Kylmyys

Helsingissä on koko ajan pimeää ja kylmä. Tämä on ensimmäinen talveni Suomessa neljän vuoden jälkeen ja puhun jo talvesta, vaikka loka-marraskuun vaihteen pitäisi olla vielä syksyä. Asuntoni on ison kivitalon pieni ahdas jääkaappi. Tietenkään tätä puolta ei voinut tietää kun asunnon osti kesällä, jolloin kysyin itseltäni, onko täällä liian kuuma kuten toimistossani ja paistaako aurinko suoraan sisään. Kunpa olisikin ollut, ja kunpa paistaisi! Risukasaankin päivä paistaa joskus, mutta ei tänne. Asun Rubikin kuutiossa, jossa yhden asian siirtäminen edellyttää lukuisia siirtoja kunnes en jaksa enää yrittää vaan jätän ne niille sijoilleen.

Luonto tuntuu kuolleen lukuun ottamatta puistossa loikkivia kaneja, jotka viis veisaavat arktisesta ilmastosta. Kuolleiden päivänä kaupunki todella oli kuollut. Ei ristin sielua missään. Harvat auki olevat paikat olivat maahanmuuttajien pitämiä - kiitos niistä - ja niinpä söin pyhäinpäivänä Iskender-kebabia kurdien valmistamana ja vieruspöydässä istui virolaisia työläisiä. Puiston toisella puolen Istanbulin lounastarjous taas onneksi sunnuntaisinkin jatkuu kuuteen saakka. Siellä oli tällä kertaa kieliharjoitteluvaihtoehtoina turkkia ja venäjää.

Ihmiset ovat selviytyjiä. Pohjoismaalaiset ovat viimeisen puoli vuosisataa tottuneet ajatukseen, että valtion pitää huolehtia kaikesta tai ainakin melkein kaikesta, ja ihmisten pitää puolestaan itse huolehtia naurettavuuksiin asti kotitaloustöistä ja palveluista, joiden ostamisesta rangaistaan. Ajattelemme, että kriisit, nälänhädät ja pakolaisvirrat johtuvat siitä, että valtio on romahtanut tai että kenelläkään ei ole kontrollia. Todellisuudessahan niin ei ole. Nälänhädät johtuvat siitä, että joku on saanut kontrollin ja pystyy siten estämään ihmisiä saamasta ruokaa.

Esimerkiksi Somaliassa markkinat toimivat. Helsingissä voi nähdä vieri vieressä paikkoja, joista Somaliaan voi lähettää rahaa niin että kun on kuitannut sen hawalapisteeseen Itä-Helsingissä sen voi seuraavana päivänä nostaa toisesta pikkukaupasta tai kännykkäliikkeestä Mogadishussa, Boosaasossa tai Hargeisassa. Ruoka-apukuponkeja saa nyt tekstiviesteinä ja kännykän kanssa siis lähikauppaan ostoksille, tai missä nyt tekstiviesti muuttuukaan takaisin rahaksi. Kaikki Somalian kaupungit ovat kännykkäverkkojen kattamia ja suurin osa maaseudustakin.

Ongelma ei ole, että "kenelläkään" ei ole kontrollia, vaan että joillain nimenomaan on kontrolli. Se tarkoittaa, että joku, joka kontrolloi teitä, toreja tai satamia, pystyy keräämään itselleen osan kaikesta siellä tapahtuvasta taloudellisesta toiminnasta. Somalian suojelurahamarkkinoilla nähdään konkreettisesti, missä valtion alkuperä ylipäätään on: järjestäytyneessä rikollisuudessa. Joku, jolla on riittävästi tulivoimaa, kontrolloi resursseja ja verottaa ihmisten taloudellista toimintaa, tuottaen vastineeksi epämääräistä turvallisuutta. Vakiintuneen tilanteen ja epävakaan kriisitilan suurin ero koskee luottamusta. Samalla kadulla yrittää aika ajoin useampi jengi kerätä veroja ja välillä ammuskelee toisiaan reviirirajojen määrittämiseksi. Turvattomuus on sitä, ettei voi luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä tehdä oikeat ratkaisut. Jos maksan tänään tälle, tuleeko huomenna tuo tappamaan.

Hiljattain eräässä keskustelussa muuan suomalainen asiantuntija perin pohjoismaiseen tapaan kauhisteli sitä, kuinka nuoret pojat ryhtyvät pyssymiehiksi ash-Shabaabin tai jonkun muun lähimpien viikkojen oletetun voittajan riveihin. Eivätkö he tiedä ja ymmärrä, että heidän etunsa olisi mieluummin käydä koulua? Eivätkö he tiedä paremmasta? Ikävä kyllä todellisuus on usein se, että nämä pojat tietävät paljon paremmin oman etunsa ja mikä on parempaa elämää kuin me täällä kaukana. Sosiaalinen nousu alkaa viidakkoveitsestä, jatkuu AK-47:llä ja huipentuu ehkä jonain päivänä avolava-autoon, jonka lavalla on konekivääri. Se on todellista elämää se, eikä kukaan siitä ainakaan rankaise. Neuvottelemaan pääsevät vain ne, joilla on neuvotteluasemia. Koulupoikakin tietää, etteivät takapihalla päde opettajien säännöt.

Voi olla että rahalla saa, mutta aseella saa paremmin. Jos annat yhdelle rahaa ja toiselle aseen, pian huomaat, että sekä rahat että ase ovat jälkimmäisellä eikä suinkaan niin, että rahat saanut olisi suostutellut asetta kantaneen vääntämään aseestaan auran ja sitten jakanut rahat kristillisesti tasan.

Hämmästyttävän monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että rauhanprosessien kannalta olennaista on antaa YK:ssa paheksuvia ja tuomitsevia päätöslauselmia ja sitten jakaa rahaa kriisialueelle ja siirtää vastuu konfliktin varsinaisten osapuolten toisiaan vastaan tekemistä teoista kansainväliselle yhteisölle eli länsimaille. Tiedotusvälineet auttavat meitä uskomaan, että kun kiljumme Afganistanissa olevan sota ja lähdemme sieltä hännät koipien välissä pois "sotimasta", niin tällä tavoin asiaa jotenkin autetaan.

Yleiset olosuhteet eivät murhaa ihmisiä. Terrori-iskut eivät ole seurausta yleisestä sosiaalisesta turhautumisesta. Vaikka tuntuukin emotionaalisesti helpolta inflatoida voimakkaita sanoja kuten "sota" ja "terrori" tarkoittamaan kaikkea, mikä ei ole kivaa, niin kyllä sota on aseistettujen osapuolten välistä taistelua vallasta ja resurssien kuten vaikka valtion, kaupungin tai kaupunginosan hallinnasta.

Aseettomiin siviileihin, paikallisiin tai ulkomaalaisiin, kohdistunut joukkomurha tai terrori-isku voi liittyä sotaan ja olla osa sodan taktiikkaa, mutta se ei ole legitiimiä sodankäyntiä. Se on murha, joukkomurha, terrori-isku, sotarikos, pogromi tai jotain muuta, mutta ei sotaa vaan tuomittavaa rikollista toimintaa. Vetoaminen "yleiseen kaaokseen" ja muuhun puppuun ei saisi estää keskittymästä siihen, että näiden tekojen tekijät ja suunnittelijat otetaan kiinni ja tuomitaan ja heidän taustavoimansa paljastetaan. Sellainen onnistuu vain jos ammattilaiset ovat läsnä, kentällä, ja kovat piipussa.

Sotaa käyvä taistelija - olipa hän virallisen armeijan sotilas tai omaa asiaansa legitiiminä pitävän sissiryhmän ja taistelujärjestön militantti - suuntaa väkivaltansa vihollisensa väkivaltaa ja voimaa vastaan. Terroristi ja sotarikollinen sen sijaan piiloutuvat "yleisten olosuhteiden" taakse, vierittävät vastuunsa teoistaan muille ja maalittavat lähinnä heikompiaan eli aseettomia siviilejä.

Terrori-iskut ovat marginaalisia tekoja, joilla ei ole perinteistä sotilaallista merkitystä. Niiden kannattavuus perustuu subjektiivisiin asioihin, kuten huomion saamiseen, vastustajan nöyryyttämiseen ja yleiseen pelkoon. Suomalaisia vastaan kannattaa tehdä Afganistanissa terrori-iskuja ainoastaan siksi, että suomalaiset tiedotusvälineet ja poliitikot reagoivat niihin täsmälleen terroristien haluamilla tavoilla. Nykyaikaista terrorismia ei olisi olemassa ilman nykyaikaista joukkotiedotusta.

Vanhanaikaisessa sodankäynnissä esiintyi toki terrorin ja joukkomurhien käyttöä, mutta se tapahtui siten että valloittaja terrorisoi valloitettujen alueiden väestöä. Mitä järkeä olisi ollut taistella "Irakin miehitystä" vastaan räjäyttämällä ilmaan irakilaisia siviilejä ympäri Irakia? Vasta nykyaikainen asiat päälaelleen kääntävä logiikka tekee irakilaisten murhaamisesta Irakissa aseen kaukaista suurvaltaa Yhdysvaltoja vastaan. Jos kaikki amerikkalaisjoukot vedettäisiin Irakista ja Afganistanista, se ei tietenkään lopettaisi vaan kiihdyttäisi irakilaisten ja afgaanien murhaamista, mutta saattaisi lopettaa murhien uutisoinnin kokonaan, sillä ketä kiinnostaa jokin "paikallinen konflikti", ellei voida kääntää sitä niin, että Amerikka "ei tee mitään" ja "ummistaa silmänsä".

Ajatellaanpa kokeeksi, että Yhdysvaltain presidentti ja hallitus ottaisivatkin vaarin kritiikistä ja ryhtyisivät toimimaan kaikkialla maailmassa siten kuin eurooppalaisen ja Itärannikon älymystön mediaäänitorvet haluavat: siis täysin suunnitelmattomasti ja reaktiivisesti. Tällä hetkellä "Darfur on hylätty", koska se on rauhoittunut huomattavasti, joten amerikkalaisten pitäisi vetää joukkonsa "Irakin suosta" ja heittää ne Sudaniin. Internationalistiset jihadistit pakkaisivat laukkunsa ja lähtisivät perässä.

Ei varmaankaan kuluisi montaa viikkoa, kun media alkaisi syyttää Yhdysvaltoja imperialismista Afrikassa ja Bashirista tulisi äkkiä Saddamiin ja Cháveziin verrattava sankari vasemmistoälymystölle. Amerikkaa vaadittaisiin heti pois Sudanin suosta, jossa vain ajaudutaan ikuisesti syvemmälle kaaokseen. Venäjän ja Kiinan vuosikymmenten tuki ja aseistus Sudanin hallitukselle unohtuisi ja sen sijaan kaivettaisiin taustoja nykyiselle konfliktille brittiläisestä siirtomaavallasta ja ehkäpä niistä parista ajanjaksosta, jolloin Bashir yritti tehdä länsimaiden kanssa yhteistyötä.

Maailma on merkillinen paikka. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että kaksikymmentä vuotta sitten, syksyllä 1989, kylmä sota Euroopassa tuli viimein tiensä päähän ja kommunistiset regiimit romahtivat. Se oli suuri vuosi vapaudelle ja demokratialle! Suuria asioita saavutettiin. Maailma on paljon parempi paikka ilman kommunistisia diktatuureja. Jopa Venäjä on paljon parempi paikka. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti eurooppalaiset ovat unohtaneet kaiken, mitä silloin saavutettiin ja miksi, ja kuinka kaikki nyt ruikuttavat kuorossa jostain talouslamasta.