Hiutaleet

Tänään illalla satoi taivaalta lumihiutaleita. Ne eivät toki jääneet maahan, mutta kuitenkin. Ensimmäinen tänä syksynä näkemäni lumi Helsingissä. Päivä on ollut yhtä hiljainen kuin edeltävät viikot hektisiä. Palasin Furstin pariin. Tammen sain luetuksi loppuun jo Sveitsissä viime lauantaina.

Editoin ja uudistan 18-19-vuotiaana kirjoittamaani romaania, ja se onkin hauskaa, koska kaikki juonenkäänteet tulevat nyt minulle uusina. Ei vain niin, että muisti on mennyt, vaan koska kirjoittaja, silloinen minä, oli niin erilainen ihminen kuin nykyinen. Samaan asiaan olen törmännyt muuallakin kohdatessani entisten aikojen tekstejäni. On kuin ne olisi kirjoittanut joku, joka on suhteellisen läheinen, muttei kuitenkaan sama ihminen kuin minä itse. Ajoittain on jopa kuin ne olisi kirjoittanut ventovieras - alan epäillä, tuliko tämä sana tai ajatus lainkaan itseltäni.

Koko viime viikon olen ennen kaikkea pyrkinyt sulkemaan kansioita, saamaan asioita loppuun, jotta voisin ensi kuussa aloittaa uuden projektin. Ihmiset keksivät koko ajan lisää, mitä minun pitäisi vielä sitä ennen tehdä, ja kasaavat siten asioita päälleni, ettei vain voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Jotten myöskään saisi asioita suljettua, joku säntäilee koko ajan perässäni avaamassa jo siististi suljettuja kansioita; levittämässä kertaalleen sovittua levälleen.

Viikolla oli kaksi mielenkiintoista suljettua tapaamista. Toisessa juotiin paljon punaviiniä ja syötiin juustoa ja oliiveja. Oli myös oikeaa laatutequilaa. Isäntä oli kuulemma seuraavana aamuna krapulassa, mutta moni vieraista sen sijaan tikkoina puvut päällä hienosti onnistuneessa seminaarissa seuraavana aamuna. Kyseessä oli paras seminaari, jossa olen viime aikoina ollut. Puhujat olivat erinomaisia ja heille oli kerrankin annettu kunnolla aikaa, jotta ehtivät sanoa jotain merkittävää eivätkä vain hymistellä puolin toisin kiitoksia seminaarin järjestämisestä. Tilaisuudessa ei ollut lainkaan turhaa paskanpuhumista, mikä oli ilahduttavaa.

Perjantai-iltana pesin kuusi koneellista pyykkiä, joka oli kasautunut Libanoniin lähdöstä alkaen. Siitä tuli mieleeni, että kaapeissani on vieläkin libanonilaisia herkkuja: viikunahilloa, oliiveja, läbneä... Enemmän kuin ehdin itse syödä. Kuten tuoreiden ruokatarpeiden kohdalla aina, nytkin kannan koko ajan huolta siitä, menevätkö ne pilalle. Habibin isoäidin viikunahillon kanteen oli tullut hometta, vaikka niin ei kuulemma pitänyt käydä - jouduin laittamaan hillon pakkaseen.