Maailmassa kulttuurioptimismi ja kulttuuripessimismi kulkevat aaltoliikettä. Kulttuurioptimismin aikoina korostetaan edistystä, vapautta ja innovaatioita. Usein tämä on eteenpäin menon aikaa, vaikka joskus hyvät tarkoitukset viitoittavat tietä helvettiin. Kulttuuripessimismin aikoina korostetaan pysähtyneisyyttä, vakautta ja pyritään karsimaan rönsyt kaikesta. Erinomainen kuvaus innovatiivisten ajanjaksojen kierrosta maailmanhistoriassa edellisten tuhannen vuoden aikana on Felipe Fernández-Armeston Millennium, joka ilmestyi suomeksikin Heikki Eskelisen käännöksenä vuonna 1996.
Länsimaisten instituutioiden historiassa näkyvät samanlaiset vaiheet kuin poliittisten kulttuurien: Rakentamisen luova vaihe tapahtuu yleensä kriisin jälkimainingeissa, itsenäistymisen, vallankumouksen, suursodan tai paradigman muutoksen jälkeen. Alussa pienet joukot asialle omistautuneita luovat uutta, tekevät virheitä, oppivat, saavuttavat menestyksiä. Vihollinen tunnetaan. Tiedetään ainakin jotenkuten, minkä puolesta taistellaan, ja miksi vihollinen on vihollinen.
Sitten koittaa vähitellen rappion aika. Turhautuminen ja poliittinen juonittelu karsivat pois lahjakkaimpia yksilöitä, väistämättömät virheet rohkeimpia riskinottajia. Valtiollisissa ja vakiintuneissa poliittisissa organisaatioissa ylenemiskierto suosii keskinkertaisia ja mahdollisimman epäluovia yksilöitä, jotka eivät kilpaile tai ole uhka ylemmilleen. Instituutiot pöhöttyvät byrokraattisesti ja rappeutuvat henkisesti. Vanhat parrat alkavat muistella kaiholla entisiä aikoja, jolloin vallitsi asevelitunnelma ja kaikella oli vielä tarkoitus. Siis muukin tarkoitus kuin institutionaalinen itsetarkoitus.
EU:n kehitys on tästä aivan omansalainen tarina, joka yhdistyy myös mielenkiintoisella tavalla eurooppalaiseen (poliittiseen) kulttuurihistoriaan, sen optimistisiin, pessimistisiin sekä radikaaleihin ja konservatiivisiin jaksoihin. Jos valistusajan 1700-luvun jälkeen aloitamme 1820- ja 1850-lukujen restauraation ajasta, näemme seuraavaksi nousevan radikaalin optimismin vaiheen, jossa pienvaltionationalismi ja kansallisromantiikka peittosivat vanhakantaiset imperiumit. Myös viimeisten löytöretkien aika sijoittui 1870-luvulle, ehkä vielä maailmansodan edelle. Carl Gustaf Mannerheim matkusti halki Keski-Aasian vielä vuosina 1905-1907. Seuraavaksi koitti imperiumien vastaisku, johon liittyi kansanmurhien ja pogromien aika, ja joka huipentui kahteen maailmansotaan ja totalitääristen ideologioiden nousuun.
Aallot kulkevat limittäin, koska edistyksen liberaalien ja varhaissosialististen lipunkantajien rinnalla kulki umpimielisiä konspiratiivisen monarkismin sekä toisaalta nihilismin ja lopulta leninismin pimeitä juonteita. Nationalismi sai aivan vastakkaisia muotoja optimistisesta rakentamisesta vainoharhaiseen vähemmistökansojen tuhoamiseen.
Sotien välisen ajan Eurooppa-aatteet - joita esittivät Richard Coudenhove-Kalergi, Tomáš Masaryk ja Aristide Briand - saivat alkunsa sodanjälkeisestä pessimistisestä šokista, mutta intoutuivat optimistiseen rakentamiseen. Fasismi ja kommunismi kuitenkin tuhosivat Euroopan vielä kertaalleen ja toisen maailmansodan jälkeen rakentaminen lähtikin paljon syvemmin pessimistisistä lähtökohdista. Pessimismiä toki on opittu kutsumaan pragmaattisuudeksi. Jean Monnet'n Eurooppa-aate lähti byrokratiasta ja instituutioista; tynkä-Eurooppaan rakennettiin tuleva EU siltä pessimistiseltä pohjalta, että Euroopan itäinen puolisko olisi ikuisiksi ajoiksi menetetty.
Seuraava poliittisen kulttuurioptimismin aika koitti 1980-luvun lopulla, kun kommunismin romahtaminen tuli selväksi kaikille, jotka suostuivat siihen uskomaan. Ottaen huomioon 1990-luvun alkuvuosien ainutlaatuiset historialliset mahdollisuudet ei voi kuin surra sitä, miten valmistautumaton Länsi loppujen lopuksi oli Euroopan vapautukseen. Itä-Saksa hoidettiin kotiin mutta muu osa, jopa itäinen Keski-Eurooppa, joutui odottamaan EU-jäsenyyttään 2000-luvun puolelle. Siinä sivussa Venäjä palasi imperialismiin 1990-luvun loppuun mennessä, huipentuen KGB:n luotsaamaan restauraatioon.
Kun kymmenen entistä Itä-Euroopan maata oli lopulta saanut jäsenyydet EU:hun ja NATO:on, alkoi uusi dynaamisempi vaihe, johtaen seuraavaan poliittisen kulttuurioptimismin aaltoon, tosin jälleen ilman suurempaa intoa mantereen länsiosissa. Georgian ruusuvallankumous vuonna 2003, Ukrainan oranssivallankumous vuonna 2004 ja Libanonin seetrivallankumous vuonna 2005 olivat tämän demokratian aallon merkkipaaluja. Näiden verettömien vallankumousten myönteistä vaikutusta ei pidä vähätellä, vaikka saavutukset ovatkin edelleen uhanalaisia. Tunnelma Tbilisissä, Kiovassa tai Beirutissa kesällä 2005 oli verrattavissa Euroopan vapautuksen vuosiin 1989-1991. Seuraavien vuosien salamurhat, provokaatiot ja hyökkäykset näiden maiden vapauden ja demokratian hävittämiseksi ovat toki levittäneet ahdistusta ja pessimismiä, mutteivät ottaneet pois sitä, mikä värivallankumouksissa saavutettiin. Tämä on nykyisen pessimismin keskellä aina syytä muistaa.
Vuoden 2005 lopulta alkaen palattiin uuden vasta-aallon aikaan ja syvä pessimismi näyttäisi nyt saavuttaneen jonkinlaisen hiljaisen aallonpohjan, joka ikään kuin odottaa tulevaa kriisiä, manaten sitä jo etukäteen, vaikkakin usein väärin oletuksin ja lääkkein.
Euroopassa matkustavalla ei pitäisi olla aihetta nykyisenlaiseen pettymykseen, mitä tulee 1990-luvun saavutuksiin, vaikka nouseviin mustiin pilviin kannattaakin suhtautua vakavalla huolella. Kehotan vertaamaan mielessä Itä-Euroopan kaupunkeja siihen, mitä ne olivat vielä 1980-luvun lopulla. Vapautuksen vuosista lähtien Itä-Eurooppa on ollut valtava rakennustyömaa. Kehotan käymään Albaniassa, joka pitkälle 1990-lukuun oli Euroopan köyhin kolkka, ja vertaamaan näkymiä siihen, mitä ne olivat vielä 90-luvun puolivälissä. Kun matkustaa Turkissa, eurooppalaistuminen on edennyt sadan kilometrin vuosivauhtia itää kohti, ja tämä kaiken huipuksi nimellisesti islamistisen hallituksen ollessa vallassa.
Vaikka muutama provokaattori kuinka rääkyisi Baltian maita vastaan, Baltiassa ei ole nähty mitään sinne manatuista kauhuista. Venäläisväestöllä on Virossa yhtä paljon tai enemmän oikeuksia kuin Suomessa, Ruotsissa tai Ranskassa. Neuvostomiehityksen jälkeiset lähtökohdat ja ongelmat huomioiden ei voi kuin ihailla Baltian maiden suoriutumista nykyisenlaisiksi eurooppalaisiksi demokratioiksi.
Kun fasismi nousi Euroopassa edellisen kerran, eivät aikalaiset vielä nähneet, mitä Hitlerin myötä olisi tuleva, ja Neuvosto-Venäjän todellisuudesta heillä oli vain kalpeita aavistuksia. Ennen kuin Mussolini lanseerasi fasismin, tällä uudella aatteella ei ollut vielä edes nimeä, mutta silti tuhannet intellektuellit pitkin Eurooppaa näkivät siinä "edistyksellisyyttä" ja vastauksia todellisiin ja kuvitteellisiin ongelmiinsa kulttuuriahdistuksen taustalla. Myöhemmin samat intellektuellit etsivät vastauksia sosialismista. Mikä vapaudessa ja demokratiassa oli vikana, että ne eivät kelvanneet länsieurooppalaisten innoittajiksi tulevina vuosikymmeninä?
Miljoonat itäeurooppalaiset näkivät sen sijaan 1990-luvun alussa vastaukset ongelmiinsa ja koko mantereen ongelmiin vapaudessa, demokratiassa ja Euroopan yhdentymisessä. Miksi euforia ja kylmän sodan taistoissa totisesti ansaittu kulttuurioptimismi ei innostanut läntistä Eurooppaa? Mikä oikein vaivaa Länsi-, Keski- ja Pohjois-Eurooppaa?
Länsimaisten instituutioiden historiassa näkyvät samanlaiset vaiheet kuin poliittisten kulttuurien: Rakentamisen luova vaihe tapahtuu yleensä kriisin jälkimainingeissa, itsenäistymisen, vallankumouksen, suursodan tai paradigman muutoksen jälkeen. Alussa pienet joukot asialle omistautuneita luovat uutta, tekevät virheitä, oppivat, saavuttavat menestyksiä. Vihollinen tunnetaan. Tiedetään ainakin jotenkuten, minkä puolesta taistellaan, ja miksi vihollinen on vihollinen.
Sitten koittaa vähitellen rappion aika. Turhautuminen ja poliittinen juonittelu karsivat pois lahjakkaimpia yksilöitä, väistämättömät virheet rohkeimpia riskinottajia. Valtiollisissa ja vakiintuneissa poliittisissa organisaatioissa ylenemiskierto suosii keskinkertaisia ja mahdollisimman epäluovia yksilöitä, jotka eivät kilpaile tai ole uhka ylemmilleen. Instituutiot pöhöttyvät byrokraattisesti ja rappeutuvat henkisesti. Vanhat parrat alkavat muistella kaiholla entisiä aikoja, jolloin vallitsi asevelitunnelma ja kaikella oli vielä tarkoitus. Siis muukin tarkoitus kuin institutionaalinen itsetarkoitus.
EU:n kehitys on tästä aivan omansalainen tarina, joka yhdistyy myös mielenkiintoisella tavalla eurooppalaiseen (poliittiseen) kulttuurihistoriaan, sen optimistisiin, pessimistisiin sekä radikaaleihin ja konservatiivisiin jaksoihin. Jos valistusajan 1700-luvun jälkeen aloitamme 1820- ja 1850-lukujen restauraation ajasta, näemme seuraavaksi nousevan radikaalin optimismin vaiheen, jossa pienvaltionationalismi ja kansallisromantiikka peittosivat vanhakantaiset imperiumit. Myös viimeisten löytöretkien aika sijoittui 1870-luvulle, ehkä vielä maailmansodan edelle. Carl Gustaf Mannerheim matkusti halki Keski-Aasian vielä vuosina 1905-1907. Seuraavaksi koitti imperiumien vastaisku, johon liittyi kansanmurhien ja pogromien aika, ja joka huipentui kahteen maailmansotaan ja totalitääristen ideologioiden nousuun.
Aallot kulkevat limittäin, koska edistyksen liberaalien ja varhaissosialististen lipunkantajien rinnalla kulki umpimielisiä konspiratiivisen monarkismin sekä toisaalta nihilismin ja lopulta leninismin pimeitä juonteita. Nationalismi sai aivan vastakkaisia muotoja optimistisesta rakentamisesta vainoharhaiseen vähemmistökansojen tuhoamiseen.
Sotien välisen ajan Eurooppa-aatteet - joita esittivät Richard Coudenhove-Kalergi, Tomáš Masaryk ja Aristide Briand - saivat alkunsa sodanjälkeisestä pessimistisestä šokista, mutta intoutuivat optimistiseen rakentamiseen. Fasismi ja kommunismi kuitenkin tuhosivat Euroopan vielä kertaalleen ja toisen maailmansodan jälkeen rakentaminen lähtikin paljon syvemmin pessimistisistä lähtökohdista. Pessimismiä toki on opittu kutsumaan pragmaattisuudeksi. Jean Monnet'n Eurooppa-aate lähti byrokratiasta ja instituutioista; tynkä-Eurooppaan rakennettiin tuleva EU siltä pessimistiseltä pohjalta, että Euroopan itäinen puolisko olisi ikuisiksi ajoiksi menetetty.
Seuraava poliittisen kulttuurioptimismin aika koitti 1980-luvun lopulla, kun kommunismin romahtaminen tuli selväksi kaikille, jotka suostuivat siihen uskomaan. Ottaen huomioon 1990-luvun alkuvuosien ainutlaatuiset historialliset mahdollisuudet ei voi kuin surra sitä, miten valmistautumaton Länsi loppujen lopuksi oli Euroopan vapautukseen. Itä-Saksa hoidettiin kotiin mutta muu osa, jopa itäinen Keski-Eurooppa, joutui odottamaan EU-jäsenyyttään 2000-luvun puolelle. Siinä sivussa Venäjä palasi imperialismiin 1990-luvun loppuun mennessä, huipentuen KGB:n luotsaamaan restauraatioon.
Kun kymmenen entistä Itä-Euroopan maata oli lopulta saanut jäsenyydet EU:hun ja NATO:on, alkoi uusi dynaamisempi vaihe, johtaen seuraavaan poliittisen kulttuurioptimismin aaltoon, tosin jälleen ilman suurempaa intoa mantereen länsiosissa. Georgian ruusuvallankumous vuonna 2003, Ukrainan oranssivallankumous vuonna 2004 ja Libanonin seetrivallankumous vuonna 2005 olivat tämän demokratian aallon merkkipaaluja. Näiden verettömien vallankumousten myönteistä vaikutusta ei pidä vähätellä, vaikka saavutukset ovatkin edelleen uhanalaisia. Tunnelma Tbilisissä, Kiovassa tai Beirutissa kesällä 2005 oli verrattavissa Euroopan vapautuksen vuosiin 1989-1991. Seuraavien vuosien salamurhat, provokaatiot ja hyökkäykset näiden maiden vapauden ja demokratian hävittämiseksi ovat toki levittäneet ahdistusta ja pessimismiä, mutteivät ottaneet pois sitä, mikä värivallankumouksissa saavutettiin. Tämä on nykyisen pessimismin keskellä aina syytä muistaa.
Vuoden 2005 lopulta alkaen palattiin uuden vasta-aallon aikaan ja syvä pessimismi näyttäisi nyt saavuttaneen jonkinlaisen hiljaisen aallonpohjan, joka ikään kuin odottaa tulevaa kriisiä, manaten sitä jo etukäteen, vaikkakin usein väärin oletuksin ja lääkkein.
Euroopassa matkustavalla ei pitäisi olla aihetta nykyisenlaiseen pettymykseen, mitä tulee 1990-luvun saavutuksiin, vaikka nouseviin mustiin pilviin kannattaakin suhtautua vakavalla huolella. Kehotan vertaamaan mielessä Itä-Euroopan kaupunkeja siihen, mitä ne olivat vielä 1980-luvun lopulla. Vapautuksen vuosista lähtien Itä-Eurooppa on ollut valtava rakennustyömaa. Kehotan käymään Albaniassa, joka pitkälle 1990-lukuun oli Euroopan köyhin kolkka, ja vertaamaan näkymiä siihen, mitä ne olivat vielä 90-luvun puolivälissä. Kun matkustaa Turkissa, eurooppalaistuminen on edennyt sadan kilometrin vuosivauhtia itää kohti, ja tämä kaiken huipuksi nimellisesti islamistisen hallituksen ollessa vallassa.
Vaikka muutama provokaattori kuinka rääkyisi Baltian maita vastaan, Baltiassa ei ole nähty mitään sinne manatuista kauhuista. Venäläisväestöllä on Virossa yhtä paljon tai enemmän oikeuksia kuin Suomessa, Ruotsissa tai Ranskassa. Neuvostomiehityksen jälkeiset lähtökohdat ja ongelmat huomioiden ei voi kuin ihailla Baltian maiden suoriutumista nykyisenlaisiksi eurooppalaisiksi demokratioiksi.
Kun fasismi nousi Euroopassa edellisen kerran, eivät aikalaiset vielä nähneet, mitä Hitlerin myötä olisi tuleva, ja Neuvosto-Venäjän todellisuudesta heillä oli vain kalpeita aavistuksia. Ennen kuin Mussolini lanseerasi fasismin, tällä uudella aatteella ei ollut vielä edes nimeä, mutta silti tuhannet intellektuellit pitkin Eurooppaa näkivät siinä "edistyksellisyyttä" ja vastauksia todellisiin ja kuvitteellisiin ongelmiinsa kulttuuriahdistuksen taustalla. Myöhemmin samat intellektuellit etsivät vastauksia sosialismista. Mikä vapaudessa ja demokratiassa oli vikana, että ne eivät kelvanneet länsieurooppalaisten innoittajiksi tulevina vuosikymmeninä?
Miljoonat itäeurooppalaiset näkivät sen sijaan 1990-luvun alussa vastaukset ongelmiinsa ja koko mantereen ongelmiin vapaudessa, demokratiassa ja Euroopan yhdentymisessä. Miksi euforia ja kylmän sodan taistoissa totisesti ansaittu kulttuurioptimismi ei innostanut läntistä Eurooppaa? Mikä oikein vaivaa Länsi-, Keski- ja Pohjois-Eurooppaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti