Matkustamisesta

Olen aina ollut matkalla jonnekin. Joskus määränpää on häämöttänyt taivaanrannassa sumuisena saarena tai keitaan muotoisena kangastuksena, joskus taas olen vain ollut matkalla tietämättä, mitä edessä on. Jos olenkin löytänyt saaria ja keitaita, olen pysähtynyt niissä ja sitten jatkanut.

Matkustaja lähtee usein liikkeelle ensimmäisenä, ennen kaikkia muita, mutta tulee silti perille viimeisenä. Miksi näin? Koska matkustaja joutuu rämpimään raivaamattomassa viidakossa, käyttelemään leukua ja taistelemaan myrkkykäärmeitä vastaan joka mutkassa, kun taas perässähiihtäjät voivat rauhassa kulkea valmiiksi raivattua polkua pitkin, jossa myrkkykäärmeet on tapettu tai paljastettu.

Aisopoksen sadussa, joka kertoi jäniksen ja kilpikonnan kilpajuoksusta, jänis uskoi ylivoimaisuutensa ja heittäytyi välillä radan varteen makaamaan, nukahti, ja jäniksen nukkuessa kilpikonna raahusti ohi, päästen maaliin ensimmäisenä. Matkustaja tuskin tekee niin. Sen sijaan hän on jänis, joka loikkaa kokonaan radalta pois ja pomppii omia teitään. Kilpikonna raahustaa radalla, mutta jänis tuskin enää palaa samalle radalle koskaan. Hän on unohtanut juoksukilpailun ja sen radan päässä ollut maali on unohtunut.

Mihin olemme matkalla? Mitä perillä on? Eikö tie ole todempi ja tärkeämpi kuin päämäärä, joka sitä paitsi saattaa olla pelkkä kangastus? Matka on jokaisena hetkenä totta. Myöhemmin se määrittää sitä, keitä olemme, paljon enemmän kuin kertomukset jossain edessä (ehkä) häämöttävästä päämäärästä. Sitä paitsi matka ei ole päämäärän suhteen poissulkeva asia. On kirjoitettu – tai laitettu profeetta Muhammedin suuhun – sellainenkin mieleeni takertunut viisaus, että vaikka Jumala on yksi, Hänen luokseen johtaa lukematon määrä teitä. Niin varmaankin on; kuinka muutenkaan voisi olla? Jos jumalia olisi useita, asia olisikin paljon monimutkaisempi. Ehkä siksi monijumalaisetkin, kuten hindut, ovat tarvinneet itselleen vaikeasti selitettävän nirvanan käsitteen.

Kiirehtimistä on kahdenlaista: Ensimmäinen muoto on sitä, jossa päämäärän pelätään haihtuvan tai tulevan jonkun muun anastamaksi, ellemme ehdi sinne tarpeeksi nopeasti, mieluiten ensimmäisinä. Toinen muoto on sitä, että selkämme takana on jotain, mikä ahdistaa, ja mistä haluamme päästä eroon. Ehkä pelko tai vajavaisuus, ehkä tausta, ehkä niskaan hönkivä sosiaalinen paine. Yksi pakenee köyhyyttä, toinen kotikylänsä ahtautta, kolmas yksin jäämisen pelkoa. Joka pakenee yksinäisyyttä, olettaa seuran olevan jossain tuolla edessäpäin, vaikka todellisuus on usein sitä, että iän myötä ystäväpiiri kapenee ja redusoituu lopulta puolisoon ja lastenlasten vuosittaiseen vierailuun.

Joka tapauksessa meitä on siis ilmeisesti kahdenlaisia kiirehtijöitä: pyrkyreitä ja pakolaisia. Entä ne outolinnut, joilla ei ole kiire? Sosiaalitieteet laittavat kaiken nelikenttiin, joten tässäkin pitänee pyrkiä symmetriseen nelikenttäisyyteen. Siinä tapauksessa pyrkyreitä ja pakolaisia vastaavat kiireettömällä puolella matkailijat ja linnoittautujat. Matkailijoille elämä on tie, kun taas linnoittautujat yrittävät luoda itselleen lopullisen turvapaikan, muuttumattoman tilan, joka myös suojelisi heitä kaikelta, mitä ikinä keksivätkään pelätä. Matkailijan ei kannata kerätä enempää kuin pystyy kantamaan (sekä myötä- että vastamäessä), kun taas linnoittautujan on syytä hamstrata bunkkeriinsa kaikki, minkä vain saa siellä pysymään. Jos ei pysy niin sitten itketään ja pysyy.

Onneksi ihmiset ovat niin monimutkaisia, ettei heitä voi noin vain jakaa sosiologien suosimiin nelikenttiin. Jokuhan voi vaikka kasvaa lapsuutensa linnoituksessa, lähteä sitten sieltä pakolaiseksi, nähdä sitten horisontissa siintävän saaren, pyrkiä pyrkyrinä sinne, mutta kun saari osoittautuukin vain kauniiksi kangastukseksi, päätyä ihmisyyden korkeimmalle asteelle, matkailijaksi. Toisaalta, jokuhan voi kehittyä nelikentän ruutujen välillä toiseenkin suuntaan.