja univormun, ja tuntuu uskovan vakaasti, että hänen pamflettinsa kaataisi kaikki Euroopan hallitukset, jolloin hän pääsisi vankilasta ja tulisi juhlituksi Euroopan vapahtajana, kristikunnan pelastajana.

Jokainen todellinen kristitty tietää, mitä Raamattu kertoo vääristä profeetoista. Ja Raamattu kertoo myös, mistä väärät profeetat tunnistaa: teoistaan.

=======================

Lisätty 26.7.2011, 0:06:

Tässä muutamia muiden blogistien mielestäni erinomaisia katsauksia aiheeseen:

Eikö ketään edes hävetä - uhka läntiselle sivilisaatiolle

Breivikin manifestin aattellis-retorisesta sisällöstä

The Massacre and its Context

Valittuja paloja Breivikin breivistä

Vihan sato

2011-07-24T05:02:00.004+03:00

Kauheudet eivät rajoitu siihen, mitä tapahtuu viikoittain Syyriassa, Libyassa, Iranissa, Meksikossa, Somaliassa ja Pohjois-Kaukasiassa, kuten olemme kaikki saaneet viime päivinä kokea. Utöyan verilöyly ja sitä edeltänyt pommi-isku Oslon keskustassa ovat olleet ykkösaiheina kaikissa tiedotusvälineissä perjantai-illasta alkaen.

Kun uutiset Oslon pommista levisivät maailmalle, ihmiset reagoivat kolmella tavalla. Pieni vähemmistö piti malttinsa, halusi ensin tietää asiasta ja odottaa yksityiskohtien ja alustavan tutkinnan tuloksia ennen kuin ryhtyisivät mässäilemään norjalaisten tragedialla omien poliittisten ja uskonnollisten mielipiteidensä ajamiseksi. Näillä ihmisillä saattoi olla omia epäilyksiä iskun tekijöistä tai taustavoimista, mutta tiedon puuttuessa he tekivät rationaalisen valinnan olla julistamatta mitään ennenaikaista.

Toinen, satakertaisesti laajempi ihmisjoukko, päätti heti ensimmäisistä uutisista alkaen, että asialla täytyvät olla "muslimit", koska "onhan se nyt päivänselvää". Nämä ihmiset katsoivat tarpeelliseksi demonstroida järkytystään ja hysteriaansa levottomilla lausunnoilla, huutamisella ja ylipäätään tunnepohjaisilla reaktioilla. Nämä ihmiset hyökkäsivät myös edellä kuvatun rationaalisen, maltillisen suhtautumisen omaksuneita ihmisiä vastaan, syyttäen näitä tunteettomiksi ja mitään ymmärtämättömiksi, myös tavallaan syyllisiksi siihen, miksi tragedia oli tapahtunut, koska rationaalinen ja maltillinen suhtautumistapa on ilmeisesti yhtä kuin kukkahattutätimäinen suvaitsevaisuus "muslimeja" kohtaan.

Kolmas, kaikkein vastenmielisin, ihmisjoukko iloitsi tapahtumasta, koska "ehkä nyt viimein ymmärretään, mihin Pohjoismaiden islamisoituminen johtaa", ja koska "kyllä tässä on jotain hyvääkin, koska sataahan tulos Edistyspuolueen laariin". Edistyspuolue on Norjan vastine Perussuomalaisille - muukalaisvihamielinen äärioikeistopuolue, joka on muun muassa aiemmin väärentänyt "muslimien" lähettämiksi väitettyjä uhkauskirjeitä lietsoakseen Norjassa islamofobiaa. Tämän kolmannen ryhmän ihmisistä suurin osa löytyi persuista, Hommafoorumilta tai niiden kannattajajoukoista, nettifoorumien lukuisista väärillä nimillä esiintyvistä islamofobisista tai muuten "kansallismielisiksi" itseään kutsuvista nimimerkeistä, samoin kuin jopa joistain aktiivipoliitikoista.

Pommiuutisia seurasivat pian uutiset Utöyan saaren verilöylystä: poliisina esiintynyt mies oli mennyt demarinuorten kesäleirille ja kutsunut nuoria koolle viitaten Oslon pommi-iskuun. Sitten hän oli avannut tulen puolustuskyvyttömiä teinejä vastaan ja surmannut vähintään 84 heistä. Aluksi puhuttiin paljon alemmista uhriluvuista, mutta lauantaiaamuna järkyttävä totuus oli jo maailman uutisissa.

Samalla levisivät jo tiedot siitä, että Utöyalla oli pidätetty epäilty ampuja, joka oli "pitkä, vaalea norjalaismies, joka puhui Oslon murretta". Hänet pystyttiin heti yhdistämään myös Oslon pommi-iskuun. Kuten on nyttemmin selvinnyt, valtava autopommiräjähdys Norjan pääministerin toimiston ja öljyministeriön läheisyydessä oli ehkä vain diversio, jonka avulla terroristi pääsi toteuttamaan rauhassa hirveän verilöylynsä nuorten kesäleirillä: 84:n pääosin alle 18-vuotiaan teinin kylmäverisen joukkomurhan.

Tekojen tekijäksi vahvistui pian norjalainen 32-vuotias Anders Behring Breivik, joka oli huolellisesti ennen iskuja luonut itsestään verkkoon löydettäväksi tarkoitetun julkisuuskuvan Facebook- ja Twitter-tileineen ja poliittisine manifesteineen, jotka tihkuvat vainoharhaista maailmankuvaa ja islamofobiaa. Breivik määritteli itsensä "kansallismieliseksi, kristilliskonservatiiviksi ja islamkriitikoksi". Hän oli myös Israelin ystävä ja vapaamuurari, joten perinteisen natsin profiiliin hän ei sovi. Sen sijaan hän vastasi mielipiteiltään ja profiililtaan sitä samaa kolmatta ryhmää, joka Suomessakin iloitsi Norjan iskuista ajatellessaan, että niistä voitaisiin syyttää muslimeja ja suvaitsevaistoa, ja niitä voitavan käyttää hyväksi kannatuksen lisäämiseksi Edistyspuolueen ja Perussuomalaisten kaltaisille poliittisille suuntauksille.

On syytä todeta, että kaikki edistyspuoluelaiset ja persut eivät varmaankaan ajatelleet tuohon tapaan, saati että olisivat valmiita hyväksymään Norjassa tapahtuneiden kaltaisia terroritekoja. Heidän maailmankuvaansa ei varmaan muutenkaan mahdu se, mitä Breivik teki, koska he kuvittelevat terrorismin ainoastaan muslimien harjoittamaksi ilmiöksi. Moni varmasti vilpittömästi uskoo vainoharhoihinsa, jotka liittyvät islamiin, Euroopan unioniin, maahanmuuttajiin ja vaikkapa suomenruotsalaisiin. Sattumoisin suomalaisten aatetoveriensa tavoin myös Breivik oli julistanut vihaavansa ruotsalaisia.

Vastenmielisyyden tunnetta lisäsi seurata sitä, kuinka diskurssi Suomessa muuttui uutisten lisääntyessä. Vaikka Breivikin tiedot ja yksityiskohdat Utöyan julmuuksista, molempien operaatioiden häikäilemättömästä suunnitelmallisuudesta ja erityisen inhottavista piirteistä kuten nuorten valitsemisesta kohteeksi ja poliisina esiintymisestä, tulivat julki, suomalaiset kouhkaajat raivosivat edelleen multikulttuurista ja muslimeista. Ensin väitettiin, että kyllä Breivik varmasti oli todellisuudessa muslimikäännynnäinen. Sitten väitettiin, että tiedot ovat varmasti väärennettyjä "kansallismielisten" lavastamiseksi syyllisiksi ja persujen vainoamisen aloittamiseksi. Takana olivat kryptomuslimit, illuminaatit, uusi maailmanjärjestys, CIA tai EU.

Lopuksi samat ihmiset alkoivat väittää, että Breivik oli itse asiassa uhri: että multikulttuurisuus ja islamisaatio olivat nyt edenneet niin pitkälle, että "kansallismielisillä" ratkeaisi päässä niin Norjassa kuin Suomessakin. Kun aikaisemmin tekijät olisi pitänyt lynkata siihen paikkaan ja kaikki heidän viiteryhmänsä karkottaa, nyt pitikin yhtäkkiä ymmärtää tekijää ja hänen motiivejaan. Samalla kuitenkin muistutettiin, että tekijähän oli vain harmiton hullu, ei tästä saisi vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Yksittäistapaus. Selvästi mielipuoli. Ei varmaan tiennyt mitä teki.

Vaikka paatuneimmat islamofoobit ovat yleensä niin valheellisia ihmisiä, että tuskin ottavat tästäkään opikseen, toivon, että se suuri hysteerinen enemmistö, joka lähti perjantai-iltana mukaan muslimikouhkaukseen, ottaisi opikseen. Ensinnäkin siitä, miten hirveisiin asioihin Pohjoismaissa viime vuosina yhä räikeämmäksi muuttunut vihadiskurssi on äitynyt. Toiseksi siitä, miten paljon väärät mielikuvat hallitsevat tavallistenkin ihmisten ajattelua, kun niitä on oksetukseen asti toistettu.

Kuvaavasti yksikin järkevä koulutettu suomalainen, joka halusi lauantaiaamuna kuulla mielipiteeni asiasta, kysyi oliko minulle yllätys ettei kyse ollutkaan terrorismista vaan kotimaisesta häiriköstä. Suutuin tästä ja kysyin takaisin, että onko hänen mielestään "terrorismi" ainoastaan sitä, mitä islamistit tekivät, ja jos joku muu ääriliike toteutti terrori-iskuja, se olikin vain "häiriköintiä". Ilmeisesti suomalaisten mielestä on terrorismia jos muslimit osoittavat mieltään maataan miehittäviä vastaan Palestiinassa tai Kashmirissa, tai jos he käyvät sissisotaa vihollisiaan vastaan Tšetšeniassa tai Afganistanissa. Sen sijaan 84 norjalaisnuoren murhaaminen ilmeisen poliittisessa tarkoituksessa on "häiriköintiä". Tässä erinomainen artikkeli terrorismi-sanan pakkomielteisestä yhdistämisestä ainoastaan muslimeihin.

Miksi tarkkaan ottaen Breivik hyökkäsi Norjan työväenpuoluetta vastaan sekä pommi-iskulla että julmalla nuorten verilöylyllä? Jos hänen pääasiallinen motiivinsa oli islamofobia, miksei hän räjäyttänyt pommia tai ammuskellut esimerkiksi moskeijassa? Olivatko saarelle eristyksiin kootut lapset yksinkertaisesti helpompi kohde? Vai oliko Breivikin mieli niin kieroutunut, että hän näki - suomalaisten aateveljiensä ja -sisartensa tavoin - "hallitsevan suvaitsevaiston" ongelmien alkusyynä? Oliko hän alun perinkin suunnitellut jäävänsä kiinni elävänä, vai tarkoittiko hän jättää jälkeensä salaliittoteorioita, jotka olisivat lietsoneet lisää vihaa eripuolille?

Näistä asioista tiedämme luultavasti jatkossa lisää, sillä Breivik tosiaan saatiin kiinni elävänä ja on tiettävästi jo myöntänyt tekonsa. Hän yrittänee saada itselleen jonkinlaista marttyyrin leimaa aatetovereiltaan. Hän myös yrittänee käyttää hyväkseen kaikki julkisuuden saamisen mahdollisuudet, joita tuleva oikeudenkäyntiprosessi ja valtava mediahuomio tuovat mukanaan.

Tapauksesta tulee lakmustesti pohjoismaisen yhteiskunnan tilasta: Opitaanko siitä jotain ja seuraako siitä jotain myönteistä, vai jatkuuko ja lisääntyykö vainoharhainen vihadiskurssi entisestään? Pystytäänkö näin julmia rikoksia käsittelemään rationaalisesti? Pystyykö yhteiskunta suojelemaan itseään ja lähimpiään - viime kädessä lapsiaan - Breivikin kaltaisilta rikollisilta, vai johtaako tapaus syvenevään pelon ja käpertymisen ilmapiiriin, jossa kansaa riisutaan aseista, eivätkä he saa puolustaa itseään, vaan ympärille rakennetaan yhä ahdistavampaa valvontayhteiskuntaa ja poliisivaltiota?

Voi kuulostaa järkyttävältä, mutta en voi olla toivomatta, että jollain Utöyan leirin järjestäjistä olisi ollut saarella ase. Puolustuskyvyttömyys on vielä kauheampaa kuin se, että ihmiset itse asiassa kuolevat. Puolustuskyvyttömyyden ilmapiiri ruokkii pelkoa ja vainoharhoja, kuten olemme nähneet. Kun laajat ihmisjoukot tuntevat itsensä puolustuskyvyttömiksi ja olevansa ilman vapautta ja vaikutusvaltaa alati holhoavammaksi muuttuvassa yhteiskunnassa, se synnyttää kieroutuneita diskursseja. On syytä muistaa, että jos valtiolta ei saa oikeutta, ihmiset ryhtyvät sitä hakemaan oman käden kautta, ja jos valtiolta ei saa suojelua, kukoistavat pian militiat ja kodinturvajoukot. Ei tarvitse edes mennä kovin kauas Suomen omassa historiassa löytääkseen toiminnassaan lopulta mielivaltaisiksi ryhtyneitä punakaarteja ja suojeluskuntia usein nykysilmään absurdeine vihadiskursseineen.

Joka tapauksessa toivon, että Utöyan ja Oslon iskuissa kuolleet tullaan muistamaan ja että hengissä selvinneet toipuvat sekä fyysisesti että henkisesti; että heidän elämänsä ja ajatuksensa tulevat voittamaan ja murhaajan viha puolestaan vaipumaan häpeään. Tällä en tarkoita puoluepoliittisia mielipiteitä, vaan sitä, että elämän, yhteisyyden ja optimismin arvot voittavat kuoleman, eristyksen ja vainoharhaisuuden arvot.

Tapahtui tuolla jossain

2011-07-19T11:24:00.005+03:00

On eri asia nähdä konflikteja ja kärsimystä televisiosta ja lehdistä ja pitää niiden tapahtumapaikkoja itselleen vieraana maailmana, vieraina paikkoina, kuin nähdä konflikteja ja kärsimystä maailmassa, jota pitää yhtenäisenä ja omanaan, ja paikoissa, jotka muistaa hyvin ja yksityiskohtaisesti, koska on asunut siellä. On eri asia nähdä tuntemattomien ihmisten kärsivän, etenkin jos he tuntuvat ulkomaalaisilta ja muutenkin vierailta, kuin nähdä sellaisten ihmisten kärsivän, joihin on tutustunut ystävinä, sukulaisina ja naapureina.

Olen aiemmin kertonut, että suuri osa syyrialaisista ystävistäni on lähtenyt maasta, asuu, opiskelee ja työskentelee nykyään kuka missäkin, Arabiemiraateissa, Qatarissa, Saudi-Arabiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Suomessa, Ruotsissa, Ranskassa, Iso-Britanniassa, Jordaniassa, Egyptissä... Mutta eivät kaikki ole lähteneet maasta. Niiltä, jotka ovat yhä Syyriassa, tulee jatkuvasti viestejä joko suoraan tai ystävien ja sukulaisten kautta. Ne eivät ole lainkaan hauskoja viestejä, vaikka niissä olisi mukana vitsejä, sarkasmia ja hymiöitä.

Yksi kertoi juuri kuinka Ranska oli hylännyt hänen viisumihakemuksensa, kun hän olisi mennyt tapaamaan veljeään, joka on ranskalaisen kanssa naimisissa ja asuu Ranskassa. Aiemmin sama henkilö oli ollut tervetullut Länsi-Eurooppaan. Hänellä on akateeminen työpaikka ja asumislupa maailman rikkaimmassa maassa. Nyt häntä tunnutaan kuitenkin rankaisevan siitä, mitä Syyriassa tapahtuu.

Hänen vanhempansa ovat yhä Homsissa, Syyrian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa on merkittävä kristitty vähemmistö. Aikaisemmin salainen poliisi levitti ystäväni äidistä valheita uhkaamistarkoituksessa, ja antoi ymmärtää, että jos poika tekisi tai sanoisi ulkomailla vääriä asioita, äidille voisi "terroristien toimesta" sattua jotain. Viime viikolla tarkk'ampujan luodit lävistivät vanhempien asunnon ikkunat. Kukaan ei onneksi kuollut. Minä olen ollut siinä asunnossa monta kertaa, katsonut siitä ikkunasta, nähnyt siltä parvekkeelta ympäröiville katoille, moskeijojen minareetteihin ja käynyt katsomassa läheisessä kirkossa säilytettävää neitsyt Marian vyönsolkea.

Toinen syyrialainen ystäväni palasi käymään kotimaahansa, huolestuneena läheistensä turvallisuudesta ja ajatellen, että jos ei sekaantuisi politiikkaan, ei ehkä tulisi ongelmiakaan. Hän meni hiljattain naimisiin ja hänellä on pieni lapsi. Rajalla salainen poliisi pidätti hänet heti ja häntä pidettiin lähes kahden kuukauden ajan vangittuna.

Vangitsemisen aikana salainen poliisi pakotti hänet antamaan kaikki tunnuksensa ja salasanansa eri sosiaalisille sivustoille. Hän joutui istumaan tietämättömänä, mitä kaikkea turvallisuuspalvelu päivien aikana teki hänen tunnuksillaan, kuinka niitä käytettiin hänen ystäviään ja tuttaviaan vastaan, ja mitä kaikkea hänen nimissään lähetettiin, väärennettiin ja urkittiin. Tämä ystävä ei jälkeenpäin halunnut kertoa, mitä kaikkea muuta turvallisuuspalvelun käsissä tapahtui, mutta jotain voi päätellä siitä, kuinka hän lyhyesti asian totesi: "Olen fyysisesti ok, hengitän yhä, mutta henkisesti en ole enää entiseni." Hän lakkautti sosiaaliset sivustonsa.

Kolmannen syyrialaisen ystäväni veli, 15-vuotias poika, on ollut nyt kaksi viikkoa vangittuna. Salainen poliisi etsi häntä nimeltä ja sieppasi kadulta, ja sukulaiset saivat vasta pitkän etsinnän jälkeen tietää hänen olevan sotilastiedustelun hallussa, kuulemma tuhannen muun samanikäisen kanssa. Puolue on ilmoittanut, että maassa on kasvanut tietty ikäpolvi, jolta puuttuu kunnioitus, ja että näille ihmisille on tehtävä jotain.

En ole puhunut asiasta, mutta nyt puhun, koska pojan veljet ovat jo kuuluttaneet asian julki netissä eikä yksi suomalainen blogi siis voi enää pahentaa tilannetta. Minua suututtavat länsimaalaisissa hyvinvointivaltioissa elävät ihmiset, joiden mielestä on oikein piestä, vangita ja kiduttaa lapsia, koska nämä huutavat kaduilla iskulauseita ja kirjoittelevat asioita netissä; ihmiset jotka ajattelevat, että "sitähän ne ovat kerjänneet"; ihmiset, joiden mielestä on oikein toimittaa diktatuureille puhelin- ja internet-verkkojen vakoiluteknologiaa tai rakentaa Qaddafille asetehtaita.

Tapasin tämän pojan, joka nyt on jossain kellarissa lukemattomien samanikäisten kanssa, silloin kun hän oli 12-vuotias. Silloin hän keräsi vanhoja kolikoita ja kirjoitti mystistä skifi-romaania. Hän antoi minulle lahjaksi Irakin kuningaskunnan ja Saddamin aikaisia seteleitä sekä itse tekemänsä puisen taideteoksen, johon hän on maalannut molemmille puolille mystillisiä abstrakteja kuvia, käyttäen mustaa, valkeaa ja punaista väriä. Hänen signeerauksensa löytyy taide-esineestä kolmella eri kirjainjärjestelmällä kirjoitettuna. Ehkä jos sijoitan esineen grönlantilaisen valaanluisen suojelustoteemin viereen, se auttaa poikaa pääsemään vapaaksi. Toivottavasti jotenkuten ehjin nahoin.

Toivon, että hän vapautuu, ja että siihen asti hän jaksaa. Toivo sinäkin! Ja toivon, etteivät hänen isoveljensä joudu samaan tilanteeseen kuin Amirin ja Khalilin sarjakuvan iranilainen päähenkilö Zahran paratiisissa.

Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka ovat hysteerisiä kaiken maailman asioiden suhteen, ja jotka keksivät mielikuvituksellisia abstrakteja salaliittoteorioita maailman tragedioista tukemaan poliittisia tai uskonnollisia mielipiteitään, mutta joilta puuttuu kokonaan empatia todellisen maailman todellisia ihmisiä kohtaan.

Vain empatiavammaiset ihmiset voivat jatkaa puhumista diktatuurien puolesta. Länsimaalainen, turvallisessa yhteiskunnassa elävä ihminen, joka ryhtyy opettamaan autoritäärisestä maasta tulevaa ihmistä siitä, että autoritaria on tämän parhaaksi, on vastenmielinen. Länsimaalainen ihminen, joka kantelee emigranteista näiden kotimaan turvallisuusviranomaisille, on halveksittava ja ansaitsisi tulla kohdelluksi maanpetturina - länsimaisen demokratian petturina nimittäin. Tällaisia ihmisiä Suomessa riitti neuvostoaikana ja riittää ikävä kyllä edelleen.

Thugokratia

2011-07-16T03:35:00.002+03:00

Tapanani ei ole ollut levittää yksittäisiä videoita eikä varsinkaan yksittäisistä tapauksista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen lähinnä siksi, että yksittäistapaus käsittelee havainnollisesti useimmilta toimittajilta ymmärtämättä jäänyttä asiaa autoritäärisissä järjestelmissä: sitä, että autoritääriset järjestelmät itsessään synnyttävät korruptiota ja korruptio taas rosvojen ja gangstereiden valtaa.

Ainakin suomalainen media suojelee edelleen Syyrian Ba'ath-puoluetta. Kun hallituksen thugit hyökkäsivät Ranskan ja Yhdysvaltain suurlähetystöjä vastaan - sen jälkeen kun nämä maat olivat onnistuneet Haman-vierailullaan estämään valmistellun verilöylyn - suomalaismedia antoi sen kuvan, että suurlähetystöihin hyökänneet vandaalit olisivat olleet "mielenosoittajia", siis Syyrian oppositiota. Kyseessä olivat kuitenkin nimenomaan hallituksen thugit, ja tämä tiedettiin muualla maailmassa. (Epäilemättä se tiedettiin Suomessakin, mutta täällä uutisointi oli syystä tai toisesta epärehellistä.) Samat hallituksen thugit polttivat vuonna 2006 Tanskan ja Norjan suurlähetystöt.

Tässä apteekin valvontavideossa Syyriaa hallitsevan Ba'ath-puolueen Libanonin-osaston Sidonin-päällikkö ryntää useamman thugin kanssa sisään apteekkiin ja alkaa kiroilla, kirota Jumalaa sekä uhkailla apteekkaripariskuntaa, koska nämä eivät olleet aiemmin suostuneet siihen, että puoluejohtajan veljenpoika jättää ostoksensa maksamatta, vaikka tämä oli kertonut kenen veljenpoika oli. Toimittajilla on nykyään tapana kertoa jokaisen "oppositiovideon" yhteydessä, että "väitteitä ei voida vahvistaa". Tämän videon kohdalla ongelmaa ei pitäisi olla, sillä mies kertoo itse videolla sekä nimensä että puolueensa. Videolinkin alla on englanniksi käännetty, mitä puoluejohtaja ja apteekkari sanovat. Ba'athistit rikkovat paikkoja, puoluejohtaja uhkaa tappaa apteekin väen ja uhoaa kostoa. Muutamat sivulliset, kuten nuori naistyöntekijä ja nuori miesasiakas yrittävät auttaa, mutta koska kaikki tietävät, keitä riehujat ovat, he ovat peloissaan ja naistyöntekijä pyörtyy pelosta tai järkytyksestä.

Mitä tämä video sitten kertoo autoritäärisistä hallinnoista? Hyvin paljon. Omien kokemusteni perusteella tiedän, että videolla esiintyvän puoluejohtajan ja hänen gangsteriensa käytös vastaa sitä, millä tavalla Syyrian, Irakin ja Libanonin Ba'ath-puolueiden, SSNP:n, Hizbullahin ja muiden autoritäärisestä vallasta voimantuntonsa saavien puolueiden edustajat - samoin kuin turvallisuuspalvelujen miehet - käyttäytyvät. Olen todistanut samaa lukemattomat kerrat. Kimppuuni on myös käyty fyysisesti ja paikallinen avustajani yritetty kidnapata samojen joukkioiden toimesta.

Ei ole tavatonta, että vastaavaa näkee tapahtuvan myös demokraattisissa maissa: silloin kun laki ja järjestys on kadotettu, rikollisjengit ja huligaanit hyppivät helposti silmille ja alkavat kuvitella voivansa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta. Sellainen suututtaa tavallisia ihmisiä, jotka sitten usein äänestävät niitä puolueita, jotka lupaavat tuoda poliiseja kaduille ja palauttaa järjestyksen. Tuskin kukaan normaali ihminen haluaa elää kaupunginosassa, jossa valtaa pitävät thugit, kaiken maailman gangsterit ja räyhääjät.

Outoa kyllä, näiden samojen ihmisten, jotka suuttuvat lähiöissä liikkuvista jengeistä, on usein vaikea ymmärtää, kuinka paljon pahempaa on, kun rikollisten tavoin käyttäytyvät täysin rangaistuksetta vallanpitäjien kätyrit - poliisit, poliisin urkkijat, puoluejäsenet ja nomenklaturan sukulaiset. Näihin ihmisiin ei auta valtiollinen kurinpitokampanja, koska he ovat valtio itse. He ovat autoritäärinen valtio - se, mikä sitä pitää koossa. He ovat se pelon ja terrorin käsi, joka pitää autoritääristä järjestelmää koossa.

Demokratia ei ole täydellinen järjestelmä, mutta sen olennaisin elementti on muutoksen mahdollisuus: kansalaiset voivat vaihtaa ajoittain vallanpitäjiään ja nämä tietävät sen. Vallanpitäjät joutuvat siis ottamaan kansalaisten mielipiteet huomioon. Autoritäärisessä järjestelmässä on päinvastoin. Kansalaiset joutuvat kaikessa ottamaan vallanpitäjien ja näiden kätyrien mielipiteet huomioon. Toivoa muutoksesta ei ole. Ei ole sattumaa, että demokratia korreloi avoimen, vapaan yhteiskunnan ja oikeusvaltion kanssa, ja että autoritaria taas korreloi korruption, tyrannian ja mielivallan kanssa. Autoritäärinen valta nostaa aina, poikkeuksetta, valtaan ihmisistä huonoimpia. Valistunut itsevaltius on typerä myytti.

Moni länsimaalainen kuvittelee yhä, että autoritäärinen järjestelmä edustaisi "vakautta", ja että mielenosoittajat kaduilla edustavat "epävakautta". Että autoritäärinen järjestelmä olisi jotenkin hyväksi tai vieläpä välttämätön "epävakaille alueille", kuten arabimaat tai Venäjä. Jokaisen, joka kuvittelee niin, pitäisi katsoa apteekkivideo uudelleen ja ymmärtää, että tuolta se "vakaus" näyttää tavallisten ihmisten näkökulmasta. Tavalliset ihmiset eivät asu viiden tähden hotelleissa ja hienostoalueen muurien suojissa ulkomaalaisen passin antamalla suojalla, kuten ne konsultit, delegaatit, diplomaatit, asiantuntijat ja toimittajat, joiden mielestä Saddam, Assad ja Qaddafi edustivat vakautta.

En ole vieläkään huomannut, että Suomessa olisi ymmärretty, että juuri tuota apteekissa nähtyä "vakautta" vastaan tunisialaiset, egyptiläiset, libyalaiset ja syyrialaiset ovat nousseet kaduille. Juuri tuo vallanpitäjien ja heidän lakeijoidensa häpeilemätön törkeys on se, mikä ihmisiä niin syvästi nöyryyttää ja loukkaa. Se, että sille ei voi mitään. Se, että ei ole ketään, johon vedota - paitsi jos omalta suvulta löytyy kontakteja ja pyssyjä. Autoritäärisessä valtiossa ainoa oikeus, jota voi saada, on omankädenoikeus.

Nämä ongelmat eivät ratkea sillä, että autoritääriset hallinnot pysyvät vallassa ja länsimaat antavat niille kehitysapua - esimerkiksi "oikeusvaltion kehittämiseen". Kenelle luulette, että se raha menee? Videossa esiintyvälle apteekkarille vai siellä riehuvalle puoluejohtajalle?

Arabimaiden väestöt ovat heränneet ymmärtämään, ettei mikään muutu, ennen kuin thugit ja heidän suojelijansa joutuvat pelkäämään. Siksi Misratassa ja Dara'assa kuollaan mieluummin kuin annetaan vanhan vallan palata.

* * *

PS. Iloinen uutinen on se, että seitsemän virolaista pyöräilijää pääsi ranskalaisten avulla vapaiksi ja ilmeisesti heidät siepanneita thugeja on pidätetty. Uutista synkistävät tosin spekulaatiot siitä, mitä rosvot ja heidän poliittiset toimeksiantajansa ovat saaneet maksuksi, jotta virolaiset saatiin verenvuodatuksetta vapaiksi.

Eskil

2011-07-09T17:51:00.005+03:00

Miksi Kaskisissa on Pyhän Eskilin katu ja salmen toisella puolen Eskilsö? Kuka tämä Pyhä Eskil oli ja miksi hänen mukaansa on nimetty niin paljon tuolla seudulla? Asia piti oikein tarkistaa Wikipediasta, josta löytyikin kyseisestä pyhimyksestä lisää tietoa. Linkissä on englanninkielinen artikkeli, koska se on kattavampi kuin vastaava ruotsinkielinen (suomenkielisessä versiossa on vain vaatimaton maininta).

Näyttää siis siltä, että Eskil-piispa oli Ruotsissa samanlainen hahmo kuin sata vuotta myöhemmin Henrik-piispa Suomessa. Eskil oli anglosaksinen munkki, josta tuli 1000-luvulla Sörmlannin piispa. Hän vaikutti Sörmlannissa ja Mälarenjärven ympäristössä, perusti piispanistuimen Tunaan (josta myöhemmin tuli Eskilstuna) ja joskus noin vuonna 1080 surmattiin kivittämällä Strängnäsissä, kun hän oli häpäissyt viikinkien pakanamenoja kiivaillen kristinuskon puolesta.

Vajaat sata vuotta myöhemmin, arviolta vuonna 1155, toinen anglosaksinen kirkonmies, Henrik-piispa, saapui Suomeen Ruotsin kuningas Eerikin siunauksella, ristiretkelle kristinuskon vakiinnuttamiseksi suomalaisten pakanain keskuuteen. Hänkin kärsi marttyyrikuoleman, kun Köyliön suurmies, rälssitilallinen Lalli, käytteli kirvestä Köyliönjärven jäällä. Tässä hyvä artikkeli tuosta tapauksesta.

Myöhemmät keskiaikaiset legendat ikuistivat molemmat marttyyrit ja heidän kuolemansa sekä värittivät tarinat lukuisin epäuskottavin yksityiskohdin. Lukemattomia paikallislegendoja sikisi alkuperäisten tarinoiden rönsyistä.

Mutta oliko Eskil-piispa niin tunnettu Suomessa, että hänen mukaansa nimettiin sekä saaria että katuja? Hänestä kertovassa parin rivin suomalaisessa Wikipedia-artikkelissa mainitaan ainoastaan, että hänet on kuvattu piispa Henrikin sarkofagin kanteen. Sattumoisin Henrik-piispan ja Lallin tarina tapahtui pian sen jälkeen, kun piispa Eskilin marttyyrikuolemasta kertova kronikka oli tuotu ilmoille Ruotsissa. Sattumaako?

Edellisessä artikkelissani mainitsin Bladhin merkkisuvun, jonka vaasalainen patriarkka hallitsi Benvikin kartanoa Närpiössä, hankki Kaskisille kaupunginoikeudet ja rakennutti sinne Bladhin talon. Sattuu olemaan niin, että Bladhin suvun on kerrottu olevan peräisin Sörmlannista, vaikka suvun vanhin merkkihenkilö onkin jäljitetty 1600-luvun Turkuun. Kumpi johtuu kummasta: johtiko jo olemassa ollut yhteys Sörmlantiin siihen, että tämänkaltaiset merkkisuvut asettuivat Kaskisten alueelle, vai toivatko he sinne Sörmlannin legendoja, kuten tietoisuuden piispa Eskilistä ja hänen marttyroitumisestaan pyhimykseksi?

Länsirannikkoa

2011-07-08T20:41:00.003+03:00

Maanantaina tupsahti kylään amerikkalainen vieras, joka oli tulossa Vilnasta ja jatkamassa torstaiaamuna Turusta Tukholmaa kohti. Koska hänen ensimmäisellä Suomen-vierailullaan oli joulukuu, oli paikallaan esitellä Suomea kesäkuteissa sikäli kuin nyt kolmeen päivään mahtui. Tämä antoi myös blogistille hyvän tekosyyn jättää työpöytänsä hetkeksi ja käydä katsomassa vanhempiaan, joita maantieteellisistä syistä näen turhan harvoin, sekä vierailla Turussa, yhdessä useista kotikaupungeistani ja tämän vuoden jaetussa kulttuuripääkaupungissa.

Maanantai vietettiin kokonaan Helsingissä, lähinnä lounastaen, kahvittaen, päivällistäen ja jatkoilla juoden, tavaten ihmisiä. Seuraavana päivänä menimme lounaan päälle Suomenlinnaan. Sitten vuokrarenkaat alle ja matkaan kohti länsirannikkoa, Porin, Merikarvian ja Kristiinankaupungin kautta Kaskisiin.

Kaskinen oli vuosikymmenet Suomen pienin kaupunki ja ehkä edelleen pienin rakenteeltaan kaupunkimainen kaupunki - en oikein laske kaupungeiksi näitä monista maalaiskunnista yhteenliimattuja yhdistelmäkuntia. Kaksikielinen Kaskinen on kaikilta suunnilta Närpiön saartama, ja vaikka sitä yhdistävät mantereeseen kaksi siltaa ja Eskilsön saareen lossi, se on jotenkin erillinen. Parissa tunnissa kävelee verkkaista tahtia koko kaupungin ympäri ja näkee vielä nähtävyydet päälle.

Suurin osa Kaskisista muodostuu 1700-luvulta periytyvään ruutuasemakaavaan sijoitetuista puutaloista. Taloista suurin oli aiemmin Bladhin talo, joka on vaasalaisen suurporvarin Johan Bladhin rakennuttama, mutta tuli tunnetummaksi hänen pojastaan, Peter Johan Bladhista, joka oli merkittävä porvari, laivanvarustaja, orientalisti ja luonnontieteiljä, Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian palveluksessa ollut Kiinan-kävijä, joka osasi myös mandariinikiinaa. Bladhin talossa toimivat ennen niin koulu, kirkko kuin pappilakin, mutta kirkko siirtyi 1960-luvulla rakennettuun uuteen kirkkoon Kuningas Kustaan puistokadun päähän.

Kaskinen sai kaupunkioikeudet Kustaa III:lta 1700-luvun lopulla, mutta se oli aktiivinen satamapaikka jo pitkään tuota ennen. Aikoinaan, kun suurin osa Suomesta oli läpitunkematonta erämaata ja tavara sekä ihmiset liikkuivat lähinnä vesireittejä pitkin, Kaskisten ja Kristiinankaupungin tapaiset Pohjanlahden rannikon pienet satamat olivat tärkeässä asemassa. Sittemmin kuljetukset siirtyivät maanteille ja nämä kaupungit lopettivat kasvamisen - siitä seurauksena ne ovat säilyneet puukaupunkeina. Satama merenkulkijoineen ja kauppiaineen on aina tehnyt Kaskisista merkillisen kansainvälisen paikan. Moni mies on eksynyt sinne meriltä ja jäänyt kun Kaskisista on löytynyt heila. Sinne on asettunut harhailijoita kaukaa idästä, lännestä ja etelästä. Tämä on mitä kaskislaisin tarina ja löytyy blogistinkin maailmoille tulemisen takaa.

Mieltäni on pitkään askarruttanut se merkillinen seikka, että Kaskisten keskustan krouvin, Café Kung Gustavin, ikkunoita koristaa Marokon kuningaskunnan vaakuna. Mielikuvituksessani olen olettanut, että siihen täytyy liittyä jokin tarina - todennäköisesti merellinen. Mutta tällä kertaa tulimme vihdoin kysyneeksi vaakunan taustaa ja kuulimme, että sen on maalannut teuvalainen taiteilija neljätoista vuotta sitten mutta omistajatar ei vaakunan taustaa tuntenut. Arvoitus ei siis vieläkään ratkennut; ehkäpä taiteilija tietää sen, jos on vielä elossa.

Kävimme Sälgrundin majakkasaarella, jossa majakka on toki yhä toiminnassa, mutta luotsiasema sulkenut ovensa. Maisemissa oli paljon lokkeja, lapintiiroja ja haahkoja ja Sälgrundin niemennokassa myös pari merikihua, molemmat tummaa värimuotoa. Tällä vierailulla ei näkynyt merikotkia. Petoviha näyttää yhä riivaavan seutua, koska merikotkia oli ammuttu ainakin kahdessa paikassa Pohjanmaalla ja myös huuhkajien poikasia tapettu raa'asti. Ihmeellisiä näiden ihmisten asennevammat.

Matkustimme Kaskisista Raumalle, joskin saavuimme sinne niin myöhään, että kaikki pikkukaupat olivat kiinni ja vain baarit auki. Viimeiseksi saavuimme Turkuun, jossa yö päätettiin kahdelta Koulun sulkiessa. Aurajoen varsilla oli sietämättömän paljon hyttysiä - en muista, että sellaista ongelmaa olisi ollut silloin, kun vielä asuin Turussa, mutta toisaalta, huomaan nykyisin, etten muista monia muitakaan asioita.

Satakieli laulaa hämärissä

2011-06-28T13:27:00.003+03:00

Olen aina ollut sitä mieltä, että kesäkuu on parasta aikaa Suomessa. Tänä vuonna se on melkein kokonaan tuhrautunut sisällä istumiseen ja kirjoittamiseen. Olen vampyroitunut, koska yöllä ja päivällä ei enää ole eroja. Nukun silloin kun en enää pysy hereillä. Herään silloin kun jokin tunkeutuu tajuntaani ulkopuolelta. Näen unia katastrofeista, kauan sitten tavattujen tuntemattomien hätähuudoista, ihmisjahdeista ja siitä, että kaikki tehty työ katoaa. Kuljeskellessani ihmisten ilmoilla minulla on usein tunne, että he katsovat silmänsyrjästä oudosti.

Satakieli laulaa Kaisaniemen puiston kupeessa kasvitieteellisessä puutarhassa yötä päivää. Päivällä sen laulu kuuluu liikenteen melun alta vain jos sen erityisesti panee merkille. Yöllä se raikaa kuin sinfonia. Ehkä siksi luova työ sujuu paremmin yöllä, kun diversioita on vähemmän. Päivällä joku tauotta poraa, sirkkelöi, paiskoo ovia tai lähettää chattikutsuja. Puistossa loikkii pieniä pupuja ja pulut marssivat ryhminä. Jossain Hämeen perukoilla huutelee kyläpöllönen, villiten varmaankin bongareita kaikkialta Suomesta ryntäämään sinne.

Kuukauden ajan tämän blogin ylivoimaisesti suosituin juttu on ollut vuoden takainen kirjoitus nimeltään Juhannus Virossa, mistä voinee päätellä, että moni suomalainen on ainakin Googlen ääressä pohtinut, lähtisikö Viroon kesällä. Suosittelen! Kesäkuu on sielläkin vuoden paras kuukausi. Kannattaa lähteä vaikka omalla autolla, koska Virossakin väki katoaa juhannuksena Tallinnasta ja Tartosta ja suuntaa maalle, sukulaisiin, lukuisille festivaaleille tai epäviralliseen kesäpääkaupunkiin Pärnuun. Kannattaa uskaltautua käväisemään kielimuurin yli myös Latviassa ja miksei Liettuassa, koska Baltia on kokonaisuudessaan helppo ja turvallinen alue matkustaa, ja kätkee vaikka mitä uskomatonta, mikä kaikki on maantieteellisesti niin lähellä, eikä mitään viisumeja ja lupia tarvita.

Omalta kohdaltani täytin matkailukiintiöni kuukausiksi eteenpäin jo huhti-toukokuussa. Ei niin ettenkö periaatteessa nykyisen projektini puitteissa voisi matkustaa ja tehdä sitä melkein missä tahansa, missä on sähköä ja langattomia verkkoja, mutta on yksinkertaisempaa pysyä lähellä omaa perin spesialisoitunutta kirjastoa kuin raahata sitä mukana. Lisäksi yleensä käy aina niin, että kun lähtee ja saapuu johonkin muualle, huomaa unohtaneensa jotain, tai että on jokin pieni tekninen ongelma, joka estää ratkaisevien asioiden tekemisen. Sellaiseen ei ole varaa kun kuolonlinjat kaatuvat ryskyen päälle.

Suuri Suomen suvi

2011-06-25T14:31:00.008+03:00

Kaupunki on alkuasukkaista autio - tyhjillä kaduilla tulee vastaan vain ulkomaalaisia; maahanmuuttajia ja turisteja, joita maamme on jollakin ilveellä vetänyt maisemiinsa sellaisista kaukaisista maailmankolkista kuin Venäjä, Espanja, Kurdistan ja Vietnam. Eivätkö matkanjärjestäjät ja matkailutiedottajat vieläkään ymmärrä valistaa, että juhannus ei ole oikea aika vierailla Suomen pääkaupungissa, eikä Helsinki ole oikea paikka ihastella tätä suomalaisen kulttuurin eksoottisinta festivaalia?

Kadut ovat autioita, joka kaupan ja ravintolan ovessa sama nuiva viesti: juuri tähän aikaan vuodesta asiakkaat eivät ole tervetulleita mihinkään. Kaikki avaavat sitten ovensa täsmälleen samaan aikaan juhannuksen jälkeen. Sitä aina välillä luulisi, että samoista asiakkaista kilpailevien ravintoloiden ja pikkukauppojen kannattaisi pitää auki vuorotellen. Ehkä toiminta on säänneltyä, muutenhan saattaisi vallita vaikka kilpailutilanne ja kuluttajat hyötyisivät. Onneksi kaupungissa on kurdeja, jotka näinä päivänä vastaavat jotakuinkin kaikesta palvelusta, jota täälläpäin saa.

Perinteinen suomalainen juhannussää on onneksi huuhtonut enimmät kuset, oksennukset ja verilammikot kaduilta. Mitä kauniimpi auringonpaiste, sitä kammottavampaa on kulkea julkisilla liikennevälineillä, sillä suomalaisen rappion löyhkä on sanoinkuvaamaton. Osa vanhemmista sedistä haisee niin kuvottavalle kusen, paskan, hien ja vanhan viinan seokselle, että on pakko vaihtaa ratikkaa, silläkin uhalla että seuraavasta löytyy samanlainen. Suomessa normaaleilla ihmisillä on velvollisuus väistää ja sietää suuna päänä möykkääviä keski-ikäisiä ja nuorempiakin alkuasukkaita, sekä miehiä että naisia.

Nämä puolestaan olettavat itsellään olevan joitain ihmeellisiä etuoikeuksia, kuten esimerkiksi avautua tuntemattomille milloin ja missä huvittaa, ja odottaa saavansa kärsivällisen ja kohteliaan vastaanoton. Erityisesti he odottavat sitä niiltä, joita ulkonäöllisistä tai muista syistä pitävät ulkomaalaisina. Eilisessä kurdipaikassa suomalainen setä vaati suureen ääneen keskustelua ensin minun kanssani (olen aina jostain syystä juuri se, jolle kaikkein epäsosiaalisimmat ainekset aina haluavat avautua), ja sitten, kun olin asiallisen epäkohteliaasti todennut, että hinnat ovat seinällä eikä minun asiani ole niistä keskustella, vuorotellen jokaisen paikan työntekijän ja asiakkaan kanssa. Muuan länsiafrikkalainen asiakas puhui parempaa suomea kuin setä sössötti, mutta siitä huolimatta setä katsoi asiakseen mouhottaa, ettei musta mies muka ymmärrä suomea. Toisin sanoen, ei olisi jaksanut kuunnella. Paikan omistajalle setä sössötti, että turkkilaisiako sitä ollaan, mihin omistaja, että kurdilaisia. Ja setä siihen, että niin niin, turkkilaisia. No onko Turkki hyvä maa? Ai eikö? Ai miksi ei?

Ei ollut ensimmäinen setä edes vaiennut kun seuraavaksi paikalle vaappui keski-ikäinen pariskunta, jonka nainen alkoi vaatia täsmälleen samanlaista kebabia kuin oli saanut joskus Aladdiinissa Kemissä. Jauhoi siitä puolisen tuntia ja vaati, että omistajan pitää soittaa sinne omistajalle ja selvittää, että mitä siinä Aladdiinin kebabissa on. Ja että kieltäytyy maksamasta jos ei kebab ole juuri kuten Aladdiinissa. Eivät nämä ymmärrä mistään mitään, vaahtosi rouva miehelleen, joka vähitellen ärisemään ja murisemaan, että nyt nainen turpa kiinni. Se olikin ensimmäinen kuulemani järkevä argumentti pitkään aikaan. Näinä päivinä kärsin sellaisesta tunteesta, että juuri nyt jos tulee vielä yksikin örisijä kysymään jotain tai muuten vain aukomaan päätään, niin teen jotain edesvastuutonta.

Kallioilla makailee pissiksiä, tuskin täysi-ikään ehtineitä, ja kaakattavat kännyköihin (ja koko korttelille), että mitä ovat juoneet, mitä juovat paraikaa, mitä aikovat juoda, ja mitä muistavat omista ja muiden nussimisista. Aikuiset unohtelevat surkeasti uikuttavia koiria ja rääkyviä vauvoja baarien ulkopuolelle. Porttikongien lukkoon loksahtamisesta on aina varmistauduttava tai muuten niistä tulee yleisiä käymälöitä. Hallitusohjelmakin on uskomatonta marxilais-leniniläistä paskaa, joten ei ihme, että osakekurssit lähtivät heti syöksykierteeseen. Olisivat säästäneet kansaa ja jättäneet Suomen ilman hallitusta vaikka presidentinvaaleihin saakka.

Tulee aina välillä mieleen, että Suomeen tarvittaisiin islamistinen militia, niin kuin Iranin basidž, jos ei muuten niin vain siksi että niin suuri osa suomalaisista ansaitsisi tulla keskenkasvuisten keppejä heiluttelevien idioottien pieksemiksi vaikka päivittäin, kunnes oppisivat pelkäämään jos ei Jumalaa niin edes kipua. Tuntuu, ettei julkinen nöyryyttäminen jalkapuussakaan enää tepsisi, koska on vaikea keksiä mitään, mitä tämä roskaväki ylipäätään häpeää. Päinvastoin, ylpeilevät örveltämisellään ja kaikella sillä, mikä on suomalaisessa kulttuurissa vastenmielisintä. Ehkä Suomessa pitäisi rakentaa ihan oma militia toimettomista nuorista miehistä; antaa kepit kouraan ja lähettää laumoina kaduille pelottelemaan roskaväkeä.

Mistä lähtien aito ja oikea suomalaisuus on ollut sitä, että plebeijit häpeämättömästi ja estoitta riekkuvat julkisilla paikoilla niin kuin koko kaupunki olisi muuttunut yhdeksi suureksi lähiöräkäläksi? Sellaistako kulttuuria pitää uhoten puolustaa vääränvärisiltä elementeiltä ja muilta ulkoisilta uhilta?

Koska viimeksi Suomeen on rakennettu jotain kaunista? Lähellä on, ettei kyynel tule silmään, kun katselee Etelä-Helsingin kansallisromanttisia kivitaloja, ja sitten niitä apinalaumoja, jotka mellastavat niiden editse ja kuseskelevat niiden porttikongeihin. Tai kun katselee Kallion divarien ikkunoissa, mitä meillä on joskus kirjoitettu, ajateltu ja julkaistu, ja vertaa sitä nykyajan lukihäiriöisiin toimittajiin, rahvaanomaisiin poliitikkoihin ja hysteerisiin hommafoorumilaisiin. Tämä on tulos vuosikymmenten määrätietoisesta sivistyksen ja tiedon halveksunnasta, rahvaan korottamisesta sosiaaliseksi ihanteeksi.

Kaikkialle on sodan jälkeen rakennettu harmaita betonisia kauhistuksia, joiden tarkoituksena on kai yrittää jäljitellä Neuvostoliiton ihmeellistä suuruutta ja tehdä suomalaisen työntekijän elämässä jokapäiväiseksi nöyryytykseksi hänen oma pienuutensa betonisen harmauden keskellä. Ainoat alueet, joissa hävitykseltä on säästytty, ovat ruotsinkielisiä, eikä ole sattumaa, että kun vihdoin rakennettiin moderni asuinalue viehättävän näköiseksi (Kartanonkoski), arkkitehti oli ruotsalainen.

Niin, onhan sentään tunnustettava, että suomalaiset ovat läpinäkyviä ja ennalta arvattavia ihmisiä. Ikävä vain, että nykyaikana sillä ei ole mitään tekemistä rehtiyden, rehellisyyden saati luotettavuuden kanssa, vaan he vain ovat liian taukkeja ollakseen edes hyviä valehtelijoita. Kenestäkään ei yleiskateellinen maailmankatsomus paista julki yhtä läpinäkyvästi kuin suomalaisesta plebeijistä. Antakaa minulle mieluummin ihmisiä, jotka osaavat ja ymmärtävät sarkasmia, puhuvat joka lauseessaan kahdesta tai kolmesta asiasta eivätkä tarkoita kaksimielisyydellä ilmiselvyyttä!

Tähän vuodatukseen on todettava kaksi reunahuomautusta. Ensimmäinen on se, että kulttuurinen alennus ei koske vain Suomea, vaan näkee sitä toki muuallakin. Kerran esimerkiksi kävin australialaisessa aboriginaalikylässä ja meno oli melkein yhtä karua ja surullista kuin tämän päivän Helsingissä. Olen myös kuullut samaa Grönlannin betonisista eskimoghetoista.

Toinen tärkeä reunahuomautus on se, että älkää suinkaan kuvitelko minun vouhkaavan nykynuorisosta. Jotain toivoa ehkä on, ja se johtuu siitä, että näinä aikoina kun tapaan, kuulen, luen tai näen jonkun tuntemattoman, jossa on edes jonkin verran omaperäisyyttä, kiinnostavuutta tai vaikka vain tyyliä, niin hän on useimmiten minua nuorempi. Tämä toki koskee vain pientä osaa, jonkinlaista itse itsensä vapauttanutta salaista eliittiä, jonka sieluissa liekki vielä lepattaa. Mutta se, että heitä on olemassa ja he saavat olla olemassa, on myönteistä ja lupaa jotain tulevaksi, vaikka tulenkantajain kynttilät vielä olisivatkin vakkojen varjoissa.

Tämän hetken rappio on 60-70-lukujen pilaantunutta satoa, ja jos tänä päivänä siellä täällä on lupaavia kukintoja, niiden sato kypsyy vasta vuosikymmenten saatossa ajanhengeksi saakka. Ja se on toki aivan epävarmaa. Valo on pidettävä majakan huipulla, vaikka voimat ajoittain ehtyisivät, kärsivällisyydestä puhumattakaan.

Kävin viettämässä etukäteisesti juhannusta Saimaan rannoilla Etelä-Karjalassa: Joutsenossa ja Lappeenrannassa. Venäjää siellä puhutaan yhä enemmän. Mutta on myös merkillistä pseudostadilaisen ("hesalaisen") örinän ja totaalisen sosiaali-inkompetenssin jälkeen nähdä saman maan rajojen sisällä eteläkarjalaisuutta. Esimerkiksi sitä, että ohi pyöräilevä vanhempi herrasmies pysähtyi muuten ihmisistä tyhjällä mutta maanpuolustuksellisesti merkittävällä paikalla juttelemaan - ja siis selvin päin, kunnioittavasti ja sisällöllisesti kiinnostavasti. Kysellen, että mistäs kaukaa sitä pojat ovat tänne tulleet, ja kuultuaan, että pahamaineisesta Helsingistä, niin ryhtyi spontaanisti selostamaan paikan maanpuolustushistoriaa ja kauhistelemaan eräitä kaavoitussuunnitelmia. Totean tämän esimerkkinä siitä, että myös vanhimmissa sukupolvissa arvokas ja terveellä tavalla sosiaalinen käyttäytyminen vielä hallitaan.

Olkoon tämä suvivirrenveivaus vaikka kosto siitä, että Suomessa kiellettiin kouluista Suvivirren veisuu ja joku vielä keksi sille uudet ateistis-sosialistiset sanat. Väitetään, että Suvivirsi olisi muka loukannut musulmaaneja, vaikka todellisuudessa yksikään muslimi ei Suvivirrestä loukkaantunut - ja kuinka olisi voinutkaan, kun kaikissa islamin suuntauksissa kristinuskon Jumala on aina automaattisesti sama Jumala kuin islamin, ja muutkin käytetyt nimitykset, kuten Herra, Luoja ja niin edelleen, ovat täysin halāl ja myös islamin mukaisia. Todellisuudessa hernettä vetivät nenäänsä vain suomalaiset ateistit - samanhenkiset kuin se suomalaisäiti, joka nosti Italiassa myrskyisät oikeusjupakat krusifiksejä vastaan, jottei mikään vain loukkaisi pienokaisessaan kasvavaa militantin ateismin öykkäriversoa.

Ja huvittavinta kaikessa on se, että jos virren kieltäjät nimenomaan haluavat miellyttää fundamentalistisia islamisteja, niin he pahensivat asiaa, koska puritaanisten islamistien mielestä virrenveisuu on OK, mutta sekulaari marxilais-humanistinen liibalaabalauleskelu sen sijaan täysin harām. Odottelemme siis kauhulla nihilismin seuraavaa riemuvoittoa, jossa kaikki taideaineet ylipäätään kielletään kouluista, koska jokuhan voi aina loukkaantua, ja seuraavaksi kielletään tiedeaineetkin, koska kaikkihan eivät hyväksy evoluutioteoriaa tai sitä, että maa kiertää aurinkoa ja on geoidi eikä pannukakku.

Postmodernin huippu on saavutettu silloin, kun kouluissa ei opeteta enää mitään. Kielikin on redusoitava minimiin, koska sanat ovat rakenteellista imperialismia ja ihmiset niin herkkiä, että loukkaantuvat. Ikävä kyllä yliopistokursseja ei voi korvata edes teletappien tuijottamisella, koska niihinkin liittyy tunnetusti poliittisesti epäkorrekteja piiloviestejä.

Arabiemiraateissa

2011-06-13T07:14:00.003+03:00

Ehdin olla Suomessa vain kaksi päivää Marokosta palattuani kun jo lensin Riian kautta Dubaihin viettääkseni viikon Yhdistyneiden arabiemiraattien liitossa eli tuttavallisemmin Arabiemiraateissa. AirBaltic tarjosi menopaluun Helsingistä Dubaihin ja takaisin alle kahdensadan euron, joten kiusaus oli liian suuri.

Tarkoitus oli ollut mennä Emiraatteihin jo paljon aiemmin, mutta ensin hanke talvella venyi vastaanottajieni siellä kohtaamien byrokraattisten vaikeuksien vuoksi, ja sitten tuli Marokon tutkimusmatka väliin. Huhtikuussa olivat lämpötilat Emiraateissa kuulemma yhä olleet hyvin miellyttäviä, mutta toukokuussa putosi sikäläinen kesä kuin kuuma ja kostea, tukahduttava esirippu koko Persianlahden alueen ylle. Lämpötilat ulkona olivatkin jatkuvasti yli 40 asteen, samalla kun sisätiloissa ilmastointi sai ajoittain kananlihalle. Habibin sisaren naapurissa, Mall of the Emiratesissa, on jopa ostoskeskuksen sisään rakennettu laskettelukeskus, jossa on aina talvi. Yksi näitä Dubain absurditeetteja.

Ensimmäisenä päivänä Dubaissa kävin Jumeiran Palmussa, joka on kokonaan keinotekoinen meren päälle rakennettu palmunmuotoinen niemi. Paitsi lukemattomia luksusasuntoja, Palmuun on rakennettu tietysti myös ostoskeskus, josta löytyy varsin näyttävä meriakvaario. Valokuvauksen kannalta parempi kuin Dubai Mallin vastaava. Kävin tietysti myös katsomassa maailman korkeinta rakennusta Burj al-Khalifaa, ja erinäisissä baareissa, kahviloissa ja klubeilla. Dubai Mallin kirjamaailma oli valtava, joten taas tuli kärrättyä kotiin kassillinen kirjoja.

Vaikka vierailuni Emiraatteihin olikin motiiveiltaan ensisijaisesti sosiaalinen, ehdin yhtenä Dubain päivistä käydä myös Dubain laguunilla Ras al-Khorissa, jossa on rakennettu vierailijoita varten neljä katettua lintutornia. Tai eivät ne itse asiassa torneja ole vaan piilokojuja. Jokaisessa on intialainen palvelija sekä valmiina kaukoputkia ja kiikareita, jotka järjestetään vierailijoita varten lintujen esittelemiseksi. Lintujen katselua emiraattityyliin siis! Laguunilla oli runsaasti haikaroita ja flamingoja, pitkäjalkoja ja muitakin kahlaajia. Alue on melkein Dubain keskustassa ja olisi muuten helppo ja miellyttävä luontokohde vierailla, mutta sinne pääseminen on todella monimutkaista tiejärjestelyiden vuoksi. Jos missaa yhden liittymän, joutuu ajamaan koko kaupungin ympäri ja takaisin.

Dubain lisäksi toinen kohteeni oli Abu Dhabi, joka on samaan aikaan suurimman emiirikunnan pääkaupunki ja koko Arabiemiraattien poliittinen pääkaupunki. Dubai on kaupunkina suurempi ja ollut pitkään liittovaltion taloudellinen keskus, vaikkakin se kärsi hiljattaisesta lamasta huomattavasti enemmän kuin varovainen ja vähemmän pröystäilevä Abu Dhabi. Abu Dhabi on Dubaita konservatiivisempi kulttuuriltaan. Se on bisneskaupunki ja "perheiden kaupunki", ei niinkään Dubain tapaan sinkkukaupunki.

Arabiemiraatit on monessa suhteessa merkillinen maa. Seitsemän Persianlahden rannikon pientä kaupunkivaltiota - Abu Dhabi, Dubai, Sharqa, Ajman, Ras al-Khaima, Umm al-Quwayn ja Omaninlahden puolella sijaitseva Fujeira - alkoi 1960-luvulta alkaen vaurastua massiivisesti öljyllä ja itsenäistyäkseen brittien alueellisesta hegemoniasta mutta toisaalta välttääkseen ajautumisen isoveljen Saudi-Arabian provinsseiksi emiraatit yhdistyivät liittovaltioon, joka vielä vuosikymmen sitten oli varsin löyhä. Brittien tilalle öljyalaa hallitsemaan ilmaantuivat sittemmin amerikkalaiset ja Emiraatit hyötyivät epäsuorasti vuonna 1975 alkaneesta Libanonin sisällissodasta ja muusta Lähi-idän epävakaudesta, koska niin paljon bisnestä, pankkitoimintaa ja koulutettua väkeä muutti Välimeren rannoilta Persianlahdelle. Kalastajakylistä kasvoi yhtäkkiä ultramoderneja metropoleja pilvenpiirtäjineen ja rahassa rypevine rikkaineen.

Arabiemiraateissa arvioidaan tätä nykyä oleskelevan päälle kahdeksan miljoonaa ihmistä (toiset lähteen mainitsevat asukasluvuksi viisi miljoonaa, joka lienee pysyvämpiä asukkaita), mutta näistä reilusti alle miljoona on oman maan kansalaisia. Reilusti yli puolet Emiraattien asukkaista on eteläaasialaisia - intialaisia, pakistanilaisia, bengalilaisia, filippiiniläisiä, srilankalaisia - ja libanonilaisia, egyptiläisiä ja iranilaisiakin on ilmeisesti enemmän kuin emiraattilaisia.

Emiraateissa näin massiivinen maahanmuutto ja omien kansalaisten jääminen pieneen vähemmistöön ei näytä olleen ongelma, koska kaikki ulkomaalaiset ovat maassa töissä - suomalaisiakin on tuhansia. Ihmiset muuttavat Emiraatteihin töitä tekemään, ja vaikka maassa on olemassa myös varsin hyvä, öljyrahoilla kustannettu sosiaaliturva ja työntekijöiden oikeuksia valvova viranomainen, yhteiskunnan varoilla ei sinne voi tulla elämään. Verot ovat olemattomia ja bisnes on aina tervetullutta rahaa tahkoamaan.

Vaikka Emiraateissa harjoitetaan islamilaisuuden puritaanisinta muotoa, wahhabilaista sunnalaisuutta, maa ei ole mikään Saudi-Arabia, eikä voisikaan olla kun väestä niin suuri osa on muita kuin muslimeja - hinduja, kristittyjä jne. Varsinkin Dubaissa naisten pukeutuminen on vapaata - ainakin itäeurooppalaisten naisten - ja alkoholia tarjoillaan kaikissa niissä ravintoloissa ja baareissa, jotka ovat hotellien yhteydessä. Janossa ei tarvitse elää, kun joka toisessa kompleksissa on hotelli. Ostoskeskuksissa ja kahviloissa pääsee ilmaiseen langattomaan verkkoon ja yhteisöpalvelut kuten Facebook, Twitter ja Youtube ovat auki.

Tätä kaikkea taustaa vasten on merkittävää todeta, että Arabiemiraatit on yksi niistä maista maailmassa, jossa ei ole tapahtunut ainuttakaan terrori-iskua. Kävimme tapaamassa Habibin turvallisuusalalla toimivaa kollegaa, joka kertoi, että maassa on Israelin jälkeen koko Lähi-idän robustein elektroninen tiedustelu. Joten sähköposteja, nettisurffausta ja matkapuhelimia seurataan kyllä, vaikkakaan niitä ei esimerkiksi Syyrian ja Saudi-Arabian tavoin blokata. Miten on mahdollista, että Arabiemiraatit tarjoaa näin paljon vapauksia näin diversille ihmismassalle? Eihän voi olla mahdollista, että kaikkia täällä eläviä maahanmuuttajakansojen puhumia kieliä simultaanitulkataan jatkuvasti kaikkien turvallisuusuhkien estämiseksi? Emiraattien tiedustelupalvelulla ei toki voi olla niin suuria määriä kaikkien Intiassa, Pakistanissa ja Filippiineillä puhuttujen kielten puhujia - puhumattakaan kaikista Euroopan kielistä.

Ajellessa pitkin poikin vuokra-autolla tai Chicagon tapaan korkealla katutason yläpuolella kulkevalla metrolla ei voi välttyä huomaamasta, kuinka valtavan haavoittuvia Dubai tai Abu Dhabi olisivat, jos joku haluaisi siellä räjäytellä pommeja. Silmänkantamattomiin lasitaloja ja pilvenpiirtäjiä täynnä ihmisiä; aamusta iltaan väkeä kuhisevia ostoskeskuksia täynnä kansainvälisiä ketjuja ja ylikansallisia yrityksiä. Yksikin terrori-isku tekisi varsinaista tuhovaikutustaan määrättömästi enemmän tuhoa Emiraattien maineelle bisnes- ja turistimaana, puhumattakaan osakemarkkinoista. Luulisi, että joku haluaisi yrittää. Kontaktimme kertoikin häveliäästi, että yrityksiä on kyllä ollut, mutta ne torjutaan ennen realisoitumista. Ja sitä enempää ei sitten aiheesta voikaan puhua.

Arabikevään mielenosoitukset ovat Emiraateissa jääneet vaatimattomiin ja rauhallisiin mielenilmauksiin, joita ovat järjestäneet - lähinnä virtuaalisesti - jotkin maassa toimivista kansalaisjärjestöistä. Niissä esitetyt demokratiavaatimukset ovat olleet harvinaisen maltillisia. Kuinka demokratia järjestettäisiin maassa, jonka asukkaista suurin osa on ulkomaalaisia ja Emiraateissa vain tahkoamassa rahaa kaukana Intiassa tai Filippiineillä eläville perheilleen? Tällaisilla ihmisillä ei ole turhaa aikaa ja toimettomuutta - eikä intressejäkään - ryhtyä kaikenkarvaisiin salahankkeisiin sitä valtiota vastaan, joka tarjoaa töitä ja bisnestä.

Emiraatit haluaa investoida rahojaan muuhunkin kuin kelluviin golfkenttiin ja keinotekoisiin palmujen ja maailmankartan muotoisiin saariin. Maa on käynnistänyt mittavat investoinnit koulutussektorille, pyrkien nousemaan Lähi-idän yliopistokeskukseksi ja huippuosaamisen mekaksi. Aasialaisista teknologian huippuosaajista ei ole pulaa, eikä eurooppalaisistakaan - tunnen monia Emiraatteihin muuttaneita suomalaisia, jotka vaikka manaavatkin kesäkuukausien ilmastoa, eivät ole aikeissa palata taantuvaan Eurooppaan. Amerikkalaiset ja brittiläiset huippuyliopistot ovat avanneet haaraosastoja ja kampuksia Emiraatteihin.

Dubai on jo pari kertaa elänyt yli varojensa ja joutunut Abu Dhabin pelastettavaksi, mutta mikään ei viittaa ainakaan vielä siihen, että Emiraattien asema maailmantaloudessa olisi kääntymässä laskuun. Päinvastoin, taloudellinen vapaus takaa sen, että aivovuoto vastakin jatkuu tänne niin Lähi-idästä, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Kun vielä runsas viisi vuotta sitten puhuttiin arabimaiden taloudellisesta stagnaatiosta, nykyiset luvut kertovat nopeasta suhteellisesta vaurastumisesta. Maailman vaurain maa on nykyisin arabimaa, Qatar, ja Bahrain, Kuwait ja Arabiemiraatit tulevat perässä, kaikki maailman vauraimpien maiden joukossa. Edes Jemen ei enää kuulu maailman köyhimpien maiden joukkoon, jossa nykyisin on lähinnä vain mustan Afrikan maita.

Lähes kaikkien arabimaiden talouskasvu on ollut jo jonkin aikaa varsin nopeaa, samalla kun myös näiden maiden yhteiskunnat ovat nopeasti modernisoituneet ja kehittyneet. Tämä onkin yksi tärkeimmistä makrorakenteellisista syistä arabikevään taustalla, koska se asia, joka arabimaissa on ollut stagnaattinen, jäykkä ja kykenemätön sopeutumaan muutoksiin, on valtio. Arabikeväässä on kyse siitä, että yhteiskunnat murtautuvat esiin loisensa, ylipönäkän valtion, kahleista, kun valtiollisen sääntelyn, autoritäärisen hallinnon ja korruption loistaakka on muodostunut niin raskaaksi, etteivät uudet emansipoituneet sukupolvet enää jaksa ja halua sitä harteillaan kannatella. He eivät halua enempää "vakautta", vaan muutosta.

Korkea-Atlas

2011-06-12T20:34:00.002+03:00

Seuraavana päivänä jatkoimme ajamista Tizi-n-Tichkasta Ourika-joen laaksoon ja sieltä kiipesimme tietä ylös Marokon korkeimman vuoren Toubkalin kupeessa sijaitsevaan Oukaïmedeniin, joka sekin on talvisin hiihtokeskus. Oukaïmedeniin noustessa alppinaakat leijailivat parvina ympärillämme ja kaikenlaisten helyjen, kivien ja fossiilien myyjät kärkkyivät jokaisessa serpentiinitien mutkassa turisteja. Tunturikiurut laulelivat ylätasangolla.

Oukaïmedenin rinteiden niityiltä ei kuitenkaan löytynyt tutkimushankkeen kohdelajia ja vasta pitkän kökkimisen ja palelemisen jälkeen havaittiin, että kyseinen laji olikin läsnä vasta toukkina. Laskeuduimme illalla ukonilman tieltä alas laaksoon ja käännyimme Setti Fatimaan johtavalle tielle, joka seurasi Ourikan kapeaa rotkolaaksoa. Melkein koko sormilaakso oli tiheään asuttu ja joenvarsi täynnä ravintoloita ja kahviloita. Löysimme viimein hiljaisen paikan, johon asetuimme yöksi leiriin.

Saimme olla rauhassa Setti Fatiman laaksossa varsin pitkään puoleenpäivään, ennen kuin ensimmäiset matkamuistojen ja ravintoloiden tarjoajat ilmaantuivat meitä häiritsemään. Lähdimme kylään kahville ja tajinelle yhteen lukuisista ravintoloista ja nousimme sitten taas Oukaïmedeniin, jossa työ jatkui. Kävimme myös vuorten huipuilla, jossa oli sepelleppälintuja, mustaleppälintuja, sinirastas, kivikkorastas sekä kisailevia pikkukotkia. Leppäkerttuja ja pimikkökuoriaisia oli runsaasti huipuillakin; siellä myös lenteli keltaperhosia ja naurisperhosia. Illaksi laskeuduimme taas Setti Fatiman sormilaaksoon ja ajoimme sen päähän, jossa oli vesiputouksilla täysi markkinahumu päällä. Löysimme palatessa hiljaisen paikan ja leiriydyimme. Yöllä laaksossa lenteli valtoimenaan valtavan kokoisia marokkolaisia poppelikiitäjiä.

Lähdimme aamulla ajamaan Setti Fatimasta kohti Marrakeshia, jossa tie vei kaupungin uuden osan läpi. Jatkoimme sitten moottoritielle kohti Casablancaa, tarkoituksena majoittua johonkin hotelliin viimeiseksi Marokon yöksemme, suhteellisen lähelle Casablancan lentokenttää muttei liian ruuhkaiselle alueelle. Valinta osui Settatin kaupunkiin, josta löysimme pienen ajelun jälkeen hotelli Bel Airin. Kävimme suihkussa ja nettikahvilassa. Settat ei ole millään muotoa turistikaupunki, joten siellä kukaan ei tullut myymään mitään, pyytämään ylihintoja tai ahdistelemaan. Kuinka virkistävää!

Seuraavana päivänä koitti lähtö Marokosta. Ajoimme Casablancan lentokentälle, hoidimme muodollisuudet ja auton palautuksen ja lensimme Barcelonaan. Sinne ehdimme hyvissä ajoin päivällä, joten saimme viettää pitkän illan aamuyön tunteihin asti tuossa viehättävässä kulttuurin ja biletyksen keskuksessa, Katalonian pääkaupungissa.

Draan laaksossa

2011-06-12T20:23:00.002+03:00

Lähdettiin Taourirtin kaakkoispuolella sijainneesta wadista ajamaan edelleen kaakkoon kohti Zagoraa ja pysähdyttiin Agdzissa pizzeriaan, jossa pizza kuitenkin osoittautui törkeän kalliiksi. Ylitimme lohduttoman kuivia Antiatlaksen vuoria. Zagorassa katseltiin tätä valtavaa taatelipalmujen keskittymää, muttei pysähdytty vielä sinne vaan jatkettiin kaakkoa kohti Saharaan. Draan keidaslaakso muodostaa nauhana vihreän vyöhykkeen, joka tunkeutuu muuten kuiville alueille ja päättyy lopulta Saharaan. Olin täällä myös vuonna 2003, jolloin kävin aina etäisimmissä paikoissa, joihin pääsee ylittämättä vahingossa kiistanalaista rajaa Algeriaan.

Matkalla äkkäsimme aavikolla puhelintolpan päältä jotain pikkulintua repivän berberihaukan, jota saimme katsella melko kauan ja valokuvatakin rauhassa. Muuten aavikolla näkyi lähinnä tyyppilintuja, kalottitaskuja ja aavikkokiuruja, wadeissa aavikkotulkkuja. Beduiinien leireissä viihtyvät aavikkovarpuset, mutta itse Draan laakso on yhtä täynnä tavallisia varpusia. Kyyhkyissä riittää, sillä pulujen lisäksi niin turkinkyyhky, palmukyyhky kuin turturikyyhkykin ovat Draan laakson palmulehdoissa tavattoman yleisiä.

Tamegroutessa tiedustelimme taiteilijaparin omistamaksi mainitulla majatalolla, mutta se olikin muuttunut aavemajataloksi – oli suljettu, myynnissä, hiekkadyynit olivat tunkeutuneet kompleksin sisään ja siellä oli vain vartija, joka pyysi meitä teelle. Jatkoimme uuden vuoriharjanteen yli ja saavuimme viimeiseen vehreään osaan Draan laaksoa, Tagouniten laitamille. Löysimme sieltä majatalokyltin ja koska jo hämärsi, ajoimme sinne. Löysimme Tagouniten läheltä Aït Isfoulista viihtyisän ja ystävällisen paikan, jossa hinnatkin olivat kohdallaan.

Savimuurilla istui minervanpöllö, joka näin hämärän laskeutuessa oli lähtenyt liikkeelle, ja siitä saatiin paljon valokuvia. Kun se lähti partnereineen liikkeelle, bulbulit villiintyivät. Olimme Saharan laidalla, hiekkadyyneillä, ympärillä taatelipalmuja ja jotain tupasvillan näköistä heinää. Kun avasin huoneemme oven, sisään ryntäsi iso arolukki. Jaoimme huoneemme kyläsirkun kanssa, joka istui kylpyhuoneen oven päällä tullessamme ja vietti siinä koko yönsä. Aamulla se sirkutti pari kertaa ja lähti sitten kylpyhuoneen ikkunan kautta ulos päivisiin askareisiinsa. Saimme majatalossa hyvän illallisen (tajinea taas), joimme Sahari-punaviiniä ja keskustelimme majatalon väen kanssa berberikielten diversiteetistä ja muista henkevistä aiheista.

Päivällä löysin keitaalta muitakin eksoottisia lintuja kuin elämöivät bulbulit: mm. mustarastaita ja viherpeippoja. Siellä oli myös ruostepyrstöjä ja runsaasti kyyhkyjä. Mietin, mahtavatko kyyhkyt olla taatelien alkuperäisiä levittäjiä. Mikä tahansa lintu ei taateleita niele. Syötyämme vielä lounaaksi varrasta majatalossa, lähdimme takaisin luoteeseen, ajaen kohti Warzazatia ja edelleen Korkean-Atlaksen vuorille Tizi-n-Tichkan korkealla sijaitsevaan solaan. Siellä riehui kulkukoiria ja huuteli illalla minervanpöllö.

Atlasta, Todraa ja Draata

2011-06-12T20:07:00.004+03:00

Marokkoa halkoo neljä pääasiallista vuoriketjua, pohjoisessa Rif, keskellä Keski-Atlas ja Korkea-Atlas ja näiden kaakkoispuolella kuiva Antiatlas. Korkea-Atlas on vuoristoista nimensä mukaisesti korkein, ja siellä sijaitsee Marokon korkein vuori Toubkal, jonka ympäristöstä tulee puhetta myöhemmässä blogimerkinnässä, jahka ehditään Oukaïmedeniin saakka.

Pääsimme viimein yhdeksäs päivä suuntaamaan Keski-Atlakselta etelään. Pysähdyimme Sidi Alin lähteelle muodostuneella lammella, joka oli kauttaaltaan valkoisten vesikasvin kukkien peitossa, ja jossa pulikoivat kruununokikanat näyttävinä. Pariskunta kutakin, ruostesorsia ja sinisorsia, seisoskeli lammen rannalla. Lammen ympärillä oli kuivaa piikkipensaikkoa, jossa lenteli scythridejä.

Jatkoimme Mideltiin, jossa söimme, mutta jossa ärsyttävät matkamuistokauppiaat vainosivat meitä taukoamatta. Ravintolassa kauppias kertoi erikoisia salaliittoteorioitaan maailmanpolitiikasta: hän kertoi, että Marokko oli jo pidättänyt joitain Marrakeshin pommi-iskun tekijöitä, mutta että nämä olivat "tavallisia ihmisiä – hallituksen vastustajia eivätkä mitään al-Qa’idaa". Hänen mielestään useimmat terrori-iskut ovat todellisuudessa Yhdysvaltain, Israelin ja Britannian tiedustelupalvelujen tekemiä ja Usama bin Ladin todellisuudessa onkin elossa. Ostin Mideltistä pakollisia tuliaisia, kaksi mattoa, kun kerran oli pysähdytty. Jatkoimme kohti Richiä, mutta hämärän laskeutuessa poikkesimme tieltä Aït Daud wa Musan kylän liepeillä ja asetuimme yöksi leiriin vanhoja oliivipuita, katajia ja tupasheiniä kasvavaan rinteeseen. Paikan lintulajistoa edustivat kalliovarpuset, mustataskut, kuusitiaiset, harjalintu jne.

Seuraavana päivänä matkustimme ensin Richiin, jossa tiemme kääntyi Korkean-Atlaksen vuoristoon. Ajoimme Amouguèrin ja Outerbaten kautta kulkevaa tietä ylös alpiiniselle Tislit-järvelle. Matkalla seurasimme vehreää poppelia kasvavaa jokilaaksoa, jossa lauloi paljon etelänsatakieliä ja jonkin verran myös taiturikultarintaa. Muita tyyppilintuja näille laaksoille olivat mm. mustarastas, keltahemppo, tikli ja paikalliset tiaiset. Tislit-järvellä oli varsin kylmä, mutta siellä kellui muutamia nokikanoja, silkkiuikkuja ja sinisorsia. Muuten paikka vaikutti muutamaa hemppoa ja yhtä sepelleppälintua lukuun ottamatta lähes linnuttomalta – johtui varmaan kylmyydestä.

Seuraavana päivänä tulimme alas Korkea-Atlakselta pitkin jokilaaksoja ja Todran solaa, jossa alkoi näkyä paljon muuttavia hyönteissyöjälintuja: pajulintuja, harmaasieppoja, iberiankultarintoja, taiturikultarintoja ja mehiläissyöjiä. Alempana solassa laakso kuhisi lintuja. Todran ja Dadèsin rotkolaaksot ovat kuuluisia lintupaljoudestaan, joskin myös harmillisen turistoituneita. Näimme sinirastaita, bulbuleja, paljon kultarintoja ja muuta hauskaa. Joku opiskelijaksi esittäytynyt tyyppi yritti päästä kyytiimme seuraavaan kaupunkiin – olisi epäilemättä sitten yrittänyt myydä meille jotain. Pysähdyimme syömään tajinea Boumalneen, jossa lauloi kyläsirkkuja. Boumalnesta aavikkotaipaleella kohti Warzazatia näimme myös puhelinlangalla punajalkahaukan, joka saattoi olla matkan harvinaisin tunnistettu lintulaji, ainakin mikäli kirjan karttoihin on luottamista (punajalkahaukat muuttavat Marokkoa idempää).

Jatkoimme kohti Warzazatia ja kävimme katselemassa Warzazatin tekojärveä, jossa nähtiin mm. yöhaikaroita, rääkkähaikara, vihermehiläissyöjiä ja aavikkokiuruja. Warzazatissa kävimme nettikahvilassa, jossa omistaja osasi muutaman sanan suomea ja hänen näyttöpäätteidensä taustakuvana oli kuva Tampereen keskustasta.

Jatkoimme Draan keidaslaaksoa pitkin kaakkoon halki Taourirtin ja jäimme yöksi leiriin Taourirtin jälkeen puoliaavikolle, jossa oli vähän vettä sisältävä ja runsaasti oleanteria kasvava wadi. Puropahasessa eli kuitenkin tuhansia meluisia sammakoita ja jopa vesikilpikonna. Näin wadissa runsaasti lintuja: mehiläissyöjiä ja vihermehiläissyöjiä, harmaasieppoja, iberiankultarintoja, ruostepyrstöjä, kyläsirkkuja, paljon aavikkotulkkuja ja aamulla ylitseni lensi myös kolme hietakanaa suristen. Mielenkiintoisena nisäkäshavaintona mainittakoon marokonmaaorava, joita pääsin jopa valokuvaamaan. Illalla jalkaani pitkin juoksi iloisesti ylös arolukki ja seuraavana päivänä automme takakontista löytyi skorpioni.

Keski-Atlas

2011-06-08T16:20:00.006+03:00

Lensimme Madridista Casablancaan, Marokon suurimpaan kaupunkiin, joka on samalla monessa mielessä Marokon taloudellinen pääkaupunki, kun Rabat on poliittinen ja hallinnollinen. Jostain syystä Casablanca on tullut tunnetuksi espanjalaisella nimellään, joka merkitsee valkoista taloa, kuten myös kaupungin arabiankielinen nimi Dar al-Bayda. Kaupungin alkuperäinen nimi oli berberikielinen Anfa, jolla nykyisin viitataan vanhaankaupunkiin.

Emme jääneet tällä kertaa Casablancaan riekkumaan, vaan vuokrasimme auton ja ajoimme kaupungin itäpuolella sijaitsevaan megamarkettiin, jossa lastasimme auton täyteen ruokia, muita varusteita ja tietysti juomia: toistakymmentä pulloa marokkolaisia viinejä ja neljä kastia paikallisia oluita. Sillä tulisi selvitä vuoristojen ja aavikon haja-asutusalueilla, joissa alkoholin hankkiminen voisi olla kaupunkeja hankalampaa. Monet Marokon viinitiloista näyttävät olevan maan juutalaisvähemmistön pyörittämiä, etenkin Meknèsin alueella, minkä vuoksi viinipulloja koristavat kosher-maininnat ja kuvat juutalaisista kyntteliköistä. Yksi suosikeistamme oli Rabbi Yaqubin kosherpunaviini.

Marokossa on edelleen varsin suuri juutalaisväestö, josta osa on ilmeisesti ollut siellä siitä lähtien kun juutalaiset hajaantuivat Palestiinasta pitkin poikin Välimeren aluetta ja muutakin maailmaa. Suurin osa Marokon juutalaisista on kuitenkin peräisin Espanjasta, josta he joutuivat pakenemaan katolisten kristittyjen vainoja (samoin kuin mauritkin, Iberian muslimit, joista oli edellisessä blogimerkinnässä jo puhetta). Vaikka Israel onkin perustamisensa jälkeen imenyt itseensä suurimman osan useimpien arabimaiden juutalaisvähemmistöistä, Marokossa heitä näyttää yhä olevan varsin paljon ja näkyvät muissakin asioissa kuin viininvalmistajina.

Ajoimme Casablancasta halki välimerellisten maatalousvoittoisten maisemien, ohittaen myös lintutieteellisesti kuuluisan Mamouran metsän, jossa elää mm. harvinaisia kannusfrankoliineja. Matkasimme Meknèsin ja Fèsin suuntaan, mutta emme tällä kertaa menneet näihinkään kaupunkeihin vaan Meknèsin kohdalta kaakkoon Ifranin läänin Azrouhun. Lehmähaikaroita ja pikkutuulihaukkoja näkyi parvittain, kattohaikaroita pesi joka kylässä. Ehdimme jo ensimmäisenä päivänä nähdä joitain Marokon eurooppalaisittain eksoottisista lajeista, kuten liitohaukkoja ja kruununokikanoja.

Azroun alueella oli kukkula, joka kasvoi monipuolista ketokasvillisuutta, ja jossa matkatoverini ja bulgaarikollegansa olivat viime vuonna tehneet samaa tutkimushanketta. Siihen pantiin pystyyn ensimmäinen leirimme. Yöllä huutelivat kyläpöllöset ja koirat haukkuivat. Useita kyläläisiä kävi kyselemässä siellä oloamme ja kutsumassa teelle; jopa poliisi kävi kyselemässä – tämä olikin ainoa kerta, kun jouduimme toistuvan huomion kohteeksi missään yöleiripaikoistamme. Poliisin ja kyläläisten huoli näytti lähinnä koskevan mukavuuttamme ja sitä, kestivätkö laitteemme yöllä tullutta pikku sadetta.

Azrou on viehättävä pikkukaupunki Keski-Atlaksen alarinteillä. Ifran sen sijaan on Keski-Atlakselle rakennettu pieni Sveitsi täynnä Marokon rikkaiden ja ylemmän keskiluokan huviloita ja alppimajoja. Jos jonkun eurooppalaisen pudottaisi sinne ummikkona, hän ei takuulla arvaisi olevansa Afrikassa eikä edes Atlasvuorilla, ellei sattuisi kuulemaan ihmisten puhuvan arabiaa. Vietin pari hauskaa päivää Ifranissa myös vuonna 2003. Paikka on suosiossa myös Fèsin yliopiston opiskelijoiden piknik- ja seurustelupaikkana, vuorilla kun tuntuu ilma olevan kevytmielisempää ja vapaampaa kuin jossain määrin konservatiivisena tunnetussa Fèsissä - joka kylläkin on fantastisen kaunis smaragdinvihreiden tiilikattojen kaupunki.

Aamulla kiipesimme kukkulalle, jossa oli paljon harmaasirkkuja, mustapäätaskuja, töyhtökiuruja, hemppoja ja rusotaskuja. Ajoimme Azrousta Keski-Atlakselle kohti Michliffenin kraatteria, jossa on talvisin hiihtokeskus. Tie kulki halki laaksoissa ja rinteillä olevien sekametsien – paljon tammea. Metsälinnut olivat runsaita: peipon erikoisen näköistä pohjoisafrikkalaista alalajia, afrikansinitiaisia sekä kuusitiaisen atlas-alalajia oli paljon, samoin pähkinänakkeleita, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä, vuoriuunilintuja, atlassieppoja ja peukaloisia.

Ylempänä oli seetrimetsiä, jossa näimme lisää lintuja sekä paljon magotteja, paikallista apinalajia. Lampaita tulvillaan olevilla ylätasangoilla lenteli haarahaukkoja ja korppeja ja siellä eleli yleisenä atlaskivitasku. Etsittiin tutkimushankkeen kohdelajia rinteestä, jossa niitä oli edellisvuonna ollut, mutta niitä oli vain muutama. Edettiin Michliffenin kraatteriin, jossa huusivat atlasvihertikat valtoimenaan ja kymmenet pikkutuulihaukat metsästivät sirkkoja, joita olikin koko kraatteri tulvillaan. Yötä vietettiin leirissä Michliffenissä, seetrimetsässä kraatterin niityn yläpuolella. Siellä huutelivat yöllä lehtopöllöt.

Seuraava päivä vietettiin Ifranin kansallispuiston alueella Michliffenin ja Ifranin välimaastossa, lähinnä niityillä etsien kohdelajia. Keski-Atlaksen korpit kaakattavat kuin hanhet ja näyttävät lisäksi myös pienemmiltä kuin eurooppalaiset korpit - kyseessä on ilmeisesti alalaji tingitanus, ja eiköhän joku hollantilainen ole senkin splitannut omaksi lajikseen. Nokivaris on Marokossa jonkinlainen pikkurari, mutta näyttäytyy silti silloin tällöin parvittain. Monien mielenkiintoisten paikallisten lintulajien näkeminen jatkui: mm. sepelleppälintu, pensassirkku ja vuorisirkku. Moni suomalaisittainkin tuttu lintulaji, kuten punarinta, peukaloinen, kulorastas ja käpytikka, ovat yleisiä Keski-Atlaksen seetrimetsissä. Atlaksen seetrit ovat säilyneet paljon runsaampina kuin sukulaisensa Libanonissa. Illalla valmistauduimme yöpymään eräällä kukkulalla, mutta tulikin ukonilma ja vaihdoimme paikkaa.

Seuraavakin päivä kului etsiessä kohdelajia pitkin poikin Ifranin ja Michliffenin välimaastoa. Samoja niittyjä koluttiin moneen kertaan. Palatessamme taas Michliffenin kraatterille otimme huoneen Michliffenin hotellista. Aloitimme taas Michliffenin alueelta ja matkustimme sitten etsimään ruostesorsistaan kuuluisaa Afennourir-järveä. Kansallispuiston kartassa näkynyt tie osoittautui surkeassa kunnossa olevaksi kärrypoluksi, josta Kia-henkilöautomme vaivoin selvisi. Tie kulki halki karujen ja lammasten puhtaiksi kaluamien tasankojen sekä välillä läpi jyhkeiden seetrimetsien. Lopulta tulimme paremmalle tielle ja pienellä tähyilyllä löysimme järven. Sinne piti tosin tieltä kävellä kallioisen maaston halki, berberiasutusten välistä. Järvellä oli kuin olikin runsaasti vesilintuja – ruostesorsia, sinisorsia, harmaasorsia ja nokikanoja sekä muutamia muita vesilintuja. Siellä oli myös kaksi flamingoa.

Marokko

2011-06-07T18:36:00.003+03:00

Matkustin toukokuun alussa Marokkoon, jossa osallistuin merkittävään luonnontieteelliseen tutkimushankkeeseen. Pääasialliset tutkimusalueet olivat Keski-Atlaksen ja Korkea-Atlaksen vuoristoissa, mutta siinä sivussa käytiin myös Anti-Atlaksella ja Draan laaksossa. Lentomme olivat mennen tullen Espanjan kautta, joten tuossa matkan sivu tulimme viettäneeksi illat sekä Kastilian ja koko Espanjan pääkaupungissa Madridissa että Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa.

Olin ollut viimeksi Marokossa joulukuussa 2003, jolloin matkustin varsin laajalti maan rannikkokaistaleella, mukaan lukien luoteisilla kosteikoilla, sekä Keski-Atlaksella ja Draan laaksossa. Osa paikoista, joissa kävimme nyt kesällä, oli siis samoja. Marokko oli jo silloin varsin mukava maa matkustella: matkailuinfrastruktuuri on hyvin kehittynyttä, tieverkosto hyvä, kattava ja liikenne varsin turvallista.

Tämän vuoden arabikevään mullistukset näkyivät Marokossa paljon lievemmin kuin monissa muissa alueen maissa, koska Marokon kuningaskunnan hallitus aloitti jo hyvissä ajoin viisaasti uudistukset ja marokkolaiset nauttivat siis jo monista sellaisista vapauksista ja oikeuksista, joista libyalaiset ja syyrialaiset ovat saattaneet vain unelmoida. Marokon hallitus salli alusta asti mielenosoitusten järjestämisen eikä pamputtanut nuorisojoukkoja, minkä vuoksi Marokon mielenosoitukset ovatkin pysyneet pääsääntöisesti väkivallattomina. Vain eräässä Pohjois-Marokon teollisuuskaupungissa tuli kuolonuhreja; mellakoiden takana oli siellä ilmeisesti äärivasemmisto.

Vain vähän ennen matkaamme terroristit räjäyttivät pommin turistienkin suosimassa Café Arganissa, Marrakeshin vanhankaupungin kuuluisimman aukion laidalla. Tekijöiden epäillään olleen paikallisia ääri-islamisteja, mutta heidän vaikuttimensa oli ilmeisesti pikemminkin Marokon hallituksen vastustaminen kuin kansainvälinen jihadismi. Seurauksena terrori-iskusta näimme matkallamme paljon enemmän poliiseja ja santarmeja kuin matkakumppanini oli nähnyt edelliskesän vastaavalla tutkimusmatkallaan. Muuten Marokossa ei näkynyt mitään turvattomuutta, vaikka näimmekin useissa pikkukaupungeissa pieniä ja rauhallisia, työllisyyteen ja muihin paikallisiin kysymyksiin liittyviä mielenosoituksia.

Marokon arabiankielinen nimi, Maghreb, tarkoittaa auringonlaskun maata eli Länttä. Nimi onkin tullut tarkoittamaan Marokon lisäksi koko Pohjois-Afrikan länsiosaa. Sillä viitataan useimmiten Marokkoon, Algeriaan ja Tunisiaan, joskus myös Marokon etelänaapuriin Mauritaniaan, joka sekin on vielä laskettavissa arabimaaksi. Arabit saavuttivat Atlantin rannikon Marokossa ja Mauritaniassa jo 600-luvulla, syrjäyttäen aluetta siihen asti hallinneiden berberien kuningaskunnan. Arabivalta johti berberien laajamittaiseen arabilaistumiseen. Tästä huolimatta merkittävä osa Maghrebin alueen väestöstä etenkin vuoristo- ja aavikkoalueilla on yhä berberejä ja puhuu äidinkielinään useita berberikieliä. Eteläisillä aavikkoalueilla elää lisäksi paljon tuaregeja.

Idrisidien, almoravidien ja almohadien dynastioiden aikana Marokko oli alueellinen suurvalta, joka dominoi Pohjois-Afrikan länsiosia ja myös Iberian niemimaata, jossa islaminuskoiset maurit hallitsivat aina reconquistaan saakka. Arabialainen Andalusia, jonka pääkaupunkeina Córdoba ja Granada eri aikoina toimivat, oli merkittävä sivistyksen kehto aina vuoteen 1492, jolloin viimeinen Iberian muslimivaltio, Granadan emiirikunta, hävitettiin. (Granada oli tätä ennen jo lähes 250 vuotta alistettu Kastilian kuningaskunnan vasalliksi.) Reconquista ja myöhemmin inkvisitio johtivat muslimien, juutalaisten ja myöhemmin kristinuskoon kääntyneiden moriskojenkin kansanmurhaan, vainoihin ja karkotukseen. Monien Marokon ja Mauritanian nykyisten arabien juuret ovat Iberiassa.

Marokossa puhuttava arabian murre on lisäksi varsin kaukana Lähi-idän arabiasta. Siinä on runsaasti vaikutteita berberikielistä sekä tuoreempia vaikutteita ranskasta ja espanjasta muistoina siirtomaavallan ajalta, jolloin Marokon nykyiset alueet olivat Ranskan ja Espanjan jakamia. Nykyinen Marokon kuningaskunta itsenäistyi 1950-luvulla Ranskan siirtomaavallasta ja osa Espanjan hallitsemista alueista liitettiin siihen samoihin aikoihin, tosin Ifni vasta vuonna 1969 ja Länsi-Sahara 70-luvulla. Espanja hallitsee yhä kahta kaupunkia Pohjois-Marokossa, Ceutaa ja Melillaa.

Länsi-Saharassa Marokon valtaa on vastustanut Algerian tukema äärivasemmistolainen taistelujärjestö Polisario, mutta nykyisin se toimii lähinnä Algeriassa ja ulkomailla ja Länsi-Sahara on varsin rauhallista ja turvallista aluetta matkustaa. Länsisaharalaiset ovat sahrawiheimoon kuuluvia arabeja, tosin heihin, kuten muihinkin marokkolaisiin, on sekoittunut paljon berberien ja afrikkalaisten orjien jälkeläisten perimää.

Nykyisen kuninkaan Muhammed VI:n tultua valtaan Marokko on pyrkinyt aktiivisesti demokraattisiin uudistuksiin ja se onkin ollut Jordanian ohella esimerkkimaa arabidemokratian kehittämisestä. Marokko on perinteisesti ylläpitänyt läheisiä suhteita Ranskaan ja sen kautta EU:hun, kun taas välejä Espanjaan on hiertänyt Länsi-Saharan kiista. Suurempi itänaapuri Algeria, joka on pyrkinyt alueelliseen valta-asemaan ja käyttänyt Polisariota välineenä saavuttaakseen Atlantin ja eristääkseen Marokon, on ollut Marokon merkittävin turvallisuusuhka. Marokon ja Algerian maaraja on edelleen kiinni ja maiden välillä pystyy siis matkustamaan vain kolmannen maan kautta tai lentämällä.

Viime aikoina vastakkainasettelu arabimaailman sisällä - erityisesti Syyrian, Libyan ja Algerian autoritääriset hallitukset vastaan reformistiset ja länsisuuntautuneet maat - on saanut Jordanian ja Marokon kuningaskunnat hakeutumaan yhä tiiviimpään yhteyteen Arabian niemimaan monarkioiden kanssa. Jordanian jäsenyys Persianlahden arabimaiden yhteisössä on vielä ymmärrettävää, mutta nyt jäsenyysputkessa on myös kaukana arabimaailman toisella laidalla sijaitseva Marokko. Näyttää siltä, että GCC:stä on tulossa monarkioiden klubi, jolla on yhteinen vihollinen: Iran.

Kiireiden kesä

2011-06-06T21:13:00.003+03:00

Kuinka aika rientää! Blogi on ollut tauolla yli kuukauden, koska vuoden alkupuoliskolla vietin niin paljon aikaa arabikevään ja Suomen vaalien parissa, että pidempiaikainen projektini ei edistynyt niin kuin sen olisi pitänyt, ja siitä syystä se syö nyt kaiken ylimääräisen aikani.

Sitäpaitsi matkustin koko toukokuun ajan arabimaailman läntisessä ja itäisessä ääressä, ensin siis Marokossa ja myöhemmin Arabiemiraateissa. Siinä sivussa ehdin käydä myös kahdesti lyhyesti Espanjassa. Tarkoitukseni on kyllä jotain jossain vaiheessa kirjoittaa. Ehkä piankin, koska vähän väliä päälle kaatuva kirjoittajan blokki aukeaa parhaiten kirjoittamalla jotain, mikä ei liity lainkaan pääasialliseen kirjoitushankkeeseen.

Ennen Suomessa kohistiin aina tulonjaon epäoikeudenmukaisuudesta. Nyt kun kaikki puolueet ovat sosialistisia ja tulonjako on epäoikeudenmukaisempi kuin koskaan - toisin sanoen veronmaksajien rahaa syydetään surutta kelle tahansa, joka ei sitä ole ansainnut, eikä työnteolla ole enää mitään yhteyttä tulotasoon - niin voitaisiin ryhtyä pohtimaan työnjaon epäoikeudenmukaisuutta.

Minusta esimerkiksi ei ole oikeudenmukaista, että minulla olisi joka hetki tehtävänä monta eri työtä ja kaikista niistä maksettaisiinkin, mutta kun aikaa ei ole tehdä kunnolla sitä ensimmäistäkään. Samaan aikaan tunnen useita erittäin päteviä, korkeasti koulutettuja, kielitaitoisia ja aktiivisia osaajia, jotka ovat työttöminä tai tekevät jotain, millä ei ole mitään tekemistä heidän osaamisensa kanssa. Minkä vuoksi yksien on pakko tehdä kaikki niin että se vie lopulta fyysisen ja mielenterveyden, ja toisille ei ole muka mahdollista jakaa mitään näistä töistä?

Syy on sosialismissa, jota tosin nykyään usein kutsutaan kapitalismiksi. Mitä enemmän asioita säännellään ylhäältä päin, sitä vaikeammiksi ja monimutkaisemmiksi asiat tulevat. Työntekijöitä ei voi palkata, koska vain tietynlainen - raskas ja kallis - työsuhde sallitaan. Siispä teetetään kaikki niillä harvoilla, joille on työpaikan "etuoikeus" annettu, ja pidetään kaikki muut hyödyttöminä kortistossa - siitä huolimatta, että nämä saavat työttöminä melkein saman tulotason kuin toiset, jotka raatavat niska limassa yötä päivää.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka valittavat, että säännöllisen työelämän ulkopuolella syrjäytyy. Heillä ei ilmeisesti ole elämässään mitään tekemistä - paitsi juoda viinaa, katsoa televisiota ja piestä läheisiään. Minusta nykyään syrjäydytään nimenomaan työelämässä, koska sen ulkopuolelle ei jää enää mitään. Töitä kannetaan kotiinkin tai ainakin siellä ollaan niin väsyneitä, että pakollisten perhevelvollisuuksien ja kotitöiden jälkeen ei sitten muuhun oikein enää aikaa ja energiaa irtoakaan. Työpaikat ovat sitäpaitsi umpioita, joissa sosiaalinen vuorovaikutus on teennäistä ja selkärangatonta, joissa kuulee lähinnä vain typeriä juoruja ja kollegoiden työaikana netistä ja naamakirjasta keräämiä uutisia Tuksusta ja Keskisestä.

Työttömälle sen sijaan kaikki on mahdollista. Aikaa on - tai sitä olisi, ellei työttömiä hyppyytettäisi kaiken maailman byrokraattisia velvollisuuksia täyttämässä; saadaanhan tälläkin tavoin työllistettyä suuri määrä byrokraatteja ja lisää veronmaksajien rahaa palamaan. Jos ihmisellä on aikaa, hänellä on kaikkea: ystäviä, harrastuksia, tekemistä. Tämän päivän maailmassa luovan ihmisen kannattaisi ehdottomasti olla työtön.

Tai ehkä vielä parempi olisi olla vankilassa, koska siellä saa kaikki edut, hotellimajoituksen, ilmaiset ruoat, internet-yhteydet, kirjastot, koulutusmahdollisuudet ja päivärahan, joka on korkeampi kuin varusmiehillä. Ainoa haittapuoli vankilassa ovat muut vangit, mutta ehkä voi ajatella iloitsevansa monikulttuurisesta ympäristöstä. Vielä jokin aika sitten vankilaan saattoi päästä yksinkertaisesti ottamalla vasemmalta ja oikealta isoja velkoja, jättämällä ne kaikki maksamatta ja jättämällä ilmaantumatta kaikkiin oikeudenkäynteihin. Nykyisin tämä vaihtoehto on ikävä kyllä poistettu, koska sakkojen maksamatta jättämisestä ei voi kuulemma enää joutua vankilaan. Ilmeisesti siis rikollista uraa ja velallisen epärehellisyyttä voi jatkaa loputtomiin, työllistäen suuria määriä lakimiehiä, joiden palkat maksaa kiltisti suomalainen veronmaksaja.

En ole ylipäätään koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät, ettei heillä ole mitään tekemistä. Näitä ihmisiä on todella paljon, ja se on surullista, etenkin kun monet näistä ihmisistä ovat niitä läheisiä, joiden tylsyys ja tekemisen puute tarkoittaa käytännössä, että he odottavat minun tai jonkun muun läheisensä järjestävän heille tekemistä.

Itse en muista koskaan elämässäni olleeni sellaisessa tilanteessa, ettei minulla olisi ollut paljon enemmän tekemistä kuin mitä pystyn tekemään. Kysymys on aina ollut siitä, mitä kaikkea jätän kesken tai suosiolla edes aloittamatta. Olen tuhansien keskeneräisten kirjojen lukija ja kymmenien kirjoittaja. Minulla on aina ollut megalomaanisia tutkimuksia, joita koskeva tieto on vuosien varrella kasaantunut sekä päähän että kansioihin. Niiden aihepiirit ovat vaihdelleet historiasta ja yhteiskunnasta luonnontieteellisiin mielenkiinnon kohteisiin ja ihmisten edesottamuksiin. Olen kokeillut useampia taiteen muotoja kuin jaksan muistaa. Vasta hiljattain minulta kysyttiin, miksen enää piirrä tai maalaa. Vaikea kysymys; olettaisin että koska valokuvaaminen on niin paljon nopeampaa.

Jostain syystä ihmiset, jotka eivät keksi itselleen mitään tekemistä, saavat yleensä rahaa palamaan paljon enemmän kuin ihmiset, jotka kuten minä, keksivät jatkuvasti itselleen aivan liikaa tekemistä. Ei ole taloudellisesti kestämättömämpää investointikohdetta kuin ikävystynyt ihminen, jolla on luottokortti ja liikaa aikaa. Minä en ole koskaan ollut suurituloinen, mutta kun ei ole aikaa tuhlata, ei erityistä kiinnostusta luksukseen eivätkä suurimmat intohimon kohteeni maksa juuri mitään, niin nykyisin saan tarkoituksellisesti vältellä pankin lähestymisyrityksiä, se kun hyvää tarkoittaen haluaisi kovasti sijoitella vuosien varrella kertyneitä säästöjäni sinne ja tänne.

On epäreilua, että on vain joko aikaa tai rahaa. Nuorena oli aikaa, muttei koskaan rahaa. Ja nyt rahaa on, mutta sillä ei tee mitään kun ei ole aikaa. Jokin yhteiskunnassa on pahasti pielessä, kun nämä resurssit eivät kohtaa. Ne kohtaisivat, jos eläisimme kapitalismissa, jolloin voisin ostaa itselleni aikaa maksamalla monenlaisista asioista niille, joilla olisi kykyä ja aikaa tehdä. Me elämme kuitenkin sääntely-yhteiskunnassa, jossa aivokirurgin täytyy ottaa töistä vapaata (ja jonkun toisen tehdä sairaalassa hänen työnsä), jotta hän voi tehdä kotona putkimiehen töitä.

Omasta ajastani suurin osa menee toimimiseen itseni sihteerinä, agenttina, siivoojana, asianajajana, editorina, kääntäjänä, matkatoimistona, puhelinvaihteena, arkistonhoitajana ja kuljettajana, vaikka kaiken järjen mukaan joku muu tekisi kunkin noista tehtävistä paremmin kuin minä, mikä puolestaan vapauttaisi minut tekemään paljon paremmin kaikkea sitä, mistä minulle varsinaisesti maksetaan. Ruoanlaiton olen sentään ulkoistanut, koska olen siinä niin huono ja se veisi oheistoimintoineen (ostokset, siivoaminen, tiskaus) kohtuuttomasti aikaa.

Ikävä kyllä lähes kaikki on tehty sääntelyllä ja verotuksella niin vaikeaksi, monimutkaiseksi ja kalliiksi, ettei yksityishenkilö voi juuri ostaa palveluja, ja niinpä kaikki tuo työ on pois työllisyydestä. Kaikkien noiden töiden potentiaaliset tekijät ovat kortistossa veronmaksajien elätettävinä ja vastaavasti kyseisiin töihin käytetty oma työpanokseni on pois siitä, mitä teen parhaiten ja mistä minulle maksetaan - ja maksettaisiin enemmän jos pystyisin tekemään enemmän. Ei pitäisi vaatia kovin monimutkaista matematiikkaa tajuta, että nykyisessä yhtälössä kaikki osapuolet häviävät.

Eurooppa on vajoamassa taloudelliseen tuhoonsa eikä tässä sääntelyähkyssään enää pysty tuottamaan mitään uutta. Kaiken huipuksi nykyjärjestelmää rahoitetaan jo nykyisellään velaksi, mikä tarkoittaa laskujen kasaamista yhä suurempina ja korkojen kera tulevien sukupolvien maksettaviksi. Jonain päivänä hyvinvointivaltio-niminen pyramidihuijaus räjähtää käsiin ja se ei tule olemaan kivaa katseltavaa.

Pääsiäinen Latgalessa

2011-04-26T19:58:00.003+03:00

Viime vuosina olen viettänyt useita pääsiäisiäni Libanonissa, mutta tällä kertaa minut rekrytoitiin pääsiäiseksi kulttuurimatkalle Latvian itäiseen maakuntaan Latgaleen. Sattui vieläpä niin, että useimmilla kristityillä kirkkokunnilla pääsiäinen oli tänä vuonna samaan aikaan. Ekumenia kukoisti myös pääsiäisturneellamme Latgalessa.

Latgale (rinnakkaisnimeltään Latgallia) on yksi Latvian kolmesta historiallisesta osasta, joista ne kaksi muuta ovat Kuurinmaa (Kurzeme) ja Liivinmaa (Vidzeme). Nykyisin Latvia on jaettu neljään lääniin, kun Kuurinmaa jakautuu nykyisen Latvian alueella kahteen osaan, Kuurinmaahan ja Zemgaleen (Semigallia). Nämä jakautuvat hallinnollisesti piirikuntiin ja erityisasemallisiin kaupunkeihin.

Latgale poikkeaa historiallisesti ja kulttuurisesti muista Latvian alueista sikäli, että se kuului pitkään Puolan ja Puola-Liettuan valtakuntiin, mikä onkin jättänyt jälkensä Latgalen leimallisesti katoliseen kulttuuriin. Latvian väestö jakautuu protestantteihin, ortodokseihin ja katolisiin ja Latgalessa katoliset ovat latgalleja, lättejä ja puolalaisia, kun taas ortodoksit yleensä venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Liivinmaassa on myös ortodoksisia lättejä. Läntisellä Liivinmaalla ja Kuurinmaalla lätit ovat pääsääntöisemmin protestantteja.

Latgale on myös etnisesti erilainen kuin muu Latvia. Ensinnäkin latgallit muodostavat oikeastaan oman etnisen ryhmän, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Vaikka koko Latvian nimi tuleekin latgallien heimosta, joka oli ensimmäisenä Väinäjoen vartta asuttanut balttiheimo, Liivinmaalla ja Kuurinmaalla on pitkään suhtauduttu latgalleihin alentuvasti, ikään kuin nämä olisivat jotenkin epälatvialaisia, maalaisia ja takapajuisia. Toki Latgale oli monissa asioissa jäljessä muun Latvian kehitystä, mutta se johtui Venäjän imperiumin sortotoimista. Esimerkiksi maaorjuus lakkautettiin Latgalessa huomattavasti myöhemmin kuin muussa Latviassa.

Muutenkin Latgale on kulttuurisesti erikoista aluetta. Se on etnisesti kirjavampi kuin muu Latvia. Latgalesta löysivät aikoinaan turvapaikan Venäjän imperiumissa vainotut ryhmät, kuten vanhauskoiset ortodoksit ja juutalaiset. Vanhauskoisten yhteisöt ovat edelleenkin Latgalessa moninaiset - heitä on siellä huomattavasti enemmän kuin Virossa, jossa he rajoittuvat lähinnä Peipsijärven rannan sipulivenäläisiin, ja Liettuassa, jossa sielläkin on vanhauskoisten yhteisöjä. Juutalaiset muodostivat aikoinaan merkittävän komponentin Latgalen kaupungeissa, mutta ovat supistuneet menneiden aikojen vainojen ja uudemman emigraation myötä hyvin vähäiseksi ryhmäksi.

Latgalen maisemaa hallitsee sen halki ja lopulta Riianlahteen virtaava Väinäjoki (lätiksi Daugava). Aikoinaan Väinän varsilla oli vahva suomensukuisten liiviläisten asutus, minkä vuoksi sekä joella että Latgalen suurimmalla ja Latvian toiseksi suurimmalla kaupungilla Väinänlinnalla (lätiksi Daugavpils) on myös vanhastaan suomenkieliset nimet. Monilla muillakin paikoilla Latviassa olisi olemassa liivinkielisiä (eli käytännössä suomalaisia) paikannimiä, vaikka ne ovatkin liiviläisten saksalaistumisen ja latvialaistumisen myötä kadonneet unholaan. Nykyisin liiviä puhuu äidinkielenään enää muutama perhe Kuurinmaan rannikolla. Tosin liiviläinen kulttuuri on ollut elpymään päin Latvian itsenäistymisen jälkeen.

Kun saksalainen ritarikunta eli teutoonit aikoinaan valloittivat Kuurinmaan ja Liivinmaan, monet liiviläisten ylimystöstä kristinuskoon käännyttyään saksalaistuivat. Tästä kertovat useiden merkittävien baltiansaksalaisten sukujen liiviläiset nimet - esimerkiksi Lieven (Liivi) ja Üxkull (Ykskylä). Ensimmäinen matkakohteemme Riiasta lähdettyämme olikin Līvānin pikkukaupunki, joka on saanut nimensä siellä aikoinaan kartanoa hallinneen Lievenin suvun mukaan. Līvānissa tutustuimme sikäläiseen kulttuurikeskukseen, jossa meille myös esitettiin kansanlauluja ja -tansseja sekä pääsiäisperinteitä. Matkanjärjestäjämme isän ehtymättömistä kotiviinikellareista ammensi retkueemme virvokkeita kulttuurintäyteisen päivän päätteeksi.

Jo matkalla Līvāniin pysähdyimme muuten Liepkalnin leipomolla Väinäjoen varrella, jossa havaitsin Väinää pitkin seuraavan myös perin merellisiä muuttolintuja: pienparvina meriharakoita, merimetsoja ja isokoskeloita. Kattohaikarat olivat jo saapuneet Latviaan ja rakentelivat pesiään, hautoivatkin monin paikoin. Matkamme aikana kevät eteni kohinalla, tuoden kivitaskuja, tiltaltteja ja matkan lopulla jo pajulintujakin.

Līvānista jatkoimme seuraavana päivänä Preilin pikkukaupunkiin tai kylään, jossa tutustuimme nukkemuseoon, kirkkoon ja juutalaisen herran pitämään hotelliin, jonka pihassa oli Latvian pienin ekumeeninen kappeli. Hotelli oli vanhassa Borchien aatelistalossa, jossa oli välillä toiminut myös sairaala. Borchien komeasta linnasta on nykyisin jäljellä vain julkisivu ja sekin hyvin huonossa kunnossa. Matkalla Preilistä eteenpäin ilahdutti silmiäni sinisuohaukka.

Seuraava kohteemme oli Latgalen pääkaupungiksi mainittu Rēzeknen kaupunki, jossa tutustuimme sikäläiseen museoon, taidetaloon, linnavuoreen sekä ortodoksiseen, katoliseen ja vanhauskoiseen kirkkoon. Pääsiäismenot olivat täydessä vauhdissa. Kansa siunautti kirkoissa seuraavan aamun aterioitaan ja keskiyöllä katselimme ristisaattoa. Vanhauskoisten kirkolla saattoi havaita senkin seikan, että kaikki vanhauskoisetkaan eivät ole pitäneet kovin tiukasti kiinni tavoistaan, sillä osa kirkkoon saapujista jätti kolminkertaiset ristinmerkit ja kumarrukset tekemättä ja vain lampsi sisään. Rēzeknessä myös söimme ja joimme sekä perehdyimme paikalliseen yökerhoon, joka oli sangen tyhjä, vaikka sinne pyrki mutta käännytettiin ovelta paljon väkeä. Olivat ehkä alaikäisiä.

On mainittava, että linnavuorella oppaamme kertoi tarinan paikallisesta prinsessa Ruususesta, joka oli kirottu kellariin ja ilmestyi yhdeksän vuoden välein keskiyöllä linnavuorelle siltä varalta, että joku nuorukainen voisi rikkoa kirouksen pitelemällä prinsessaa kädestä siitä huolimatta, että tämä muuttui lohikäärmeeksi ynnä muuta hämmentävää. Vain yksi prinsessa ilmestyi paikalle, mutta hänkin nojaili jonkun heilan käsivarteen, joten pelastamatta jäi.

Kolmantena päivänä laskeuduimme alas Grāveriin tutustumaan paikallisiin keramiikkataiteilijoihin. Siellä virtasi Dubna, joka myös Līvānin läpi virtaa. Jatkoimme Grāverista koko Latvian katolisuuden keskukseen Aglonaan, jossa on häikäisevän valkoinen katedraali, Latvian suurin katolinen kirkko. Isä Guntars esitteli meille katedraalia ja Latvian katolisen kirkon sekä pyhimysten historiaa.

Kun olimme Rēzeknessä tutustuneet juuston saloihin, Aglonassa saimme itsensä vihityn leipäruususen opastuksella kuulla leivän ihmeistä. Tulimme samalla syötetyiksi ja juotetuiksi. Syödä piti niin kauan kunnes suoli seisoi ja jos pontikka ei ollut pöydällä kierrossa, alkoholi kuulemma haihtui pois. Se, joka kieltäytyi syömästä, sai kauhasta päähänsä.

Viimeinen kohteemme oli Väinänlinna eli Daugavpils, Latvian toiseksi suurin kaupunki. Historiallisesti tämä Väinäjoen strateginen linnoituspaikka on tunnettu myös nimillä Dünaburg, Dinaburga, Dyneburg, Boriso-Glebsk, Dźwińsk ja Dvinsk. Tämä 130 000 asukkaan kaupunki oli varsin miellyttävä yllätys, sillä sitä oli mittavasti kunnostettu ja siivottu ja oli varsin viihtyisä keskusta-alue sekä vanhakaupunki. Kaupungissa on nykyisin noin puolet venäläisiä ja loput jakautuvat latvialaisiin, puolalaisiin ja muihin.

Pidimme illalla piknikkiä aukiolla Väinänlinnan keskustassa ja aamulla tutustuimme oppaan kera Napoleonin sodissa osaansa näytelleeseen Väinänlinnan linnoitukseen, "Latvian Suomenlinnaan", suureen linnoitusalueeseen, joka oli täysin ruokottomassa kunnossa, mutta paraikaa mittavat restaurointityöt on näemmä aloitettu, osittain EU:n rahoituksella. Tästä alueesta tulee kyllä komea ja Itä-Latvian turismin vetonaula sitten kun kunnostustyöt on saatu päätökseen. Linnoitusalueella sain Latvian listalleni kaksi uutta lintulajia, sinirinnan ja käenpiian.

Pikahuomioita arabikeväästä

2011-04-22T02:10:00.003+03:00

Omiin vaaleihinsa viime aikoina keskittynyt Suomi ei ole ainoa länsimaa, jossa uutisointi arabikevään tapahtumista on hiipunut. Libyassa sisällissota jatkuu, mutta pattitilanteessa. Uutisointi on siirtynyt saarretun Misratan humanitääriseen hätään, joskin Ranska ja Britannia ovat ilmoittaneet lähettävänsä "kouluttajia" (lue: tiedustelutukea) Libyan opposition tueksi. Nämä maat, samoin kuin mm. Qatar, ovat myös tunnustaneet Libyan opposition maan viralliseksi edustajaksi. Tänään uutisoitiin siitä, että oppositio olisi ottanut hallintaansa pienen rajapaikkakunnan Tunisian rajalla.

Maa, jossa viime aikoina on tapahtunut suurimpia, on Syyria, mutta siitä kerrotaan meille vain valittuja huhuja, koska Syyria on onnistunut pitämään ulkomaiset toimittajat visusti maasta poissa, Qatarin rahoittama al-Jazeera on syyrialaismielinen, ja koska länsimaissa ja Israelissa elää ihmeellisen vahvana myytti, että Syyrian yksipuoluediktatuurin kukistuminen olisi jotenkin vahingollista niiden alueellisille eduille. Myytti perustunee paitsi irrationaaliseen sunnikammoiseen islamofobiaan, myös siihen kuvitelmaan, että Syyria olisi kammettavissa pois Iranin islamistisen hallinnon vaikutuspiiristä.

Itse asiassa viimeksi mainittu asia pitää paikkansa. Ajattelussa on kuitenkin se virhe, että Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta onnistuisi Syyrian nykyhallinnon pysyessä vallassa. Juuri niin asia ei missään tapauksessa ole. Syyrian nykyhallinto on vallassa pysyäkseen riippuvainen nimenomaan shiialaisen Iranin tuesta. Syyrian vaikutusvalta Libanonissa on riippuvainen shiialaisen Hizbullahin tuesta, joka taas edellyttää tottelevaisuutta Iranille. Syyrian vaikutusvalta hehkuttamassaan Palestiinassa on riippuvainen liitosta Hamasin kanssa. Hamas on Iranin liittolainen. Syyrian nykyhallinto on riippuvainen Iranin nykyhallinnosta - Syyrian väestö taas ei Irania rakasta. Niinpä Syyrian kampeaminen Iranin vaikutusvallasta edellyttää hallinnon vaihtumista joko Syyriassa tai Iranissa.

Syyriaa hallitseva Ba'ath-puolue, poliittiset tiedustelupalvelut ja sotilasjohto ovat vähemmistöryhmän, shiialaisuudesta irronneen alawiittilahkon, käsissä. Tämän ryhmän pahin kauhukuva on se, että syyrialaiset - siis maan väestön suuri enemmistö - saisivat Syyriassa vallan ja kostaisivat heitä vuosikymmenien ajan tyrannisoineelle, vanginneelle, eristäneelle ja kiduttaneelle alawiittihallinnolle.

Syyrian oppositio ei ole islamistinen eikä sektaarinen, siis lahkolaisuuteen perustuva. Siihen kuuluu niin sunneja, kristittyjä, alawiittejä kuin kurdejakin. Siihen kuuluu konservatiiveja, liberaaleja, vasemmistolaisia ja islamisteja. Syyrian opposition vanhat jupisevat parrat vaikuttavat ulkomailla eikä heillä ole juurikaan vaikutusvaltaa Syyrian kaupunkeihin, joissa kansannousun etulinjassa ovat muiden arabimaiden tavoin koulutetut nuoret syyrialaiset: keskiluokka, pienyrittäjät, opiskelijat, lukiolaiset.

Sen sijaan Syyrian alawiittihallinto on sektaarinen, siis lahkolainen. Se ei ole itse islamistinen, mutta kaikki sen pääliittolaiset ovat: Iran, Hizbullah ja Hamas. Syyrian oppositio on barrikadeilla vannonut kansallisen yhtenäisyyden ja suvaitsevuuden nimiin. Syyrian hallinto on puolestaan lietsonut lahkoväkivaltaa sekä propagandassaan että aseellisissa provokaatioissa, joissa on julmasti surmattu uskonnollisten vähemmistöjen edustajia ja sotimisesta kieltäytyneitä sotilaita ja upseereja. Syyrian presidentti joutui tällä viikolla erottamaan erään alueen poliittisen tiedustelun komentajan (alawiitin), koska tämä näkyi maailmalle levinneissä videoissa, joissa "terroristit" (todellisuudessa siis salaisen poliisin provokaattorit) surmasivat erityisen julmalla tavalla ihmisiä.

Syyria ilmoitti jo poikkeustilasta luopumisesta, mikä olisi oppositiolle suuri voitto ja juhlan aihe, mikäli ilmoitukseen voisi luottaa. Se edellyttäisi, että tilalle ei luoda uusia keinotekoisia perusteita diktatuurin, yksipuoluejärjestelmän ja salaisen poliisin mielivallan säilyttämiseksi. Kukaan tuntemani syyrialainen ei tunnu ottavan poikkeustilan lakkauttamista oikein tosissaan, varsinkaan kun samaan aikaan turvallisuuspalveluiden väkivalta, pidätykset ja ihmisten katoamiset jatkuvat. Turvallisuusjoukot ovat tappaneet jo satoja ihmisiä ja tilanne näyttää siltä, että mikäli vallankumous onnistuu, uhrit saatetaan jälkeenpäin laskea nelinumeroisissa luvuissa - Egyptin kansannousun tukahduttamisyrityksen kuolonuhrien määräksi on nimittäin hiljattain ilmoitettu lähes 900 ihmistä.

Monet ystävistäni ovat viime vuosina lähteneet Syyriasta - töihin, opiskelemaan tai avioon. He ovat päätyneet Persianlahden maihin, Libanoniin, Jordaniaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Jotkut ystävistäni ja vielä useampien ystävieni vanhemmat ja sukulaiset ovat sen sijaan yhä Syyriassa ja saan siten varsin kattavasti huhuja ja silminnäkijätietoja kaikista kaupungeista. Mielenosoitukset jatkuvat päivittäin kaikissa yliopistokaupungeissa ja useissa tärkeissä heimokaupungeissakin. Turvallisuuspalvelut käyttävät niitä vastaan tulivoimaa ja hajottavat mielenosoituksia, jotka kuitenkin puhkeavat taas seuraavana päivänä uudelleen.

Moni tilanteen seuraaja, minä mukaan lukien, pelkää, että Syyrian häikäilemätön hallinto ryhtyy sumeilemattomaan verilöylyyn, kuten se teki Hamassa vuonna 1982. Tilanne on kuitenkin nyt aivan toinen. Haman kansannousu oli vain yhden ryhmän, Muslimiveljeskunnan, toteuttama, ja se kulminoitui yhdessä kaupungissa. Nyt Syyrian hallinnolla on vastassaan erittäin heterogeeninen oppositio, joka on valmis kaduille kaikissa Syyrian kaupungeissa paitsi ehkä Palmyran keitaan Tadmurissa (tunnetussa turistipaikassa ja turvallisuuspalvelun keskittymässä, jossa on myös yksi maan pahamaineisimmista poliittisista vankiloista). Syyrian nykyinen oppositio ei ole islamistinen, ei fanaattinen, se haluaa demokratiaa ja avautumista muuhun maailmaan, sekä arabimaihin että länteen. On vaikea kuvitella, että mikään määrä valheita ja propagandaa pystyy demonisoimaan Syyrian nuoret koulutetut sukupolvet "siionistien agenteiksi ja al-Qa'idan terroristeiksi", kuten propaganda epäloogisesti asioita yhdistelee. Mutta väkivalta on tietysti väkivaltaa ja sitä vastaan siviilien on vaikea puolustautua muulla kuin ulkomaille toimitetuilla amatöörivideoilla.

Oppositiolla aseita ei juuri ole, joten Libyan kaltainen sisällissota vaikuttaa ainakin toistaiseksi epätodennäköiseltä. Maan aavikkoisten laitojen heimot ovat kuitenkin varsin aseistautuneita (tavanomaisin metsästysasein) ja koillisosan kurdit voisivat halutessaan saada suuriakin määriä aseita veljiltään Irakista, joskin yrittänevät viimeiseen saakka välttää tällaisen eskalaation, joka helposti johtaisi kurdivastaisiin toimiin myös naapurimaissa. Syyrian hallinnon syytökset libanonilaista aseistamatonta Tulevaisuusliikettä vastaan Syyrian opposition aseistamisesta lienevät tarkoituksellista sunnivastaista propagandaa.

Tästä pääsemmekin toiseen teemaan, seitsemän tarttolaisen pyöräilijän kidnappaukseen maaliskuun lopussa. Virolaiset kidnapattiin 20 minuuttia sen jälkeen, kun he olivat ylittäneet rajan Masna'asta, Syyriasta. Tämä viittaa siihen, että sieppauskäsky annettiin Syyriasta, johon kidnapatut todennäköisesti myös pian siirrettiin. Sieppauksesta epäiltiin ensin Syyrian tukemaan palestiinalaista terroristiryhmää PFLP-GC:tä, jolla on hampaisiin asti aseistettuja leirejä Syyrian ja Libanonin välisellä leveällä rajavyöhykkeellä. Myöhemmin sieppauksesta vastuulliseksi ilmoittautui kuitenkin tuntematon palestiinalaisryhmä, joka saattaa olla naapurimaan tiedustelupalvelun bulvaani.

Kaksi päivää sitten YouTubeen ilmaantui kidnappausvideo, jossa virolaiset olivat elossa mutta pelokkaan ja ahdistuneen oloisia. Tietysti. Heidät oli käsketty vetoamaan joukkoon johtajia ja pyytämään näitä auttamaan, jotta he pääsisivät kotiin perheidensä luo. Mitään erityisiä vaatimuksia ei esitetty, joten on luultavaa, että nämä vaatimukset on toimitettu muuta kautta kiristettävien tietoon. Varsinainen viesti sisältyi siis johtajien nimeämiseen: Libanonin (entinen) pääministeri Saad Hariri, Saudi-Arabian kuningas Abdullah, Jordanian kuningas Abdullah sekä Ranskan presidentti Sarkozy.

Mielenkiintoisesti Libanonin tämänhetkistä hallitustunnustelijaa Najib Miqatia ei nimetty, ei myöskään tavanomaisia Israelia ja Yhdysvaltoja. Nimetyistä ja nimeämättä jätetyistä voi tehdä erinäisiä päätelmiä siitä, keitä ja minkä maiden vihollisia virolaisten sieppaajat ovat. Syyria ja Hizbullah ovat toistuvasti hyökkäilleet Hariria vastaan propagandaoperaatioissaan, joissa ne syyttävät Hariria ja hänen Tulevaisuusliikettään liiallisesta läheisyydestä Saudi-Arabian ja Jordanian kanssa (toisin sanoen Syyrian ja Iranin vastustajien). Ranska puolestaan on ollut viime aikoina aktiivinen, aloitteellinen ja profiloitunut länsimaiden moraalisena johtajana arabimaissa. Kaikki mainitut johtajat ovat tärkeitä Libanonin poliittisten murhien erikoistuomioistuimen tukijoita. Tuomioistuimelta on jo kuukausien ajan odotettu Hizbullahiin kohdistuvia syytteitä.

Syyrian lisäksi kansannousu ja väkivalta jatkuvat Jemenissä. Presidentti Saleh on kieltäytynyt eroamasta, vaikka on lupaillut eroavansa vuonna 2013. Bahrain uhkasi karkottaa suuren joukon libanonilaisia shiioja epäiltyinä Hizbullahin agentteina toimimisesta ja maan shiialaisen enemmistön radikalisoimisesta Iranin laskuun. Lopulta Bahrain kuitenkin painostettiin luopumaan libanonilaisten karkotuksesta - ehkä heidät todettiin syyttömiksi, tai sitten joku uhkaili Bahrainia. Arabimaista lähinnä Arabiemiraatit ja Qatar ovat pysyneet rauhallisina ja näköjään kokonaan erossa arabikevään kansannousuista.

Terveisiä persuuksista

2011-04-19T01:55:00.005+03:00

Naamakirjani on täynnä hysteerisiä päivityksiä - ihmisiä, jotka uhkaavat muuttaa pois Suomesta, kauhistuksia ja myötähäpeän tuntemisia. Itse näin ennen vaaleja painajaisen, jossa Soini ja Arhinmäki olivat muodostamassa hallitusta, joten minä muutin kaikki säästöni arvometalliharkoiksi sveitsiläiseen holviin ja lähdin etsimään itselleni uutta työpaikkaa uudesta kotimaasta. Joidenkin ihmisten reaktioista voisi päätellä maailmanlopun tulleen.

Vaali-iltana näin vaalivalvojaisissa naisten itkevän ja miesten kumoavan typertyneinä šotteja ja selittelevän "miksi näin kävi", enemmän vakuuttaakseen itseään kuin muita ympärillä. Ei uskoisi, että puolueemme kuitenkin voitti. No, siis menetimme sekä ääniä että paikkoja niin kuin kaikki muutkin "vanhat" puolueet, mutta koska kilpailijat menettivät persuille vielä enemmän kuin me, tulimme ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suurimmaksi puolueeksi. Ennen on ollut sinipunaa ja punamultaa, mutta nyt irvileuat puhuvat sinipunaniskahallituksen muodostamisesta. Persuilla ei ole vielä omaa väriä, vaikka julisteensa ovatkin niin hurrivastaiseksi puolueeksi epäilyttävän sinikeltaisia.

Oliko persujen vaalivoitto muka jollekin yllätys? Ilmeisesti oli. Minulle se ei sitä ollut, sillä olen jo pitkään ennustanut fasismimaisen ajattelun nousua kaikkialla Euroopassa. Onko se yllätys, että viidennes kansasta edustaa punaniskaisia junttiarvoja, uskoo kaiken olleen ennen paremmin ja että talouttamme ei panna kuntoon järkevällä talouspolitiikalla vaan eroamalla EU:sta ja potkimalla kaikki neekerit ja ählyt ulos maasta? Jos tämä väestönosa mielipiteineen tuli vasta nyt persujen vaalivoiton myötä tutuksi pääkaupunkiseudun toimittajille, niin heidänkin on syytä katsoa peiliin ja kysyä, olivatko he osa sitä ylimielisyyttä, jota vastaan kansan viha persuihin purkautui.

Persujen resepteissä ei ole mitään uutta. He edustavat erinomaisesti sitä viidennettä Suomen kansasta, jota harvemmin kuunnellaan paremmissa piireissä. Persujen ohjelma oli suorastaan pelottavan kansallissosialistinen, sillä puolue on talouspolitiikassa vasemmistolaisempi kuin demarit. Persut uskovat mystiseen vahvaan valtioon. Heidän nuorisojärjestönsä ohjelmasta kantautui natsilaisia kaikuja, kun se puhui kapitalismista "valtioruumiissa" elävänä parasiittina. Täyttä puppua, joka on ominaista bolševikeille tai natseille. Todellisuudessa yhteiskunta on se ruumis, ja valtio on parasiitti, joka voi elää vain niin kauan kuin yhteiskunta jaksaa sitä elättää. Jos parasiitti paisumalla liian suureksi tappaa isäntänsä, se kuolee itsekin.

Persut tai ehkä vielä enemmän heidän äänestäjänsä syyttävät kaikesta muita ja katsovat, että joku muu on aina vastuussa. Helsingin herrat, ulkomaalaiset, muslimit, EU, NATO ja milloin mikäkin muukalainen on syynä siihen, että kansa voi pahoin. Niin kauan kuin puolue on voinut räksyttää ikuisesta oppositiosta ottamatta koskaan vastuuta mistään, tämä muiden syyttely on ollut helppoa. Toivonkin, että persut pääsevät mukaan hallitukseen, koska silloin sekä heille että heidän kannattajilleen alkaa pikkuhiljaa valjeta, että tosiasiat eivät muutu demagogialla, ja että todellista politiikkaa täytyy tehdä tosiasioiden pohjalta. Velkaantuminen on tosiasia. Taloutemme riippuvaisuus muun Euroopan (ja muunkin maailman) taloudesta on tosiasia. Erilaisten, eriväristen, erilailla uskovien ja ajattelevien ihmisten olemassaolo on tosiasia.

Persujen oma tietämättömyys monista sellaisista asioista, joista he ovat kouhkanneet, on tosiasia. Tulkoot sitten kabinetteihin ja valiokuntiin ja osallistukoot vastuun kantamiseen. Saa nähdä kuinka kauan heidän kannattajansa hurraavat jytkyä, kun pitää ryhtyä tekemään oikeaa hallituspolitiikkaa. Virkavastuussa ollessa ei enää kovin pitkälle pääsekään valehtelemalla tai vaihtamalla puheenaihetta - tästä juuri Suomen kansa rokotti rankasti Keskustaa. Toivon erityisesti, että persut joutuvat tekemisiin maahanmuuttopolitiikan hoidon kanssa - siinä ei enää voikaan pelata pelkillä olkinukeilla.

On myös hauskaa nähdä kuinka yhdentekeväisyydestä viime metreillä ennen vaaleja kunnioitettavan kirin ottanut Urpilainen puolueineen joutuu tuloeroruikutuksensa sijaan kohtaamaan taloudenpidon ja velkaantumisen tosiasiat ja tekemään kaikki ne ikävät ja epäsuositut päätökset, joista oppositioasemasta käsin on aina niin mukava motkottaa. Niinpä kannatan lämpimästi myös demarien ottamista hallitukseen ja aivan erityisesti, että he pääsevät ottamaan vastuuta Portugalia koskevista päätöksistä.

Tietyissä minua lähellä olevissa piireissä haisteltiin hajusuolaa ja olisi varmaan karattu viimeisiin jäljellä oleviin aarniometsiin elämäntapaintiaaneiksi, koska vihreiden vaalitappio oli musertava. Toisaalta en voi olla toivomatta, että viesti menee vihreissäkin nyt perille. Jos tämän myötä Hautala, Soininvaara, Haavisto ja Sinnemäki ryhdistäytyvät ja tekevät vihreistä taas ympäristöpuolueen ja vasemmistoliberaalin vaihtoehdon, eivätkä entisten stalinistien hippisiirtolaa ja sääntelytelaketjujen junttaa, jonka vesimeloniväreissä vihreä jää vain hämääväksi kuoreksi punaisen sisuksen ympärille, niin uskon vihreillä olevan yhä tulevaisuus omiensa kannattamana puolueena.

No miksi vaalivalvojaisissamme sitten itkettiin ja kumottiin lohdutusšotteja? Siksi, että persuille menetetyt paikat riistivät meiltä juuri parhaat toivomme eduskuntaan - uudet, nuoret ehdokkaat, joiden eteen "puolue puolueessa" oli paiskinut niin kovasti töitä kuukausia, viikkoja ja päiviä ennen tuota iltaa. Juuri ne omat ehdokkaat olivat niin historiallisen lähellä läpimurtoa, ja olisivat epäilemättä tulleetkin valituiksi ellei "persumyrsky" olisi tullut väliin. Muutama ilopilkku toki ylitti maaliviivan voittajina - nimet jääkööt yksityisyyden kunnioittamiseksi lausumatta, kun kyse on kuitenkin uusista poliitikoista.

Vielä viime vuoden lopussa odotin paljon pahempaa tapahtuvaksi, ja tämä selittää osittain sen, miksen ollut yhtä masentunut vaalivoitostamme kuin monet optimistisemmat veljet ja sisaret. Toisaalta aloin itsekin odottaa liian suuria nähtyäni varsinkin tämän vuoden puolella, kuinka lahjakasta ja energistä väkeä ehdokkaani tukitiimeineen olivat.

Yhdessä asiassa joudun kyllä ruoskimaan itseäni ja politiikan tarkkailijan kykyjäni: minä olin lukemattomien muiden tavoin liian kaupunkilainen ja liian elitistinen ymmärtääkseni, kuinka suuri osuus persujen kannatuksesta tulikin nimenomaan maaseudulta ja tapahtui nimenomaan Keskustan kustannuksella. Olin odottanut Kokoomuksen ja SDP:n menettävän suhteessa enemmän persuille kuin Keskusta, mutta toisin kävi. Helsinkiläisiä trendikeskusteluja seuratessani olin myös kuvitellut demarien menettävän enemmän Vasemmistoliitolle, mutta ilmeisesti suuri määrä demarien jättäjiä päättikin viimemetreillä palata puolueensa taakse.

Vaikka piraateissa oli mukana paljon mielenkiintoisia ja lahjakkaita yksilöitä, en missään vaiheessa uskonut heidän saavan edes sitä yhtä paikkaa, ja sama koski Muutos 2011:tä sekä kaikkia noita koomisia kommunistipuolueita, jotka kahden vuoden välein vaihtavat nimiään. Safkapappi Molari sai huikeat 10 ääntä ja dosentti Bäckman häkellyttävät 36 ääntä, vaikka Venäjä lähetti vaalien alla nootin ja našistit järjestivät uhoavia mielenosoituksia sekä Moskovassa että Helsingissä. Nämä luvut ainakin lisäsivät suuresti myönteistä suhtautumistani ja luottamustani Suomen kansalaisuuden saavuttaneisiin venäläisiin maahanmuuttajiin. Jos vielä Viron vaalien tapaan valkovenäläiset vaalitarkkailijat nyt vetoavat havaitsemiinsa epäselvyyksiin, se jos mikä todistaa demokratian yhä toimivan Suomessa.

Vaalien jälkipuinti kesti niin kauan, että viimeiset veljet jättivät politiikan puhumisen asunnossani vasta tänään iltapäivällä. Se olikin hyvä aika mennä vilkaisemaan Laajalahdella useita päiviä liikkunutta jalohaikaraa. Sieltähän se haikara löytyi helposti, koska sen suojaväritys olisi sopinut paremmin muutaman viikon takaisiin nietoksiin. Palatessani yöllä keskustaan siellä velloi äänekkäitä iskulauseita huutavia ja punalippuja heiluttavia nuorten adrenaliinisten miesten laumoja. Onneksi hetken tarkkailu osoitti, ettei kyse ollutkaan ulkoparlamentaarisesta politiikasta vaan HIFK:in kiekkomestaruudesta.

On huojentavaa, että vaikka qatarilainen lehti jo puhui vallankumouksesta hiljaisessa Suomessa (persujen äänivyöryn vuoksi), niin suomalaiset tappelevat politiikasta uurnilla ja parlamentissa, eivät "väärän" vaalituloksen vuoksi polta julkisia rakennuksia ja autonrenkaita tai pystytä aseistettua telttaleiriä Senaatintorille. Kansan tahto on vyörynyt Arkadianmäelle. Seuraavaksi kansa saa sitä mitä tilasi. Valitusoikeus on neljän vuoden päästä.

Kevätkuulumisia

2011-04-10T19:43:00.004+03:00

Viimeinkin kevään tulon tuntee. Päivistä on tullut pitkiä, valon tulva herättää sielun ja hormonit talviunestaan. Ne, jotka tuntevat minut, näkevät nyt minua paljon entistä enemmän kahviloissa, baareissa, sosiaalisilla illallisilla, pitkillä kävelyretkillä ja lintutorneissa, mutta vastaavasti tilanteesta kärsivät virtuaaliset tuttavani ja ulkomaiset lukijani, koska olen kirjallisesti tuotteliaampi aina silloin kun minulla on päivittäisessä elämässä tylsempää.

Talven aikana minulla oli monta projektia. Yksi niistä on tietysti se, mistä minulle tällä hetkellä maksetaan, ja Luojan kiitos sekin on vähitellen ja nykäyksittäin edistynyt vääjäämättä. Toinen projektini oli rehabilitoida ja editoida nuorena kirjoittamistani romaaneista ainakin pari. Tämä hanke alkoi ihan hyvin, mutta viimeiset kuukaudet on ollut kesken, koska muut hankkeet ovat koko ajan olleet etusijalla.

Viimeksi mainittuun liittyen olin myös päättänyt lukea yhden kirjan jokaiselta suomalaiselta dekkarikirjailijalta, mutta hankkeen edetessä huomasin näitä kirjailijoita olevan lukuisa määrä enemmän kuin olin luullutkaan, joten projekti jatkunee hamaan tulevaisuuteen enkä siten saa esittää lukijoille lopullista totuutta siitä, kuka tai ketkä näistä ovat parhaita. Olen lukenut kaikenlaista aiemminkin mutta alla olevassa mainitsen vain tämäntalvisen projektini käsittämät teokset.

Sen verran voin väliaikatuloksista sanoa, että Reijo Mäki (Lännen mies) pärjää tyylillisesti ja kirjallisesti hyvin, mutta tarinoiden rakentaminen muutamien sinänsä hyvien lähtökohtien ympärille on jotenkin hatarampaa, pliisumpaa. Päinvastainen tilanne vallitsee Ilkka Remeksen (Itäveri) ja Taavi Soininvaaran (Kriittinen tiheys) kohdalla, jotka kummatkin kirjoittavat trillerimäisiä juttuja. Niissä parasta ovat erinomaiset lähtöideat. Ikävä kyllä kirjallisesti ja tyylillisesti Remes on minusta keskinkertainen ja Soininvaara paikoin häkellyttävän huono. Toisaalta, Remes pärjää kyllä jollekin Dan Brownille ja Soininvaaran teos olisi paljon parempi, jos joku pätevä ja suomen kieltä osaava kirjallisuustoimittaja olisi käynyt sen kunnolla läpi.

Matti Yrjänä Joensuu (Pahan pappi) on projektissani vaikeammin sijoitettava. En oikein ymmärrä, mihin kirja tarkalleen tähtäsi, ja minua paikoin ärsytti sen jeesusteleva ruikutus, ennen kaikkea kirjassa esiintyneen kirjailijahahmon kohdalla (kirjailijan alter ego?). Toisaalta kirjassa oli paljon uskottavampaa ja syvempää psykologista kuvausta henkilöistä - muista paitsi päähenkilöpoliisista, joka jäi persoonattomaksi ja etäiseksi - ja jo tämä asia yksinään nosti Joensuun listauksessani pinnallisen Remeksen ja tuskaisesti kömpelöä rautalankaa vääntävän Soininvaaran yläpuolelle.

Tulin siihen tulokseen, että täytyy lukea kokeen vuoksi jotain muutakin Mäeltä ja Joensuulta, jotta voin lausua tuomioni. Soininvaaran kirja teki lopussa selväksi, että kyse on serialistin työstä, jolle on tulossa jatkoa. On epäselvää, haluanko sitä jatkoa edes nähdä, kun Kriittinen tiheys oli niin täynnä kielioppivirheitä, epäjohdonmukaisuuksia, faktavirheitä ja mustavalkoisia psykologisia profiileja, että kirjan erinomaiset ainekset - luettu taustatieto, kompleksiset henkilöt ongelmineen, raadolliset paljastukset politiikan ja bisneksen kytköksistä Suomessa ja maailmalla - menivät hukkaan kirjallisesti raakileeksi jääneessä teoksessa.

Tuntui tämän talvisen rupeaman jälkeen siltä, että palaan hetkeksi takaisin Boris Akuninin, John le Carrén ja David Ignatiuksen pariin sekä tietysti vanhoihin suomalaisiin kuten Vilho Helasen dekkarisarjaan ja Peter Wingeen.

Kävin myös äänestämässä heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Minulle oli alusta asti selvää, mitä puoluetta ja ketä henkilöä äänestäisin. Tämän blogin kirjoittaja on moraalisesti johdonmukainen klassinen liberaali, jolla on konservatiivisia tapoja mutta joka antaa muiden kukkien rauhassa kukkia; isänmaallinen mutta kosmopoliittinen länsimaisen demokratian ystävä, jolla ei ole antipatioita muiden uskontojen ja rotujen edustajia kohtaan; talouden tilasta ja yrittämisen edellytyksistä sekä Suomessa että Euroopassa syvästi huolestunut köyhänpuoleinen pikkuporvari. Kaiken lisäksi olen ollut jo vuosikymmenen siinä onnellisessa tilassa, että tunnen aina henkilökohtaisesti omat eduskunta- ja kunnallisvaaliehdokkaani. Toivottavasti jonain päivänä näen ehdokkaani myös presidentinvaaleissa.

Uutisia Libyasta, Syyriasta ja Egyptistä

2011-03-27T02:05:00.009+02:00

Tänä vuonna blogistani näyttää tulleen arabikevään kommenttikenttä. Olkoon siis niin. Sitten viime kirjoitukseni on taas ehtinyt tapahtua varsin paljon.

Libya: Ranskan ja Britannian johdettua vapaan maailman rintamaa Muammar al-Qaddafin diktatuuria vastaan saatiin YK:n turvallisuusneuvostolta ainakin tämän tarkkailijan mielestä yllättävänkin helppo mandaatti Libyan lentokiellolle ja lisäksi ilmaiskuille Qaddafin sotilasinfrastruktuuria ja joukkoja vastaan. Yhdysvallat ja joukko Naton eurooppalaisia jäsenmaita liittyi rintamaan vähän jälkijunassa, mutta autoritäärisiin hallintoihin myönteisimmin suhtautuvat, kuten Saksa, ovat pysyneet jarrumiehinä. Turkki on osallistunut operaatioon laivastosulun osalta, mutta ei taistelutoimin. Muutamat arabimaat, ainakin Arabiemiraatit ja Qatar, ovat lähettäneet hävittäjiä operaatioon, Egypti ilmeisesti myös erikoisjoukkojaan Libyan opposition tueksi.

Libyan oppositio onnistui lopulta valtaamaan Ajdabiyan kaupungin takaisin Qaddafin joukoilta liittouman pommitusten annettua tulitukea Qaddafin tankistoja ilmaan lennättämällä, ja viimeisimmät uutiset kertovat opposition joukkojen etenemisestä kohti Bregaa. Lisäksi Tripolitaniassa opposition hallinnassa oleva Misrata on sinnitellyt Qaddafin joukkojen valtausyrityksiä vastaan.

Suomessa ei osata enää suomen kieltä. Olen viime aikoina ollut järkyttynyt mm. joka- ja mikä-pronominien käytön rappeutumisesta, sillä suurten kustantamoiden kaunokirjallisissa kirjoissa, Helsingin Sanomissa ja YLE:n uutisissa on nykyisin taajaan väärää mikä-pronominin käyttöä (kun pitäisi olla joka). Lisäksi arabiankielisten nimien translitterointi jatkuu mediassa täysin virheellisenä. On käsittämätöntä, etteivät lehdet osaa edes kopioida oikein. Kun kerran kaikki uutiset kopioidaan lähes suoraan uutistoimistoilta - lisäten vain vähän asiavirheitä joukkoon - niin miksi ihmeessä ei voisi sitten kopioida suoraan paikannimiäkin? Sen sijaan Hesari keksii aivan omia kirjoitussääntöjään, niin että lukija ei voi enää tietää, mihin translitterointilogiikkaan ne perustuvat. Hesari muuttaa järjestelmällisesti y-kirjaimet j-kirjaimiksi, mutta ei muuta j-kirjaimia. Niinpä esimerkiksi viikonvaihteen Hesari on kirjoittanut libyalaisesta Ajdabiyan [Aždabija] kaupungista kirjoitusasuilla "Ajdabija" ja "Adjabija", jotka ovat molemmat aivan väärin.

Syyria: Toiseksi tärkeimmät uutiset arabikevään osalta ovat tällä viikolla tulleet Syyriasta. Syyrian oppositio on järjestänyt tietoisesti mielenosoituksia Tunisian vallankumouksesta lähtien, mutta niitä on järjestelmällisesti vähätelty länsimediassa ja qatarilainen al-Jazeera on yleensä uutisoinnissaan Syyrian hallitukselle myönteinen, joten se on antanut alusta asti harhaanjohtavan kuvan nimenomaan tämän maan asioista. Kuitenkin Syyriassa on ollut tuhansia mielenosoittajia kaduilla jo koko kevään ajan ja tällä viikolla alkanut väkivaltaisuuksien vyöry Dara'an kaupungissa Syyrian etelärajalla mursi viimein uutispimennon.

Pian sen jälkeen kun Syyrian turvallisuusjoukot olivat avanneet tulen dara'alaisia mielenosoittajia vastaan, surmanneet useita teinejä ja pidättäneet ihmisiä, mielenosoitukset levisivät paljon suuremmiksi. Puoluetoimistoja ja poliisiasemia poltettiin ja tällä viikolla syyrialaiset ovat olleet laskujeni mukaan kymmenin tai sadoin tuhansin kaduilla, sillä joukkomielenosoituksia on ollut kaikissa suurissa kaupungeissa ja todella monissa pienemmissä. Dara'an lisäksi ihmisiä on ammuttu kuoliaaksi ainakin Latakiassa, ilmeisesti myös Aleppossa sekä kurdialueen kaupungeissa Qamishlissa ja Hasakassa.

Syyrian diktatuuri on ollut lahjakas illuusion luomisessa vakaudesta monille alueen ulkomaalaisille seuraajille, jotka yleensä seurustelevat vain hallitusta lähellä olevan damaskoslaisen eliitin kanssa tai eivät muuten saa tietoonsa syyrialaisten todellisia mielipiteitä. Oman kokemukseni mukaan suurin osa Syyriassa asuvista länsimaalaisista itse asiassa seurustelee lähinnä toistensa kanssa ja tapaa harvakseltaan muutamaa poliittisesti korrektia hoviasiantuntijaa. Itse Syyriassa asuneena tiedän kuitenkin, että Syyriaa hallitseva yksinvaltainen sosialistinen Ba'ath-puolue ja sen rautanyrkki, joka muodostuu turvallisuuspalveluista (mukhabarat), ovat kokonaan pienenä vähemmistönä olevan alawiittilahkon käsissä ja erittäin epäsuosittuja syyrialaisten keskuudessa.

Alawiitit ovat kauan sitten shiialaisuudesta irronnut islamilainen lahko, jonka uskontoon kuuluvat mysteerit ovat salaisia eikä niitä saa kertoa lainkaan naisille eikä vääräuskoisille (joita siis ovat kaikki ei-alawiitit, myös muut muslimit). Lahko on kotoisin Syyrian rannikkokaistaleelta Latakian ja Tartuksen alueilta. Sitä ei pidä sekoittaa Turkin kurdien keskuudessa vaikuttavaan aleviittien lahkoon, joka tosin sekin on kauan sitten lohjennut irti shiialaisuuden mystisistä suuntauksista. Syyrian lisäksi alawiittejä on ainoastaan pieni määrä pohjoisimmassa Libanonissa sekä tietysti syyrialaisten maastamuuttajien keskuudessa.

Koska alawiitit ovat 10-12 prosentin vähemmistö Syyrian väestöstä, heille on ollut edullista pitää kiinni Ba'ath-puolueen sosialistisen arabismin maallisuudesta. Niinpä Syyrian diktatuurin suurimmat puolestapuhujat ovatkin yleensä joko alawiittejä tai sitten kuuluvat toiseen merkittävään uskonnolliseen vähemmistöön, ortodoksikristittyihin. Erityisesti Damaskoksen kristityt kauppiaat ovat taloudellisten etujen vuoksi myötämielisiä alawiittijohdolle, jonka suopeudesta heidän taloudelliset etuoikeutensa riippuvat. Sama koskee rajallista määrää sunnalaisia perheitä Damaskoksessa ja eräissä muissa kaupungeissa: näiden perheiden liiketoimet ja asema riippuvat alawiittien hallitseman turvallisuuspalvelun myötämielisyydestä, joilla hallitusmielisten perheiden asema ja etuoikeudet turvataan (ja kilpailijat eliminoidaan).

Eniten Syyrian Ba'ath-hallintoa vastustavat maan suurimpaan etniseen vähemmistöön kuuluvat kurdit, joita on 10-15 prosenttia Syyrian väestöstä, keskittyen koilliseen (Qamishli ja Hasaka) sekä Aleppon ympärille ja yhä enemmän myös Damaskoksen esikaupunkeihin. Kurdit ovat pääsääntöisesti maltillisia sunnimuslimeja, mutta alawiittien tavoin poliittisessa elämässään sekulaareja. Ba'ath-puolueen arabistinen ideologia on kuitenkin pyrkinyt kurdien pakkoassimilointiin ja eristänyt kurdit kokonaan valtiollisesta päätöksenteosta. Heihin on kohdistettu maan takavarikointia, näännytystä, kansalaisuuden riistämistä ja muita toimenpiteitä, joiden kaikkien tarkoituksena on ollut kurdiväestön nujertaminen Syyriasta.

Niin ikään alawiittihallintoa vastaan kategorisesti on asettunut Syyrian maanalainen islamistinen oppositio, Muslimiveljeskunta. Ba'ath-puolueen sotilashallinto kukisti Muslimiveljeskunnan 1980-luvulla verisesti Haman verilöylyssä, jossa koko vanhakaupunki hävitettiin ja kymmeniä tuhansia syyrialaisia tapettiin. Haman verilöylyn jälkeen Syyrian Muslimiveljeskunta on vaikuttanut vain maan alla ja maanpaossa - sen johtajat ovat pitäneet majaa Lontoossa, josta käsin järjestö on jo lähes kymmenen vuoden ajan antanut sangen maltillisia kannanottoja. Syyrian Muslimiveljeskuntaa voidaankin pitää selvästi maltillisempana kuin esimerkiksi Egyptin Muslimiveljeskuntaa.

Suurin osa liberaalista ja sekulaarista oppositioliikkeestä Syyriassa koostuu nuoresta koulutetusta keskiluokasta, ja keskittyy suurimpiin kaupunkeihin - Damaskokseen, Aleppoon ja Homsiin - sekä kurdialueille. Kurdien kansallinen liike ja arabioppositio ovat kuitenkin olleet aika ajoin riidoissa keskenään. Sekulaariin ja liberaaliin arabioppositioon kuuluu niin sunnimuslimeja kuin kristittyjäkin - kristityn keskiluokan edustajat ovat olleet siinä hyvin aktiivisia, sillä heitä ärsyttää myös hallituksen vasalleina häärivä erittäin korruptoitunut liikemiesjoukko, johon kuuluu kristittyjä "luopioita". Myös alawiittejä on paljon opposition aktivistien joukossa.

Onkin täysin väärin väittää Syyrian levottomuuksia uskonnollisiksi tai lahkolaisiksi, kuten Syyrian ja Israelin propagandakoneistojen edustajat länsimaissa ovat viime aikoina tehneet. Syyrian kansannousun takana on vuosikymmenien ajan patoutunut viha ummehtunutta yksipuoluejärjestelmää ja läpeensä korruptoitunutta valtajärjestelmää vastaan; järjestelmää, johon ovat olennaisina kuuluneet kidutus, ihmisten mielivaltainen vangitseminen, uhkailu, indoktrinointi, koululaisiin asti ulottuva salaisen poliisin urkinta ja etuoikeuksien jakeleminen poliittisen kuuliaisuuden ja korruptiosuhteiden mukaan.

Jo yli viiden vuoden ajan Syyriassakin ovat levinneet internetkahvilat, satelliittitelevisioiden vastaanottimet (jotka yhä ovat muodollisesti laittomia), yhteisömedian käyttö ja erilaiset koodisanat ja piiloviestit, joilla syyrialaiset viestivät toisilleen niin, etteivät salaisen poliisin urkkijat ja elektroninen tiedustelu ymmärtäisi, mistä on kyse. Syyrialla on ikivanha perinne runomuotoisen monimielisyyden kulttuurissa, ja niinpä syyrialainen on taitava kätkemään monia vaihtoehtoisia merkityksiä puheeseensa. Vain todella luotettujen ihmisten kanssa puhutaan mielipiteistä suoraan ja avoimessa muodossa.

Muualla: Libyan ja Syyrian lisäksi arabikevään mielenosoitukset ovat jatkuneet myös Bahrainissa, Jemenissä ja Algeriassa, joissa kaikissa on nähty väkivaltaa ja yrityksiä kukistaa mielenosoitukset voimatoimin. Bahrainissa hallitus on hakenut apuun isoveljen Saudi-Arabian joukkoja, jotka käyttivät shiialaisiin mielenosoittajiin aivan tarpeettomia kovia otteita ja tekivät todennäköisesti vain haittaa tilanteelle, pelaten shiioja kosiskelevan Iranin pussiin. Jemenissä puolestaan presidentti ja puolustusvoimain komentaja ovat luvanneet erota, joskin vasta jonkinlaisen siirtymäajan jälkeen. Monessa muussa arabimaassa pienemmän mittakaavan mielenosoitukset ovat jatkuneet - mm. Irakissa.

Tunisian ja Egyptin väliaikaishallinnot päättivät lakkauttaa entiset turvallisuuspalvelut sellaisina kuin ne Ben Alin ja Mubarakin aikana toimivat ja urkkivat väestöä massiivisesti. Tällä hetkellä vallankumousten jälkihoito näyttäisi etenevän paremmin Tunisiassa kuin Egyptissä, jossa on kuluneen viikon aikana ilmennyt monia huolestuttavia merkkejä siitä, että sotilashallinto on päässyt jonkinlaiseen diiliin Muslimiveljeskunnan kanssa, mutta nämä yhdessä ovat sivuuttaneet vallankumouksen varsinaiset tekijät, suuren joukon liberaaleja puolueita sekä puolueisiin kuulumatonta nuorisoa.

Kansanäänestyksellä hyväksytetty paketti sääti vaalit opposition mielestä liian aikaiseksi ja rikkoi pakettia sotilashallinnon rinnalla tukeneen Muslimiveljeskunnan välit sekulaareihin oppositiopuolueisiin. Sekulaarit puolueet väittävät, että vaalit tulevat liian aikaisin ja hyödyttävät siksi Mubarakin vanhaa puoluetta sekä Muslimiveljeskuntaa. Opposition kannan jyrkkyys nimenomaan tässä asiassa ihmetyttää kyllä sikäli, että jos kerran kokonaisen vallankumouksen masinoiminen kaduille onnistui internetin ja matkapuhelinten avulla ja viime kädessä niistä huolimatta, miten ihmeessä olisi täysin mahdotonta mobilisoida kannattajia samalla tavoin vaaliuurnille? Suurempi ongelma lienee se, että merkittävä osa vallankumouksen tekijöistä kaduilla ei ole edelleenkään äänioikeutettuja ikänsä puolesta.

Sotilashallinnon julistama uusi poikkeustila, jossa mielenosoitukset on kielletty, on niin ikään erittäin hälyttävä signaali. Egyptin opposition ja maan demokratisoitumiseen ystävällisesti suhtautuvien maiden tulisikin kaiken tämän keskellä olla tarkkoina ja puolustaa sitä, että Egyptin vallankumousta ei varasteta uuden sotilasdiktatuurin perustamiseksi - jolloin Muslimiveljeskunta jäisi ainoaksi entisen opposition osaksi, joka olisi tilanteesta päässyt hyötymään.

Keväthysterian aika

2011-03-17T16:23:00.003+02:00

Suomessa on alkanut perinteinen keväthysteria. Jo alkuvuodesta lintuparvet putoilivat hengettöminä taivaalta. Puistoissa vaanivat tappajakanit ja pian ne tulevat - valkoposkihanhet. Takametsissä tehdään vaalikampanjaa sillä, että sudet syövät lapsia ja mummoja, koska vihreät haluavat hyysätä petoja. Kaiken huipuksi pääkaupunkiseudun punavihreät toimittajat ovat päättäneet, että ydinvoima aiheuttaa tsunameja. Mummot ovat rynnänneet apteekkeihin hamstraamaan joditabletteja ja ensimmäinen kuolonuhrikin on jo tullut jodin yliannostuksesta.

Vertailun vuoksi todettakoon, että sudet ovat tiettävästi syöneet Suomessa ihmisen joskus 1800-luvulla ja Fukushiman ydinvoimalan säteilyyn ei ole vielä kuollut ainoatakaan ihmistä. Sen sijaan Japanin tsunamiin kuoli kyllä yli 10 000 ihmistä, mutta samaan aikaan Ilta-Sanomien pääotsikko oli: "TV-kokki pakeni ydinuhkaa."

Arabimaailman tapahtumat ovat suomalaisille jo menneen talven lumia. Sillä ei näytä olevan väliä, vaikka Qaddafin palkkasotilasjoukot valtaisivat kaupungin toisensa jälkeen ja järjestäisivät siellä veriorgiat, tai että Saudi-Arabia marssi Bahrainiin pieksemään shiialaisia mielenosoittajia, tai että Syyrian turvallisuusjoukot murskasivat säälittä uudet mielenosoitukset Damaskoksessa. Puheenaiheet ovat jo aivan muita. Välillä näkee vahingoniloa siitä, että arabikumoukset murskataan - "oppivatpahan olemaan hihhuloimatta kaduilla" - ja tätä perisuomalaista asennetta on minun hyvin vaikea ymmärtää.

Ehkäpä vihreät petojen paapojat ovat vastuussa siitäkin, että Forumin katolla pesii huuhkajapari. Näinkin viime viikolla tämän huuhkajan istuskelemassa hotellin paloportailla Kampissa keskellä iltapäivää. Sattumalta samaan aikaan oli vierailulla Helsingissä amerikkalainen lintuharrastaja, jonka hälytin heti paikalle kameroineen. Hän ei ollut tainnut odottaa tällaista lintubongausta Helsingin keskustassa. Suomalaisille Helsingin puistojen kanit ovat hirveä ongelma ja hysterian aihe, mutta kun huuhkajat syövät niitä, ne ovatkin söpöjä pupuja ja huuhkajat pitäisi hävittää.

Parturissa kuulee aina kaikenlaista. Edellisellä kerralla parturissa käydessäni parturi ja hänen kaverinsa puhuivat koko parturoinnin ajan Egyptin politiikkaa arabiaksi, tietämättä, että pystyn sitä ymmärtämään. Eilen taas toisessa parturissa käydessäni sain spontaanin luennon siitä, kuinka mustalaiset ovat kaikkien ongelmien alkuperä. Parturin mielestä nimittäin mustalaiset levisivät aikoinaan Kutšin suolarämeiltä paitsi Eurooppaan, myös Kaakkois-Aasiaan ja Afrikkaan. Niinpä hänen mielestään osa vietnamilaisista on mustalaisia ja samoin "somalit ovat Afrikan mustalaisia", kuten joku afrikkalaisperäinen asiakas (ilmeisestikään ei somali) oli hänelle kertonut. Todisteeksi parturi mainitsi vielä tapauksen, jonka oli nähnyt kadulla: kaksi mustalaisnaista oli ylittänyt katua ja huutanut somalille "hai sie veli". Ovat siis veljiä keskenään - kaikki sukulaisia.

Kovaa peliä Euroopan etelälaidalla

2011-03-13T22:20:00.007+02:00

En ole ehtinyt kirjoittaa ylimääräisiä tekstejä vähään aikaan, koska viime viikot ovat olleet poikkeuksellisen aktiivisia työasioiden ja ulkomaisten vieraiden parissa. Onneksi on meneillään maaliskuun valon lisääntymisen siivittämä hyperaktiivisuuden kausi, jolloin en tarvitse niin paljon unta kuin pimeimpinä kuukausina, vaan voin huoletta riekkua pitkien päivien jälkeen illat ja yöt ravitsemusliikkeissä puhumassa ammattiasioita.

Japanin tsunami on saanut kaikki yhtäkkiä unohtamaan tyystin sen, mitä arabimaissa tapahtuu, ja sen sijaan hamstraamaan joditabletteja ja vastustamaan suomalaista ydinvoimaa. Seuraavaksi tulevat varmaan taas tappajakanit ja valkoposkihanhet. Japanin tragedia on toki paha juttu, mutta sen ei saisi antaa toimia tekosyynä ummistaa silmät Qaddafin tyrannialta.

Nyt jos koskaan olisi aika auttaa Libyan oppositiota, jonka sotilaallinen voima on ehtynyt. Qaddafi on sen sijaan saanut ulkomailta suoraa ja epäsuoraa sotilas- ja tiedustelutukea, rahaa ja palkkasotilaita, ja hänen joukkonsa ovat viime päivinä vallanneet takaisin Tripolin länsipuolisen Zawiyan kaupungin samoin kuin Tripolitaniasta itään Kyrenaikaa kohti sijaitsevat Bin Jawadin, Ras Lanufin ja Bregan. Misrata on viimeinen opposition hallitsema kaupunki Tripolitaniassa ja sen kukistuminen on vain ajan kysymys, ellei oppositio saa jostain apua.

Jos maailma jatkaa Qaddafin epäsuoraa tukemista, mikään ei tule estämään Qaddafin joukkoja valtaamasta seuraavaksi myös Benghazia ja Tobrukia, jonka jälkeen edessä on enää vain kansanmurhaan verrattavia puhdistuksia ja Libyan täysi sulkeutuminen. Tämän jälkeen Libya tulee olemaan entistäkin enemmän Venäjän, Iranin ja Syyrian yksinomainen liittolainen. Länsimaat saavat syyttää tästä itseään, koska ryhtyvät epäröintiin ja toimettomuuteen juuri silloin kun olisi pitänyt toimia, ja turhiin toimiin silloin kun olisi ollut parempi ottaa asioista selvää.

Obaman hallinto on menettänyt jotakuinkin kaiken jäljellä olleen uskottavuutensa arabimaailmassa. Onneksi on tapahtunut se, mitä jokin aika sitten ei enää jaksanut uskoa: Länsi-Euroopasta on sittenkin noussut jonkin verran ryhtiä ja johtajuutta lähinaapuruston asioissa. EU on tietysti ollut aivan hyödytön - Catherine Ashton voitaneen tulevaisuudessa laskea läntisen maailman turhimmaksi poliitikoksi - mutta sen sijaan Ranska ja Iso-Britannia ovat pitkästä aikaa löytäneet itsestään miehekkyyttä. Ranska on ottanut johtoroolin Libyan-politiikassa ja Britannia säestänyt rakentavasti. Molemmat maat ovat tunnustaneet Libyan oppositiohallinnon lailliseksi, mikä on tärkeä symbolinen teko.

Ikävä kyllä länsimailta ei vieläkään ole näkynyt symbolisia tekoja enempää, vaikka sekä Ranska että Britannia lienevätkin ryhtyneet aktiivitoimiin tiedustelupalvelujen ja erikoisjoukkojen alueella. Muut Euroopan maat ovat tukeneet Qaddafia - mukaan lukien Suomi, joka myös rakensi Neuvostoliiton käskystä massiivisia asetehtaita Qaddafin hallinnolle, kuten Suomen Kuvalehti jokin aika sitten uutisoi. Toisin sanoen Suomi on osallistunut aktiivisesti terrorismin tukemiseen - onhan Qaddafin hallinto yksi niistä hallituksista maailmassa, jotka ovat jatkuvasti suoraan tukeneet kansainvälistä terrorismia. Vasta viime vuonna Qaddafi julisti myös julkisesti jihadin Sveitsiä vastaan.

Kaikki ne länsijohtajat, jotka vaativat lentokiellon tai vastaiskujen tueksi ensin YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää, tukevat itse asiassa Qaddafia. He nimittäin tietävät, että Venäjä ja Kiina suojelevat Qaddafia eivätkä sallisi YK:n turvallisuusneuvoston päätöstä Qaddafia vastaan. Libyan paikka YK:ssa on annettu Syyrialle, joka edustaa samaa ideologiaa kuin Qaddafi.

Tilanteen absurdiutta kuvaa se, että Arabiliitto on tänä päivänä edistyksellisempi demokratian puolustamisessa kuin EU, sillä Arabiliitto on suhtautunut myönteisesti lentokiellon toimeenpanemiseen - toisin kuin EU, joka ei ole onnistunut tekemään huippukalliilla vakausjoukoillaan toistaiseksi muuta kuin tukemaan Tšadin diktaattoria, joka siitä huolimatta heitti rauhanturvaajat pois maasta. Siellä pyörivät suomalaisetkin turhissa hommissa diktaattorin "vakautta" turvaamassa, sen sijaan että olisivat olleet historian oikealla puolella esimerkiksi suojelemassa uhanalaisia demokratioita Georgiassa, Libanonissa tai nyt Tunisiassa ja Egyptissä. Länsimaiden tolkuton aneemisuus Libyan ja muun arabimaailman tapahtumien suhteen pistää vihaksi.

Libanonissa on huomenna maanantaina 14. maaliskuuta ja seetrivallankumouksen vuosipäivä. Länsimielinen ja demokraattinen Maalis-14-liittouma on joutunut ajetuksi oppositioon epädemokraattisella masinaatiolla ja Hizbullah liittolaisineen näyttää myös hidastaneen murhatutkimusten etenemisen. Luvattuja syytteitä ei ole edelleenkään julkistettu. Mahdetaanko niitä enää koskaan julkaista?

Sillä välin Hizbullah, Syyria, Iran ja Venäjä ovat aggressiivisesti laajentaneet tiedusteluverkostojaan arabimaailmassa, kuten uutiset Libanonista, Irakista ja Egyptistä kertovat. Kohteina ovat erityisesti matkapuhelin- ja internet-verkot, joiden vakoilua yritetään saada hyvin aggressiivisin keinoin (ml. murhin) haltuun. Sähköistä vakoilua käytetään sitten hyväksi identifioimaan ja likvidoimaan oppositiovoimien aktiivisia yksilöitä. Tällä tavoin voidaan saavuttaa takaisin aiempina vuosina menetetty pelon yliote. Myös Beirutin lentokentällä ja epäilemättä muissakin liikennesolmukohdissa aggressiivinen tiedustelu on lisääntynyt. Asialla eivät ole länsivallat, vaan vastapuoli.

Kaikkien näiden huonojen uutisten keskellä kaksi merkittävintä uutista on jäänyt monilta huomaamatta. Ensimmäinen niistä koskee turvallisuuspalvelujen (mukhabarat) lakkauttamista ja uudelleen organisointia Tunisiassa ja Egyptissä. Tämän pitäisi viimeistään osoittaa tarkkailijoille, että kyseessä olivat aidot ja oikeat vallankumoukset. Tunisiassa armeijaa lähellä olevat piirit ovat tällä tavoin onnistuneet saamaan niskalenkin institutionaalisesta vastustajastaan mukhabaratista. Egyptissä sen sijaan se järjestelmällinen tapa, jolla kolme eri mukhabaratin päämajaa tyhjennettiin samanaikaisesti, on melko huolestuttava, sillä toimintatapa oli niin selvästi Hizbullahin ja Hamasin kaltainen. On kuitenkin myös paljon mahdollista, että asialla oli samoin kuin Tunisiassa sotilastiedustelu.

Tunisian ja Egyptin mukhabarateja on tarkoitus uudistaa niin, että ne vastaisuudessa keskittyisivät ainoastaan terrorismin torjuntaan ja vastavakoiluun, jotka ovat päätehtäviä myös länsimaisissa turvallisuuspalveluissa. Jos tämä todella toteutuu lupausten mukaisesti, kyseessä on dramaattinen uudistus arabimaiden hallintokulttuuriin - ja se tarkoittaisi, että demokratia ehkä aivan oikeasti ottaa juurta Tunisiassa ja Egyptissä. Tähän asti nimittäin autoritääristen maiden turvallisuuspalvelut ovat keskittyneet pääasiassa poliittisen opposition vainoamiseen ja kansalaisten vakoilemiseen. Ne ovat olleet vallankäytön likaisia rukkasia, massiivisen korruption pesiä ja rikollisuuden harjoittajia eivätkä sen torjujia. Ne ovat mädättäneet sisältä päin näiden maiden hallintojen moraalin ja oikeusjärjestelmän (koska näiden palvelujen tuhannet työntekijät ovat olleet lain ylä- ja ulkopuolella).

Autoritääristen maiden yhteiskuntia ei voi ymmärtää ymmärtämättä sitä, kuinka totaalisesti turvallisuuspalvelujen valta on turmellut nämä yhteiskunnat. Naapurit ovat voineet hankkiutua eroon toisistaan käyttämällä hyväkseen suhteitaan mukhabaratiin. Isät ovat voineet maksusta järjestää tytärtensä ei-toivotut sulhasehdokkaat varuskuntiin, vankiloihin tai kadoksiin. Bisnesmiehet ovat voineet maksaa kilpailijoidensa toiminnan estämisestä ja tarvittaessa kilpailijoidensa eliminoinnista. Jokainen on ennen pitkää tarvinnut "suhteita" (mukhabaratiin) oman uransa edistämiseksi, ja tästä on aina pitänyt maksaa hinta, eli urkkia ja pettää omia tuttaviaan. Sellainen ei ole kansakunnan psyykelle terveellistä, kuten me Suomestakin Kekkosen ajoista tiedämme.

Toinen tärkeä uutinen on se, että arabikansannousut eivät ole laantuneet. Päinvastoin, mielenosoitusaalto on levinnyt nyt kaikkiin arabimaihin. Ainoastaan kaksi arabimaata, Arabiemiraatit ja Mauritania, eivät ole vielä päässeet minun kartalleni joukkomielenosoitusten muodossa, mutta niistäkin Arabiemiraateissa on jo verbaalisella tasolla esitetty arabikumousten hengessä protesteja (varsin maltillisia), ja Mauritanian kohdalla saattaa hyvin olla kyse siitä, että uutiset sieltä eivät vain yksinkertaisesti ole kiinnostaneet ketään, niin etten ole niitä nähnyt. Toisin kuin useimmissa muissa arabimaissa, Mauritaniassa minulla ei ole (vielä) naamakirjakavereita.

Egyptissä provokaattorit ovat järjestäneet odotetusti väkivaltaisia yhteenottoja koptilaisten kristittyjen ja muslimikiihkoilijoiden välille. Nämä eivät onnistuneet edes pommi-iskuin keskiluokkaisissa piireissä aiemmin, joten provokaattorit siirtyivät köyhälistön pariin, ja siellä väkivaltaisuudet ottivatkin juurta, niin että ainakin 13 ihmistä kuoli kadun sulkemisesta syntyneissä joukkotappeluissa ja kaksi ihmistä puolestaan kuoli Romeo ja Juulia -tyyppisessä tragediassa, jossa nuori kristitty ja muslimi onnistuivat seurustelullaan suututtamaan molempien sukulaiset joukkomellakoiden asteelle.

Sektaarinen väkivalta uhkaa myös Bahrainia, jossa on alettu Iranin ja Hizbullahin tuella muodostaa shiialaista militiaa ja hallituksen lojalistit puolestaan vastakkaista sunnalaista militiaa. Niin ikään väkivalta on jatkunut Jemenissä ja Sudanissa. Monissa muissa arabimaissa on ollut väkivallattomia mielenosoituksia, myös perinteisesti hyvin rauhallisina pidetyissä Omanissa ja Kuwaitissa.

Saudi-Arabiaan perjantaiksi koolle kutsuttu suuttumuksen päivä lässähti hallituksen mittaviin vastatoimiin, joilla ennalta ehkäistiin ja kriminalisoitiin mielenosoitukset etukäteisesti. Saudi-Arabian tilannetta ei myöskään helpota se, että aktivistinen vallankumousmieliala näyttää identifioituvan kymmenen prosentin shiialaiseen vähemmistöön itärannikolla; ja heidän takanaan nähdään säännöllisesti Iranin ja Hizbullahin salahankkeita.

Länsimaat näyttävät yhä olevan hukassa, mutta toivon vapaan maailman puolesta, että se vain näyttää siltä. Toivon, että jossain kulissien takana Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja muut johtavat länsivallat olisivat yhtä aktiivisia kuin autoritääriset vastustajansa Venäjä, Kiina, Iran ja näiden vähäisemmät vasallit. Iran ja Syyria ovat viime viikkoina tiivistäneet strategista, poliittista ja tiedusteluyhteistyötään monilla aloilla ja Syyria on myös lähetetty luomaan hajaannusta arabimaailmaan. Syyria on kosiskellut Egyptin uutta johtajaa kenraali Tantawia ja epäilemättä samaa yritetään kulissien takana myös Tunisiassa.

Venäjä, Iran ja Syyria ovat myös tiivistäneet yhteistyötään Turkin kanssa, mitä ovat suuresti helpottaneet EU:n piirissä Turkkia vastaan suunnattu eristys ja agitointi. Venäjän ja Iranin tavoitteena on ns. neljän meren geopoliittinen sulku - neljällä merellä viitataan itäiseen Välimereen, Mustaanmereen, Kaspianmereen ja Persianlahteen. Energiapolitiikka on tämän geopolitiikan oleellinen alalaji, sillä Venäjän ja Iranin yhteinen voimakas intressi on pitää energiaraaka-aineiden hinta mahdollisimman korkealla sekä estää vaihtoehtoisten energiareittien avautuminen eurooppalaisille Pohjois-Afrikasta ja Turkista. Nordstream-putki on saman strategian itämerellinen ulottuvuus, jonka tarkoituksena näyttää olevan Baltian ja Puolan geopoliittinen eristäminen sekä EU:n sivuuttaminen Venäjän-Saksan akselilla.

Viisitoista myyttiä Turkista

2011-02-27T18:19:00.020+02:00

Tällä kertaa kirjoitan vähemmän akuutista ja enemmän kroonisesta aiheesta, Turkin EU-jäsenyydestä. EU on paraikaa sellaisessa stagnaatiovaiheessa, ettei Turkin jäsenyys näyttäisi ainakaan lähitulevaisuudessa etenevän ollenkaan. Tästä huolimatta Turkin vastustajat käyvät yhä taistoaan, toistaen moneen kertaan kuultuja ja pääsääntöisesti löysiä argumenttejaan Turkkia vastaan.

Monet Turkin EU-jäsenyyden vastustajista eivät oikeastaan ole Turkin EU-jäsenyyden vastustajia, vaan joko Turkin vastustajia ylipäätään, tai EU:n vastustajia ylipäätään. Turkin EU-jäsenyys yhdistetään milloin mihinkin täysin asiaan liittymättömään aiheeseen: yleiseen EU:n vastustamiseen, islamofobiaan, maahanmuuton vastustukseen ja vasemmalla laidalla taas Naton liittolaisen ja Venäjän historiallisen kilpailijan vihaamiseen.

Keräsin siksi nopealla viiden minuutin kahvilakeskustelulogiikalla viidentoista löysän väitteen listan Turkkia koskevista myyteistä, joita sen EU-jäsenyyden vastustajat yleisesti viljelevät. Luettelo ei varmasti ole kattava, joten varaan oikeudet palata samaan aiheeseen vielä joskus myöhemminkin. Parempaa ja tarkempaa tietoa Turkista hakevan kannattaa tsekata Suomen johtavien Turkin asiantuntijoiden ylläpitämä Euroopan rajalla -blogi.

Maantieteen myytti

Turkin vastustajat toistavat jatkuvasti mantraa, jonka mukaan Turkki ei sijaitse maantieteellisesti Euroopassa. Tämän lähtökohtana on muinainen kreikkalainen myytti, jossa Balkan ja Anatolia nimettiin Euroopaksi ja Aasiaksi. Myöhemmin huomattiin, että Vähä-Aasian tuollapuolen riitti Aasiaa aina Tyyneenmereen saakka, ja myöhemmin tulikin tavaksi viitata Aasialla ennen kaikkea Itä-Aasiaan, ehkä myös Intiaan. Nykyisin kukaan ei Aasiasta puhuessaan tarkoita Lähi-itää, Persiaa eikä varsinkaan Turkkia.

Myös Eurooppa laajeni tarkoittamaan aivan muuta kuin mitä antiikin kreikkalaiset ajattelivat. Heidän Eurooppansa sijaitsi Välimeren alueella ja heille Turkki ja Pohjois-Afrikka olivat paljon olennaisempi osa sivistynyttä maailmaa kuin mikään Tonavan pohjoispuolella sijainnut barbaariheimojen asuinalue. Roomalaiset tunsivat jo Germanian ja Britannian, mutta eksoottisista finneistä tiedettiin vain barbaarisuutta tihkuvia myyttejä. Kaikesta tästä huolimatta nykyiset eurooppalaisuuden hehkuttajat eivät suinkaan viittaa termillä Välimeren ja Mustanmeren alueisiin, vaan kuvittelevat Euroopan sydänmaat luoteeseen - katoliset Ranskaan, Belgiaan ja Etelä-Saksaan, protestantit taas Pohjois-Saksaan, Hollantiin ja Pohjoismaihin. Ortodokseilta ei yleensä edes kysytä. Mitä Eurooppaa joku Romania, Kreikka saati Ukraina on?

Huvittavalla tavalla omaksumme osaksi eurooppalaista narratiivia antiikin pakanallisen Kreikan sekä Rooman ja Bysantin välimerelliset imperiumit, mutta torjumme kiivaasti samasta narratiivista suurimman osan näiden sivilisaatioiden maantieteellisistä perillisistä.

Jos nyt kuitenkin ollaan tarkkoja, niin antiikin kreikkalaisten Europe oli foinikialainen prinsessa - siis nykyisestä Libanonista - jonka häräksi muuntautunut Zeus kävi sieltä ryöstämässä ja asettui sitten Kreetan saarelle. Eli siis Euroopan myytti merkitsi sitä, että aiemmin barbaarinen kulttuuri nouti itselleen vanhan assyrialaisen sivistyksen Levantista. Tästä synteesistä muodostui helleeninen kulttuuri.

Hypätäänpä sitten 1900-luvulle, jolloin koulukirjat opettivat meille, että Euroopan ja Aasian raja kulkee pitkin Uralvuoria, Uraljokea, Kaspianmerta, Ison-Kaukasuksen huippuja, Mustaamerta ja Bosporinsalmea. Tällainen perin sopimuksenvarainen Euroopan määrittely saattoi olla joissain tapauksissa tarkoituksenmukainen, mutta mitään tosiasiallisia rajojahan sillä ei kuvattu. Bosporinsalmi ja Uralin kukkulat eivät ole mitään luonnollisia maantieteellisiä rajoja. Eivät ne ole edes kulttuurisia, uskonnollisia eivätkä poliittisia rajoja, sillä niiden molemmilla puolilla on samaa kansaa, samaa uskontoa ja sama valtio. Bosporin salmen voi ylittää sillan kautta tai vesibussilla alle vartissa ja sen molemmilla rannoilla levittäytyy sama kaupunki, Konstantinopoli eli Istanbul, joka on sekä bysanttilaisella että turkkilaisella kaudellaan ollut yksi Euroopan historian tärkeimmistä kaupungeista.

Kaukasusvuoristo ja Kaspianmeri ovat toki historiassa olleet konkreettisempia luonnollisia rajoja, mutta mihin suuntaan? Kaukasuksen pohjoispuolella olivat muslimialueet, tšerkessien ja tšetšeenien valtiot, kun taas eteläpuolella olivat antiikin ajoista lähtien eurooppalaiseen sivistyspiiriin kuuluneet kristilliset Georgian ja Armenian valtiot. Kaspianmerellä menee todellinen Euroopan ja Aasian raja, sillä Kaukasia ja Keski-Aasia kuuluvat jo selvästi eri kulttuuripiireihin. Euraasian jakaminen länteen ja itään jossain keskellä Venäjän tai Turkin alueita on sen sijaan sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti erittäin hankalaa. On kuitenkin päivänselvää, että Turkki ja Venäjä ovat enemmän Eurooppaa kuin osa Kiinan hallitsemaa aasialaista aluetta.

Islamin myytti

Olen useissa aiemmissa kirjoituksissani käsitellyt islamofobiaa ja islamiin yleisesti liitettyjä vääristeleviä myyttejä, joten en palaa niihin tässä yhteydessä. Nyt kysymys on siitä, voiko muslimienemmistöinen valtio, Turkki, olla osa Eurooppaa. Jos vastaus on ei, silloin meidän on oletettava, että EU:n on tarkoitus olla kristikuntaa uusintava linnake. Tämä on sangen ongelmallista, kun suurin osa kristikunnasta jää joka tapauksessa EU:n ulkopuolelle, sijaiten Amerikoissa, Afrikassa, Australiassa ja myös Aasiassa. Kristinuskon historialliset sydänmaat sijaitsevat sen sijaan Lähi-idässä, Turkissa ja Pohjois-Afrikassa.

Meille on perinteisesti uskoteltu, että kristikunta ja islam muodostavat kaksi täysin eri maailmaa, ja että näiden rajalinjalla kulkee sivilisaatioiden välinen kuilu - ja samalla myös Euroopan etelä- ja itäraja. Koko tämä ajattelutapa on toki erittäin myöhäsyntyisen eurosentrinen ja johtuu siitä, että Euroopan keskiajan historiaa leimasivat kristittyjen ja islamilaisten imperiumien väliset sodat Välimeren alueella ja kaakossa.

Oikeasti kysymys ei siis ole kristikunnan ja islamin levinneisyydestä, vaan historiallisista imperiumeista ja niiden alueista. Kristitythän eivät ole kadonneet mihinkään Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, vaikka ovatkin islamin yleistymisen jälkeen muuttuneet vähemmistöiksi useimmissa Orientin maissa. Tästä huolimatta Georgia, Armenia ja Etiopia ovat leimallisesti kristillisiä ja Egyptissä, Libanonissa, Syyriassa, Irakissa ja muissakin alueen maissa on miljoonia kristittyjä.

Islamofoobit väittävät taajaan, että kristinusko ja islam edustaisivat jollain tavoin toistensa vastakohtia, täysin erilaisia sivilisaatioita. Näinhän asia ei ole, vaan kyse on toinen toisensa lähimmistä naapureista, joilla on samat kulttuuriset ja uskonnolliset juuret. Itse asiassa kristinusko ja islam muodostavat jatkumon Assyrian, Niilinlaakson, Kreikan, Rooman, Bysantin ja Persian kulttuuriperimälle, joka on aikojen saatossa kietoutunut niin monta kertaa itsensä ja toistensa ympäri, että meidän pitäisi puhua näistä yhdessä "läntisenä sivilisaationa", joka monissa suhteissa poikkeaa Induslaaksosta itään sijainneista aasialaisista sivilisaatioista ja niiden hindulaisista, buddhalaisista ja kiinalaisista uskonnoista. Jaakko Hämeen-Anttila on tarkastellut ansiokkaasti läntisen sivilisaation yhteisiä mesopotamialaisia juuria ja välimerellistä kehitystä kirjassaan Mare Nostrum.

Islam on paitsi vaikuttanut, myös ollut fyysisesti läsnä Euroopassa jo kauan. Iberian niemimaalla reconquista ja inkvisitio tuhosivat Andalusian kukoistavan sivistysvaltion ja vieläpä kristinuskoon käännytetyt moriskotkin tapettiin ja pakenivat. Sen sijaan Kaakkois-Euroopassa islamin ja kristinuskon vuorovaikutus säilyi, lähinnä suvaitsevaisen Osmanivaltakunnan ansiosta - Osmanivaltakunta ei, toisin kuin eurooppalaiset aikalaisimperiuminsa, tuhonnut vääräuskoisia hallitsemiltaan alueilta. Turkin lisäksi Balkanilla, Krimillä, Kaukasiassa ja Volgan alueilla on ollut muslimikansoja varhaiskeskiajalta lähtien.

Eurooppalainen islam on ikivanha asia. Osmanivaltakunnan synkretistisistä ja suufilaisista lähtökohdista syntyi Balkanilla ja Mustanmeren ympärillä oma islamilainen perinteensä ja kulttuurinsa, joka monissa suhteissa poikkesi arabimaiden ja myös Persian vastaavista. Lukija voi tässä kohdin kuunnella vaikka tätä bosnialaista suufilaista laulua tunnelman kohotukseksi.

Imperiaalinen myytti

Jatkaakseni edellisestä kohdasta, Turkki on kaikissa muissa paitsi uskonnon perusteella katsottuna Bysantin perillinen. Arabit valloittivat aikanaan pääosan Bysantin alueista, mutta Turkki valtasi ne takaisin Bysantin imperiaalisesta positiosta käsin. Osmanivaltakunnan perustajat olivat vasta myöhään islamiin kääntyneitä turkkilaisia, Anatolian ja Kaspian ylänköjen ratsastajia, joita arabit olivat vuosisatoja pitäneet barbaareina, vähän kuin kreikkalaiset traakialaisia ja daakialaisia tai roomalaiset germaaneja ja slaaveja. Mutta kun turkkilaiset valloittivat arabien ja bysanttilaisten alueita, he omaksuivat ahnaasti näiden kulttuuriset ja teknologiset saavutukset.

Toki jo seldžukit olivat aikanaan tehneet saman ja identifioineet itsensä Roomaan (Rum), jolla he tietysti tarkoittivat Itä-Roomaa eli Bysanttia, Konstantinopolin imperiumia. Mutta seldžukkien valtakunta kaatui mongoleihin ja ruttoon ja kesti jonkin aikaa ennen kuin osmanit olivat elvyttäneet imperiumin. Kun tämä lopulta tapahtui, tuloksena oli yksi maailmanhistorian menestyksellisimmistä ja pitkäaikaisimmista imperiumeista. Kuten niin monissa muissa suhteissa, tässäkin suhteessa Osmanivaltakunta kulki Bysantin kunniakkaissa jalanjäljissä.

Kuten Hellas ja Bysantti aiemmin, myös Osmanivaltakunta perusti suuruutensa synteesiin idän ja lännen välillä. Se omaksui aikansa dynaamisimman ja edistyksellisimmän uskonnon Lähi-idästä, runouden ja taiteen perinteet Persiasta, hallinnon ja byrokratian Bysantilta, merenkulun ja laivaston venetsialaisilta, sotilasteknologiaa saksalaisilta ja niin edelleen. Kauppareitit se omaksui kaikista suunnista, yhdistäen silkkitien Välimeren ja Mustanmeren merikauppaan sekä karavaanireitteihin halki Arabian ja Saharan.

Osmanivaltakuntaa ei kiinnostanut, mitä kansallisuutta tai uskontoa kauppiaat edustivat, kunhan maksoivat veronsa sulttaanille. Juutalaiset, armenialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat loivatkin omaisuuksia juuri Osmanivaltakunnan suojissa. Konstantinopolin kreikkalainen aateli, fanariootit, siirtyivät sulttaanin uskollisina vasalleina hallintomiehiksi eripuolille imperiumia, Romaniasta Mesopotamiaan ja Egyptiin.

Kun osmanit ensi kerran tulivat taistelemaan Bosporin länsipuolelle, Balkanille, he tulivat sinne Konstantinopolin kristityn keisarin liittolaisina, työntämään takaisin Bysanttia uhanneet barbaariset serbit ja bulgaarit. Tämän jälkeen turkkilaiset toki vähän kerrassaan jäivät kaikkialle, mihin olivat tulleet, ja kampesivat hallintaansa maakunnan toisensa jälkeen Bysantin "sairaalta mieheltä". Keisari Johannes Kantakouzenos myös naitti tyttärensä Turkin sulttaanille, ja tästä uudesta idän ja lännen liitosta syntynyt poika, sulttaani Mehmet II, valloitti Konstantinopolin ollessaan vain 21-vuotias.

Osmanivaltakunta teki oitis Konstantinopolista oman pääkaupunkinsa. Konstantinoksen eli Kostasin kaupungin nimi turkkilaistui vähitellen Kostanpolista Stambuliksi ja Istanbuliksi. Kuten uusi pääkaupunkinsa, myös Turkki seisoi alusta asti jalat tukevasti kahdella mantereella, ja vartioi siitä lähtien Mustanmeren ja Välimeren välistä Bosporinsalmea.

Osmanivaltakunta alkoi muiden monikansallisten ja uskonnollisesti perusteltujen dynastisten imperiumien tavoin ratkeilla nationalismin ja modernisaation paineessa 1800-luvulla, ja sitä nimiteltiin "Euroopan sairaaksi mieheksi". On huomionarvoista, että vielä tuolloinkin se oli nimenomaan Euroopan sairas mies. Ei siis Aasian eikä edes Lähi-idän sairas mies. Sairaus oli samaa laatua kuin Bysantilla aiemmin: tukahtumista omaan ähkyiseen suuruuteen, voimien menettämistä monien rintamien sodissa ja putoamista laukkaavan modernisaation tahdista. Siitä huolimatta sekä Bysantin että Osmanivaltakunnan kohdalla merkittävää on niiden menestys ja pitkäikäisyys - ei suinkaan niiden lopulta vääjäämätön hajoaminen.

Moderni nationalismi oli lähtenyt Uudesta Maailmasta, rantautunut sitten Länsi-Eurooppaan ja lopulta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla se saattoi Keski- ja Itä-Euroopan sekä Keski-idän uskonnolliset imperiumit skitsofrenian tilaan. Pienet alusmaat keksivät olevansa kansakuntia ja yrittivät kaikin tavoin irtautua imperiumeistaan, ja kilpailevat imperiumit näitä mielellään avustivat, vaikka samaan aikaan tukahduttivat keinolla millä hyvänsä omien alueidensa sisällä vaikuttavia separatisteja.

Lopulta ensimmäisessä maailmansodassa suuri joukko uusia kansallisvaltioita - Suomesta Balkanille ja Kaukasiaan - irrottautui Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Turkin imperiumien savuavilta raunioilta. Venäjä ajautui totalitääriseen kommunismiin, kun taas Turkissa kiistattoman uudistusmielinen joskin vallankäytöltään autoritäärinen Kemal Atatürk pelasti mitä pelastettavissa oli ja pelastikin oikein kunnolla. Atatürkin johdolla sulttaani kaadettiin, kalifaatti lakkautettiin ja Turkista tehtiin sekulaari tasavalta. Turkin tasavallan lainsäädäntö kopioitiin sen ajan edistyksellisimmistä malleista Ranskasta, Saksasta, Italiasta ja Sveitsistä. Arabialaisten ja balkanilaisten siirtomaiden menetyskään ei varmasti tehnyt Turkista vähemmän eurooppalaista.

Pääkaupungin siirtäminen Istanbulista "insinöörien kaupunkiin" Ankaraan oli tietoinen irtiotto Bysantin ja Osmanivaltakunnan imperialismista. Turkista tehtiin eurooppalainen kansallisvaltio, se pysytteli toisen maailmansodan ulkopuolella mutta liittoutui Korean sodassa lännen leiriin ja Natoon, johon se toi liittouman toiseksi vahvimman armeijan.

Turkki seurasi eurooppalaisten valtioiden modernisaation valtavirtaa, Venäjä ei. Varmasti Turkin eurooppalainen perimä oli siis valtionmuodostuksenkin suhteen vankemmalla pohjalla kuin 80 vuoden mittaiseen punaiseen painajaiseen vajonneella Venäjällä, joka lisäksi ei tehnyt irtiottoa edeltäjiensä imperialismiin.

Poliittisen kulttuurin myytti

Turkkia herjataan jatkuvasti epämääräisillä viittauksilla epädemokraattisuuteen, autoritäärisyyteen ja sotilasvaltaan. Taustalla on ennen kaikkea vasemmistolainen kritiikki, joka syntyi kylmän sodan aikana leimaamaan kielteisesti Naton liittolaista ja Neuvostoliiton eteläistä patoajaa. On toki totta, että Atatürk ja hänen seuraajansa İsmet İnönü olivat "autoritäärisiä modernisaattoreita", joiden aikana Turkkia lännetettiin ja maallistettiin pakolla. He jättivät kuitenkin perinnökseen läpikotaisin uudistetun modernin yhteiskunnan, joka oli sekä demokratia että markkinatalous.

Ne, jotka syyttävät Turkkia autoritariasta, vertaavat yleensä Atatürkin aikaista Turkkia nykypäivän Suomeen ja Ruotsiin. Sellaisessa vertailussa Turkki näyttää tietysti kovin nationalistiselta autoritarialta. Mutta entä omana aikanaan? Moni ei ollenkaan ymmärrä, että demokratia ja markkinatalous ovat myös Euroopassa varsin uusia asioita, ja Turkki oli kehityksessä mukana varsin tiiviisti.

Itse asiassa Turkki on ollut sekä monipuoluedemokratia että markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n jäsenmaista. Nimittäin Espanjan, Portugalin ja Kreikan sotilasdiktatuurit kumottiin vasta 1970- ja 1980-luvuilla, puhumattakaan Itä-Euroopan maista, joista suurin osa ei ollut koskaan nähnyt demokratiaa ennen vuosien 1989-1992 kumouksia. Enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista on ollut diktatuureja pidempään kuin Turkki!

Turkissa sotilaiden dominoima kansallinen turvallisuusneuvosto hajotti demokraattisesti valittuja hallituksia sotilasvallankaappauksin useaan otteeseen niinä vuosikymmeninä, joina demokratia oli muuallakin Euroopassa varsin hauraissa kantimissa. Turkissa sotilashallinnot kestivät kuitenkin joka kerran korkeintaan yhden vaalikauden (ei siis kuten Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa), jonka jälkeen palattiin vaaleilla takaisin demokraattiseen järjestykseen. Lisäksi Turkin sotilasväliintulot tapahtuivat suurella kansansuosiolla, kun poliittiset puolueet olivat ryvettyneet korruptiossa tai islamismissa.

Viimeisten 20 vuoden aikana sotilaiden rooli on Turkissa väistynyt selvästi taustalle, mikä sopiikin Turkin eurooppalaistumiseen nyt, kun islamistit ovat Erdoğanin johdolla selvästi maltillistuneet Erbakanin ajoista.

Kokoa koskeva myytti

Turkkia vastustetaan usein sillä perusteella, että se on niin iso. Selvästi yli 70 miljoonalla asukkaallaan Turkki olisi EU:n toiseksi suurin jäsenmaa Saksan jälkeen, ja vaikka Turkissakin väestönkasvu on selvästi hidastunut, arvioidaan, että maa ehtii vielä seuraavina vuosikymmeninä mennä niukasti Saksan ohi väkiluvussa.

Jo nyt EU:n jäsenvaltioiden äänimääriä on tasoitettu sillä tavoin, että Saksa ei suurella koollaan pystyisi liikaa dominoimaan. Saksalaisilla on siis yksilöinä suhteessa vähemmän painoarvoa EU:ssa kuin ranskalaisilla, italialaisilla ja pienempien valtioiden kansalaisilla.

Lisäksi voidaan kysyä lipposlaisesti, että mitä sitten? Turkin väkimäärä ei tee siitä EU:ssa yhtään vahvempaa kuin Saksa, Ranska tai mikään muukaan suuri jäsenmaa, vaan aivan kuten näiden, Turkinkin pitäisi EU:ssa liittoutua joidenkin toisten suurten ja useiden pienten kanssa saadakseen tahtonsa läpi. Tähän asti pienet jäsenmaat ovatkin kärsineet siitä, että Saksa ja Ranska ovat voineet kaksistaan liittoutumalla runnoa läpi itselleen tärkeitä asioita. Ei varmaan ole sattumaa, että Saksassa ja Ranskassa Turkin jäsenyyden vastustus on kaikkein suurinta.

Ei liene sekään sattumaa, että Turkin jäsenyyttä puolustavat eniten kolmanneksi suurin jäsenmaa Britannia sekä pragmaattiset protestanttiset Pohjoismaat. Turkin jäsenyys nimittäin lisäisi kilpailua EU:n suurten joukkoon ja murtaisi Ranskan-Saksan akselin kyvyn kaksistaan dominoida koko EU:ta. Jatkossa siis tarvittaisiin useampi iso jäsenmaa kuin kaksi jonkin asian taakse. Tämä lisää Britannian, Italian, Espanjan ja Puolan liikkumavaraa erilaisten liittojen muodostamisessa - ja isojen keskinäisen kilpailun lisääntyminen on yksinomaan hyödyksi Suomen, Baltian ja Hollannin kaltaisille pienille ja keskisuurille jäsenmaille.

Turkin kokoa koskeviin argumentteihin liitetään usein kaksi uhkakuvaa: Mitä jos Turkki on jostain asiasta täysin eri mieltä muun Euroopan kanssa ja halvaannuttaa koko unionin? Ja mitä jos EU:n laajeneminen uhkaa EU:n tiivistymistä, ja federalistinen kehitys siten hidastuu?

Näihin uhkakuviin voidaan vastata tarkastelemalla epämääräisten mielikuvien sijaan poliittista todellisuutta. Viimeisten vuosikymmenten ajan Turkki on ollut kaikissa suurpoliittisissa kysymyksissä lähempänä EU:n keskiarvoa kuin monet EU:n nykyiset jäsenmaat. Toisin sanoen, EU:n nykyisten jäsenmaiden välillä on suurempia poliittisia eroja kuin näiden ja Turkin välillä. On vaikea kuvitella sellaista todella tärkeää poliittista kysymystä, jossa nimenomaan Turkki olisi niin eri mieltä muiden EU-maiden kanssa, että halvauttaisi systeemin. Ainoat tällaiset kysymykset voisivat olla Kypros ja armenialaisten kansanmurha, joihin palaan alempana, ja kerron myös, miksi EU:n ei niihin tule hirttäytyä. Esimerkiksi Venäjän, arabimaiden, Israelin ja Iranin kohdalla Turkki on pikemminkin ollut matalaprofiilinen, pragmaattinen ja poliittisesti korrekti kuin mikään puolalainen flambojantti.

Tähän asti EU:ssa kiukuttelua ovat harjoittaneet lähinnä Kypros, Kreikka, Irlanti ja joissain tapauksissa Puola. Tarkoitan nyt kiukuttelulla sitä, että joku maa asettuu määrätietoisesti ja itsepäisesti Ranskan ja Saksan muiden puolesta sopimaa "yhteistä linjaa" vastaan. Turkki ei ole tällaista erityisesti harrastanut missään niistä kansainvälisistä kokoonpanoista, joissa se on mukana. Niin Natossa, ETYJ:issä, Euroopan neuvostossa, YK:ssa, Mustanmeren yhteisössä kuin Islamilaisten maiden järjestössäkin Turkki on yrittänyt välttää mielikuvia siitä, että se pyrkisi dominoimaan. Turkille arkaluontoisten kysymysten käsittely ei ole johtanut siihen, että Turkki olisi halvauttanut yhteistyön. Esimerkiksi Irakin sodan tapauksessa Turkki oli Saksan ja Ranskan rinnalla Yhdysvaltain linjaa vastaan, mutta kun Yhdysvallat kuitenkin hyökkäsi Irakiin, Turkki tyytyi samanlaisiin vastatoimiin kuin muutkin suuret Euroopan maat, jotka vastustivat Irakin sotaa.

Väite, jonka mukaan Turkin jäsenyys vaarantaisi EU:n syventämisen, on varsin outo. Tämän väitteen esittäjät ovat ilmeisesti tiukan linjan federalisteja, joiden mielestä EU:sta pitäisi kehittää suuri keskusjohdettu Ranska pikemminkin kuin suuri subsidiariteettiperiaatteen Sveitsi. Turkin jäsenyydestä ja sen vastustuksesta tulee tällöin välinearvo ajettaessa omaa EU-poliittista näkemystä - paneurooppalaista tai frankkilaista. Jää täysin epäselväksi, mikä relevanssi nimenomaan Turkilla olisi EU:n kehittämisessä, kun olemme jo todenneet, ettei Turkki ole todennäköinen halvauttaja millekään suurelle poliittiselle kehityshankkeelle EU:ssa. Toki yhteistyöhön Britannian ja Pohjoismaiden kanssa asettuessaan Turkki voisi pysäyttää monia ranskalais-saksalaisia keskusjohtoa lisääviä hankkeita - jos niin haluaisi, mikä ei ole kirkossa kuulutettu.

Päinvastaisessa asetelmassa voisi päinvastoin kuvitella, että monissa "arvokysymyksissä" AKP:n johtama Turkki löytäisi nopeasti yhteisen sävelen katolisten ja kristillisdemokraattisten puolueiden johtamien keski- ja eteläeurooppalaisten hallitusten kanssa, joten Turkin asemoituminen nimenomaan pohjoisten protestanttien liittolaiseksi ei olisi mikään itsestäänselvyys. Jos taas kemalistit olisivat Turkin hallituksen johdossa, löytäisivät he varmasti yhteisen sävelen huivikieltoja ynnä muita puuhaavien ranskalaisten sekularistien kanssa. Turkki siis todennäköisesti pelaisi liittolaisensa kunkin tilanteen mukaan - aivan kuten tekevät kaikki muutkin EU:n jäsenmaat.

Talouden ja köyhyyden myytti

Suurimman osan 1990-lukua ja 2000-luvun alkua, aina uuteen lamaan saakka, Turkki oli yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista. 1990-luvulla Turkin talous oli samaa kokoluokkaa kuin Venäjän ja Hollannin - näihin tilastoihin viittasi mm. ministeri Katainen kohua herättäneissä lausunnoissaan vuosi takaperin. Sittemmin toki öljyn ja maakaasun hinnan nousu nosti Venäjän talouden koon reilusti yli Hollannin ja Turkin, ja jälkimmäiset maat kärsivät myös viimeisimmästä lamasta.

Nämä käyrät kertovat erään olennaisen asian Turkin taloudesta: Turkin talous on eurooppalainen, Venäjän talous ei ole. Venäjän talous on käytännössä täysin riippuvainen energiaraaka-aineiden hintatasosta, joka kartellien avulla asetetaan pysyvästi ylikorkeaksi. Maksumiehinä ovat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset kuluttajat - hyötyjinä Venäjän, Saudi-Arabian ja Iranin autoritääriset hallinnot sekä muutama kansainvälinen suuryhtiö, joilla on hyvät lobbyt länsihallituksissa. Ilman öljypolitiikkaa vallankumous olisi jo kauan sitten iskenyt Moskovaan, Riadiin ja Teheraniin - ennemmin kuin Kiovaan, Beirutiin, Tunisiin ja Kairoon.

Turkilla on monipuolinen vientiteollisuus, valtava pk-yrityssektori sekä mittava palvelusektori. Turkki on eurooppalainen, korkealle kehittynyt palveluyhteiskunta, vaikka sitä vaivaavatkin Itä-Euroopalle tyypilliset taudit: byrokratia, korruptio ja laajat kasvukeskusten ulkopuoliset alikehittyneet alueet.

Siitä on muutama vuosi kun viimeksi olen opiskellut Turkin talouden indikaattorit, joten minunkin tietoni saattavat nyt vuodesta 2008 alkaneiden mullistusten jälkeen olla vanhentuneita, mutta tuolloin Turkin bruttokansantuote asukasta kohti oli vain hieman alempi kuin Romanian ja Bulgarian, jotka siis ovat EU:n jäseniä. Turkkilainen oli huomattavasti vauraampi kuin keskiverto venäläinen, ukrainalainen tai serbialainen. Itse asiassa länsiturkkilainen oli rikkaampi kuin suurin osa Balkania, koska Turkin lukuja painaa alas ennen kaikkea väkirikas ja köyhä Itä-Anatolia.

Vielä kylmän sodan aikana kuilu oli kouriintuntuva Länsi- ja Itä-Turkin välillä. Lännessä oli korskeita moderneja kaupunkeja, kuten Istanbul, Izmir, Edirne ja Ankara, idässä taas köyhiä kurdikyliä ja ylipaisuneita konservatiivisia kaupunkeja, kuten Diyarbakir, Erzurum, Antep ja Urfa. Tämä tilanne kuitenkin muuttui jo läpi koko 1990-luvun.

Ensinnäkin, köyhät maalaiset kaakosta muuttivat sankoin joukoin läntisiin kasvukeskuksiin (samoin kuin etelärannikon turistikaupunkeihin), niin että Istanbulista tuli maailman suurin kurdikaupunki (ja Berliinistä toiseksi suurin). Toiseksi, Turkin talouskasvu alkoi viimein todella saavuttaa köyhän Itä-Anatolian ja Kaakkois-Turkin, niin että 1990-luvun puolivälin jälkeen ja 2000-luvun alussa voitiin sanoa, että Euroopan itäraja liikkui Turkissa itää kohti sadan kilometrin vuosivauhtia. Vuonna 2000 se oli saavuttanut ensimmäiset kaakkoiset suurkaupungit. Adana oli jo täysin modernisoitunut ja Urfa alkanut vähitellen eurooppalaistua. Tämä kehitys on edelleen jatkunut, ja talouskasvu on auttanut silminnähtävästi kehitystä myös kaakkoisilla kurdialueilla. Ei ole varmasti sattumaa, että samaa tahtia alue on myös rauhoittunut ja kurdien oikeudet alkaneet parantua.

Itä-Anatolian ja Kurdistanin köyhiä kaupunkeja ja vanhanaikaisia maalaiskyliä on toki helppo leimata epäeurooppalaisiksi jos niitä verrataan Helsinkiin, Tukholmaan tai hollantilaiseen kylään. Ongelma on se, että Turkkia kauhistelevat eurooppalaiset harvoin tuntevat kunnolla omaa Eurooppaansa. He eivät ole käyneet Britannian Midlandsin pakistanilaiskaupungeissa, Marseillen ja Pariisin arabislummeissa, Tšekin ja Slovakian mustalaiskylissä, Itä-Puolan valkovenäläisissä maalaistaajamissa, Narvanmaan teollisuuskaupungeissa eivätkä varmasti edes Kainuun tyhjentyvissä korpikunnissa. Kun on aikansa matkustellut nykyisen EU:n alueen unohdettujen rajamaiden parissa, pystyy näkemään Diyarbakirin ja Malatyan dynaamisina moderneina kaupunkeina, joissa huomiota kiinnittää enemmän taloudellinen vilkkaus kuin kurjuus.

Turkin talous sopii mainiosti Eurooppaan - siihen Eurooppaan, joka jo on rakennettu. Ennen kaikkea Turkin jäsenyydestä on taloudellista hyötyä sekä Turkille että Euroopalle. Ja tavallinen kansalainen voi miettiä vaikka sitä, että jos Espanjan rantakiinteistöt ovat alkaneet käydä liikaa kukkarolle, EU:n lainsäädännön suomin oikeuksin on ihan kiva tehdä yksityisiä sijoituksia itäiselle Välimerelle.

Maahanmuuttajien myytti

Nykyisin ehkä kaikkein yleisin ja virheellisin Turkin jäsenyyttä vastaan käytetty myytti koskee maahanmuuttajia: meille uskotellaan, että jos Turkki liittyy EU:n jäseneksi, miljoonat turkkilaiset ryntäävät heti muuttamaan Suomeen ja Länsi-Eurooppaan. Historiatietoisempi muistaa vielä, että meitä peloteltiin samalla tavoin aikoinaan espanjalaisten, portugalilaisten ja kreikkalaisten ryntäyksellä, ja myöhemmin itäeurooppalaisten ryntäyksellä, puolalaisilla putkimiehillä ja saksalaisilla, jotka ostaisivat kaikki Suomen rantatontit.

Itse asiassa Espanjan, Portugalin ja Kreikan jäsenyydet johtivat siihen, että monia Keski-Eurooppaan muuttaneita eteläeurooppalaisia siirtotyöläisiä muutti kotimaidensa vaurastumisen myötä takaisin. En ole myöskään huomannut, että puolalaiset ja baltit olisivat romahduttaneet Länsi-Euroopan talouksia, pikemminkin päinvastoin, Puola taisi olla ainoa Euroopan maa, joka teki viime lamavuosinakin voittoa. Monet puolalaiset lähtivät ylivelkaantuneesta Irlannista takaisin Puolaan. Ja mitä Suomen rantatontteihin tulee, saksalaiset eivät välittäneetkään niitä ostaa, mutta nyt kun venäläiset ostavat, monet ovat kauhuissaan. Eikä Venäjä ole edes EU:ssa.

Itse asiassa jo miljoonia turkkilaisia on muuttanut pysyvästi EU-alueelle, etenkin Saksaan, Itävaltaan, Hollantiin ja Belgiaan, mutta myös Ruotsiin ja joitakin kaukaiseen Suomeenkin. Tämä kaikki on tapahtunut ilman että Turkki olisi EU:n jäsen. Päinvastoin se, että Turkki on EU:n ulkopuolella, on johtanut siihen, että yhteistyö Turkin viranomaisten kanssa on hieman hankalampaa, minkä vuoksi esimerkiksi rikoksiin syyllistyneiden ja ääriliikkeisiin kuuluvien Turkin kansalaisten palauttaminen kotimaahansa on ollut vaikeampaa. Jos Turkki olisi mukana Dublinin sopimuksessa, kaikki Turkin kautta EU-maihin tulleet aiheettomat turvapaikanhakijat voitaisiin palauttaa Turkkiin yhtä helposti kuin heitä nykyisin palautetaan Saksaan, Italiaan ja Ruotsiin.

Toki Turkista voisi tulla ihmisiä muihin Euroopan maihin töihin, opiskelemaan ja yrittäjiksi. Miksei? Ainakaan Suomessa turkkilaiset eivät ole tuottaneet erityisiä ongelmia. Suurin osa on työllistynyt ja monet toimivat yrittäjinä, hyödyttäen Suomen taloutta. EU-jäsenyyden myötä myös esimerkiksi suomalaisten eläkeläisten olisi helpompi halutessaan muuttaa halvemman hintatason Turkkiin nauttimaan ilmastosta ja toimivasta palvelukulttuurista.

Turkin EU-jäsenyyden estäminen ei mitenkään estäisi turkkilaisten maahanmuuttoa EU-maihin, mutta Turkin EU-jäsenyys voisi huomattavasti auttaa kanavoimaan sen taloudellisesti myönteisellä tavalla ja myöskin tehdä liikkuvuudesta vastavuoroista, molempia osapuolia hyödyttävää. Turkin pitäminen EU:n ulkopuolella lisää lähinnä kielteisen aineksen muuttoa EU-maihin. Turkin äärivasemmisto ja islamistit samoin kuin Turkin järjestäytynyt rikollisuus toimivatkin nykyisin suuressa määrin Länsi-Euroopasta käsin. Tähän ongelmaan vaikuttamisessa Turkin EU-jäsenyys olisi yksinomaan myönteinen asia.

Islamismin myytti

Kun Recep Tayyip Erdoğan perusti vuonna 2001 AKP-puolueen (Adalet ve Kalkınma Partisi), Euroopassa tapahtui yllättävä keikahdus suhtautumisessa Turkkiin. Kylmän sodan aikana vasemmisto oli vihannut Turkkia ja yrittänyt leimata sen fasistiseksi, koska Turkki oli liitossa Amerikan kanssa ja sorti äärivasemmistolaisia terroristeja. Oikeisto sen sijaan oli suhtautunut Turkkiin pragmaattisen myönteisesti, muistellen Atatürkin aikoja ja nähden Turkin tärkeänä liittolaisena Israelille. AKP:n nopea nousu Turkin suurimmaksi puolueeksi - mikä perustui ennen kaikkea Turkin oloissa ainutlaatuiseen panostamiseen kenttätasoon ja maaseutuun - ja puolueen vaalivoitto vuonna 2002 johtivat kuitenkin asennemuutokseen Euroopassa.

Äkkiä kemalistista nationalismia inhonneet vasemmistopuolueet muuttivatkin linjaansa huomattavasti myönteisemmäksi Turkin suhteen, ja vastaavasti kristillinen ja maahanmuuttokriittinen oikeisto äityivät riehumaan suorastaan hysteerisesti Turkkia vastaan, pelotellen islamistien aivan varmalla valtaannousulla. Mutta miten kävikään, ääni Erdoğanin kellossa oli muuttunut. Vielä Istanbulin pormestarina hän oli vaatinut Turkkia irti Natosta, EU-hankkeesta luopumista, diplomaattisuhteiden katkaisemista Israeliin sekä suhteiden avaamista Iraniin ja Hamasiin. Vuonna 1997 hän sai neljän kuukauden vankilatuomion islamistisen runon lukemisesta.

Valtaan noustuaan AKP oli kuitenkin huomattavasti maltillistunut Erbakanin ajoista. Erdoğan linjasi nyt, että puolue oli "eurooppalainen konservatiivipuolue, kuten kristillisdemokraatit Saksassa". Oltiinpa mitä mieltä tahansa AKP:n harjoittamasta politiikasta, johon on kuulunut mm. Irakin sodan vastustaminen, Israelin arvosteleminen ja islamilaisuuden aiempaa suurempi esiin tuominen turkkilaisessa yhteiskunnassa, ainakaan eurooppalaisten julkilausuttuja kauhukuvia se ei toteuttanut. Varkailta ei ryhdytty katkomaan käsiä, turkkilaisnaiset eivät pukeudu burqaan, Turkki ei ole eronnut Natosta, ei haudannut EU-hankettaan eikä katkaissut diplomaattisuhteita Israeliin. Itse asiassa AKP:n irtiotto kemalistien politiikasta on verrattavissa Euroopan suurten valtioiden poliittiseen suhdannevaihteluun.

Turkkilaiset islamistit, kuten Erdoğan ja suufilainen filantrooppi Fethullah Gülen, ovat itse asiassa saattaneet tehdä suuren palveluksen maailmalle näyttämällä, että islamistista politiikkaa voi tehdä myös rauhanomaisilla, demokratiaan sitoutuneilla, koulutukseen ja aluekehitykseen panostavilla keinoilla - ei siis vain räyhäämällä, riehumalla, salaliittoteorioilla ja pommeilla.

Ihmisoikeuksien myytti

Turkkia suomitaan todella paljon ihmisoikeuksista. Tämä johtuu kahdesta asiasta. Ensinnäkään Turkissa kaikki ei ole suinkaan kunnossa ihmisoikeuksien alalla, minkä vuoksi ongelmia on. Toiseksi, Turkki on vapaa maa, jossa ovat vallalla sananvapaus ja yhdistysvapaus - tämä tarkoittaa, että yksittäisetkin poliisiasemilla sattuneet tapaukset tulevat raportoiduksi tehokkaasti ja levitetyiksi läntiseen maailmaan.

Jos Turkin ihmisoikeusongelmia tarkastellaan objektiivisesti, joudutaan sen kiusallisen tosiasian eteen, että EU haukkuu Turkkia asioista, jotka eivät ole kunnossa edes EU:n nykyisissä jäsenmaissa. Turkkia haukutaan esimerkiksi siitä, kuinka terrorismirikoksista pidätettyjä ja vangittuja kohdellaan, vaikka samaan aikaan samoja ihmisoikeusrikkomuksia tehdään Britannian ja Ranskan toimesta, puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu poliisiasemilla ja turvallisuuspalveluissa monissa entisen Itä-Euroopan maissa.

Turkin ihmisoikeusongelmista ei tietenkään pidä vaieta, mutta voidaanko niitä pitää esteenä EU-jäsenyydelle, jos EU:n nykyiset jäsenvaltiot eivät kunnioita ihmisoikeuksia vastaavissa tapauksissa? Terrorismintorjunta ei aina ole mukavaa kyläpoliisipuuhastelua eivätkä poliisiasemien "asiakkaat" aina suinkaan viattomia ja sinisilmäisiä uhreja. Kurdien PKK ja Turkin useat pienet äärivasemmistolaiset, äärioikeistolaiset ja pari ääri-islamilaista järjestöä eivät ole mitään puhtaita pulmusia, niin kuin eivät ole myöskään Espanjan baskien ETA, Ranskan korsikalaisjärjestöt tai Pohjois-Irlannin IRA.

Länsi-Euroopassa myös usein ummistetaan silmät siltä, että Turkki itse asiassa on tehnyt todella paljon uudistuksia ja parannuksia oikeuslaitoksessaan, poliisien kouluttamisessa ja erityisesti kurdien asemassa. Muutokset tällaisissa asioissa eivät tapahdu yön yli, mutta Turkissa ne ovat ihan oikeasti tapahtuneet. Nykyinen Turkki ei ole enää sama kuin vaikkapa 1980-luvulla kylmän sodan rintamamaana.

Naisten myytti

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa uppoaa yleisöön moni sellainenkin myytti, joka ei sattuneista syistä menisi läpi Italiassa tai Espanjassa. Turkki on välimerellinen machokulttuuri, perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta. Kun isä, vanhempi veli tai aviomies sanoo sanansa, niin se on sitten siinä, paitsi jos isoisä tai anoppi sen kumoaa. Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan.

Kun suomalaiset turistinaiset vierailevat Alanyassa ja Marmariksessa, heitä vastassa on suuri määrä usein maaseudulta kotoisin olevia nuoria miehiä, jotka tekevät itsensä tykö paremman elämän toivossa. Suomalainen mies saa ajoittain osakseen samanlaista kiinnostusta vastakkaisen sukupuolen taholta vieraillessaan Venäjällä tai Itä-Euroopassa. On kuitenkin naurettavaa väittää vakavalla naamalla, että turkkilaiset miehet veisivät kaikki meidän naiset, ja venäläisnaiset vievät meidän miehet. Sitäpaitsi avioliiton kautta tapahtuva maahanmuutto johtaa yleensä paljon parempaan kotoutumiseen kuin turvapaikanhaku. Jos molemmat osapuolet saavat, mitä haluavat, niin mikäs siinä?

Eduskunnassa nostettiin taannoin Ahtisaaren Turkki-raporttia vastaan kysymys naisiin kohdistuvasta kotiväkivallasta Turkissa, mutta kun asiaa tutkittiin vähän tarkemmin, kävi ilmi, että Turkissa naisiin kohdistuva kotiväkivalta oli tosiaan huolestuttavan korkealla tasolla - nimittäin samalla tasolla kuin Suomessa. Joviaalina miehenä Ahtisaari ehdottikin, että ehkä Suomen ja Turkin pitäisi muodostaa yhteinen komitea tätä ongelmaa ratkomaan.

Turkin vastustajat ovat nostaneet esille myös naisten lukutaidottomuuden korkean prosentin Turkissa. Totta tosiaan, luku on lähes sama kuin Kreikalla ja Maltalla, ja ottaen huomioon Turkin suuret alueelliset erot, länsiturkkilaiset naiset ovat siis keskimäärin paremmin lukutaitoisia ja paremmin koulutettuja kuin EU:n jäsenmaiden Kreikan ja Maltan naiset.

Monet Turkkia vastaan käytetyt argumentit saavat aivan uuden luonteen, jos niitä ryhdytään soveltamaan EU:n nykyisiin jäsenmaihin. Mahtaisiko EU:hun jäädä muita jäseniä kuin Pohjoismaat jos kaikki Turkin vastustajien vaatimukset huomioitaisiin?

Armenialaisten myytti

Suomeenkin on rantautunut 2000-luvulla armenialaisen diasporan ja kristillisten piirien suosima vetoaminen sadan vuoden takaisiin armenialaisten joukkovainoihin hajoavassa Osmanivaltakunnassa. Armenialaisten kansanmurhasta pidetään paljon ääntä samalla kun samanaikaisesti tapahtuneet muslimikansojen - erityisesti tšerkessien, krimintataarien, tšetšeenien, adžaarien, Balkanin muslimikansojen mutta myös turkkilaisten ja kurdien - joukkovainot vaietaan. Tasapainoisemman kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumista saa tämän esityksen viimeisellä sivulla olevasta kartasta. Siis aikakauden aikana häädettiin kotiseudultaan viisi miljoonaa muslimia ja vajaat kaksi miljoonaa kristittyä. Me kuulemme vain jälkimmäisistä.

Armenialaisten kansanmurhasta kiehuvat ennen kaikkea ulkoarmenialaiset. Armenian armenialaisille Turkki on läheisin länsimaa ja siellä käydään vierastyöläisinä. Kirjoitin joitain havaintoja viime kesän matkaltani Armeniaan täällä. Ulkoarmenialaiset ovat tehneet kansanmurhan narratiivistä osan marttyyri-identiteettiä, josta näyttää nykyisin olevan käsittämättömän vaikeaa irrota.

Olennaista ei ole kuitenkaan pohtia sitä, kenen ja miten pitäisi pyytää anteeksi sadan vuoden takaisia tapahtumia, vaan kysyä, miksi ylipäätään sadan vuoden takainen tapahtuma olisi este nykyisen Turkin jäsenyydelle EU:ssa. Kukaan silloisesta kansanmurhasta vastuussa ollut henkilö - ei käskyjen antaja eikä niiden toteuttaja - ole nykyisin elossa eikä nykyisiltä turkkilaisilta voida vaatia vastuuta siitä, mitä heidän esi-isänsä ovat ehkä tehneet. Ei ainakaan, jos muilta valtioilta ei vaadita vastuun ottamista paljon myöhemmistä kansanmurhista ja vainoista, joihin vastuulliset henkilöt ovat edelleen vallassa.

Vastenmielisintä asiassa on se, että armenialaiset ovat itse tehneet 1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla naapureilleen sitä samaa, mistä syyttävät turkkilaisia. Armenia miehittää yhä tänä päivänä Karabahin aluetta, 20 prosenttia Azerbaidžanin pinta-alasta ja satojatuhansia azereja joutui pakenemaan kodeistaan armenialaisjoukkojen toimeenpaneman miehityksen ja etnisen puhdistuksen vuoksi. Kuinka armenialaisten puolustajilla on otsaa tänä päivänä hyökätä nykyturkkilaisten kimppuun sadan vuoden takaisista tapahtumista ja samaan aikaan vaieta täydellisesti yhä käynnissä olevasta vääryydestä?

On myös mielenkiintoista, että sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat yhtäkkiä este Turkin EU-jäsenyydelle, mutta 1990-luvun tapahtumat eivät ole este Serbian, Makedonian tai Kroatian jäsenyydelle. Kukaan ei kiistä Saksan EU-jäsenyyttä 1940-luvun tapahtumien vuoksi, Espanjan jäsenyyttä Francon aikaisten asioiden vuoksi, tai Ranskan jäsenyyttä hugenottien ja kataarien tuhoamisen tai Algerian sodan vuoksi. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea eurooppalaiset siirtomaavallat tekivät vielä 1900-luvun alkupuoliskolla siirtomaissaan.

Mainittakoon vielä, että Turkissa maan historiaa ja sen kipukohtiakin on käsitelty varsin avoimesti ja laajasti. Samaa ei voi sanoa kaikista Euroopan maista, varsinkaan itäeurooppalaisista.

Kurdien myytti

Turkkia arvostellaan usein ja myös aiheellisesti suurimman etnisen vähemmistönsä, kurdien, kohtelusta. Kun Osmanivaltakunnan maita aikoinaan 1900-luvun alussa jaettiin, kurdit jäivät jaossa osattomiksi. Heidän maansa pilkottiin Turkin, Iranin, Irakin ja Syyrian kesken eikä mikään näistä maista halunnut antaa kurdeille autonomiaa tai erillisoikeuksia. Kaikki neljä maata ovat eri aikoina pyrkineet kurdien assimiloimiseen, mutta kurdit ovat tehokkaasti tätä vastustaneet.

Kylmän sodan aikana kurdikysymys politisoitui, kun Neuvostoliitto ryhtyi kouluttamaan ja tukemaan stalinistista PKK:ta epävakauttaakseen Turkkia. Niin ikään Turkki, Iran, Irak ja Syyria tukivat toistensa alueilla toimineita kurdiliikkeitä salaisessa sodassa. Kurdeilta itseltään puuttui kansallinen yhtenäisyys ja he taistelivat milloin kenenkin tukemina toisiaan vastaan.

Koska äärivasemmistolaiset kurdijärjestöt etabloivat itsensä kylmän sodan aikana Länsi-Eurooppaan, hankkivat osuutensa järjestäytyneen rikollisuuden verkostoista sekä hyödylliset idioottinsa länsieurooppalaisesta älymystöstä, Euroopassa alettiin kuvitella, että PKK edustaa kurdeja ja että se on jonkinlainen ihmisoikeusjärjestö. Todellisuudessa PKK oli ja on yhä äärivasemmistolainen taistelujärjestö, joka ei suvaitse toisinajattelua omassa piirissään ja jonka tuhansista uhreista useimmat ovat kurdeja.

Samaan aikaan kun Kaakkois-Turkin taloudellinen tilanne parani 1990-luvun mittaan, parani merkittävästi myös kurdien asema. Ei olekaan yllättävää, että samaan aikaan nähtiin PKK:n ja sen bulvaanien kannatuksen heikkeneminen Turkin kurdien keskuudessa - puhumattakaan Irakin ja Syyrian kurdeista, näissä maissa kun PKK:n kilpailija KDP sai Irakin sodan myötä vahvemman aseman.

Useilla matkoillani Turkin Kurdistanissa 2000-luvulla olen huomannut kurdikielen ja kurdien kansallisen identiteetin aseman huomattavan parantumisen. Kurdeilla on nyt omat kanavat ja opetuskin sallitaan, kurdikielistä kirjallisuutta löytyy turkkilaisista kirjakaupoista ja lehtiä lehtikioskeilta. Kurdipuolueiden toimistot ovat avoimesti esillä kurdienemmistöisissä kaupungeissa. Lukija voi tutustua lyhyihin huomioihini Kurdistanista ja Itä-Anatoliasta tämän blogin kesäkuun 2008 alta.

Kristittyjen myytti

Turkkia vastaan kampanjoivat aktivistit väittävät usein, että kristityt ovat Turkissa jatkuvasti "mittavan vainon kohteena". Tähän on pakko todeta, että nämä vainot tapahtuivat pääosin jo 1800-luvulla, jolloin Turkin käydessä sotia Venäjää ja muita alueilleen tunkeutuvia vihollisia vastaan, Anatolian paikalliset kristityt väestöt joutuivat maksamaan tästä imperiaalisesta politiikasta karun hinnan: armenialaisten lisäksi myös suurin osa Turkin assyrialaisista ja Pontoksen kreikkalaisista pakeni Lähi-itään ja Eurooppaan.

Kreikka ja Turkki päätyivät rauhansopimuksessaan väestöjen vaihtamiseen, mikä pääsääntöisesti tapahtui ilman, että väestöiltä itseltään kysyttiin. Jako tapahtui uskonnon perusteella. Niinpä sadattuhannet tai jopa miljoonat muslimit joutuivat lähtemään Balkanilta, joka oli ollut heidän kotiseutuaan satojen vuosien ajan, ja vastaavasti sadattuhannet tai pari miljoonaa kristittyä joutuivat lähtemään niin ikään vuosisataisilta kotikonnuiltaan Anatoliasta. Tragikoomisinta tässä oli se, että väestönvaihdon myötä Kreikkaan päätyi turkinkielisiä kristittyjä, ja vastaavasti Turkkiin bulgaareja, valakkeja ja kreikankielisiä muslimeja.

Kreikka asutti näitä evakkoja pohjoisosiinsa, jotka oli tyhjennetty turkkilaisista ja bulgaareista käydyissä sodissa. Kävin itse 1990-luvulla Rodopivuoriston kylissä, joiden väestö puhui äidinkielenään bulgaaria, pomakkia tai turkkia. Emäntänämme toiminut tyttö, joka oli kova makedoniankreikkalainen nationalisti, oli vihainen, kun hänen isoäitinsä kehtasi puhua vieraiden kuullen turkkia; tiuski isoäidille, joka puhkesi tästä kyyneliin, koska oli niin vanha, että pakko-opittu kreikka tahtoi unohtua. Muuan toinen väestönvaihdot kokenut ystäväni on armenialainen, joka syntyi Libanonin passilla Jordaniassa, kasvoi ja eli suurimman osan ikäänsä Kreikassa ja muutti sitten Britanniaan. Hän puhui veljensä kanssa kreikkaa, äitinsä kanssa armeniaa, isoäitinsä kanssa turkkia ja meidän muiden kanssa pääosin englantia, vaikka osasikin myös arabiaa, venäjää, saksaa, persiaa ja ranskaa.

1800-luvun ja 1900-luvun alun traagisten tapahtumien pitkin poikin aluetta heittelemien perheiden jälkeläisistä osa on luonut kansanmurhista ja menneisyyden kauhuista osan nykyistä kansallista identiteettiään. Ehkä se auttaa pitämään armenialaista ja assyrialaista diasporaa koossa, kun perhe on hajallaan pitkin Lähi-itää, Eurooppaa, Amerikkaa ja Australiaa. Tätä ymmärrettävää historiallista nostalgiaa ei kuitenkaan pidä sotkea nykypäivän politiikan valintoihin. Suomalaisillakin on oltava oikeus muistella miehitettyä Karjalaa ja niitä isovanhempiamme, jotka tulivat Laatokan rannoilta tai Viipurista. Sen ei kuitenkaan pidä antaa sumentaa aivoja nykypäivän valinnoilta. Lähikahvilan venäläinen omistaja ei ole vastuussa Stalinin teoista eikä Karjalan kysymys saa minua vaatimaan hänen karkottamistaan.

Turkki ei muuten ole todellakaan ollut vain pakolaisten lähtömaa, vaan se on ottanut vastaan ja tarjonnut uuden elämän miljoonille vainoja paenneille ihmisille - turkkilaisille ja monille muille. Espanjan inkvisitiota paenneet juutalaiset ladinon puhujat asettuivat Istanbuliin. Alkaen krimintataareista ja tšerkesseistä, Turkki oli se maa, johon Venäjän imperiumin toimeenpanemia kansanmurhia pakenevat ihmiset tulivat. Turkki otti niin ikään vastaan miljoonia pakolaisia Balkanin sodista.

Monet kurdit pakenivat Saddamin Irakista ja islamistisesta Iranista Turkkiin. Yhä tänä päivänä Turkkiin tulee paljon pakolaisia: kurdeja, afgaaneja, tšetšeenejä ja persialaisia. Myös kristityille maanpakolaisille Turkki tarjosi aikoinaan suojan; Venäjän ja Itävalta-Unkarin hallintoja paenneille liberaaleille. Istanbulissa vaikuttivat eurooppalaisista vapaustaistelijoista mm. puolalainen Adam Mickiewicz ja unkarilainen Lajos Kossuth, puhumattakaan bolševikkeja vastustaneista venäläisistä maanpakolaisista 1900-luvun alkupuolella.

Venäjän myytti

Turkkia vertaillaan usein Venäjään. Molemmat ovat entisiä keisarikuntia ja Euroopan itälaidan suurvaltoja, joiden alueella jossain Euroopan itäraja kulkee - kukaan ei vain oikein osaa sitä rajaa aivan tarkalleen sijoittaa. Molemmilla on kiistaton sijansa Euroopan historiassa ja kulttuurissa. Molempia on pelätty, kauhisteltu ja ajoittain ihailtukin. Välimeren ja Mustanmeren välissä seisova Istanbul ja Itämeren pohjukan Pietari ovat hurmanneet kauppiaita ja intellektuelleja. Molemmat kaupungit ovat olleet valtakuntiensa ikkunoita länteen ja päinvastoin länsieurooppalaisten ikkunoita mystiseen itään.

Ei kuitenkaan ole totta väittää, että jos Turkki hyväksyttäisiin EU:hun niin silloin Venäjäkin pitäisi. Miksi pitäisi? EU on ennen kaikkea eurooppalainen demokraattisten markkinatalouksien unioni. Turkki on demokratia ja avoin markkinatalous - Venäjä ei ole kumpaakaan, vaikka sekin on toki kehittynyt paljon verrattuna Neuvostoliiton aikoihin. Koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan Turkki on ollut moderni eurooppalaiseen malliin järjestetty valtio, jossa on ollut toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä ja markkinatalous. Venäjä taas on ollut suljettu totalitäärinen diktatuuri, joka vapautui hetkeksi talouskaaokseen 1990-luvulla, mutta palasi sitten takaisin autoritääriseen ja militaristiseen imperialismiin.

Turkki on halukas sopeutumaan EU:n muiden jäsenmaiden kanssa samanlaisiin pelisääntöihin, ja on itse asiassa sopeutunut jo nykyisin, vaikkei jäsenyys olekaan toteutunut. Venäjä ei missään tapauksessa ole halukas hyväksymään samanarvoista asemaa muihin Euroopan valtioihin nähden. Venäjä haluaa olla suvereeni suurvalta, joka tekee mitä lystää. Venäjä ei ylipäätään edes halua EU:n jäseneksi, joten tässäkin mielessä asialla spekulointi on parasta jättää aikaan, jolloin Venäjä toden teolla muuttaa luonnettaan (ja suhtautumistaan pienempiin naapurimaihinsa).

Turkin ja Venäjän vertailussa on erityisen tärkeää se, minkäluonteinen valtioliitto EU on. EU on eurooppalainen rauhanliike, joka tähtää kansalaisten ja kaupan vapauteen alueellaan. On aivan selvää, että ainoastaan demokraattiset markkinatalousmaat voivat olla tällaisen unionin jäseniä. Sen sijaan uskonnolla ei ole väliä, koska EU:n poliittiseen kulttuuriin kuuluu Turkin tavoin sekularismi - valtiovallan ja uskonnon pitäminen sopivasti erillään toisistaan, vaikka uskonnoista kumpuavat arvot saavat toki näkyä ihmisten normaalissa elämässä ja moraalissa. Sekularismi ei tarkoita ateismia eikä militanttia uskonnon vähättelyä - se tarkoittaa neutraalia suhtautumista uskontoon; politiikkaa ei tule sotkea uskonasioihin.

Näissä suhteissa on paljon vaikeampi kuvitella Serbian kykyä sopeutua EU-jäsenyyteen kuin Turkin kykyä. Uskon tosin, että Serbiakin suhteellisen pienenä maana pääsee vielä eroon historiansa pimeistä varjoista ja liittyy eurooppalaiseen perheeseen.

Kyproksen myytti

Viimeisenä kohtana käsittelen EU:n ja Turkin konkreettista kipupistettä, Kyprosta. Tämä on se todennäköisin kysymys, jossa EU:n enemmistön ja Turkin näkökannat voisivat jyrkästi poiketa toisistaan.

Kun Kreikan sotilasjuntta ja sen kyproslaiset agentit masinoivat aikanaan vallankaappauksen Kyproksella vuonna 1974 ja aloittivat etniset puhdistukset turkkilaisväestöä vastaan, Turkki teki sen, mihin sillä oli sekä moraalinen että kansainvälis-oikeudellinen oikeus: sotilaallisen väliintulon. Asiasta päätti Turkkia tuolloin hallinnut pääministeri Bülent Ecevitin hallitus. Ecevit johti sosiaalidemokraattista puoluetta.

Moraalinen oikeus Turkilla oli siksi, että Kyproksen konfliktin aloittivat kreikkalaiset ja kysymyksessä oli Turkin väliintulon aikaan humanitäärinen kriisi. Turkilla oli asialleen myös kansainvälisen oikeuden mandaatti, sillä Turkki, Kreikka ja Britannia olivat kaikki mandatoituja Kyproksen suojeluvalloiksi, joilla oli oikeus puuttua Kyproksen tilanteeseen, jos toinen sopimusosapuoli - tässä tapauksessa Kreikan juntta kyproslaisine agentteineen - rikkoi sopimusta.

Turkin sotilasväliintulon ansiosta kyproksenturkkilaiset pelastuivat kansanmurhalta, sotilasjuntan seikkailijat häädettiin maasta ja Kreikan sotilasjuntta kaatui. Kypros jaettiin kahtia kreikkalaiseen etelään ja turkkilaiseen pohjoiseen, mutta Turkki jäi ainoaksi maaksi, joka oli tunnustanut Pohjois-Kyproksen. Kuitenkin sekä Etelä- että Pohjois-Kypros demokratisoituivat eikä sotaan enää päädytty.

Vuonna 2004 Turkin hallitus oli valmis hyväksymään miehityksestä luopumisen ja Kyproksen saaren yhdistämisen yhteen valtioon. Sekä Turkki että Pohjois-Kypros olivat valmiit pitkin hampain hyväksymään ns. Annanin suunnitelman. Sen sijaan Ranskan ja Venäjän agitoimana kommunistijohdossa ollut Etelä-Kypros torjui suunnitelman. Kyproksenkreikkalaisia kehotettiin torjumaan suunnitelma, jotta Turkki ei pääsisi EU:hun. Samalla Kreikka ilmoitti blokkaavansa kaikkien kahdeksan Itä-Euroopan maan ja Maltan EU-jäsenyyden mikäli Etelä-Kyprosta ei hyväksyttäisi EU:n jäseneksi.

EU hyväksyi Kyproksen jäsenekseen, vaikka se oli torjunut saaren yhdistämisen rauhanomaisella ratkaisulla ja siten luonut EU:n sisään pysyvän pattitilanteen, jossa Turkkikaan ei tietenkään voinut yksipuolisesti vetäytyä Pohjois-Kyprokselta. EU-jäsenyyden saaneena Etelä-Kyproksella ei ole enää mitään insentiiviä ratkaista Kyproksen pattitilannetta. Vastaavasti EU:n ulkopuolelle jätettynä Turkilla ei ole mitään insentiiviä hylätä kyproksenturkkilaisia.

Kyproksen jäsenyys oli EU:lta ilmeinen virhe; jäsenyys olisi pitänyt asettaa palkinnoksi oikeasta äänestystuloksesta Annanin suunnitelmaan, mutta nyt Kyprosta käytettiinkin aseena Turkin pitämiseksi EU:sta ulkona. Tämä tarkoittaa de facto Pohjois-Kyproksen pysymistä itsenäisenä ja konfliktin pysymistä ratkaisemattomana. Toivottavasti eurooppalaiset eivät toista virhettään Balkanilla, vaan asettavat Kosovon tunnustamisen ehdoksi, että Serbian kanssa neuvotellaan jäsenyydestä.

* * *

PS. Uutisten mukaan Libyan oppositio on vapauttanut tänään myös Zawiyan kaupungin ja suuri osa maailmastakin näyttää vihdoin kääntäneen selkänsä Qaddafille. Radio kertoi juuri, että Venäjälle on tullut miljardien tappiot asekaupan menetyksistä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, joilla alueilla Venäjä on tietysti ollut vuosikymmenet diktaattorien tärkein aseistaja. Toisaalta uudet demokratiat tulevat olemaan hauraita vuosikausia ja aseille löytyy varmasti vastedeskin ostajia.

Hullu mies liekehtivässä norsunluutornissa

2011-02-23T22:59:00.003+02:00

Jos Salman Rushdiea on uskominen niin alkuperäinen norsunluutorni oli Intian Mogulivaltakunnan keisari Akbarin rakennuttama. Sittemmin sillä on viitattu ympäröivästä todellisuudestaan vieraantuneisiin hallitsijoihin ja myöhemmin akateemikkoihin. Tällä hetkellä Libyan torni on liekeissä ja tornin huipulla riehuu vaarallinen sekopää.

Itseään "Libyan suuren kansanjumhuriyyan veljelliseksi everstiksi" tituleeraava Muammar al-Qaddafi lienee nykyajan absurdeimpia diktaattoreita, jonka todellisuudesta vieraantuneille houreille ovat vetäneet vertoja ainoastaan Pohjois-Korean johtajien omintakeinen tyyli ja Turkmenistanin jo menehtynyt Türkmenbashi.

Jos Qaddafi todella joskus uskoi olevansa kansalaistensa veli, hän on silloin ensisijaisesti veljesmurhaaja. Kuluneen viikon tapahtumien valossa erään arabiystäväni naamakirjassa jo monta päivää sitten esittämä raivostunut kommentti on enemmän kuin ymmärrettävä: "Tämän sekopään kohdalla ei saa enää riittää Ben Alin ja Mubarakin kohtalo. Libyan kansa ei saa tyytyä vähempään kuin että Qaddafi hirtetään lyhtypylvääseen." Itse asiassa arabiystäväni ovat viime päivinä reagoineet Libyan uutiskuviin paljon voimakkaammillakin sanoilla, mutta se kaikki ei ole painokelpoista.

Libyasta viime päivinä itärajan yli Egyptiin salakuljetetut amatöörivideot ovat järkyttävää katsottavaa: kaduilla lojuu satoja ruumiita, varuskunnissa on teloitettu kymmeniä sotilaita, jotka kieltäytyivät ampumasta omaa kansaansa. Qaddafi kutsui eilisessä puheessaan "veljiään" rotiksi, jotka on hävitettävä maan päältä kuin tuholaiset. Näyttää kuitenkin siltä, että yhä useammat rotat ovat jättäneet hourailevan hullun uppoavan laivan ja Qaddafi tulee itse olemaan se, joka hävitetään. En usko, että Libyan kansalta heruu kovin paljon armoa Qaddafille, jos hän jää elävänä kiinni.

Libyan valtiontelevision lähetykset tapasivat alkaa maapallosta, joka pyöri mahtipontisen musiikin tahdissa ja pysähtyi sitten Libyan kohdalle. Libyasta kohosi Qaddafin tajunnanvirrasta koottu Vihreä kirja taivaalle, avautui, ja sieltä levisi sitten vihreä valo kaikkialle maailmaan. Nuorena opiskelijana luin kerran pitkällä automatkalla Ruotsin halki tuota Vihreää kirjaa, ja muistan sieltä luvun nimeltä "Naisesta", joka alkoi näillä sanoilla: "On epäämätön tosiasia, että sekä mies että nainen ovat ihmisiä." Sellaista viisautta ja edistyksellisyyttä "veljellisen everstin" ajattelu sisälsi.

Arabiliiton huippukokouksessa Damaskoksessa Qaddafi nojaili ensin tuskaisen näköisenä päätään kämmeneensä ja solvasi sitten henkilökohtaisin loukkauksin muiden arabimaiden johtajia, julistaen nämä kaikki hyödyttömiksi, koska eivät olleet vapauttaneet Palestiinaa. Qaddafi itse ilmeisesti oli vapauttanut. Sama omintakeinen tyyli hatusta vedettyine tajunnanvirtoineen ja omituisuuksineen toistui Afrikan unionin huippukokouksessa Addis Abebassa, jossa Qaddafia seurasi epämääräinen jengi mustasta Afrikasta koottuja heimokuninkaita ja "suuren kansanjumhuriyyan veljellinen eversti" julisti itsensä Afrikan kuningasten kuninkaaksi. Koottuaan ajatuksiaan tuskaisen näköisenä hän myös kertoi funtsanneensa asioita ja tulleensa siihen tulokseen, että demokratia, oppositio ja sananvapaus olivat turhia asioita.

Qaddafin viime päivien esiintymiset eivät ole jättäneet kenellekään niitä seuranneelle rivikansalaiselle arabimaissa epäselväksi, että Libyan diktaattori on kauan sitten kadottanut järjen valon samoin kuin todellisuudentajunkin. Ainoat, joille tämä ei näytä valjenneen, ovat täysin pihalla arabimaiden tapahtumista olevat Euroopan johtajat, jotka ovat ilmaisseet huolensa öljylähteistä ja pakolaisuudesta samaan aikaan kun Qaddafin palkkasotilaat ovat lahdanneet libyalaisia kaduille ja ilmavoimat heitä pommittaneet.

Yhdysvaltain kunniaksi on todettava, että siellä on Egyptin tapahtumien jälkeen sentään herätty miettimään todellisuutta alueella. Euroopan pääkaupungeissa herätystä ei ilmeisesti ole koettu. Kuluneen viikon arabimielipiteet eivät ainakaan sosiaalisessa mediassa ole Eurooppaa mairitelleet: tekopyhyys, kaksinaismoralismi, diktaattorien liehittely ja täydellinen todellisuudentajun puute ovat määreitä, joita EU on saanut osakseen.

Ja onpa Qaddafilla toki ollut myös uskolliset ystävänsä maailmalla. Syyrian turvallisuusjoukot murskasivat voimatoimin syyrialaisten raivostuneiden kansalaisten mielenosoituksen Libyan suurlähetystön edestä. Nicaraguan diktaattori Ortega ylisti Qaddafia järjestyksen ja vakauden tuojaksi. Niin ikään Qaddafia ovat ihannoineet Venezuelan Chávez ja Italian Berlusconi.

Libyan tapahtumat etenivät hyvin nopeasti sen jälkeen, kun hallitus oli tukahduttanut voimatoimin mielenosoitukset Tripolissa ja ne siirtyivätkin itäiseen Benghaziin. Siellä oppositio ryhtyi selvästi hyvin valmisteltuun ja aseistettuun operaatioon, jolla se hyvin nopeasti valtasi sekä Qaddafin hallintopalatsit että kasarmit, joista saatiin lisää aseita. Näytti selvältä, että armeija tai ainakin merkittävä osa sitä oli alusta asti mukana operaatiossa. Benghazi oli parissa päivässä opposition käsissä.

Seuraavaksi mielenosoittajat valtasivat suurimman osan Kyrenaikaa ja etenivät nopeasti myös Tripolin esikaupungeissa ja eräissä Tripolitanian kaupungeissa. Qaddafi ja hänen LSE:stä valmistunut "uudistusmielinen" poikansa vannoivat vuodattavansa verta ja niin tapahtuikin. Mutta mitä enemmän Qaddafi vaati väkivaltaa, sitä enemmän armeijan ja poliisin yksiköitä loikkasi opposition puolelle. Mielenosoittajia pommittamaan määrätyt hävittäjät loikkasivat Maltalle ja Libyan omat YK-lähettiläät kääntyivät hallitustaan vastaan, vaatien länsimailta vastatoimia.

Oppositiovoimat, joiden kova ydin koostuu ilmeisesti sotilaista ja itäisistä heimoista, ovat ottaneet käyttöön vanhan kuningasaikaisen lipun ja avanneet rajat Egyptiin. Rajan kautta toimittajia on päässyt sisään Libyaan ja vastaavasti libyalaisia tietoineen ja videoineen Egyptiin. Jopa Libyan sisäministerin on kerrottu eronneen ja määränneen joukot puolustamaan kansaa Qaddafia ja hänen sahelilaisia ja venäläisiä palkkasotilaitaan vastaan.

Qaddafin kerrotaan puolestaan määränneen sabotaasi-iskuja, joilla räjäytettäisiin öljyputket rangaistukseksi länsimaille, joita Qaddafi vainoharhaisessa mielikuvituksessaan syyttää vallankumouksen masinoinnista, vaikka länsimaiset öljy-yhtiöt ovat päinvastoin olleet Qaddafin tukena siitä lähtien, kun tämä sai Britannian kanssa aikaan diilin Lockerbien terrori-iskusta ja luopui pitkän kantaman ohjuksista.

Libanonilaisia kiinnostanee huhu, jonka mukaan libyalaiset loikkarit ovat tunnustaneet Libyan murhanneen (odotetusti) libanonilaisen shiiapuolue Amalin perustajan Musa Sadrin. Tosin kilpaileva huhu on väittänyt Sadrin olevan yhä elossa, vankina salaisessa vankilassa jossain Libyan aavikko-osissa. Epäilen, että vallankumouksen myötä Libyan kaapeista löytyy vielä kasapäin luurankoja, jotka tulevat valaisemaan kylmän sodan ja terrorismin historiaa, elleivät ne katoa ja tuhoudu yhtä salaperäisesti kuin Saddamin joukkotuhoaseet.

Libyan lisäksi vallankumous on edennyt Bahrainissa, jossa hallitus muutamin kuolonuhrein valtasi ensin Helmiaukion mielenosoittajilta, mutta nämä valtasivat sen sitten takaisin. Mielenosoitusten kerrotaan Bahrainissa kiihtyneen ja hallitus on myöntynyt puolestaan vapauttamaan suuren määrän poliittisia vankeja, ilmeisesti enimmäkseen shiioja. Sunnihallituksia huolettaa, onko Bahrainin opposition taustalla iranilainen käsi. Herää kuitenkin kysymys, eikö näiden hallitusten kannattaisi silloin mieluummin saada Bahrainin arabishiioja omalle puolelleen ja lakata sysäämästä näitä Hizbullahin ja pasdaranin kynsiin.

Libanonissa Hizbullah on järjestänyt paraatin, jossa on hyllattu Kairosta vankilasta paennutta Hizbullah-solun johtajaa. Hizbullah ei alun alkaenkaan vaivautunut edes kiistämään, että se organisoi Egyptissä salahankkeita Egyptin hallitusta vastaan.

Iranissa opposition väkivaltainen kukistaminen on jatkunut samoin kuin opposition joukkopidätykset. Siitä huolimatta opiskelijat palaavat kaduille joka päivä. Iranilaisten aktivistien toimittamat tiedot kertovat väkivaltaisista kahakoista ja mielenosoitusten murskaamisesta lukuisissa Iranin suurimmista kaupungeista.

Samoin Jemenissä ovat turvallisuuspalvelun masinoimat thugit avanneet tulen opiskelijoita vastaan ja Algeriassa hallitus on käyttänyt väkivaltaa opposition kukistamiseksi. Kun Tunisia on vapautumassa, Algeria on ajautumassa syvemmälle diktatuuriin ja kaaokseen.

Toisin on Marokossa, jossa uudistusmielisen kuninkaan hallinto on ottanut alusta asti aivan eri linjan kuin diktatuurimaat. Marokko on sallinut mielenosoitukset ja turvallisuusjoukot ovat valvoneet niiden sujumista väkivallattomasti. Sekä islamistiset että kommunistiset oppositiopuolueet ovat pysyneet protesteissaan varsin maltillisissa vaatimuksissa. Marokko osoittaa, kuinka ajoissa aloitetuilla uudistuksilla ja pehmeämmällä otteella voidaan pahin välttää. Toivottavasti. (Pohjoismarokkolaisessa Huseiman kaupungissa näyttää olleen väkivaltaa.)

Marokon, Jordanian ja Syyrian mielenosoituksissa väkimäärät ovat viikon aikana liikkuneet tuhansissa - eivät siis sadoissa tuhansissa, kuten Egyptissä, Tunisiassa, Libyassa ja ilmeisesti Iranissa. Omanissa mielenosoittajia on ollut vain satoja. Kaikkialla arabimaissa ja Iranissa siis kuohuu, mutta olosuhteet ovat silti varsin erilaisia maasta toiseen.

Tämän vuoden 2011 arabikevään tapahtumat eivät siis ole liian paljon yleistettävissä, mutta se ei tarkoita, etteikö kaikkialla ratsasteta saman vapautta vaativan aallon harjalla. Arabit haluavat vapautta, demokratiaa ja parempia mahdollisuuksia. Saavuttaako tämän mielenkiintoisesti alkaneen vuoden arabikevät tavoitteensa, on toinen asia. Sekä Tunisiassa että Egyptissä vanhat hallinnot yrittävät yhä takertua valtaan ja pitää kiinni voimaministeriöiden hallinnasta.

Faarao kukistui ja Iran kuohuu

2011-02-15T22:53:00.003+02:00

Melkein heti sen jälkeen, kun perjantaina 11.2.2011 lähetin kahvilasta edellisen postini, Egyptin sotilasneuvosto ilmoitti, että Mubarak on eronnut. Faarao on siis kukistunut. Hänen on kerrottu olevan jonkinlaisessa kotiarestissa Sharm ash-Sheikhissä, joten ei ole varmaa, että Mubarak pääsisi valtion kassan kanssa viettämään eläkepäiviä ja pelaamaan Ben Alin kanssa tawilaa Jeddassa. Mubarakin kerrotaan viettäneen viimeisen viikkonsa siirtelemällä perheen kahmimaa omaisuutta ulkomaille, mutta nyt hänen kukistuttuaan useissa länsimaissa uskalletaan ryhtyä hänen tiliensä jäädytykseen.

Heti kun egyptiläiset tointuvat juhlinnastaan, heitä kiinnostanee varmaankin Mubarakin kohtaloa enemmän, muuttuuko mikään Egyptissä. Sotilasneuvoston johtaja ja siis maan tämän hetken valtionpäämies on marsalkka Muhammad Tantawi. Mubarakin tiedustelupäällikkö Omar Suleiman joutui ilmeisesti syrjään jo torstaina, vaikka tuskin hänkään peukaloitaan pyörittelee, jos on vapaalla jalalla. Sotilasneuvoston kokouksessa häntä ei näkynyt. Epärehellisissä vaaleissa muodostettu parlamentti on hajotettu ja perustuslakimuutos kumottu. Sotilaskomitean johdolla on muodostettu perustuslakikomitea, joka aikoo muotoilla uuden perustuslain ja vaalilain. Siinä kerrotaan istuvan juristien lisäksi myös yksi Muslimiveljeskunnan edustaja.

Islamistisen Muslimiveljeskunnan lisäksi Egyptin oppositioon kuuluu useita sekulaareja puolueita: Muhammad al-Baradein Kansallinen muutosliike, Ayman Nurin Ghad-puolue (Huomen), George Ishaqin johtama Kifaya! (Jo riittää!), Mahmud Abazan johtama liberaali Wafd-puolue ja Rifaat Saidin johtama vasemmistolainen Tagammu-puolue.

Carnegie-säätiön tutkija Marina Ottaway on ilmaissut huolensa siitä, että vaikka Ben Ali ja Mubarak on kukistettu, vanhat valtarakenteet pyrkivät pysymään vallassa sekä Tunisiassa että Egyptissä. Uskon, että tästä huolimatta paljon on muuttunut, sillä takin kääntäneet eliitit joutuvat tekemään myönnytyksiä mielenosoittajille ja osoittamaan, että ainakin jotain muuttuu. Uudet vaalit on järjestettävä molemmissa maissa ja ne kannattaisi järjestää pian, jottei vallankumouksen myönteinen energia mene hukkaan ja demokratia diskreditoidu. Vaalien väärentäminen johtaisi ilman muuta raivoisiin reaktioihin ja siitä hyötyisivät vain ääriliikkeet.

Moni asia on jo muuttunut ja psykologinen vaikutus on ollut valtava. Kirjoitin tästä jo edellisessä postissa ja kirjoitan edelleen: arabimaiden keskiluokka ja nuoriso ovat kouriintuntuvasti huomanneet, että heidän toiminnallaan on väliä, ja että järkähtämättöminä nähdyt hallitsijatkin voivat murtua.

Suurmielenosoitukset ovat viikonloppuna ja tänään jatkuneet Jemenissä ja Algeriassa; Algeriassa on ollut rajuja yhteenottoja mielenosoittajien ja poliisin välillä. Syyriassa ja Libyassa autoritääriset hallinnot ovat pitäneet salaiset poliisinsa jatkuvassa hälytystilassa, kansalle on yritetty järjestää muuta tekemistä, mistä osoituksena Qaddafi kutsui väkeä mielenosoituksiin Israelia vastaan.

Jopa pienessä Bahrainissa on puhjennut suuria mielenosoituksia, vaikka Bahrainin hallitus antoi jokaiselle bahrainilaisperheelle lahjaksi osinkoja 1000 dinaaria (2700 dollaria), joka on iso raha varsinkin maan köyhemmälle väelle, shiialaiselle enemmistölle. Hallitsijasuku on sunnalainen.

Suurin tapaus on kuitenkin arabimaiden ulkopuolelta: se hämmästyttävä uhkarohkeus, jolla iranilaiset ovat päättäneet toistaa vuonna 2009 murskatun vihreän vallankumouksen tapahtumat. Eilen illalla miljoonia iranilaisia oli kaduilla Teheranissa, Isfahanissa, Shirazissa, Mashhadissa ja lukuisissa muissa kaupungeissa. Iranin hallinnon turvallisuuskoneisto iski väkivalloin takaisin: molemmat oppositiojohtajat, Musavi ja Karubi, on pidätetty kotiarestiin ja tuhansia nuoria on pidätetty mielenosoituksista. Mielenosoittajia on ammuttu kyynelkaasulla ja piesty.

Iranin nuorison parhaimmisto menee silti kaduille tänäänkin, profeetan syntymäpäivänä. He tietävät, että monia heistä tullaan tappamaan, ja vielä useammat päätyvät vankiloihin, piestäviksi, luita murskaksi ja kidutetuiksi. Hyvän kuvan vihreän vallankumouksen jälkeisistä tapahtumista Iranissa saa sarjakuvasta Zahran paratiisi.

Koska Iran on tehokkaasti katkonut tietoyhteydet ja kansainväliset televisiokanavat eivät pysty toimimaan maassa, ollaan iranilaisten maasta salaa lähettämien amatöörivideoiden varassa. Tunnelmaan pääsee ensin katsomalla tämän solidaarisuuskappaleen, jonka taustana on kuvaa vihreän vallankumouksen ajalta. Eilisillan kuvaa on ainakin tässä, jossa huudetaan "vapautta" (azadi), ja tässä, missä huudetaan kuolemaa diktaattori Ahmadinejadille ja hänen suojelijalleen ajatollah Khameneille. Teheranissa on muuten ollut todella kylmä talvi, luntakin on ollut kuin Helsingissä ikään. Katsokaa tästä iranilaisen valokuvaajan blogista.

Iranilaiset ovat huomanneet, että armeija ratkaisi pelin sekä Tunisiassa että Egyptissä, ja he ovatkin yrittäneet aktiivisesti vedota armeijaan ja sisäisen turvallisuuden joukkoihin Teheranissa, jotta nämä liittyisivät vallankumoukseen tai olisivat ainakin käyttämättä aseitaan mielenosoittajiin. Ikävä kyllä pelkään pahinta. Egyptissä vallankumous oli paljon vaikeampi kuin Tunisiassa, jossa armeija puuttui peliin nopeammin opposition hyväksi. Egyptissä tapettiin ainakin 350 mielenosoittajaa ja armeija pysyi kolme viikkoa sivussa, ennen kuin teki siirtonsa. Iranissa vallankumous tulee olemaan vielä huomattavasti vaikeampi.

Iranissa opposition kukistamisesta vastaavat poliittinen turvallisuusorganisaatio pasdaran, joka omistaa myös suurimman osan Iranin bisneksestä ja vastaa mm. Hizbullahin ohjaamisesta. Lisäksi thugeina käytetään maaseudulta ja köyhälistöstä koottavia uskonnollisesti indoktrinoituja nuorisokaarteja, basidžeja. Iranin hallinto ei kaihda käyttää julmaa väkivaltaa opposition kukistamiseen. Sama koskee Syyriaa ja Libyaa. Lisäksi kaikki nämä maat pystyvät paljon Egyptiä ja Tunisiaa helpommin katkaisemaan viestiyhteydet ja eristämään maansa nuorison ulkomaisista medioista. On turha kuvitella, että al-Jazira osoittaisi näiden maiden oppositioille samaa solidaarisuutta kuin "Amerikan liittolaisten" vastustajille. Kilpailija al-Arabiyya saattaa näin tehdä, mutta sitä ei samalla lailla seurata länsimaissa, joiden median kerrannaisvaikutus on kuitenkin erittäin tärkeä.

Iranissa mielenosoittajat huutavat katoilta Allahu akbar, kuten vihreän vallankumouksen aikaan, mutta tätä ei pidä erehtyä luulemaan merkiksi islamismista. Kyse on pikemminkin Jumalan nimen haltuunotosta takaisin sitä väärin käyttävältä regiimiltä. Voidaan vain toivoa, että Iranin koulutetun nuorison kauheat uhraukset lopulta tuovat tulosta ja näemme vielä elinaikanamme Ahmadinejadin ja hänen tekopyhän suojelijansa kohtaavan sen Herransa raivon, jonka nimeä ovat vetäneet murhaamisen, kidutuksen ja sorron lokaan.

Jos ihme tapahtuu ja Iranin vallankumous nyt tai myöhemmin onnistuu, se merkitsisi välittömästi muutosta myös Syyriassa ja Libanonissa. Libanonissa Hizbullah pyrkii nyt ennen kaikkea estämään murhatutkimukset. Länsimielinen Maalis-14-liike on joutunut oppositioon ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005 seetrivallankumouksen sen laukaisijana toimineen Rafiq Haririn murhan vuosipäivä 14. helmikuuta meni Libanonissa ilman muistomielenosoitusta. Maalis-14 pystyi pitämään vain oman muistotilaisuutensa, ja senkin synkissä tunnelmissa. Arabimaista vapain on palannut takaisin pelon ilmapiiriin. Epäilemättä moni Libanonissa toivoo, että iranilaiset mielenosoittajat onnistuisivat epätoivoisessa yrityksessään.

Demokraattinen Iran olisi valtava tekijä koko alueella. Kyseessä on yksi alueen suurimmista valtioista, itä-länsi-suunnassa Turkin ja Pakistanin välissä ja pohjois-etelä-suunnassa Kaukasian, Keski-Aasian ja arabimaiden välissä. Iranin ydinohjelman ongelma poistuisi länsimaiden ja Persianlahden maiden painajaisista jos Iran olisi valtiona luotettava. Iranissa on valtava ja suhteellisen korkeasti koulutettu nuori väestö, jolla olisi suuri potentiaali taloudessa, tieteessä ja kulttuurissa, koko maailmalle.

Mutta Iranissa on myös valtavan turvallisuuskoneiston Venäjän avulla rakentanut teokraattinen hallinto, jolla ei ole pienintäkään aikomusta pienimpäänkään myönnytykseen. Ja kuin tehdäkseen viestinsä selväksi Iran uhkasi sulkea Persianlahden Hormuzinsalmen kohdalta mikäli havaitsisi ulkoisen uhan.

Lähtölaskenta alkanut?

2011-02-11T16:00:00.002+02:00

Onko Mubarakin lähtölaskenta alkanut? Eilen alkoi näyttää siltä, vaikka Mubarak itse onkin kieltäytynyt eroamasta ja uhoaa yhä jatkavansa syksyyn. Sotilaskomitean perustaminen ja kokoontuminen ilman Mubarakia ja ilman Omar Suleimania indikoi sitä, että armeija on viimein tekemässä siirtonsa vallanvaihdon puolelle. Mielenosoittajat ovat jo pitkään yrittäneet saada armeijaa asettumaan puolelleen.

Tämä ei tietenkään vielä tarkoita, että vallankumous on onnistunut. Poikkeustilan purkamista on luvattu, muttei tehty. Viimeksi ehdoksi asetettiin "tämän tilanteen" päättyminen. Arabimaissa johtajat ovat ennenkin antaneet paljon suuria lupauksia ja saaneet niillä aikaan länsimaalaisten innostusta, mutta sitten lupaukset on unohdettu ja uudistukset jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.

Hyvä esimerkki tästä on Syyria, jossa on jo kymmenen vuotta lupailtu uudistuksia, joita ei ole tullut. Nyt Syyria on kuitenkin sallinut pitkään kielletyn Facebookin käytön! Tämä tosin ei kovin paljon muuta, koska nuoriso on jo pitkään käyttänyt Facebookia erilaisten proxien kautta eikä Syyrian tiedustelupalvelu ole onnistunut kaikkien blokkaamisessa. Assad lupaili myös lisää iänikuista dialogia, kansalaisjärjestöjen asteittaista sallimista ja muita uudistuksia, jotka toivon mukaan myös toteutuvat, mutta uskon vasta kun näen.

Algeriassa hallitus on luvannut lopettaa poikkeustilalait. Jordaniassa on tehty täysi hallitusremontti ja lisäksi kuningas on lupaillut vaalilain uudistamista. Jemenissä presidentti on ilmoittanut luopuvansa vallasta seuraavissa vaaleissa.

Toisin sanoen, kaikki ne jotka ovat sanoneet, ettei nuoriso saavuta mitään riehumalla netissä ja kaduilla, ovat olleet melkoisen väärässä. Todella suuria asioita on saavutettu jo - vaikka se ei tarkoittaisikaan siirtymistä yhdessä yössä täyteen demokratiaan. Näitä asioita ei varmasti olisi saavutettu, jos arabimaiden nuoriso olisi uskonut eurooppalaisia neuvojiaan ja odotellut kiltisti hallitusten johdolla tapahtuvia "hallittuja uudistuksia", "asteittaista kehitystä" ja "rakentavaa dialogia".

Osa arabimaista aloitti uudistumisen jo vuosia sitten - esimerkiksi Jordania ja Marokko. Muutkin ovat nyt lukeneet seinällä olevan kirjoituksen ja ottaneet vaarin näkemästään. Jopa niin kovapäiset diktaattorit kuin Assad ja Qaddafi näyttävät huolestuneen omien maidensa koulutetun nuorison kyvyistä.

Kansalaisten rohkaistuminen se oli joka kaatoi myös Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden kommunistiset diktatuurit. Jok'ikinen niistä maista, jotka vapautuivat vuosina 1989-1992 kommunistisista diktatuureista, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin neuvostoaikana. Vaikka Venäjällä on palattu takaisin autoritääriseen järjestelmään, sekään ei ole lähelläkään sitä tyranniaa, joka se oli Neuvostoliiton aikana. Jopa Valko-Venäjä on vapaampi kuin silloin.

Jok'ikinen niistä maista, joissa vuosina 2003-2005 tapahtui värivallankumouksia, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin ennen vuotta 2003. Vaikka takapakkia on tullut Ukrainassa ja Libanonissa, ja vaikka Venäjä hyökkäsi asevoimin Georgiaan, siitä huolimatta mikään näistä maista ei ole taantunut sille tasolle, jolla ne olivat kun Kutšma riehui kännissä ja määräsi toimittajien päitä katkottavaksi, kun Juštšenko myrkytettiin, kun Shevardnadzen mafiamiehet ampuivat toisiaan Tbilisin kaduilla tai kun Syyria ja sen tiedustelupalvelu miehittivät Libanonia pelon ilmapiirin kera.

Vaikka Iranin vihreä vallankumous murskattiin raa'alla väkivallalla, Iranissakaan asiat eivät enää olleet toissavuoden jälkeen niin kuin ennen. Näin on myös arabimaissa. Henki on tullut ulos pullosta. Nuoriso on alkanut luottaa itseensä. Tämä itseluottamus on valtava henkinen voimavara, joka tulee muuttamaan näitä yhteiskuntia, vaikka autoritääriset johtajat kuinka änkyröisivät muutosta vastaan.

Ne, jotka sanovat, että mikään ei muutu, ovat väärässä, vaikka kaikki ei muuttuisikaan. Ne, jotka sanovat, että vallankumous syö aina lapsensa, ovat väärässä, vaikka joitakin lapsia kaatuisi poliisin luoteihin tai kidutettaisiin hengiltä iranilaisissa vankiloissa. Tunisialaiset ja egyptiläiset nuoret - mutta myös jordanialaiset, syyrialaiset, algerialaiset ja jemeniläiset - ovat osoittaneet viime viikkojen aikana, että riskejä kannattaa ottaa vaikka epätietoisuuden koura kuristaisikin samalla sydäntä, ja että asiat voivat muuttua. Nämä ihmiset ansaitsevat kaiken kunnioituksen.

Toivottavasti he ovat opettaneet jotain myös eurooppalaisille, varsinkin niille, jotka ovat luulleet, ettei mikään koskaan muutu Euroopan etelälaidalla - että autoritääriset hallitukset ovat ikuisia ja että niille pitää vain vakauden nimissä syytää rahaa ja aseita.

Arabimaailman uutisia

2011-02-06T18:06:00.012+02:00

Egyptissä voimasuhteet näyttävät olevan uudelleen kääntymässä regiimin eduksi, vaikka mielenosoitukset Vapautuksen aukiolla ja muualla jatkuvatkin ja vaikka hallitsevan puolueen johto suostui eroamaan. Tilanteen vähittäiseen kääntymiseen on vaikuttanut ennen kaikkea länsimaiden jatkettu joskin haparoiva tuki Mubarakin regiimille, mikä on lisännyt Omar Suleimanin ja kovan linjan kenraalien itseluottamusta. Lisäksi maailman mielenkiinto on alkanut hiipua - tosin lähinnä muussa maailmassa. Arabinuoriso jatkaa yhä vallankumouksen hehkuttamista internetissä.

Yhdysvallat on heilunut ja horjunut suhtautumisessaan Egyptiin ja näyttää ilmeiseltä, että Obaman hallinnon sisällä oikea ja vasen käsi kamppailevat linjasta. Erikoislähettiläs Wisner esitti yksiselitteisen tukensa Mubarakille ja hänen hallinnolleen, ja Obaman hallinto sai jälkikäteen selitellä hänen puhuneen vain yksityishenkilönä. Tällainen ei anna kovin uskottavaa kuvaa Yhdysvaltain kyvystä toimia jonkinlaisena arvojohtajana arabimaailmassa. Arabimaiden länsimieliset ovat syvästi pettyneitä, kun taas islamistit ovat saaneet vettä myllyynsä ja ensimmäistä kertaa Kairossa ja Alexandriassa on näkynyt leimallisesti amerikkalaisvastaisia iskulauseita.

Eurooppa on ollut vielä neuvottomampi kuin Yhdysvallat ja jos sillä on ylipäätään ollut enää uskottavuutta arabimaissa, nyt se viimeistään on menetetty EU:n hirttäydyttyä yhä selvemmin hallitusten vallassa pysymisen taakse arabikansaa vastaan. Euroopan pääkaupungeissa tiedetään aivan hyvin, että heidän nyt Egyptin johtoon tukemansa Omar Suleiman on Mubarakin tiedustelupäällikkönä ollut vastuussa kaikesta siitä, mistä Mubarakia syytetään. Myös Arabiliiton pääsihteeri Amr Musa on vanhan vallan mies.

Euroopan maat ovat siis osoittaneet tukensa autoritääriselle järjestelmälle, mielivaltaisille vangitsemisille, opposition kukistamiselle ja kidutukselle. Tai näin se viesti ainakin arabikaduilla luetaan, kun sanahelinä jätetään pois. Se on ollut täyslaidallinen kylmää vettä nuorten koulutettujen arabien niskaan: "Meillä on ehkä demokratia, mutta teille se ei sovi. Te ette ole tervetulleita demokratioiden joukkoon, emmekä me muutenkaan välitä siitä, mitä teille tapahtuu - vain siitä, mitä televisioruuduista näemme. Mielenosoitukset näyttävät meistä kaaokselta; se on pelottavaa emmekä halua sellaista katsella. Kunhan teidät saadaan pois televisiosta, meillä on helpompaa. Menkää kotiin ja anelkaa armoa johtajiltanne, vakauden nimessä!"

Suomessa "asiantuntijat" ovat toistaneet samanlaisia viestejä. Meillä näyttää olevan vain kahdenlaisia "asiantuntijoita": niitä, jotka kysyttäessä Egyptistä alkavat haukkua Amerikkaa, ja niitä, jotka muistuttavat islamin uhasta ja toteavat, ettei demokratia sovi arabeille, koska arabimaissa ei ole demokratiaa. (Jälkimmäiset eivät ole koskaan kuulleetkaan siitä, mitä Libanon, Jordania ja Marokko ovat saavuttaneet demokratian alalla.)

Vasta eilen näin lauantain Hesarin yliössä jonkun suomalaisen armeijan upseerin kirjoituksen. Upseeri oli opiskelemassa Mubarakin hallinnon thinktankissä Kairossa ja kertoi meille sanasta sanaan Mubarakin hallinnon - tai sen tiedustelupalvelun - virallisen linjan, minkä lisäksi hän äityi vielä ylistämään Mubarakin ja hänen läheisten kenraaliensa sotilastaustaa ja julistamaan, ettei demokratia sovi arabimaihin, koska muuten islamistit nousisivat heti valtaan.

Vastakkaisen leirin "asiantuntijoilta" on viime päivinä kuultu, että nimenomaan islamistit pitäisi päästää heti valtaan, koska he sopivat paremmin Egyptin kansalle kuin länsimieliset sekulaarit. Yhdysvaltain pitäisi suorastaan tukea Hamasia, Hizbullahia ja Muslimiveljeskuntaa. Pitäisikö myös al-Qa'idaa tukea, jos se väärentäisi itselleen vaalivoiton jossain päin maailmaa? Entä Somalian ash-Shabaabia? Eikö kuitenkin olisi parempi tukea ensi sijassa sitä, että egyptiläiset, libanonilaiset, palestiinalaiset, afgaanit ja somalit saisivat äänensä kuuluville avoimissa yhteiskunnissa, joissa vaalit olisivat rehellisiä ja vallitsisi sananvapaus? Vasta sitten voimme ylipäätään sanoa jotain siitä, mitä mieltä "kansa" missäkin päin maailmaa on.

Pahimmanlaatuista propagandaa on aina väittää, että vaihtoehtoja ei ole kuin kaksi (saati yksi). Että joko pitää vastustaa jotakuta johtajaa hinnalla millä hyvänsä tai vaihtoehtoisesti tukea häntä syytämällä rahaa. Joka kerran kun tällä tavoin linjaamme kantamme henkilöihin sitoutuen, menetämme samalla vaikutusvaltamme, sillä olemme pelanneet korttimme. Ja muskelittomien eurooppalaisten jos keiden kannattaisi lähialueellaan aina olla mieluummin kansalaisten kuin yksittäisten johtajien ystäviä.

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten ongelma arabimaissa ei tällä hetkellä ole se, että ne olisivat hyviä tai pahoja - tuota tai tätä mieltä. Ongelma on se, että ne ovat tehneet itsestään irrelevantteja. Suosittelen tästä aiheesta lukemaan CIA:n entisen terrorismintorjunnan johtajan Robert Grenierin artikkelin. Grenier tietää mistä puhuu ainakin Egyptin ja sen nykyisten de facto johtajien suhteen - hän toimi terrorismintorjunnan päällikkönä CIA:ssa presidentti Bushin aikana vuosina 2004-2006. Se, mitä Grenier kirjoittaa Yhdysvalloista, pätee kahta kauheammin Eurooppaan.

Michiganin yliopiston professori Juan Cole on kirjoittanut viime päivinä runsaasti erinomaisia analyysejä - ja välillä voimakkaita mielipiteitäkin - Egyptin tilanteesta ja siitä esitetyistä virhetulkinnoista. Esimerkiksi tämä artikkeli on erinomaisen suositeltava johdatus siihen, millaisia Egyptin kansannousun taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset toimijat ovat. Samalla Cole kritisoi viime aikoina toistuvasti esitettyä ontuvaa rinnastusta, jossa pelotellaan islamistien valtaannousulla viittaammalla Iranin islamilaiseen vallankumoukseen vuosina 1978-1979.

Toimittaja Ellen Knickmeyer on kirjoittanut erinomaisen informatiivisen artikkelin armeijojen roolista arabimaiden hiljattaisissa tapahtumissa, ja selittää sen miksi Tunisiassa armeija ratkaisi pelin mielenosoittajien hyväksi, kun taas samaa ei ole tapahtunut Egyptissä. Tässä artikkelissa olisi paljon opittavaa suomalaisillekin asiantuntijoille.

Samalla Knickmeyerin artikkeli, joskin epäsuorasti, valottaa sitä asiaa, joka on aivan ilmeinen arabeille itselleen sekä arabimaissa pitkään asuneille asiantuntijoille (joilla on muitakin ystäviä kuin hovi tai hallitseva puolue): korruptio on kaikkien autoritääristen valtioiden ratkaiseva ongelma. Se ei ole vastaavanlainen ongelma vähänkään liberaalimmille valtioille, koska mitä enemmän vapautta valtio kansalaisilleen antaa, sitä paremmin nämä voivat pärjätä omillaankin eivätkä siten ole täysin korruption ja mielivallan armoilla.

Kovin monilla länsimaalaisilla ei näytä olevan mitään muita neuvoja Egyptille ja egyptiläisille kuin toistella hysteerisesti vakautta ja ladella latteuksia siitä, miten "kaikkien osapuolten pitäisi pidättäytyä" liibalaaba ja päläpälä. Nyt kuitenkin olisi mahdollisuus kerrankin vaikuttaa Egyptissä kulissien takana, koska juuri nyt - eikä vasta jälkeenpäin - Egyptin konfliktin osapuolet etsivät kuumeisesti ymmärrystä mistä vain sitä saavat. Aivan varmasti jotkut osapuolet saavat ymmärrystä Venäjältä, Kiinasta ja Iranista. Saavatko toiset osapuolet ymmärrystä länsimaista?

Libanonilainen tutkija ja Beirutin Carnegie-instituutin johtaja Paul Salem on niitä harvoja, jotka ovat esittäneet lyhyessä, selkeässä ja erittäin pragmaattisessa muodossa, mitä Egyptin pitäisi tehdä varmistaakseen vakaus vallanvaihdoksen jälkeen. Salem esittää poliittisesti neutraalia mutta tarpeen vaatiessa perustuslaillisuutta ja vakautta varjelevaa turvallisuusneuvostoa passiiviseksi taustavalvojaksi sekä parlamentaarisen järjestelmän muokkaamista majoritaarisesta (ja siten riskialttiisti yksipuoluevaltaan viettävästä) järjestelmästä suhteelliseen. Soisi länsimaistenkin besserwisserien tutustuvan näihin näkemyksiin.

Mitä kauemmin länsimaalaiset jahkailevat ja tuottavat pettymyksiä konfliktin molemmille osapuolille, ja mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä todennäköisempää on, että syrjään joutuvat nimenomaan sekulaarin demokraattisen opposition edustajat. Länsimaat antavat tukensa Mubarakin tiedustelupalvelun johdolle, joka pysyy vallassa, ja samalla ainoa oppositiovoima, joka saa itselleen edullisia myönnytyksiä, on Muslimiveljeskunta.

Demokratia sivuutetaan ja kulissien takana tehdään diilejä. Tästä seuraa väistämättä länsimaiden vaikutusvallan ja uskottavuuden rapautuminen sekä Iranin, Syyrian, Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan vastaava nousu suhteessa Egyptin uuteen autoritääriseen hallintoon. Demokraattiselle oppositiolle ja sen nuorille kannattajille on ehdottoman tärkeää saada aikaan todellinen vallanvaihdos, perustuslakiuudistus ja mahdollisimman nopeasti rehelliset vaalit - muita mahdollisuuksia demokraateilla ei ole saada Egyptissä vaikutusvaltaa. Mikä tahansa autoritäärinen malli lisää länsivastaisten voimien valtaa.

Perjantain ja viikonlopun tapahtumat Egyptissä osoittavat, että regiimi ja erityisesti salainen poliisi ovat rohkaistuneet käyttämään enenevässä määrin voimaa, väkivaltaisia provokaatioita sekä valtiontelevision kautta syötettyä määrätietoista propagandaa diskurssin muuttamiseksi ja demokratian diskreditoimiseksi. Ulkomaisia toimittajia vastaan on käynnistetty järjestelmällinen kampanja sekä televisiossa että kaduilla. Edellisvuonna vangitut Hizbullahin salahankkeen johtajat olivat paenneet vankilasta samassa yhteydessä, jossa vankilat tyhjennettiin kaduille. Egyptissä tärkeiden bloggarien ja verkkoon tietoa toimittaneiden aktivistien kerrotaan perjantaista alkaen kadonneen. Mitä kauemmin "hallitun muutoksen" diskurssissa pysytään, sitä enemmän ihmisiä tulee katoamaan.

Tilanne on toki jatkunut muuallakin arabialueella kuin Egyptissä, vaikkakin muiden maiden tapahtumat näyttävät jäävän länsimaisissa tiedotusvälineissä syrjään. Syyriassa perjantaina ja lauantaina pidetyt mielenosoitukset jäivät odotetusti vaisuiksi, sillä hallitus torjui ne heti alkuunsa voimatoimin, etukäteispidätyksin ja pelotteluin. Mielenosoittajia piestiin. Ilmeisesti parhaiten organisoituja protesteja saivat jälleen aikaan kurdit, mutta koska nämä mielenosoitukset sijoittuivat pääosin pääkaupungin ulkopuolelle, koillisen Hasakaan ja Qamishliin ja Aleppon ympäristöön, niistä ei länsimaissa kuulla.

Lisäksi viime päivinä levisi paljon huhuja, että Iran olisi tukenut Syyrian hallitusta lähettämällä maahan jopa 5000 Hizbullahin militanttia Libanonista sekä Pasdaranin agentteja. Jonkin verran liikennettä havaittiin, mutta määriä on mahdotonta mistään luotettavasta lähteestä tarkistaa. Pelkät huhutkin toimivat varmasti tehokkaana pelotteena syyrialaisille pysyä kotona.

Libyassa ja Sudanissa on ollut viime päivinä samanlainen tilanne kuin Syyriassa. Jemenissä sen sijaan mielenosoitukset tuntuvat jatkuneen ja sahanneen ylös ja alas. Ehkäpä ne riippuvat qatin pureskelun päivärytmistä. Jemenissä opposition eri elementit ovat lisäksi perinteisesti olleet erityisen vihamielisiä toisiaan kohtaan, joskin entiset kommunistit etelässä ovat enenevässä määrin lähentyneet islamisteihin. Sana'assa vaikuttava keskiluokkaisempi ja liberaalimpi oppositio saattaa laskea edullisemmaksi hankkia hallitukselta myönnytyksiä kuin pyrkiä täysimittaiseen vallankumoukseen, koska Jemen on valtiona hauraampi kuin Egypti tai Tunisia.

Algeriassa ja Jordaniassa mielenosoitukset ovat jatkuneet, vaikkakin Jordaniassa lientyneet. Algeria on näistä maista selvästi autoritäärisempi ja siellä mielenosoitukset on kielletty sekä tiedonvälitystä selvästi häiritty. Myös Marokossa oppositio on kutsunut kannattajiaan kaduille mielenosoituksiin, mutta hallitus on ilmoittanut olevansa luottavainen, koska Marokko on viime vuosina tehnyt paljon demokraattisia uudistuksia.

Arabipalon propagandasodasta

2011-02-04T16:58:00.006+02:00

Tunisian tapahtumista lähtien arabipalon ympärillä on käyty raivokasta propagandasotaa. Sitä harjoittavat erityisesti ne tavanomaiset tahot, jotka kykenevät näkemään koko arabialueen ainoastaan joko islam-obsessionsa tai Amerikka-obsessionsa kautta.

Ensin mainitut yrittävät levittää käsitystä, että kysymys olisi islamistien riehumisesta tai vähintään että "kaaos johtaa Muslimiveljeskunnan valtaannousuun", puhumattakaan siitä ilmeisesti vielä kauheammasta asiasta, että "Israelin turvallisuus vaarantuu".

Toiseksi mainitut yrittävät levittää käsitystä, että arabimaiden nuoriso on kaduilla siksi, että se on raivoissaan Yhdysvalloille ja "länsimielisille" arabijohtajille.

Länsimaista löytyy molempien sorttien diletantteja, joiden näkemyksissä yhdistyvät asenteellisuus ja tietämättömyys. Mutta näistä länsimaisen yleisön käsityksistä taistelevat alueen omat propagandistit, jotka suoltavat ilmoille myyttejä niin, ettei samoja käsityksiä valtamedioissa levittäviltä puuttuisi siteerattavaa, linkitettävää ja disinformoitavaa.

Saatavilla on paljon myös laadukasta analyysiä, johon soisi varsinkin toimittajien enemmänkin perehtyvän. Quilliam-säätiön erinomaiset lyhyet analyysit vastaavat hyvin myytteihin. Myös Carnegie-säätiö on julkaissut viime aikoina erinomaisia analyysejä arabialueen tapahtumista.

Islam-myytit. Mubarakin hallinto samoin kuin useimmat muut autoritäärisesti johdettujen arabimaiden hallitukset - ja Israel vielä kaupan päälle - ovat tehneet hartiavoimin töitä uskotellakseen länsimaille jo vuosikymmenten ajan, että "ainoa vaihtoehto" autoritäärisille hallinnoille on islamistien valtaannousu, josta puolestaan seuraa apokalypsi. Tai jos ei apokalypsiä niin ainakin Iranin kaltainen totalitäärinen teokratia ja sodanjulistus Israelille.

Mielenkiintoisesti myös Iran yrittää propagandallaan muuttaa diskurssia oman mielensä mukaiseksi - ja jälleen kerran näyttää siltä, että Israel ja Iran yrittävät itse asiassa syöttää maailmalle samanlaista polarisoivaa narratiivia, vaikkakin kohdistavat sen vastakkaisille yleisöille. Ajatollah Ali Khamenei julisti Iranin ylistävän Tunisian ja Egyptin "islamilaisia kumouksia" ja lupasi maailman näkevän "islamilaisen renessanssin". Khamenein ilmeinen tarkoitus oli vedota Tunisian ja Egyptin islamisteihin, jotka ovat olleet mielenosoituksissa siivosti taustalla polarisoimatta suhteitaan sekulaariin oppositioon.

Khamenein lausunnot herättivät raivoa ainakin nuoremmassa koulutetussa arabiväestössä, joka on edustettuna omalla naamakirjaseinälläni: "Eikö tämä Khamenei voi vittu pitää turpaansa kiinni ja olla sekaantumatta meidän (arabien) asioihin", kommentoi asiaa libanonilainen taloustieteen maisteri seinällään. Mutta kaikkein paras on vastata Khamenein spinniin itsensä Egyptin Muslimiveljeskunnan virallisella vastauksella, joka oli osoitettu suoraan Khameneille:

"Muslimiveljeskunnan vastaus Iranin islamilaiselle johtajalle: Muslimiveljeskunta katsoo kysymyksen olevan Egyptin kansan vallankumouksesta, ei islamilaisesta vallankumouksesta, ottaen huomioon sen, että Egyptin kansan vallankumouksessa ovat mukana muslimit ja kristityt kaikista eri lahkoista ja poliittisista suuntauksista."

Revi siitä, Khamenei. Muslimiveljeskunnalla saattaa vielä olla muistissa se, kuinka Iran tuki Muslimiveljeskunnasta eronneita sirpaleryhmiä, mm. sittemmin al-Qa'idan pääideologiksi ryhtynyttä Ayman az-Zawahiriä, joka kirjoitti kokonaisen pamfletin Kuudenkymmenen vuoden katkera sato Muslimiveljeskuntaa vastaan. Voipi olla, että sekin vielä muistetaan Muslimiveljeskunnassa, kuinka Mahmud Ahmadinejad julisti veljeskunnan nykyään Qatarissa vaikuttavan äänitorven Yusuf al-Qaradawin olevan "siionistien ja vapaamuurarien kätyri".

Epäilemättä islamofoobi selittää Muslimiveljeskunnan oman lausunnonkin taqiyyaksi, jolla yritetään vain hämätä länsimaita ja Israelia uskomaan Muslimiveljeskunnan hyviin aikeisiin. Mutta jos tällainen asenne omaksutaan heti alkuunsa eikä Muslimiveljeskunnalle koskaan anneta mahdollisuutta osoittaa, kuinka se voisi tulla sekulaarien ja kristittyjen kanssa toimeen, silloin ei ainakaan ole mitään mahdollisuutta sopuun - eikä syyllinen silloin ole Muslimiveljeskunta.

On selvää, että Muslimiveljeskuntaa kohtaan tunnetaan epäluuloa - sitä eivät suinkaan hälvennä monien nimekkäiden veljeskunnan edustajien vuosien varrella esittämät polarisoivat näkemykset, Hamasin ja Hizbullahin ylistäminen ja uho, että rauhansopimus Israelin kanssa sanotaan irti heti jos päästään hallitukseen. Asiat kuitenkin muuttuvat tilanteiden ja iän myötä ja niin myös islamistien näkemykset. Nuoruudessaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä edustanut Turkin nykyinen pääministeri ja hänen puolueensa osoittavat, että islamistit voivat sopeutua myös rakentavaan hallitusvastuuseen.

Tunisian Renessanssipuolue on jo ilmoittanut, ettei se pyri islamilaiseen valtioon. Myös Egyptin Muslimiveljeskunnalle on annettava mahdollisuus itse osoittaa, että se tarkoittaa sitä, mitä se viime aikoina on sanonut, eikä petä niiden miljoonien muiden egyptiläisten luottamusta, joiden kanssa katuja on viimeisen viikon ajan jaettu. Kristityt ovat suojelleet rukoilevia muslimeja salaisen poliisin mobilisoimien thugien hyökkäykseltä ja tätä ennen muslimit suojelivat koptilaisia kristittyjä al-Qa'idan uhoamilta pommi-iskuilta. Kyllä solidaarisuutta on vuosisatojen ajan riittänyt Lähi-idän alueella, vaikka alueen ulkopuolelta käsin kiihkoilevat ääri-islamistit ja islamofoobit kieltäytyvätkin sitä uskomasta.

Amerikka- ja Israel-myytit. Toinen setti perusspinniä viime aikoina on niin ikään tullut molemmilta puolilta rintamalinjaa. Tämän ajatusputken kautta tarkasteltuna Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on aina kyse ainoastaan amerikkalaisesta imperialismista ja siionismista - tai toisin sanoin Yhdysvaltain strategisista intresseistä ja Israelin turvallisuudesta.

Myyttitehtailijoiden mukaan länsimaiden kannattaisi hirttäytyä epäsuosittuihin autoritäärisiin johtajiin, koska he tuovat "vakautta" ja koska "ainoa vaihtoehto on kaaos", kuten Mubarak varsin lapsellisesti totesi. Puhe oli todennäköisesti yksi hänen viimeisiksi jääviä puheitaan valtionpäämiehenä, koska hänet käytännössä on jo syrjäytetty. Tämä blogisti uskoo, että jo useamman päivän ajan valta on ollut jonkun muun käsissä, mahdollisesti Omar Suleimanin. Viime päivien väkivaltaiset hyökkäykset - jotka näyttäisivät olevan mobilisoituja salaisen poliisin toimesta - osoittavat, minkätyyppistä "vakautta" autoritääriset hallinnot tuovat väkivallattomien ja aseistamattomien mielenosoittajien "kaaokseen".

Jos länsimaiden hallitukset nyt olisivat aidosti kiinnostuneita vakaudesta, niiden pitäisi laittaa tiedustelupalvelunsa kyselemään ja selvittämään, ketkä tarkalleen ottaen ovat mobilisoineet, maksaneet, bussikuljettaneet ja ohjeistaneet väkivaltaiset thugit pieksemään ja surmaamaan ihmisiä, hajottamaan kauppoja ja polttamaan taloja. Tämän jälkeen tulisi listata kyseisistä operaatioista vastanneiden tiedustelupalvelun osastojen komentajat ja varakomentajat (kenraali- ja everstitasot), määrätä näille nimeltä henkilökohtaiset viisumikiellot sekä jäädyttää näiden henkilöiden länsimaisilla pankkitileillä olevat henkilökohtaiset varat siksi kunnes väkivaltaisuudet on tutkittu kunnolla.

Takaan että tällä tavoin syntyisi huomattavasti paremmat pidäkkeet väkivallalle ja huomattavasti nopeampi "vakaus" kuin epämääräisillä vetoomuksilla "kaikille osapuolille pidättäytyä väkivallasta". Nimiä ei tarvitsisi edes julkaista, koska vapaaehtoisen eroamisen kynnys on vallanvaihdoksen jälkeen hyvä pitää matalana. Riittää, että kyseiset upseerit itse saavat tietää, että jossain on olemassa mustat kirjat, joihin nimet (ja liikemiehinä toimivien sukulaisten nimet) on merkitty. Egyptin oppositio voi varmasti avustaa listojen laatimisessa.

Israelin ystävät kaikkialla maailmassa kohisevat nyt siitä, onko Israelin turvallisuus vaarassa jos diktaattorit hui kauhistus kaatuvatkin. Tuntuu siltä, että Israelin ystävät aidosti pelkäävät parikymppisten arabinuorten laumoja, etenkin kun tätä ikäluokkaa on satoja miljoonia.

Israelin ystävien asennevamma perustuu useampaankin täysin väärin ymmärrettyyn asiaan. Ensinnäkin siihen, että arabinuoret vaatisivat vapautta vain päästäkseen seuraavaksi ryntäämään Israelin kimppuun. Todellisuus ei voisi olla kauempana, koska itse asiassa autoritääristen arabimaiden diktatuurit ovat perustuneet nimenomaan poikkeuslakeihin, jotka taas perustuvat vihollisuuteen Israelin kanssa. Ei arabinuorisoa toki kovin helposti saa rakastamaan Israelia - vähän kuten suomalaisia on vaikea saada rakastamaan Venäjää - mutta tavoitteen pitäisikin olla, että pystytään elämään pragmaattisesti naapureina, jolloin sukupolvien mittaan asenteetkin voivat sitten muuttua. Tiedoksi: arabinuoret ovat kaduilla aivan muista syistä kuin Amerikan tai edes Israelin vuoksi. Jokaisen olisi pitänyt tässä vaiheessa se tajuta.

Toinen harhakäsitys on se, että Israel voisi luottaa arabidiktaattoreihin, jotka "pitävät kansan kurissa". Tämä ei takuulla tuo yhtään ymmärrystä kansan keskuudesta, minkä lisäksi se paljon puhuttu luottamus on kyllä melko kaksinaamaista - kylmää rauhaa ja salaista sotaa. Hyvä esimerkki on Syyrian hallitseva Ba'ath-puolue, joka on kylläkin estänyt rakettien ampumisen Israeliin omalta alueeltaan, mutta kahta kauheammin tukenut ainakin neljän aseellisen taistelujärjestön jatkuvaa sotaa Israelia vastaan, kunhan se tehdään libanonilaisten ja palestiinalaisten alueilta käsin (ja nämä pikkukansat kärsivät Israelin kostoiskut).

Kolmas harhakäsitys on se, että Israelin etu muka todella olisi länsimaiden ja islamilaisen maailman vastakkainasettelu, jotta "ymmärtäisimme" Israelia paremmin ja oppisimme vihaamaan muslimeja. Kuinka seitsemän miljoonan asukkaan Israelin etu voisi olla ikuinen vihollisuus koko ympäröivää miljardin ihmisen muslimimaailmaa vastaan? Jokainen, joka vilkaisee karttaa ja demografiaa, ymmärtää, ettei tämä voi olla pitkällä tähtäimellä Israelin etu.

Koska vastasin ajatollah Khamenein möläytyksiin Muslimiveljeskunnan lausunnolla, on paikallaan, että vastaan Israel-lobbyn höpinöihin sillä, mitä israelilainen sanomalehti Haaretz vastikään kirjoitti:

"Ongelma kommentaattoriemme orientalistisessa diskurssissa... on, että se vain auttaa eristämään meidät siihen ghettoon, johon olemme asteittain lukitsemassa itsemme; ghettoon Lähi-idän alueella ja koko maailmanhistoriassa."

Ei liene yllättävää, että Amerikka- ja Israel-myyttiin on turvautunut myös Syyrian johto, joka on jo ennalta joukkopidätyksin ja toimenpitein ehkäisemässä täksi viikonlopuksi ilmoitettuja mielenosoituksia Syyriassa (syyrialainen viikonloppu on pe-la). Bashar al-Assadin hiljattainen puhe oli oikea malliesimerkki orwellilaisesta retoriikasta - Assadin mukaan Syyria on, toisin kuin Egypti ja Tunisia, "täydellisen vakaa, koska hallitus on niin lähellä kansaa." Lähellä tosiaan - aseen piippu kansan ohimolla.