Addis I / 12

Tänään teen poliittisesti epäkorrekteja huomioita kulttuureista. Yksi sellainen koskee sitä, että asennoitumisessaan ympärillään olevaan etiopialaiset ja libanonilaiset ovat toistensa diagonaalisia vastakohtia. Maailma muuttuu koko ajan molempien kansakuntien ympärillä, vaikka tietyt asiat eivät muutukaan. Kuinka eri kansat ja kulttuurit reagoivat muutoksiin?

Libanonilainen ei ole koskaan tyytyväinen olotilaansa, vaan yrittää jatkuvasti muuttaa asiat ympärillään, varsinkin omaan asemaansa ja olosuhteisiinsa vaikuttavat tekijät. Hän ei koskaan voi olla varma, että on saanut maksimin, joten hänen on yritettävä saada vielä lisää ja parempaa ja varmistaa, ettei varmasti ole olemassa jotain vielä parempaa mallia tai toimintatapaa, jonka hän on vahingossa missannut. Hän ei koskaan tyydy osaansa eikä siihen, mitä on saanut, vaan haluaa parempaa - ja katsoo sen ansaitsevansa silloinkin, kun odotuksilla on varsin huono kate. Hänen täytyy vaihtaa autoa, kännykkää ja aurinkolaseja jatkuvasti uudempiin, vaikka suomalainen sanoisi, että "vanhahan on ihan hyvä" ja ajattelisi kulutustekojen taloudellista järkevyyttä. Libanonilainen tarttuu innokkaasti kaikkeen, mikä on uutta, oli se sitten teknologiaa, muotia, nuorison hullutuksia tai poliittista retoriikkaa. Hän on aina ensimmäisten joukossa tai jos ei ole, ainakin kuvittelee olevansa. Muu maailma seuraa perässä. Vasta kun siirrytään yksilötasolta kollektiiviselle tasolle, peruslibanonilainen alkaa ajatella, että tietyille asioille ei vain voi mitään ja niitä ei voi muuttaa. Sellaisia ovat esimerkiksi poliittiset tabut ja naapurimaat. Mutta ulkomaillehan voi aina muuttaa. Enemmistö maan kansalaisista on vuosikymmenten saatossa jo tehnyt niin.

Etiopialainen toimii vastakohtaisella tavalla. Hänen osansa tulee ylhäältä annettuna eikä sitä voi muuttaa. Jos asia on tehty jollain tavalla, sitä ei voi muuttaa, vaikka etiopialainen olisi tyytymätön entiseen. Jo se, että joku haluaa tai ehdottaa muutosta, on ahdistavaa ja epäilyttävää. Tyytymätön saa olla, valittaminen on suorastaan hyve, mutta siitä ei saa seurata vaatimuksia, että jotain pitäisi muuttaa. Asiat voivat muuttua vain itsestään, ylhäältä annettuina. Muutoksen takana täytyy olla vähintään hallitus, mieluummin Jumala. Jokainen vastaantulija valittaa kyllä leivän, viljan ja polttoaineen hintojen noususta, mutta kenellekään ei tulisi mieleenkään vaatia muutoksia maan rakenteellisesti kestämättömään talouspolitiikkaan ja muuhun politiikkaan. Ei, on paljon parempi ajatella, että kaikki johtuu ulkopuolisista tekijöistä. Vaikka kulunut vuosi on ollut tavallista sateisempi ja parempisatoinen, maassa on poikkeuksellinen ruokakriisi. Sellainen on tosin ollut joka vuosi jo vuosikymmenten ajan ja aina se on ollut yhtä poikkeuksellista. Maalle annettava länsimainen kehitysapu on viidessä vuodessa kolminkertaistunut, mutta kriisi vain pahentunut. Miksei apua vieläkään anneta tarpeeksi?

Sitten on kommentoitava suomalaista kulttuuria. Suomeen näyttää viime vuosina levinneen tyypillinen länsieurooppalainen ylimielisyys, mutta erityisessä valikoivassa muodossa. Länsieurooppalaiselle ylimielisyydelle luonteenomaista on täysin implisiittisenä ilmenevä usko siihen, että totta kai omassa maassa oleva järjestelmä tai kulttuuri on parempi kuin mikään missään muualla, varsinkaan Amerikassa, jossa "ei ole kulttuuria", jossa on lähinnä tietämättömyyttä ja kömpelöä politiikkaa. Niinpä eurooppalaiset katsovat asiakseen neuvoa ja kauhistella pitkin maailmaa.

Suomessa on omaksuttu tästä rajoittunut muoto, jossa länsieurooppalainen ylimielisyys yhdistyy perisuomalaiseen huonoon itsetuntoon. Meidän ei pidä mennä neuvomaan ja arvostelemaan varsinkaan Venäjää mutta ei edes EU-kumppaneitamme Länsi-Euroopassa eikä Afrikan kehitysmaita. Sen sijaan saamme vapaasti esiintyä ylimielisinä besserwissereinä Baltian maille ja Georgialle, joskus jopa meitä paljon suuremmille Puolalle ja Turkille, halveksia vähän naureskellen tietyille Balkanin maille ja kauhistella lähinnä sellaisia maita, jotka yrittävät demokratiaa vaikeissa olosuhteissa, kuten Georgia, Libanon, Pakistan tai Indonesia. Emme saa kritisoida diktatuureja, koska kulttuurit ovat erilaisia. Islamdialogin nimissä meidän on ymmärrettävä Irania, Syyriaa ja meidän täytyy vaatia amerikkalaisia neuvottelemaan Hamasin, Hizbullahin ja Talibanin kanssa, mutta samaan aikaan voimme surutta halveksia, eristää ja käsitellä täydellisellä tietämättömyydellä maailman suurimpia muslimimaita Indonesiaa ja Pakistania, jotka ovat kaiken lisäksi demokratiassaan pidemmällä kuin Venäjä saati Kiina. Vaatimattomuutemme ei myöskään estä meitä haukkumasta Yhdysvaltoja ja kuvittelemasta, että tiedämme kaiken olennaisen Amerikasta.

Suomi katsoo olevansa pätevä opettamaan Baltian maita, Puolaa ja Georgiaa siinä, miten Venäjän kanssa tullaan toimeen. Mielenkiintoista. Suomihan vältti Baltian maiden ja Georgian kohtalon ainoastaan siksi, että se ryhtyi Venäjää vastaan aseelliseen puolustustaisteluun, kuten Georgia teki elokuussa. Jos Suomi olisi talvi- tai jatkosodassa tehnyt siten kuin baltit tekivät - päätellyt, ettei Venäjälle pärjättäisi joten annetaan mieluummin periksi - Suomi olisi liitetty Neuvostoliittoon tai vähintäänkin kommunistisen järjestelmän piiriin samoin kuin muille Baltian maille kävi.

Mitä Suomi siis opettaa? Georgia oli elokuussa selvästi ottanut oppinsa pikemminkin Suomen kuin Viron historiallisista ratkaisuista, kun Venäjä ryhtyi vyöryttämään joukkojaan naapurin alueelle ja ampumaan Mainilan laukauksia. Ilmeisesti georgialaiset eivät pitäneet hyvänä ajatuksena, että Venäjä olisi rakentanut Tbilisiin uuden ystävällismielisen hallituksen Ossetiasta ja Abhasiasta kootuista viidensistä kolonnista ja sitten uusi hallitus olisi ilmoittanut Georgian kansan haluavan kutsua Venäjän joukot maahan takaamaan rauhaa ja torjumaan NATO:n aggressioita.