Kumpi tahansa, Niinistö tai Haavisto, valitaan presidentiksi huomenna, Suomi saa lopputuloksena paremman presidentin. Halonen jää valitettavasti historiaan presidenttinä, jonka aikana Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa on määrätietoisesti heikennetty ja presidentti on usein käyttänyt nimitysvaltaansa suosiakseen poliittisin perustein valittuja suosikkeja ja sivuuttaakseen pätevämpiä, koko Suomen ja suomalaisten etuja puolustaneita henkilöitä. Halonen on presidenttinä tehnyt paljon eturyhmäpolitiikkaa eikä siten ole monille suomalaisille ollut koko kansan presidentti.
On sääli, että kun presidentiksi valitaan pätevämpi henkilö, presidentin valtaoikeudet puolestaan vähenevät. Toisaalta, uusien Halosten välttämiseksi niiden oli ehkä aikakin vähetä. Aihetta on käsitellyt nimimerkki Synkeä yksinpuhelu Ulkopolitistin blogissa:
Toivottavasti uusi presidentti on sekä halukas että kykenevä tekemään voitavansa suunnan selväksi muuttamiseksi. Puhuttiinpa asiasta nimittäin mitä tahansa, presidentti seisoo sekä ulko- että turvallisuuspolitiikan etulinjassa. Näin ollen hänen tulisi ensisijaisesti varmistaa, että tämä etulinja pysyy kunnossa, ja että ammattilaiset ja alojen todelliset asiantuntijat - eikä poliittisin tai sukupuoliperustein tai henkilökohtaisen nöyryyttämisen tarpeesta nimitetyt politrukit - saavat työlleen vaadittavan poliittisen tuen. Presidentin on tarjottava poliittinen selkäranka, joka asettuu hallituksen ja eduskunnan päivittäisen puoluepolitikoinnin yläpuolelle ja kantaa huolta erityisesti isänmaan edusta.
Ulkopolitiikassa tämä etulinja sijaitsee erityisesti Suomen suurlähetystöissä. Halosen aikana suurlähetystöjä on alasajettu ja suljettu yksi toisensa jälkeen, saamatta aikaan mitään merkittävämpiä säästöjä. Samaan aikaan julkisten varojen tuhlaaminen Suomen edun kannalta toissijaisiin elitistisiin näytöksiin YK:n ja näennäisen maailmanparantamisen areenoilla on saavuttanut järjettömiä mittasuhteita. Usein se on vaikuttanut enemmän yksittäisten suosikkihenkilöiden henkilökohtaisen agendan kuin Suomen saati maailmanparantamisen edistämiseltä.
Suomi on ulkopolitiikan alueella määrätietoisesti alasajanut omaa kykyään tiedonhankintaan ja läsnäoloon maailman strategisissa solmukohdissa ja siellä, missä Suomeakin koskevia päätöksiä tehdään. Samaan aikaan Suomi on haalinut veronmaksajiensa maksettaviksi ja suomalaisen valtionhallinnon työtaakaksi määrättömästi lisää laskuja ja muuta paperinpyöritystä.
Ulkopolitiikka näyttää siis kääntyneen päälaelleen. Kun sen pitäisi olla Suomen etujen puolustamista Brysselissä, New Yorkissa, Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Lontoossa, Tukholmassa, Pekingissä, Ankarassa, Riadissa, Nairobissa ja niin edelleen, nurinkurisessa ulkopoliittisessa ajattelussa onkin lähdetty siitä, että valtiokoneisto valjastetaan ajamaan YK:n, EU:n ja epämääräisten henkilötasolla sovittujen abstraktien poliittisten agendojen asiaa Suomeen päin.
Kun poliittinen eliitti tuputtaa ulkovaltojen agendaa suomalaisille, kuka on enää tuputtamassa suomalaisten etuja ulkovalloille? Ei ilmeisesti kukaan. Siksi suurlähetystöt voidaan sulkea ja kuitata sillä, että kyllähän EU hoitaa tai Pohjoismaat auttavat. Näin asiat eivät todellisen maailman ulkopolitiikassa ole. Vain suomalaiset Suomen asian ajajat, jotka tuntevat vieraiden kaupunkien politiikan, elämän ja vaikuttajapiirit, voivat toimia Suomen etujen etuvartiona. Heidän osaamistaan ei voi korvata muotiaiheiden ympärille nopeasti polkaistulla sukkuloinnilla, rahan heittämisellä johonkin keskinäisen hymistelyn seminaariin eikä lukemalla niitä poliittisesti korrekteiksi puhdistettuja selontekoja, joita solidaariset pohjoismaalaiset tai EU:n byrokraatit suvaitsevat hallituksellemme antaa.
Maanpuolustuksessa etulinjat sijaitsevat Suomen kansainvälisessä puolustuksessa, joka merkitsee yhteistyötä muiden länsimaisten demokratioiden kanssa. Näiden puolustusjärjestö on nimeltään Nato. Ei EU eikä YK. Halusi tai ei, Suomi joutuu pyörimään Naton käytävillä varmistaakseen tulevansa huomioiduksi olemassaolevana läntiseen poliittiseen kulttuuripiiriin kuuluvana valtiona. Tällä hetkellä Suomi joutuu pyörimään siellä käytävillä armopaloja pyytelemässä, kun muut menevät sisään saliin päättämään asioista tai neuvottelemaan Venäjän kanssa siitä, millainen Pohjois-Euroopan turvallisuusetupiirijako tulevaisuudessa on. Suomi voi toki aina toivoa mielessään, että Viro tai Norja muistaisi siellä salissa Suomen asiaa.
Maanpuolustuksen ydin sijaitsee täällä Suomessa, Suomen Puolustusvoimissa. Niiden kapasiteetin ja toiminta-ajatuksen määrätietoinen alasajo viime vuosikymmeninä on surullista luettavaa. Liittoutumattomana maana Suomen ainoa suoja naapurissaan olevaa aggressiivista ja epädemokraattista suurvaltaa vastaan on oma uskottava maanpuolustus, jota toki tukee rationaalinen ja realistinen ulkopolitiikka. Näiden onnistuminen yhdessä varmistaa sen, onko Venäjälle kannattavaa vahingoittaa Suomen suvereniteettia vai ei. Valitettavasti molempia maamme integriteetin suojia on viime presidenttikausilla rapautettu.
Harva suomalainen ymmärtää, mikä alennuksen tila Puolustusvoimiamme tällä hetkellä on kohtaamassa. Varuskuntien lakkauttamiset, järjetön miinapäätös ja varojen tuhlaaminen kalliisiin leluihin peruspuolustuskapasiteetin asemesta tuntuvat olevan vain jäävuoren huippu. Viime kädessä kyse on siitä, halutaanko edes Suomen Puolustusvoimien enää pystyvän tarjoamaan Venäjälle riittävän uskottavan vastuksen, että se toimisi ennaltaehkäisevänä uskaliaita maamme integriteettiin kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan. Sotaan asti päädyttäessä nimittäin edessämme on joka tapauksessa katastrofi.
Suomen maanpuolustus ei tähtää sodan voittamiseen Venäjää vastaan, vaan sen ennaltaehkäisyyn. Tämä olisi jokaisen punavihreän ituhipin syytä ymmärtää. Heidän vapautensa ja heidän kannattamansa rauha kotimaassa riippuu täysin siitä, että sota ja muut rauhaa rikkovat operaatiot ehkäistään ennalta.
Myös Nato on ennaltaehkäisyjärjestö. Se ei ole milloinkaan hyökännyt Venäjää vastaan, mutta eipä ole Venäjäkään milloinkaan hyökännyt yhtäkään Nato-maata vastaan. Siis suoraan, sotilaallisesti, ja todistettavasti. On suuri ero siinä, kuinka Natoon kuuluvaa Viroa vastaan hyökättiin pronssipatsaskiistan aikana vuonna 2007, ja kuinka Natoon kuulumatonta Georgiaa vastaan hyökättiin kesällä 2008. Suomi on tällä hetkellä Georgian asemassa, ei Viron.
Niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole käyneet äänestämässä, suosittelen huomenna Sauli Niinistön äänestämistä. Hänen taustansa, avustajakuntansa ja kokemuksensa mahdollistavat paremman irtioton Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta Suomen aseman alasajosta kuin pienpuolueesta tulevan ja henkilökohtaisesti Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisista kansainvälisistä tehtävistä vaurastuneen Haaviston. Mutta jos äänestätte kuitenkin idealistisista syistä Haavistoa, on sekin parannus nykyiseen, ja toivottavasti hänestä löytyy miestä niihin koviin paineisiin ja ratkaisuihin, jotka ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella ovat edessä.
Niinistön hapuilu Tiibetin ja Tšetšenian kohdalla on aiheuttanut myötähäpeän tunteita, mutta reaalipoliittinen tosiasia on se, että Suomen presidentin tehtävien kannalta Tiibet ja Tšetšenia ovat yhtä ratkaisemattomissa kuin Darfur ja Etelä-Sudan, joissa toisen ehdokkaan kerrotaan kunnostautuneen, joskaan se kunnostautuminen ei tuonut näille alueille mitään siihen verrattavaa rauhansopimusta tai ratkaisua kuin esimerkiksi Ahtisaaren Kosovossa, Namibiassa ja Acehissa aikaansaamat.
Sen sijaan Haaviston hapuilu Iranin kohdalla, hatarat Venäjä-tiedot ja vähättelevä suhtautuminen Yhdysvaltain rooliin johtavana länsimaisena ja demokraattisena suurvaltana oireilevat pelottavasti Halosen linjan suuntaan enemmän kuin moraalisesti ryhdikkään puoluetoverin Hautalan. Minua arveluttaa missä määrin kehitysmaiden kriiseihin keskittyneen Haaviston kokemus pätee suurpolitiikassa, joka on presidentin tehtävien ydinaluetta. Ei Suomen presidentti voi lähteä sukkuloimaan pitkin Afrikkaa jonkin kansalaisjärjestön edustajana, eikä hän voi hoidella Suomen asioita soittelemalla kännykällä "kavereilleen". Tässä suhteessahan Haaviston toimintatavat ovat olleet samantapaisia kuin Stubbin, ja ulkoministeriksi Haavisto mielestäni paremmin sopisikin.
Kumpaan tahansa ehdokkaaseen lukijani päätyvät, toivon silti, että he tekevät valintansa presidentin päätehtävien perusteella, eivätkä ehdokkaiden sukupuolisen suuntautumisen, Jennin tai Antonion söpöyden tai ärsyttävyyden, jonkun irrelevantin ja presidentin tehtäviin kuulumattoman mielipiteen tai ehdokkaiden rivikannattajien typeryyden tai fiksuuden perusteella.
On sääli, että kun presidentiksi valitaan pätevämpi henkilö, presidentin valtaoikeudet puolestaan vähenevät. Toisaalta, uusien Halosten välttämiseksi niiden oli ehkä aikakin vähetä. Aihetta on käsitellyt nimimerkki Synkeä yksinpuhelu Ulkopolitistin blogissa:
Lyhyemmässä päivänpoliittisessa perspektiivissä perustuslain muuttamiseen on yksi syy jonka nimi on Tarja Halonen. Halosen presidenttikautta jaksottivat riidat ulkopolitiikan johtamisesta ja henkilönimityksistä kulloisen istuvan hallituksen kanssa. Eurooppa-neuvoston surkuhupaisat lautaskiistat mahdollisti valuvikainen sekä epämääräinen perustuslain muotoilu. Henkilönimitysten suhteen Halosella oli taas aivan oma linjansa sekä Suomen Pankin johtokunnan, ministeriöiden kansliapäälliköiden että ulkoministeriön korkeiden virkamiesten suhteen. Tämä linja oli useasti ristiriidassa hallituksen esityksen kanssa, joka johti turhautumiseen erityisesti Halosen ja Vanhasen porvarihallituksen suhteessa.
Toivottavasti uusi presidentti on sekä halukas että kykenevä tekemään voitavansa suunnan selväksi muuttamiseksi. Puhuttiinpa asiasta nimittäin mitä tahansa, presidentti seisoo sekä ulko- että turvallisuuspolitiikan etulinjassa. Näin ollen hänen tulisi ensisijaisesti varmistaa, että tämä etulinja pysyy kunnossa, ja että ammattilaiset ja alojen todelliset asiantuntijat - eikä poliittisin tai sukupuoliperustein tai henkilökohtaisen nöyryyttämisen tarpeesta nimitetyt politrukit - saavat työlleen vaadittavan poliittisen tuen. Presidentin on tarjottava poliittinen selkäranka, joka asettuu hallituksen ja eduskunnan päivittäisen puoluepolitikoinnin yläpuolelle ja kantaa huolta erityisesti isänmaan edusta.
Ulkopolitiikassa tämä etulinja sijaitsee erityisesti Suomen suurlähetystöissä. Halosen aikana suurlähetystöjä on alasajettu ja suljettu yksi toisensa jälkeen, saamatta aikaan mitään merkittävämpiä säästöjä. Samaan aikaan julkisten varojen tuhlaaminen Suomen edun kannalta toissijaisiin elitistisiin näytöksiin YK:n ja näennäisen maailmanparantamisen areenoilla on saavuttanut järjettömiä mittasuhteita. Usein se on vaikuttanut enemmän yksittäisten suosikkihenkilöiden henkilökohtaisen agendan kuin Suomen saati maailmanparantamisen edistämiseltä.
Suomi on ulkopolitiikan alueella määrätietoisesti alasajanut omaa kykyään tiedonhankintaan ja läsnäoloon maailman strategisissa solmukohdissa ja siellä, missä Suomeakin koskevia päätöksiä tehdään. Samaan aikaan Suomi on haalinut veronmaksajiensa maksettaviksi ja suomalaisen valtionhallinnon työtaakaksi määrättömästi lisää laskuja ja muuta paperinpyöritystä.
Ulkopolitiikka näyttää siis kääntyneen päälaelleen. Kun sen pitäisi olla Suomen etujen puolustamista Brysselissä, New Yorkissa, Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Lontoossa, Tukholmassa, Pekingissä, Ankarassa, Riadissa, Nairobissa ja niin edelleen, nurinkurisessa ulkopoliittisessa ajattelussa onkin lähdetty siitä, että valtiokoneisto valjastetaan ajamaan YK:n, EU:n ja epämääräisten henkilötasolla sovittujen abstraktien poliittisten agendojen asiaa Suomeen päin.
Kun poliittinen eliitti tuputtaa ulkovaltojen agendaa suomalaisille, kuka on enää tuputtamassa suomalaisten etuja ulkovalloille? Ei ilmeisesti kukaan. Siksi suurlähetystöt voidaan sulkea ja kuitata sillä, että kyllähän EU hoitaa tai Pohjoismaat auttavat. Näin asiat eivät todellisen maailman ulkopolitiikassa ole. Vain suomalaiset Suomen asian ajajat, jotka tuntevat vieraiden kaupunkien politiikan, elämän ja vaikuttajapiirit, voivat toimia Suomen etujen etuvartiona. Heidän osaamistaan ei voi korvata muotiaiheiden ympärille nopeasti polkaistulla sukkuloinnilla, rahan heittämisellä johonkin keskinäisen hymistelyn seminaariin eikä lukemalla niitä poliittisesti korrekteiksi puhdistettuja selontekoja, joita solidaariset pohjoismaalaiset tai EU:n byrokraatit suvaitsevat hallituksellemme antaa.
Maanpuolustuksessa etulinjat sijaitsevat Suomen kansainvälisessä puolustuksessa, joka merkitsee yhteistyötä muiden länsimaisten demokratioiden kanssa. Näiden puolustusjärjestö on nimeltään Nato. Ei EU eikä YK. Halusi tai ei, Suomi joutuu pyörimään Naton käytävillä varmistaakseen tulevansa huomioiduksi olemassaolevana läntiseen poliittiseen kulttuuripiiriin kuuluvana valtiona. Tällä hetkellä Suomi joutuu pyörimään siellä käytävillä armopaloja pyytelemässä, kun muut menevät sisään saliin päättämään asioista tai neuvottelemaan Venäjän kanssa siitä, millainen Pohjois-Euroopan turvallisuusetupiirijako tulevaisuudessa on. Suomi voi toki aina toivoa mielessään, että Viro tai Norja muistaisi siellä salissa Suomen asiaa.
Maanpuolustuksen ydin sijaitsee täällä Suomessa, Suomen Puolustusvoimissa. Niiden kapasiteetin ja toiminta-ajatuksen määrätietoinen alasajo viime vuosikymmeninä on surullista luettavaa. Liittoutumattomana maana Suomen ainoa suoja naapurissaan olevaa aggressiivista ja epädemokraattista suurvaltaa vastaan on oma uskottava maanpuolustus, jota toki tukee rationaalinen ja realistinen ulkopolitiikka. Näiden onnistuminen yhdessä varmistaa sen, onko Venäjälle kannattavaa vahingoittaa Suomen suvereniteettia vai ei. Valitettavasti molempia maamme integriteetin suojia on viime presidenttikausilla rapautettu.
Harva suomalainen ymmärtää, mikä alennuksen tila Puolustusvoimiamme tällä hetkellä on kohtaamassa. Varuskuntien lakkauttamiset, järjetön miinapäätös ja varojen tuhlaaminen kalliisiin leluihin peruspuolustuskapasiteetin asemesta tuntuvat olevan vain jäävuoren huippu. Viime kädessä kyse on siitä, halutaanko edes Suomen Puolustusvoimien enää pystyvän tarjoamaan Venäjälle riittävän uskottavan vastuksen, että se toimisi ennaltaehkäisevänä uskaliaita maamme integriteettiin kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan. Sotaan asti päädyttäessä nimittäin edessämme on joka tapauksessa katastrofi.
Suomen maanpuolustus ei tähtää sodan voittamiseen Venäjää vastaan, vaan sen ennaltaehkäisyyn. Tämä olisi jokaisen punavihreän ituhipin syytä ymmärtää. Heidän vapautensa ja heidän kannattamansa rauha kotimaassa riippuu täysin siitä, että sota ja muut rauhaa rikkovat operaatiot ehkäistään ennalta.
Myös Nato on ennaltaehkäisyjärjestö. Se ei ole milloinkaan hyökännyt Venäjää vastaan, mutta eipä ole Venäjäkään milloinkaan hyökännyt yhtäkään Nato-maata vastaan. Siis suoraan, sotilaallisesti, ja todistettavasti. On suuri ero siinä, kuinka Natoon kuuluvaa Viroa vastaan hyökättiin pronssipatsaskiistan aikana vuonna 2007, ja kuinka Natoon kuulumatonta Georgiaa vastaan hyökättiin kesällä 2008. Suomi on tällä hetkellä Georgian asemassa, ei Viron.
Niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole käyneet äänestämässä, suosittelen huomenna Sauli Niinistön äänestämistä. Hänen taustansa, avustajakuntansa ja kokemuksensa mahdollistavat paremman irtioton Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta Suomen aseman alasajosta kuin pienpuolueesta tulevan ja henkilökohtaisesti Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisista kansainvälisistä tehtävistä vaurastuneen Haaviston. Mutta jos äänestätte kuitenkin idealistisista syistä Haavistoa, on sekin parannus nykyiseen, ja toivottavasti hänestä löytyy miestä niihin koviin paineisiin ja ratkaisuihin, jotka ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella ovat edessä.
Niinistön hapuilu Tiibetin ja Tšetšenian kohdalla on aiheuttanut myötähäpeän tunteita, mutta reaalipoliittinen tosiasia on se, että Suomen presidentin tehtävien kannalta Tiibet ja Tšetšenia ovat yhtä ratkaisemattomissa kuin Darfur ja Etelä-Sudan, joissa toisen ehdokkaan kerrotaan kunnostautuneen, joskaan se kunnostautuminen ei tuonut näille alueille mitään siihen verrattavaa rauhansopimusta tai ratkaisua kuin esimerkiksi Ahtisaaren Kosovossa, Namibiassa ja Acehissa aikaansaamat.
Sen sijaan Haaviston hapuilu Iranin kohdalla, hatarat Venäjä-tiedot ja vähättelevä suhtautuminen Yhdysvaltain rooliin johtavana länsimaisena ja demokraattisena suurvaltana oireilevat pelottavasti Halosen linjan suuntaan enemmän kuin moraalisesti ryhdikkään puoluetoverin Hautalan. Minua arveluttaa missä määrin kehitysmaiden kriiseihin keskittyneen Haaviston kokemus pätee suurpolitiikassa, joka on presidentin tehtävien ydinaluetta. Ei Suomen presidentti voi lähteä sukkuloimaan pitkin Afrikkaa jonkin kansalaisjärjestön edustajana, eikä hän voi hoidella Suomen asioita soittelemalla kännykällä "kavereilleen". Tässä suhteessahan Haaviston toimintatavat ovat olleet samantapaisia kuin Stubbin, ja ulkoministeriksi Haavisto mielestäni paremmin sopisikin.
Kumpaan tahansa ehdokkaaseen lukijani päätyvät, toivon silti, että he tekevät valintansa presidentin päätehtävien perusteella, eivätkä ehdokkaiden sukupuolisen suuntautumisen, Jennin tai Antonion söpöyden tai ärsyttävyyden, jonkun irrelevantin ja presidentin tehtäviin kuulumattoman mielipiteen tai ehdokkaiden rivikannattajien typeryyden tai fiksuuden perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti