Olen ollut Kiovassa kolme ja puoli kuukautta, kauemmin kuin vuodenajan. Aika rientää. Täksi viikonlopuksi ennustettiin talven tuloa. Ilma on viilentynyt, mutta ei täällä mitään lunta ole näkynyt. Ei tilhiäkään; mahtaako niitä näin etelään lentääkään. Toisia pohjoisia marjansyöjiä räkättirastaita sen sijaan pyöri.
Perjantaina autoni tuli viimein rekisteröidyksi. En silti pääse tänäkään viikonloppuna sillä ajelemaan, sillä vakuutuksia pitäisi vielä hankkia. Sitä paitsi viime illat ovat olleet sellaisia, että autolla ajelu on muutenkin ollut parasta jättää väliin: torstaina saunabileet, perjantaina työpaikan pikkujoulut, lauantaina kylässä toimittaja ja viinien maahantuoja, tänään sunnuntaina liettualaisbileet.
Marraskuista harmautta täplittävät monenlaiset kutsut ja maljannostajaiset - toiset aidompaa yhdessäolon iloa ja toiset tekopirteämpiä suorittamisia - eivät kykene peittämään tähän syksyyn liittyvää yleistä alakuloa. Siihen on monia syitä, joista raskaimpiin lukeutuu Syyria, muttei Syyria ole yksin.
Länsi on inertian ja alennuksen tilassa. Venäjällä kyynisyyden valtakunta paisuu paisumistaan, kunnes jotain hirveää tapahtuu. Koska Venäjä antoi Assadille lahjaksi täyden rankaisemattomuuden ja länsimaiden nöyryytyksen, Iran haluaa osansa. Amerikan kanssa leikitään kaikkien mahdollisten myönnytysten saamiseksi tarvitsematta luopua mistään, mutta Lähi-itään ei tietenkään tule vakautta niin kauan kuin vakaus merkitsisi öljyn ja maakaasun hintojen reilua laskua, mikä taas vetäisi maton Venäjää, Irania ja Saudi-Arabiaa hallitsevien regiimien savijalkojen alta.
Suomen kansan mielentila paljastuu netin kommenttipalstoilla, joissa suomalaisten kansallisiin ominaispiirteisiin kuuluvat kateus, katkeruus, ilkeys ja vahingonilo pääsevät oikeuksiinsa. Kunnia ja kunnioittaminen ovat Suomesta kuolleet. Jos Suomessa joskus arvostetaan jotain, valitaan arvostuksen kohteeksi jotain mahdollisimman tavallista ja keskinkertaista, ja silläkin viestitetään lähinnä epäarvostusta niitä kohtaan, jotka tekivät, yrittivät tai saavuttivat jotakin.
Suomessa ei enää kunnioiteta vanhuksia. Heidät jätetään surutta heitteille eikä heidän ääntään tarvitse kuunnella. Ei ihme, että niin monet eläkeläiset päätyvät suoltamaan pahaa oloaan yksinäisestä hämärästään netin neonvaloisen eloikkunan kaikkinieluun.
Mutta ei nuoriakaan kunnioiteta, heitä ei varsinkaan. Vertailevissa tutkimuksissa on selvitetty, että suomalaislapset leikkivät vähemmän ja lopettavat leikkinsä aikaisemmin kuin muut pohjoismaiset lapset. Suomalaisvanhemmat pelkäävät lastensa olevan liian lapsellisia. Vähän myöhemmin, kun lapset ovat kotoisen heitteillejättönsä ja koulukiusaamisensa myötä kasvaneet ulkoisesti koviksi varhaisnuoriksi, aikuisten keskustelupalstat täyttyvät valituksista, kuinka nuoret ovat liikaa läsnä julkisilla paikoilla. Hehän hengailevat esimerkiksi ostareilla ja muissa sellaisissa harvoissa tiloissa, joihin heillä on maksuton pääsy.
Nuoria aikuisia ei missään nimessä kunnioiteta, koska jos he kuvittelevat osaavansa jotain, niin aivan varmasti joskus maailmanaikaan joku on tehnyt saman asian aiemmin, joten mitä he oikein kuvittelevat olevansa. Uhkaavat sitä paitsi keski-ikäisten asemaa ja saavutettuja etuja.
Suomalaiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään, että heidän paha olonsa johtuu heistä itsestään ja siitä kuinka he kohtelevat toisia ihmisiä. He kaipaisivat todellisuudessa minimimäärän välittämistä (ei holhousta) ja kunnioitusta (ei tekopyhää hymistelyä), mutta koska he eivät niitä saa, ei sitten saa saada kukaan muukaan. Kokonainen poliittinen puolue on rakennettu kollektiivisen purnauksen, ilkkuvien plebeijien paviaanimöykän ja kunnioituksen täydellisen puuttumisen varaan. Minun tuskin tarvitsee kertoa, mikä puolue. Ja sekin on vain esimerkki, sillä eiväthän asiat muiden puolueiden piirissä ole kovin paljon paremmin.
Kuinka paljon suomalaisten kansallinen itsetuntovamma paranisikaan, jos he saisivat lapsina leikkiä ja olla lapsia, jos heidän nuoruutensa aikana heitä kunnioitettaisiin nuorina ja aikuisuudessaan aikuisina, jos vanhukset saisivat olla viisaita ja kokeneita ja jos suomalaisen saadessa jotain aikaan hän saisi osakseen kunnioitusta ja arvostusta tuosta saavutuksesta, eikä siitä että hän on ymmärtänyt olla siitä hiljaa.
Emmekö haluaisi kansakuntaa, jossa olisi luontevaa tuntea iloa tai ylpeyttä itsestään ja ulottaa tästä säteilevä huomio myös kanssaihmisiin, tarvitsematta koko ajan pelätä, että joku ehkä luulee meidän kuvittelevan olevamme jotain, ja saattaisimme jopa herättää huomiota? Vaikkapa kehtaamalla hymyillä ratikassa.
No, emme. Tämä juuri on ongelma: suomalaiset eivät halua suurin surminkaan toisista suomalaisista sellaista kansakuntaa. Se ei käy päinsä, että suomalainen kuvittelee olevansa jotain epäsuomalaista. Itse asiassa epäsuomalaista on ylipäätään kuvitella olevansa mitään: on keskityttävä toisten nälvimiseen.
Perjantaina autoni tuli viimein rekisteröidyksi. En silti pääse tänäkään viikonloppuna sillä ajelemaan, sillä vakuutuksia pitäisi vielä hankkia. Sitä paitsi viime illat ovat olleet sellaisia, että autolla ajelu on muutenkin ollut parasta jättää väliin: torstaina saunabileet, perjantaina työpaikan pikkujoulut, lauantaina kylässä toimittaja ja viinien maahantuoja, tänään sunnuntaina liettualaisbileet.
Marraskuista harmautta täplittävät monenlaiset kutsut ja maljannostajaiset - toiset aidompaa yhdessäolon iloa ja toiset tekopirteämpiä suorittamisia - eivät kykene peittämään tähän syksyyn liittyvää yleistä alakuloa. Siihen on monia syitä, joista raskaimpiin lukeutuu Syyria, muttei Syyria ole yksin.
Länsi on inertian ja alennuksen tilassa. Venäjällä kyynisyyden valtakunta paisuu paisumistaan, kunnes jotain hirveää tapahtuu. Koska Venäjä antoi Assadille lahjaksi täyden rankaisemattomuuden ja länsimaiden nöyryytyksen, Iran haluaa osansa. Amerikan kanssa leikitään kaikkien mahdollisten myönnytysten saamiseksi tarvitsematta luopua mistään, mutta Lähi-itään ei tietenkään tule vakautta niin kauan kuin vakaus merkitsisi öljyn ja maakaasun hintojen reilua laskua, mikä taas vetäisi maton Venäjää, Irania ja Saudi-Arabiaa hallitsevien regiimien savijalkojen alta.
Suomen kansan mielentila paljastuu netin kommenttipalstoilla, joissa suomalaisten kansallisiin ominaispiirteisiin kuuluvat kateus, katkeruus, ilkeys ja vahingonilo pääsevät oikeuksiinsa. Kunnia ja kunnioittaminen ovat Suomesta kuolleet. Jos Suomessa joskus arvostetaan jotain, valitaan arvostuksen kohteeksi jotain mahdollisimman tavallista ja keskinkertaista, ja silläkin viestitetään lähinnä epäarvostusta niitä kohtaan, jotka tekivät, yrittivät tai saavuttivat jotakin.
Suomessa ei enää kunnioiteta vanhuksia. Heidät jätetään surutta heitteille eikä heidän ääntään tarvitse kuunnella. Ei ihme, että niin monet eläkeläiset päätyvät suoltamaan pahaa oloaan yksinäisestä hämärästään netin neonvaloisen eloikkunan kaikkinieluun.
Mutta ei nuoriakaan kunnioiteta, heitä ei varsinkaan. Vertailevissa tutkimuksissa on selvitetty, että suomalaislapset leikkivät vähemmän ja lopettavat leikkinsä aikaisemmin kuin muut pohjoismaiset lapset. Suomalaisvanhemmat pelkäävät lastensa olevan liian lapsellisia. Vähän myöhemmin, kun lapset ovat kotoisen heitteillejättönsä ja koulukiusaamisensa myötä kasvaneet ulkoisesti koviksi varhaisnuoriksi, aikuisten keskustelupalstat täyttyvät valituksista, kuinka nuoret ovat liikaa läsnä julkisilla paikoilla. Hehän hengailevat esimerkiksi ostareilla ja muissa sellaisissa harvoissa tiloissa, joihin heillä on maksuton pääsy.
Nuoria aikuisia ei missään nimessä kunnioiteta, koska jos he kuvittelevat osaavansa jotain, niin aivan varmasti joskus maailmanaikaan joku on tehnyt saman asian aiemmin, joten mitä he oikein kuvittelevat olevansa. Uhkaavat sitä paitsi keski-ikäisten asemaa ja saavutettuja etuja.
Suomalaiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään, että heidän paha olonsa johtuu heistä itsestään ja siitä kuinka he kohtelevat toisia ihmisiä. He kaipaisivat todellisuudessa minimimäärän välittämistä (ei holhousta) ja kunnioitusta (ei tekopyhää hymistelyä), mutta koska he eivät niitä saa, ei sitten saa saada kukaan muukaan. Kokonainen poliittinen puolue on rakennettu kollektiivisen purnauksen, ilkkuvien plebeijien paviaanimöykän ja kunnioituksen täydellisen puuttumisen varaan. Minun tuskin tarvitsee kertoa, mikä puolue. Ja sekin on vain esimerkki, sillä eiväthän asiat muiden puolueiden piirissä ole kovin paljon paremmin.
Kuinka paljon suomalaisten kansallinen itsetuntovamma paranisikaan, jos he saisivat lapsina leikkiä ja olla lapsia, jos heidän nuoruutensa aikana heitä kunnioitettaisiin nuorina ja aikuisuudessaan aikuisina, jos vanhukset saisivat olla viisaita ja kokeneita ja jos suomalaisen saadessa jotain aikaan hän saisi osakseen kunnioitusta ja arvostusta tuosta saavutuksesta, eikä siitä että hän on ymmärtänyt olla siitä hiljaa.
Emmekö haluaisi kansakuntaa, jossa olisi luontevaa tuntea iloa tai ylpeyttä itsestään ja ulottaa tästä säteilevä huomio myös kanssaihmisiin, tarvitsematta koko ajan pelätä, että joku ehkä luulee meidän kuvittelevan olevamme jotain, ja saattaisimme jopa herättää huomiota? Vaikkapa kehtaamalla hymyillä ratikassa.
No, emme. Tämä juuri on ongelma: suomalaiset eivät halua suurin surminkaan toisista suomalaisista sellaista kansakuntaa. Se ei käy päinsä, että suomalainen kuvittelee olevansa jotain epäsuomalaista. Itse asiassa epäsuomalaista on ylipäätään kuvitella olevansa mitään: on keskityttävä toisten nälvimiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti