Paluumatkani Tyynenmeren saarilta on alkanut, lentokoneessa vietetyn yön jälkeen melko huonosti, kun aamuvarhaisesta äreä australialainen maahantulovirkailijatar epäsi minulta pääsyn yhdeksi päiväksi Sydneyyn ja joudun nyt viettämään aurinkoisen päivän tylsällä lentokentällä. Tulipa taas muistutus siitä, miltä tuntuu kaikista niistä ihmisistä - varsinkin muslimienemmistöisistä maista kotoisin olevista nuorista miehistä ja itäeurooppalaisista nuorista naisista - joita maailman viranomaiset kohtelevat oletusarvoisesti kuin ihmissaastaa, jolla ei ole oikeutta olla olemassa, saati matkustaa.
Peruste siihen, etten päässyt viettämään päivääni kaupungille, oli se, ettei se ollut tarpeellista, koska kategoriani on kahdeksan tunnin vaihdosta huolimatta transit-matkustaja. Virkailijatar ei rajoittunut vain epäämään maahanpääsyäni, mihin hänellä kaiketi oli oikeus, vaan myös herjasi minua pilkallisilla kommenteilla, joissa oli väärässä, sillä edellisellä kerralla aivan samanlaisessa tilanteessa minulla ei ollut mitään ongelmaa päästä Australiaan ja kohtelukin oli ystävällistä. Nyt olin odottanut vielä yhtä aurinkoista ja huoletonta päivää ilman matkalaukkujani, mutta joudunkin vetelehtimään kentällä törkyhintaisten kahviloiden ja viinaa tyrkyttävien verovapaamyymälöiden keskellä ennen puolentoista lisävuorokauden mittaista yhtäjaksoista matkustamista kohti hostiilia Kabulia.
Viimeisen päiväni Samoalla vietin Tutuilalla, Amerikan Samoalla, ja palasin viimeiseksi illaksi Vaoalaan itsenäiselle Samoalle. Hotellini Amerikan Samoalla oli Ottoville-nimisessä paikassa lentokentän lähellä. Paikkakunnan nimi oli isänmaallisen suomalaisen kannalta varsin pahaenteinen, mutta minkäs teet, se oli koko saarella ainoa paikka, jossa oli huoneita vapaana nettivarausta tehdessäni.
Toisessakin suhteessa viimeinen Samoan-päiväni oli pahaenteinen, sillä satoi kaatamalla. Se ei kuitenkaan estänyt minua matkustamasta Tutuilan itäosiin mutkittelevaa serpentiinitietä pitkin käydäkseni Amanavessa, Poloassa ja muissa viidakon ympäröimissä lahdenpoukamissa, joissa sijaitsi pieniä idyllisiä kyliä suureellisine kirkkoineen. Itä-Tutuila on tunnettu kyyhkyistään, joiden metsästys on polynesialaisille tärkeä kulttuurihupi. Onneksi metsästyksestä huolimatta suosituimman saalislajin kyhmykeisarikyyhkyn kannat näyttävät kaikilla käymilläni saarilla olevan varsin hyvät, joten tämä iso komea kyyhky ei ilmeisesti kärsi yhtä paljon kuin moni muu alkuperäislaji. Toisaalta kyhmykeisarikyyhkyllä on Polynesian laajuinen levinneisyys ja se on vahva lentäjä, joten kunkin saaren kannat saattavat saada joskus täydennystä muilta saarilta.
Amerikan Samoalla näytetään pyrkivän itsenäistä Samoaa enemmän samoalaisen kulttuuriperimän säilyttämiseen - ehkä se johtuu amerikkalaisen kulttuurin paineesta, mutta itsenäisellä Samoalla polynesialaisten muistomerkit ovat rämettyneitä ja vailla minkäänlaisia opasteita. Amerikan Samoalla taas on viitoitettu ja kyltitetty mitättömimpiäkin maamerkkejä, joista vain hyvällä mielikuvituksella tunnistaa, että juurakoiden kätköissä on merkkejä tuhansia vuosia vanhasta sivilisaatiosta.
Myös kansantarujen ja muiden historiallisten välikohtausten tapahtumapaikat on Tutuilalla merkitty tarkkaan. Vaitogissa on esimerkiksi Kilpikonnan ja hain lahti, jonne merikilpikonnan ja hain kerrotaan uivan yhtä aikaa mikäli joku alkuperäinen kyläläinen kutsuu niitä. Eläimiin liittyy tarina, jonka mukaan ne ovat jonkun muinaisen Romeo ja Juulia -tarinan kuolleet rakastavaiset uudelleensyntyneinä eläimiksi. En nähnyt tuulisella lahdella kilpikonnia sen enempää kuin haitakaan, mutta korallihaikaran harvinaisempi valkea värimuoto hengaili surumielisesti rannalla olevilla haudoilla.
Itä-Tutuilan pohjoisrannikolla on Verilöylynlahti, jonka nimi puolestaan muistelee ikävästi päättynyttä ranskalaisen tutkimusmatkailijan kreivi de la Pérousen ekspeditiota, kun samoalaiset ja Pérousen merimiehet ottivat verisesti yhteen. Ilmeisesti kyse oli molemminpuolisista väärinkäsityksistä, kun saarten jumalattomat villit eivät ymmärtäneet ranskalaisten tulleen heitä sivistämään, ja isoilla laivoilla saapuneet muukalaiset palangit eivät puolestaan ymmärtäneet, että paikallisena tapana oli syödä kutsumattomat vieraat ja ryöstää heidän laivansa.
Samoan matkani lintulajiston kokonaissaldo nousi 49 nähtyyn lajiin, kun toissapäivänä näin pikkufregattilinnun isompien sukulaistensa joukossa Koillis-Tutuilan rannikolla, ja lisäksi Amerikan Samoan kuningaskalastajalaji on eri kuin Upolulla ja Savai'illa endeemisenä elävä latuskanokkakalastaja. Tutuilan kuningaskalastajat luetaan laajalevinneisen turkoosikalastajan alalajiksi, mutta epäilen saarimuotojen olevan splitattavissa, sillä sen verran erinäköisiä (valkopäisiä) ne ovat kuin Kaakkois-Aasiassa näkemäni normimuotoiset turkoosikalastajat.
Peruste siihen, etten päässyt viettämään päivääni kaupungille, oli se, ettei se ollut tarpeellista, koska kategoriani on kahdeksan tunnin vaihdosta huolimatta transit-matkustaja. Virkailijatar ei rajoittunut vain epäämään maahanpääsyäni, mihin hänellä kaiketi oli oikeus, vaan myös herjasi minua pilkallisilla kommenteilla, joissa oli väärässä, sillä edellisellä kerralla aivan samanlaisessa tilanteessa minulla ei ollut mitään ongelmaa päästä Australiaan ja kohtelukin oli ystävällistä. Nyt olin odottanut vielä yhtä aurinkoista ja huoletonta päivää ilman matkalaukkujani, mutta joudunkin vetelehtimään kentällä törkyhintaisten kahviloiden ja viinaa tyrkyttävien verovapaamyymälöiden keskellä ennen puolentoista lisävuorokauden mittaista yhtäjaksoista matkustamista kohti hostiilia Kabulia.
Viimeisen päiväni Samoalla vietin Tutuilalla, Amerikan Samoalla, ja palasin viimeiseksi illaksi Vaoalaan itsenäiselle Samoalle. Hotellini Amerikan Samoalla oli Ottoville-nimisessä paikassa lentokentän lähellä. Paikkakunnan nimi oli isänmaallisen suomalaisen kannalta varsin pahaenteinen, mutta minkäs teet, se oli koko saarella ainoa paikka, jossa oli huoneita vapaana nettivarausta tehdessäni.
Toisessakin suhteessa viimeinen Samoan-päiväni oli pahaenteinen, sillä satoi kaatamalla. Se ei kuitenkaan estänyt minua matkustamasta Tutuilan itäosiin mutkittelevaa serpentiinitietä pitkin käydäkseni Amanavessa, Poloassa ja muissa viidakon ympäröimissä lahdenpoukamissa, joissa sijaitsi pieniä idyllisiä kyliä suureellisine kirkkoineen. Itä-Tutuila on tunnettu kyyhkyistään, joiden metsästys on polynesialaisille tärkeä kulttuurihupi. Onneksi metsästyksestä huolimatta suosituimman saalislajin kyhmykeisarikyyhkyn kannat näyttävät kaikilla käymilläni saarilla olevan varsin hyvät, joten tämä iso komea kyyhky ei ilmeisesti kärsi yhtä paljon kuin moni muu alkuperäislaji. Toisaalta kyhmykeisarikyyhkyllä on Polynesian laajuinen levinneisyys ja se on vahva lentäjä, joten kunkin saaren kannat saattavat saada joskus täydennystä muilta saarilta.
Amerikan Samoalla näytetään pyrkivän itsenäistä Samoaa enemmän samoalaisen kulttuuriperimän säilyttämiseen - ehkä se johtuu amerikkalaisen kulttuurin paineesta, mutta itsenäisellä Samoalla polynesialaisten muistomerkit ovat rämettyneitä ja vailla minkäänlaisia opasteita. Amerikan Samoalla taas on viitoitettu ja kyltitetty mitättömimpiäkin maamerkkejä, joista vain hyvällä mielikuvituksella tunnistaa, että juurakoiden kätköissä on merkkejä tuhansia vuosia vanhasta sivilisaatiosta.
Myös kansantarujen ja muiden historiallisten välikohtausten tapahtumapaikat on Tutuilalla merkitty tarkkaan. Vaitogissa on esimerkiksi Kilpikonnan ja hain lahti, jonne merikilpikonnan ja hain kerrotaan uivan yhtä aikaa mikäli joku alkuperäinen kyläläinen kutsuu niitä. Eläimiin liittyy tarina, jonka mukaan ne ovat jonkun muinaisen Romeo ja Juulia -tarinan kuolleet rakastavaiset uudelleensyntyneinä eläimiksi. En nähnyt tuulisella lahdella kilpikonnia sen enempää kuin haitakaan, mutta korallihaikaran harvinaisempi valkea värimuoto hengaili surumielisesti rannalla olevilla haudoilla.
Itä-Tutuilan pohjoisrannikolla on Verilöylynlahti, jonka nimi puolestaan muistelee ikävästi päättynyttä ranskalaisen tutkimusmatkailijan kreivi de la Pérousen ekspeditiota, kun samoalaiset ja Pérousen merimiehet ottivat verisesti yhteen. Ilmeisesti kyse oli molemminpuolisista väärinkäsityksistä, kun saarten jumalattomat villit eivät ymmärtäneet ranskalaisten tulleen heitä sivistämään, ja isoilla laivoilla saapuneet muukalaiset palangit eivät puolestaan ymmärtäneet, että paikallisena tapana oli syödä kutsumattomat vieraat ja ryöstää heidän laivansa.
Samoan matkani lintulajiston kokonaissaldo nousi 49 nähtyyn lajiin, kun toissapäivänä näin pikkufregattilinnun isompien sukulaistensa joukossa Koillis-Tutuilan rannikolla, ja lisäksi Amerikan Samoan kuningaskalastajalaji on eri kuin Upolulla ja Savai'illa endeemisenä elävä latuskanokkakalastaja. Tutuilan kuningaskalastajat luetaan laajalevinneisen turkoosikalastajan alalajiksi, mutta epäilen saarimuotojen olevan splitattavissa, sillä sen verran erinäköisiä (valkopäisiä) ne ovat kuin Kaakkois-Aasiassa näkemäni normimuotoiset turkoosikalastajat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti