Addis Abeba 1 / III

Tämä näyttäisi olevan sadas blogimerkintä tässä blogissani. Sen kunniaksi - ja siksi, että olen illalla lähdössä lentokentälle ja lentämässä Brittein saarille - kirjoitan tänään poliittisesti epäkorrekteja asioita afrikkalaisten kuuluisasta yhteisöllisyydestä. Länsimaiset turistit ja hyvää tarkoittavat hölmöt, jotka tulevat Afrikkaan, tapaavat aina ylistää tätä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä, joka on heidän mielestään pehmeää ja epäitsekästä ja hyvää, kun taas länsimainen kulttuuri edustaa kovaa, itsekästä ja pahaa individualismia.

Asuttuani puoli vuotta Afrikassa olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, että vääränlainen kollektivismi on tärkein kulttuurinen syy siihen, miksi Afrikka pysyy taloudellisesti ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta takapajuisena. Tätä käsitystä ovat vain vahvistaneet keskustelut niiden ystävien kanssa, jotka ovat asuneet täällä koko ikänsä tai jotka ovat syntyneet tästä kulttuurista mutta maistaneet riittävän pitkään - opintojensa tai kansainvälisten työtehtävien kautta - elämää mustan mantereen ulkopuolella, lähinnä länsimaissa, arabimaissa tai Aasiassa.

Tähän yhteyteen täytyy lisätä, että epäterve kollektivismi ei ole välttämättä ikivanha afrikkalainen kulttuuriperinne, vaan paljon uudempaa perua, joka on syntynyt viimeisen puolen vuosisadan aikana, kun perinteiset kulttuuriarvot ja normit on murskattu erilaisten sosialististen kokeilujen alle mutta vastaavasti uutta vastuullista markkinataloudellista järjestelmää ei ole päästetty syntymään. Kaupungit ja varsinkin niiden slummit ovat paisuneet eksponentiaalista vauhtia, vielä nopeammin kuin väestö yleensä. En muista nähneeni missään maailmassa yhtä materialistista ja pinnallista elämää kuin Afrikan suurkaupunkien paremmin voivien luokkien parissa, jossa elämän täyttävät autot, kännykät, amerikkalainen televisioviihde ja aikuishuvitukset.

Aloitetaan perusasioista. Afrikassa säästäminen on melkein kokonaan tuntematon käsite. Tämä tarkoittaa käytännössä myös sitä, että rahankäyttöön ei liity suunnitelmallisuutta, vaan energia käytetään siihen, miten helppoa rahaa voisi saada aina vain lisää. Olemassa olevien resurssien viisas ja suunnitelmallinen käyttö on tuntematonta, samoin olemassa olevien tavaroiden ja rakennusten huolto ja kunnossapito. Kaikki pitää käyttää heti kun se on saatu, jotta voi pyytää jostain lisää.

Palkkapäivänä afrikkalainen sekatyöläinen miettii ensimmäiseksi, kuinka pystyisi välttämään kaikki ne loiset, jotka kärkkyvät hänen rahojaan tietäen palkkapäivän tulleen. Niinpä hän rientää heti baariin juomaan ja sitten ilotaloon, ostaa itselleen vaatteita tai uuden kännykän ja ylipäätään panee rahan menemään niin pian kuin mahdollista, sillä se polttaa käsissä. Lopun kuukauden ajan hän pummaa rahaa kavereiltaan ja kollegoiltaan. Afrikassa lainat pitää maksaa takaisin vain jos on lainaajaa heikompi. Työtätekevä nainen käyttäytyy astetta vastuullisemmin, sillä hänen on hankittava rahalla ruokaa ja pidettävä huoli monista lapsistaan, mutta hänenkin päämääränään on laittaa raha mahdollisimman nopeasti menemään, koska viimeistään aviomies ottaa sen muuten itselleen.

Jos palkansaaja ei saa palkkarahojaan kulumaan päivän tai parin sisään, sen vievät kaikki ne tahot, joille ei ole mahdollista tuottaa pettymystä: puolisot, aikuiset lapset, vanhemmat, veljet ja siskot, sedät, tädit, serkut, naapurit, poliisit, muut virkamiehet, järjestäytyneen rikollisuuden edustajat, yhteisön isot kihot ja silmäätekevät, kirkko, moskeija ja puolue. Kaikkia näitä pitää mielistellä ja heidät pitää pitää tyytyväisinä sillä hetkellä kun heidät kohtaa. Takanapäin voi kyllä sitten puhua pahaa, ruikuttaa ja valittaa.

Mitä alempana yhteiskunnan portailla afrikkalainen duunari on, sitä enemmän hänen rahalleen on ottajia, ja sitä harvemman vaatimuksia hän pystyy vastustamaan. Mitä ylempänä yhteiskunnan jäykillä portailla on, sitä vähemmän tarvitsee antaa, koska rahan pyytäjät ovat heikompia. Heitä voi päinvastoin riistää. Velvollisuutensa voi aina sysätä muille jos he ovat heikommassa asemassa. Sitä on yhteisöllisyys. Individualistisessa kulttuurissa olisi pakko huolehtia itsestään ja heikommista läheisistään, mutta kollektivistisessa kulttuurissa voi vaatia muita antamaan rahaa ja mitä hyvänsä heillä on. Jos on heikommassa asemassa, joutuu kerjäämään. Jos on valtaa, sitä voi käyttää ottamaan muilta pois, mitä heillä on.

Ikävä kyllä länsimaiset hyvää tarkoittavat hölmöt ovat opettaneet Afrikan hallitukset ja eliitit soveltamaan samaa ajattelutapaa myös valtioiden välisiin suhteisiin. Länsimaiden täytyy antaa lisää ja lisää, jotta hallitukset ja eliitit voivat laittaa sen nopeasti menemään ja pyytää lisää. Länsimaiden tehtävä on huolehtia Afrikan valtioiden velvollisuuksista ja vapauttaa siten Afrikan hallitukset ja eliitit varastamaan lisää kansaltaan. Tärkeintä on saada tuhlattua mahdollisimman paljon ja nopeasti. Sitä kutsutaan absorptiokyvyksi, joka on kehitysyhteistyössä hyvä asia. Säästäminen tarkoittaisi rahahanojen sulkeutumista tai suuntaamista sinne, missä raha palaa nopeimmin.

Epäterve yhteisöllisyys johtaa itsekkyyden lisääntymiseen ja äärimmäiseen materialismiin. Afrikkalainen ajattelee toisen ihmisen nähdessään, miten tästä voisi hyötyä. Jos ei mitenkään, sellaista ihmistä kohtaan voi vaikka sylkeä. Heikommasta voi hyötyä orjuuttamalla häntä tai ottamalla pois, mitä hän pystyy saamaan. Vahvemmasta voi hyötyä mielistelemällä tätä ja toivomalla armopaloja. Samanarvoisesta voi hyötyä odottamalla palveluksia ja vastapalveluksia. Niinpä esimerkiksi eliittiin kuuluva ihminen kerää rahaa pois alemmiltaan, pokkuroi ja nöyristelee ylempiään ja odottaa samanarvoisilta vastavuoroisia palveluksia, joita lännessä kutsuttaisiin korruptioksi. Sama logiikka säätelee niin valtion virastojen kuin yritysten ja kyläyhteisöjenkin toimintaa.

Jos annat rahaa kerjäläislapselle, joku on nurkan takana kyttäämässä ja ottaa rahan pois, lyö lasta koska tämä ei onnistunut nyhtämään suurempaa summaa, ja lähettää hänet taas kadulle. Jos annat rahaa nuorelle naistyöntekijälle, voit olla melko varma, että heti kun aviomies näkee hänet, hän ottaa rahat ja lähtee törsäämään ennen kuin puolestaan hänen omat hyväksikäyttäjänsä pääsevät rahoihin käsiksi. Jos annat yhteistyökumppanillesi toimitilat tai auton saadaksesi hänet työskentelemään tehokkaammin, todennäköisesti joku muu ottaa ne käyttöönsä ja lähettää yhteistyökumppanisi taas lakki kourassa luoksesi.

Esimerkiksi Itä-Euroopassa, Lähi-idässä ja Kaakkois-Aasiassa on mahdollista investoida yksilöihin ja auttaa heitä auttamaan itseään. Se on usein hyvin palkitsevaa. Afrikassa tämä on paljon vaikeampaa, koska jokaisella yksilöllä on niin suuri yhteisöllinen loistaakka, ja usein mitä heikommassa asemassa, sitä raskaampi taakka. Se tiedetään heti, jos joku saa apua jostain, ja tähän rahaan tai muihin hyötyihin pyritään heti pääsemään käsiksi.

Vastaavasti Afrikasta puuttuu sellainen pyyteettömän antamisen ja auttamisen kulttuuri, joka on luonteenomaista vaikkapa Yhdysvalloille. Individualistinen kulttuuri vapauttaa yksilön huolehtimaan itsestään ja itsenäisyyden saavutettuaan hän on kykenevä huolehtimaan myös läheisistään ja kenties muistakin, kuten työntekijöistään, opiskelijoistaan tai naapuruston köyhistä. Afrikassa lapsille ei tarvitse antaa mitään, koska eiväthän he voi aiheuttaa sinulle ongelmia tai tehdä hyödyllisiä vastapalveluksia. Sama koskee köyhiä ja vammaisia. Heidät voi unohtaa tai heitä voi käyttää kerjäläisinä, joilta sitten otetaan rahat pois jos he sellaista onnistuvat käsiinsä saamaan. Sen sijaan poliisille, naapuruston "pomolle" tai puolueen agentille on pakko antaa rahaa, koska he voisivat vahingoittaa sinua jos et pidä heitä tyytyväisinä.

Jos afrikkalainen onnistuu pääsemään pois Afrikasta johonkin maahan, jossa saa joko ilmaista sosiaalitukea, kuten Suomessa, tai Afrikkaan verrattuna hyvää palkkaa kovasta työstä, kuten Persianlahdella, tämä ei suinkaan tarkoita, että afrikkalainen vapautuu loistaakastaan. Ensinnäkin, hän on todennäköisesti joutunut käyttämään erilaisia kepulikonsteja ja laittoman maahanmuuton organisoijia - eli järjestäytyneen rikollisuuden palveluja - päästäkseen ulkomaille, varsinkin Eurooppaan, jossa jaetaan mieluummin ilmaista sosiaalitukea kuin viisumeja ja työlupia. Päästyään Eurooppaan laiton maahanmuuttaja tai perusteeton turvapaikanhakija on riippuvainen järjestäytyneestä rikollisuudesta, jolle hän joutuu antamaan usein suurimman osan siitä rahasta, jota onnistuu generoimaan joko sosiaalituesta tai pimeästä työstä. Siitä vähästä, mitä jää jäljelle, hän joutuu lisäksi lähettämään suurimman osan kotiin perheelle, sukulaisille ja naapureille. Osa rahasta yksinkertaisesti katoaa korruption viidakkoon.

Tällainen ihminen joutuu myös noudattamaan saamiaan käskyjä. Hänen velvollisuutensa on auttaa loistaakkaansa hyötymään samoista eduista järjestämällä lisää väkeä Eurooppaan viisumeihin vaadittujen kutsujen, perheenyhdistämisten, avioliittojen, adoptioiden ja milloin minkäkin menetelmän kautta. Loistaakka seuraa perässä Eurooppaan ja alkaa siellä nyhtää rahaa työn raskaan tekijöiltä entiseen malliin. Euroopasta Afrikkaan tulleet hyvää tarkoittavat hölmöt eivät ole onnistuneet muuttamaan Afrikkaa menestyjien mantereeksi, mutta afrikkalaiset ovat hyvää vauhtia onnistumassa tuomaan oman kulttuurinsa Eurooppaan. Ironisesti Euroopan maat käyttävät jatkuvasti kasvavia määriä omien työtätekevien veronmaksajiensa rahaa tämän järjestelmän ylläpitämiseen ja vahvistamiseen sen sijaan, että tuettaisiin työn tekemisen, omasta itsestä ja läheisistä huolen pitämisen ja säästämisen kulttuuria.