Naisesta ja miehestä

Terve yhteiskunta perustuu tasapainoiselle ja rikkaalle asennoitumiselle ihmisyyttä ja sen monimuotoisuutta kohtaan. Sairas yhteiskunta perustuu monomaaniselle vihalle ja totalitääriselle halulle valvoa, hallinnoida, tasapäistää ja pakolla muokata kaikkea kuvitteelliseen muottiin.

Useimmiten yhteiskunnallinen sairaus oireilee ensimmäiseksi erilaisia vähemmistöjä vastaan. Joskus se kuitenkin suuntautuu kokonaista väestönpuolikasta vastaan: Saudi-Arabian kulttuuri on misogyyninen, naisvihainen; naisellisuutta pidetään syntisenä ja saastaisena ja se halutaan verhota pois näkyvistä ja alistaa totalitääriseen kontrolliin, koska ilman jatkuvaa holhousta nainen olisi hillitön ja kaoottinen. Miesten kyvyttömyys hillitä itseään projisoidaan naisiin.

Suomen kulttuuri on sen sijaan vähitellen muuttunut peilikuvaksi Saudi-Arabiasta. Miehekkyyttä pidetään kauhistuksena, joka pitää kitkeä ja kätkeä, miehet laittaa liekanaruun erilaisten pakkojen avulla ja holhota niin, että heistä lopulta tulee heikkoja mutta yhteiskunnan näkökulmasta tottelevaisia, alistuvia ja mieheyttään anteeksi pyyteleviä tohvelisankareita. Miehisyyttä pidetään hillittömänä ja kaoottisena. Naisten kyvyttömyys hallita itseään ja elämäänsä projisoidaan miehiin.

Naisvastaisen kulttuurin juuret löytyvät Lähi-idän monoteistisista uskonnoista. Polyteisteillä toistui perhettä ja suvunjatkamista uusintava isän, äidin ja pojan kolmiyhteys hämmästyttävän yhdenmukaisena: Intiasta Mesopotamiaan, Niilinlaaksoon, helleeneihin, roomalaisiin, germaaneihin, keltteihin ja muinaissuomalaisiin olivat jumaliston keskeisinä hahmoina isällinen pääjumala (hallitsija), äidillinen hedelmällisyyden jumalatar (luoja) sekä auringon ja maan liitosta sikiävä poika (ihmisen omakuva, soturi, rakentaja ja koettelija).

Juutalaisuudessa ja sen perillisissä kristinuskossa ja islamissa alkoi hallitsijajumala vähitellen abstrahoitua kiivaasta partasuisesta patriarkasta, joka ajoittain pasuunan äänellä julisti vihaansa, kaukaisemmaksi mutta lempeämmäksi isäksi, joka kylläkin pysyi kaikkivaltiaana, mutta edellytti ihmisten aikuistuneen ja huolehtivan itse keskenään oikealla tiellä pysymisestään. Ei enää palavia pensaita eikä pasuunoja, vaan pyhiä kirjoituksia ja niiden tulkitsijoita. Poikajumala muuntui polyteistien Horuksesta ja Krishnasta vähitellen monoteistien Jeesukseksi ja marttyroituvaksi Huseiniksi. Isästä tuli etäinen ja poika surmattiin ihmisten tähden.

Mielenkiintoista kyllä, nimenomaan kolminaisuuden naispuolinen osapuoli, maan jumalatar ja hedelmällisyyden tuoja, joutui monoteistien kiivaimman raivon kohteeksi. Se kiellettiin ja korvattiin abstraktilla pyhällä hengellä. Naisen kuukautiset olivat yhtäkkiä saastaisuuden tyyssija ja kaikkien kauhistusten äiti. Lapsetkin sikisivät nyt pyhästä hengestä. Polyteististen uskontojen avoimesti seksuaalisia patsaita särjettiin, väki verhosi lihalliset vartalonsa säkkeihin ja sirotteli tuhkaa päällensä.

Nainen vietteli miehen syömään hedelmän kielletystä puusta ja oli siten saatanan asialla, ehkä itsekin käärme kaksine kielineen ja hypnoottisine tuijotuksineen. Lucifer sai paljon naismaisia piirteitä. Koska nainen oli hillitön ja hysteerinen, häntä piti kaikin tavoin kontrolloida. Naiset vaietkoot seurakunnassa ja verhotkoot syntiset hiuksensa.

Vaikka Maria-kultti ilmaantuikin katolisessa kirkossa uusintamaan kauhistuksena häivytettyä ja pyhällä hengellä korvattua jumalatarta, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin valtavirta on ollut naisen holhoamiseen ja kontrollointiin pyrkivä. Maria oli puhdas vain koska oli neitsyt - vasta neitsyys tuntui tekevän äidistä kelvollisen. Tämä on johtanut uskomukseen, että maailman luominen on päättynyt, Jumala asettunut taka-alalle tuomiopäivää odottelemaan, ja poikaa tai ainakin hänen toista tulemistaan yhä vieläkin vain odotellaan. Gaiaa on sen sijaan ryöstetty ja raiskattu sumeilematta, koska jatkuvassa maailmanlopun odotuksessa kukaan ei ole enää vastuussa mistään.

Jos Saudi-Arabiassa kulminoituvan naisvihan juuret ovat selkeän monoteistiset, Suomessa kulminoituvan miesvihan juuria on vaikeampi jäljittää. Ehkä sen juuret pitääkin nähdä toisin kuin uskontojen miehisissä maailmankuvissa. Mies näkee itsensä osana yleistä suurta kertomusta, merkittävää tehtävää ja mahtavaa heimoa tai yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on. Nainen sen sijaan näkee heimon, yhteiskunnan, tehtävän ja kertomuksen osina omaa henkilökohtaista, emotionaalista oloaan. Nainen ja mies projisoivat egonsa ja muun maailman välillä erisuuntaisesti.

Yhteiskunta on muuttunut. Entisaikoina miehet olivat sotureita ja hankkivat leivän perheilleen metsästäen, keräillen, maata viljellen tai halliten eli toisilta riistäen. Miehet päättivät poliksen asioista. Naiset huolehtivat oikoksesta, johon koottiin kaikki saavutetut edut. Oli siis tärkeää sallia miehille mahdollisimman suuri toiminnanvapaus ja voima, ja samalla kontrolloida naista, jotta oikos ei vaarantuisi.

Poliksen paisuessa yhä kaikenkattavammaksi holhousvaltioksi miehet ovat käyneet tarpeettomiksi. Oikos on ahmaisemassa polista ja niinpä poliksessakin alkaa olla yhä enemmän kyse saavutetuista eduista. Poliksessa ei enää politikoida sotaretkistä, metsästysmaista eikä perustettavista siirtokunnista, vaan siellä käydään oikokselle ominaisia kyökkikiistoja siitä, kuka palvelija tai jalkavaimo on kulloinkin suosiossa, ja miten taloon kannetut edut jaetaan.

Nykyisessä Suomessa eletään saturoituneessa versiossa järjestelmästä, jota voitaisiin nimittää feministisosialismiksi. Sitä johtavat itseään vihaavat naismaiset miehet ja miesmäiset naiset, joiden perusasennoituminen muihin perustuu misantropiaan, kateuteen ja loputtomaan kontrollihaluun. Sen ihmiskuvassa ihminen, tai tarkemmin sanottuna mies, oletetaan pahaksi ja kelvottomaksi, ja hänet pitää pakottaa muuttumaan, elämään uusien normien mukaan.

Feministisosialistinen järjestelmä ei suinkaan ole lempeä, huolehtivainen äitihahmo, joka uhraa loputtomasti omasta itsestään rakastetun miehen ja pojan hyväksi, jotta näillä olisi parempi elämä. Nykyjärjestelmä on sen sijaan kiukkuinen kontrollifriikki eukko, joka on katkeroitunut miehiin. Järjestelmä on kuin rupsahtanut tantta, jolle miehet eivät vapaaehtoisesti anna, ja joka olettaa kaikkien miesten lakkaamatta pettävän ja valehtelevan, koska niin hän itse tekee. Kontrollifriikki eukko on myös lapsilleen painajaismainen paha äitipuoli, sillä hän suhtautuu lapsiinsa henkilökohtaisena omaisuutenaan, jota hänellä on oikeus määräillä mielin määrin.

Valtion, virkakoneiston ja kaikenlaisten sosiaali-insinöörien tehtäväksi on annettu kastroida miehisyys pois yhteiskunnasta sen kaikilla tasoilla. Nutturapäinen vanhapiika heiluttaa karttakeppiä ja opettaa poikia kasvamaan miesten sijaan androgyyneiksi tohvelisankareiksi. Yhä uusilla laeilla ja säännöillä pyritään kriminalisoimaan mieheys samalla kun feministinen eliitti selittää, ettei näitäkään lakeja tule kunnioittaa kirjaimellisesti, vaan kaikki riippuu siitä, miltä naisista milloinkin sattuu tuntumaan. Eletään pahojen äitipuolten ja oikuttelevien diivarakastajattarien ehdoilla.

Vanhojen miesten johtama patriarkaalinen yhteiskunta toimi konservatiivisella logiikalla: omistusoikeudet tuli turvata ja muutosvoimia padota. Vanhan miehen intresseissä on kontrolloida omistamiaan naisia sekä pyrkiä hallitsemaan nuorempia miehiä, jotka vääjäämättä uhkaavat hänen asemaansa ja omistuksiaan. Nuorten miesten intresseissä on puolestaan muuttaa maailmaa, raivata elintilaa ja mahdollisuuksia itselleen ja saada vähitellen osansa vanhempien miesten kontrolloimista resursseista joko suostuttelun, palvelusten tarjoamisen, kiristyksen tai vallankumouksen keinoin.

Naisten yhteiskunnassa hallitsevat aikuiset ja keski-ikäiset naiset. Vanhukset ovat poissa lastentekomarkkinoilta ja heidät voidaan siksi jättää heitteille. Nuoret naiset ovat ärsyttäviä pissiksiä, jotka uhkaavat vähän vanhempien naisten saavutettuja etuja. Miehiä tulee kontrolloida ja heidän mahdollisuutensa rajata mahdollisimman pieniksi, jotteivät voisi nauttia vapaista markkinoista.

Naisten sosiaalinen nousu on oleellisesti erilainen kuin miesten. Nuoret miehet nousevat yhteisöllisin keinoin: liittymällä yhteen jengeiksi ja heimoiksi, avustamalla kummisetiä, osoittamalla pätevyytensä (kuten allaolevan runon sankari) ja tekemällä sopimuksia niin resursseja kontrolloivien vanhojen miesten, samanarvoisten liittolaistensa ja kilpailijoidensa kuin nuorempien sotilaidensa kanssa.

Naiset sen sijaan juonittelevat sekä miehiä että toisiaan vastaan, levittävät juoruja, piikittelevät ja käyttävät kolmansia tahoja pelinappuloina. Kaikesta tulee henkilökohtaista ja muilla ihmisillä on välinearvo. Jalkavaimot kilpailevat sulttaanin suosiosta puukottamalla selkään sekä toisiaan että sulttaania, ja tekevät lapsista kostojensa, kaunojensa ja omistushaluisten pyrintöjensä aseita.

Naiset debytoivat maailmaan nuorina tyttöinä, jotka ovat vielä täynnä seikkailunhalua ja vallattomuutta. He hurmaavat ja osaavat nähdä asioita aivan uusilla tavoilla. Miehet voivat jatkaa poikamaisia seikkailujaan ja maailman muuttamista keski-ikäisiksi saakka, mutta naisten kohdalla raadollinen totuus iskee päälle paljon aikaisemmin - jos ei muuten niin toisten naisten muodossa.

Hurmaavista tytöistä sukeutuu kontrollifriikkejä ja kärttyisiä nalkuttajia, joille itseään toteuttavat ja omia teitä kulkevat tytöt ovat kauhistuksia: henttuja, heitukoita, lolitoja ja pissiksiä. Naiset ovat tyttöyden pahimpia vihaajia, samaan tapaan kuin vanhat äijät poikamaisuuden. Miehet ukkoutuvat yleisesti ottaen vasta ryhtyessään valvomaan saavutettuja etujaan, joskin jotkut osaavat olla sietämättömiä mustasukkaisia kontrollifriikkejä jo parikymppisinä.

Yhteiskuntamme naisistuminen näkyy erityisesti vallankäytön tavoissa. Vaikka näennäisesti yhteiskuntamme on muuttunut transparentimmaksi, se on samalla muuttunut hallitsemisen kielessä yhä orwellilaisemmaksi.

Mies käyttää valtaansa paljastamalla miekkansa. Eino Leinon sanoin miekka voi ”tehdä totta”, joten se myös asettaa vastapuolen epäämättömien tosiasioiden eteen. Mies usein vieläpä rehentelee siitä, mitä haluaa. Hän paljastaa avoimesti tarkoitusperänsä ja asettaa siten muut epäämättömien tosiasioiden eteen, haastaa maailman ympärillään. Miehiseen kulttuuriin kuuluvat kunnian ja suoraselkäisyyden arvostaminen, jotka ovat nykyisin katoamassa suomalaisesta kulttuurista.

Nainen toimii juuri päinvastoin: hänet on opetettu häpeämään sitä, mitä todellisuudessa haluaa. Tähän hänet ovat opettaneet nimenomaan ne tyttöjä vihaavat naiset. Nainen salaa tarkoitusperänsä, manipuloi ja naamioi halunsa yleisiksi syiksi ja yhteisiksi pelisäännöiksi, joiden tarkoituksena on kahlita miestä ja torjua muiden naisten kilpailua.

Yhteiskunnan naisistuminen ja miesviha saattavat johtua siitä, että resursseja yhä kontrolloivat vanhat miehet ovat muuttuneet akkamaisiksi: he käyttävät naisia välikappaleinaan tyttöjen ja poikien kahlitsemiseksi ja holhoamiseksi. Vanhat miehet siis hallitsevat yhä ja omistavat resurssit, mutta pelisäännöt ovat enenevässä määrin keski-ikäistyvien naisten muotoilemia. Ne perustuvat naisten vallankäytön logiikkaan.

On huomattava, että vaikka nykysuomalainen yhteiskunta toimii nimenomaan 35-50-vuotiaiden naisten ehdoilla, nämä samat naiset voivat erittäin pahoin. Tämä johtuu siitä, että naiset ovat langenneet itse virittämäänsä ansaan: he salaavat ja kieltävät todelliset tarkoitusperänsä, teeskentelevät haluavansa muuta kuin mitä todellisuudessa haluavat, ja kun saavat teeskentelemänsä, ovat onnettomia. Käsittämättömän suuri osa vastaan tulevista kolmekymppisistä suomalaisnaisista on jonkinasteisesti mielenterveysongelmaisia, samanlaisella skitsoidilla tavalla kuin saudimiehet. Voiko tämä johtua siitä, että koko yhteiskunta on sairas alussa kuvailemallani tavalla?

Feministisosialistinen hegemoninen diskurssi vaahtoaa yhä siitä, että pahoinvoinnin taustalla ovat miesvalta, kapitalismi ja liiallinen vapaus, vaikka todellisuudessa tämä on itsepetosta ja pahoinvoinnin syyt ovat tasan päinvastaisia. Miehistä on nyljetty ja painostettu pois miehekkyys; se on kielletty. Kunnia ja suoraselkäisyys on demonisoitu. Valkoiset valheet, hetkellistä sosiaalista samettia luova smalltalk, orwellilainen uuskieli ja kaikkinainen subjektiivisuus ovat nousseet hyveiksi.

Tulos ei kuitenkaan ole ollut naisten hyvän olon lisääntyminen, vaan ennennäkemätön piehtarointi pahassa olossa, ailahtelu masokististen fantasioiden ja riutuvan marttyyriuden suossa. Naiset pelkäävät hylkäämistä niin paljon, että itsepetoksessaan hylkäävät kaikki miehet jo ennen kuin nämä ehtisivät hylkäämään heitä. Kun miehiltä on kielletty mieheys, siinä sivussa on tullut kielletyksi myös naiseus naisilta. Nujertaessaan pojista tohvelisankareita naiset ovat samalla tehneet hurmaavista tytöistä pahoja äitipuolia.

Mies voi purkaa pahaa oloaan työhön, yhteiskunnalliseen elämään, urheiluun ja sotakentille (kuvaannollisille tai todellisille), mutta naisen biologia rankaisee tällaisesta. Nainen elää naiseudettomassa itsepetoksessa ja purkaa pahaa oloaan pahansuopiin puheisiin, lääkkeisiin, juoruiluun, tuhlailuun ja yleiseen purnaukseen. Nykyaikainen suomalainen keskustelukulttuuri muodostuu jo pelottavassa määrin ennenaikaisesti ukkoutuneiden kastroitujen miesten ja kaunaisten hylkäämispelkoisten naisten purnauksesta, jossa tärkeintä on peittää todelliset tarkoitusperät ja väittää mustaa valkoiseksi.

Feministinen sosialismi on ehkä tulossa tiensä päähän; itsepetoksellisen mahdottomuutensa kuilun reunalle. Oikos on hävittänyt poliksen. Pian ei ole enää miehiä, jotka puolustaisivat oikosta poliksen taistelukentillä tai kantaisivat kotiin ulkopuolelta hankittua leipää. Jaettava loppuu. Kyökissä käy pian itku ja hammasten kiristys. Edessä on vihaisten nuortenmiesten aika. Sellaisina aikoina uskotaan taas, että kun sanat eivät enää tarkoita totta, niin miekka ”tekee totta”.

Tunnelmaan sopii Eino Leinon runo:

Tuli linnahan köyhä sotamies.
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Hei heitukka, kustapa kulkee ties?”
”Minä maailman matkoja astun.”

”Ja jos olet suora sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin tännekin loppua voi sinun ties.”
”Sama mulle, mut palkan ma tahdon.”

”On oikein, palkkansa saa sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”kuus riksiä vuodessa riittää kenties?”
”Ei, herrani, enempi ma vaadin.”

”Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä.”

”En myö minä miekkaani, hovimies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”riikin rikseihin, se on jumal’ ties
itse Hiidessä kuuraeltu.”

”Mut kuninkaan tyttären jos kukaties…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”saan palkaksein, olen kuninkaan mies.”
”Huuti, tolvana, matkaasi marssi!”

Ja ryntäsi päälle vihamies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.

”Ja saanko mä palkkani nyt kukaties?”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies.”
Verijälkiä kannukset jätti.

”On oikein, palkkansa saa sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Näin lausui kuningas. ”Mut kukaties
jätät sitten sa maani ja minut.”

”Siis myö mulle miekkasi sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

”Ja vaikka mä vaan olen sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin myö minä miekkaani en jumal’ ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.”

”Mun onneni olla on sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Sama, luulenpa, tahto on miekkani myös;
se on Hiidessä kuuraeltu.”