Krimillä

Kiova olisi ihan mukava kaupunki, jos siitä joskus ehtisi nauttia. Valitettavasti työ vie keskimäärin yli kaksitoista tuntia vuorokaudessa ja lopusta ajasta pitäisi ottaa muutama tunti yössä nukkumiseen. Se ei jätä kovin paljon aikaa yksityiselämän hoitoon. Toinen este elämästä tai oikeastaan mistään nauttimiselle on suomalaisille ominainen kateuden ja kusipäisyyden kulttuuri. Saadessani päivästä toiseen yliannostuksen kusipäisyyttä, turrun siihen ja lakkaan edes yrittämästä olla enää ystävällinen ja kohtelias. Niin muutun itsekin katkeroituneeksi ja kärttyiseksi osaksi sitä kulttuuria, joka oman huonon oloni aiheuttaa.

Viimeksi olen ollut kunnon lomilla keväällä, joten oli aikakin, että pystyin ottamaan edes kolme päivää lomaa. Pikkuveljeni oli vierailulla Ukrainassa, joten käytimme lomapäiväni ja viikonlopun siihen, että kiersimme autolla Krimiä ja Hersonin lääniä etelässä Mustanmeren äärellä. Omalla autollani en edelleenkään voi ajaa, koska rekisteröinti ei etene. Sen sijaan otimme yöjunan Kiovasta Krimin pääkaupunkiin Simferopoliin, vuokrasimme sieltä Volkswagen Polon ja ajelimme sillä Krimin ympäri sekä myös Askania Novan aroalueelle Hersonin läänin puolella.

Junassa matkustimme neljän hengen kupeessa seuranamme vaitelias tyttö, jota poikaystävä oli pitelemässä kädestä junan lähtöön saakka, sekä sitäkin puheliaampi nalkuttava mies, joka tilaili lakkaamatta lisää teetä. Mies kuuli, kun kerroin matkailualalla toimivalle veljelleni suomeksi Marokon turisti-infrastruktuurista, ja luuli minun valittavan Ukrainan infrastruktuuria. Hän avautui venäjäksi kysymällä ensin olimmeko baltteja. Kun vastasin olevamme suomalaisia, hän totesi: "Niin niin, te baltit luulette olevanne niin hyviä, ja pidätte meidän infrastruktuuriamme proletaarisena." Kun vastasin hänen vuodatuksiinsa, että puhumme venäjää aika huonosti, hän jatkoi: "Te baltit osaatte kyllä ihan hyvin venäjää, mutta ette suostu puhumaan sitä, koska pidätte sitä proletaarisena kielenä." Kun vetäydyimme vuoteisiimme, hän avautui tytölle: "Ei tästä näytä tulevan venäläis-balttilaista kansojen ystävyyttä, joten puhun sitten sinulle." Tyttö vastaili ensin miehen kysymyksiin yksitavuisesti ja vaikeni lopulta hänkin kokonaan. Loppumatkan mies kääntyili, vääntyili ja puhisi itsekseen, aivan kuin hänen venäläisyytensä olisi piinannut häntä jonkin vietävän taudin tavoin, jota kukaan, edes maannainen, ei suostunut ymmärtämään.

Tiet Krimillä ja Hersonin läänissä olivat paljon paremmassa kunnossa kuin toisten kertoman perusteella oletin. Jopa kartoissa valkoisiksi kärrypoluiksi merkityt tiet olivat ihan kivuttomasti ajettavissa. Toiset autoilijat noudattivat hämmästyttävän hyvin liikennesääntöjä ja nopeusrajoituksia. Jälkimmäistä epäilemättä edesauttoi se, että kaikkien pääteiden varsilla esiintyi taajaan miliisejä, usein juuri epätavallisten nopeusrajoitusten jälkeen, toiveikkaina rahastusmahdollisuuksista. Silti emme saaneet ainuttakaan sakkoa, vain yhden huomautuksen Kertšin niemimaan arolla, että koska oli sumua, valot oli pidettävä päällä.

Simferopolista ajoimme ensiksi krimintataarien vanhaan pääkaupunkiin Bahtšisaraihin (Bağçısaray), jonka turkkilainen nimi merkitsee puutarhojen hovia. Vuosisatojen ajan Krimin kaanikuntaa johdettiin sen palatseista. Valitettavasti kun Katariina Suuren armeijat lopulta 1700-luvun lopulla vyöryivät Krimille, Venäjä toimeenpani paitsi krimintataarien kansanmurhan ja joukkokarkotukset, myös teki kaikkensa pyyhkiäkseen Krimin kaanikunnan historian ja kulttuurin näkymättömiin niemimaan pinnalta.

Krimintataarien aatelisto ja oppineisto - kaikki, jotka eivät ehtineet paeta Osmanivaltakuntaan - koottiin yhteen ja tapettiin. Talonpoikaisto ja muu kouluttamattomampi väki alistettiin maaorjuuteen ja painostettiin seuraavina vuosikymmeninä lähtemään maasta. Suurin osa päätyi pakolaisina Turkkiin, jonne syntyi nykyisin miljoonia käsittävä krimintataarilainen diaspora. Palatsit, huvilat, moskeijat, madrasat ja kirjastot hävitettiin. Niitä harvoja kulttuurimonumentteja, jotka ovat säilyneet sekä tsaarinaikaiselta että neuvostoaikaiselta hävityksen ja historianväärentämisen vimmalta, on Bahtšisarain kaanien palatsi, jonka Venäjä säästi tarinan mukaan siksi, että tsaaritar Katariina ihastui sen romanttiseen kauneuteen.

Mitä sitten tilalle? Tataarien, heidän valtionsa ja yhteiskuntansa hävityksen jälkeen Krimille asutettiin väkeä kaikkialta silloisen keisarikunnan ääristä. Sinne siirrettiin jopa Viron rannikon saarten ruotsalaiset, mistä perintönä joitain ruotsalaisia ja virolaisia kyliä yhä sinnittelee Krimillä, asukkaat tosin venäläistyneinä. Katariina pani suosikkinsa Potjomkinin kehittämään Krimille ja Mustanmeren rannikolle kulissejaan: subtrooppisen "Uuden-Venäjän", joka ammensi väärennetyn kulttuurinsa muinaisia kreikkalaisia jäljittelevästä pseudohellenismistä pompööseine ja usein kitšisine arkkitehtuureineen ja nimineen.

Neuvostoaikana kulttuurihävitys jatkui, mutta koska Krimin etelärannikon paikkakunnista entisine rikkaiden ulkomaalaisten ja venäläisten aatelisten huviloineen tuli kommunistieliitille tärkeitä lomapaikkoja, imperialistinen arkkitehtuuri ja paikannimistö saivat säilyä. Krimin muita osia kohtasi täydellinen sovjetisointi, jonka tuloksena joka helvatun rajoonista löytyy nytkin Pervomaiskoje, Sovjetskoje, Krasnoarmiiskoje, Krasnogvardiiskoje, Komsomolskoje, Oktjabrskoje, Lenino ja niin edelleen. Luulisi paikallistenkin sekaantuvan kylien, pääkatujen ja ploššadien nimissä, kun ne ovat kaikkialla samat. Ainoa osa historiaa, joka on Neuvostoliiton lakattua rehabilitoitu, on tsaarinaikainen isovenäläinen imperialismi pseudohellenistisine mausteineen.

Ne krimintataarit, jotka olivat jääneet Krimille ja selvinneet keisarikunnan aikaisista kansanmurhista, joutuivat toisen maailmansodan jälkeen Stalinin tulilinjalle - yhdessä toisen alkuperäiskansan, turkinsukuisten juutalaisten karaiimien kanssa. Koko tataariväestö hävitettiin tappamalla ja karkottamalla Siperiaan ja Kazakstaniin. Suurelle osalle tappaminen ja karkotus merkitsivät samaa asiaa, mutta kymmeniä tuhansia selvisi hengissä, teki karkotusalueilla lisää lapsia ja vaali krimintataarilaista kieltä ja kulttuuria. Neuvostoliiton hajottua suurin osa pyrki muuttamaan takaisin Krimille, mutta paluumuutto venäläisenemmistön hallitsemalle niemimaalle on ollut pitkä ja kivulias tie. Venäläiset ovat kohdistaneet vähän väliä provokaatioita, pogromeja ja muuta sortoa tataareihin - joille ei tietenkään palautettu heiltä oikeudettomasti riistettyjä maita ja omaisuuksia.

Kaikesta huolimatta krimintataarit ovat rehabilitoineet itse itseään vimmalla. He ovat tulleet yhä näkyvämmiksi kaikkialla Krimillä. Pieniinkin neuvostonimisiin tuppukyliin on kohonnut upouusia moskeijoja. Rahoitus on mahdollisesti tullut Turkin krimintataarilaiselta diasporalta, koska saudeilta se ei ole tullut - moskeijoja ei ole rakennettu wahhabilaiseen tyyliin vaan perinteiseen arkisen talomaiseen tataarityyliin, ja ne ovat usein väreiltään vihreitä tai sinisiä eivätkä koruttoman valkeita. Vanhin moskeijasukupolvi näyttää tyypiltään osmanilaiselta.

Bahtšisaraissa tataarit ovat näkyvämpiä kuin missään. Kaanien palatsin portilla ja Katšan kuivan uoman ylittävillä silloilla tataarilaiset pojat sisäänheittävät reippaina tataarilaisiin ravintoloihin ja kahviloihin. Toisaalta joku provokaattori on asentanut keskelle vanhan yläkaupungin tataarikortteleita Venäjän lipun (ei siis Ukrainan eikä edes Krimin vaan Venäjän) ja alemman kaupungin venäläinen kaupanmyyjä valitti meille tataarimummojen nyhtävän tataaribaklavasta ylihintaa.

Paitsi kaanien palatsin kauneutta ja puutarhojensa vehreyttä viikunoineen ja viinitarhoineen (itämaisista kuvista päätellen krimintataarit eivät suotta sylkeneet pulloon), meitä odotti Bahtšisaraissa muuan toinenkin iloinen yllätys: kahden hanhikorppikotkan näyttävä ylilento yläkaupungin pääraittia kulkiessamme. Parkkipaikan syksyn kultaamissa lehtipuissa visersivät vienosti veikeät pyrstötiaiset.

Bahtšisaraista ajoimme Ai Petrin vuoriston yli ja sitten jyrkkää laskua Mustanmeren rannalle. Vuoristo oli maisemallisesti hienoa, etenkin syksyisen ruskan väreissään. Korkeimmalla kohdalla ylärinteiden jyrkänteiltä kuului kovasti vuoripyymäistä tuksutusta ja korpit kaartelivat kronkkuen ilmassa. Serpentiinitien alapäässä meitä odotti Krimin tunnetuin lomakohde Jalta, jossa suurvaltajohtajat aikoinaan pilkkoivat Eurooppaa Stalinin mielen mukaan.

Yövyimme Jaltassa ja tutustuimme tavan mukaan Sovjetskajaksi ja Leninaksi nimettyjen aukioiden (jälkimmäisellä tietysti myös Leninin patsas) takana avautuvalle kornišille, jossa tivolilaitteet vielä toimivat, lapset leikkivät mikroautoilla ja väki guljaili edestakaisin. Sesonki oli kuitenkin jo selvästi ohi - suurin osa ravintoloista, kahviloista ja merkkiliikkeistä oli joko kiinni tai vain puolittain auki, tyhjää täynnä ja laiskasti palvellen jos ollenkaan. Vaikka kioskit myivät kaljaa, sitä ei saanut puiston penkeillä nauttia tai miliisi tuli huomauttamaan. Jo on aikoihin eletty, vaikkei niemimaa enää olekaan osa Venäjää! Ja tähän yhteyteen sopii mainita sekin, että koko Ukrainassa ravintolat ja baarit ovat nykyisin savuttomia ja jopa kadulla tupakointi kielletty.

Seuraavana päivänä aloitimme aamumme Apelsinin aamiaiselta ja jatkoimme Nikitan puutarhoihin, joissa eksoottisen kasvillisuuden lisäksi viihtyivät myös lukemattomat tiaiset, punarinnat, leppälinnut, tiltaltit, muutama jäljellä oleva hernekerttu ja harmaasieppo sekä iloisena lajina tulipäähippiäiset. Jatkoimme sitten ajellen pitkin Krimin etelärannikkoa Morskojeen, jossa tiirailimme merellä kelluvia suuria talvehtivien kuikkien parvia ja rantaluodoilla notkuvia karimetsoja.

Matka jatkui kahteen historiallisista syistä erityisen mielenkiintoiseen satamakaupunkiin, Sudakiin ja Feodosiaan. Ensin mainituissa söimme vaatimattoman myöhäisen lounaan, jälkimmäisessä illallisen ja majoituimme. Feodosia on keskiajan ja kaanikunnan ajan Kaffa, jolle venäläisvalloittajat antoivat samalla paikalla antiikin aikaan sijainneen kreikkalaissiirtokunnan Theodosian nimen (venäläiset eivät hallitse th-äännettä vaan muuttavat sen f:ksi). Sekä Sudakissa että Kaffassa ovat yhä jäljellä keskiaikaisten genovalaisten linnakkeiden rauniot - jotka Sudakissa on restauroitu näyttävämmin.

Minulle nämä kaupungit ovat erityisen nostalgisia, koska niistä Marco Polo aloitti aikanaan uransa. Hänen isänsä Niccolò ja setänsä Maffeo matkustivat perustamaan perheen kauppa-asemat näihin silkkitien läntisiin etäpesäkkeisiin, jonne karavaanit Kiinasta ja Keski-Aasiasta asti saapuivat tuomaan idän ihmeitä, ja josta italialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat - myöhemmin turkkilaiset - sitten laivasivat ne edelleen Euroopan markkinoille. Täältä käsin Marco Polo lähti ensin vanhempien sukulaistensa kanssa itään Saraihin ja Bolgariin ja sieltä edelleen Turkestaniin ja Kiinaan. Myöhemmin Marco palasi vielä omille matkoilleen Aasiaan.

Marco Polon aikana Krim oli portti Mongolivaltakuntaan ja alueella vallitsi Pax Mongolica, kontrastina sotaiseen Eurooppaan, jonka sodat juuri estivätkin Polojen alkuperäiset suunnitelmat palata Mustanmeren ja Välimeren kautta Italiaan ja ajoivat heidät kauaskantoisille matkoilleen silkkitien maailmaan. Sittemmin mongolien paikan ottivat heidän läntiset vasallinsa tataarit, joiden hallitsema Kiptšakin kaanikunta eli Kultainen Orda hajaantui vielä erikseen Krimin, Kazanin ja Astrakanin tataarikaanikunniksi sekä pohjoisen slaavilaisiksi runtinaskunniksi. Krimintataarit hallitsivat jonkin aikaa Mustanmeren geopolitiikkaa, kunnes eteläiset naapurinsa osmanit saivat yliotteen ja alistivat Krimin vasallikseen. Lopulta ryntäsi sitten Venäjä.

Myös Sudakissa on basaarikadun jatkeena rantakatu, mutta vähemmistö paikoista oli enää sesongin päätyttyä auki. Lokit ja merimetsot lepäilivät aallonmurtajilla ja harvat asiakkaat nauttivat kahvejaan ja oluitaan rannan laiskoissa kahviloissa guljailun ja Sudakin komean linnakkeen ihastelun lomassa. Feodosiassa ranta oli sataman ja rautatien vallassa ja kävelykadut juuri ja juuri sisämaan puolella. Georgialaisessa ravintolassa tanssittiin jotain yksityisjuhlia ja pidettiin maljapuheita.

Feodosiasta jatkoimme Kertšin niemimaalle, jossa maisema muuttuu etelärannikon välimerellisistä vuorista ja pensasmaisista metsämaista laakeiksi aroiksi ja tuulisiksi rannoiksi. Lintuja oli kuitenkin tämän niemen järvillä ja aroilla runsaasti. Järvet olivat täynnä muuttomatkalla olevia tai talvehtimaan saapuneita sorsia, nokikanoja, lokkeja ja tiiroja, aroilla taas oli vauhdissa petolintumuutto. Kotkia, haukkoja ja varsinkin pieniä punajalkahaukkoja liisi taajaan yli heti kun päivä oli lämmittänyt ilmavirrat mukaviksi.

Jatkoimme sitten pitkin Krimin itärannikkoa pohjoiseen Sovjetskyin ja Džankoin (Canköy) kautta kohti Krimiä Hersonin läänistä ja mannermaasta erottavaa Tšongarin kannasta. Vähän väliä pysähdyttiin aroille katsomaan yli lipuvia petolintuja tai merenlahdille ja laguuneille katsastamaan kahlaaja- ja sorsaparvien koostumusta.

On todettava, että vaikka alueella on nähtävissä paljon köyhyyttä ja neuvostoajan harmaata perintöä, kaupungit ja kylät yllättävät silti elinvoimallaan. Maatalous kukoistaa. Monin paikoin yksityiset talolliset ovat voineet investoida taloihinsa, aitoihinsa ja autoihinsa, vaikka suurin osa onkin yhä rapistuneessa tilassa ja pihalla vanhoja ladoja ja volgia. Pienimmissäkin tuppukylissä näkyi aina taloudellista toimintaa - toisin kuin Suomessa. Vähintään muutama kauppa, kioski ja baari oli kaikkialla toiminnassa, usein enemmänkin palveluja. Pankkiautomaatteja ja bensaa on pienilläkin paikkakunnilla. Työvoima on halpaa eikä siitä koidu ylettömiä rasitteita, joten yrittäminen kannattaa vähilläkin asiakasmäärillä - ja on luultavasti myös välttämätöntä, koska sosiaaliturva koostuu vain omista verkostoista.