Vietin viikonlopun Virossa ja Latviassa. Lähdin perjantaina jo viiden Lindalla ja jatkoimme Tallinnasta vanhaan kotikaupunkiini Tarttoon, pysähtyen matkalla vain ostoksilla Sikupillin supermarketissa sekä kahvilla ja oluilla Adaveren tuulimyllyllä. Yöpymispaikkana oli yksi opiskelija-asuntoloista, muttei se sama, joka toimi residenssinäni takavuosina.
Tarttoa ei taas ollut tuntea. Vuodessa on pykätty lisää uusia lasipalatseja ja ostoskeskuksia. Nyt vauhti tosin varmaankin hidastuu, sillä päivän sana Virossa on masu, lamaa tarkoittava uudissana. Latviassa kriisi on vielä syvempi ja siellä puhutaankin yksinkertaisesti kriisistä. Riian kaupungissa kunnallisvaalit voitti moskovalaismielinen venäläispuolue. Tartossakin muutama tuttu paikka oli mennyt konkurssiin. Olipa talouslama tai ei, kesänviettoa se ei ole Baltian maissa hidastanut. Varsinkin Latvia, jonka valuutta ei ole sidottu euroon, on nyt entistä edullisempi euroalueelta tuleville matkailijoille.
Kävimme tutustumassa Baltian historian synkkiin päiviin metsäveljien maanalaisilla piilopaikoilla. Metsäveljet taistelivat vielä pitkään neuvostomiehityksen aikana neuvostoterroria vastaan ja piileksivät Viron metsissä. Myös Latviassa ja Liettuassa käytiin metsissä epätoivoista vastarintaa miehitystä vastaan. Ahdistavinta luettavaa ovat monet kuvaukset paikallisista pettureista, jotka rahasta tai pelosta ilmiantoivat metsäveljiä ja näiden auttajia KGB:lle. Metsäveljien aikaan perehtyessä ei voi välttyä miettimästä, millaista olisi ollut elää Suomessa mikäli venäläiset olisivat miehittäneet maamme. Epäilemättä Suomessakin osa väestöstä olisi paennut joukkopidätyksiä ja murhia metsiin ja osa väestöstä puolestaan ryhtynyt miehittäjien kätyreiksi ja yhteistoimintamiehiksi, maanmiehiään kavaltaen.
Lauantaina saavuttiin varsinaiseen kohteeseen, Līvāniin, joka on Latgalen länsiosassa, puolivälissä Riian ja Väinänlinnan välillä. Varsinaiset perhepidot ne olivatkin! Syntymäpäiväsankarin isä kaivoi heti automme moottorin sammuttua esille pulloittain pontikkaa, jonka tekemistä on harjoitellut koko ikänsä, joten makukin oli jalostunut hämmästyttävän hyväksi. Epäilen, että pidot jatkuvat siellä vieläkin, vaikka minä lähdin jo sunnuntai-iltana Riikaan ja sieltä Fokkerin potkurikoneella lentäen takaisin Helsinkiin.
Sunnuntaina ehdittiin tosin vielä käydä taidenäyttelyssä, valokuvanäyttelyssä (paikallinen psykiatri on erikoistunut pikkutuhmiin kuviin teinitytöistä), lasimuseossa sekä ajelemassa edestakaisin Väinäjoen yli lossilla, joka on kuulemma ollut siinä tsaarinajoista lähtien. Niin kertoi lossimestari, joka hänkin kaivoi monikansallisen vierailijajoukkomme kunniaksi kopistaan pontikkapullon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti