Maidanin tarinoita IV

Lauantai ei nähnyt pelättyä hyökkäystä Maidanille. Sen sijaan provinsseissa tapahtui paljon.

Kansan otettua iltapäivään mennessä hallintaansa yksitoista lääniä Janukovitš (tiimissään Kljujev, Lukaš ja Portnov) teki kolmelle oppositiojohtajalle tarjouksen, jossa tarjottiin Jatsenjukille pääministeripaikkaa (eli potkuja vihatulle Mykola Azaroville), Klitškolle humanitäärisen varapääministerin paikkaa, julkista presidentinvaaliväittelyä Janukovitšin ja Klitškon välille, keskustelujen aloittamista perustuslain muuttamisesta takaisin presidenttivaltaisesta parlamentaarista kohti, vangittujen ja kidnapattujen Maidanin aktivistien vapauttamista sekä yleisarmahdusta Maidanin aktivisteille. Ehdoksi asetettiin hallintorakennusten ja aukioiden luovuttaminen sekä Kiovassa että maakunnissa.

Oppositio tulkitsi, että hallituksen oli pakottanut tähän nimenomaan maakuntien haltuunotto. Hallitus menetti otteensa puolesta Ukrainaa hyvin lyhyessä ajassa. Samalla johtavat oligarkit ovat esittäneet vetoomuksia, joissa tuomitaan väkivallan käyttö ja luonnehditaan Janukovitšin valitsemaa politiikkaa erittäin huonoksi Ukrainan liike-elämälle. Oligarkki Ahmetovin omistaman Shahtar Donetskin vanavedessä muutkin Itä-Ukrainan jalkapallojoukkueet julistivat tukensa Euro-Maidanille.

Katu on toisaalta sitä mieltä, että kyseessä on ansa. Tätä tukevat Janukovitšin hallinnon teot. Zahartšenko on tänäänkin uhkaillut voimatoimilla ja kostolla poliiseihin väitetysti kohdistuneiden surman ja kidnappausten vuoksi. Näitä ukrainalaiset epäilevät venäläisten tekemiksi provokaatioiksi. Janukovitšin kerrottiin myös jakaneen suuria rahapalkkioita berkuteille, jotta nämä pysyisivät riveissä. Hallinnon teot ennakoivat, että se valmistelee edelleen mielenosoittajien kukistamista voimatoimin ja poikkeustilan julistamista Ukrainaan.

Svobodan johtajan Tjahnybokin syrjäyttäminen tulkitaan ilmeiseksi yritykseksi paitsi jakaa oppositiota, myös tuottaa tilanne, jossa oppositio joutuu torjumaan tarjouksen, koska ei voi myydä sitä Maidanille kokonaisuutena. Hallitus lienee myös laskenut saavansa aikaan väkivaltaisen reaktion joko aidosti tai lavastettuna kansallismielisiltä segmenteiltä vastauksena Svobodan kohteluun.

Tällainen ehkä jo tulikin. Kansa piiritti berkuttien kansoittaman Ukrainski Dimin ja onnistui tunkeutumaan sisään. Väkivalta puhkesi siellä Jevropeiskan laidalla minun ollessani Maidanin toisella laidalla ravintolassa, jossa aktivisteilla oli jo voitonriemuisiakin tunnelmia, vaikka he kyllä varustautuivat samalla tänä yönä odotettuun hyökkäykseen täysvarustein. Barrikadien pakkaskeliä luovasti hyödyntävät jäällä lujitetut varustukset alkavat olla sitä luokkaa, että siitä ei mennä läpi kuin panssarikalustolla.

Oppositio tekisi siis tyhmästi jos luovuttaisi aukiot tai vallatut rakennukset yksipuolisesti, jolloin Janukovitš voisi minkä tahansa lavastuksen tai provokaation varjolla vetää tarjouksensa takaisin ja murskata opposition niin, ettei aukioille enää päästäisi palaamaan.

Länsimaalaiset, jotka haluavat nopeasti ratkaisua, pelkäävät väkivaltaa ja inhoavat Svobodaa, saattavat pelata Putinin pussiin hyppäämällä nyt tukemaan ratkaisuehdotusta, saamalla ukrainalaisten kansallismielisten vihat niskoilleen ja pakottamalla Batkivštšynan ja Udarin astumaan uuteen ansaan, jonka päätteeksi tilanne kuitenkin räjäytetään taas käsiin jollain näyttävällä ja propagandakeinoin tuetulla provokaatiolla.

Venäläispuolen propaganda on pyrkinyt luomaan kuvan, että Ukrainan oppositiossa olisi kyse lähinnä fasisteista ja äärinationalisteista, mikä käsitys on erittäin kaukana todellisuudesta. Silti suomalaiset ja muut tiedotusvälineet jatkavat tämän virheellisen käsityksen levittämistä.

Kansallismielinen Svoboda on kolmesta keskeisestä oppositiopuolueesta pienin. Se on jo pitkään pyrkinyt aktiivisesti puhdistamaan mainettaan 1990-luvun fasismiin viettäneistä painotuksista. Puolueen ja sen kaikenkarvaisten tukijoukkojen menneistä ja osittain nykyisistäkin lausunnoista löytää kyllä halutessaan runsaasti karvat pystyyn nostattavia vihapuheita ja salaliittoteorioita milloin etnisiä vähemmistöjä, milloin juutalaisia, muslimeja, homoja jne. vastaan.

Toisaalta on tärkeää ymmärtää että tällaiset jyrkät käsitykset ovat suorastaan valtavirtaa vastakkaisella, venäläismielisellä puolella, jonka propagandassa EU ja Länsi nähdään alituiseen juutalaisten, vapaamuurarien ja homoseksuaalien salaliittona. Svoboda puolestaan on ymmärtänyt paikkansa olevan parlamentaarisessa demokratiassa, ja toisin kuin länsieurooppalaiset oikeistopopulistiset sisarpuolueensa, se kannattaa Ukrainan jäsenyyttä sekä EU:ssa että NATO:ssa demokratian ja maan suvereenisuuden turvaamiseksi.

Tjahnybok on jo pariin otteeseen ollut kolmesta oppositiojohtajasta se, joka on ollut eniten valmis kompromissiin ja sopimukseen hallituksen kanssa. Tämä johtuu tietysti siitä, että Svoboda on huomattavasti pienempi kuin kaksi muuta oppositiopuoluetta, Klitškon keskustalainen puolue Udar ja keskustaoikeistolainen, liberaaleja, konservatiivisia ja maltillisen kansallismielisiä näkemyksiä yhdistävä Batkivštšyna (Isänmaa).

Oman näkemykseni mukaan Svoboda on kypsynyt Euro-Maidanin aikana vakavasti otettavaksi kansallismielisiä kokoavaksi puolueeksi, joka kannattaisi integroida jollain pienehköä kannatustaan vastaavalla osuudella uuteen muodostettavaan koalitiohallitukseen, jos sellainen tulee. Jos ei muuten, tämä kannattaisi tehdä kansallismielisen radikalisoitumisen ehkäisemiseksi molemmin puolin - sekä ukrainalaiskansallisessa että venäläiskansallisessa leirissä. Svobodan raportoidaan jo paisuttaneen kannatustaan nykyisen kriisin jatkuessa, etenkin kansan suututtua aktivistien murhista ja mielialojen kallistuttua yhä enemmän suoran toiminnan suuntaan.

Jos Svoboda ja ylipäätään mielenosoittajien kansallismielinen segmentti (joka ei ole enemmistönä, mutta kuitenkin yksi monista kansanliikkeen näkyvistä segmenteistä) huomioitaisiin paremmin, Tjahnybokin olisi myös helpompi viedä ratkaisu omalle väelleen. Kansa on jo buuannut hänelle hänen yrittäessään vedota tukijoukkoihinsa hallituksen kanssa neuvottelemisen puolesta. On vaikea kuvitella jalkapalloväen ja kaukaa länsiukrainalaisista kylistä Kiovaan värjöttelemään tulleiden kansallismielisten sulattavan ratkaisua, jossa kaksi muuta oppositiopuoluetta pääsevät hallitukseen, Svoboda ei saa mitään ja kansaa käsketään vain keräämään kimpsunsa ja kampsunsa ja luovuttamaan talvisiksi tilapäiskodeikseen muodostuneet aukiot ja rakennukset. Tällainen kuumentaisi nopeasti tunteita väkivaltaisiksi provokaatioiksi. Ehkä juuri sellaisia hallitus toivookin.