Kirjat

maanantai 4. tammikuuta 2010

Euroopan uusi kahtiajako

Vuosi 2010 alkaa Euroopassa tilanteessa, jossa mantereen todellisuutta on jälleen jyrkkenevä kahtiajako. Vielä 20 vuotta sitten kylmän sodan loppuessa Saksaa ja koko Eurooppaa halkoi rautaesirippu. Mantereemme oli jakautunut Yhdysvaltain turvatakuiden suojaamaan läntiseen vapaaseen maailmaan ja Neuvostoliiton valvomaan kommunistiseen itäblokkiin.

Maailmojen välillä tasapainoili pari kummajaista, lähinnä Suomi, Jugoslavia ja Albania. Suomessa elettiin jotenkuten länsimaisessa talous- ja yhteiskuntajärjestelmässä, mutta oltiin ulkopoliittisesti alisteisia Neuvostoliitolle. Läntisten turvatakeiden ulkopuolella, vapaan maailman kylmällä takapihalla, Suomi joutui toisaalta lepyttelemään karhua ja toisaalta pitämään itsensä hampaisiin asti aseissa.

Jugoslaviassa elettiin vain hieman höllennetyssä sosialistisessa diktatuurissa, mutta Tito oli tehnyt irtioton Neuvostoliitosta ja tasapainotteli ulkosuhteissaan länsimaihin kallellaan. Naapurimaa Albania sulkeutui bunkkereihin ja turvautui Kiinaan.

Vuosina 1989-1991 Eurooppa koki yhden historiansa merkittävimmistä rauhanomaisista muutoksista, kun kommunistiset regiimit yksi toisensa jälkeen romahtivat ja Itä-Euroopan valtiot siirtyivät demokratiaan ja avoimiksi yhteiskunniksi. Pian lähes kaikki niistä liittyivät myös EU:n ja Naton jäseniksi.

Venäjä löysi kuitenkin pian uudelleen imperiaalisen identiteettinsä ja ryhtyi pikavauhtia palaamaan autoritääriseen järjestelmään - ei enää kommunismiin eikä edes tsaarinajan kristillis-vanhoilliseen imperialismiin, vaan tällä kertaa Euroopassa 30-luvulla vallinneita fasistisia demokratiakriittisiä aatteita kovasti muistuttavaan aggressiiviseen ja jopa militanttiseen nationalismiin.

Lännen ja Venäjän välille jäi jonkin verran kummajaisia, jotka eivät halunneet tai onnistuneet liittymään kunnolla kumpaankaan blokkiin. Näiden kummajaisten joukkoon jäi tavallaan myös Suomi, kun se kerta toisensa jälkeen päätti visusti pysytellä poissa läntisistä turvatakuista. Vielä enemmän takapihan kylmälle harmaavyöhykkeelle jäivät kuitenkin ne Balkanin ja entisen Neuvostoliiton maat, jotka eivät onnistuneet liittymään kumpaankaan, eivät EU:hun eivätkä Natoon.

Euroopan harmaavyöhykkeen kummajaisten etsikkoaika alkoi kulua nopeasti umpeen vuoden 1999 jälkeen, kun Putin palautti Venäjälle autoritäärisen ja imperiaalisen politiikan. Venäjän uusi aggressiivisuus lähiulkomaissaan pakotti nämä muutamassa vuodessa valitsemaan puolensa. Valko-Venäjä, Armenia ja Keski-Aasia jäivät yhä tiukemmin Venäjän pihteihin, samoin Venäjän sotilaalliset sillanpääasemat muiden valtioiden alueilla: Karabah, Transnistria, Abhasia ja Etelä-Ossetia. Georgia irrottautui vuoden 2003 ruusuvallankumouksessa ja Ukraina seuraavan vuoden oranssivallankumouksessa.

Euroopassa eletään jälleen ideologisen kahtiajaon aikaa. EU ja Venäjä ovat kahtiajaon vastakkaisia pooleja, eivätkä ne paljosta puheesta huolimatta jaa yhteisiä arvoja. Vaikka ne käyttäisivät samoja sanoja, kuten "vakaus" tai "moninapaisuus", ne tarkoittavat niillä aivan eri asioita. On jälleen olemassa demokraattinen Eurooppa ja autoritäärinen Eurooppa.

Tilanne ei toki ole täysin samanlainen kuin kylmän sodan aikana. Ensinnäkin, demokraattinen Eurooppa on nyt paljon laajempi kuin vuosikymmeninä, joina Moskovan nyrkki puristi otteessaan Itä-Berliiniä, Varsovaa, Prahaa ja Budapestiä. Nämä hengittävät nyt kaikki varsin rauhassa, Naton turvatakuiden hellässä huomassa. Myös aiemmin suoraan neuvostovallan alla viruneet Tallinna, Riika ja Vilna ovat nyt Natossa, vaikkakin joutuvat pidättämään henkeään paljon enemmän kuin ossit ja polakit.

Balkanilla Romanian ja Bulgarian pääsy sekä EU:n että Naton jäseniksi on sulkenut Venäjältä suoran sotilaallisen maayhteyden liittolaiseensa Serbiaan, jonka kourista alusmaa toisensa jälkeen on rimpuillut irti, viimeksi Kosovo ja Montenegro. Jopa Voivodina on ryhtynyt palauttamaan taannoin riistettyä itsehallintoaan, vaikkei todennäköisesti ryhdykään itsenäisyyshankkeeseen, siellä kun on nykyisin selvä serbienemmistö.

Toiseksi, autoritäärinen Eurooppa ei ole yhtä autoritäärinen kuin kylmän sodan aikana. Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Ei se ole länsimaa eikä aito demokratia, mutta ei se ole myöskään totalitäärinen valtakunta. Totalitarismin mittoina olivat aikanaan nimenomaan natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Putinin esikunnan termein nyky-Venäjä on "suvereeni demokratia" tai "kontrolloitu demokratia". On selvää, että paino ei näissä ole sanalla demokratia, vaan sanoissa suvereeni ja kontrolli.

Suvereenilla Putin tarkoittaa sitä, että Venäjä ei suostu niihin yhteisiin pelisääntöihin, joilla länsimaat itseään rajoittavat ja mieluusti rajoittaisivat muitakin, yhteiseksi hyväksi. Kontrollilla taas tarkoitetaan - no juuri sitä. Kansa saa äänestää, mutta ohjatusti, ja tulokset on päätetty etukäteen. Kansan valistunein osa saa lukea enemmän erilaisia totuuksia kuin kenties koskaan Venäjän historian aikana, mutta vain yksi näistä totuuksista on hallitseva. Oppositio saa olla olemassa, kunhan on rakentava, eli ei häiritse hallitsijoita.

Länsimaissa uskotaan avoimeen yhteiskuntaan, vaikka sana "vapaus" onkin jostain syystä mennyt huolestuttavasti pois muodista. Uskotaan, että valtion tulee olla kansalaisten ystävä ja tukija, ja hallitukset voivat vaihtua vaaleilla ilman, että mikään valtio siitä romahtaa. Pelisäännöt ja lait eivät koske vain kansalaisia vaan myös hallitsijoita. Tämä on länsimainen käsitys vakaudesta.

Venäjällä uskotaan, että maailmassa vallitsevat kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan, ja siksi tarvitaan vakautta. Venäjällä uskotaan, että vakautta tuo vain vahva johtaja, joka kukistaa kaikki vakauden horjuttajat. Vakautta ei ole, jos johtaja voi vaihtua. Niinpä hallitsijoiden on varmistettava, että valta ei vaihdu. Lait ja pelisäännöt ovat välineitä, eivät itseisarvoja. Ne ovat joka päivä muokattavissa, jos valtion intressi ja suuruus sitä vaativat. Yhteiskunta ei voi olla avoin, koska muutenhan tulisi muutoksia ja vakautta voisi kuka vain horjuttaa.

Demokraattiseen Eurooppaan kuuluvat kaikki Euroopan unionin jäsenmaat sekä lisäksi ainakin Norja, Islanti, Sveitsi, Kroatia, Albania, Montenegro, Kosovo, Turkki, Ukraina ja Georgia. Bosnia ja Moldova keikkuvat niillä rajoilla, etenkin kun kummassakin maassa on osa maasta irrotettu autoritäärisen Euroopan piiriin.

Autoritääriseen Eurooppaan kuuluvat Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Serbia, Armenia, Azerbaidžan sekä Venäjän miehittämät autoritääriset saarekkeet Transnistriassa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Autoritäärinen vyöhyke jatkuu edelleen itään Keski-Aasiaan, Iraniin ja Syyriaan, mutta keskittykäämme nyt Euroopan puolelle.

Kylmän sodan aikaan verrattuna Euroopan nykyisessä kahtiajaossa on myös epäselvempi välivyöhyke. Monet kummankin leirin maista ovat horjuvia ja saattavat kallistua jompaankumpaan suuntaan riippuen siitä, kuka pitelee sisäpoliittista valtaa. Esimerkiksi Serbia, Moldova, Armenia ja Azerbaidžan ovat tällaisia.

Serbia otti aikanaan omassa värivallankumouksessaan pääministeri Zoran Djindjićin johdolla irtioton autoritariasta ja kurssin kohti demokraattista Eurooppaa, luovuttipa jopa Miloševićin tuomittavaksi Haagiin, mutta Djindjić maksoi tästä hengellään ja sittemmin Serbia on ottanut jokaista paria länsiaskeltaan kohti ainakin yhden askeleen taaksepäin. Samanlaista horjuvuutta voi löytää vaikkapa Moldovan ja Azerbaidžanin politiikasta.

Kokonaisten valtioiden lisäksi demokraattinen ja autoritäärinen Eurooppa taistelevat valtioiden osista. Erityisesti tällaisia kriittisiä alueita ovat Itä-Ukraina ja Krim, joissa Venäjä tekee aktiivisesti työtä kammetakseen niitä erilleen Kiovasta tai vaihtaakseen vallan Kiovassa autoritääreille, jolloin taas länsimielinen Länsi-Ukraina muuttuu maata toiseen suuntaan repiväksi vastavoimaksi. Myös länsimielisen Georgian ja venäläismielisen Armenian nykykurssit voivat vielä muuttua, riippuen paljon Turkin lähiaikojen suuntautumisesta.

Euroopan turvallisuuden kannalta pahin uhka muodostuu juuri harmaavyöhykkeen olemassaolosta, joka houkuttelee etenkin autoritääristä osapuolta provokaatioihin ja vallankaappausyrityksiin, mutta toisaalta rohkaisee autoritäärisen leirin reunamaiden demokraattisia oppositioita elättelemään toiveita vallanvaihdoksista ja länsi-integraatiosta. Harmaavyöhykkeellä on asteittain valkenevat ja mustuvat reunat, joten ongelmana on dominovaikutus: jokainen yhteen suuntaan kaatuva nappula lisää puolestaan paineita toisille. Eurooppa onkin siirtynyt kylmän sodan stagnaattisesta blokkijaosta takaisin vanhojen imperiaalisten vaikutuspiirien käymään jatkuvaan varjojen sotaan, jossa rajat ovat muuttuvia.

Demokraattisen Euroopan tärkeimpinä prioriteetteina tulisi vuonna 2010 olla suojella uhanalaisia rajavaltioita - niistä uhanalaisimpina Georgia ja Ukraina - ja estää näiden sekä Turkin luisuminen ideologisesti autoritääriseen leiriin. Turkin huolestuttava ideologinen lähestyminen Venäjään on tämän hetken vakavin geopoliittinen uhka Euroopalle, joka itse on tilanteen aiheuttanut epärakentavalla suhtautumisellaan Turkkiin ja turkkilaisiin.

Samalla olisi demokraattisen Euroopan pyrittävä toimimaan mielten ja sydänten käännyttämiseksi demokraattiseen leiriin erityisesti Moldovassa, Itä-Ukrainassa ja Azerbaidžanissa - ehkäpä myös Serbiassa, joka tosin on itse aiheuttamansa äärikansallisen Kosovo-pakkomielteen panttivanki. Näiden laajempien geopoliittisten tavoitteiden lisäksi Euroopan tulisi pyrkiä patoamaan ja pidemmällä tähtäimellä neutralisoimaan Euroopan kartan "terroristisia" entiteettejä, kuten Transnistria ja Etelä-Ossetia, joissa autoritäärisen leirin huonoimmat ominaisuudet kulminoituvat. Serbian tulisi luopua haikailemasta Kosovoa takaisin ja todennäköisesti sama kylmä herätys on Georgian edessä ainakin Abhasian suhteen, Kreikan ja Etelä-Kyproksen edessä Pohjois-Kyproksen suhteen sekä Azerbaidžanin edessä Karabahin suhteen. Joissain näistä tapauksista voisi itsehallintoratkaisuillakin yhä olla mahdollisuutensa.

Samalla Euroopan on muistettava isoja imperiaalisia naapureitaan, ennen kaikkea Venäjää mutta myös Turkkia ja Irania. Kuten jo totesin, Turkin ideologinen luisuminen venäläistyyppiseen autoritääriseen nationalismiin on suuri geopoliittinen uhka Euroopalle. Vastaavasti jos Venäjä tai Iran tai kummatkin kääntäisivät uudelleen kurssinsa demokratiaa kohti, Euroopalle koittaisivat jälleen aurinkoisemmat ajat ja voitaisiin alkaa hehkuttaa liennytystä ja perestroikaa. Valitettavasti suunta ei ainakaan vuonna 2010 näytä sellaiselta, ellei Iranin oppositio sitten kaikesta huolimatta pysty ihmesuoritukseen. Jos niin kävisi, Lähi-idän suunta olisikin äkkiä paljon lupaavampi Euroopan kannalta kuin Venäjän suunta.

Itäisten ja kaakkoisten naapurien lisäksi Euroopan tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on toki suuren eteläisen naapuruston - arabimaailman - kehitys. Arabimaailma on Euroopan tavoin jakautunut yhä syvemmin kahteen ideologisesti tai paremminkin ulkopoliittisesti vastakkaiseen leiriin, joista toinen nojaa Iraniin (ja sitä kautta Venäjään), toinen taas Yhdysvaltoihin. On epätodennäköistä, että läpimurtoa Palestiinan kohdalla saataisiin, mikä asettaa arabimaailman vuosiennusteen nykytilanteen jatkumisen kannalle. Nykytilanteen jatkuminen ei tarkoita vakautta, vaan päinvastoin matalan intensiteetin epävakautta. Hallituksia tulee vaihtumaan, pari pientä sotaa tai lyhytkestoista aseellista operaatiota tapahtumaan ja lisäksi tulemme näkemään ajoittaisia salamurhia ja salaperäisiä pommi-iskuja.

Irakissa ja Jemenissä vuosi tulee olemaan verinen, mutta jo vuoden alkupuoliskolla on odotettavissa suunnan otto, josta voi päätellä, onko loppuvuodesta edessä rauhoittumista vai romahdus. Libanon on ikävä kyllä todennäköisin sotakenttä, koska Hizbullah on kaikkia muita Iranin liittolaisia suorituskykyisempi offensiiviin. Hamas voi toki yrittää vallankaappausta Länsirannalla tai vastaavaa, mutta olisi outoa jos Fatah ei olisi sellaiseen nyt paljon kovemmalla arsenaalilla varustettu kuin vuonna 2007 Gazan menettäessään.

Ei ole täysin poissuljettua, että Iranin ja Syyrian liittolaiset ryhtyisivät jossain länsimielisen hallituksen johtamassa arabimaassa johonkin yllättävään ja erittäin uskaliaaseen salahankkeeseen, joskin on luultavaa, että Egypti, Jordania ja Marokko ovat sellaisen varalta jo korkeassa hälytystilassa.

Siinä joitakin hahmotelmiani Euroopan ja lähialueen strategisen tilanteen osalle alkaneelle vuodelle. Ensi vuoden alussa voidaan sitten katsoa, kuinka metsään profetiani menivät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti