Baabel

Olen tehnyt monia arkisia asioita: pessyt pyykkiä, kopioinut ja faksannut dokumentteja Suomeen... Sekin osoittautui hankalaksi operaatioksi, koska minulla oli vain yksi ystävä käsillä ja tarvitsin joihinkin dokumentteihin kaksi todistajaa. Kukaan ventovieras, esimerkiksi kopioliikkeen väki, ei suostunut allekirjoittamaan tuntemattomia ulkomaalaisia dokumentteja todistajan ominaisuudessa, ja epäilemättä tuo on useimmissa olosuhteissa ihan tervettä epäluuloisuutta. Piti siis nähdä erikseen vaivaa toisen tuntemamme ihmisen saamiseksi todistajaksi.

Istuimme eilen illalla iltaa oluiden parissa Liva-kadun ja Ağa Hamamın kulmassa sijaitsevassa Café Unicornissa ja kulman takana, Livan jatkuessa Turnacı Baçı -katuna aina Istiklalille saakka, Babel Caféssa, jonka omistaja puhuu arabiaa, koska on kotoisin Antiokian kaistaleelta, jossa monet paikallisista ovat arabiankielisiä, osa näistä alawiittejä ja kristittyjä mutta puolet kaiketi sunneja. Puhuin ystäväni turkkilaisen kollegan kanssa Sadri Maksudin yhteyksistä Suomeen ja Grigori Petrovin Valkoliljojen maasta. En herännyt aamuyöstä, vaikka rummunlyöjä kuulemma taas paukutti kovasti uskovaisia hereille.

Palasin Babel-kahvilaan vielä aamullakin syömään runsasta aamiaista. Täkäläiseen aamiaiseen kuuluu kaikenlaista kivaa, kuten vuohenjuustoa, chiliä, villikirsikoita, hunajaa voilla, pinaattipiirakoita, sitä maustelientä, jota Libanonissa laitetaan läbnen kanssa rieskan päälle, ja tietysti turkkilaista kahvia. Sain kirjoitettua joitain rästissä olleita asioita. Pyörin kirjakaupoissa.

Naapurin kiinteistönvälittäjätär pyysi kahville ja kertoili neljästä eri työpaikasta - hän toimii osan vuotta opettajana, minkä lisäksi hänellä on kiinteistönvälityksen lisäksi myös ravintola ja joku kolmas yritys, jonka olen unohtanut. Kävin myös marketissa ja ostin ystäväni kaapit täyteen kiitokseksi siitä, että asun luonaan ja lähden taas epäinhimilliseen aikaan aamuyöstä lentokentälle. Hän tekee pitkää työpäivää, yleensä pitkälle iltaan ja usein viikonloppuisinkin.

Istanbulissa pesii ja kirkuu parvittain alppikiitäjiä. Ne kai luulevat Istanbulin vanhoja kivitaloja vuoristoiksi.

Istanbulin iftareita

Olen juossut kilpaa ajan kanssa viime viikot. Hengissä olen kyllä selvinnyt ja päässyt Istanbuliin saakka viikon kestävällä muuttomatkallani seuraavien vuosien asuinpaikkaani, mutta aika on päässyt näykkimään kaikenlaisin tavoin. Esimerkiksi ranteeni ovat venähtäneet laatikkojen ja tavarakuormien kanniskelusta, koska Suomihan on itsepalveluyhteiskunta, eli ei palvelua lainkaan. Siitä huolimatta maksan tuhansia euroja siitä, että muutama kenttäkassillinen vaatteita, laatikollinen kirjoja, muutama tietokone ja muu vempele rehataan puolen Euraasian halki.

Toinen viimeisinä Suomen-päivinä tekemäni asia oli se, että murheellisin sydämin trässäsin laatikko- ja kansiokaupalla historiaa. Sen säilyttäminen vain olisi käynyt liian vaikeaksi ja turvattomaksi alati muuttaessani ja siirtyessäni, joten parempi oli sekin tehdä nyt kun pää vielä toimii monien asioiden varastona. Ehtiihän sitä sitten vanhempana kirjoittaa muistelmia, ellei dementia iske sitä ennen. Tai niskalaukaus.

Olen joka tapauksessa hankkiutunut Istanbuliin asti vajaaksi viikoksi "lepäämään", tai no, sosialiseeraamaan ja tapailemaan ihmisiä. Täällä Euroopan ja Orientin portilla on kuuma, kesä parhaimmillaan, Bospori välkehtii ja terassit tulvivat väkeä huolimatta siitä, että on muslimien paastokuukausi ramadan.

Asun libanonilaisen ystäväni luona boheemissa mutta kovaa vauhtia keskiluokkaistuvassa Cihangirin kaupunginosassa, jolla on värikäs menneisyys sekä hyvässä että pahassa. Osmanivaltakunnan aikaan Cihangiriin keskittyi paljon kaupungin kristittyä keskiluokkaa, kreikkalaisia, armenialaisia ja italialaisia, kauppiaita ja käsityöläisiä. Kun sitten ympärillä kaartelevat korppikotkat pääsivät kunnolla Euroopan sairaan miehen kimppuun ja repivät sulttaanikunnan alueita kappaleiksi, seurauksena olivat huonot ajat Turkin kristityille vähemmistöille. Kreikan ja Turkin sopimat väestönvaihdot merkitsivät pakkolähtöä sadoilletuhansille ellei miljoonille: kristityille Turkin tasavallan alueilta ja muslimeille Kreikan alueilta. Olen kirjoittanut näistä aiemminkin.

Ramadanin huomaa joistain asioista, kuten aamuyöstä perinteisiä kaupunginosia kiertävästä rumpalista, joka tämän vanhan perinteen mukaisesti muistuttaa uskovia siitä, että kannattaa nousta syömään ja juomaan ennen päivännousun ja siten paaston alkua. Muuten turkkilaiset eivät tunnu juuri paastosta piittaavan, kuten eivät Istanbulin monet muutkaan muslimikansallisuudet, kurdit, syyrialaispakolaiset, irakilaiset, muut arabit, kaukasialaiset ja balkanilaiset.

Cihangirin naapureidemme kanssa juhlistimme jo perjantai-iltana ramadania lemmikkieläinkaupan bileisiin kutsuttuina perin merkillisellä iftarilla: se nimittäin sisälsi runsain mitoin punaviiniä ja muiden lihatuotteiden joukossa myös sianlihasta tehtyä andalusialaistyyppistä kinkkua. Yö jatkui läheisen kahvilaravintolan terassilla runsaalla viinillä ja asiaan kuuluvalla laskutappelulla - siis kiistelyllä siitä, kuka saa kunnian maksaa. (Iftar on auringon laskettua syötävä yhteisateria, jolla ramadania viettävät murtavat päivän aikana kestäneen paastonsa.)

Lauantaina šoppailimme kuin teinitytöt pitkin Istiklalin poikkikatuja, kauluspaitoja ja troopillisiin olosuhteisiin sopivia housuja. Sitten tšillailtiin Nevizadella, jossa syyrialaisasioiden parissa aktiivinen suomalainen ystävättäremme liittyi seuraan. Myöhemmin illalla juhlistettiin kreikkalaisessa ravintolassa erään turkkilaisen kirjailijan kolmannen novellin ilmestymistä kirjallisuusantologiassa. Juhlistaminen edellytti runsaasti rakia ja kymmeniä alku- ja pääruokalajeja mustekaloja ja kalmareita myöten. Osa seurueesta jatkoi klubijatkoilla aamunkoittoon, me sentään vetäydyimme jo kahden aikaan takaisin Cihangiriin. Tänään söimme brunssia tutussa kahvilassa ja kas, taas suuri osa samasta porukasta sattui paikalle ja liittyi seuraan.

Moskovan ja Lontoon ohella Istanbul on Euroopan suurin kaupunki ja sen huomaa monipuolisuudessa ja monimuotoisuudessa. Vaikka kaupunki onkin kesäkuukausina tulvillaan turisteja, suurin osa heistä rajoittuu vain muutamalle tyypillisimmälle turistialueelle, joissa sitten myös turismin epäkohdat kuten hinnoissa huijaaminen ja taskuvarkaudet ovat eniten kuvassa mukana. Niin ihmeitä täynnä kahdella mantereella seisova jättiläinen kuitenkin on, että soisi useampienkin suomalaisten omatoimisesti käyttävän mahdollisuuden käydä itämaiden portilla, johon on joka päivä edulliset suorat lennot ja viisumivapaus.

Itse tulen onneksi vastakin vierailemaan täällä säännöllisesti, koska parhaat lentoyhteydet Suomesta Lähi-itään, Afrikkaan ja Keski-Aasiaan ja takaisin kulkevat Istanbulin kautta, ja koska minulla on alati kasvava joukko ystäviä kaupungissa, suurelta osin seurauksena Syyrian tilanteesta. Suuret määrät Syyriasta paenneita ovat tehneet Istanbulista yhden tärkeimmistä Syyrian opposition keskuksista, eräänlaisen syyrialaisten tilapäisen pääkaupungin, kunnes Damaskos, Aleppo tai Homs vapautettaisiin. Istanbulissa toimii nyt myös opposition apukoordinaatiotoimisto, joka koordinoi ja linkittää ulkomaisia ja diasporaan kuuluvia auttajia ja tukijoita vastarintaan Syyrian sisällä.

*   *   *

Syyriassa on eletty taistelun kannalta hyvin kriittisiä aikoja viimeisten viikkojen ajan. Se on yksi syy, miksi olen vältellyt kirjoittamasta Syyriasta blogiini tai muualle julkisuuteen. Tunnen myös itsessäni sen monia ystäviäni vaivaavan turhautumisen, joka seuraa siitä, että toisaalta saa joka päivä tietoja uusista ruumiskasoista, kivikaudelle pommitetuista asuinalueista ja tuttujen ihmisten murhista, kidutuksista ja katoamisista, mutta toisaalta joutuu suomalaisten ja usein muidenkin länsimaalaisten kanssa keskustellessa silti lähtemään aivan perusasioista. Torjumaan toinen toistaan lapsellisempia valheita, hölmöyksiä, vääristelyjä, yksisilmäisyyksiä ja salaliittoteorioita. Suomalaismedia tuntuu kuvittelevan, että saman uskottavuuden antaminen tosiasioille ja sotapropagandalle olisi muka puolueettomuutta, vaikka se itse asiassa johtaa propagandan, myyttien ja niiden tuputtajien myötäilyyn.

Syyrian oppositio on tehnyt monia merkittäviä siirtoja kesän aikana, ja monet näistä ovat itse asiassa reaktioita tapaan, jolla kansainvälinen yhteisö Syyrian oppositioon suhtautuu.

Oppositio vaihtoi johtajaansa nimittämällä Ranskassa asuvan akateemikon Burhan Ghaliounin tilalle Uppsalassa asuvan akateemikon Abdulbasit Saydan. Johtajan vaihtaminen tapahtui enemmänkin sen periaatteen vaalimiseksi, että johtajaa tulisi ajoittain vaihtaa, ja henkilöön keskittymisen välttämiseksi, kuin siksi että Ghalioun olisi ollut erityisen epäsopiva. Kansainvälinen yhteisö oli jatkuvasti urputtanut yhtenäisyyden puuttumisesta ja tuijotti toistuvasti johtohenkilöihin, yrittäen ilmeisesti löytää jonkinlaisen vasta-Assadin, vaikka juuri sellaista Syyrian poliittiseen pluralismiin ja demokratiaan pyrkivä oppositio ei halua.

Ghaliounin aikana maailmalla rääyttiin koko ajan siitä, että oppositio edustaisi vain syyrialaisten enemmistönä olevia sunnalaisia arabeja. Lisäksi valitettiin siitä, että Ghalioun oli liian läheisissä väleissä maanpaossa elävän Syyrian Muslimiveljeskunnan kanssa. Hänen väitettiin sivuuttavan vähemmistöt eli kurdit, arabi- ja assyrialaiskristityt sekä alawiitit. Vaikka osa Ghaliounia vastaan esitetystä kritiikistä olikin kohtuutonta ja liioittelevaa, hän otti kentän (ja erityisesti nuorison) kritiikistä vaarin ja väistyi tehtävästä.

Tilalle valittiin Sayda, Ruotsissa pitkään asunut ja vaikuttanut sekulaari ja liberaali kurdi. Nyt sitten maailmalla rääyttiin siitä, että Saydan valinta muka tarkoittaisi opposition edustavan "vain" vähemmistöjä ja syrjivän enemmistönä olevia sunniarabeja. Teki Syyrian oppositio niin tai näin, tietyille tahoille se on aina väärinpäin. Tämä olisi "puolueettomasti suhtautuvien" syytä ymmärtää, jotta olisivat kirjoittelussaan oikeasti puolueettomia eivätkä vain hallinnon ja sen tukijoiden myötäilijöitä yrityksissä diskreditoida ja vähätellä Syyrian oppositiota ja jopa leimata sitä perättömästi islamistiseksi.

Myös Damaskoksen offensiivi oli osittain vastaus kansainvälisen yhteisön asenteisiin. Syyrian oppositio oli aikansa katsonut Annanin suunnitelmaa ja kansainvälistä diplomatiaa, vakuuttuen lopulta siitä, että kukaan ei tekisi mitään Assadin hallinnon hillitsemiseksi. Samaan aikaan Venäjä ja Iran jatkoivat Assadin hallinnon täysimittaista aseistamista ja tukemista. Näyttävä isku suoraan hallinnon ytimeen ja samalla toteutettu voimannäyttö pääkaupungissa olivat tärkeä askel sodassa mielistä ja sydämistä. Syyriassa, kuten useimmissa pitkään autoritarismin ikeessä olleissa yhteiskunnissa, suurin osa väestöstä on odottavalla passiivisella kannalla ja uskaltautuu aidalta jompaankumpaan suuntaan vasta kun sille on osoitettu, että sen periaatteessa sympatisoimalla puolella on reaaliset mahdollisuudet voittoon.

Juuri siihen Syyrian vastarinnan Damaskoksen offensiivi tähtäsi. Vastarinnalla on pitkään ollut runsaasti yhteyksiä ja tukijoita hallinnon sisällä, niin armeijassa, tiedustelupalveluissa kuin alawiittienkin keskuudessa. Monet ovat loikanneet jos siihen on tarjoutunut turvallinen tilaisuus tai jos maa on alkanut polttaa jalkojen alla. On muistettava, että Syyria on hyvin perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta, jossa vaikka oma rohkeus johonkin riittäisikin, on ajateltava lukemattomia sukulaisia. Assadin hallinto tukijoineen kostaa varmasti sukulaisille ja omaisille, jos vain pystyy.

Niinpä monessa avainasemassa aikaisemmin ollut kenraali Manaf Tlas loikkasi Turkin kautta Ranskaan vasta, kun oli saattanut loppuun pitkän operaationsa sukulaistensa siirtämiseksi yksi kerrallaan turvaan. Mukanaan hän vei toistakymmentä tiedustelu-upseeria ja Assadin hallinnon kannalta keskeistä tietoa. Opposition suopeuden Tlas oli varmistanut jo viime vuodesta alkaen auttaen kulissien takana monia pakenemaan Syyriasta. Tlas ei ole ainoa viime kuukausien keskeisistä loikkareista, joihin on kuulunut niin korkeita sotilasupseereita kuin suurlähettiläitäkin.

Henkivartiokaartissa toimineet ja lojaalisuuttaan vaihtaneet henkilöt toteuttivat sitten kohdistettuja erikoisoperaatioita Assadin hallinnon keskeisimpiä sekurokraatteja vastaan, surmaten näistä useita. Suomessakin eräät tiedotusvälineet ovat virheellisesti myötäilleet Syyrian, Iranin ja Venäjän uutistoimistojen väitteitä, joiden mukaan kyse olisi ollut "itsemurhaterrorismista". Hieman ristiriitaisesti tähän nähden Syyrian hallinto tosin myöhemmin väitti pidättäneensä iskun tekijän. Jos nyt ketään ylipäätään pidätettiin niin tuskinpa sentään ruumista.

Vaikka 20 000 ihmisen kuolema tähän asti on jo kauhea luku itsessään, vielä pelottavampia ovat itse asiassa kadonneiden ja vangittujen luvut, jotka yltävät useampaan sataan tuhanteen. Syyrian nykyistä tilannetta tarkasteltaessa ei voi välttyä oletukselta, että näistä suuri osa on todennäköisesti surmattu - osa tosin varmaan paossa ja piilottelee.

Viime päivinä tiedotusvälineiden huomio on kohdistunut erityisesti Aleppoon, vaikka samaan aikaan Homsin hävittäminen betonimurskaksi on jatkunut ja hyökkäykset moniin pienempiin kaupunkeihin, kylien puhdistukset jne. ovat välttäneet kansainvälisen huomion. Aleppo on merkittävä kaupunki sekä taloudellisesti että strategisesti, vaikkei se olekaan tiedotusvälineiden päinvastaisista väitteistä huolimatta Syyrian väkirikkain kaupunki. (Tämän harhaanjohtavan ilmauksen taustalla lienee jokin tilastollinen asia, kuten se, että Damaskos on jaettu ydinkaupunkiin ja esikaupungit kattavaan Rif Dimashqiin, kun taas Aleppoon on saatettu laskea mukaan koko lääni.)

Aleppo on yksi niistä kaupungeista Syyriassa, johon sunnalaiset islamistit ovat keskittyneet, ja tämä onkin yksi syy, miksi se oli pitkään varsin passiivinen vastarinnassa. Suurin osa syyrialaisaktivisteista on pitkin sisällissotaa valittanut siitä, että islamistit eivät ole olleet ratkaisevassa asemassa valtaa haastamassa, mutta pitävät sitäkin enemmän ääntä Syyrian ulkopuolella.

Tästä äänestä on pääosin haittaa koko muulle oppositiolle, jonka parissa tiedetään jo, että jos Assadin hallinto saadaan kaadettua, edessä on seuraavaksi ideologinen vastakkainasettelu islamistien ja kaikkien muiden välillä. Toisaalta tuo vastakkainasettelu tulee sitä pahemmaksi ja vaikeammaksi, mitä kauemmin Assadin kaatamisessa kestää ja mitä enemmän nuorta verta valutetaan kaduille. Toisaalta useimmat syyrialaisaktivistit tuntuvat uskovan, että maltillisten islamistien kanssa otetaan yhteen rauhanomaisin keinoin uurnilla ja politiikassa eikä barrikadeilla, ja radikaalit hihhulit kuten Irakin al-Qa'idan tukijat, marginalisoidaan tarvittaessa helposti.

Helposti arvattavan al-Qa'ida-kortin lisäksi Syyrian hallinto tukijoineen on pelannut myös joukkotuhoasekortin, mahdollisesti Venäjän tai Iranin neuvomana, ja ennakoiden sitä, että amerikkalaiset tai joku muu olisi muuten vetänyt tuon kortin esiin ennemmin tai myöhemmin. Tosiasia on, että sekä Saddamin Irakilla oli että Assadin Syyrialla on kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita; Saddamin hallinto niitä käyttikin surullisenkuuluisan kemikaali-Alin johdolla kurdeja ja iranilaisia vastaan. Assadin motiiveina joukkotuhoasekortin käyttämiseen lienevät ensisijaisesti yhtäältä perinteinen kiristys ja toisaalta arabikevään vastustajien propagandan ruokkiminen huhuilla "hallitsemattomuudesta" ja joukkotuhoaseiden päätymisestä "kaaoksessa" terroristeille.

Todellisuudessa varteenotettavin terroristijärjestö, jolle Syyrian joukkotuhoaseet voisivat päätyä, on sen läheinen liittolainen Hizbullah, jolla tuollaiset aseet olisivat pelottava lisä Israelia vastaan suunnattuun ohjusarsenaaliin. Voisi tosin Hizbullahkin olla haluton sellaisia hankkimaan, se kun todennäköistäisi Israelin täysimittaisen sotilaallisen intervention vaaraa. Syyrian hallinto voisi tietysti teoriassa myös antaa kemiallisia aseitaan Irakia vastaan tukemilleen jihadisteille, mutta tällaiset muutamien kymmenien tai korkeintaan satojen henkilöiden ääriryhmät eivät todennäköisesti pystyisi aseitaan tehokkaasti käyttämään, ennen kuin jo löytäisivät itsensä tuhottuina.

Sen sijaan on vaikea kuvitella, mitä motiivia Syyrian oppositiolla voisi olla vallanvaihdon onnistuessa antaa kemiallisia tai yhtään mitään aseita millekään ääriryhmälle. Mahdollisimman nopea vallanvaihdos olisi todennäköisesti turvallisin ratkaisu kaikille joukkotuhoaseita pelkääville, mutta se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

Vaikka Syyrian oppositio on tasaisesti vahvistunut, pätevöitynyt ja järjestäytynyt, sillä on edelleen edessään sisyfoslainen tehtävä. Sisua ei puutu, mutta muskelit ovat kuukausien punttisalilla käymisen jälkeen edelleen vielä heikkoja suurvaltatason asetoimittajien tukemaan vastustajaan nähden. Oppositio saa toki apua ulkomailta, mutta suuri osa tuosta avusta on vaikea muuttaa nopeasti tuloksiksi kentällä. Pitkällä tähtäimellä sillä toki olisi merkitystä, mutta kun juuri konfliktin pitkä kesto on se, mikä tuottaa eniten tuhoa ja kuolemaa.

Lisäksi onnistuessaankin Syyrian oppositiolla on edessä vielä yksi pelottava skenaario: varastettu vallankumous. Assadin tukijat, Iran ja Venäjä, ovat varmasti jo valmistelleet erilaisia skenaarioita vallan vaihtamiseksi siten, että arabikevään henkiset esitaistelijat ja tukijat, länsimieliset ja liberaalit nuoret, saataisiin syrjäytetyiksi ja jonkinlainen autoritäärinen järjestelmä palautetuksi valtaan. Silloin johtajat olisivat ehkä kaatuneet, mutta järjestelmä ei.

Viimeiset päivät

Viimeiset päivät ovat käsillä, Suomessa oleilussani nimittäin. Tulen tästä parin päivän sisällä suuntaamaan Istanbuliin, noin uuden suuren seikkailun alkuun päästäkseni. Viime viikot olen ollut Suomessa, pääsääntöisesti Helsingissä, joskin käynyt yhden viikonlopun verran Kaskisissa ja kerran Leppävaarassa persialaisessa ravintolassa.

Helsingin ravintoloita ja terasseja on tullut kierrettyä normaalia tiiviimmin, koska lähdön lähetessä on niin paljon ihmisiä, joiden kanssa haluan istua iltaa viimeistä kertaa. On kuultu Tervasaaressa kurssikohorttini avautumisia viime vuosien kokemuksistaan ja kauhuistaan. On kuunneltu Pataässässä karaokeversioita Aikuisesta naisesta. On syöty milloin Zinnkellerissä ja Kolmessa Kruunussa, milloin Elitessä, Katajanokalla ja Kampissa, juotu terasseilla Rotterdamissa, Siltasessa ja Lasipalatsin takana. On ollut pitkiä iltoja Prahassa, Milenkassa ja Koulussa, brunssia Siltasessa.

Minusta on nyt myös tullut virallisesti media-alan yrittäjä tultuani toiseksi osakkaaksi maahanmuuttajataustaisen ystäväni perustamaan yritykseen. Olemme kumpikin tahollamme jo pitkään miettineet, miksi tehdä töitä muille ja kärsiä silti käsittämättömät verot ja vaikeudet, kun voimme kärsiä hankaluudet, mutta ainakin työ jää sitten itselle ja voi itse päättää keskeisistä reunaehdoista. Emme ole aivan kokemattomia asioissa, joita teemme, mutta aika keltanokkia byrokratian suhteen. Yksinkertaisetkin toimenpiteet on asiakirjoissa saatu kuulostamaan niin monimutkaisilta. Onneksi kokeneita neuvojia riittää, joskus liikaakin ja joskus ehkä ketunhäntä kainalossa, mutta osa vilpittömiä ja luotettavia.

Heinäkuuni Helsingissä on ollut niin sosiaalinen, että linturetkeily on tänä kesänä jäänyt olemattomiin, ainakin Suomen kamaralla. Kaskisissa satuin sentään bongaamaan pesineen mustakurkku-uikun poikasineen, käenpiian ja parin merikotkia. Meriharakat parveilivat kiljuen taivaalla, vaikka niitä on tänä vuonna kuulemma ollut tavallista vähemmän. Helsingissähän ne pesivät jo kivitalojen katoilla. Töyhtöhyypät kerääntyivät jo parviksi Satakunnan pelloille.

Se tulee

Mikäkö tulee? Jälleen uusi maailmanloppu mayojen kalenterin ja monenlaisten maallikkosaarnaajien mukaan, jotka ennustavat tuntemamme maailmamme loppuvan joskus tämän vuoden lopussa? Kolmas, neljäs tai viides maailmansota? Sielunvihollinen saapuu Moskovaan ja ryssä ryntää? Kairosta nousee uusi kalifaatti?

Pahuus saattaa sittenkin saada maailman valtaansa ilman täystuhoa ja valloitussotia. Ihmiset tuovat sen itse päälleen. Matrix tulee, ellei se sitten jo ole täällä. Lukemattomat skifin kirjailijat, piirtäjät ja kuvaajat ovat ennustaneet sitä vuosikymmeniä, ja tuon niminen kulttileffa profetoi sitä jo muinaisessa varhaisnuoruudessani. Muistan yhä kuinka silloisessa kaupungissani kaverijoukolla elimme läpi suuren Matrix-vaiheen asiaankuuluvine takkeineen ja aurinkolaseineen, lumetodellisuudessa eläviin aivottomiin ja tahdottomiin massoihin nähden ylivertaisina salaisessa tiedossamme. Sitä kesti hetken ennen seuraavaa vingettä. Oi jospa se olisikin jäänyt yhtä viattomaksi...!

Tietämättömille tai muistamattomille todettakoon, että Matrixin sankari ja vapahtaja Neo elää ensin tavallista nörttielämäänsä maailmassa, mutta veljeskunnan annettua hänelle sinisen pillerin hän herää karuun todellisuuteen. Maailma onkin koneiden vallassa ja ne ovat kytkeneet ihmiset virtuaalitodellisuuteen, jota luulemme todeksi. Seuraa vapaiden ihmisten viimeisen ritarikunnan eeppinen taistelu kaikkea kontrolloivaa konemaailmaa ja sen virtuaaliagentti Smithejä vastaan, monine nokkeline filosofisine oivalluksineen.

Eräät parhaista ystävistäni elävät Matrix-vaihetta edelleen ja onneksi hyvien puolella; ovat kouluttaneet yhä uusia oppipoikia (ja tyttäriä) tahdonvapauden soihtuja kantamaan ja löytäneet niitä, jotka ovat kouluttaneet itse itsensä, vielä mitä alkeellisimmissa ja sortovaltaisimmissa oloissa. Kaikki kunnioitus heille, sillä elämme aikoja, joina pahuudella pääsee etusivuille ja neuvottelupöytiin, kun taas hyvyyden soturit ovat nimettömiä.

Tuossa päivänä muutamana olin baarissa eräästä arabimaasta syntyisin olevan ystäväni kanssa. Hän on ollut nörtti ikänsä ja toiminut ideoiden ja verkkojen maailmassa ilman kansallisia ja maantieteellisiä rajoja. Hän teki joitain oikeita siirtoja oikeaan aikaan, tapasi oikeita ihmisiä, ja vuosikausia hänellä meni juuri niin lujaa kuin vain kovin nuorena äkkirikastuneella narsistisella teknonerolla voi mennä. Tiedättehän, paljon hypeä, villejä bileitä, kauniita tyttöjä, nopeita autoja. Amerikan, Euroopan ja Arabian vaikutusvaltaisimmat poliitikot, bisnesmiehet ja mediamogulit alkoivat kilvan pumpata kuumaa ilmaa IT-kuplaan, joka paisui vielä nopeammin kuin kuumailmapallon korissa lentäneet egot.

Kun juhla päättyy ja krapula alkaa, pahinta eivät suinkaan ole taloudelliset tappiot. Ystäväni kiipeää epäilemättä ankaralla työllä takaisin kabinetteihin ja seurapiireihin; kykyjenetsijät soittelevat jo kärsimättöminä, koska tappiot ovat osa bisnestä ja tuovat tarpeellista lisäkokemusta, jolla on kysyntää. Ne, jotka tietävät, tietävät. Pahinta on se, miltä asiat näyttävät niille, jotka eivät tiedä. Kun media syleilee jotakuta suudelmiinsa, tulisi rakastetun kavahtaa välittömästi, sillä median syleily on kuolemansuudelma. Viittätoista minuuttia mainetta seuraa viisitoista vuotta vainoa, pilkkaa ja kateellisten katkeraa kaunaa.

Tai siltä se ainakin aallonpohjassa ja pitkään sen jälkeenkin näyttää. Yritin kyllä kertoa, että ei sitä enää ensi vuonna muista kukaan muu kuin ystäväni itse. Uudet vuodet tuovat uudet kujeet. Näytelmän on jatkuttava, kuten hän jos kuka olisi sanonut. Jos menettää ystäviä tuollaisen takia, he eivät alun alkaenkaan olleet ystäviä, ja sellaisista oli ehkä parempikin päästä. Yllyttäjät antavat selkään vahasiivet ja osoittavat kurssin suoraan kohti aurinkoa. Kun vaha sulaa, peukuttajat hajaantuvat äkkiä kuin varpusparvi.

Meillä kaikilla on omat tiemme. En ole katunut sitä, että valitsin jo kauan sitten miltei päinvastaisen tien, poissa valokeiloista ja auringosta, kiemurrellen varjoisissa laaksoissa ja salaisuuksien valtakunnissa. En ole katunut, sillä olen minäkin yrittänyt ja erehtynyt, ja oppinut itsestäni ainakin kaksi asiaa, molemmat epäilemättä lapsuuteni peruja.

Ensinnäkin, minulta puuttuu perusluottamus kaikkeen varmana ja turvallisena pidettyyn, enkä siksi halua rakentaa asioita riskien varaan, saati laittaa kaikkia muniani yhteen koriin. Tätä kompensoi kummallinen perusluottamus kaiken tarkoitukseen ja elämään itseensä. Elämä on kuitenkin kerran päättyvä, joten se ei koskaan voi olla niin kurjaa, etteikö uteliaisuus kannustaisi jaksamaan taas seuraavan mutkan tai harjun taakse. Uskon toki myös korkeampaan Hyvään, mutta se ei selitä asiaa riittävästi, koska moni tuntemani syvästi uskonnollinen ihminen on samalla hysteerisen hauras.

Toiseksi, minulla on voimakas kaipuu yksityisyyteen. Sitä toki kompensoi opittu ja valikoiva seurallisuus. Muuan ystävättäreni hiljattain nauroi epäuskoisena, kun kuvailin itseäni erakoksi ja hikikomorihikariksi. Minullahan on tuhat ystävää, ja millaisia vielä! Mutta kuvailin hänelle yhtä puolta itsestäni kun taas hän ajatteli toista. Osaanhan puhua ja esittää variaatioita itsestäni, iloita ihmisten seurasta. Mutta juhlissa joukon keskellä olen aina yksinäisempi kuin yhden tai kahden ihmisen seurassa. Ja niitä ihmisiä on äärimmäisen vähän, joiden välitöntä läsnäoloa jaksaisin kovin pitkään ilman selvää erillisyyttä, aikaa ja tilaa itselleni. Paljon tilaa.

Niitä ihmisiä, jotka eivät kuormita yksityisyyden tarvettani, on yhden käden sormin laskettava luku, ja he edustavat lähes yhtä monta kansallisuutta kuin heitä on. Tuota pientä joukkoa lukuun ottamatta juuri kukaan hyvistä ja pidetyistäkään läheisistäni ei todella tunne minua kovin hyvin. He voivat toki luulla tuntevansa, näkevät jonkin puolen minusta, mutta heidän yrityksensä nähdä pääni sisään johtavat heidät hämmentävän virheellisiin käsityksiin. Jotkut luulevat minua kovin avoimeksi, koska olen avoin jostain, ehkä monestakin asiasta, mutta itse näen itseni suljettuna kirjana, enkä halua kaikkien sitä selailevan.

Tämä tuo minut takaisin baarikeskusteluihini mainitun murehtivan IT-yrittäjän kanssa. Tuskailin nimittäin hänelle sitä, kuinka eräs ylikansallinen suuryhtiö, joka omistaa tämänkin blogialustan, ja jonka nimi toisinpäin käännettynä on kuin Ilmestyskirjan demoni el Goog, oli minulta kysymättä muutellut palvelujensa asetuksia. Seurauksena eräs satunnainen tuttavani, mukava mutta kovin nuori ja kovin sinisilmäinen, oli päässyt vahingossa levittelemään minun ja erään ystävättäremme yksityisyyttä kompromettoivaa aineistoa. Tuo tuttava toki toimi viattomassa ja hyvässä tarkoituksessa, mutta vääriin käsiin joutuessaan aineisto voisi paljastaa useiden ihmisten henkilöllisyydet, maantieteelliset sijainnit ja keskinäiset yhteydet. Ne taas voisivat väärissä käsissä olla vaarallisia kolmansien henkilöiden turvallisuudelle.

Olemme tulleet lyhyenä elinaikanamme maailmanhistoriassa ennennäkemättömän yksityisyyden ja yksilön emansipaation huipulta yhtäkkiä kuilun reunalle, jonka kuilun pohjalla ammottaa itse asiassa yksityisyyden loppu. Ehkä jopa yksilön loppu, ja sitä kautta elämän ja vapaan tahdon loppu. Ja tuo tuntemamme maailman loppu häämöttää yllättävän lähellä, kuin tunnelin päässä kajastava valo, joka osoittautuukin vastaantulevaksi pikajunaksi vasta kun on liian myöhäistä väistää.

Vielä minun lapsuudessamme saatoimme suhtautua Matrixiin huvittuneisuudella. Lähestymistapa oli cool ja awesome. Viimeistään nyt sen pitäisi päinvastoin olla painajainen ja siirtyä kauhuelokuvan genreen. Jumala loi meidät ja me taas menimme ja loimme paholaisen, toimme hänet tänne rajattoman kehitysuskon vallassa ja puhalsimme vielä hengenkin. Cthulhu ei nousekaan merestä vaan tietotulvan syvyyksistä. Mordorin punainen, luometon, uneton, kaikkinäkevä silmä. Olemme jo kaikki huomaamatta ottaneet pedon merkin, panneet valtasormuksen sormeemme tehdäksemme hyvää, ja tulleet siten Sauronin nähtäviksi. Pelon aika on koittava, sillä pimeät ratsastajat ovat jo nousseet ratsaille.

Liioittelenko ja olenko vainoharhainen? Okei, yksi viaton teini vieraassa maassa on jakanut jotain. Mitä sitten? Sitä, että valokuvat eivät ole enää vain valokuvia, videot vain videoita ja musiikki vain musiikkia. Kännykkämme eivät ole vain kännyköitä, puhelumme eivät ole vain kertaluontoisia kommunikaatiotapahtumia, eivätkä kaupunkitiloja kaikkialla valvovien kameroiden valvontanauhat ole vain kertaluontoisia tallenteita. Joka niin kuvittelee, elää niin kovin ysäriä.

”Kuvitteletko, että olemme menossa kohti Matrixia?” naurahti ystäväni. ”Me olemme jo siellä. Ainoa ero on, että emme näe koneita fyysisinä olentoina edessämme.” Jos olisimme olleet harmittomia rivikansalaisia, olisimme epäilemättä nähneet itsemme kahtena kaveruksena istumassa harmittoman kapakan varjoisessa loošissa, jossa sillä hetkellä vain yksi vanhempi ukko näki meidät, ja hänkin istui hieman liian etäällä kuullakseen, mitä puhuimme. Olisimme siis saattaneet ylläpitää illuusiota siitä, että olemme tuntemattomia nimettömiä tuntemattomassa paikassa.

Juuri sellaisessa illuusiossa suurin osa nykyihmisistä elää. Kuitenkin tuossakin paikassa pystyimme nopeasti havaitsemaan kolme eri kameraa, jotka olivat jo tallentaneet meidät ja välittäneet tapaamisemme tietomeren syvyyksiin. Kannoimme mukanamme kännyköitä, joista alkeellisimmatkin sisältävät sekä jäljityslaitteet että mikrofonit, mahdollistavat sijaintimme tarkan jäljittämisen ja kaiken puhumamme salakuuntelemisen, vaikka olisivat suljettuina. Mitä enemmän elektroniikkaa ihminen kantaa mukanaan, sitä useammilla ja yhä hienommilla tavoilla hän on jatkuvasti kytkettynä Matrixiin. Jos olisin ottanut kuvia jollakin yksityisistä kameroistani, kamera olisi minulta kysymättä ollut myös yhteydessä satelliittiin, paikantanut sijaintimme sekä lisännyt tarkat päivämäärät ja kellonajat.

Niin kutsutun tavallisen pulliaisen kohdalla on tietenkin epätodennäköistä, että kukaan ihmisolento vaivautuisi jäljittämään heidän reaaliaikaista sijaintiaan, salakuuntelemaan heidän baaripuheitaan, tekemään kasvotunnistuksia ihmisistä, joita he tapaavat, ja vertaamaan ääninäytteitä muun maailman ääniin. Meidän kohdallamme nuo asiat toki ovat paljon todennäköisempiä, riippuen jossain määrin siitä, missä päin maailmaa baarimme sijaitsisi.

Tästä huolimatta tavallisen pulliaisenkaan ei pitäisi suhtautua asiaan huolettomasti. Kyse ei nimittäin tässä kirjoituksessa olekaan siitä, mitä joku tiedustelupalvelu, mainosmies tai inhimillinen hakkeri tekee yksityisyytemme tuhoamiseksi, vaan että täysin riippumatta inhimillisistä toimijoista tekniikan takana, koneet havaitsevat, rekisteröivät ja tallentavat yhä suuremman osan kaikesta siitä, mitä teemme, sanomme ja ajattelemme (kyllä, myös ajatukset näkyvät ja kuuluvat), keitä tapaamme, missä, milloin ja miten. Kaikki tuo välittyy suureen syvyyteen, joka täyttyy täyttymistään meitä koskevasta tiedosta, joka ei koskaan katoa.

Kaikki, mitä sanomme puhelimeen, on kaivettavissa esille vuosikausien päästä, yhdistettävissä meihin ja analysoitavissa. Se voidaan purkaa osiin, jotka paljastavat, missä mielentilassa me sanoimme mitä sanoimme, ja kenties senkin, mitä todella tarkoitimme. Kasvontunnistusohjelmat voivat vuosikausien päästä tunnistaa kaikki ihmiset, joiden kanssa olemme koskaan näyttäytyneet kameroille, ja tarkentamalla riittävästi silmiimme ja kasvojemme lihaksiin tulevat tulevaisuuden ohjelmat lukemaan myös mielentilamme ja ajatuksemme.

Yksi ainoa yhtiö, sanotaanpa nyt vaikka että Goog tai Maagog (mutta on niitä muitakin), pitää varastoissaan miljoonia sähköpostejamme, joiden kautta voi luoda rajattomasti sosiaalisia karttoja koko maailman väestöstä ja jokaisesta yksilöstä erikseen. Jokainen ihminen maailmassa, alkukantaisimpia sademetsäheimoja myöten, on linkittynyt jokaiseen toiseen ihmiseen keskimäärin kuuden ihmisen kautta. Sama yhtiö hallitsee myös valokuva-albumejamme, ja sen robotit tunnistavat ja vertailevat taukoamatta kaikkia ottamissamme valokuvissa ja videoissa esiintyviä ihmisiä. Cthulhu myös tietää, mitä me tiedämme, sillä se tallentaa kaikki tiedonhakumme ja klikkauksemme, ja yhä suurempi osa nykyihmisistä hakee kaiken tietonsa siten.

Entäpä jos sama yhtiö hallitsisi myös naamakirjaamme, älypuhelimiamme ja videokeskustelujamme? Ehkäpä se tulevaisuudessa hallitseekin – sillähän ei ole väliä, koska kaikki tuo tieto on jo vuosikausien ajan kaikkialta tallentunut suureen pelottavaan syvyyteen, joka täyttyy täyttymistään. Kun se kaikki on olemassa, joku tai jokin pääsee siihen aina käsiksi. Kokonainen rinnakkaistodellisuus on jo muodostunut, ja tulossa lihaksi. Kolmiulotteinen kamerakuvaus lentokoneista tallentaa syvyyksiin nykyisen maailmamme kopiota.

Kaikki liikkeemme tallentuvat. Suurin osa puheistamme ja inhimillisistä kohtaamisistamme tallentuu, ainakin jos elämme tiheään asutuissa kaupungeissa. Kaikki rekisteröityy, suurin osa myös prosessoituu tavalla tai toisella, mutta vain pieni murto-osa tästä kaikesta tietysti analysoidaan tietoisesti. Niinhän aivommekin toimivat. Aistimme rekisteröivät ja muistimme tallentaa rajattomasti enemmän informaatiota kaiken aikaa kuin mitä tietoinen mielemme prosessoi saati tiedostaa ajatteluksi asti.

Kuinka paljon lisää informaatiota suureen syvyyteen voi upota ilman että syvyyksissä herää jotain tietoista? Valtava virtuaalinen aivo, johon me kaikki olemme huomaamattamme jo kytkeneet itsemme. Voi meitä poloisia hiiliyksiköitä, mitä olemmekaan taas saaneet aikaan...! Olemme ajamassa itseämme ansaan, josta on vain yksi pakotie – kaiken ja kaikkien täydelliseen julkisuuteen, jossa mikään ei ole enää yksityistä eikä edes yksilöllistä, ja jossa sielu hajaantuu. Onko silloin eroa kaikkialla olemisessa ja kadotuksessa?

Mitä luulet? Selviätkö vielä metsässä tai vuorilla ilman minkäänlaisia apuvempaimia? Osaatko piiloutua satelliittien valvovilta silmiltä, jotka tunnistavat henkilöllisyytesi ja havaitsevat sinun liikkuvan metsässä ilman pedon merkkiä? Oi missä on se tutkimaton korpimaa, johon punainen silmä ei näe, ja joka vielä odottaa meitä hybristeleviä valloittajiaan?

Pyhän Yrjänän maasta

Kesällä kaksi vuotta sitten kävin Georgiassa ja Armeniassa ja lukija voi lukea silloisista matkatunnelmista Tbilisistä, Mtskhetasta, Jerevanista ja Kazbekin kupeesta. Silloin matkustin amerikanlibanonilaisen ystäväni kanssa. Tällä kertaa puolestaan meitä oli peräti neljän nuorenmiehen seurue. Vain yksi kolmesta matkakumppanistani oli käynyt Kaukasiassa aiemmin, hänen äitinsä juuret kun ovat siellä.

Lensimme Virosta Tbilisiin ja vuokrasimme auton, jolla ajelimme lähes koko Georgian ympäri. Minä ja yksi matkakumppaneistani jouduimme muiden sitoumusten vuoksi palaamaan jo vähän aiemmin pohjoiseen, kun taas kaksi ystäväämme jatkoivat vielä, ehtien käydä myös Abhasiassa ja Karabahissa. Tällä kertaa käymättä jäivät ajanpuutteen vuoksi luoteinen Svanetia, lounainen Džavahetia sekä itäinen Kahetia, jossa seikkailin ennen blogiaikakauteni alkua nykyisin Itä-Afrikassa vaikuttavan ystäväni kanssa aina kuuluisaa Pankisin solaa myöten. Olimme silloin vielä hilpeitä pikku perusopiskelijoita ja kävimme samalla pitkäksi venähtäneellä matkalla perehtymässä myös Itä-Anatolian kulttuuriseen diversiteettiin, Qamishlin kevääseen sekä Hawlerin, Suleimaniyan, Kirkukin ja Mosulin basaareihin ja nettikahviloihin. "Päämäärää kyllin matkallamme lie, vaan vaivan arvoinen on itse tie."

Myös tämänkertainen matkailu sujui erinomaisen hyvissä tunnelmissa. Sitä luulisi, että kun otetaan neljä itsevarmaa, kosmopoliittista ja verbaalisesti lahjakasta nuormiestä, joiden yhteenlaskettu älykkyysosamäärä menee varmaan yli kuudensadan, ja suljetaan heidät runsaaksi viikoksi Renault Méganeen keskelle kaukasialaista kunniakulttuuria, heitetään sekaan muutama hatšapurilainen ja pari pulloa saperavia mieheen, voisi syntyä ylipääsemättömiä egojen yhteentörmäyksiä. Mutta ei, matkaseurueemme selvisi hankalistakin kansainvälispoliittisista kiistakysymyksistä ja kulttuurikläsheistä sivistyneissä ja ylen henkevissä tunnelmissa. Kaikki kolme matkakumppaniani ovat kunnioitettavan laajan yleissivistyksen omaavia ja yhteiskunnallisesti aktiivisia taustavaikuttajia, kansainvälistyvän isänmaamme toivoja, kaksi heistä aktiivisia nettikeskustelijoita ja yksi muuten vain keskeinen harmaa eminenssi.

Kahden vuoden takaiseen nähden Georgia on oikeastaan vain lisännyt viehätystään matkailumaana. Uusrikkaille markkinoitua Batumia ja Tbilisin ydinkeskustaa lukuun ottamatta hintataso on pysynyt erittäin edullisena, laatu sen sijaan tasaisesti kehittynyt mittavan infrastruktuurin kunnostamisen, kaupunkien ehostamisen ja uuden sukupolven kansainvälistymisen myötä. Georgia on turvallinen matkailumaa. Tiet ovat hyvässä kunnossa, joskin kartta kannattaa pitää mukana, koska viitoitus on usein puutteellista tai epäloogisesti sijoiteltua, vaikka osaisi lukea georgialaisia aakkosia.

Ensinnäkin Tbilisi: Georgian pääkaupunki, joka sijaitsee Kartlissa, Kaspianmeren suuntaan laskevan Kurajoen rotkossa, on ehostunut entisestään. Kaksi vuotta sitten Vapaudenaukiolle johtava Rustavelin bulevardi ja Vanhakaupunki olivat jo hienosti kunnostettuja ja kerroin kuinka Vanhaankaupunkiin oli syntynyt muutamien baari- ja kahvilakatujen muodostama varsin beirutilaistyyppinen keskittymä. Myös Metekhin puolella restauraatio on edennyt vauhdilla ja tällä kertaa saatoimme havaita, kuinka myös Mardžanišvilin alue on nyt kunnostettu imperiaalisine 1800-luvun taloriveineen, suihkulähteineen ja puistoineen. Taisin pari vuotta sitten ennakoidakin, että myös Mardžanišviliin voisi syntyä vapaa-ajan hengailun keskittymää, ja niin näyttää tapahtuneen.

Venäjän neljän vuoden takaisesta hyökkäyksestä ja sen jälkeen jatkuneista taloussaarrosta ja poliittisista epävakautusyrityksistä huolimatta Georgia on hämmästyttävää kyllä jatkanut kehitystään. Venäjän toiminta ja maailmanlama ovat vaikuttaneet lähinnä georgialaisten mielialoihin. Niissä on säilynyt jo kaksi vuotta sitten havaitsemani jossain määrin katkeroitunut, disillusoitunut ja turhautunut sävynsä. Talouslama on iskenyt maahan pahemmin kuin Venäjän hyökkäys, jonka lopputulemana oli lopulta vain parin rajalaakson menetys siihen verrattuna, mitä Venäjä oli miehittänyt jo 1990-luvun alussa.

Georgia on vastannut varsin mielenkiintoisesti Venäjän jatkuvaan kiusantekoon. Georgia on esimerkiksi yksipuolisesti avannut Venäjän-vastaiset rajansa ja antanut kaikille Venäjän kansalaisille yksipuolisen viisumivapauden Georgiaan. Georgia sallii myös miehitettyjen Abhasian ja Etelä-Ossetian alueiden asukkaiden matkustaa Georgian puolelle. Venäjä ei sen sijaan salli georgialaisille minkäänlaista pääsyä sen enempää omalle alueelleen kuin miehittämiinsä osiin Georgiaa.

Kaukasusvuorilla Kazbekiin vievän maantien varsilla näimmekin, kuinka lukemattomat venäläisperheet olivat tulleet omilla autoillaan lomailemaan ja katselemaan Georgiaa, aistimaan siellä vallitsevan suuremman vapauden ja toteamaan omilla silmillään ja korvillaan, kuinka valheellista kuvaa naapurimaasta Venäjän propagandistinen media välittää. Tältä kantilta katsoen Georgian yksipuoliset myönnytykset siis oikeastaan ovat menestyksellinen hurmausoffensiivi, sillä moni tavallinen venäläinen pääsee tutustumaan todellisuuteen, josta Venäjällä saisi aivan toisenlaisen kuvan.

Sen jälkeen, kun Venäjä miehitti Suhumin ja pommitti tuusannuuskaksi Potin, Georgia on panostanut erityisesti kolmanneksi suurimman kaupunkinsa, Adžarian autonomisen alueen pääkaupungin Batumin kehittämiseen. Batumi on Mustanmeren rannikolla lähellä Turkin rajaa. Kaksi vuotta sitten en käynyt siellä, joten en ollut todistamassa, mitä siihen mennessä oli ehditty rakentaa, mutta vielä kahdeksan vuotta sitten se oli melko rapistuneessa ja itäisessä kunnossa.

Nyt Batumiin on hämmästyttävän lyhyessä ajassa rakennettu uskomaton kitšilandia, jonkinlainen Mustanmeren Dubai täynnä suureellisia marmoripalatseja, neonvaloissa hehkuvia lasitorneja, toinen toistaan pompöösimpiä ravintoloita, kasinoita ja loistohuviloita, kullattuja patsaita, serafeja, kerubeja, tanssivia nymfejä ja suihkulähteitä. Vieläkin paremmaksi Batumi aikoo panna, sillä uusia mahtipontisia rakennusprojekteja oli kaikkialla, loistokiinteistöjen myyntitarjouksia samoin, ja suunnitteilla on seuraavaksi mm. Georgian kansallisviinaa tšatšaa ruiskiva suihkulähde. Vetää takuulla puoleensa venäläisturisteja ja voisi olla myös hyvä markkinointivaltti Suomeen.

En tiedä, mistä kaikki alkuinvestoinnit ovat peräisin, mutta tyhjillään paikka ei suinkaan ole, vaan sinne on myös saatu maksukykyinen lomanviettäjäkuntansa. Osa on epäilemättä rikastuneita ulkogeorgialaisia mutta ympäriltä kuuluvista venäjän-, ukrainan- ja turkinkielisistä puheenkatkelmista päätellen suurin osa on azerbaidžanilaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä uusrikkaita, öljyllä vaurastuneen Bakun ylempää keskiluokkaa, kaukasialaisjuuria omaavia turkkilaisia sekä hämmästyttävää kyllä, paljon israelilaisia ja iranilaisia. Tapaamamme virolainen kontakti vitsailikin, että Batumin yökerhoissa aamu koittaa siten, että tanssilattialla ovat viimeisinä jäljellä israelilaiset ja iranilaiset, joilla riittää keskenään juteltavaa.

Vähän Batumin pohjoispuolella on toinen lomakaupunki, paljon vaatimattomampi Kobuleti, joka on täynnä pienempiä ja edullisempia perhehotelleja. Siellä suurin osa lomanviettäjistä näytti olevan kotimaanmatkailijoita. Hyvä että tavallisilla georgialaisillakin on Mustanmeren rantakohde niin lähellä hintatasoltaan välimerelliseksi muuttunutta Batumia. Kävimme myös satamakaupunki Potissa, joka vaikutti eteläisempiin rantakaupunkeihin verrattuna varsin uinuvalta, joskin Venäjän pommitusten tuhot oli nopeasti korjattu ja kauppasatama saatu toimintaan.

Georgian toiseksi suurimmassa kaupungissa ja keskeisessä kulttuurikeskuksessa Kutaisissa, jossa muinoin sijaitsi Imeretian kuningaskunnan pääkaupunki, asuimme naurettavan edullisella 40 larin hinnalla joen toisella puolen kukkulanrinteessä, lähellä katedraalia sijaitsevassa valkeassa marmorihuvilassa, josta avautui näyttävä näköala yli kaupungin. Huvilaan oli perustettu perhehotelli, jonka terassilla näköalan ääressä saatoimme nauttia viiden litran saperavikanisteriamme, joka juuttui mukaan matkalla ohitetulta viinitilalta.

Itä-Georgian karttien asuttamien Kartlin ja Kahetian ilmasto on mantereisempi, kesällä kuuma ja itään päin siirryttäessä myös kuivempi. Vedenjakajana toimivan metsäisen vuoriketjun, jossa Gori ja Surami sijaitsevat, länsipuolella alkaa kuuma ja kostea subtrooppinen Mustanmeren ilmasto, ja vuoret laskeutuvat Kutaisia kohti Rionin jokilaakson tasangoiksi. Rioni laskee Mustaanmereen Potin kohdalla, jossa sijaitsee myös Kolkhetin suojeltu suistoalue. Batumista palasimme Gurian ja Supsan laakson kautta Keski-Georgiaan. Länsi-Georgian ja Itä-Georgian välillä on myös etninen ero: idässä elää maan enemmistöväestö kartit, kun taas lännessä länsigeorgialaisia kieliä puhuvat megrelit (mingrelit), svanit, adžaarit ja lazit, viime mainitut osittain Turkin puolella. Historiallisesti enemmistö adžaareista ja lazeista on ollut muslimeja, kun taas kartit, megrelit ja svanit kristittyjä.

Kävimme myös luoteisessa Zugdidissa ja Engurijoen rannalla Abhasian rajalla. Meininki oli yllättävän flegmaattista ja uneliasta, sotilaat antoivat meille myös luvan käydä kääntymässä miehitetyn Abhasian puolella ja palata sitten takaisin. Kun vielä 2000-luvun alussa Zugdidi oli georgialaisten radikaalin kansallismielisten Abhasian palauttajien tukikohta, jossa höyrysi evakkojen katkeruus Venäjän miehityksestä Abhasiassa, nyt se oli kuin mikä tahansa normaali georgialainen kaupunki. Gamsahurdian patsas ja muistomerkki koristivat keskuspuistoa, mutta muuten Abhasian konflikti ei näkynyt juuri millään lailla Zugdidin katukuvassa.

Ei voi sanoa käyneensä Kaukasuksella, ellei ole käynyt Kaukasusvuorilla. Siellä sijaitsee myös alueen kulttuurinen sielu. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme voineet tällä kertaa käydä Svanetiassa tai jollain muulla hieman vaikeapääsyisemmällä vuoristoalueella, mutta ajanpuutteen vuoksi valitsimme tälläkin kertaa yksinkertaisimman ratkaisun ja ajoimme Ananurin, Pasanaurin ja Gudaurin kautta Georgian sotilastietä ylös Stepantsmindaan, Kazbekin juurelle.

Kävimme Venäjän Pohjois-Ossetiaan johtavalla rajalla katsomassa kuningatar Tamaran linnan raunioita ja ylhäällä vuorella Tsminda Sameban kirkolla, jonne isänmaalliset georgialaisnuoret tekevät henkeviä retkiä kantaen mukanaan Georgian ristilippuja (poseerausta varten) ja laulaen isänmaallisia lauluja (ks. Youtubesta hakusanalla ჩამოვუქროლებ). Ja kävimme toki myös Darialin solassa ihastelemassa Lermontovia ja Puškinia elähdyttäneitä henkeäsalpaavia maisemia. Korppikotkat kaartelivat Gveletin vuoripolkujen yllä, alppinaakat taas sen matkan varrella ennen Džvarisolaa olevan betonisen neuvostohirvityksen ympärillä, joka on rakennettu "Georgian ja Venäjän kansojen ystävyyden" juhlistamiseksi keskelle mitä jylhimpiä rotkomaisemia.

Suosittelen kovasti myös lukijoilleni matkustamista Georgiaan niin kauan kuin maa vielä on siellä, ja kun se vielä on vapaa. Auton vuokraaminen on erinomainen tapa tutustua tuohon kiehtovaan, alueellisesti ja kulttuurisesti monipuoliseen maahan, jossa jokaisella laaksolla ja alueella on omaleimaisuutensa. Georgiassa matkustaminen on vaivatonta ja turvallista. Kaupungeista on helppo löytää edullisia hotelleja ja majataloja, pienemmiltä paikoilta usein niin kutsuttua mummomajoitusta. Suomalaisetkaan eivät tarvitse Georgiaan viisumia eikä maa muutenkaan ole enää vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeen harrastanut ulkomaalaisten valvomista, passejakin halusi vilkaista vain yksi niistä hotelleista, joita koko matkan aikana käytimme.

Niille, joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa, suosittelen vaikkapa nojatuolimatkaa 1200-luvun ritariromantiikkaan Georgian kansalliseepoksen Pantterintaljaisen tunnelmissa. Se löytyy suomennettuna ainakin Tiedekirjasta. Wikipediaa lainatakseni:

Eepokseen heijastuu vahvasti Georgian sijainti kulttuurien ja kauppareittien yhtymäkohdassa. Rustavelin aikaan maa oli kuulunut jo lähes tuhannen vuoden ajan kristittyyn maailmaan, mutta se sijaitsi voimistuvan, kukoistuskauttaan elävän islamilaisen kulttuurin reunalla. Tarinan hahmotkin edustavat eri kulttuureja ja perinteitä eläen kuitenkin suvaitsevassa yhteisymmärryksessä. Vaikka Pantterintaljainen on kirjoitettu keskiajalla ja siinä on runsaasti yhtymäkohtia eurooppalaiseen ritariromantiikkaan, se enteilee kuitenkin renessanssia humanistisuudessaan ja vapaamielisyydessään. [...]

Rustaveli nostaa eepoksensa keskeisiksi teemoiksi henkilökohtaisen vapauden, puhtaan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden. Tarinan hahmot ovat puhdassydämisiä, rohkeita taistelijoita oikeuden ja onnellisuuden puolesta. Perussävyltään eepos on optimistinen. Vaikka Rustavelin isänmaallinen, poliittinen näkemys vahvasta, valaistuneen itsevaltiaan ohjaamasta keskusvaltiosta onkin teoksessa vahvasti läsnä, se ei kuitenkaan ole kansallisuuteensa rajoittunut vaan sen sanoma on yleisinhimillinen. Lisäksi Pantterintaljaisessa on nähtävissä ajatus miehen ja naisen välisestä älyllisestä ja moraalisesta tasa-arvosta.

Toisin kuin edellämainittu irvokas neuvostomonumentti, runoilijan ja hovimiehen Shota Rustavelin sulkakynästä lähtenyt sankarieepos on aito kulttuurinen monumentti sivilisaatioiden rauhanomaisen rinnakkaiselon puolesta, Georgian tavoin sijaiten välivyöhykkeellä, josta käsin vartioi idän ja lännen välisiä portteja ja kultivoi noita portinpieliä ympäröiviä kukoistavia ruusutarhoja; Georgian kansallispyhimyksen tavoin suojellen ajoittain epätoivoisen tuntuisesti sivistystä ärjyvien lohikäärmeiden tulta syökseviltä kidoilta.

Geishan hymy

Yli neljä vuotta olen tässä blogistanin varjoisessa poukamassa elähdyttänyt pientä mutta uskollista lukijakuntaani kirjallisilla lahjoillani. Avasin koko blogin aikanaan lähinnä siksi, että Suomessa olevat ystävät ja sukulaiset voisivat seurata niitä maailmoja ja paikkoja, joiden kautta elämäni polveilee kuin henkeäsalpaava vuoristotie, serpentiinisine mutkineen, vaihtuvine näkymineen, vauhdikkaine rinteineen ja ajoittain jyrkkine nousuineen. Minut tuntevat tietävät, kuinka mielelläni ajelen juuri sellaisia vuoritaipaleita.

Jätin blogin pois hakusysteemeistä enkä käytä tägejä, koska en koskaan tähdännyt suureen yleisöön. Laatu korvaa määrän. Useimmat lukijoistani joko tuntevat minut livenä tai ovat löytäneet blogin sattumalta ja sitten jääneet. Aika harva vaivautuu lähettämään juttuihini kommentteja, useammatkin olisivat tervetulleita, niin tietäisin paremmin, mistä ihmiset haluaisivat lukea.

Aloittaessani kotikaupunkini oli Beirut, jota edelsi useita orientaalisia ja vielä useampia länsimaisia kotikaupunkeja, ja jota ovat sitten seuranneet lyhyempi- ja pidempiaikaiset tukikohdat ja turvatalot useammalla eri mantereella. Nomadinen elämä antaa paljon perspektiiviä, mutta vaatii myös veronsa. Mietin joskus, millaista olisi elää sellaisena ihmisenä, jolle on jotenkin itsestäänselvää, mistä hän tulee, kuka hän on, ja mihin on menossa. Minulla ei ole yksiselitteisiä vastauksia mihinkään noista kysymyksistä. Moniselitteisiä kyllä.

Tänä aamuna heräsin taas havaintoon, että elämäni on sitä, mitä geelipurkkini lupaa: "cool mess". Ovikello pirisi, mikä oli niin varhain aamulla tavatonta, sillä se edelsi herätyskelloani useammalla minuutilla. Olin juuri uneksinut sankarillisesta puolustustaistelusta hyökkääviä leijonia ja tiikereitä vastaan ja sekavassa mielentilassa kapusin alas portaita, rämmin halki kirjapinojen ja saavuin ovea avaamaan hädin tuskin säädyllisesti verkkareissa ja tukka pystyssä sekaisin. Ovella seisoi viehko tyttö, joka ojensi minulle henkilökohtaista allekirjoitusta vastaan toimitettavan paketin Japanista.

Allekirjoitin ja kiitin, mutta epäluuloinen mieleni kamppaili jo sariinilahkojen parissa, koska en tiennyt odottavani mitään pakettia Japanista. Paketin päällä ei ollut postin lisäämää osoitelappua lukuun ottamatta mitään tekstiä niillä kuudella aakkosjärjestelmällä, joita osaan jotenkuten sujuvasti lukea. Häpeäkseni tunnustan, että ne harvat käsitteet ja lauseet, joita olen japaniksi opiskellut, olen opiskellut translitteroituina latinalaisille aakkosille. Japanilaiset, edes tuntemani japanilaiset, eivät tee yllätyksellisiä asioita, maailman parhaiten ennakoitava ja johdonmukaisin kansakunta kun ovat. Mistä siis oli kyse?

Vasta laatikkoa avatessani asia alkoi valjeta ja huulilleni levisi suopea hymy, sillä kääreiden alta minulle hymyilivät hurmaavan laulajattaren Meiko Kajin viehkeät kasvot. Kuinka olin saattanutkaan unohtaa? "Jätin sinulle jäähyväiset kauan sitten" ja niin edelleen. Odottakaapas kun ilta saa ja Meiko Kajin tuotanto alkaa soida taustallani jatkuvasti, niin ehkä kirjoittaminenkin lähtee taas aivan uuteen vauhtiin! Siihen on minua jo muutama ystävällisimmistä ystävistäni ystävällisesti painostanut.

Yksi niistä ystävistäni, jotka nykyisin asuvat Istanbulissa (heitä alkaa olla siellä jo useita), on kokoamassa sivustoa neuvomaan kidutusta ja itselle tai läheisille tapahtuneita kauheuksia kokeneita tunnistamaan ja hyväksymään itsessään ilmeneviä posttraumaattisten stressireaktioiden oireita. Hän on huomannut, kuinka suurin osa tuntemistamme syyrialaisista oireilee näillä tavoilla. Se on tietysti enemmän kuin ymmärrettävää. Yksi oireista on unohtelu. Elämä alkaa muodostua katkeilevista elokuvanpätkistä, oma persoona vieraantuu siitä, mitä vasta viime kuussa tai jopa viime viikolla teki, ikään kuin se olisi jonkun muun elämää. Sitä unohtaa, mistä oli puhunut jopa saman lauseen keskellä.

Kun tämä ystäväni kertoi asiasta, mieleeni tuli, että tunnistin monia noista oireista myös itsessäni. Minäkin unohdan nykyään kokonaan asioita, joita sanoin tai tein vasta vähän aikaa sitten. Toki muistan ne sitten, kun joku, kuten Meiko Kajin hymy, minua muistuttaa, mutta en muuten. Huolestuttavaa. Mieleni on kehittynyt liian hyväksi sietämään ja käsittelemään pahoja asioita ja painajaisia, joten nykyisin painajaisenikin muuttuvat sellaisiksi, että surmaan saatanan tai ammun hyökkäävät pedot. Olisiko niin, että mieleni tarvitsisi edes unessa sellaisen tilan, jossa voisi olla hysteerinen ja kauhun vallassa, eikä hallitse tilannetta? Jonkinlaisen metaunen, unen unessa?

Niin, ne leijonat ja tiikerit. Unessani olin jossain mukanani joukko tuntemiani ystäviä, ja kuten tavallista, taistelimme pahuutta vastaan, mitä se nyt milloinkin tarkoittaa. Oltiin joen varressa ja joen toisella puolen oli pieni lapsi yksin ja avuttomana. Pedot lähestyivät häntä ja meillä ei ollut kunnon aseita. Minulla oli vain pistooli, jonka kantama riitti siihen, että osuin melko huonosti lähestyviin petoihin ja pystyin pitämään ne loitolla, mutta en eliminoimaan lapseen kohdistuvaa ilmeisen fataalia uhkaa. Lopulta joku joukostamme löysi kunnon hirvikiväärin ja työnsi käteeni, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa. Leijonaa ja tiikeriä kaatui ketoon. Jokikin oli nyt ylitettävissä (unissa asiat eivät ole niin loogisia) ja lapsi haettavissa turvaan.

Juuri kun oletimme, että pedot olivat poissa ja voisimme lähteä paikalta, pusikosta hyökkäsi valtava urosleijona hurjana kohti syöksyen. Pääni ollessa varma kuolemasta käteni toimi automaattisesti ja kohotti kiväärin, tähtäsi ja ampui kohti syöksyvän leijonan, joka kaatui hengettömänä varsin lähelle meitä. Tunsin hyvää oloa siitä, että tilanne oli hallinnassa, ja jonkinmoista ylpeyttä toimintakyvyn säilyttämisestä läpi koko episodin. Ja sitten ovikello soi.

Kuten moni minut tuntevista tietääkin, vietin viime viikot Kaukasuksella ja tulen siitä toivottavasti lähipäivinä myös kirjoittamaan; nyt sitä tulee inspiroimaan sopiva taustamusiikki. Mutta ennen sitä mainitsen vielä muutaman hajanaisen hyvän asian viime viikkojen ajalta. Elämässä on kiinnitettävä huomiota pieniin hyviin asioihin, joten tässä tulee kolme sellaista:

Ensinnäkin, olen lukenut lentokenttä-, kahvila- ja odottelulukemistonani entisen sisä- ja oikeusministerin Kari Häkämiehen dekkarituotantoa. Hän ei ehkä ole tyylillisesti kirjallisen taivaan suurimpia aurinkoja, mutta kirjat ovat mielenkiintoisia näkökulmansa vuoksi: kirjailija tuntee läpikotaisin politiikan maailman ja ymmärtää myös poliisityötä. Ei olekaan sattumaa, että Häkämiehen juonikehitelmät ja henkilöt nivoutuvat vahvasti puoluepolitiikan kiehtovaan mutta usein raadolliseen maailmaan. Henkilötyypeissä on tunnistettavissa todellisten toimijoiden ominaisuuksia, mutta Häkämies on pitänyt huolta siitä, ettei ole sellaisenaan laittanut ketään tunnettua poliitikkoa tarinoihinsa, vaan esimerkiksi vaihtanut henkilöiden puoluetaustoja ja sekoittanut ominaisuuksia eri henkilöiden välillä. Paljon hän on kuitenkin saanut mahdutettua tarinoihinsa herkullisia sisäpiiridetaljeja. Tosin keskivertolukija ei ehkä monia niistä edes huomaa.

Toiseksi, eräs ystäväni puolestaan saattoi tietooni loistavan kaksikielisesti kirjoitetun Kolinaa Panuhuoneesta -blogin, jonka viimeisin kirjoitus käsittelee moderneja kultteja. Panuhuoneesta löytyy loputon arkisto mitä erilaisimpia kulttuuriaiheita; luulenpa, että lukijakuntani pitäisi siitä. Tyylissä ja kirjoittajan käsittämättömän laajassa yleissivistyksessä on jotain samaa kuin toisessa suosikkikolumnistissani, taannoin Vapaasanaan kirjoittaneessa Reviisorissa.

Kolmanneksi, palatessani Suomeen havaitsin, että kotikulmilleni oli perustettu afrikkalainen ravintola. Ensitutustuminen oli myönteinen kokemus, perussyötävää kotiruokaa, joskin eksoottisemmin reseptein.