Chicago

Olen jälleen Genevessä ja on jo korkea aika kirjoittaa Chicagosta. Chicago on kiistatta Yhdysvaltain tärkeimpiä kaupunkeja ja eräänlainen Keskilännen sekä Suurten Järvien alueen pääkaupunki. Silti vielä itää. Nykyisin se on tainnut kaupunkien suuruusjärjestyksessä tippua kolmannelle sijalle New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen. Kuitenkin vielä 1800-luvun vaihduttua 1900-luvuksi Chicago oli New Yorkin kilpailija "tulevaisuuden kaupunkina" tai "maailmankaupunkina". Maailman ensimmäiset pilvenpiirtäjät rakennettiin Chicagoon ja rakentaminen jatkui ja jatkui niin että aivan näihin päiviin saakka Sears Tower, jonka nimeksi hiljattain muuttui uuden haltijayrityksen mukaan Willis Tower, oli maailman korkein rakennus.

Chicago oli amerikkalaisen kapitalismin kehtoja mutta samalla myös amerikkalaisen sosialismin kehto. Siellä on tahkottu rahaa ja tehty työtä vuosikymmeniä ja merkittävä osa amerikkalaisesta strategisesta teollisuudesta sijoittuu Suurten Järvien alueelle. Samalla Chicago on ollut erilaisten kaupunkisuunnittelun uusien tuulien kokeilukenttä, usein aikaansa edellä, kuten esimerkiksi sosiaalisessa suunnittelussa ja viherrakentamisessa. Erilaisista suuntauksista on jäänyt jäljelle sekä menestystarinoita että vähemmän menestyksekkäitä ja mielellään unohdettuja hankkeita.

Chicagon yliopisto, jonka kampus leviää Oxfordin mallin mukaan rakennettuina goottilaisina palatseina Hyde Parkin kaupunginosassa keskustasta etelään, on tuottanut maailmalle enemmän nobelisteja kuin mikään muu yliopisto. Siellä sijaitsevat Fermin laboratoriot, joissa tehtiin maailman ensimmäinen hallittu atominhalkaisukoe. Myöhemmin chicagolaiset fysiikan opiskelijat saivat aikaan kansallisten turvallisuusviranomaisten paniikin rakennettuaan tiedekilpailuun oman ydinreaktorinsa yliopistokursseilta saaduilla opeilla. Epäilemättä he saivat myöhemmin allekirjoittaa vaitiolositoumuksia ja muuta mukavaa.

Myös taloustieteissä Chicagon yliopisto on aikoja ollut merkittävä uranuurtaja, joka ei ole kaihtanut älyllisesti rehellistä keskustelua. Siellä ovat vaikuttaneet sellaiset merkittävät ja hyvin erilaiset taloustieteilijät kuin Milton Friedman ja Amartya Sen, nobelisteja molemmat. Myös Yhdysvaltain uusimman presidentin Barack Obaman tausta on Chicagon talous- ja yhteiskuntatieteiden akateemisessa ilmapiirissä.

Teologisen seminaarin päärakennuksen kellarissa on erinomainen akateeminen kirjakauppa, legendan maineessa, ja joidenkin mukaan Amerikan ellei maailman paras. Kirjojen tieteellinen tai keskustelullinen merkitys arvioidaan huipputieteilijöistä muodostuvin raadein, jotka määräävät kirjojen paikan. Parhaat pääsevät keskuspöydälle, jonka ympärillä opiskelijat parveilevat. Lähellä on ravintola, joka oli Obaman kantapaikka. Chicagon yliopiston Orientaalinen instituutti museoineen on tunnettu muinaisten Egyptin, Assyrian, Babylonian, Persian ja muiden itämaiden valtakuntien kokoelmista ja Indiana Jonesin esikuva työskenteli aikoinaan professorina täällä.

Chicagon keskusta on pilvenpiirtäjien, lasin ja metallin maailmaa ja helposti käveltävissä. Kapitalistiset rakennukset ja kaikkialla liehuvat Amerikan liput ovat seesteisiä ja kauniita. Kieltolain aikaisten gangsterisotien maineeseen verrattuna nykyinen Chicago on hämmästyttävän avoin ja turvallinen kaupunki. Siivousta on tehty, koska osa chicagolaisista kontakteistani muistaa vielä lapsuudestaan ajan, jolloin nykyisin suosittu ostosalue Loop oli rikollisuuden johdosta no-go-aluetta. Chicagosta löytyy erinomaisia museoita ja ravintoloita, niin kuin tietysti voi arvatakin. Rantabulevardeja ja puistoja hallitsevat näkymät Michiganjärvelle, joka on yksi maailman suurimmista järvistä.

Keskustan laidoilla on runsaasti etnisiä alueita. Chicagosta löytyy tietysti mustien ja meksikolaisten kortteleita, mutta myös omia alueita, joilla on historialliset leimansa eri siirtolaisryhmistä: On ruotsalainen kaupunginosa Andersonville, johon on pystytetty ruotsalaisia kulttuuritaloja ja Taalainmaan hevosia. On kreikkalaisten ja romanialaisten suosima kreikkalaiskatolinen alue. On italialaisten, arabien ja slaavien alueita. Pohjois-Chicagosta löytyy Amerikan suurin iranilaisperäisen ja islamista erkautuneen baha'i-uskonnon temppeli.

Chicago oli aikoinaan amerikkalaisen neekerikulttuurin kehittymisen kehtoja. Sinne virtasi orjuuden lopettamisen jälkeen runsaasti uutta tulevaisuutta etsiviä mustia etelävaltioista ja heidän muassaan kehittyi jazz, josta Chicago yhäkin on tunnettu. On paikkoja, joissa edelleen aistii 20-30-lukujen tunnelmaa.

Toisaalta eteläisten kaupunginosien pikimustissa kortteleissa on nyttemmin si'innyt vankiloista rekrytoiva mustien islamistien liike, Islamin kansakunta, jolla on moskeija aiemmin ortodoksisella alueella, josta valkoiset ovat pääosin muuttaneet pois.

Kävin myös kontaktien kanssa persialaisessa ravintolassa ja sen jälkeen egyptiläisessä vesipiippupaikassa, jossa ei tarjoiltu alkoholia, arabimiehet pelasivat backgammonia, joivat teetä ja polttivat shishaa, puhuen matalalla äänellä, mutta toisaalta paikassa oli myös tarjoilijoina kauniita venäläisiä ja ukrainalaisia tyttöjä. Vähän paikan ulkopuolella oli helppo havaita ryhmä Muslimiveljeskunnan edustajia, ilmeisesti lähinnä egyptiläisiä ja sudanilaisia. Jotkut poliittiset kuppikunnat vain loistavat olemuksellaan sadan metrin päähän.

Tästä tuli mieleen pitkin poikin Illinois'n ja Indianan seutuja ajellessa, että kaikesta hysteriasta huolimatta Amerikka on yhä varsin viaton, sinisilmäinen kulttuuri. Ihmiset uskovat suuren vapauden ja moninaisuuden maailmaan eikä Amerikassa ilmenevä rasismi ole yhtä kategorista ja ilkeää kuin Euroopassa. Kaikilla, ehkä intiaaneja lukuun ottamatta, on siirtolaistausta, ja kun ryhmiä on aina niin monia, ei pääse syntymään jyrkkiä jakoja kahteen tai kolmeen leiriin, eikä toisaalta kukaan pienistä ryhmistä tunne itseään täysin eristetyksi, kun ympärillä on aina suuri moninaisuus muita pienryhmiä. Kaikki kukat saavat kukkia, vaikka rajatkin ovat tietysti olemassa.

Eurooppalaisten on amerikkalaisten terrorisminvastaista sotaa parjatessaan hyvä muistaa, että yhtään ainoata terrori-iskua ei syyskuun yhdennentoista jälkeen ole onnistuttu tekemään Yhdysvaltain maaperällä. Se ei varmastikaan johdu siitä, etteivätkö jotkut ihmiset haluaisi iskeä juuri Amerikkaa vastaan. Esimerkiksi Suurten Järvien alueella suuret määrät öljynjalostamoita ja jopa strategisen tärkeitä avaruusteknologian tehtaita on helposti saavutettavissa ja singon etäisyyden päässä valtateistä. Amerikka on haavoittuva ja täynnä kohteita sille, joka ei kaihda väkivaltaa.

Nefriittirukoushelmet

Ennen kuin jatkan kirjoituksia Amerikasta, on mainittava, että viime viikolla kävin jälleen Genevessä ja tulen sinne taas ensi viikollakin menemään. Syyskuu on vuoden kiireisintä aikaa, juoksemista paikasta toiseen ja turhautumista kiirehtimiseen. Aika loppuu koko ajan käsistä ja kaikki se, mikä piti kiireellä tehdä, muuttuu saman tien valmistuttuaan turhaksi, ikään kuin pyyhkiytyy ohi. Tällaisina aikoina ei mitään tärkeää tule tehdyksi. Käsitelläänpä vaihteeksi hieman kirjallisuutta.

Jokin aika sitten luin loppuun Boris Akuninin novellikokoelman Nefriittirukoushelmet, vai pitäisikö se kääntää Jaderukoushelmet (viroksi Nefriitpalvehelmed). Se tilkitsee aukkokohtia Akuninin sankarin Fandorinin elämästä 1800-luvun loppuaikoina vyöryttäen eteen pienempiä ja hieman suurempia tarinoita, jotka sijoittuvat Moskovaan, Venäjän provinsseihin, Japaniin, Amerikkaan, Englantiin ja Ranskaan.

Suoraan sanottuna tämä kirja oli jonkinmoinen pettymys. Akunin ratsasti Fandorinin maneereilla ja tarinat saivat christiemäisen kaavamaisia piirteitä. Kuin mikä tahansa Poirot-kokoelma. Kirjan ideana oli, että kukin tarina on kirjoitettu jonkun dekkarien klassikon tyyliin, pastissiksi. Monen kohdalla tämä on kuitenkin jäänyt ideoiden, elementtien ja viittausten asteelle. Parissa paikoin hieman lapsellisella tasolla, toisaalla oivaltavammin.

Tulee kysyneeksi itseltään, että jos jopa kosmopoliitti Grigori Tškhartišvili (Akunin) on länsimaiden kulttuurin detaljien suhteen tällainen, onko Venäjä vielä epäeurooppalaisempi kuin oli luultu. Näyttää kuin Akunin olisi tarkoittanut Amerikan-seikkailut sekä kohtaamisen Sherlock Holmesin ja Arsène Lupinin kanssa kovinkin nerokkaiksi, mutta ne ovat minusta huonoimmin onnistuneita tähän astisista Akuninilta lukemistani tarinoista, eikä pelkästään Lännen detaljien puutteellisen ymmärtämisen vaan myös tarinoiden loogisten epäjohdonmukaisuuksien vuoksi. Näistä tarinoista paljastuu se häkellyttävä seikka, että Akunin ei ehkä tarinoita kirjoittaessaan ole miettinyt niitä loppuun saakka, lyhyitäkään, vaan loppua kohti tulee aiempien vaiheiden kanssa pienissä mutta sitäkin kiusallisemmissa yksityiskohdissa epäjohdonmukaisia ratkaisuja, vaikka aiemmasta kuultaa selvästi toinen looginen ratkaisu.

Kirjan tarinoihin mahtuu sentään kohtuullisen hyvä aloitusjuttu Shigumo sekä yksi varsinainen helmi, Maailmanlopun edellä vai mikä sen nimi olikaan. Tämä jälkimmäinen pelasti koko kirjan. Siinä Fandorin on pitkien Lännessä vietettyjen vuosien jälkeen palannut Venäjälle ja liittynyt retkikuntaan, jonka tarkoitus on tehdä suurta edistyksellistä väestönlaskentaa vanhauskoisten kylissä jossain provinssissa, joka ehkä on kuvitteellinen. Tässä tarinassa päästään taas Akuninin omimpaan tunnelmaan ja symboliikkaan. Tarina onkin tarkoitettu Umberto Econ pastissiksi.

Olen kuullut, että Timanttivankkuri olisi erinomainen. Mutta Tornin vangin jälkeen tarvitaan ensin tauko Akuninista ja olenkin jo keskellä Jan Guilloun lupaavalta vaikuttavan Madame Terrorin lukemista ruotsiksi. Kirja löytyy kirjakaupoista myös suomennettuna.

Lucrezia ja Gary

Chesterton, Indiana. Minulla ei ole tästä paikasta paljonkaan sanottavaa. Tavallinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa on kylänraitti, kauppoja, pubeja ja niin edelleen. Mutta se on mainittava, että kaupungin paras italialainen ravintola on nimeltään Lucrezia ja siellä on vieläpä kuva Lucrezia Borgiasta. Tämä on varsin hämmentävää. Kun sitten lukee tekstistä, että kuka tämä henkilö oli, niin siellä kerrotaan, kuinka Lucrezia oli merkittävä renessanssiruhtinatar, taiteiden suosija ja nimetty erään siveän pyhimyksen mukaan.

Mutta ravintolan esitteessä ei mainita sanallaakaan, mistä Lucrezia Borgia tuli erityisen tunnetuksi: hänen aviomiehensä kuolivat taajaan ruokamyrkytykseen, minkä jälkeen Borgian suku sai heidän maansa ja palatsinsa haltuunsa. Lucrezian isä oli tunnetusti paavi Aleksanteri VI, vaikka eihän paaveilla pitäisi olla poikia ja tyttäriä. Paavin poika ja Lucrezian veli oli kuuluisa sotapäällikkö Cesare Borgia, jonka avulla Kirkkovaltio laajensi merkittävästi alueitaan Italiassa. Suvun alamäki alkoi, kun Borgiat saivat maistaa omaa lääkettään ja paavi myrkytettiin, Cesarekin myrkytettiin, jäi henkiin, mutta heitettiin sittemmin uuden paavin Julius II:n toimesta vankilaan, lähti maanpakoon Espanjaan ja kuoli Navarran kuninkaan joukoissa eräässä taistelussa.

Vielä Indianan puolella hieman ennen Chicagoa on kaupunki nimeltä Gary, josta oli kotoisin Michael Jacksonin perhe. Kaupunki tekee terästä. Siellä kokeiltiin aikanaan erityistä sosialistis-tyyppistä yhteiskuntasuunnittelua ja rakennettiin ultramodernistisia rakennuksia. Työläisten sosiaalietuisuudet olivat kaupungissa legendaarisen hyvällä tolalla. Teollisuus kuitenkin taantui ja kaupunki veti puoleensa vääränlaisia elementtejä. Se vajosi välillä Amerikan synkimpiin rikollislukuihin ja jengisodat riehuivat sen kaduilla. Keskiluokka muutti sankoin joukoin pois. Edelleen kaupunki on poikkeuksellisen neekerivaltainen, 84 % asukkaista ollessa mustia. Kaupunki on prosentuaalisesti Amerikan afroamerikkalaisin yli sadantuhannen asukkaan kaupunki.

Indiana Dunes

Indiana Dunesin kansallispuisto seurailee suojeltujen alueiden nauhana Michiganjärven eteläistä rannikkoa Indianan osavaltiossa, Illinois'n osavaltion rajalta aina Michiganin osavaltion rajalle. Suojeltujen vyöhykkeiden väliin jää niin teollisuusalueita kuin pieniä taajamiakin. Amerikkalaiseen tapaan luontopolut ovat sellaisia, että pyörätuolillakin pääsisi niissä liikkumaan. Muutenhan joku voisi vaikka vetää oikeuteen syrjinnästä.

Syyskuun alku oli muutamaa koleaa ja sateista päivää lukuun ottamatta lämmintä ja kesäistä. Kukissa pörräsi paljon rubiinikurkkukolibreja. Nämä pikkiriikkiset mettä imevät linnut lentävät joka vuosi huikean matkan Kanadasta ja Yhdysvalloista talvehtimaan Etelä-Amerikkaan ja ylittävät muuttomatkallaan Meksikonlahden. Tämän pitäisi olla fyysisesti mahdotonta, se on laskettukin, mutta siitä huolimatta kolibrit tekevät sen. Kahdesti joka vuosi.

Koska oli vielä kesäistä, mutta syysmuutto oli jo alkanut, pääsin näkemään paljon amerikkalaisia hyönteissyöjälintuja, joita en edellisellä Amerikan-matkalla nähnyt, koska olimme liikkeellä maaliskuussa. Silloin Massachusettsista Virginiaan ulottuvalla alueella. Amerikkalaisia hyönteissyöjälintujen ryhmiä ovat kerttulit, vireot ja tyrannit, joita kaikkia näkyikin lukuisia eri lajeja. Bongasin puuttuneina lajeina muitakin kesävieraita, kuten lehtotrupiaaleja, sinikkoja, pääskyjä ja piippukiitäjiä.

Indiana Dunesin kansallispuiston eri osat kattavat monenlaisia habitaatteja, järvenrannikon hiekkaisista dyyneistä tiheisiin lehtimetsiin, amerikkalaisiin tammisavanneihin ja soisiin kosteikkoihin. Nisäkkäitäkin näkyi - esimerkiksi harmaaoravia, kettuja, valkohäntäpeuroja, pesukarhuja ja pumpulihäntäkaneja.

Amerikan muistoja

Olin päättänyt elokuun lopun ja syyskuun ensimmäisen viikon Amerikan-matkallani mennä sellaisiin paikkoihin, joissa en ollut aiemmin käynyt. Edellisellä matkallani Amerikkaan olinkin ollut pääosin Washingtonissa, New Yorkissa ja Bostonissa sekä käynyt joissain pienemmissä paikoissa, joissa minulla oli kontakteja, lähinnä Virginian ja New Jerseyn osavaltioissa. Pohjois-Amerikan sisäosissa en ollut koskaan vielä käynyt. Niinpä olin alun perin suunnitellut lentäväni Chicagoon, vuokraavani auton, ajavani Suurten Järvien pohjoispuolitse Ottawaan ja sitten takaisin Suurten Järvien eteläpuolitse.

Mutta niin kuin aina, suunnitelmat menevät uusiksi. Ajaminen olisi vienyt suurimman osan käytettävissä olevasta viikosta ja olisin ehtinyt tavata vain kaksi tavattavista kontakteista, yhden Chicagossa ja yhden Ottawassa. Lisäksi minua lobattiin tulemaan jälleen Bostoniin - tai oikeammin Massachusettsin Cambridgeen - mutta tapaamaan tällä kertaa eri ihmisiä kuin edellisellä kerralla. Näytti siis järkevämmältä käyttää Amerikan sisäisiä lentoja. Ottawaan ei saanut mistään järkevän hintaisia lentoja - yksi keikaus sinne ja takaisin Chicagosta olisi maksanut yli tuhat dollaria. Niinpä Kanada jäi väliin. Siitä huolimatta onnistuin saamaan yhteen viikkoon mahtumaan jotakuinkin niin paljon kuin saatoin haaveilla ja silti ilman erityistä kiireen tuntua.

Olin jo lentomatkoilla onnekas, sillä toisin kuin paluumatkalla, jolloin vieressäni istui ensin levoton lapsi ja sitten flunssainen mieshenkilö, menomatkalla vieressäni istui Helsingistä Lontooseen tuppisuu (aina hyvä niin - voi nukkua) ja matkalla Lontoosta Atlantin yli Chicagoon vieressäni istui romaniankielistä kirjaa lukeva nuorimies. Hän osoittautui moldovalaiseksi, joka tuhansien muiden nuorten koulutettujen moldovalaisten tavoin lähti kotimaastaan ensin Romaniaan. Hän odotteli saavansa Romanian kansalaisuuden vielä tämän vuoden aikana. Silloin hänestä tulisi samalla EU-kansalainen. Joillekin se merkitsee enemmän kuin suomalaisille...

Hän oli hiljattain valmistunut Bukarestin teknillisestä korkeakoulusta ja onnistunut saamaan hyvän työpaikan Chicagon pörssistä. Hän osoittautui erittäin monitietoiseksi, joten keskustelimme pitkän Atlantin-ylityksen aikana Moldovan, Ukrainan, Romanian ja Georgian politiikasta, Euroopan integraatiosta, maailmanlaajuisesta talouskehityksestä, poliitikkojen opportunismista sekä moldovalaisesta luostarista, joka on erikoistunut demonien manaamiseen pois riivatuista.

Kun laskeuduimme Chicagon O'Haren lentokentälle, satunnainen matkakumppanini lahjoitti keräykseen köyhien afrikkalaislasten hyväksi merkittävän summan rahaa, vaikkei ollut itse varoissaan eikä esimerkiksi katsonut itsellään olevan varaa taksiin. Hän kertoi siskonsa antaneen parhaimmillaan puolet pienestä palkastaan hyväntekeväisyyteen, koska sisko, toisin kuin vierustoverini, oli uskonnollinen.

Myöhemmin tapasin moldovalaisen matkatoverini uudelleen Chicagossa päivällisen merkeissä ja esittelin hänet sekä amerikkalaisen kontaktini toisilleen. Minä ja amerikkalainen kontaktini olemme samanlaisia: Olemme syntyneet ja kasvaneet perheissä, joissa ei ole ollut erityistä kansainvälisyyttä emmekä ole perineet vanhemmiltamme mitään laajoista kansainvälisistä verkostoistamme, vaan rakentaneet ne vähitellen itse. Ainoastaan yhtä asiaa on kiittäminen siitä, että olemme saaneet aikaan niin paljon: uteliaisuutta. Olemme aina olleet kiinnostuneita kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu ja siksi etsineet siitä lakkaamatta tietoja ja kontakteja. Emme ole pantanneet tietojamme emmekä kontaktejamme, vaan jakaneet kaikkea eteenpäin. Se kaikki on ollut investointia, joka on poikinut lisää. Kuten amerikkalainen kontaktini totesi, "oma kontaktiverkosto on sitä parempi, mitä paremmin ystävät menestyvät".

Kontaktini oli antanut Chicagoon laskeutumistani varten ohjeet soittaa tiettyyn numeroon, josta saisin ohjeet. Numerosta kävi ilmi, että minua vastaan oli lähetetty limusiini, jossa oli Yhdysvaltain lipuin varustetut kilvet ja kuljettaja. Auto ajoi saman tien ulos Chicagosta ja pois Illinois'n osavaltiosta Indianaan.

Kontaktini vanhempien kartano sijaitsee Indianan osavaltion pohjoisosassa Michiganjärven rannassa, Dune Acresin kylässä, joka on Chestertonin pikkukaupungin pohjoispuolella. Parvekkeelta ja katolta näkee Michiganjärven yli Chicagon kaupungin pilvenpiirtäjien silhuetit, ellei järvellä ole liian sumuista. Mikä parasta, huvila on paikassa, jota ympäröi kaikilta suunnilta Indiana Dunesin kansallispuisto. Siitä kuitenkin enemmän erillisessä kirjoituksessa.

Minun on vielä syytä palata moldovalaiseen vierustoveriini, jonka minä ja amerikkalainen kontaktini tapasimme pari päivää myöhemmin yhdessä Chicagon parhaista gurmeeravintoloista, hyvän viinin ja erinomaisen ruoan merkeissä. Hän lausui silloin saman ajatuksen, jonka myöhemmin kuulin niin monelta muultakin niistä kontakteista, joita tapasin: "Olisin voinut jäädä, mutta siellä ei olisi ollut niitä mahdollisuuksia, joita minulla on täällä. Olen nuori, minun täytyy luoda uraa, näyttää, että pystyn johonkin. Ehkä sitten jonain päivänä menen takaisin ja pystyn tekemään jotain kotimaani hyväksi."

Tapasin pakistanilaisen huippututkijan, joka on Harvardilla. Turkkilaisen tutkijan, joka on Berkeleyssä. Kolme libanonilaista ja yhden japanilaisen, jotka ovat Fletcherin diplomaattikoulussa Tuftsin yliopistolla. Vielä yhden libanonilaisen, joka hakee jatko-opiskelupaikkaa yrittäen valita parhaista professoreista. Kaikki nämä nuoret huippuasiantuntijat ovat ajatelleet samalla tavoin: "Ehkä jonain päivänä menen takaisin ja pystyn tekemään jotain kotimaani hyväksi." Kukaan heistä ei ole mennyt takaisin.

Ei ole Amerikan vika, että se vie parhaat päältä muualta maailmasta. Se on niiden maiden vika, joista kaikki nämä ihmiset tulevat, koska ne eivät ole pystyneet tai edes halunneet tarjota nuorille lupauksilleen sitä, mikä Amerikalla on ollut tarjolla. Ja kun on kerran rakentanut kansainvälistä uraa, huomaa äkkiä, ettei kotiin enää ole menemistä. Siellä ei arvosteta saavutettua osaamista, vaan kysytään "kuka sinä luulet olevasi" ja ihmetellään, miksi nyt haluat tulla takaisin jos kerran ruoho oli Atlantin takana vihreämpää.

Jo saapumistani seuraavan päivän illalla pääsin osalliseksi periamerikkalaisista puutarhakutsuista. Siellä oli intialaissyntyinen kansainvälisyyskasvatuksen opettaja, egyptiläissyntyinen huippumatemaatikko, joka on suunnitellut myös osia avaruusaluksiin, Etiopiassa syntynyt ja kasvanut ihmisoikeuksiin erikoistunut professori, kunnan yhteiskunnallisissa asioissa aktiivisia ihmisiä ja niin edelleen. Amerikka on itsessään monikulttuurinen joten amerikkalaiset ovat eurooppalaisiin verrattuna yleensä automaattisesti suvaitsevaisempia ja ottavat jo puheissaankin huomioon, etteivät ne vain loukkaisi mitään rotua tai ryhmää.

Jostain syystä eurooppalaiset kuvittelevat aina amerikkalaisten olevan arrogantteja, vaikka asia on yleensä aivan päinvastoin. Eurooppalaisethan esiintyvät yleensä kaikkialla ylimielisinä oppimestareina, varsinkin amerikkalaisten suuntaan, ja pitävät omia kulttuureitaan ja poliittisia järjestelmiään automaattisesti maailman parhaina. Euroopassa ei yleensä näe puutarhakutsuja, joihin mahtuisi neljä tai viisi rotua ja saman verran eri uskontoja samaan seurueeseen. Eurooppalaiset ovat valmiita vaatimaan yhteiskunnalta kaikenlaisia asioita, mutteivät valmiita soveltamaan niitä omaan elämäänsä, kuten amerikkalaiset päivittäisessä elämässään tekevät.

Ei Amerikassa kaikki tietenkään ole täydellisesti ja hyvin. Se on luokkayhteiskunta, kuten tosin suurin osa Eurooppaakin. Siellä on köyhiä asuma-alueita ja vauraita. Ihmistä arvioidaan sen mukaan, mitä kouluja ja yliopistoja hän on käynyt - mutta toisin kuin Euroopassa, häntä arvioidaan hyvin paljon myös sen mukaan, mitä hän osaa ja mitä hän on ehtinyt tehdä elämässään. Sosiaaliturva on parempi kuin Euroopassa - niille, jotka ovat ymmärtäneet laittaa osan tuloistaan vakuutuksiin eivätkä ole törsänneet kaikkea heti. Jälkimmäisille sosiaaliturva on huonompi kuin Euroopassa.

Amerikka on liian suuri, että siitä voisi sanoa kovin paljon yleistyksiä. Se on kuin puhuisi Euroopasta yhtenä kokonaisuutena. Samoin kuin eri Euroopan valtioiden välillä, Amerikan osavaltioiden välillä on suuria eroja lainsäädännössä, sosiaaliturvassa, säännöissä jne. Yhdessä piirikunnassa on viina kielletty, toisessa uhkapeli tai ilotulitteet. Jos ajaa puoli tuntia toiselle alueelle, lait ovatkin erilaiset. Yhdysvaltain osavaltioiden välillä on usein suurempia lainsäädännöllisiä eroja kuin Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä.

Laajalahti

En ole ehtinyt kirjoittaa blogiani pitkään aikaan, mikä johtuu pääosin kiireistä. Olin viikon Amerikassa, mutta kirjoitan siitä toivakseni pian, kunhan ehdin.

Kävin eilen lauantaina kahden ystävän kanssa Laajalahdella. Villa Elfvikiltä alkava ja Otaniemeen päättyvä luontopolku, joka seuraa lahden rantaa, on Helsingin seudun parhaita linturetkikohteita. Alueella on kaksi lintutornia, toinen lähellä Villa Elfvikiä, toinen lähempänä luontopolun Otaniemen päätä. Kosteimmilta osin polku kulkee pitkospuita pitkin, joten saappaita ei tarvita. Aluksi meillä oli hyvä sää myötä, mutta myöhemmin tuli sadetta.

Syksy on jo tullut: hyönteissyöjälinnut, tiirat, naurulokit ja monet muut ovat kaikonneet. Pieniä parvia etelään muuttavia haarapääskyjä meni tosin yhä yli ja yksinäinen ruokokerttunen vielä näyttäytyi kaislikossa pariin otteeseen. Muuten kosteikkoa alkoivat jo vallata talvilinnut: tali- ja sinitiaiset.

Lähinnä lahdella oli suurina parvina sorsia ja nokikanoja. Sieltä saattoi laskea kaikki Suomen yleiset puolisukeltajasorsat, eniten kuitenkin sinisorsia, taveja ja haapanoita. Kyhmyjoutsenia ja kanadanhanhia oli muutamia kymmeniä ja loppuvaiheessa lahdelle saapui parvina valkoposkihanhia.

Petolintuja nähtiin ruskosuohaukka ja hiirihaukka. Lisäksi on syytä mainita, että harmaahaikaroita oli lahdella varsin paljon, tusinan verran tai ehkä yli kaksikymmentä. Niitä pääsi näkemään varsin läheltäkin. Rantalietteillä oli suuria parvia töyhtöhyyppiä. Pienempien kahlaajien määrät olivat jo pudonneet, mutta paikalla oli yksi kymmenisen yksilön tylliparvi sekä jonkin verran valkovikloja, liroja ja suosirrejä.

Viimeksi kirjoitin vaihtoehdoista. No, Amerikan-matkalla ymmärsin taas, kuinka paljon niitä vaihtoehtoja onkaan. Ongelmana vain on se, että tarttuminen johonkin vaihtoehtoon sulkee ovat monilta muilta, ja ympärillä olevat ihmiset tietysti vetävät hernettä nenään, jos tartun johonkin muuhun vaihtoehtoon kuin siihen, jota he edustavat. Kaikki työnantajat haluaisivat (ainakin ajatuksen tasolla) sitoumuksen, että ikuisiksi ajoiksi pidättäydyn näkemästä tai kuulemasta mitään muita vaihtoehtoja ja kohtelisipa työnantaja minua kuinka tahansa, minun pitäisi aina pitää juuri sitä työnantajaa parhaana mahdollisena koko maailmassa ja itseäni pienenä ja hyödyttömänä.

Jos sitten vedän johtopäätöksiä ja harkitsen jotain muuta, olen hirveä petturi ja hankala ihminen. Suomessa tuskin voi tehdä pahempaa rikosta kuin kuvitella olevansa jotain, ja ikävä kyllä vaikkei mitään erityisestä itsestään luulekaan, jo pelkkä vaihtoehtojen kartoittaminen joidenkin mielestä on sitä.