Laajalahdella oli vilskettä. Sorsia oli tullut aika runsaasti, ja koskeloita sitäkin enemmän. Isokoskelo taisi olla lahden runsain vesilintu, vaikkakin tavi ja haapana tulivat hyvinä perässä. Silkkiuikkujakin oli kymmenien parvissa. Harvinaisempaa vesielämää edustivat harmaasorsat ja räyskät. Kansaakin oli joka tornissa lavan täydeltä, kiikarit ja putket tanassa. Aloittelevammat kyselivät häveliäästi vanhoilta parroilta, että onko se taivaanvuohi kun on juovikas ja pitkä nokka. Keski-Suomessa on kuulemma määkinyt amerikantaivaanvuohi.
Suomalaiset istuvat erilaisissa julkisissa kulkuvälineissä tuppisuina, mutta yksi asia murtaa kyllä aina jään: kännykkä. Siihen puhuessaan suomalaiset kuvittelevat, että muut eivät kuule, mitä he puhuvat, ja niinpä koko vaunu tai bussi saa kuulla asioita, joita ei olisi välttämättä halunnut tietää: kuukautisista, keskenmenoista, arkaluontoisista oikeudenkäyntijupakoista, lasten päihdeongelmista tai sellaisiksi oletetuista - "kun ei se puhu äitinsä kanssa". No, äidit puhuvat sitten senkin edestä koko Suomelle, ja nimeltä mainiten, jottei vain kenellekään jäisi epäselväksi, keistä kaikista puhutaan.
Jokin aika sitten ratikassa istui nainen, jonka vieressä oli hänen pieni poikansa, varmaan ala-asteen ekoilla luokilla. Pikkupojalla oli isoveli, jonka kaikki mitä yksityisimmät asiat oletettuja (ja todennäköisesti fiktiivisiä) rakkaustarinoita ja "ensikokemuksia" myöten äiti katsoi asiakseen hölöttää paitsi jollekulle ystävättärelleen kännykkälinjan toisessa päässä, myös koko vaunulastilliselle ventovieraita ihmisiä. Pikkuveli istui vieressä lattiaan katsellen ja näytti siltä, ettei halunnut olla olemassa. Mitä hän mahtaa ajatella isoveljestään (tai äidistään)? Minkä takia äidit ylipäätään kuvittelevat, että heidän lapsillaan ei ole lainkaan korvia - tai tunteita?
Joitain ihmisiä saisi huitaista märällä rätillä päin naamaa, paitsi että he tuskin sittenkään tajuaisivat. Päätellen siitä, miten osa senioriväestä käyttäytyy samoissa kulkuneuvoissa, jotkut eivät ikinä opi. Eilen esimerkiksi kaksi mummoa katsoi asiakseen - vieläpä ilman kännykkää - kommentoida live-esityksenä muiden matkustajien käyttäytymistä: "Jaha, nyt se aikoo jäädä pois. No istu nyt siihen! Eikö se tajua, että toi haluaa pois. Ei se tajua. Ei ne kato tajua." Ihme kyllä muut matkustajat hillitsivät itsensä ja tuijottivat tylsämielisinä ulos tai mihin tahansa, missä ei tarvitse kohdata toisen ihmisen silmiä. Sellaisia suomalaiset ovat.
Paitsi juopot. He ovat luultavasti tärkein syy siihen, miksi muut suomalaiset oppivat välttelemään toisten katseita ja toivomaan, että olisivat läpinäkyviä. Juoppojen lasittuneet ahnaat silmät skannaavat lakkaamatta ympäristöä toivoen, että jonkun katse rekisteröisi heidät tai paljastaisi, että heidän huutelunsa ja örinänsä on huomattu. Eikö kaupunki voisi palkata julkisiin kulkuneuvoihin kunnon vanhanaikaisia ilveilijöitä, jotka sitten antaisivat kaiken huomionsa ja viihdyttäisivät deekuja, niin ettei muiden tarvitsisi?
Varsinkin itään päin matkustaminen on keväisin varsinainen antropologinen löytöretki, kun julkiset kulkuneuvot täyttyvät puistosedistä, kassialmoista, avohoitopotilaista, lävistetyistä narkkareista, lopun ajan profeetoista ja muista mielenkiintoisista hahmoista. Mahtavat Afrikan sarvesta, Kaksoisvirtainmaasta ja Venäjän lakeuksilta tulleet uudet kanssa-asukkaamme hämmästellä Suomen kansan kirjavuutta. Tosin jotkut uudisasukkaat näyttävät jo edenneen kotoutumisessaan pidemmälle kuin kukaan olisi toivonut, kuten voi todeta vaikkapa perjantai-iltaisin Itäkeskuksessa tai Kampissa. Ehkä Suomi tekee kaltaisekseen.
Kun aikuiset eivät uskalla kohdata/kykene kohtaamaan toista aikuista samalta tasolta tasavertaisena, se kielii kunnioituksen asenteen kateissa olemisesta. Puuttuu kunnioitus sekä itseä että toista kohtaan. Toisen minuuden rajoja ei hyväksytä. Siitä syntyy jännitettä, joka haittaa kohtaamista. Lasta ei ajatella/ei tarvitse ajatella yksilönä, jolla olisi minuutensa ympärillä alue, jonne ei muka saisi tallustella millaisilla kurasaappailla tahansa. Kuten vaikkapa lavertelemalla hänen intiimejä asioitaan bussissa niin että pikkuveli ei tiedä minne kasvonsa kätkisi. Kurituskulttuuri on vielä niin lähellä meitä. Perinne kunniattoman kuoleman pelosta on niin vahva, että se estää kunnioittavan elämän.
VastaaPoistaKyllä kuritus on parempi kuin lapsensa kunnian tahraaminen. Ensin mainittu on normaali vanhemman rooliin kuuluva velvollisuus, jälkimmäinen taas halpamaista ja osoitus rooliin kuuluvan vastuullisuuden puuttumisesta.
VastaaPoistaKurituksen onnistumisen edellytys on moraalinen ylivoima, edes kyseisessä tilanteessa. Se opettaa jotain syyllisyydestä ja seurauksista. Juoruileminen ei taas varmasti kasvata minkäänlaista moraalista kunnioitusta - ei lapsessa eikä sivustakatsojissa. Se opettaa korkeintaan halveksimaan ja näkemään maailman epäoikeudenmukaisena.
Vielä 80-luvulla työyhteisössä oli opettaja, joka piti oikeana kasvatuskeinona sitä, että oppilas ”menetti kasvonsa”. Hän myös toimi tämän periaatteensa mukaisesti. Oppilaat istuivat paremmuusjärjestyksessä luokassa ja saivat koepaperinsa paremmuusjärjestyksessä. Ala-arvoiset paperit oppilas sai poimia lattialta. Häntä luonnehdittiin persoonallisuudeksi. Monet oppilaat arvostavat tätä edesmennyttä opettajaansa edelleen suuresti. Monille tulee näppylöitä pelkästä muistamisesta. Kuri oli hyvä, sijaisparoilla vain oli vaikeata.
VastaaPoistaKurinpito ja kasvatus voivat molemmat olla tärkeitä ja liittyä toisiinsa, mutteivät suinkaan yksi ja sama asia. Opettajakin joutuu valitsemaan, haluaako saada häirikön kasvamaan suotuisasti vai ylläpitää oppimisrauhan koko luokalle.
VastaaPoistaAikana, jolloin ruumiilliset kuritukset olivat vielä sallittuja ja opettajat saivat muutenkin tehdä mitä lystää, tuollainenkin metodi ehkä toimi. Kuulostaa oikeudenmukaiselta ja johdonmukaiselta. Nykyisin tuskin toimisi. Keksin heti loputtoman joukon avauksia, joilla opettajan pyrkimykset voi nollata. Paperihan jää lattialle.
"Nosta itse vitun huora/homo."
"Itehän sä sen tiputit."
"Mua ei kuule kiinnosta onks sulla ongelma."
"Mee vittuun siitä inisemästä."
"Älä vittu koske muhun tai teen kirjallisen valituksen."
Se kuka menettää kasvonsa riippuu yleisön välittömmistä reaktioista, ja yleisöhän koostuu pääosin oppilaista.
Vanha puujalkavitsi kysyy pidetäänkö teillä mattoja ja kommenttina myöntävään vastaukseen: meillä ne pysyvät pitämättäkin. Kurin laita opetustilanteessa on vähän samanlainen. Jos se ei pysy pitelemättä sitä enemmän opettajalta kuluu energiaa sen pitämiseen ja se on pois oppimiselle suotuisasta ilmapiiristä. Sen ylläpitäminen toki on osa opettajuutta. ”Vanhan ja hyvän ajan” koulussa olleet vanhemmat ilmaisivat aina silloin toiveensa, että opettajat pitäisivät ankarampaa kuria. Toiveissa ei aina ollut käsitystä siitä mikä on nykyisin mahdollista/ miten koulunpito on muuttunut maailman myötä.
VastaaPoistaNuoremmissa vanhemmissa alkoi sen sijaan ilmetä lapsen puolelle asettumista opettajaa vastaan.
Opettajanhuoneissa purnataan vanhempien asenteita, kun kotona oppilas ja vanhemmat parjaavat opettajia. Luottamuskuilun ylittäminen vaatii yhteistä aikaa ja sitä ei aina löydy (aikapula joskus oikeasti, useammin asennepula). Tässä välissä lapsi pääsee pyörittelemään tilannetta tavalla, johon hänellä ei pitäisi olla mahdollisuutta. Paikallisella toimintakulttuurilla on merkitystä: se voi olla tärkeä tuki yksittäiselle opettajalle. Tai sitten ei.
Inkluusio (että erilaiset oppilaat ovat mahdollisimman paljon yleisopetuksen mukana), sinänsä ookoo, asettaa lisähaasteita kouluille varsinkin jos kunnissa pidetään sitä lähinnä mahdollisuutena säästää rahaa erityisopetusta vähentämällä.
p.s. kuvaamasi kommenttivalikoima lattialle heitetystä koepaperista olisi nykyisin hiukan todennäköisempi kuin aikoinaan. Ja hyvä niin, vaikka sanamuotoja ei hyväksyisikään. Harva opettaja laulattanee tunneillaan saksalaisia sotilasmarssejakaan nykyisin...