Tervon kunniahöpinä

Olen kolmanteen kertaan lyhyen ajan sisään Brysselissä ja lukaisin pari päivää sitten viimeinkin loppuun Jari Tervon paljon mainostetun romaanin Layla, joka on kertovinaan kurdeista, kunniamurhista, ihmiskaupasta, prostituutiosta ja laittomien maahanmuuttajien elämän ankeudesta. Pakko sanoa, että etenkin Suomessa nähdyn hypetyksen jälkeen kirja oli pettymys. Jaetaan siis lukijoille vaihteeksi kulttuuripläjäys.

Tervo on kasannut kirjaansa ison kasan vaikeita yhteiskunnallisia aiheita, joista ilmeisesti olisi halunnut sanoa jotain: maahanmuuttajat, islam, kurdikansa, niin kutsutut kunniamurhat, Turkki, ihmiskauppa, prostituutio, insesti, raiskaukset, naisen asema, rasismi, alkoholismi, järjestäytynyt rikollisuus... Sekaan on sitten heitetty vielä päähenkilöiden ihmissuhteita. Ikävä kyllä Tervo olisi onnistunut paljon paremmin, jos olisi malttanut käsitellä edes yhtä lukuisista aiheista kunnolla sen sijaan että heitteli löysiä hutaisuja kaikkien suuntaan tarjoamatta oikeastaan mitään saati moraalista eetosta tilalle.

Kirja on tekopyhä ja olevinaan kolhittujen puolella, mutta siinä on silti kummallinen ihmisvihaa tihkuva nihilistinen perussävy. Tämä ei kuitenkaan ole kirjan suurin heikkous. Sellainen on epäilemättä huonosti ja hutiloiden tehty taustatyö.

Aloitetaan kurdeista. Irakinkurdilaista syntyperää oleva mutta Suomessa kasvanut lakimies Husein Muhammed on runtannut jo Tervon tekeleen erinomaisessa arvostelussa. Jo ennen kuin olin nähnyt Huseinin kirjoitusta, olin ehtinyt suuttua Tervon lukuisiin asiavirheisiin kirjan alkumetreillä niin että sysäsin sen jo kerran syrjään ja jätin pitkäksi ajaksi lukematta.

Jos kirjailija nostaa kirjansa otsikoksi ja sen perusteella arvioiden päähenkilökseen kurditytön ja sijoittaa huomattavan osan kirjan tapahtumista Istanbuliin, olisi vähintä, mitä kirjalta olisi voinut vaatia, että kirjailija olisi vaivautunut perehtymään vähän pintaraapaisua ja orientalistisia kuvitelmia enemmän päähenkilönsä ja hänen kotikaupunkinsa konteksteihin. Näin ei Tervo ole tehnyt. Hän osoittaa perinpohjaista tietämättömyyttä kurdeista, heidän yhteiskunnastaan, tavoistaan ja politiikastaan heittelemällä sinne ja tänne ilmeisesti roskalehdistä mieleen jääneitä kliseisiä mielikuvia.

Jos Tervo olisi vaivautunut näyttämään käsikirjoitustaan yhdellekin kurdille (tai turkkilaiselle tai edes Turkkia tai kurdeja tuntevalle suomalaiselle), hän ei olisi antanut useille naispuolisille henkilöilleen miesten nimiä, eikä hän olisi täyttänyt kirjan eksoottisen kuuloisia nimiä ja termejä kirjoitusvirheillä. Erikoismerkkejä on lisäilty sinne tänne (mm. tarpeettomasti Istanbulin nimeen suomenkielisessä tekstissä), mutta sanojen ja nimien oikeinkirjoituksen tarkistamiseen olisi riittänyt Google tai jonkun asiantuntevamman oikolukijan käyttäminen. Ilmeisesti Tervo ei ole tullut ajatelleeksi kumpaakaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Helsinkiin, Istanbuliin ja vähäsen myös Berliiniin. Kaakkois-Turkin kaupunkien nimiä, kuten Van ja Diyarbakir, on heitelty väliin uskottavuuden lisäämiseksi, mutta ilman että kaupunkien historiasta on etsitty edes Wikipedia-tietoja. Uskottavuuden lisäämiseksi Tervo näyttää pyörähtäneen jossain välissä Istanbulissa, mutta kuten Husein osuvasti kritisoi, hän on käynyt siellä vain turistipaikoissa. Kirjasta saa lisäksi sen kuvan, että kirjailija on ollut suuren osan ajastaan Istanbulissa kännissä. Liekö sitten kirjan parittaja Armonlahti (yhdessä kohdassa unohtunut kirjoitusasu "Armonlaakso" paljastaa, että Tervon mielessä lienee välkkynyt Naantali, Nådendal) tarkoitettu kirjailijan alter egoksi, joka kirjan lopussa päätyy sangen eksoottisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin.

Kirja on nimetty köyhän ja lukutaidottoman kurditytön Laylan mukaan. Husein huomauttaa aivan oikein, että turkinkurdin nimi olisi kyllä Leyla, kun taas kirjoitusasu Layla on arabialainen. Kuitenkin kirjaa lukiessa Layla jää varsin persoonattomaksi, hiljaiseksi uhriksi. Hänen nimiinsä laitetut päiväkirjamerkinnät kuulostavat huomattavasti enemmän hänen kompleksiselta intellektuelliveljeltään Nasirilta kuin Laylalta itseltään, eivätkä ole uskottavia, vaikka niihin on viljelty joissain sanoissa esiintyvää naivistista vieraannuttamista (mm. Suomen kutsuminen Finlandiyaksi, vaikka muuten käytetään sujuvaa suomea).

Kirjan todellinen päähenkilö on suomalaisnainen Helena, joka on päätynyt alkoholismiin, katkeraan eroon ja tavoittelee lapsensa huoltajuuden palauttamista itselleen. Helena on ylivoimaisesti sympaattisimmin kuvattu henkilö kirjassa. Häntä ymmärretään loputtomasti, hänestä tehdään suorastaan enkeli, vaikka lopussa hän hautoo kerrassaan kamalia asioita - samoja, joista koko kirjan ajan on ymmärryksettä demonisoitu kurdeja. Samaan aikaan suomalaiskulttuurille ominaisesti Helenan ex-miestä ja tämän "uutta hoitoa" demonisoidaan surutta. Aivan kuin edesvastuuttomasti ja usein loputtoman itsekkäästi toimiva alkoholistihuora olisi todellisuudessa parempi äiti lapselleen kuin isä ja äitipuoli, jotka lyhyiden katkelmien perusteella kuitenkin yrittävät parhaansa tarjotakseen lapselle säällistä kotia.

Tervo on kirjassa hämärän rajamailla liikkuvien hahmojen puolella. Helenan ja Armonlahden lisäksi sankariksi nousee sadistisen (vaikkakin ehkä lukijoiden mielestä ymmärrettävän) rikoksen tehnyt turkkilaisnainen, joka osan matkaa suojelee Laylaa. Muutenkin Tervon kirjassa on nykysuomalaisittain tyypillisesti kuvattu naiset vahvoiksi selviytyjiksi - vaikka samalla uhreiksi ja marttyyreiksi - kun taas miehet itsekkäiksi paskiaisiksi, heikoiksi surkimuksiksi ja luusereiksi, olivatpa he sitten suomalaisia, kurdeja, turkkilaisia tai saksalaisia.

Kirjassa on paljon sivujuonteita, joista kustakin olisi voinut kirjoittaa erillisen kirjan. Koska Tervo osaa kyllä kirjoittaa, vähänkin parempi taustoihin paneutuminen, kotiläksyjen tekeminen ja käsikirjoituksen luetuttaminen muutamilla hyvillä kontakteilla olisi parantanut laatua eksponentiaalisesti. Nyt kysymyksessä on kömpelö raakile. Ajoittaiset ilmaisullisesti hienot kielikukkaset eivät pelasta kirjaa, kun ne on sullottu löysän höpöhöpön joukkoon. Pikemminkin helmet menevät siinä sioille. Tervo tuhlaa kykyjään tuottamalla keskinkertaista höttöä, vaikka tekstistä näkee, että taidot riittäisivät paljon parempaan. Paikoittain taiteellisessa ilmaisussa näkyy hapuilua turkkilaisten prosaistien suuntaan; ilmeisesti Pamukia tai Kemalia on luettu.

Yksi mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on islamofobisen äärioikeiston nousu Suomessa. Kirjan henkilöistä filosofian ylioppilaaksi tituleerattu blogisti ja islamofobinen foorumiaktivisti Mika Jaussi muistuttaa henkilökuvaltaan kovin paljon Breivikiä, tosin tuo profiili ei ole epätavallinen kyseisessä skenessä. Näyttää siltä, että Tervo on ainakin jonkin verran vaivautunut tutustumaan islamofobiseen skeneen - todennäköisesti lukemalla vähän Scriptaa tai Hommafoorumia tai keskustelemalla baarissa jonkun lähteen kanssa.

Ikävä kyllä tämänkin skenen kuvaamisen kohdalla Tervon analyysi jää pinnalliseksi. Jaussin puuhat karkaavat loppua kohti monessakin suhteessa täysin käsistä, tasien terää kirjan uskottavuudelta. Toisaalta, yllättävät käänteet etenkin kirjan loppua kohti tuovat kirjan näennäisesti erilliset henkilötarinat yhteen ja muistuttavat kovasti Vikas Swarupin Kuudesta epäillystä.

Vaikka Tervo on kuvannut Jaussin henkilöhahmon ja varsinkin roihuvuorelaiset opetuslapset epävakaaksi väeksi, hän tuntuu salaa sympatisoivan näiden ajatuksia. Tervon kirjan läpi käy vahva islamofobinen virtaus, minkä lisäksi hänellä tuntuu olevan samantapaista obsessiivista suhdetta Turkin EU-jäsenyyshankkeeseen kuin kirjansa hahmolla Jaussilla. Obsessio paljastuu hyvin Jaussin loppuratkaisussa. Nämä ihmiset tuntuvat tosissaan ajattelevan, että Turkin EU-jäsenyys olisi Wienin portteihin verrattava turkkilainen Euroopan-valloitus eikä siis millään muotoa eurooppalainen Turkin-valloitus. Kumma kyllä tasan samat henkilöt eivät pidä Suomen EU-jäsenyyttä suomalaisena Euroopan-valloituksena vaan pahana ylikansallisena Suomen-valloituksena.

Tervon käsitykset maahanmuuttajien arjesta ovat aika helvetillisiä. Ihmiskaupan uhreilla on varmasti kurjaa, mutta pitkin kirjaa heitellyt väitteet, että poliisille paljastuminen olisi varma tae välittömästä karkotuksesta suoraan varmaan kuolemaan, ovat täyttä höpöä. Tervo on tyypillinen kukkahattusetä suhtautuessaan maahanmuuttajiin lähtökohtaisen säälivästi, holhoavasti ja alentuvasti, mutta samalla paljastaa pinnanalisen rasistin, jonka mielestä kaikki integroituneet ja yrittäjiksi ryhtyneet maahanmuuttajat ovat maannaisiaan hyväksikäyttäviä ja raiskaavia sikoja, jotka on oikeitettua tappaa ensimmäisellä eteen tulevalla esineellä.

Tervon maailmassa ei ilmeisesti ole kuin pahoja ihmisiä ja kurjia uhriressukoita. No joo, murhaajista sentään löytyy inhimillisiä puolia, usein vasta rikostensa jälkeen - tapauksia on kirjassa ainakin neljä, plus yksi vähältä piti, joten siinä on selvästi psykologinen kuvio. Yksi kirjan opetuksista näyttäisikin olevan, että rikos kannattaa. Toisen ihmisen tappaminen on jos ei suoranaisesti oikein niin ainakin ymmärrettävää, jos sattuu tuntumaan tarpeeksi pahalta. Kirjan henkilöitä yhdistää kirkuvalla tavalla se, ettei oikein kukaan heistä ota teoistaan ja elämästään vastuuta. Jumalrooliin itsensä korottanut kirjailijakaan ei tätä vastuuta heille osoita. Tervo taitaa olla melkoinen fatalisti, tai sitten hän haluaa huutaa katoilta, että jonkun muun pitäisi ottaa vastuu. Kenen? Yhteiskunnanko?

Helsingin tapahtumat sijoittuvat kovin porvarilliselle alueelle Kruununhakaan, Katajanokalle ja hallituskortteleihin ollakseen niin proletaarista Suomen kuvausta. Ehkäpä tarinan uskottavuutta olisi lisännyt tapahtumien sijoittaminen Itä-Helsinkiin tai Vantaalle. Tervon Helsingin-tuntemuksen kannalta on todella yllättävää väittää, että Anin lisäksi pääkaupungista löytyisi vain kaksi turkkilaista ravintolaa - sillä olettamalla, että niihin lasketaan myös kaikki kebabpaikat. Kuinka suppealla alueella Tervo oikein liikkuu?

Melkein kaikki Tervon kirjassa esille ottamat isot kysymykset olisivat olleet lähtökohtaisesti mielenkiintoisia ja hedelmällisiä kirjan aiheita, mutta melkein kaikissa hän on jäänyt pinnalliselle ja banaalille tasolle, paljastaen lisäksi paljon virheitä ja heikkouksia. Yhdessä suhteessa en tosin pysty kovin paljon hänen tietämystään arvioimaan: prostituutiota on kirjassa käsitelty paljon ja monin paikoin julkeilla yksityiskohdilla. Ehkä täytyy vain olettaa, että kirjailija on ainakin pinnallisesti tutustunut tähänkin aihepiiriin, koska en ole itse kovin käytännöllisesti alaan perehtynyt.

Liberian terveisiä

Vietin viikon Liberiassa. Kyseessä oli ensimmäinen matkani Länsi-Afrikkaan, joten tästä tuli uuden maantieteellisen alueen korkkaus, vaikka laskeskelinkin käyneeni tähän mennessä jo kahdessatoista Afrikan maassa. Pohjois- ja Itä-Afrikkaa olen kattanut matkoillani varsin hyvin, vaikka kyllä niissäkin vielä aukkoja on.

Liberia on valtiona omalaatuinen luomus. Nimi viittaa tietysti vapauteen, mutta vähän kuin Israel, se vapaus on rakennettu yksille luomalla valtio toisten siellä jo asuneiden maille. Liberian tapauksessa kyse on amerikkalaisille neekeriorjille näiden vapautumisen ja emansipaation myötä luodusta valtiosta. Lähes kaikki poliittinen ja taloudellinen valta maassa on yhä näiden amerikkalaisperäisten mustien jälkeläisten hallussa, vaikka he muodostavat vain kolmisen prosenttia Liberian väestöstä. Totta kai Liberiassa oli alkuperäiskansoja, kun Monrovia perustettiin vuonna 1822 nykyiseen Montserradon maakuntaan, jonka ympärille sitten luotiin Liberia valtaamalla maat niitä asuttaneiden afrikkalaiskansojen hallinnasta. Ensimmäinen sota natiiveja, tässä tapauksessa dey- ja golakansoja vastaan, käytiin jo vuonna 1832.

Etiopian ohella Liberia oli ainoa mustan Afrikan valtio, joka onnistui välttämään valkoisen siirtomaavallan, mutta tietyllä tavalla se on taustoiltaan aivan yhtä kolonialistinen, kolonistit vain olivat ihonväriltään mustia. Liberia on myös tietyllä tavalla perustuslaillisesti rasistinen, sillä perustuslaki määrää, ettei maata tai yrityksiä voi omistaa kuin mustaihoinen. Tästä huolimatta Liberiassa, niin kuin niin monessa Afrikan maassa, bisneksiä pyörittävät libanonilaiset, intialaiset, kiinalaiset ja nigerialaiset.

Kuten varmaan monille muillekin, minulle Liberia toi ennen matkaa mielikuvia Charles Taylorin ajasta ja sisällissodista, joissa kalašnikoveja kanniskelevat huumepäiset teinisoturit silpoivat ihmisiltä raajoja viidakkoveitsillä. Nykyisessä Liberiassa sisällissotien muistot muhivat yhä pinnan alla, mutta pinnalla on seesteinen vehreä maa, jossa on jotenkuten demokraattisesti valittu Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf. Yhdessä toisen liberialaisnaisen ja jemeniläisnaisen kanssa hän sai viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon.

Ihmisten mielikuvissa Länsi-Afrikka on loputtomien ongelmien alue, eikä se nyt ihan väärinkään ole, sillä sekä köyhyystilastoissa että inhimillisen kehityksen mittareilla useimmat pahnanpohjimmaiset kuuluvat juuri Länsi-Afrikan ja läntisen Sahelvyöhykkeen maihin. Liberia taitaa olla maailman neljänneksi tai viidenneksi köyhin maa, kilpaillen samassa sarjassa Nigerin, Burkina Fason, Sierra Leonen, Eritrean ja Kongon kanssa.

Liberiassa on vain kolme ja puoli miljoonaa ihmistä, joista kolmannes asuu Monroviassa sekä sen ympärille Montserradon maakuntaan nousseissa lähiöissä ja slummeissa. Muu osa maata on suurimmaksi osaksi trooppista metsää ja viidakkoa, jossa risteilee highwayksi nimettyjä liejuisia ja päällystämättömiä maanteitä sekä kohoaa uljaasti kaupungeiksi kutsuttuja hökkelikyliä. Kuitenkin Liberialla olisi monta etua verrattuna suurimpaan osaan Afrikkaa: siellä ei ole vielä liikakansoitusta, ei vesipulaa, ei aavikoitumista, ei totaalista metsäkatoa eikä nyttemmin enää edes aseellista konfliktia.

Suurin osa liberialaisista kuuluu paikallisiin kansoihin, joilla on kullakin omat kielensä, mutta yhdistävänä kielenä maassa on liberialainen englanti, kreolikieli, josta saa selvän vain vaivoin. Se vilisee hauskoja ilmaisuja kuten "Jumala siunatkoon iloista kättäsi ja hyviä toimistojasi". Niin tosiaan, kuten afrikkalaiset yleensä, myös liberialaiset ovat hyvin uskonnollisia, suurin osa heistä kristittyjä ja noin 15 prosenttia muslimeja, jotka keskittyvät kaupunkeihin ja kaupan alalle.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että Länsi-Afrikan maista nimenomaan Liberia, Sierra Leone ja Guinea olisivat ikuisesti epävakaita. Nyt nuo maat tuntuvat kuitenkin vähäksi aikaa kuluttaneen verilöylypotentiaaliaan loppuun ja sen sijaan viime ja tänä vuonna ovat räjähdelleet tai räjähtämässä juuri ne maat, joita Länsi-Afrikassa on totuttu pitämään vakauden tyyssijoina: Norsunluurannikko, Mali ja Senegal.

Myös Liberian vakaus saattaa olla ohimenevää, sillä Norsunluurannikon poliittinen kouhunta läikkyy rajan yli. Huhujen mukaan viime vuonna vaalit hävinneen, eroamisesta kieltäytyneen, verilöylyn aloittaneen ja lopulta Ranskan sotilaallisen intervention avulla vallasta syössyn presidentin Laurent Gbagbon kannattajat värväävät palkkasotilaita järjestäytyäkseen uudelleen Liberian ja Norsunluurannikon välisellä viidakkoisella rajaseudulla. Heitä risoo, että vaalit voitti ja valtaan nousi pohjoisten islaminuskoisten burkinakansojen suosikki Alassan Wattara.

Matkustin Monroviasta koilliseen Grand Gedeh'n maakuntaan, jonka pääpaikkakunnasta Zwedrusta käsin teimme vierailuja kohteisiin. Zwedru on vähän laajentunut kylä, joka hädin tuskin ansaitsee kaupungiksi luonnehdinnan. Illalla majatalon terassilla Afrikka esitteli biodiversiteettiään hyönteismassoina, joita lamput vetivät paikalle. Nyrkin kokoiset sarvikuonokkaat rysähtelivät taivaalta kaataen tyhjiä laseja ja kottaraisen kokoinen keltainen riikinkukkokehrääjä läpisi isoine siipineen pöydillä. Seurueen valkoiset naiset kirkuivat milloin mitäkin otusta.

Sekä Grand Gedeh'ssä että pohjoisessa maakunnassa Nimbassa, johon seuraavaksi matkustin, riitti metsiä, mutta suurin osa näkemistäni metsistä oli sekundäärimetsää, johtuen ilmeisesti siitä, että liikkuminen oli mahdollista vain maanteitä pitkin. Paikalliset ovat köyhiä, proteiinin puutteessa ja kaikilla on pyssyjä, joten nisäkkäät sekä isot, näkyvät linnut on pääosin metsästetty, lukuun ottamatta joitain kaikkialla näkyviä puhtaanapitäjiä kuten afrikanvariksia ja afrikanhaarahaukkoja. Metsäteillä näkyi kuitenkin varsin usein sarvinokkia ylittämässä tietä yksin tai parittain.

Yksi syy metsien säilymiseen Liberiassa on se, että liberialaiset eivät kuulemma välitä erityisesti viljelystä. Missä tahansa kyläbasaarissa melkein kaikki tuotteet on tuotu Norsunluurannikolta tai Guineasta, ja esineet tehty Kiinassa. Infrastruktuuri on aina kiinalaisten, bangladeshilaisten tai turkkilaisten rakentamaa. Ehkä tämä on taustalla siihen, miksi suomalaisessa koulukirjassa taannoin luki, että "Afrikassa, jossa herkullisia hedelmiä roikkuu puissa yllin kyllin, ei ole ihmisen tarvinnut tehdä työtä elääkseen". Sellaisen mielikuvan ulkopuolinen matkailija on ehkä helposti saanut katsoessaan paikallisten huoletonta ja yksinkertaista elämää, vaikkakin köyhää ja erilaisten tautien täyteistä.

Matkalla Zwedrusta keskellä Nimbaa sijaitsevaan Saclepeaan kävin myös Poo Townissa ja Toe Townissa. Jälkimmäisen yllä kaarteli kongonkäärmehaukka. Näissäkin puuhökkelijoukkojen muodostamissa epämääräisissä asutuskeskuksissa paikalliset olivat varsin iloista ja hassuttelevaa joukkoa. Erilaiset kirkot, seurakunnat ja mustanpörssin kauppa kukoistivat. Samoin pienimmissäkin kylissä oli aina muutama länsimainen kehitysyhteistyöhanke tai kansainvälinen järjestö paikalla.

Merkillisissä paikoissa tapaa merkillisiä ihmisiä. Sekä Zwedrussa että Saclepeassa tapasin ekspättien terassikutsuilla eripuolilta maailmaa tänne päätyneitä ihmisiä, joiden elämäntarinoista kustakin saisi bestsellerin. Oli lääkäreitä, antropologeja, entisiä sotilaita tai virkamiehiä, nuoria idealisteja, jotkut kotoisin vielä Liberiaakin eksoottisemmista paikoista kuten Džibutista ja Kap Verden saarilta.

Liberiaan matkustamista harkitsevan kannattaa huolehtia, että malarialääkitys on kunnossa, sekä varmistaa suojautumisensa hyttysiltä sekä karkottein että hyttysverkoin, sillä Länsi-Afrikan kuumankostea Guineanlahden rannikkoalue on maailman pahinta malaria-aluetta ja sikäläinen malaria myös usein pahinta laatua.

Syyrian tilanteesta

Entisessä kotimaassani Syyriassa massamurhaaminen jatkuu. Syyrian hallinnon tärkeimmät tukijat Venäjä ja Iran juoksuttavat kansainvälistä yhteisöä miten haluavat ja sillä välin rosvohallinnolle annetaan vapaat kädet kansakuntansa parhaimmiston murhaamiseen.

Sen jälkeen, kun armeijan operaatiot murskasivat opposition haltuunsa ottamat suoja-alueet Damaskoksen esikaupungeissa ja Zabadanissa, regiimi hyökkäsi täydellä voimalla opposition pääkaupunkiin Homsiin. Homs on Syyrian kolmanneksi suurin kaupunki, merkittävä yliopistokeskus ja yksi Syyrian monikulttuurisimpia kaupunkeja, sillä siellä on vahva kristitty vähemmistö sunnalaisen enemmistön ja alawiittivähemmistön lisäksi. Homsin hallintoalueella sijaitsevat myös useiden omaleimaisten lahkojen kuten Salamiyan ismailiittien asuinalueet. Homs on pitkään ollut Damaskoksen ohella liberaalin liikehdinnän keskuksia Syyriassa.

Hyökkäysten alettua oppositio näyttää keskittäneen asemansa Bab Amrin kaupunginosaan (jota HS erehtyi eräässä uutisessaan pitämään henkilönä). Monet julkisuudessa esiintyneistä opposition puhemiehistä ja -naisista edustavat homsilaisia kristittyjä. Toisin kuin Syyrian hallituksen propaganda ja sitä myötäilevät muutamat suomalaiset "asiantuntijat" väittävät, Syyrian kristityt eivät tue Assadin hallintoa, vaan heitä on molemmilla puolilla rintamaa. Assadin tukijat tietysti keskittyvät Damaskoksen hienostoalueille, koska he ovat olleet hallituksen suosikkeja ja siitä hyötyneitä. Juuri näitä ihmisiä monet "asiantuntijat" keskittyvät tapailemaan.

Muita viime päivien uutisia ovat olleet Ba'ath-hallinnon kenraalin ja sairaalanjohtajan murha Damaskoksen Rukneddinin kaupunginosassa sekä kaksi pommi-iskua Aleppossa. Aleppon pommit toistivat melkein identtisesti Arabiliiton vierailun alkuun ajoitettujen Damaskoksen pommien kaavaa. Ne haisevat voimakkaasti hallituksen provokaatioille, jollaiset ovat olleet Syyrian turvallisuuspalvelun tavaramerkkinä jo takavuosina.

Oli ilahduttavaa eilen havaita suomensyyrialaisten nuorten aktivistien avoin mielenosoitus Kiasman edessä Helsingissä, vaikka samalla kannankin huolta omilla nimillään ja kasvoillaan esiintyneiden nuorten turvallisuudesta, sillä Suomen viranomaisten kyky suojella maahanmuuttajataustaisia ihmisiä omien kotimaidensa saati Venäjän tiedustelupalveluilta Suomessa on osoittautunut sangen rajoittuneeksi. Onneksi Syyrian tiedustelupalvelun häiriö- ja uhkailutoiminta Pohjoismaissa tuntuu keskittyvän Ruotsiin, jossa Syyrian suurlähetystö sijaitsee.

Yksi mielenosoittajista otti kantaa tilanteeseen ja myös Aleppon provokaatioon, ja se ansaitsee tulla tässä siteeratuksi:

"Hänet [Assad] on saatava pois vallasta. Syyriassa tapetaan kaikkea, mikä liikkuu: lapsia, aikuisia", sanoi helsinkiläinen abiturientti Wafa Saloum Kiasman edustalla.

Saloumin mukaan Assadin hallitus yrittää provosoida eri uskontokuntia kääntymään toisiaan vastaan tappamalla jonkin uskontokunnan edustajia ja sitten syyttämällä teosta toiseen uskontoon kuuluvia "terroristeja".

"Uskonnot ovat eläneet Syyriassa rinta rinnan tuhansia vuosia. Nyt hallitus pyrkii saamaan heidät vastakkain."

Suomen valtiojohdolta Saloum toivoo nykyistä jyrkempää väkivallan tuomitsemista.

"Niinistö oli yllättävän vaitonainen Syyriaa koskevassa kannanotossaan. Pitäisi olla rohkeampi, sillä ihmisiä tapetaan joka päivä. Kyse on ihmisoikeuksista."

Mielenkiintoista Syyrian tilanteessa on se, että vaikka Syyrian hallituksen tukijat yrittävät levittää käsitystä sunnalaisesta konfliktista ei-sunnalaisten vähemmistöjen tukemaa alawiittihallintoa vastaan (minkä käsityksen olen moneen kertaan kumonnut virheellisenä), kansannousun aikana kaikkein rauhallisimpia paikkoja Syyriassa ovat olleet sunni-islamistien tärkeimmät keskittymät, kuten Aleppon esikaupungit, Tadmur, Dayr az-Zawr sekä Eufratin laakson eteläosat. Samoin on syytä havaita Syyrian hallinnon lähentyminen kaikkein väkivaltaisimpiin sunni-islamistisiin ryhmittymiin, mm. al-Qa'idaan, ilmeisesti sunnalaisten rivien hajottamiseksi.

Kaikkein aktiivisin kansannousu on puolestaan ollut kahdenlaisissa kaupungeissa. Ensinnäkin, tärkeimmissä liberaalien ja opiskelijaliikkeen keskittymissä, kuten Damaskoksen esikaupungit ja kansannousun pääkaupungiksi tituleerattu Homs. Näillä alueilla on paljon keskiluokkaa, sekulaaria väestöä ja myös paljon uskonnollisten vähemmistöjen edustajia sekä koillisesta töiden takia pois muuttamaan joutunutta kurdien koulutettua luokkaa.

Toiseksi, kansannousu on ollut erityisen aktiivinen myös rajakaupungeissa lähellä Turkin, Libanonin ja Jordanian rajoja - mutta mielenkiintoisesti ei Irakin rajojen lähettyvillä. Eräällä tavalla kansannousu alkoi lähellä Jordanian rajaa sijaitsevasta Dara'asta ja siellä tehdyistä julmista lastenmurhista. Dara'a on vahvasti heimopohjaista aluetta, jossa sukusidokset ovat tärkeitä ja taloissa on aseita, salakuljetus on ruokkinut korruptiota ja alawiittiupseerien sikailua, ja monet paikalliset ovat olleet töissä Saudi-Arabiassa, Arabiemiraateissa, Qatarissa, Kuwaitissa ja Bahrainissa.

Myös Idlib, Jisr ash-Shughur, Zabadani, Ariha ja Antiokian kaistaleeseen rajoittuvat syyrialaisalueet ovat rajaseutuja, joissa heimot ovat vahvoja, ihmiset omistavat aseita ja joista käsin on pidetty yhteyksiä rajojen yli Pohjois-Libanoniin ja Kaakkois-Turkkiin. Monet suvut jakautuvat rajojen yli. Homsin ja Idlibin läänien syyrialaisperheillä on melkein aina sukulaisia tai juuria Tripolin alueella Libanonissa sekä Antiokian ja Iskenderunin alueilla Turkissa, johon sijoittuu suuri osa Turkin arabiankielisestä vähemmistöstä (josta monet kristittyjä ja alawiittejä).

Latakia, Banyas ja Rastan, jossa käytiin kansannousun alkuvaiheissa kaikkein raaimmat ja väkivaltaisimmat yhteenotot, ovat puolestaan sellaisia kaupunkeja, joissa sunnalainen tai kristitty väestö on kaikkein lähimpänä alawiittien ydinalueita. Esimerkiksi Latakiassa on vankka sunnalainen enemmistö, vaikka kaupunkia ympäröivä maaseutu on Syyrian alawiittien ja siten myös turvallisuuspalvelujen rekrytoinnin nimenomainen ydinalue.

Latakian ja Tartuksen rannikkokaistaleilla sijaitsee suuria määriä alawiittieliitin huviloita ja lomapaikkoja, vaikka alawiittien varsinainen kotiseutu on rannikkokaistaletta Alepposta ja Oronteksen laaksosta erottava vuoristo, jota kutsutaan Alawivuoriksi, Nusairivuoriksi tai neutraalimmin Rannikkovuoriksi.

Vuorten itäpuolen rinteet, jotka viettävät alas maatalousvaltaiseen Oronteksen laaksoon - Homsiin ja Hamaan - ovat puolestaan Syyrian kristittyjen varsinainen alkukoti. Se jätettiin pois Libanonista arabikristittyjen omaa valtiota luotaessa, koska katoliset maroniitit halusivat minimoida syyrialaisortodoksien suhteellisen osuuden ja säilyttää siten hegemonian Libanonin kristittyjen keskuudessa. Vastaavasti he kuitenkin vaativat liittämään Libanoniin shiialaisenemmistöisiä alueita Bekaan laaksosta ja etelästä. Tällä piti tasapainottaa Beirutin, Tripolin ja Sidonin sunnalaisia kauppiaseliittejä sekä hankkia köyhää maataloustyövoimaa, mutta tuloksina olivat Libanonin muuttuminen muslimienemmistöiseksi maaksi ja nykyinen Hizbullah.

Mutta nyt olen taas yhden kirjoituksen osalta aivan riittävän pitkästi kirjoitellut Syyrian asioista. On mielenkiintoista, mikäli Yhdysvallat nyt ryhtyy yhdessä Britannian, Ranskan, Marokon ja Jordanian kanssa konsultaatioihin interventioiden mahdollistamiseksi Syyrian kansan hyväksi ilman Venäjän ja Kiinan hyväksyntää. Suurin haaste tällä tiellä lienee vakuuttaa varovainen Turkki, jonka apu lienee välttämätöntä.

Turkki puolestaan pelkää oman vakautensa puolesta, sillä se on vihollisten kaikilta puolilta saartama: Iran ja Syyria ovat jo aktivoineet PKK:n toimintaan Turkkia vastaan ja toiselta puolelta Turkkia puolestaan uhkaa Venäjä, joka pystyy myös tukeutumaan Armenian avoimeen ja Kreikan ja Kyproksen salaiseen avunantoon. Toisaalta juuri tämä saartotilanne on tärkeimpänä geopoliittisena syynä Turkille siihen, että se pyrkii avaamaan itselleen turvallisemman väylän muuttuvaan arabimaailmaan. Tämän väylän tiellä on nimenomaan Syyrian nykyhallitus. Kun Eurooppa on tukkinut Turkin tien länteen, sen on käytännössä sekä taloudellisesti että poliittisesti välttämätöntä luoda itselleen edullinen kolmikantatasapaino Euroopan, Venäjän ja arabimaailman välille. Ainakin niin kauan kuin Iranissa ei ole näköpiirissä onnistunutta vallankumousta.

Suomen alasajosta ja perustulosta

Uusi presidentti Sauli Niinistö ei ole vielä edes ehtinyt aloittaa virassaan, kun vanha valta jo pani toimeen eräänlaisen Suomen alasajon. Kunnat lakkautetaan, tilalle luodaan absurdeja megakuntia, joita voisi paremmin kutsua maakunniksi tai piirikunniksi, kuten muualla maailmassa tehdään. Aiemmilla kuntaliitoskierroksilla ei ole saatu aikaan säästöjä vaan paisutettu kuluja. Samoin käy todennäköisesti nytkin. Keskittämisessä tuntuu siis olevan kyse ideologisesta idiotiasta. Suuri on kaunista, rakenteet tärkeämpiä kuin ihmiset.

Vasta eläköityneet vanhempani ovat muuttaneet etelästä takaisin äitini synnyinpaikkaan Pohjanmaan rannikolle. Äitini muisteli jouluvierailullani, kuinka hänen nuoruudessaan Suomi oli köyhä, takapajuinen ja työttömyyden riivaama maa, jonka sota oli runnellut ja väki muutti sankoin joukoin töihin Ruotsin puolelle. Siitä huolimatta pitäjässä oli posti, lähikauppoja, terveyspalvelut, sekä ruotsin- että suomenkieliset koulut, alko ja bussiyhteydet. Nyt Suomi on tilastojen mukaan maailman vauraimpien maiden joukossa, moderni, kehittynyt ja teollistunut, muualta maailmasta tulee ihmisiä Suomeen elantoa etsimään mutta tästä huolimatta mitään ei enää saa kotipaikkakunnalta. Äidilläni ei ole ajokorttia, joten satojen kilometrien päässä sijaitsevat automarketit, niin kutsuttu julkinen terveydenhuolto ynnä muu eivät häntä juuri auta. Onneksi postin on korvannut sähköposti ja vanhakin oppii netin käytön kun on pakko.

Varuskunnat lakkautetaan osana pitkäjänteistä politiikkaa Suomen maanpuolustuksen alasajamiseksi, vaikka samanaikaisesti pysymme visusti poissa länsimaisesta turvallisuusyhteisöstä - harmaavyöhykkeellä, josta kaikki muut joko haluavat pois tai ovat päätyneet Venäjän autoritääristen vasallien hallittaviksi. Suomen lisäksi harmaavyöhykkeellä on nykyisin vain entisiä neuvostotasavaltoja.

No, kirjoitin jo edellisessä kirjoituksessani siitä, miten Suomen alasajo on näkynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Halosen presidenttikausilla, joten ei siitä tämän enempää. Sitä toivoisi, että Niinistö ryhtyisi saman tien toimeen ja laittaisi tämän riekkumisen kuriin. Hän on sentään pitkän linjan säästömies ja rationalisti. Halonen kuvasi asiaa osuvasti yhdeksän EU-maan presidenttien Suomen-vierailulla perjantaina:

"Olimme samassa hallituksessa. Niinistö valtiovarainministerinä yritti säästää rahaa ja minä ulkoministerinä käyttää sitä. Muuten meillä meni hyvin", Halonen kuvasi. (HS 11.2.2012.)

Suomen ongelma ei ole se, että rahaa ei olisi. Ainakin jos tuntemiini talousihmisiin on uskomista, Suomen talous on kaikesta järjettömästä tuhlauksesta huolimatta paremmalla tolalla kuin suurimmassa osassa Eurooppaa ollaan. Suomen ongelma on tuhlaus: asioista on tehty järjettömän raskaita, järjettömän vaikeita ja järjettömän kalliita. Tämä näkyy kaikkialle tunkeutuneessa juristeriassa ja tukiviidakossa. Suomessa kuvitellaan nykyisin vilpittömästi, ettei mitään - ei yhtään mitään - tapahtuisi ilman että siihen pitää satsata veronmaksajien rahoja. Siihen, mihin verorahamme hupenevat, voi perehtyä tässä erinomaisessa mallinnuksessa.

Väistyvä presidentti hengenheimolaisineen personifioi tämän ajattelun. Se yhdistettiin vielä eurooppalaisen valkoihoisen šamppanjasosialistisen eliitin kaunaiseen itsevihaan sekä alentuvan holhouksen, autoritäärisen keskittämisen ja maailmanluokan ylimielisyyden viemiseen kehityspolitiikkana maailmalle. Kun useimmat muutkin länsimaat ovat olleet samanlaisen ähkyisen järjettömyyden vallassa, tuloksena on saatu Afrikan täydeltä uussosialistisia siirtomaahallintoja, jotka muistuttavat suomalaisia julkisen sektorin virastoja. Raha pitää saada palamaan, keskittäminen on kaunista ja rakenteet ovat aina ihmisiä tärkeämpiä.

Vouhotuksen keskellä Suomessa on käyty myös erästä tärkeää keskustelua, toki ilmeisesti vain hyvin kaukana päättäjien rajoittuneesta mielikuvituksesta. Nimittäin keskustelua perustulosta. Kysymyksessä olisi siis eräänlainen hyvinvointitason takaava kansalaispalkka, joka riittäisi hengissä pysymiseen, mutta ei minkäänlaiseen ylimääräiseen elintasoon. On huvittavaa, kuinka yksimielisesti vakiintunut vasemmisto ja vakiintunut oikeisto ovat perustulon ajatusta vastaan hyökänneet, vääntäen siitä erilaisia olkinukkeja ja vääristelmiä.

Kohtuullinen perustulo voisi olla 500 euron luokkaa kuukaudessa. Sen ei pitäisi olla ainakaan yhtään enempää. Helsingin keskustassa tuolla voi olla vaikea tulla toimeen, ellei ole mustalainen tai opiskelija, mutta suurimmassa osassa Suomea sillä tulisi toimeen mainiosti.

Perustulomalli on järkevä ainoastaan jos se tuo säästöjä. Se on järkevä ainoastaan, jos se korvaa tällä hetkellä käytössä olevat toistakymmentä avokätistä tukimuotoa, jotka siirtävät merkittävän osan työkykyisestä väestöstä pysyvästi tukiviidakon putkeen. Erityisesti se syrjäyttää uusina työmarkkinoille tulevia, kuten nuoria ja maahanmuuttajia, mutta se vaikuttaa syrjäyttävästi myös moniin muihin ryhmiin, kuten ammattia vaihtamaan joutuviin tai pitkään sairaana olleisiin mutta sitten kuntoutuneisiin.

Perustulon tulee olla niin pieni, että kokonaan sen varassa eläminen houkuttelee ainoastaan pientä joukkoa väestöstä - sellaista joukkoa, että heidän elättämiseensä on yhteiskunnalla varaa. Tätä joukkoa ovat ensisijaisesti ne, jotka oikeasti ovat työkyvyttömiä, samoin kuin patologisimmat työnvieroksujat. Perustulo tarjoaa vaihtoehdon myös työelämässä oleville hypätä välillä pois oravanpyörästä ja elää säästöillään. Minulla ei olisi mitään sellaista mahdollisuutta vastaan, enkä suoraan sanoen tarvitsisi siihen edes sitä 500 euroa kuussa.

Tällä hetkellä toistakymmentä erilaista tukimuotoa - toimeentulotuki, asumistuki, lapsilisät, sairauspäivärahat, opintotuet, kansaneläke, työkyvyttömyyseläkkeet, äitiyspäivärahat, kodinhoidontuet, lainat joita ei tarvitse maksaa jne. - tarjoavat absurdin korkeaa elintasoa, koska päättäjien ja byrokraattien mielikuvitukseen ei mahdu, miten vähällä tavallinen rahvas itse asiassa joutuu elämään. Siksi työttömänä tienaa Suomessa paremmin kuin pienituloisilla tai epäsäännöllisillä töillä.

Kun siis tuilla eläminen Suomessa kannattaa, kunhan paperinpyörittelyn vain oppii - ja ihmisiähän kurssitetaan täällä erilaisten tukimuotojen hakemiseen - sen sijaan työnteko ei kannata. Töiden vastaanottamisesta seuraa paitsi tukien menetys, myös määrättömästi lisää byrokraattisia velvoitteita, jotka toimivat tehokkaasti kynnyksinä etenkin laillisen epäsäännöllisen työn vastaanottamiseen. Lisäksi sivutuloista menee yli puolet veroina.

Perustuloon pitäisi siis ehdottomasti yhdistyä pienten tulojen vapauttaminen kokonaan veroista ja niihin liittyvistä byrokraattisista velvoitteista. Kaiken työn tulee olla ainoastaan lisää tuloa perustuloon. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tekisi perustulosta paitsi kannustavan vaihtoehdon nykyiselle epäinhimilliselle ja passivoivalle hirviöjärjestelmälle, myös todennäköisesti halvemman suomalaiselle yhteiskunnalle. Ennen kaikkea järjestelmä olisi lähempänä ihmistä, sillä se ei edellyttäisi yhteiskunnan heikoimmilta jäseniltä monimutkaisten tukijärjestelmien opettelua tai nöyryyttävää sosiaaliholhousta.

Hiljattain muuten tehtiin kansainvälinen tutkimus onnellisuuden tasosta maailmassa. Ihmiset ovat onnellisimpia Amerikoissa ja Oseaniassa ja kaikkein onnettomimpia Euroopassa. Afrikka, Lähi-itä ja Aasia sijoittuvat näiden välille. Mitä tämä sitten kertookaan ihmisistä? Ensinnäkin sen, että onnellisuus ei riipu varallisuudesta muttei myöskään varattomuudesta. Rikkaat eivät ole köyhiä onnellisempia mutta eivät myöskään köyhät rikkaita onnellisempia.

Varsinkaan onnellisuus ei riipu siitä, kuinka paljon tulonsiirtoja eli niin kutsuttuja hyvinvointipalveluja yhteiskunta järjestää ihmisille. Siinä suhteessa näkyy päinvastoin käänteistä korrelaatiota. Ihmiset ovat sitä onnellisempia, mitä enemmän he oppivat pitämään huolen itse itsestään ja perheistään. Omanarvontunto luo onnellisuutta. Sanoihan jo Perikles aikoinaan 431 eKr. kuuluisassa ateenalaisten hautajaispuheessaan, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä".

Eurooppalaiset osaavat inistä, nillittää, purnata ja ruikuttaa. He osaavat myös kadehtia ja vaatia, että joku muu kuin he itse huolehtii heidän asioistaan. Tähän on eurooppalainen hyvinvointiprojekti ihmiset opettanut.

Presidentin päätehtävistä

Kumpi tahansa, Niinistö tai Haavisto, valitaan presidentiksi huomenna, Suomi saa lopputuloksena paremman presidentin. Halonen jää valitettavasti historiaan presidenttinä, jonka aikana Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa on määrätietoisesti heikennetty ja presidentti on usein käyttänyt nimitysvaltaansa suosiakseen poliittisin perustein valittuja suosikkeja ja sivuuttaakseen pätevämpiä, koko Suomen ja suomalaisten etuja puolustaneita henkilöitä. Halonen on presidenttinä tehnyt paljon eturyhmäpolitiikkaa eikä siten ole monille suomalaisille ollut koko kansan presidentti.

On sääli, että kun presidentiksi valitaan pätevämpi henkilö, presidentin valtaoikeudet puolestaan vähenevät. Toisaalta, uusien Halosten välttämiseksi niiden oli ehkä aikakin vähetä. Aihetta on käsitellyt nimimerkki Synkeä yksinpuhelu Ulkopolitistin blogissa:

Lyhyemmässä päivänpoliittisessa perspektiivissä perustuslain muuttamiseen on yksi syy jonka nimi on Tarja Halonen. Halosen presidenttikautta jaksottivat riidat ulkopolitiikan johtamisesta ja henkilönimityksistä kulloisen istuvan hallituksen kanssa. Eurooppa-neuvoston surkuhupaisat lautaskiistat mahdollisti valuvikainen sekä epämääräinen perustuslain muotoilu. Henkilönimitysten suhteen Halosella oli taas aivan oma linjansa sekä Suomen Pankin johtokunnan, ministeriöiden kansliapäälliköiden että ulkoministeriön korkeiden virkamiesten suhteen. Tämä linja oli useasti ristiriidassa hallituksen esityksen kanssa, joka johti turhautumiseen erityisesti Halosen ja Vanhasen porvarihallituksen suhteessa.

Toivottavasti uusi presidentti on sekä halukas että kykenevä tekemään voitavansa suunnan selväksi muuttamiseksi. Puhuttiinpa asiasta nimittäin mitä tahansa, presidentti seisoo sekä ulko- että turvallisuuspolitiikan etulinjassa. Näin ollen hänen tulisi ensisijaisesti varmistaa, että tämä etulinja pysyy kunnossa, ja että ammattilaiset ja alojen todelliset asiantuntijat - eikä poliittisin tai sukupuoliperustein tai henkilökohtaisen nöyryyttämisen tarpeesta nimitetyt politrukit - saavat työlleen vaadittavan poliittisen tuen. Presidentin on tarjottava poliittinen selkäranka, joka asettuu hallituksen ja eduskunnan päivittäisen puoluepolitikoinnin yläpuolelle ja kantaa huolta erityisesti isänmaan edusta.

Ulkopolitiikassa tämä etulinja sijaitsee erityisesti Suomen suurlähetystöissä. Halosen aikana suurlähetystöjä on alasajettu ja suljettu yksi toisensa jälkeen, saamatta aikaan mitään merkittävämpiä säästöjä. Samaan aikaan julkisten varojen tuhlaaminen Suomen edun kannalta toissijaisiin elitistisiin näytöksiin YK:n ja näennäisen maailmanparantamisen areenoilla on saavuttanut järjettömiä mittasuhteita. Usein se on vaikuttanut enemmän yksittäisten suosikkihenkilöiden henkilökohtaisen agendan kuin Suomen saati maailmanparantamisen edistämiseltä.

Suomi on ulkopolitiikan alueella määrätietoisesti alasajanut omaa kykyään tiedonhankintaan ja läsnäoloon maailman strategisissa solmukohdissa ja siellä, missä Suomeakin koskevia päätöksiä tehdään. Samaan aikaan Suomi on haalinut veronmaksajiensa maksettaviksi ja suomalaisen valtionhallinnon työtaakaksi määrättömästi lisää laskuja ja muuta paperinpyöritystä.

Ulkopolitiikka näyttää siis kääntyneen päälaelleen. Kun sen pitäisi olla Suomen etujen puolustamista Brysselissä, New Yorkissa, Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Lontoossa, Tukholmassa, Pekingissä, Ankarassa, Riadissa, Nairobissa ja niin edelleen, nurinkurisessa ulkopoliittisessa ajattelussa onkin lähdetty siitä, että valtiokoneisto valjastetaan ajamaan YK:n, EU:n ja epämääräisten henkilötasolla sovittujen abstraktien poliittisten agendojen asiaa Suomeen päin.

Kun poliittinen eliitti tuputtaa ulkovaltojen agendaa suomalaisille, kuka on enää tuputtamassa suomalaisten etuja ulkovalloille? Ei ilmeisesti kukaan. Siksi suurlähetystöt voidaan sulkea ja kuitata sillä, että kyllähän EU hoitaa tai Pohjoismaat auttavat. Näin asiat eivät todellisen maailman ulkopolitiikassa ole. Vain suomalaiset Suomen asian ajajat, jotka tuntevat vieraiden kaupunkien politiikan, elämän ja vaikuttajapiirit, voivat toimia Suomen etujen etuvartiona. Heidän osaamistaan ei voi korvata muotiaiheiden ympärille nopeasti polkaistulla sukkuloinnilla, rahan heittämisellä johonkin keskinäisen hymistelyn seminaariin eikä lukemalla niitä poliittisesti korrekteiksi puhdistettuja selontekoja, joita solidaariset pohjoismaalaiset tai EU:n byrokraatit suvaitsevat hallituksellemme antaa.

Maanpuolustuksessa etulinjat sijaitsevat Suomen kansainvälisessä puolustuksessa, joka merkitsee yhteistyötä muiden länsimaisten demokratioiden kanssa. Näiden puolustusjärjestö on nimeltään Nato. Ei EU eikä YK. Halusi tai ei, Suomi joutuu pyörimään Naton käytävillä varmistaakseen tulevansa huomioiduksi olemassaolevana läntiseen poliittiseen kulttuuripiiriin kuuluvana valtiona. Tällä hetkellä Suomi joutuu pyörimään siellä käytävillä armopaloja pyytelemässä, kun muut menevät sisään saliin päättämään asioista tai neuvottelemaan Venäjän kanssa siitä, millainen Pohjois-Euroopan turvallisuusetupiirijako tulevaisuudessa on. Suomi voi toki aina toivoa mielessään, että Viro tai Norja muistaisi siellä salissa Suomen asiaa.

Maanpuolustuksen ydin sijaitsee täällä Suomessa, Suomen Puolustusvoimissa. Niiden kapasiteetin ja toiminta-ajatuksen määrätietoinen alasajo viime vuosikymmeninä on surullista luettavaa. Liittoutumattomana maana Suomen ainoa suoja naapurissaan olevaa aggressiivista ja epädemokraattista suurvaltaa vastaan on oma uskottava maanpuolustus, jota toki tukee rationaalinen ja realistinen ulkopolitiikka. Näiden onnistuminen yhdessä varmistaa sen, onko Venäjälle kannattavaa vahingoittaa Suomen suvereniteettia vai ei. Valitettavasti molempia maamme integriteetin suojia on viime presidenttikausilla rapautettu.

Harva suomalainen ymmärtää, mikä alennuksen tila Puolustusvoimiamme tällä hetkellä on kohtaamassa. Varuskuntien lakkauttamiset, järjetön miinapäätös ja varojen tuhlaaminen kalliisiin leluihin peruspuolustuskapasiteetin asemesta tuntuvat olevan vain jäävuoren huippu. Viime kädessä kyse on siitä, halutaanko edes Suomen Puolustusvoimien enää pystyvän tarjoamaan Venäjälle riittävän uskottavan vastuksen, että se toimisi ennaltaehkäisevänä uskaliaita maamme integriteettiin kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan. Sotaan asti päädyttäessä nimittäin edessämme on joka tapauksessa katastrofi.

Suomen maanpuolustus ei tähtää sodan voittamiseen Venäjää vastaan, vaan sen ennaltaehkäisyyn. Tämä olisi jokaisen punavihreän ituhipin syytä ymmärtää. Heidän vapautensa ja heidän kannattamansa rauha kotimaassa riippuu täysin siitä, että sota ja muut rauhaa rikkovat operaatiot ehkäistään ennalta.

Myös Nato on ennaltaehkäisyjärjestö. Se ei ole milloinkaan hyökännyt Venäjää vastaan, mutta eipä ole Venäjäkään milloinkaan hyökännyt yhtäkään Nato-maata vastaan. Siis suoraan, sotilaallisesti, ja todistettavasti. On suuri ero siinä, kuinka Natoon kuuluvaa Viroa vastaan hyökättiin pronssipatsaskiistan aikana vuonna 2007, ja kuinka Natoon kuulumatonta Georgiaa vastaan hyökättiin kesällä 2008. Suomi on tällä hetkellä Georgian asemassa, ei Viron.

Niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole käyneet äänestämässä, suosittelen huomenna Sauli Niinistön äänestämistä. Hänen taustansa, avustajakuntansa ja kokemuksensa mahdollistavat paremman irtioton Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta Suomen aseman alasajosta kuin pienpuolueesta tulevan ja henkilökohtaisesti Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisista kansainvälisistä tehtävistä vaurastuneen Haaviston. Mutta jos äänestätte kuitenkin idealistisista syistä Haavistoa, on sekin parannus nykyiseen, ja toivottavasti hänestä löytyy miestä niihin koviin paineisiin ja ratkaisuihin, jotka ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella ovat edessä.

Niinistön hapuilu Tiibetin ja Tšetšenian kohdalla on aiheuttanut myötähäpeän tunteita, mutta reaalipoliittinen tosiasia on se, että Suomen presidentin tehtävien kannalta Tiibet ja Tšetšenia ovat yhtä ratkaisemattomissa kuin Darfur ja Etelä-Sudan, joissa toisen ehdokkaan kerrotaan kunnostautuneen, joskaan se kunnostautuminen ei tuonut näille alueille mitään siihen verrattavaa rauhansopimusta tai ratkaisua kuin esimerkiksi Ahtisaaren Kosovossa, Namibiassa ja Acehissa aikaansaamat.

Sen sijaan Haaviston hapuilu Iranin kohdalla, hatarat Venäjä-tiedot ja vähättelevä suhtautuminen Yhdysvaltain rooliin johtavana länsimaisena ja demokraattisena suurvaltana oireilevat pelottavasti Halosen linjan suuntaan enemmän kuin moraalisesti ryhdikkään puoluetoverin Hautalan. Minua arveluttaa missä määrin kehitysmaiden kriiseihin keskittyneen Haaviston kokemus pätee suurpolitiikassa, joka on presidentin tehtävien ydinaluetta. Ei Suomen presidentti voi lähteä sukkuloimaan pitkin Afrikkaa jonkin kansalaisjärjestön edustajana, eikä hän voi hoidella Suomen asioita soittelemalla kännykällä "kavereilleen". Tässä suhteessahan Haaviston toimintatavat ovat olleet samantapaisia kuin Stubbin, ja ulkoministeriksi Haavisto mielestäni paremmin sopisikin.

Kumpaan tahansa ehdokkaaseen lukijani päätyvät, toivon silti, että he tekevät valintansa presidentin päätehtävien perusteella, eivätkä ehdokkaiden sukupuolisen suuntautumisen, Jennin tai Antonion söpöyden tai ärsyttävyyden, jonkun irrelevantin ja presidentin tehtäviin kuulumattoman mielipiteen tai ehdokkaiden rivikannattajien typeryyden tai fiksuuden perusteella.

Zarathustran uni

Minussa on merkillisyyksiä, jotka voisi kai laittaa osittain luovan hulluuden, osittain sattumusten pekuliaarisen tulkinnan ja osittain omituisesti toimivan muistini piikkiin. Muistini on aina ollut visuaalinen ja hyvin nuorena se oli joskus valokuvantarkka, joskus elokuvamainen. Kohtaus sieltä ja symboli täältä saattoivat nousta mieleeni vuosikausien unhoituksen jälkeen, ja saattavat vieläkin.

En muista juuri mitään suurimmasta osasta lapsuuttani, vaikkakin ajoittain merkityksellisiä välähdyksiä palautuu suurempina erinä kuin toisina aikoina. Kunkin viidestä seitsemään kestävän syklin aikana luon uuden version itsestäni, jossa on jotain vanhaa ja siihen yhdistyvää täysin uutta. Tuon ajanjakson tapahtumat saatan muistaa erittäin tarkasti, kun taas sitä edeltävät muistuttavat elokuvia tai vanhanaikaisella suomifilmin äänellä selostettuja dokumentteja jonkun muun elämästä. Jonkun, joka on minulle läheinen ja merkityksellinen, mutta sittenkin jollain oudolla tavalla vieras; joku, joka jäi sinne hämärään, kun minä jatkoin eteenpäin.

Minut tosielämässä tuntevat tietävät minut tieteellisen maailmankuvan haltijaksi, mutta minulla on aina ollut suurista mysteereistä viehättynyt sivupersoona, joka näkee asioita täysin toisin, vaihtoehtoisesti. Joskus tarkastelen katua, näkymää, henkilöä tai tekstiä rationaalisin silmin, joskus taiteilijan näkökulmasta ja joskus sille päälle sattuessani mystikon.

Minut syvällisemmin tuntevat tietävät myös, että näen ajoittain kummallisia unia; aina hyvin visuaalisia. Usein ne myös sisältävät kuvitteellisten informanttien minulle sanallisesti kertomia hyvinkin yksityiskohtaisia selostuksia taikka henkilöitä, jotka vaikuttavat niin uskottavilta ja todentuntuisilta, että odotan heidän yhtäkkiä ilmaantuvan jostain todelliseen elämääni. Mutta kun sitten joskus niin tapahtuu, en voi enää olla varma, mikä on muistikuvaa ja mikä projektiota. Paitsi parissa kananlihaosastolle kuuluvassa tapauksessa (vaikkakin pääsääntöisesti myönteisessä sellaisessa), joista ei tässä sen enempää.

Jokin aika sitten sain tietää, että runsaan puolen vuoden päästä edessäni on jälleen maiseman ja mantereen vaihto vähän pidemmäksi aikaa. Sain viitteitä tästä jo aiemmin ja varmistuksen hankkeen toteutumisesta runsas viikko sitten. Vähän ennen varmistusta näin merkillisen unen. Itse asiassa kyse oli metaunesta, koska se oli uni useasta unesta, joiden pohjalta olin unessa laatimassa merkittäviä viisauksia sisältävää kirjaa nimeltä Zarathustran uni.

Suureksi harmikseni uni sattui ennen kiireistä aamua ja lisäksi suurta kylmyyden aaltoa, joka Suomea kohtasi, joten kului kokonainen päivä ennen kuin kirjoitin muistiin unessa oletettavasti nähtyjen unien sisältöjä. Ne olivat eräänlaisessa runomuodossa, joskin luultavasti päivän mittaan ajattelemieni ajatusten korruptoimia. Kuten aina, ne esiintyvät kirkkaimmillaan kävellessäni katujen, aukioiden ja maisemien halki, ja minun pitäisi aina heti kirjoittaa ne ylös joko herättyäni tai käveltyäni. Jos en sitä tee, ne katoavat, joskus ikuisiksi ajoiksi.

Muinaisen persialaisen profeetan nimi kiehtoi sen verran mieltäni, että kaivoin esille erään omistamani kirjan. Tämä muuten on toinen merkillinen asia minussa: täysin tuntemattomat ihmiset ovat eri aikoina katsoneet asiakseen luovuttaa haltuuni erilaisia esineitä. Jos olisin tosimystikko, pitäisin niitä ehkä maagisina. Nyt lähinnä mielenkiintoisina kuriositeetteina, joista muutama tosin on tahattomasti tai tahallisesti hukkunut, kuten se buddhalaisen munkin minulle antama seteli, johon hän piirsi koukeroita, ja joka tuli käytetyksi hätäratkaisuna kun piti kerran päästä Burman rajan yli Karenmaahan.

Mainitsemani kirja on pieni kirjanen, jonka olen saanut tuntemattomalta henkilöltä kadulla joskus myöhäisteini-iässä, mahdollisesti 19-vuotiaana (vaikka ensin muistelin saaneeni sen jo aiemmin). Kyseessä on Intian Madrasissa painettu kokoelma Zarathustran ajatuksia jonkun Surti-nimisen kokoomina, sisältäen myös Zarathustraa ja hänen ajatteluaan sangen mystisessä ja synkretistisessä valossa esittelevän esipuheen. Kirjalla on sama nimi kuin Nietzschen paremmin tunnetulla teoksella, mutta muuta yhteyttä Nietzscheen ei ole, vaan kirja ainakin esittää kokoavansa aitoja Zarathustran ajatuksia. Luultavasti se kuitenkin on jonkun intialaisvaikutteisen mystikkolahkon tuotosta.

Olin kuitenkin jälleen kiireinen ja pakkasen henkisesti löylynlyömä, joten jätin kirjan taas sikseen, ja palasin siihen tänään kahden sattumuksen vuoksi. Ensimmäinen niistä koski mustarastaita. Ritarihuoneen edustalla olevan lumen verhoaman pikkupuiston läpi kävellessäni tuli eteeni kuin näky japanilaisesta puhtaiden värien estetiikasta. Kaksi pikimustaa urosmustarastasta ajoi toisiaan takaa pyörien jalkojeni ympäri, ja toinen niistä laskeutui aivan eteeni parin metrin päähän, leväytti pyrstöään, ja lauloi. Lauloi - tammikuun lopulla!

Toinen sattumus koski historioitsijaystävää, joka samana päivänä ilmoitti paraikaa juovansa inkivääriteetä ja tutkivansa kirjastossa zarathustralaisten rituaaleja. Tämä toi mieleeni kysymyksen siitä, onko Avestaa, zarathustralaisten pyhää kirjaa ja ensimmäisen monoteistisen kirjauskonnon "raamattua", missään saatavilla suomeksi, jotta pystyisin vertailemaan sitä toisaalta uneeni ja toisaalta tarkistamaan missä määrin intialainen kirjaseni vastaa todellista Avestaa.

Kotiin palattuani otin taas kirjasen esille ja avasin sen satunnaisesta kohdasta. Kuten joskus teen, kokeilin, mitä sieltä tulisi ensimmäisenä, ja tulos oli seuraava jae:

Kun poislähdön aika lähestyy, pojan olemassaolo antaa uuden jatkoajan elämälle.

Toisella yrityksellä vastaavanlaisella satunnaisavauksella eteen tuli seuraava jae:

Parempi on kuolla kunniassa, itsekunnioitus vaurioitumattomana, kuin elää häpeässä sen menettäneenä.

Ja kolmannella yrityksellä seuraava:

Surut ja kärsimykset, koettelemukset ja ahdistukset, ovat suuria kurinpitäjiä, jotka johtavat hengellisen valaistuksen lähteille.

Asiayhteyden tultua näin harvinaisen selväksi, vietin jonkin aikaa perehtyen muihin asioihin, kunnes ryhdyin kirjoittamaan tätä blogimerkintää, ja otin kirjasen taas käteeni, avasin sen, ja sain eteeni täsmälleen saman jakeen lähdön lähestymisestä ja pojan olemassaolosta kuin ensimmäisellä yrittämällä. Kyseessä on varmaan aukeama, joka kirjan nidonnasta johtuen aukeaa todennäköisemmin kuin toiset, mutta silti.

Voi hyvin olla, että ehdin käymään Induksen alkulähteille vielä ennen kuluvan vuoden loppua, johon kaikenlaiset intialaiset liikkeet samoin kuin mayojen kalenteri väitetysti sijoittavat yhden maailmansyklin lopun ja uuden aikakauden alkamisen. Pienikin nettiselaus osoittaa new age -liikkeiden riehaantuneen asiasta ja kaikesta siihen liittyvästä symboliikasta. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa sellaisista hahmoista kuin madame Blavatzky, Carlos Castañeda jne. on varsin aukottomasti osoitettu huijareiksi.

En muutenkaan usko, että ihmisten kannattaa etsiä opastusta elämäänsä ennustajilta ja selvännäkijöiltä. Minua ärsyttää suuresti se, että minua lähes päivittäin pyydetään käytännössä ennustamaan ja profetoimaan, kun taas historiaan pohjaava analyysi, toimijoiden taustojen arviointi ja muu sellainen, missä olisi järkeä, on niin kauhean eilispäivää eikä kiinnosta ketään. Kaikki sen sijaan kysyvät, mitä tulee tapahtumaan Iranissa, kuka voittaa ne-ja-ne vaalit, mitä taloudessa tapahtuu ja entäs Venäjä. Ihan kuin tietäisin.

Menneisyyttä voimme tutkia, nykyisyyttä havainnoida, mutta tulevaisuutta vain arvailla. Siksi menneisyyteen kannattaa suhtautua vilpittömällä totuuden etsimisellä, nykyisyyteen tarkalla havainnoinnilla, kun taas tulevaisuuteen kannattaa suhtautua lähinnä uteliaalla mielenkiinnolla. Samalla kannattaa muistaa, että tulevaisuus on näistä se, mihin voimme itse vaikuttaa, joten keskittykäämme vaikuttamaan tulevaisuuteen ja ottamaan menneisyys sen sijaan niin totena kuin pystymme sen esiin penkomaan. Ikävä kyllä monet tekevät päinvastoin, yrittävät ennustaa tulevan todeksi ja sen sijaan vääristelevät historiaa ja nykyhetken tulkintaa sopimaan ennustukseensa.

Ihmiset, jotka minulta kyselevät ennustuksia, saavat minut ymmärtämään ennustajina esiintyviä henkilöitä ja sitä miksi he usein päätyvät huijaamaan: Kuinka helppoa olisikaan antaa vaikutelma, että minulla on jotain salattua tietoa - tulipa se sitten unista, näkyjen näkemisestä, pyhistä kirjoituksista, huippusalaisista neuvonpidoista suurten viisasten kanssa tai nimettömiksi jääviltä informanteilta. Kunhan se on jotenkin mystifioitua ja kunhan sanon sen henkilön persoonaan sopivalla karismaattisuudella: insinöörille insinöörikielellä, sotilaalle sotilastermein, uskovaiselle pyhällä paatoksella ja nuorisoaktivistille katu-uskottavalla sarkasmilla. Syötettävä asia pitää tarjoilla muutamilla sellaisilla mausteilla, joita kukin haluaa kuulla - kunhan ne ovat mukana täkyinä, mikä tahansa menee läpi siinä sivussa. Useimmat ihmiset uskovat sen mukaan miten sanotaan eikä mitä sanotaan. Ja se on pelottavaa.

Niinpä luulen, että myös Zarathustran uni saa jäädä muistikirjani kätköihin ja jaettavaksi vain niiden kanssa, joilla viisaus on sellaisen tutkimiseen, mitä tutkimattomista korpimaista suurin, ihmismieli, voi tuottaa. Tuotos on nimittäin osin sellaista tekstiä, että vaikka itse selittäisin sen kumpuavan maailman tietoa, tuskaa ja salaisuuksia täyteen ahdetusta mielestäni eikä miltään ihmeellisiltä astraalitasoilta, joku tuntematon lukija jossain voisi kuitenkin ottaa ja sekoittaa sillä päänsä, enkä sitä vastuuta halua ottaa.