Kirjat

tiistai 19. elokuuta 2008

Pakistan

Olen viimeistä kiireistä viikkoa Damaskoksessa, mutta kommentoin tänään siitä huolimatta maantieteellisesti varsin kaukaista asiaa. Pakistanin presidentti Pervez Musharraf on eronnut. Länsimedia on vuosikaudet käynyt häntä vastaan kampanjaa ja parjannut häntä diktaattoriksi, vaikka puhtaasti uudistusen määrästä ja sananvapauden tasosta laskien Musharraf on ollut demokraattisempi johtaja kuin häntä edeltäneet korruptoituneet siviilipääministerit. Koska kukaan todellinen diktaattori on vapaaehtoisesti eronnut? Jo tämä osoittaa, että Musharrafiin tuo herja sopii huonommin kuin suureen osaan muita maailman autoritäärisiä johtajia, joita media jostain syystä kohtelee paljon helläsanaisemmin. 

On tietysti totta, että Musharraf oli kenraali ja armeijan komentaja, ja että hän nousi aikanaan valtaan epädemokraattisesti vallankaappauksella. Mutta vallankaappaus oli veretön ja nautti aikanaan suurta kansansuosiota. Musharraf kumosi vallasta konservatiivista Pakistanin muslimiliittoa (PML) edustaneen pääministeri Nawaz Sharifin ja osasyynä vallankaappaukseen oli Sharifin pyrkimys islamisoida Pakistan ja nostaa itsensä myös uskonnolliseksi johtajaksi. Tätä ennen Sharif ja hänen verivihollisensa Benazir Bhutto olivat taistelleet vallasta ja vuorotelleet toinen toistaan korruptoituneemmilla hallintokausilla. Benazirin aviomies Asif Zardari, joka nyt johtaa vasemmistolaista Pakistanin kansanpuoluetta (PPP) ja kiistelee vallasta Sharifin kanssa hallituksessa, joka näyttää olevan yhtä mieltä ainoastaan siitä, että Musharrafia on rangaistava. 

Vielä joitain vuosia sitten Musharraf oli ehkä maailmanlaajuisesti paras esimerkki yrityksestä harjoittaa "johdettua demokratiaa" - saada jättimäinen ja epävakaa muslimimaa tielle kohti länsityyppistä demokratiaa vahvan johtajan ohjauksessa. Toisin kuin Venäjän tien Jeltsinin ajan epämääräisestä demokratiakokeilusta takaisin autoritarismiin kääntänyt Putin, Musharraf oli aito demokratian kannattaja, niin sotilas ja teknokraatti kuin olikin. Hänen viimeiset vuotensa vallassa olivat kuitenkin täynnä kaaosta, osissa Pakistania lähes sisällissotaa, salamurhia ja yleistä epävakautta, ja lopussa aikoinaan suosittu vakauttaja oli ennennäkemättömän epäsuosittu. Johdettu demokratia ei toiminut, vaan opposition toiminnan salliminen ja sananvapaus kääntyivät päinvastoin Musharrafia itseään vastaan. 

Aito diktaattori olisi tästä vetänyt johtopäätökset, että oppositio on kiellettävä ja sananvapaus poljettava alas valtiojohdetun propagandamedian tieltä, kuten Venäjällä on tehty. Musharraf sen sijaan kulki tiensä vaikeaan ja nöyryyttävään loppuun saakka, mikä on kyllä hatunnoston arvoista vakaumusta. 

Musharrafin oman maineen ja hänen kiistattomien ja paljon hyvää aikaan saaneiden uudistustensa jatkuvuuden kannalta olisi kuitenkin ollut viisaampaa siirtää valta kokonaan siviilihallitukselle jo huomattavasti aiemmin. Turkin kokemukset sotilasvallankaappauksista ovat osoittaneet, että sotilaiden kannattaa pysyä vallassa vain yhden vaalikauden loppuun saakka ja palauttaa sitten valta normaaleilla vaaleilla siviileille - tällä tavoin vallankaappaajakenraalit ovat pysyneet Turkin kansan silmissä valtion vakauden pelastaneina sankareina, joille on sallittu roolinsa valvoa hallitusten pysymistä oikealla tiellä. 

Musharraf pärjäsi paremmin univormussa kuin siviilipuvussa. Hänen olisi kannattanut palata ajoissa kasarmiin, sillä lopussa häntä eivät tukeneet enää armeijan upseeritkaan, joilla oli paljon hampaan kolossa Musharrafin tasapainottelun jälkeen. Kompromissien tekijä vieroittaa helposti itsestään kaikki ääripäät - Pakistanin tapauksessa niin vasemmiston (PPP), oikeiston (PML) kuin islamistitkin (Muttahida Majlis-e Amal). Kokonaisuutena Musharrafin saldo on kuitenkin kunnioitettava eikä ansaitse niin yksipuolista lokaan heittämistä kuin mitä tänä päivänä näemme. Kuka uskaltaa edes toivoa, että tämän jälkeen Zardari ja Sharif pystyvät johtamaan Pakistania vastuullisesti?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti