Hasankeyf

Eilen illalla vietettiin varsin pitkä ilta viinin ja ruoan merkeissä Midyatin ykkösmenomestassa, joka oli rakennettu perinteiseen osmaniaikaiseen huvilaan sisäpihoineen ja suihkulähteineen. Kaupungin teinit juhlivat ja tanssivat dabkeä sisäpihalla kun taas aikuisemmille vieraille oli matalin pöydin ja tyynyin varustettuja loosheja kaikilla sivuilla. Tänään taas on ollut todella paljon ajamista Kurdistanin sydänmaille ja Irakin rajoille, mutta siitä enemmän myöhemmässä blogiviestissä. Nyt on aika puhua Hasankeyfistä. 

Hasankeyf on kylä Tigrisin rotkossa henkeäsalpaavien kallionjyrkänteiden syleilyssä Midyatista pohjoiseen Batmanin suuntaan. Paikka on aivan uskomaton ja sillä olisi varmasti suuri potentiaali repputuristien ja hippien keitaaksi elleivät matkailijat yhä välttelisi Itä-Turkkia. Hasankeyf on sekä kulttuurillisesti, matkailullisesti että myös luontonsa kannalta ainutlaatuinen paikka. 

Ensinnäkin, kylää reunustavat molemmin puolin massiiviset kallioseinämät, jotka ovat täynnä luolia ja muinaisia luola-asumuksia, samanlaisia kuin Kappadokiassa. Joissain näistä asutaan yhä tänä päivänä, mm. yksi kurdiperhe Hasankeyfin pääparkkipaikan yläpuolella. 

Toiseksi, pienen kylän alueelle ja liepeille mahtuu uskomaton määrä raunioita, keskiaikaisia linnakkeita, historiallisia hautoja ja moskeijoja eri aikakausilta, heettiläisistä turkkilaisiin emiireihin. Kylän profiilia hallitsevan moskeijan minareetissa on iso kattohaikaran pesä, jossa oli käyntihetkellä kaksi poikasta. 

Kolmanneksi, kalliojyrkänteillä ja niiden luolissa ja koloissa ei asustele ainoastaan ihmisiä ja menneiden sivilisaatioiden haamuja, vaan valtavat määrät lintuyhdyskuntia, osa näistä harvinaisia tai uhanalaisia lajeja. Pelkästään siitä samasta seinämästä, jossa kurdiperhe asusti, laskin yksitoista eri pesivää lintulajia: ainakin 20 paria pikkutuulihaukkoja, kymmeniä pareja naakkoja ja kalliokyyhkyjä, kymmeniä pareja alppikiitäjiä, tervapääskyjä ja haarapääskyjä, ainakin kaksi paria harjalintuja ja pari kallionakkeleita, kalliopääskyjä, ruostepääskyjä ja tietysti varpusia. 

Kylän halki vaikuttavassa rotkossaan virtaa Tigris, joka lopulta laskee sisarvirtansa Eufratin kanssa Persianlahteen, virrattuaan ensin elämää tuoden kaakkoisen Turkin, Syyrian ja Irakin halki. Tigrisin varrelle on rakennettu lukuisia pieniä ravintoloita. Koko Hasankeyfissä on silti yhä ainoastaan yksi vaatimaton motelli. 

Ja nyt varsinaiseen tragediaan: Turkin valtio nimittäin aikoo osana köyhän Itä-Anatolian kehittämisohjelmaa hukuttaa koko Hasankeyfin uuden valtavan tekojärven alle, joka syntyisi, kun Tigrisiin rakennettaisiin jälleen yksi valtava pato. Ihan kuin Itä-Anatoliassa ei olisi jo riittämiin valtavia keinotekoisia tekojärviä, jotka lisäksi uhkaavat vakavasti Eufratin ja Tigrisin ekosysteemejä sekä Syyrian ja Irakin vesitilannetta. Minareetin huippu kattohaikaran pesineenkin jäisi tekojärven pinnan alle. Kaikki kulttuuriaarteet, taianomaiset paikat ja lintuyhdyskunnat hukkuisivat veden alle. Veden alle jäisi myös alueen orastava matkailukehitys, koska kuka nyt tulisi Hasankeyfiin saakka katsomaan tekojärveä. Myös laajat alueet hyvää viljavaa maatalousmaata jäisivät veden alle. 

Tässä siis ainakin joitain syitä vastustaa patohanketta. Kuulemma ainakin yksi ruotsalainen ja yksi saksalainen yhtiö ovat hankkeen rahoittajissa mukana. 

Hasankeyfissä tuli myös käyttöä arabian kielitaidoille, sillä jo heti parkkipaikalla kimppuumme hyökkäsi lauma harvoista turisteista hyötymään haluavia opaspoikia, nuorimmat alle 10-vuotiaita, mutta silti heillä riippui kaulassa virallistetun turistioppaan kunniakas lisenssi. Mistähän oppilaitoksesta mahtaa olla saatu? Kävi ilmi, että pojat olivat pääosin arabiankielisiä, vaikka toki puhuivat myös turkkia, kurdia ja englantia.