Kirjat

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Chitwan

Chitwanin kansallispuisto sijaitsee Nepalin eteläosassa, linnuntietä suunnilleen yhtä etäällä Katmandusta ja Pokharasta, mutta helpommin saavutettavissa Pokharasta käsin, pittoreskiä vuoristotietä rotkoineen ja kylineen. Vietin siellä kaksi päivää ja yön. Jokin aika sitten Nepalin hallitus heitti kaikki majatalot ulos kansallispuiston sisältä joen toiselle puolen ja ne sijaitsevat nyt Chitwanin kylässä.

Minulla oli Chitwanissa kaksi opasta, mestari ja oppipoika. Ensimmäisenä iltapäivänä näin jo hyvän valikoiman mielenkiintoisia lintuja, kuten intianvarpuspöllöjä, pikkukukaaleja, smaragdikyyhkyjä, isomalkohoita, neljää lajia papukaijoja, muutamaa tikkalajia ja paljon muuta. Toinen päivä oli kuitenkin vielä huomattavasti produktiivisempi, etenkin joen varsilla.

Minulle heräsi epäilys, että Chitwanissa oppaat vievät matkailijat kansallispuiston alueille pimeästi, sillä en missään vaiheessa nähnyt lippuja, jotka muka oli hankittu, ja ajoneuvoja ei käytetty, vaan matkaa kansallispuiston eri habitaateissa taitettiin kävellen. Oppaat tunsivat kuitenkin asiansa: lintulajeja ropisi kivasti ja vanhempi opas tunsi ne kaikki. Joen varsilla näki monia haikaralajeja, mukaan lukien harvinaiseksi käyneitä pikkumarabuja ja piispahaikaroita, ja siellä talvehti vielä parvittain ruostesorsia, joukossa kevään viimeinen tiibetinhanhikin.

Chitwan on erityisen tunnettu intiansarvikuonoistaan. Jos minulla oli Corbettissa onnea tiikerin näkemisessä ja valokuvaamisessa, Chitwanissa onni kohtasi minua toisella tavoin sarvikuonojen kohdalla, riistäen mahdollisuudet valokuviin mutta tuottaen unohtumattoman elämyksen. Olimme ylittäneet joen kahlaten ja saapuneet savannille ja polulle kohti juomapaikkaa, jossa sarvikuonot usein kokoontuivat. Äkkiä kuului puhinaa kovin läheltä, korkean ruohon takaa.

Vanhempi opas lähetti oppipoikansa kepillä varustautuneena tiedustelemaan, ja poika katosi näkyvistä. Pian tämän jälkeen alkoi pusikosta kuulua uhkaava puhina ja rytinä, kun jotakin erittäin kookasta rynni meitä kohti. Poika ryntäsi esille pusikosta juosten henkensä edestä ja huusi meille: juoskaa! Juoksimme kaikki polkua pitkin pakoon sarvikuonon rytistessä perässä, kunnes se pysähtyi.

Seuraavaksi rytinää alkoi kuulua kolmelta suunnalta ympäriltämme, ja tajusimme, että toistakymmentä sarvikuonoa oli eri puolilla polkua kaikilla suunnilla, eivätkä ne lainkaan pitäneet läsnäolostamme. Pakenimme polkua takaisin joelle ja jouduimme kahlaamaan kiireen vilkkaa joen halki toiselle puolelle suojaan. Sarvikuonot ovat nimittäin territoriaalisia ja Chitwanissa on raportoitu useita hyökkäyksiä ihmisten kimppuun, myös kuolonuhreja tuottaneita.

Paetessamme raivoisia villipetoja joen yli jäi niiden kuvaaminen ikävä kyllä sikseen. Yksi huomattavasti edellisiä rauhallisempi sarvikuono löytyi myöhemmin viidakko-osioista, ja sitä saattoi katsella mukavammissa tunnelmissa, mutta se oli etäällä ja suurimmaksi osaksi oksien peitossa.

No, lintuja tuli sitten kuvattua Chitwanissa senkin edestä. Ruohostomailta löytyi runsaasti keltapriinioita, viiru- ja vuoripensastimaleja, bambutimaleja, tamariskitaskuja ja muuta mukavaa. Joella oli paitsi ruostesorsia ja kahlaajia, myös ruskosuokanoja, jotka astelivat liejuisilla rannoilla aamuvarhain. Viidakoissa oli papukaijoja, sarvinokkia ja huiluharakkataskuja.

Paluumatkalla Chitwanista Pokharaan alkoi äkillinen hirmumyrsky, joka lennätti vastaamme vaakasuorassa hiekkaa ja tomua, talojen kattoja, puita ynnä muita ja uhkasi syöstä automme rotkoon. Ihmiset panikoivat kylissä ja huonosti rakennetut talot hajosivat liitoksistaan. Tuuli oli Pokharaan päästäessä laantunut, mutta kadut märkiä, sillä oli satanut kaatamalla.

Pokharasta palasin syyrialaisten ja amerikkalaisen kanssa ennen pitkää takaisin Katmanduun, hengailimme Bhaktapurissa ja söimme jäähyväispäivällisemme Funky Buddhassa. Toverini palasivat Dubaihin ja Dohaan, minä Delhiin ja sieltä sittemmin Kabuliin. Ja tähän päättyy tältä erää matkakertomus Intiasta ja Nepalista, sillä uudet seikkailut jo odottavat pientä kulkijaa ja lukijoitaan.

2 kommenttia:

  1. Sarvikuonoilla on varmaan syynsä suhtautua ihmisiin vihamielisesti :);
    hyvä sentään ettei kehenkään osunut. Oliko tuo sitten juuri se syy miksi virallisia lippuja puistoon ei myyty?

    VastaaPoista
  2. Tosiaan, sarvikuonoilla on syynsä. Enpä usko, että ne olivat syynä siihen, että matkailuyrittäjät hoitelevat hommia puiston suhteen monenlaisin tavoin. Puiston sisällä oli myös entisten majatalojen ja bungalowien viidakon valtaamia jäänteitä. Mielenkiintoisia paikkoja.

    VastaaPoista