Tämänkertaisen blogikirjoitukseni innoitus tuli tästä viraalivideosta, jossa 12-vuotias egyptiläispoika haukkuu Muslimiveljeskuntaa ja selittää sangen sofistikoiduin yhteiskuntatieteellisin käsittein ja teorioin, miksi on sitä mieltä kuin on. Kuinka moni tuntemanne 12-vuotias heittelee käsitteitä ja analyyttisiä narratiivejä yhtä itsevarmasti kuin tämä?
Arabikevät on toki aidostikin kasvattanut hämmästyttävän ilmaisukykyisiä politisoituneita poikia ja tyttöjä ja tulee olemaan mielenkiintoista seurata, mitä arabikevään sukupolvesta tulee isoina. Siitä huolimatta tämä video herättää epäilyksen, että pojan palopuhe on opeteltu ja koko haastattelu lavastettu. Sitä levittävät Muslimiveljeskunnan vastustajat kansainvälisine kannattajineen. Sinänsä asiassa ei ole mitään ihmeellistä - netti on täynnä vastaavaa. Olisi ollut varsin helppo löytää samanikäinen Muslimiveljeskunnan kannattaja, joka olisi yhtä itsevarmasti ladellut vanhemmilta opittuja iskulauseita ja narratiivejä. Tällaiset videot ajavat samaa asiaa kuin mielenosoittaminen kaduilla. Niillä otetaan haltuun mediatilaa samalla tavoin kuin mielenosoituksilla otetaan haltuun katutilaa.
Miksi ihmiset kuulevat tämän kaiken mieluummin lapsen suusta kuin vaikkapa Tamarrudin poliitikon, jonkun tunnetun intellektuellin tai Egyptin armeijan tiedottajan? Siksi tietysti, että oletamme lapsen suusta kuultavan totuuden. Muiden mainittujen kohdalla epäilemme automaattisesti, että meitä manipuloidaan ja että puhuja osaa asiansa niin hyvin, että saa sen kuulostamaan vakuuttavalta. Kuitenkin lapsi manipuloi siinä kuin aikuinen ja mikäli hän kuulostaa poikkeuksellisen vakuuttavalta, se johtuu vain siitä, että hän puhuu aivan kuin poliitikko, toimittaja tai kokenut aktivisti puhuu.
Jos olemme hänen kanssaan samaa mieltä, nyökyttelemme ja pidämme puhetta aivan mainiona. Minäkin jaoin sen somessa eteenpäin, koska olen jokseenkin samaa mieltä pojan kanssa. Tässä ei pitäisi olla mitään häpeämistä. Ne, jotka ovat eri mieltä - esimerkiksi Muslimiveljeskunnan kannattajat - reagoivat tietysti yrittämällä kyseenalaistaa pojan ja hänen puheenvuoronsa autenttisuuden, kiinnittävät huomiota siihen, että videon levittäjät edustavat poliittista vastapuolta ja levittävät sitä propagandatarkoituksessa. Tietysti.
Kaikkein ongelmallisimman ryhmän muodostavat ne monet, jotka kuvittelevat olevansa jotenkin kaikkien poliittisten mielipiteiden yläpuolella ja etsivät autenttista Egyptin kansan ääntä. Ikävä kyllä monet länsimaiset toimittajat ovat piiskanneet itsensä juuri tähän kategoriaan. Silloin he menevät metsään jo ensimetreillä - olettaessaan, että jossain olisi yksi autenttinen ääni ja oikea mielipide, joka inkarnoi "kansan" mielialat. Ikään kuin aktivistit, poliitikot, mielenosoittajat ja eri puolten kannattajat eivät sitä tekisi - aivan kuin he eivät olisi juurikin sitä kansaa, jonka mielialaa halutaan luodata.
Toimittajien reaktiot jakautuvat kahteen ryhmään: Ensinnäkin niihin, jotka tuntevat tarvetta olla kriittisiä kaikkiin suuntiin, asettautuvat mukamas jonkinlaiseksi keskitieksi ja kompromissiksi, "pienen kansan asialle", kun taas kaikki poliittiset osapuolet huijaavat ja manipuloivat tuota "pientä kansaa". Se, joka näin asettautuu tuomariksi, on tosin itse kaikkein suurin huijari ja manipulaattori, mutta mikäs siinä. Mielipidehän se yleiskriittisyyskin on, joskin harvoin saa mitään aikaan, ellei sitten kyseessä ole tietoinen pyrkimys dialogiin tai kompromisseihin. Tähän palaan tuonnempana.
Toisen toimittajaryhmän muodostavat ne, jotka tuntevat tarvetta jonkun osapuolen apologeesiin. Tavallisesti he asettuvat puolustelemaan sitä osapuolta, jonka kuvittelevat olevan heikompi, sorretumpi tai vallitsevassa mielipiteessä alakynnessä. Viimeksi mainittu alakyntisyys on avainmuuttuja, koska vallitsevan mielipiteen tuntu riippuu aivan siitä, mitä mediaa toimittaja seuraa. Jos hän seuraa lähinnä länsimaista ja englanninkielistä mediaa, hän tulee Egyptin analyysissään reagoineeksi lähinnä amerikkalaiseen keskusteluun, mikä ei tietenkään edesauta egyptiläisen keskustelun ymmärtämistä. Hussein Ibish kritisoi artikkelissaan juuri tällaisia apologeesejä, joita amerikkalaiset kirjoittajat ovat tuottaneet niin Muslimiveljeskunnan, Renessanssipuolueen kuin sotilasvallankin puolesta.
Länsimaiset toimittajat kuuluvat yleensä kotimaissaan alempaan tai ylempään keskiluokkaan - tulojensa puolesta alempaan mutta koulutuksensa puolesta ylempään. Suurin osa heidän sosiaalisesta lähipiiristään on koulutettua keskiluokkaa, joskin he tuntevat kotimaissaan myös ruumiillisen työn tekijöitä ja ehkä joitain kontakteja yläluokasta.
Matkustaessaan tekemään juttuja Egyptiin tai mihin tahansa ei-länsimaahan, he verkostoituvat pääasiassa koulutetun ylemmän keskiluokan kanssa, johon heidän paikalliset kontaktinsa - toimittajat, tutkijat, poliitikot, virkamiehet, kansalaisjärjestöaktiivit, erilaiset asiantuntijat - kuuluvat. Toki he hakevat haastatteluja myös paikallisilta työläisiltä - kuten taksikuskeilta, tarjoilijoilta, hotellin siivoojilta ja joltain kadulla notkuvalta sopivan köyhän näköiseltä tyypiltä. He saavat sulan hattuunsa, jos saavat haastatteluja myös paikalliselta yläluokalta. Mutta kun he menevät työpäivän jälkeen syömään ja juomaan, tapaavat toisiaan ja viettävät aikaa, he ovat enimmäkseen tekemisissä koulutetun keskiluokan kanssa. Tietysti. On mukavampi olla ihmisten kanssa, jotka ovat samalla aaltopituudella, osaavat samoja kieliä ja joilla on samansuuntaisia mielipiteitä.
Samalla tavoin kehitysyhteistyöväki hengailee järjestöihmisten kanssa, pankkiirit pankkiirien, diplomaatit diplomaattien, tutkijat ja opiskelijat tutkijoiden ja opiskelijoiden, sotilaat sotilaiden ja taiteilijat taiteilijoiden kanssa. Verkostot laajenevat jonkin verran mutta pysyttelevät silti usein ytimeltään samankaltaisten piireissä. Jokainen saa vieraan maan yhteiskunnasta oman verkostonsa ajatusmaailman kautta painottuneen kuvan.
Hengaileminen samanlaisten kanssa aiheuttaa kuitenkin tiedostavissa toimittajissa vastareaktion, tarpeen orientalistiseen apologeesiin. He eivät halua suoraan toistaa keskiluokkaisten ja koulutettujen ystäviensä näkemyksiä, vaan riippumattomuuttaan osoittaakseen etsivät aitoa ja autenttista itämaata. Ongelma on se, että he eivät todella tunne eivätkä ymmärrä egyptiläistä, afganistanilaista tai afrikkalaista köyhälistöä eivätkä islamistien kannattajia samalla tavoin kuin he ymmärtävät itsensä kanssa varsin samanlaisia koulutetun keskiluokan edustajia. Tuloksena on tyyli, jota voisi kutsua vaikkapa orientalistiseksi patronisaatioksi. Länsimaiset toimittajat alkavat holhota "todellista kansaa" ja laittaa sanoja ja ajatuksia sen suuhun, selittäen länsimaisille yleisöilleen, mitä he kuvittelevat "todellisen kansan" ajattelevan ja haluavan.
Tuloksena on kaikenlaista: On tutuksi käyneitä puheita leivästä ja tavallisen kansan ahdingosta vallankumousten taustalla - vaikka suuri osa mielenosoittajista ja aktivisteista on yleensä pikemminkin koulutettua keskiluokkaa. On erityyppistä länsikritiikkiä ja ns. oksidentalismia, joka keskustelee enemmän vallitsevaksi kuvitellun länsimaisen diskurssin kuin kohteensa ajatusten ja tavoitteiden kanssa. On orientaali-ihmisten essentialisointia joksikin eksoottiseksi uskonnon tai muun ominaisuuden kautta. On vakuuttelua, etteivät nyt ainakaan länsimaiset arvot voi olla ihmisten tavoitteena, vaikka koulutetut keskiluokkaiset aktivistit ja mielenosoittajat sanovat täsmälleen päinvastaista - että he taistelevat nimenomaan vapauden, demokratian ja sosiaalisen arvokkuuden saamiseksi sekä vastustavat autoritarismia, tulipa se sitten Mubarakin kaltaisilta sotilashallitsijoilta tai vallankumouksensa varastaneelta Muslimiveljeskunnalta.
Minusta oli alusta asti selvää, että vallankumousta seuraisi seuraava askel, demokratia-aktivistien ja islamistien välinen kamppailu poliittisen järjestelmän suunnasta. Islamistipuolueet hallitsivat pitkään oppositiokenttää, mutta he eivät olleet arabikevään alullepanijoita eivätkä sen eturintamassa. Osa islamisteista ymmärsi kyllä ajoissa hypätä vallankumousten kelkkaan. Vallankumousta seuranneessa vallan uusjaossa he olivat vahvoilla, sillä toisin kuin untuvikkoiset arabikevään aktivistit, islamistit olivat jo aiempien vuosikymmenten aikana rakentaneet maanlaajuisia verkostoja ja poliittisia organisaatioita. Niinpä majoritaarinen pseudodemokratia teki vaaleista islamistipuolueille erinomaisen keinon varastaa vallankumousten hedelmät.
Pitkään oppositiokenttää hallinneiden islamistien siirryttyä hallitsemaan valtiokoneistoja vaalien kautta ne eivät oppineet toimivaan demokratiaan olennaisesti kuuluvaa poliittisen pluralismin periaatetta. Päinvastoin ne säilyttivät syrjäytettyjen regiimien monopolistisen asenteen ja kuvittelivat, että vaalivoittajalla on oikeus tehdä mitä lystää eikä opposition kanssa tarvitse tehdä mitään kompromissejä. Ikävä kyllä juuri tällainen asenne oli se, mitä arabikevään vallankumoukselliset olivat vastustaneet, ja minkä vuoksi autoritäärisiä yksipuoluehallintoja vastaan noustiin barrikadeille. Ei siis pitäisi olla yllätys kellekään, että barrikadeille noustiin seuraavaksi islamisteja vastaan.
Arabikeväässä ei ollut alun alkaenkaan kyse leipämellakoista vaan riittävän itsenäiselle tasolle emansipoituneen koulutetun keskiluokan kapinasta korruptoituneita autoritäärisiä järjestelmiä vastaan. Arabikevät ei tapahtunut kurjuuden vuoksi - mitään vastaavaa ei edelleenkään ole tapahtunut mustassa Afrikassa eikä Afganistanissa - vaan se tapahtui sen vuoksi, että arabimaat olivat edeltävien kymmenen vuoden aikana kehittyneet, modernisoituneet ja vaurastuneet nopeasti. Tarkemmin sanoen, niiden yhteiskunnat olivat. Se osa arabimaita, joka ei ollut kehittynyt ja uudistunut samassa tahdissa, oli valtio. Juuri siksi vallankumoukset tapahtuivat.
Muslimiveljeskunta omaksui valtaan päästyään perin mubarakilaisen asenteen. Se masinoi, manipuloi, hajotti ja hallitsi, monopolisoi vallankäyttöä, pönkitti sentralismia, vähät välitti itsensä kanssa eri mieltä olevasta toisesta kansanpuoliskosta. Vaikka sekä Tunisian Renessanssipuolue että Egyptin Muslimiveljeskunta ovat maalaisineen ja köyhineen helposti maidensa suurimpia puolueita, ne edustavat parhaimmillaankin vain puolta kansasta. Sen toisen puolen ollessa edelleen jakautunut moniin pienpuolueisiin - koska vasemmisto, oikeisto, liberaalit, kansallismieliset, "riippumattomat" ja kaikki muut ei-islamistit eivät ole oppineet tekemään yhteistyötä - islamistipuolueet voivat helposti dominoida politiikkaa. Jotta ne kuitenkin käyttäytyisivät demokraattisesti, niiden on sopeuduttava poliittiseen pluralismiin - siihen, että mielipiteitä on monenlaisia ja että politiikan on perustuttava erilaisten mielipideryhmien intressien yhteensovittamiseen eikä isoimman ryhmän monopoliin.
Arabikevään paras perintö voi hyvinkin olla poliittisen pluralismin ja moniäänisen sananvapauden vakiintuminen aiemmin sentralistisiin ja käytännössä yksipuoluejärjestelminä toimineisiin arabimaihin. Tuo perintö ei kuitenkaan vielä ole lainkaan vakiintunut. Monilla sekulaareilla on ongelmia pluralismin hyväksymisen kanssa, mutta suurin haaste on kyllä islamistien kohdalla. Vaikka he kuinka kuvittelisivat johtavansa päivänpolitiikkaansa suoraan Koraanista, heidän on silti ennemmin tai myöhemmin sopeuduttava ajatukseen, että ovat vain yksi monista poliittisista puolueista. Tämä siis mikäli maiden tulevaisuus on demokraattinen eikä paluu takaisin autoritarismiin.
Jopa jo lähes vuosisadan ajan demokraattisessa monipuoluejärjestelmässä eläneessä Turkissa islamisteilla on ollut suuria vaikeuksia sopeutua poliittiseen pluralismiin. Tämä näkyy alkukesän suurissa mellakoissa, jotka Egyptin tavoin saivat alkunsa islamistisen valtapuolueen ylimielisyydestä ja monopolistisesta asennoitumisesta poliittiseen vallankäyttöön. Jos islamistipuolueet Turkissa, Egyptissä ja muualla islamilaisessa maailmassa kuitenkin onnistutaan kesyttämään yhdeksi poliittiseksi ryhmittymäksi muiden joukkoon pluralistisessa järjestelmässä, silloin arabikevät on tehnyt suurimman palveluksen liberaalille demokratialle maailmassa sitten 1900-luvun alkupuolella Euroopassa tapahtuneen nationalismin ja sosialismin kesyttämisen.
Nationalistit ja sosialistitkin aloittivat radikaaleina ja monopolistisina, väkivaltaa kaihtamattomina aatteina, mutta liberalismi kesytti ne sopeutumaan demokraattiseen pluralismiin. Toki tuo kesyyntyminen koski vain valtavirtoja - monenlaiset laitaliikkeet irtosivat muodostaen ääriliikkeitä ja lisääntyen jakautumalla. Demokratian ulkopuolelle jättäytyneet ääriliikkeet eivät kuitenkaan pystyneet kuin ajoittain todelliseen vallankäyttöön. Ne pysyivät marginaalissa, elleivät onnistuneet kaappaamaan valtaa tai soluttamaan jotain valtavirtaliikettä, mitkä uhat toki edelleenkin ovat äärivasemmiston ja äärioikeiston kohdalla olemassa.
Islamistit omaksuivat retoriikan tasolla demokraattisen pluralismin arvoja jo 1900-luvun mittaan, ja tämän seurauksena väkivaltaa kaihtamattomat jihadistit irtosivat islamismin valtavirrasta, muodostaen ääriliikkeitä ja lisääntyen jakautumalla. Ne kykenivät vallankaappauksiin Iranissa, Afganistanissa ja Sudanissa, mutta jäivät muualla marginaaliin, tullen leimatuiksi terroristeiksi. Ei niin etteivätkö nämä ääriryhmät olisi vaarallisia, mutta pysyvään valtiovallan haltuunottoon ne eivät ole pystyneet sitten ensimmäisen ja ainoan pysyvämmäksi jääneen saavutuksensa, Iranin islamilaisen vallankumouksen. Arabikevään nuoret aktivistit pystyivät vaikuttavampiin suorituksiin kuin islamistit kymmeniin vuosiin.
Jos islamisteista jollain aikavälillä - sanoisin vähintään kymmenen vuoden aikana - muodostuukin normaaleja poliittisia ryhmittymiä pluraaleihin poliittisiin järjestelmiin, silloin arabikevät on voittanut. Jos ei, silloin vallankumoukset on varastettu. Mikäli arabikevät voittaa, islamisteista voi tulla muslimimaihin samankaltaisia normaaleja konservatiivipuolueita kuin kristillisdemokraatit ja muut konservatiivista politiikkaa länsimaissa tekevät puolueet, joilla on liberaalit ja vasemmistolaiset vastustajansa. Tämä kehitys olisi maailman kannalta parasta ja vakauttaisi merkittävästi etenkin Euroopan lähialueita, avaten portit taloudelliselle vaurastumiselle ja siirtolaisvirtojen kääntymiselle takaisin uusien taloudellisten mahdollisuuksien ja työpaikkojen myötä.
Tämä unelma ei ehkä vielä lähivuosikymmeninä toteudu, mutta se on silti riittävän hyvä ja uskottava unelma, että sen toteutumiseksi kannattaa kamppailla - ja puolustaa tuossa kamppailussa jo saavutettuja voittoja. Tästä näkökulmasta suhtauduinkin Egyptin sotilasvallankaappaukseen - joka tapahtui miljoonien mielenosoittajien yksiselitteisellä tuella - varsin ymmärtävästi. Taisi olla ensimmäinen kerta elinaikanani kun sympatisoin sotilasvallankaappausta. Niin tekivät tosin myös sadat arabikaverit somessani. Kun vannoutuneet demokraatit ja jopa anarkismiin taipuvaiset vasemmistoaktivistit hyllasivat sotilasvallankaappausta, se kertoi aika paljon siitä disilluusiosta, jonka Muslimiveljeskunta oli lyhyeen katkenneena valtakautenaan aiheuttanut.
Tulos ei kuitenkaan saa olla uusi autoritäärinen diktatuuri, joka kahmii vallan monopolistisesti käsiinsä ja pyrkii Muslimiveljeskunnan täydelliseen eristämiseen ja murskaamiseen. Ikävä kyllä sellaista asennetta näkyy paljon ilmassa osassa vallankaappauksen kannattajista. Uusi varastettu vallankumous olisi kuitenkin uusi petos suurinta osaa kaduilla mieltään osoittaneista nuorista vastaan, ja todennäköinen tie Algerian sisällissodan kaltaiseen pitkään ja kansaa repivään konfliktiin.
Pikemminkin Egyptin uuden vallankumouksen tulisi ottaa mallia Turkista, jossa jokainen sotilasväliintulo johti vielä saman vaalikauden sisällä demokratian palauttamiseen ja paluuseen normaaliin päiväjärjestykseen. Sotilasväliintulolla voi olla funktionsa politiikan ulkopuolisena "vahtikoirana", kuten Turkissa, Pakistanissa ja Indonesiassa on ollut, mutta jos sotilasvaltiaat ryhtyvät poliitikoiksi, heistä tulee väistämättä epäsuosittuja diktaattoreita. Toivokaamme, että Egyptin kenraaleilla olisi riittävästi viisautta tehdä perustuslaista pluralismin ankkuroiva ja vähentää pikemmin kuin pönkittää monopolistisen vallankeskittämisen pitkää perinnettä.
Arabikevät on toki aidostikin kasvattanut hämmästyttävän ilmaisukykyisiä politisoituneita poikia ja tyttöjä ja tulee olemaan mielenkiintoista seurata, mitä arabikevään sukupolvesta tulee isoina. Siitä huolimatta tämä video herättää epäilyksen, että pojan palopuhe on opeteltu ja koko haastattelu lavastettu. Sitä levittävät Muslimiveljeskunnan vastustajat kansainvälisine kannattajineen. Sinänsä asiassa ei ole mitään ihmeellistä - netti on täynnä vastaavaa. Olisi ollut varsin helppo löytää samanikäinen Muslimiveljeskunnan kannattaja, joka olisi yhtä itsevarmasti ladellut vanhemmilta opittuja iskulauseita ja narratiivejä. Tällaiset videot ajavat samaa asiaa kuin mielenosoittaminen kaduilla. Niillä otetaan haltuun mediatilaa samalla tavoin kuin mielenosoituksilla otetaan haltuun katutilaa.
Miksi ihmiset kuulevat tämän kaiken mieluummin lapsen suusta kuin vaikkapa Tamarrudin poliitikon, jonkun tunnetun intellektuellin tai Egyptin armeijan tiedottajan? Siksi tietysti, että oletamme lapsen suusta kuultavan totuuden. Muiden mainittujen kohdalla epäilemme automaattisesti, että meitä manipuloidaan ja että puhuja osaa asiansa niin hyvin, että saa sen kuulostamaan vakuuttavalta. Kuitenkin lapsi manipuloi siinä kuin aikuinen ja mikäli hän kuulostaa poikkeuksellisen vakuuttavalta, se johtuu vain siitä, että hän puhuu aivan kuin poliitikko, toimittaja tai kokenut aktivisti puhuu.
Jos olemme hänen kanssaan samaa mieltä, nyökyttelemme ja pidämme puhetta aivan mainiona. Minäkin jaoin sen somessa eteenpäin, koska olen jokseenkin samaa mieltä pojan kanssa. Tässä ei pitäisi olla mitään häpeämistä. Ne, jotka ovat eri mieltä - esimerkiksi Muslimiveljeskunnan kannattajat - reagoivat tietysti yrittämällä kyseenalaistaa pojan ja hänen puheenvuoronsa autenttisuuden, kiinnittävät huomiota siihen, että videon levittäjät edustavat poliittista vastapuolta ja levittävät sitä propagandatarkoituksessa. Tietysti.
Kaikkein ongelmallisimman ryhmän muodostavat ne monet, jotka kuvittelevat olevansa jotenkin kaikkien poliittisten mielipiteiden yläpuolella ja etsivät autenttista Egyptin kansan ääntä. Ikävä kyllä monet länsimaiset toimittajat ovat piiskanneet itsensä juuri tähän kategoriaan. Silloin he menevät metsään jo ensimetreillä - olettaessaan, että jossain olisi yksi autenttinen ääni ja oikea mielipide, joka inkarnoi "kansan" mielialat. Ikään kuin aktivistit, poliitikot, mielenosoittajat ja eri puolten kannattajat eivät sitä tekisi - aivan kuin he eivät olisi juurikin sitä kansaa, jonka mielialaa halutaan luodata.
Toimittajien reaktiot jakautuvat kahteen ryhmään: Ensinnäkin niihin, jotka tuntevat tarvetta olla kriittisiä kaikkiin suuntiin, asettautuvat mukamas jonkinlaiseksi keskitieksi ja kompromissiksi, "pienen kansan asialle", kun taas kaikki poliittiset osapuolet huijaavat ja manipuloivat tuota "pientä kansaa". Se, joka näin asettautuu tuomariksi, on tosin itse kaikkein suurin huijari ja manipulaattori, mutta mikäs siinä. Mielipidehän se yleiskriittisyyskin on, joskin harvoin saa mitään aikaan, ellei sitten kyseessä ole tietoinen pyrkimys dialogiin tai kompromisseihin. Tähän palaan tuonnempana.
Toisen toimittajaryhmän muodostavat ne, jotka tuntevat tarvetta jonkun osapuolen apologeesiin. Tavallisesti he asettuvat puolustelemaan sitä osapuolta, jonka kuvittelevat olevan heikompi, sorretumpi tai vallitsevassa mielipiteessä alakynnessä. Viimeksi mainittu alakyntisyys on avainmuuttuja, koska vallitsevan mielipiteen tuntu riippuu aivan siitä, mitä mediaa toimittaja seuraa. Jos hän seuraa lähinnä länsimaista ja englanninkielistä mediaa, hän tulee Egyptin analyysissään reagoineeksi lähinnä amerikkalaiseen keskusteluun, mikä ei tietenkään edesauta egyptiläisen keskustelun ymmärtämistä. Hussein Ibish kritisoi artikkelissaan juuri tällaisia apologeesejä, joita amerikkalaiset kirjoittajat ovat tuottaneet niin Muslimiveljeskunnan, Renessanssipuolueen kuin sotilasvallankin puolesta.
Länsimaiset toimittajat kuuluvat yleensä kotimaissaan alempaan tai ylempään keskiluokkaan - tulojensa puolesta alempaan mutta koulutuksensa puolesta ylempään. Suurin osa heidän sosiaalisesta lähipiiristään on koulutettua keskiluokkaa, joskin he tuntevat kotimaissaan myös ruumiillisen työn tekijöitä ja ehkä joitain kontakteja yläluokasta.
Matkustaessaan tekemään juttuja Egyptiin tai mihin tahansa ei-länsimaahan, he verkostoituvat pääasiassa koulutetun ylemmän keskiluokan kanssa, johon heidän paikalliset kontaktinsa - toimittajat, tutkijat, poliitikot, virkamiehet, kansalaisjärjestöaktiivit, erilaiset asiantuntijat - kuuluvat. Toki he hakevat haastatteluja myös paikallisilta työläisiltä - kuten taksikuskeilta, tarjoilijoilta, hotellin siivoojilta ja joltain kadulla notkuvalta sopivan köyhän näköiseltä tyypiltä. He saavat sulan hattuunsa, jos saavat haastatteluja myös paikalliselta yläluokalta. Mutta kun he menevät työpäivän jälkeen syömään ja juomaan, tapaavat toisiaan ja viettävät aikaa, he ovat enimmäkseen tekemisissä koulutetun keskiluokan kanssa. Tietysti. On mukavampi olla ihmisten kanssa, jotka ovat samalla aaltopituudella, osaavat samoja kieliä ja joilla on samansuuntaisia mielipiteitä.
Samalla tavoin kehitysyhteistyöväki hengailee järjestöihmisten kanssa, pankkiirit pankkiirien, diplomaatit diplomaattien, tutkijat ja opiskelijat tutkijoiden ja opiskelijoiden, sotilaat sotilaiden ja taiteilijat taiteilijoiden kanssa. Verkostot laajenevat jonkin verran mutta pysyttelevät silti usein ytimeltään samankaltaisten piireissä. Jokainen saa vieraan maan yhteiskunnasta oman verkostonsa ajatusmaailman kautta painottuneen kuvan.
Hengaileminen samanlaisten kanssa aiheuttaa kuitenkin tiedostavissa toimittajissa vastareaktion, tarpeen orientalistiseen apologeesiin. He eivät halua suoraan toistaa keskiluokkaisten ja koulutettujen ystäviensä näkemyksiä, vaan riippumattomuuttaan osoittaakseen etsivät aitoa ja autenttista itämaata. Ongelma on se, että he eivät todella tunne eivätkä ymmärrä egyptiläistä, afganistanilaista tai afrikkalaista köyhälistöä eivätkä islamistien kannattajia samalla tavoin kuin he ymmärtävät itsensä kanssa varsin samanlaisia koulutetun keskiluokan edustajia. Tuloksena on tyyli, jota voisi kutsua vaikkapa orientalistiseksi patronisaatioksi. Länsimaiset toimittajat alkavat holhota "todellista kansaa" ja laittaa sanoja ja ajatuksia sen suuhun, selittäen länsimaisille yleisöilleen, mitä he kuvittelevat "todellisen kansan" ajattelevan ja haluavan.
Tuloksena on kaikenlaista: On tutuksi käyneitä puheita leivästä ja tavallisen kansan ahdingosta vallankumousten taustalla - vaikka suuri osa mielenosoittajista ja aktivisteista on yleensä pikemminkin koulutettua keskiluokkaa. On erityyppistä länsikritiikkiä ja ns. oksidentalismia, joka keskustelee enemmän vallitsevaksi kuvitellun länsimaisen diskurssin kuin kohteensa ajatusten ja tavoitteiden kanssa. On orientaali-ihmisten essentialisointia joksikin eksoottiseksi uskonnon tai muun ominaisuuden kautta. On vakuuttelua, etteivät nyt ainakaan länsimaiset arvot voi olla ihmisten tavoitteena, vaikka koulutetut keskiluokkaiset aktivistit ja mielenosoittajat sanovat täsmälleen päinvastaista - että he taistelevat nimenomaan vapauden, demokratian ja sosiaalisen arvokkuuden saamiseksi sekä vastustavat autoritarismia, tulipa se sitten Mubarakin kaltaisilta sotilashallitsijoilta tai vallankumouksensa varastaneelta Muslimiveljeskunnalta.
Minusta oli alusta asti selvää, että vallankumousta seuraisi seuraava askel, demokratia-aktivistien ja islamistien välinen kamppailu poliittisen järjestelmän suunnasta. Islamistipuolueet hallitsivat pitkään oppositiokenttää, mutta he eivät olleet arabikevään alullepanijoita eivätkä sen eturintamassa. Osa islamisteista ymmärsi kyllä ajoissa hypätä vallankumousten kelkkaan. Vallankumousta seuranneessa vallan uusjaossa he olivat vahvoilla, sillä toisin kuin untuvikkoiset arabikevään aktivistit, islamistit olivat jo aiempien vuosikymmenten aikana rakentaneet maanlaajuisia verkostoja ja poliittisia organisaatioita. Niinpä majoritaarinen pseudodemokratia teki vaaleista islamistipuolueille erinomaisen keinon varastaa vallankumousten hedelmät.
Pitkään oppositiokenttää hallinneiden islamistien siirryttyä hallitsemaan valtiokoneistoja vaalien kautta ne eivät oppineet toimivaan demokratiaan olennaisesti kuuluvaa poliittisen pluralismin periaatetta. Päinvastoin ne säilyttivät syrjäytettyjen regiimien monopolistisen asenteen ja kuvittelivat, että vaalivoittajalla on oikeus tehdä mitä lystää eikä opposition kanssa tarvitse tehdä mitään kompromissejä. Ikävä kyllä juuri tällainen asenne oli se, mitä arabikevään vallankumoukselliset olivat vastustaneet, ja minkä vuoksi autoritäärisiä yksipuoluehallintoja vastaan noustiin barrikadeille. Ei siis pitäisi olla yllätys kellekään, että barrikadeille noustiin seuraavaksi islamisteja vastaan.
Arabikeväässä ei ollut alun alkaenkaan kyse leipämellakoista vaan riittävän itsenäiselle tasolle emansipoituneen koulutetun keskiluokan kapinasta korruptoituneita autoritäärisiä järjestelmiä vastaan. Arabikevät ei tapahtunut kurjuuden vuoksi - mitään vastaavaa ei edelleenkään ole tapahtunut mustassa Afrikassa eikä Afganistanissa - vaan se tapahtui sen vuoksi, että arabimaat olivat edeltävien kymmenen vuoden aikana kehittyneet, modernisoituneet ja vaurastuneet nopeasti. Tarkemmin sanoen, niiden yhteiskunnat olivat. Se osa arabimaita, joka ei ollut kehittynyt ja uudistunut samassa tahdissa, oli valtio. Juuri siksi vallankumoukset tapahtuivat.
Muslimiveljeskunta omaksui valtaan päästyään perin mubarakilaisen asenteen. Se masinoi, manipuloi, hajotti ja hallitsi, monopolisoi vallankäyttöä, pönkitti sentralismia, vähät välitti itsensä kanssa eri mieltä olevasta toisesta kansanpuoliskosta. Vaikka sekä Tunisian Renessanssipuolue että Egyptin Muslimiveljeskunta ovat maalaisineen ja köyhineen helposti maidensa suurimpia puolueita, ne edustavat parhaimmillaankin vain puolta kansasta. Sen toisen puolen ollessa edelleen jakautunut moniin pienpuolueisiin - koska vasemmisto, oikeisto, liberaalit, kansallismieliset, "riippumattomat" ja kaikki muut ei-islamistit eivät ole oppineet tekemään yhteistyötä - islamistipuolueet voivat helposti dominoida politiikkaa. Jotta ne kuitenkin käyttäytyisivät demokraattisesti, niiden on sopeuduttava poliittiseen pluralismiin - siihen, että mielipiteitä on monenlaisia ja että politiikan on perustuttava erilaisten mielipideryhmien intressien yhteensovittamiseen eikä isoimman ryhmän monopoliin.
Arabikevään paras perintö voi hyvinkin olla poliittisen pluralismin ja moniäänisen sananvapauden vakiintuminen aiemmin sentralistisiin ja käytännössä yksipuoluejärjestelminä toimineisiin arabimaihin. Tuo perintö ei kuitenkaan vielä ole lainkaan vakiintunut. Monilla sekulaareilla on ongelmia pluralismin hyväksymisen kanssa, mutta suurin haaste on kyllä islamistien kohdalla. Vaikka he kuinka kuvittelisivat johtavansa päivänpolitiikkaansa suoraan Koraanista, heidän on silti ennemmin tai myöhemmin sopeuduttava ajatukseen, että ovat vain yksi monista poliittisista puolueista. Tämä siis mikäli maiden tulevaisuus on demokraattinen eikä paluu takaisin autoritarismiin.
Jopa jo lähes vuosisadan ajan demokraattisessa monipuoluejärjestelmässä eläneessä Turkissa islamisteilla on ollut suuria vaikeuksia sopeutua poliittiseen pluralismiin. Tämä näkyy alkukesän suurissa mellakoissa, jotka Egyptin tavoin saivat alkunsa islamistisen valtapuolueen ylimielisyydestä ja monopolistisesta asennoitumisesta poliittiseen vallankäyttöön. Jos islamistipuolueet Turkissa, Egyptissä ja muualla islamilaisessa maailmassa kuitenkin onnistutaan kesyttämään yhdeksi poliittiseksi ryhmittymäksi muiden joukkoon pluralistisessa järjestelmässä, silloin arabikevät on tehnyt suurimman palveluksen liberaalille demokratialle maailmassa sitten 1900-luvun alkupuolella Euroopassa tapahtuneen nationalismin ja sosialismin kesyttämisen.
Nationalistit ja sosialistitkin aloittivat radikaaleina ja monopolistisina, väkivaltaa kaihtamattomina aatteina, mutta liberalismi kesytti ne sopeutumaan demokraattiseen pluralismiin. Toki tuo kesyyntyminen koski vain valtavirtoja - monenlaiset laitaliikkeet irtosivat muodostaen ääriliikkeitä ja lisääntyen jakautumalla. Demokratian ulkopuolelle jättäytyneet ääriliikkeet eivät kuitenkaan pystyneet kuin ajoittain todelliseen vallankäyttöön. Ne pysyivät marginaalissa, elleivät onnistuneet kaappaamaan valtaa tai soluttamaan jotain valtavirtaliikettä, mitkä uhat toki edelleenkin ovat äärivasemmiston ja äärioikeiston kohdalla olemassa.
Islamistit omaksuivat retoriikan tasolla demokraattisen pluralismin arvoja jo 1900-luvun mittaan, ja tämän seurauksena väkivaltaa kaihtamattomat jihadistit irtosivat islamismin valtavirrasta, muodostaen ääriliikkeitä ja lisääntyen jakautumalla. Ne kykenivät vallankaappauksiin Iranissa, Afganistanissa ja Sudanissa, mutta jäivät muualla marginaaliin, tullen leimatuiksi terroristeiksi. Ei niin etteivätkö nämä ääriryhmät olisi vaarallisia, mutta pysyvään valtiovallan haltuunottoon ne eivät ole pystyneet sitten ensimmäisen ja ainoan pysyvämmäksi jääneen saavutuksensa, Iranin islamilaisen vallankumouksen. Arabikevään nuoret aktivistit pystyivät vaikuttavampiin suorituksiin kuin islamistit kymmeniin vuosiin.
Jos islamisteista jollain aikavälillä - sanoisin vähintään kymmenen vuoden aikana - muodostuukin normaaleja poliittisia ryhmittymiä pluraaleihin poliittisiin järjestelmiin, silloin arabikevät on voittanut. Jos ei, silloin vallankumoukset on varastettu. Mikäli arabikevät voittaa, islamisteista voi tulla muslimimaihin samankaltaisia normaaleja konservatiivipuolueita kuin kristillisdemokraatit ja muut konservatiivista politiikkaa länsimaissa tekevät puolueet, joilla on liberaalit ja vasemmistolaiset vastustajansa. Tämä kehitys olisi maailman kannalta parasta ja vakauttaisi merkittävästi etenkin Euroopan lähialueita, avaten portit taloudelliselle vaurastumiselle ja siirtolaisvirtojen kääntymiselle takaisin uusien taloudellisten mahdollisuuksien ja työpaikkojen myötä.
Tämä unelma ei ehkä vielä lähivuosikymmeninä toteudu, mutta se on silti riittävän hyvä ja uskottava unelma, että sen toteutumiseksi kannattaa kamppailla - ja puolustaa tuossa kamppailussa jo saavutettuja voittoja. Tästä näkökulmasta suhtauduinkin Egyptin sotilasvallankaappaukseen - joka tapahtui miljoonien mielenosoittajien yksiselitteisellä tuella - varsin ymmärtävästi. Taisi olla ensimmäinen kerta elinaikanani kun sympatisoin sotilasvallankaappausta. Niin tekivät tosin myös sadat arabikaverit somessani. Kun vannoutuneet demokraatit ja jopa anarkismiin taipuvaiset vasemmistoaktivistit hyllasivat sotilasvallankaappausta, se kertoi aika paljon siitä disilluusiosta, jonka Muslimiveljeskunta oli lyhyeen katkenneena valtakautenaan aiheuttanut.
Tulos ei kuitenkaan saa olla uusi autoritäärinen diktatuuri, joka kahmii vallan monopolistisesti käsiinsä ja pyrkii Muslimiveljeskunnan täydelliseen eristämiseen ja murskaamiseen. Ikävä kyllä sellaista asennetta näkyy paljon ilmassa osassa vallankaappauksen kannattajista. Uusi varastettu vallankumous olisi kuitenkin uusi petos suurinta osaa kaduilla mieltään osoittaneista nuorista vastaan, ja todennäköinen tie Algerian sisällissodan kaltaiseen pitkään ja kansaa repivään konfliktiin.
Pikemminkin Egyptin uuden vallankumouksen tulisi ottaa mallia Turkista, jossa jokainen sotilasväliintulo johti vielä saman vaalikauden sisällä demokratian palauttamiseen ja paluuseen normaaliin päiväjärjestykseen. Sotilasväliintulolla voi olla funktionsa politiikan ulkopuolisena "vahtikoirana", kuten Turkissa, Pakistanissa ja Indonesiassa on ollut, mutta jos sotilasvaltiaat ryhtyvät poliitikoiksi, heistä tulee väistämättä epäsuosittuja diktaattoreita. Toivokaamme, että Egyptin kenraaleilla olisi riittävästi viisautta tehdä perustuslaista pluralismin ankkuroiva ja vähentää pikemmin kuin pönkittää monopolistisen vallankeskittämisen pitkää perinnettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti