Uuden vuoden ennustukset

Vilkaisin vuosi sitten 10. tammikuuta 2011 kirjoittamaani blogikirjoitusta, joka oli pahaenteisesti otsikoitu Lopun ajat. Toisin kuin edellisvuosina, en näemmä ollutkaan esittänyt siinä pitkälle meneviä ennusteita maailmanpolitiikan suhteen. Sen sijaan haarukoin siitä kaksi Suomen yhteiskuntaa koskevaa ennustetta, jotka esitin edellisvuoden osalle.

Ensinnäkin, ennakoin persujen jytkyn oikein, samoin kuin sen vaikutuksen Suomea pitkään hallinneiden kolmen puolueen triumviraattiin. Verrattuna ennusteisiini Kokoomus ja SDP menettivät kuitenkin asemiaan persuille vähemmän kuin olin epäillyt, ja vastaavasti Keskustan tappio oli musertavampi kuin olin osannut odottaa. Näin ollen persujen jytky valui sikäli hukkaan, että he jättäytyivät populistisesti oppositioon vastuuta välttelemään ja keskittyivät sittemmin mölinään ja meuhkaamiseen.

Aiempien vuosien tavoin maalailin myös uhkakuvia yhteiskunnallisen polarisaation syvenemisestä ja taustalla kohoavasta pimeästä fasismin varjosta. Vuotta myöhemmin pelkään pahoin olleeni oikeassa. Kirjoitin vuosi sitten seuraavaa:

Muu poliittinen tilanne tuntuu menevän kohti polarisaatiota, jossa laiva keikkuu ulapalla Skyllan ja Kharybdiksen ammottavien kitojen välissä. … Yhteistä suvaitsevaistolle ja suvaitsemattomille on, että he yrittävät kilvan tuhota avoimen yhteiskunnan perusteita. He uskovat yhteen ja ainoaan totuuteen – omaansa – ja haluavat vaientaa muut. Keinot ovat lukemattomat: sensuuri, holhous, rasismi, liioitellut turvatoimet ja yleinen hysteria.

Vuosi sitten kiinnitin paljon huomiota rasismin ja islamofobian jyrkkään nousuun Suomessa, jonka havaitsin palatessani vuonna 2008 vuosikausien ulkomailla asumisen jälkeen Suomeen. Ongelma tuntuu vain lisääntyneen jytkyn jälkeen, kun roskaväki on saanut itsetunnolleen kohotusta ja alkanut uskoa, että Soinista tulee presidentti, Suomesta persujen yksipuoluevaltio ja sitten aletaan muiluttaa suviksia, mokuttajia ja kukkiksia sekä tietysti karkotetaan vääränväriset ja vääräuskoiset ulkomaalaiset, kriminalisoidaan islam, julistetaan kaikki afrikkalaiset raiskaajiksi, kielletään ruotsin kielen julkinen puhuminen ja kärrätään vihreät ja mystinen ”eliitti” Ahvenanmaalle. Kyllä kansa tietää. Tätä varmaa tietoaan ”kansa” on sitten pitkin viime vuotta örissyt kaduilla, kaupoissa, raitiovaunuissa ja kapakoissa, internetistä puhumattakaan. Hommafoorumin oksennukset tukkivat kaikki kansan mielipideviemärit sanomalehtien nettisivujen kommenttiosioista keskustelufoorumeihin.

Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.

Kiinnitin vuosi sitten huomiota myös toiselta taholta tulevaan uhkaan eli niihin, jotka ovat käyttäneet rasistista vihanlietsontaa keppihevosenaan edistääkseen netin sensurointia ja valvontaa, kieltääkseen yksityisen aseenomistuksen ja vaatien lisää sääntelyä, valvontaa ja hierarkkisuutta kaikille aloille. Kaikki tällainen murentaa sen avoimen yhteiskunnan perustuksia, joista myös suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus kumpuavat. Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus eivät nimittäin koskaan voi kukoistaa muunlaisessa kuin vapaassa yhteiskunnassa, jossa perusarvoihin kuuluu se, että toiset ihmiset jätetään rauhaan ja heidän annetaan elää, vaikka he olisivat erivärisiä, eriuskoisia tai eri mieltä politiikasta.

Alkuvuotta 2012 tulevat hallitsemaan presidentinvaalit ja seuraavaksi ovat vuorossa kunnallisvaalit. Minun ennusteeni presidentinvaaleihin on se, että tulee kaksi kierrosta, ja riippuu ensimmäisen kierroksen tuloksesta, voittaako Niinistö odotetusti vai äänestääkö kansa hänen vastaehdokastaan. Käytännössä uskon, että vastaehdokkaista ainoastaan kaksi voisi kaataa Niinistön, ja he eivät onneksi välttämättä ole ensimmäisen kierroksen suosituimpia. Kyseessä ovat molemmat ”idän” ehdokkaat, Väyrynen ja Lipponen. Kun toisen kierroksen tilanne voi mennä yllättävänkin tiukaksi, en hämmästyisi, vaikka Venäjä yrittäisi tavalla tai toisella vaikuttaa presidentinvaalien tulokseen Väyrysen tai Lipposen hyväksi.

Toisaalta Soini ja toisaalta Haavisto olisivat mielenkiintoisia vastaehdokkaita Niinistölle. He olisivat selvästi vastaehdokkaita ”vanhalle” kolmen puolueen valtajärjestelmälle, mutta täysin eri lähtökohdista. Soini villitsee kyllä oman vankan kannattajakuntansa, mutta minun on vaikea uskoa, että se parhaimmillaankaan nousisi yli kolmannekseen kansakunnan äänistä. Se merkitsee, että Soinilla on yhä hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle, mutta tuskin mahdollisuuksia selättää Niinistö. Haavisto taas on vaalien yllättäjä, jossa on selvästi valtiomiesainesta, ja jonka mielelläni näkisin toisella kierroksella, mutta samoin kuin Soinin kohdalla, vaalimatematiikka ei todennäköisesti mahdollista hänen voittoaan, koska pois putoavien Soinin ja Väyrysen kannattajien on vaikea kuvitella äänestävän häntä.

Sen sijaan jos Väyrynen onnistuisi selättämään Soinin tai jos Lipponen onnistuisi kokoamaan taakseen kaikki vasemmistolaisittain motivoituneet äänestäjät ja nousemaan Soinin, Väyrysen ja Haaviston ohi jollain yllätystempulla, näillä kahdella olisi vaalimatematiikan vuoksi mahdollisuudet Niinistöä vastaan. Asia on nimittäin sillä lailla, että toinen kierros pelataan aivan eri säännöillä kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kierroksella ihmiset äänestävät suosikkiaan ehdokkaiden joukosta, toisella taas inhokkiaan vastaan. Näin ollen ratkaisevaa toisella kierroksella on se, kuka perii kenenkin pois pudonneen ehdokkaan äänet.

Jos Niinistöä vastassa olisi Soini, hän perisi Väyrysen äänet, osan Essayahin äänistä ja ehkä osan Lipposen äänistä, mutta on vaikea kuvitella hänen saavan Haaviston, Biaudet’n tai Arhinmäen ääniä. Jos taas Niinistöä vastassa olisi Väyrynen, hän perisi Soinin ja Arhinmäen äänet, osan Lipposen äänistä, mutta tuskin Haaviston tai Biaudet’n kannattajia. Jos vasemmisto yllättäisi nostamalla sittenkin Lipposen toiselle kierrokselle, hän saisi epäilemättä paljon omaa kannatustaan suuremman äänisaaliin kaikilta niiltä, jotka periaatteesta aina äänestävät vasemmistolaisempaa ehdokasta. Niinpä uskonkin, että Lipposella olisi parhaat mahdollisuudet Niinistön lyömiseen, sillä hän saisi laimennetulla niinistöläisyydellään ja suuremmalla änkyräisyydellään myös Soinin ja Väyrysen äänet, kun taas Soini tai Väyrynen ei saisi suurinta osaa Lipposen äänistä.

Jos Niinistöä vastaan olisi Haavisto, hän voisi kerätä laajalti nuorten, naisten ja pienpuolueiden kannattajien ääniä, mutta tosiasia on, että Suomen vaalit ratkaistaan eläkeläisten äänillä, ja nämä äänestäjät ovat erittäin konservatiivisia. En usko, että tämä äänestäjäkunta edelleenkään on kypsä kolmen suuren puolueen ulkopuolelta tulevalle presidentille. Haaviston, Biaudet’n ja Arhinmäen äänestäjien kannattaisikin tässä vaiheessa keskittää äänensä Haavistolle siinä toivossa, että tämä ohittaisi Soinin ja Väyrysen. Toisaalta Biaudet’n ja Essayahin äänestäjien kannattaisi ehkä keskittää äänensä Niinistölle siinä toivossa, että toista kierrosta ei tarvittaisi eikä siten otettaisi sitä riskiä, että presidentiksi sittenkin tulisi Väyrynen tai Soini.

Ennusteeni on, että Niinistö voittaa ensimmäisen kierroksen selvästi mutta tulee toinen kierros, ja sillä kierroksella Niinistö tulee olemaan helisemässä. Hän saattaa hyvin senkin voittaa, mutta erityisesti Lipponen tai Väyrynen tuottaisi toisella kierroksella erittäin vaarallisen vastuksen. Niinistön voitto tietäisi vastuullisempaa ja arvovaltaisempaa johtajuutta isänmaan politiikkaan. Hän olisi Suomen kansan kaipaama presidentillinen presidentti, ja keskittyisi myös epäilemättä presidentin tehtävien kannalta keskeisimpiin asioihin: asiantuntevan maltilliseen ulkopolitiikkaan ja isänmaalliseen arvojohtamiseen puoluepolitikoinnin yläpuolella. Muutos viimeiseen vuosikymmeneen olisi varmasti suurelle osalle kansaa tervetullut. Niinistön konservatiivisuutta eivät ohjaa populistinen öyhötys tai YYA-henkinen änkyröinti, vaan länsimainen arvokkuus ja porvariston hillitty charmi.

Tässä ajassa, jossa Eurooppa elää, Lipposen tai Väyrysen voitto sen sijaan merkitsisi erittäin vaarallista aikaa Suomen asemalle suvereenina valtiona, jonka taloudellinen selkäranka ei ainakaan vielä ole taittunut, vaikka vaarallisesti onkin taipunut. Soini presidenttinä voisi olla vielä vaarallisempi, mutten usko hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toista kierrosta. Myöskään Haaviston voittoon en jaksa uskoa, vaikka hän voisi olla ainakin tämän kampanjan aikana nähdyn perusteella ihan kelpo presidentti. Väistämätön irvailu seksuaalisesta suuntautumisesta ei kompromettoi valtionpäämiestä hänen päätehtävissään yhtä paljon kuin toimiminen vieraan valtion etujen ajajana, edesvastuuton velanotto tai vaarallinen etääntyminen Suomen luonnollisesta länsimaisesta viiteryhmästä.

Kunnallisvaaleissa ennustan persujen menestyvän edelleen varsin hyvin, sillä oppositioon jättäytymisen on kompensoinut taitava mediapeli, jossa persut ovat saaneet kohtuuttomasti näkyvyyttä. Koska persut ajoittain muistuttavat enemmän uskonnollista kulttia kuin demokraattista poliittista puoluetta, he eivät näytä menettäneen kannattajiaan edustajiensa perseilyihin, vaan selittelijöitä on riittänyt, huonokin julkisuus on hyvää julkisuutta, ja jo valmiiksi persuja vastustaneiden ihmisten jyrkät reaktiot näyttävät päinvastoin lujittaneen persujen nurkkakuntaista defenssiä. Heidän vastapainokseen vihreät saattavat saada nostetta Haaviston tyylikkäästä kampanjasta, vaikkei tämä voittaisikaan. Myös Keskusta saattaa Väyrysen uusitun imagon myötä koota joukkojaan hajaannuksesta, ja heille kunnallisvaalien pitäisikin olla se todellinen koitos.

Mitä ulkomaiden asioihin tulee, lukijan kannattaa lukea ennusteeni vuodelle 2010, jossa keskityin Euroopan, arabimaiden, Turkin, Venäjän ja Iranin asioihin. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä erillinen ennuste maailmanpolitiikan suunnasta vuonna 2012.