Arabiliiton kevät

Taas pari viikkoa on vierähtänyt. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros meni, ja Niinistön haastajaksi toiselle kierrokselle tuli kuin tulikin Haavisto. Väyrynen ja Soini neutraloivat toinen toisensa - jos jompikumpi olisi jättäytynyt kisasta ajoissa, Niinistön haastajaksi olisi noussut toinen heistä ja toisen kierroksen peli käyty olennaisesti erilaisilla sävyillä. Nyt olen ilahtuneena havainnut, että viimeinkin vaaliväittelyissä puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Olen jo äänestänyt toistamiseen Niinistöä. Tämä ei johdu siitä, että pitäisin Niinistöä täydellisenä tai että pitäisin Haavistoa huonona, mutta kyllä, pidän Niinistöä sopivampana Suomen tasavallan presidentin tehtävään kuin Haavistoa, joka voisi sopia paremmin vaikka ulkoministerin tehtävään. Presidentin valtaoikeudet keskittyvät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä nimitysrumbaan. Molemmissa asioissa olen iloinen tulevasta muutoksesta riippumatta siitä kumpi ehdokkaista voittaa toisen kierroksen, sillä parannusta nykyiseen poliittiseen kulttuuriin lienee joka tapauksessa luvassa.

Olin kolmen päivän reissulla Istanbulissa, jossa tapasin vanhoja tuttujani lähinnä Syyrian tilanteen merkeissä. Olin saanut suorat lennot Helsingistä Istanbuliin ja samaan pakettiin vielä edullisesti hyvän hotellin Sirkecistä aivan vanhankaupungin kupeesta. Vietin Habibin kanssa yhden pitkän illan ja yön Istiklalin ravintoloissa ja lopulta aamuyöstä vahingossa löytämässämme boheemibaarissa, jossa oli jordanialainen baarimies ja puhuttiin Lähi-idän politiikkaa.

Istanbulin jälkeen menin Tukholmaan, jossa puitiin lähinnä Afrikan sarvea. Sielläkin Turkki on nostanut profiiliaan huomattavasti, avaten Mogadishuun niin suurlähetystön, kehitysyhteistyötoimiston kuin firmojenkin investointeja, ja käyttäen Somalian avustamiseen satoja miljoonia euroja. Toisin kuin eurooppalaiset, jotka kuluttavat rahansa lähinnä kallispalkkaisten länsimaalaisten puuhailuun Nairobissa sekä ilmaisen rahan jakamiseen parempiosaisille somaleille, turkkilaiset ovat käärineet hihansa ja ajelevat ilman aseistettuja vartijoita pitkin Somalian syrjäseutuja.

Kaikki tapaamamme somalit kertoivat meille arvostavansa turkkilaisten touhuja enemmän kuin Nairobin rahasirkusta. Muutamat toivoivat jopa Turkin lähettävän Somaliaan joukkoja, koska paikalliset eivät lainkaan luota etiopialaisiin, kenialaisiin ja ugandalaisiin "miehittäjiin", joiden kerrotaan ryöstelevän, raiskaavan ja öykkäröivän.

Arabikevät tuntuu vakuuttaneen Turkin siitä, että sen on oltava oikealla puolella historiaa. Mikä vielä parempaa, sama mieliala tuntuu vallitsevan myös useimpien arabimaiden johdoissa. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Arabiliitosta on tullut oikeasti relevantti alueellinen järjestö, jolla on aktiivinen rooli arabimaailman politiikan ja turvallisuuden suhteen. Alkutekijöissä oleva ja hapuilevan varovainen vielä, mutta nyt viimein oleellinen.

Ensimmäiseksi tämä nähtiin Libyan kohdalla, jossa Arabiliiton pyyntö saada Libyaan kansainvälinen interventio ratkaisi pelin Libyan opposition ja kansan hyväksi Qaddafin julmaa diktatuuria vastaan. Syyria ja Algeria nikottelivat, mutta jäivät yksin. Vaikka Libyan vapauttivatkin ensisijaisesti libyalaiset, se ei olisi ollut mahdollista ilman Naton sotilaallista tukea ja Qaddafin raskaan aseylivoiman möyhentämistä.

Seuraavaksi Jemenin kohdalla Arabiliitto loi ratkaisuehdotuksen, jossa presidentti Saleh painostettiin luovuttamaan valtansa varapresidentille ja aloittamaan poliittinen neuvotteluprosessi. Arabiliiton päätökselle saatiin YK:n siunaus. Syyrian kohdalla yritetään nyt samaa ja Arabiliitto alkaa olla lopullisesti kypsynyt Assadin verilöylyyn omaa kansaansa vastaan.

Arabiliiton poliittinen yhtenäisyys oli vuosikymmenten ajan fiktio, jonka ainoaksi sisällöksi jäi vastustaa kaikkea status quon muuttamista sekä esittää verbaalisesti mahtipontisia mutta sisällöllisesti tyhjiä julistuksia Palestiinasta, ilman että mitään todellisuudessa tehtiin palestiinalaisten hyväksi. Tilanne alkoi muuttua monien arabimaiden uudistumisen myötä 1990-luvulla, kunnes lopulta 2000-luvulla ja Saddamin syrjäyttämisen jälkeen Arabiliitosta olisi voinutkin alkaa tulla EU:n kaltainen relevantti yhteisö, elleivät Qaddafin Libya ja Assadin Syyria olisi olleet tiellä.

Qaddafin Libya on nyt kukistettu ja Assadin Syyria horjuu. Syyria on viimeinen Iranin valtiollinen liittolainen arabimaailmassa. Sen muut liittolaiset, Hizbullah, Hamas, Mahdiarmeija jne. ovat vain aseellisia taisteluryhmiä, joiden voima kumpuaa Iranin ja Syyrian toimittamasta aseistuksesta ja erikoisoperationaalisesta tuesta. Jos Assadin hallinto Syyriassa kaatuu, Iran menettää otteensa arabimaailmasta, millä on dramaattisen myönteisiä vaikutuksia koko alueen geopolitiikkaan. Algeria on jo löytänyt pragmaattisen lähestymistavan. Se on joutunut avaamaan ovet monipuoluejärjestelmälle ja luopunut Assadin puolustamisesta Arabiliitossa. Irakin ja Libanonin sisäiset olot rauhoittuisivat huomattavasti jos Iranin ja Syyrian liittolaiset menettävät ulkomaisen selkänojansa.

Koska myös Kiina suhtautuu tilanteeseen ensisijaisesti taloudellisista näkökohdista käsin, ovat Iran ja Venäjä nyt jäämässä yksin Syyrian diktatuurin ja Lähi-idän autoritäärisen status quon puolustajiksi sekä arabikevään vihollisiksi. Ne pyrkivät epätoivoisesti siirtämään peliä Syyriasta johonkin muualle ja ryhtynevät sitä tarkoitusta varten vielä yllättäviinkin vetoihin, kuten provokaatioihin tai terrori-iskuihin. Myös umpikujassa olevaa Palestiinaa yritetään tuputtaa esteeksi Syyrian muutoksen tielle.

Jos arabikeväästä alkanut kehitys johtaa siihen, että Arabiliitosta tulee merkittävä alueellinen toimija, alueen valtioiden poliittinen ja taloudellinen integraatio voisi hyvinkin ottaa mallia EU:sta. Tämä voisi myös tuoda aivan uudenlaista vakautta ja pariteettia Välimeren alueelle. Arabimaiden ulkopuolisista merkittävistä valtioista alueella Turkki suhtautuisi tällaiseen todennäköisesti myönteisesti, Israel ja Iran taas kielteisesti.

Asia voisi kuitenkin merkittävästi muuttua jos Iranissa oppositio onnistuisi kumoamaan islamistiregiimin vallasta. Iran on 76 miljoonan asukasluvultaan samaa kokoluokkaa kuin Turkki ja Egypti. Sillä on nuorekas, kulttuurisesti itsetietoinen ja varsin hyvin koulutettu väestö, sekä valtava historiallinen ja kulttuurinen potentiaali yhtenä Euraasian perinteisistä suurvalloista. Esteenä Iranin kehityksen tiellä onkin lähinnä vuodesta 1979 vallassa ollut islamistinen hallinto, joka on erittäin epäsuosittu varsinkin nuoren koulutetun kaupunkiväestön keskuudessa.

Myös Israel on kysymysmerkki. Jo jonkin aikaa jatkunut fanaattisuuteen taipuvainen oikeistosuuntaus on käytännössä tuhonnut Israelin välit entiseen läheisimpään alueelliseen liittolaiseensa Turkkiin, menettänyt ainakin toistaiseksi pelin Egyptissä ja kovaa vauhtia vieraannuttamassa myös Jordanian. Se on keskittynyt sumeilemattoman islamofobisen, arabimaiden ja Turkin vastaisen propagandan levittämiseen Euroopassa ja Amerikassa, sen sijaan että olisi pyrkinyt yhteenkään olemassaoloaan ympäröiville kansoille perustelevaan sydänten ja mielten kampanjaan.

Se on värvännyt väärän lipun taktiikalla terroristeja - kommunistista PKK:ta ja sunni-islamistista Jundullahia myöten - johtaen kasvavaan ärtymykseen myös Yhdysvalloissa, jonka tuesta Israel on syvästi riippuvainen. Se on jatkanut palestiinalaispolitiikassaan maan ja kredibiliteetin ryöstämistä Fatahilta, kun taas Hamasia on epäsuorasti oikeastaan autettu mm. Gazan saarron ja syyrialaismyönteisen geopolitiikan avulla. Näillä näkymin Israelin aluepolitiikka jatkaa kyynistä hajottamisen ja hallitsemisen strategiaa, kylväen epävakautta pikemminkin kuin vakautta. On vaikea nähdä kuinka se palvelisi juutalaisvaltion tulevaisuutta muuttuvassa ja kehittyvässä Lähi-idässä.