Syyriassa Venäjän ja Iranin tukema raakalaishallinto jatkaa ihmisten julmaa tappamista maailman katsellessa vierestä, väännellessä käsiään kiusaantuneena ja löpistessä talouden trendeistä Bilderberg-kokouksessa, johon Suomesta on kutsuttu kolme Ollilan kaveria ja Ollila itse. Hyvinkäällä jälleen yksi seonnut nuorukainen päästeli höyryjä katolta, eikä takuulla jää viimeiseksi, ainakaan päätellen siitä, mitä fasistisilla foorumeilla päivittäin kirjoitellaan. Euroopan kuume on yhä vain nousussa.
Sillä välin vietin viikon Shropshiren kreivikunnan idyllisellä maaseudulla Englannin ja Walesin rajaseudulla. Matkalla oli tietysti vakava opiskelutarkoitus, mutta opetusjaksojen ulkopuolella ehdin myös tutustua useisiin viehättäviin maalaispubeihin sekä nähdä uusina Iso-Britannian maapinnoina puukiipijän ja kirjosiepon. Yhtä sateista päivää lukuun ottamatta ilmoja piteli varsin miellyttävästi. Aurinko paistoi, Cheshiren kissat virnuilivat, tammet viheriöivät ja lukemattomien mustarastaiden, punarintojen ja peukaloisten riemukas laulu sekä sepelkyyhkyjen huhuilu sekoittuivat pyssyjen ja kaasukranaattien paukkeeseen.
Kuningatar Elisabethin 60-vuotisen hallintokauden juhlallisuudet ovat tuoneet katujuhlia pienimpiinkin brittikyliin ja isänmaalliset alamaiset ovat koristelleet talojaan ja puutarhojaan miljoonin pienin unionijaskoin. Muistelin nostalgisesti teinivuosiani, jolloin olin suuri anglofiili ja brittiläisen imperialismin ihailija. Kuvittelin silloin, että Englanti olisi ollut jotenkin oleellisesti parempi siirtomaavalta kuin kilpailijansa. Silloin en ollut vielä lukenut kunnolla sepoy-kapinasta enkä lukemattomista muista brittien sikailuista maailmalla. Ei se toki heistä tee keskimäärin kilpailijoitaan pahempaa, muttei kyllä erityisemmin parempaakaan.
Minun pitäisi olla yhtä aikaa seminaarissa Romaniassa ja vuosittaisella kesäretkellä Libanonissa. Molemmista kysellään perään, mutta minä istunkin sateisessa Helsingissä, keräilen kokoon pikkutietoja minua vastaan tehdyistä tietomurtohyökkäyksistä ja uppoudun välillä Akuninin vuoteen 1941 sijoittuvan vakoiluromaanin vironnokseen. Koko ajan ei voi matkustaa. Mutta pian taas.
Sillä välin vietin viikon Shropshiren kreivikunnan idyllisellä maaseudulla Englannin ja Walesin rajaseudulla. Matkalla oli tietysti vakava opiskelutarkoitus, mutta opetusjaksojen ulkopuolella ehdin myös tutustua useisiin viehättäviin maalaispubeihin sekä nähdä uusina Iso-Britannian maapinnoina puukiipijän ja kirjosiepon. Yhtä sateista päivää lukuun ottamatta ilmoja piteli varsin miellyttävästi. Aurinko paistoi, Cheshiren kissat virnuilivat, tammet viheriöivät ja lukemattomien mustarastaiden, punarintojen ja peukaloisten riemukas laulu sekä sepelkyyhkyjen huhuilu sekoittuivat pyssyjen ja kaasukranaattien paukkeeseen.
Kuningatar Elisabethin 60-vuotisen hallintokauden juhlallisuudet ovat tuoneet katujuhlia pienimpiinkin brittikyliin ja isänmaalliset alamaiset ovat koristelleet talojaan ja puutarhojaan miljoonin pienin unionijaskoin. Muistelin nostalgisesti teinivuosiani, jolloin olin suuri anglofiili ja brittiläisen imperialismin ihailija. Kuvittelin silloin, että Englanti olisi ollut jotenkin oleellisesti parempi siirtomaavalta kuin kilpailijansa. Silloin en ollut vielä lukenut kunnolla sepoy-kapinasta enkä lukemattomista muista brittien sikailuista maailmalla. Ei se toki heistä tee keskimäärin kilpailijoitaan pahempaa, muttei kyllä erityisemmin parempaakaan.
Minun pitäisi olla yhtä aikaa seminaarissa Romaniassa ja vuosittaisella kesäretkellä Libanonissa. Molemmista kysellään perään, mutta minä istunkin sateisessa Helsingissä, keräilen kokoon pikkutietoja minua vastaan tehdyistä tietomurtohyökkäyksistä ja uppoudun välillä Akuninin vuoteen 1941 sijoittuvan vakoiluromaanin vironnokseen. Koko ajan ei voi matkustaa. Mutta pian taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti