On aika päättää Keski-Amerikan matkakertomus Teotihuacánin mystiseen muinaiskaupunkiin Mexico Cityn koillispuolella, kuivalla ja karulla ylängöllä. En viitsi kirjoittaa enää lisää Meksikon pääkaupungissa viettämistämme kolmesta lisäpäivästä, koska kirjoitin kyseisestä kaupungista jo tämän matkakertomuksen alussa.
Teotihuacán on joskus ollut 150 000 asukkaan suurkaupunki ja Meksikon ylängön keskus, mutta espanjalaisten saapuessa alue oli atsteekkien hallinnassa ja Teotihuacán hylätty. Nimi Teotihuacán on nahuatlin kieltä, atsteekkien antama ja koska tämän suurkaupungin muinoin rakentaneista intiaaneista tiedetään hyvin vähän, heidät on nimetty teotihuakaaneiksi. Atsteekkien imperiumin pääkaupunki Tenochtitlán sijaitsi samalla paikalla, jossa nykyisin on Ciudad de México.
Teotihuacánin maisemaa hallitsevat kaksi valtavaa pyramidia, joista toista kutsutaan Auringonpyramidiksi ja toista Kuunpyramidiksi. Näiden välillä on suora Kuolleiden valtatie. Täytyy sanoa, että kuolleiden valtatie oli kaukana siitä, mitä Teotihuacánissa käydessämme tapahtui. Turisteja oli pilvin pimein, tosin valtaosa heistä meksikolaisia, mikä ei tietenkään ollut ihme, koska kyse oli vallankumouksen vuosipäivän jälkeisistä pyhistä ja Teotihuacán on suurista prekolumbiaanisista arkeologisista kohteista lähimpänä pääkaupunkia.
Ilmeisesti Teotihuacán on myös new age -väen ja ufouskovaisten suosiossa, onhan alueella paljon sellaisia maastoon luotuja kuvioita, jotka näkee kunnolla vasta "ufoperspektiivistä" taivaalta. Ja kieltämättä monet kivikasvot näyttävät siltä kuin niillä olisi päässä avaruuskypärä ja kädessä jonkinlainen laserpyssy. Ei ollutkaan ihme, että Auringonpyramidin huipulla kohtasimme suuren joukon meksikolaisia, jotka imivät pyramidin huipulta merkillisillä menoilla kosmista energiaa, ja alas tullessamme kohtasimme teinipoikia, jotka olivat pukeutuneet kuten Matrixin Neo.
Teotihuacán ei ole väenpaljoudesta huolimatta hullumpi paikka myöskään luontohavainnoille. Ensinnäkin raunioiden keskellä tuntuu elävän runsaasti siiseleitä. Toiseksi, raunioita ympäröivissä kaktuspusikoissa ja piikkipensaikoissa näkee monia kuivan maan ylänkölintuja, joita ei kovin yleisesti tapaa alempana: esimerkiksi kaktuspeukaloisia, kanjonipeukaloisia ja kalliopeukaloisia sekä ruskopipiloita ja kenttäsirkkuleita.
Mutta se Keski-Amerikan matkastani. Suomi on mittavien nietosten peittämä ja jos en olisi niin laiska ja pakkasinhoinen, rientäisin kyllä näinä päivinä kameran kanssa ulos - niinä harvoina tunteina siis kun on valoisaa. Tuossa viime viikolla itse asiassa kuvasinkin jonkin verran lumeen hautautunutta Kalliota. Eilen palasin lyhyeltä matkalta Tukholmaan, jossa sen sijaan oli loskakeli, vaikka lumivuorista saattoikin päätellä, että sielläkin oli vielä hiljattain ollut kunnon talvi. Kävin sillä paikalla Kuningattarenkadun ja Olof Palmen kadun kulmassa, jossa irakilaissyntyinen mutta täydellistä ruotsia puhunut ja Ruotsissa kasvanut hyvin koulutettu ja perheellinen nuorimies räjäytti itsensä.
Tietysti Tukholman matkallani oli todellisuudessa muita syitä. Työasioiden lisäksi ehdin tehdä pari joululahjaostosta ja käydä kirjakaupoissa sekä Bellmanin kahvilassa, jossa ryhdyin heti lukemaan ostamaani Gunnar Ekbergin elämäkertaa.
Laivalla oli joulupukki, muumeja sekä kauniita puolalaisia akrobaattityttöjä, jotka heittelehtivät trapetsilla Bond-tunnarin tahtiin. Viinakaupan tuote-esittelijä ryhtyi esitelmöimään minulle ilmaismaistiaisista ruotsiksi, mutta huomasi sitten omasta ruotsin kielestäni suomalaista aksenttia ja kysyi, voidaanko vaihtaa suomeen. Minä puolestani huomasin hänen suomen kielestään virolaisen aksentin ja viroksi vaihdettuamme kävi ilmi, että olimme opiskelleet samoja asioita samassa yliopistossa, joskin eri aikoina. Kannatuksen vuoksi ostin sitten koko laatikollisen häneltä ja mielessäni toivon, että se koulutus valmistaa parempaankin duuniin kuin alkoholituotteiden esittelijäksi.
Ja nyt alkavat olla ne päivät käsillä, ettei ketään enää tavoita, joten ehkä vihdoin sallin itsellenikin vetäytymisen joululomalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti