Eurooppa toivotti minut tervetulleeksi takaisin talveensa eri tavoin. Välilaskukohteessani Istanbulissa selvisi vielä ilman päällystakkia, Kiovassa piti kaivaa toppatakki ja kaulaliina esille. Saavuin perille Kiovaan eilen aikaeroväsymyksen ja viimeisenä päivänä Brasiliassa hankitun vatsataudin yhdessä vaivaamana. Naiset lirkuttelivat omalla aksentillaan, miehet murahtelivat omallaan - tämä pätee sekä turkkilaisiin että ukrainalaisiin. Boryspilissä lentokoneesta ulos astuessa hengitys höyrystyi.
Minä selvisin takaisin Kiovaan, matkatavarani eivät. Kaikki ruumassa matkanneet laukkuni olivat jääneet matkanvarrelle. Ehkä se oli hyväkin, koska pimeä taksi kieltäytyi viemästä minua perille Myhailivskalle, ja jätti sen sijaan Instytutskalle. Taksikuski osoitti Maidania, jossa Euro-Maidan jatkui ja joku vallankumousjohtaja juuri paasasi lavalla: "Tuosta läpi ja sitten Myhailivskaa ylös - tehän jo varmasti tiedätte." Katkaisin kympin pois hänen maksustaan eikä hän esittänyt vastalausetta.
"Bandu het!", luki barrikadin portissa. Palavien polttopuiden savunhaju tarttui vaatteisiin ja tuntui asunnossa sisälläkin. Kaikkia matkatavaroitani en olisi varsinkaan sairaana jaksanut kantaa läpi mielenosoitusleirin ja ylös viettävää Myhailivskaa.
Tunnelma Ukrainassa on poissaolokuukauteni aikana muuttunut synkemmäksi, pettyneemmäksi ja vihaisemmaksi. Viikonloppuna oli väkivaltaa ja hallinto on runnonut läpi kasan lakeja, jotka nyt voimaan tultuaan tekevät Ukrainasta Valko-Venäjän kaltaisen diktatuurin. Asioita täällä seuranneet varoittivat siitä joulukuussa, mutta heitä moitittiin pessimismistä ja venäläisvastaisuudesta.
Koko illan ja yön kantautuivat keskustasta uhkaavina räjähdykset. Niiden välähdykset näkyivät ikkunasta. Hallituksen joukot räjäyttelevät niin kutsuttuja äänikranaatteja mutta myös metallisirpaleilla ladattuja ja ampuvat ihmisiä päähän vahingoittamaan tarkoitetuilla "kumiluodeilla", jotka eivät todellakaan ole harmittomia. Ukraina eroaa Valko-Venäjästä vain niin kauan kuin ukrainalaisten aktiivinen ja avoin vastarinta jatkuu. Jos sen annetaan painua tyrannian kourien painosta maan alle, ollaan Valko-Venäjän tilanteessa, josta on käytännössä mahdotonta nousta takaisin demokratioiden joukkoon demokraattisin keinoin. Vallankumous, Venäjän nykytilan jatkuessa todennäköisemmin verinen, jää ainoaksi vaihtoehdoksi, ja sen onnistumismahdollisuus on juuri niin heikko kuin poliittinen tahto Lännessä.
Vanhaan kotimaahansa lähtenyt syyrialainen ystäväni ilmoitti itsestään. Hän oli palannut elävänä, saanut veljensä ja veljenpoikansa ulos Syyriasta mutta haavoittunut itse rintaan. Hän pohti lääkärillä käymistä Suomessa. Siinä on aina riskinsä, sillä nykyään länsimaissakin jahdataan ja leimataan diktatuurien vastustajia, etenkin jos he ovat haavoittuneet. Ystäväni oli tosin fyysistä terveyttään enemmän huolissaan mielensä tilasta, joka oli masentunut, tyhjä.
Minusta tuntuu, että hänen mielenterveydelleen oli hyvä, että hän toteutti Syyrian-matkansa, onnistui auttamaan joitain omaisiaan, järjesti avustuseriä pakolaisille ja otti tulikasteensa. Silloin tuntuu paremmalta olla poissa muiden kuollessa, kun on ottanut oikeuden puolesta luodin ja kantaa jälkiä, todistusta osallistumisestaan, lopun ikänsä. On jotain, mitä kertoa ajastamme lapsille, lapsenlapsille ja itseään nuoremmille.
Samaan aikaan toinen syyrialainen ystäväni menetti serkkupoikansa, joka oli vasta teini-ikäinen. Niin kuin tietysti kymmenettuhannet muut Syyriassa murhatut. Olen kuitenkin iloinen ensin mainitun ystävän elossa olemisesta ja toivon hänen jatkavan syyrialaisten auttamista turvallisemmista paikoista käsin.
Toinen uutinen kohtasi minut São Paulossa viimeisenä Brasilian-päivänäni. Kabulissa, Wazir Akbar Khanin alueella eikä lainkaan kaukana talosta, jossa asuin, oli Taliban tehnyt iskun entiseen kantapaikkaani Taverna du Libaniin. Libanonilaisen ravintolan terrori-iskussa sai surmansa kolmetoista ulkomaalaista ja kahdeksan afgaania. Ainakin neljä tuntemaani ihmistä tapettiin iskussa. On paljon mahdollista, että useampiakin, mutta en vielä tiedä kaikkien uhrien henkilöllisyyttä.
Olin usein Taverna du Libanissa syömässä kansainvälisten tai paikallisten kontaktieni kanssa ja vein sinne vieraitani. Se oli monien muidenkin suomalaisten kantapaikka, etenkin niiden, jotka asuivat Wazir Akbar Khanin tai Taymanin alueilla. Turha enää mainita, että se oli useimpien kansainvälisten suosima kantapaikka - siellä viihtyneet toimittajat ovat jo monin sanoin lamentoineet iskua.
Paikan omistaja, libanonilainen Kamal, oli väriläiskä Kabulin kansainvälisessä elämässä. Hän tuli tunnetuksi siitä, että Tavernassa sai aina tilaamansa lisäksi runsaasti ylimääräisiä annoksia libanonilaisia mezzejä "talon puolesta" ja jälkiruoaksi suklaakakkua. Kamal pohti usein sitä, kannattaisiko perustaa libanonilainen ravintola Helsinkiin. Hän ei nyt koskaan päässyt toteuttamaan suunnitelmiaan vetäytyä johonkin turvallisempaan maahan ja jättää ravintolansa afgaanipalkollisten käsiin. Kamal sai surmansa yrittäessään ase kädessä puolustaa asiakkaitaan, joista monista oli tullut vuosien varrella hänen ystäviään. Tunsin Kamalin akateemisella alalla toimivan tyttären jo Beirutin ajoilta.
Iskussa kuoli myös IMF:n libanonilainen maajohtaja, jonka kanssa Kamal usein istui iltaa ja puhui Libanonista, samoin kuin YK:n venäläinen poliittinen neuvonantaja, EU:n poliisioperaation tanskalainen naispuolinen työntekijä, brittiläinen turvallisuusasiantuntija, intialaistaustainen brittiehdokas europarlamenttivaaleihin, malesialainen asiantuntija, nuori afgaaniyrittäjä ja hänen vaimonsa, kaksi amerikkalaista yliopistoihmistä, ja muita, joista en vielä tiedä kuin kansallisuudet. Kuten totesin, ravintolan omistajan lisäksi tunsin kolme muutakin näistä ihmisistä. Ainakin kaksi heistä oli mukana Kabulin jäähyväisbileissäni.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Tuntemiani ihmisiä, jopa läheisiä ystäviäni, on ennenkin tapettu, kidnapattu ja kidutettu. Silti tämä isku tuntuu pahalta ja katkeralta. Tavallaan myös se, etten ole enää Afganistanissa, kun tämä tapahtui. Vaikka tapahtuihan siellä koko ajan läsnäollessanikin.
Elämme sellaista kunniatonta aikaa, jona hyväntekijöistä tehdään julkisuudessa roistoja, terroristeja ja veneenkeikuttajia, roistoista taas pragmaatikkoja, joiden kanssa pitäisi neuvotella. Assadin kanssa neuvotellaan riippumatta siitä kuinka monta sataa tuhatta syyrialaista hän ampuu, pommittaa, kiduttaa ja kaasuttaa hengiltä. Samaan aikaan hyvät ihmiset Syyriassa jätetään huomiotta, pelkäämään henkiensä ja omaistensa puolesta, ja vielä sitäkin, että heihin suhtaudutaan kuin he olisivat pahantekijöitä ja terroristeja joutuessaan pakolaisiksi Eurooppaan.
Talibanin kanssa neuvotellaan, vaikka he murhaavat neuvottelijat, jotka ovat puurtaneet saadakseen aikaan puheyhteyksiä. Yrittäjät ja yliopistoihmiset murhataan ja unohdetaan nopeasti, jotta ei tulisi kiusallisia esteitä syytää lisää rahaa korruptoituneille hallituksille, joiden toimintatavat ovat vain asteen verran Talibania hovikelpoisempia.
Olen nyt kuullut laukkujeni olevan olemassa, mutta koska tämä on Ukraina, niitä ei saa ulos ilman, että menen kalliilla taksilla henkilökohtaisesti viemään heille moneen kertaan leimatut paperit, jotka he jo kerran antoivat minulle ja käskivät säilyttää. Laukkuja ei kuulemma koskaan lastattu koneeseen, koska lennon hoiti Turkish Airlinesin puolesta UIA. Ihmeellistä, sillä kyllä ne oli kirjattu Kiovaan saakka ja Guarulhosissa minulle vakuuteltiin, että yhteistyö lentoyhtiöiden välillä toimii.
Vatsatautini johdosta menin passintarkastuksesta päästyäni vessaan. En tiedä, kuinka kauan tarkalleen siellä olin, mutta kun tulin ulos, Istanbulin laukkuja ei enää ollut enkä nähnyt missään ihmisiä, jotka olivat samalla lennolla. (Minulla on visuaalinen muisti ja muistan kasvot, vaikka ajan kuluessa unohdankin näkemieni ihmisten nimet ja kontekstin.) Muistan katsoneeni kelloa varmistuakseni, ettei ollut tapahtunut mitään aikahyppäystä esim. tiedottomana, siinä määrin outo tunnelma lentokentällä oli, unimainen kuin aikapoimuun ajautuneella. Ei, kello oli yhä vähän päälle koneen laskeutumisen, mutta silti virkailijattaret olivat oudon varmoja, että Istanbulin laukut olivat tulleet ja menneet ja minun oli asioitava löytötavaratoimiston kanssa. Piti täyttää monta lomaketta, allekirjoittaa lupa tuoda tavarani myöhemmin tullin läpi, antaa monta pysyvää ja tilapäistä osoitetta ja niin edelleen. En ole koskaan nähnyt laukkujen tulevan ja menevän Kiovassa yhtä nopeasti. Penkokoot sitten viidakossa ryvettyneitä pyykkejäni jos haluavat.
Käveltyäni Euro-Maidanin läpi ja ylös kotikatuani löysin asuntoni kylmänä. Mikään ei äkkiseltään viitannut siihen, että siellä olisi käyty. Onneksi vedenkeitin toimi ja kaapissa oli teetä. Olin liian heikossa kunnossa mennäkseni enää kauppaan. Sammuin kuin saunalyhty huoneeseeni syötyäni kasan lääkkeitä, todennäköisesti jo vanhentuneita. Heräilin ajoittain berkuttien kranaattien jysähdyksiin enkä ollut aivan varma, olinko Kiovassa keskellä Eurooppaa vai sittenkin Kabulissa tai Homsissa, jossa yksi muistoja herättävä ravintola pommitettiin maan tasalle yhdessä kotikorttelinsa kanssa.
Minä selvisin takaisin Kiovaan, matkatavarani eivät. Kaikki ruumassa matkanneet laukkuni olivat jääneet matkanvarrelle. Ehkä se oli hyväkin, koska pimeä taksi kieltäytyi viemästä minua perille Myhailivskalle, ja jätti sen sijaan Instytutskalle. Taksikuski osoitti Maidania, jossa Euro-Maidan jatkui ja joku vallankumousjohtaja juuri paasasi lavalla: "Tuosta läpi ja sitten Myhailivskaa ylös - tehän jo varmasti tiedätte." Katkaisin kympin pois hänen maksustaan eikä hän esittänyt vastalausetta.
"Bandu het!", luki barrikadin portissa. Palavien polttopuiden savunhaju tarttui vaatteisiin ja tuntui asunnossa sisälläkin. Kaikkia matkatavaroitani en olisi varsinkaan sairaana jaksanut kantaa läpi mielenosoitusleirin ja ylös viettävää Myhailivskaa.
Tunnelma Ukrainassa on poissaolokuukauteni aikana muuttunut synkemmäksi, pettyneemmäksi ja vihaisemmaksi. Viikonloppuna oli väkivaltaa ja hallinto on runnonut läpi kasan lakeja, jotka nyt voimaan tultuaan tekevät Ukrainasta Valko-Venäjän kaltaisen diktatuurin. Asioita täällä seuranneet varoittivat siitä joulukuussa, mutta heitä moitittiin pessimismistä ja venäläisvastaisuudesta.
Koko illan ja yön kantautuivat keskustasta uhkaavina räjähdykset. Niiden välähdykset näkyivät ikkunasta. Hallituksen joukot räjäyttelevät niin kutsuttuja äänikranaatteja mutta myös metallisirpaleilla ladattuja ja ampuvat ihmisiä päähän vahingoittamaan tarkoitetuilla "kumiluodeilla", jotka eivät todellakaan ole harmittomia. Ukraina eroaa Valko-Venäjästä vain niin kauan kuin ukrainalaisten aktiivinen ja avoin vastarinta jatkuu. Jos sen annetaan painua tyrannian kourien painosta maan alle, ollaan Valko-Venäjän tilanteessa, josta on käytännössä mahdotonta nousta takaisin demokratioiden joukkoon demokraattisin keinoin. Vallankumous, Venäjän nykytilan jatkuessa todennäköisemmin verinen, jää ainoaksi vaihtoehdoksi, ja sen onnistumismahdollisuus on juuri niin heikko kuin poliittinen tahto Lännessä.
Vanhaan kotimaahansa lähtenyt syyrialainen ystäväni ilmoitti itsestään. Hän oli palannut elävänä, saanut veljensä ja veljenpoikansa ulos Syyriasta mutta haavoittunut itse rintaan. Hän pohti lääkärillä käymistä Suomessa. Siinä on aina riskinsä, sillä nykyään länsimaissakin jahdataan ja leimataan diktatuurien vastustajia, etenkin jos he ovat haavoittuneet. Ystäväni oli tosin fyysistä terveyttään enemmän huolissaan mielensä tilasta, joka oli masentunut, tyhjä.
Minusta tuntuu, että hänen mielenterveydelleen oli hyvä, että hän toteutti Syyrian-matkansa, onnistui auttamaan joitain omaisiaan, järjesti avustuseriä pakolaisille ja otti tulikasteensa. Silloin tuntuu paremmalta olla poissa muiden kuollessa, kun on ottanut oikeuden puolesta luodin ja kantaa jälkiä, todistusta osallistumisestaan, lopun ikänsä. On jotain, mitä kertoa ajastamme lapsille, lapsenlapsille ja itseään nuoremmille.
Samaan aikaan toinen syyrialainen ystäväni menetti serkkupoikansa, joka oli vasta teini-ikäinen. Niin kuin tietysti kymmenettuhannet muut Syyriassa murhatut. Olen kuitenkin iloinen ensin mainitun ystävän elossa olemisesta ja toivon hänen jatkavan syyrialaisten auttamista turvallisemmista paikoista käsin.
Toinen uutinen kohtasi minut São Paulossa viimeisenä Brasilian-päivänäni. Kabulissa, Wazir Akbar Khanin alueella eikä lainkaan kaukana talosta, jossa asuin, oli Taliban tehnyt iskun entiseen kantapaikkaani Taverna du Libaniin. Libanonilaisen ravintolan terrori-iskussa sai surmansa kolmetoista ulkomaalaista ja kahdeksan afgaania. Ainakin neljä tuntemaani ihmistä tapettiin iskussa. On paljon mahdollista, että useampiakin, mutta en vielä tiedä kaikkien uhrien henkilöllisyyttä.
Olin usein Taverna du Libanissa syömässä kansainvälisten tai paikallisten kontaktieni kanssa ja vein sinne vieraitani. Se oli monien muidenkin suomalaisten kantapaikka, etenkin niiden, jotka asuivat Wazir Akbar Khanin tai Taymanin alueilla. Turha enää mainita, että se oli useimpien kansainvälisten suosima kantapaikka - siellä viihtyneet toimittajat ovat jo monin sanoin lamentoineet iskua.
Paikan omistaja, libanonilainen Kamal, oli väriläiskä Kabulin kansainvälisessä elämässä. Hän tuli tunnetuksi siitä, että Tavernassa sai aina tilaamansa lisäksi runsaasti ylimääräisiä annoksia libanonilaisia mezzejä "talon puolesta" ja jälkiruoaksi suklaakakkua. Kamal pohti usein sitä, kannattaisiko perustaa libanonilainen ravintola Helsinkiin. Hän ei nyt koskaan päässyt toteuttamaan suunnitelmiaan vetäytyä johonkin turvallisempaan maahan ja jättää ravintolansa afgaanipalkollisten käsiin. Kamal sai surmansa yrittäessään ase kädessä puolustaa asiakkaitaan, joista monista oli tullut vuosien varrella hänen ystäviään. Tunsin Kamalin akateemisella alalla toimivan tyttären jo Beirutin ajoilta.
Iskussa kuoli myös IMF:n libanonilainen maajohtaja, jonka kanssa Kamal usein istui iltaa ja puhui Libanonista, samoin kuin YK:n venäläinen poliittinen neuvonantaja, EU:n poliisioperaation tanskalainen naispuolinen työntekijä, brittiläinen turvallisuusasiantuntija, intialaistaustainen brittiehdokas europarlamenttivaaleihin, malesialainen asiantuntija, nuori afgaaniyrittäjä ja hänen vaimonsa, kaksi amerikkalaista yliopistoihmistä, ja muita, joista en vielä tiedä kuin kansallisuudet. Kuten totesin, ravintolan omistajan lisäksi tunsin kolme muutakin näistä ihmisistä. Ainakin kaksi heistä oli mukana Kabulin jäähyväisbileissäni.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Tuntemiani ihmisiä, jopa läheisiä ystäviäni, on ennenkin tapettu, kidnapattu ja kidutettu. Silti tämä isku tuntuu pahalta ja katkeralta. Tavallaan myös se, etten ole enää Afganistanissa, kun tämä tapahtui. Vaikka tapahtuihan siellä koko ajan läsnäollessanikin.
Elämme sellaista kunniatonta aikaa, jona hyväntekijöistä tehdään julkisuudessa roistoja, terroristeja ja veneenkeikuttajia, roistoista taas pragmaatikkoja, joiden kanssa pitäisi neuvotella. Assadin kanssa neuvotellaan riippumatta siitä kuinka monta sataa tuhatta syyrialaista hän ampuu, pommittaa, kiduttaa ja kaasuttaa hengiltä. Samaan aikaan hyvät ihmiset Syyriassa jätetään huomiotta, pelkäämään henkiensä ja omaistensa puolesta, ja vielä sitäkin, että heihin suhtaudutaan kuin he olisivat pahantekijöitä ja terroristeja joutuessaan pakolaisiksi Eurooppaan.
Talibanin kanssa neuvotellaan, vaikka he murhaavat neuvottelijat, jotka ovat puurtaneet saadakseen aikaan puheyhteyksiä. Yrittäjät ja yliopistoihmiset murhataan ja unohdetaan nopeasti, jotta ei tulisi kiusallisia esteitä syytää lisää rahaa korruptoituneille hallituksille, joiden toimintatavat ovat vain asteen verran Talibania hovikelpoisempia.
Olen nyt kuullut laukkujeni olevan olemassa, mutta koska tämä on Ukraina, niitä ei saa ulos ilman, että menen kalliilla taksilla henkilökohtaisesti viemään heille moneen kertaan leimatut paperit, jotka he jo kerran antoivat minulle ja käskivät säilyttää. Laukkuja ei kuulemma koskaan lastattu koneeseen, koska lennon hoiti Turkish Airlinesin puolesta UIA. Ihmeellistä, sillä kyllä ne oli kirjattu Kiovaan saakka ja Guarulhosissa minulle vakuuteltiin, että yhteistyö lentoyhtiöiden välillä toimii.
Vatsatautini johdosta menin passintarkastuksesta päästyäni vessaan. En tiedä, kuinka kauan tarkalleen siellä olin, mutta kun tulin ulos, Istanbulin laukkuja ei enää ollut enkä nähnyt missään ihmisiä, jotka olivat samalla lennolla. (Minulla on visuaalinen muisti ja muistan kasvot, vaikka ajan kuluessa unohdankin näkemieni ihmisten nimet ja kontekstin.) Muistan katsoneeni kelloa varmistuakseni, ettei ollut tapahtunut mitään aikahyppäystä esim. tiedottomana, siinä määrin outo tunnelma lentokentällä oli, unimainen kuin aikapoimuun ajautuneella. Ei, kello oli yhä vähän päälle koneen laskeutumisen, mutta silti virkailijattaret olivat oudon varmoja, että Istanbulin laukut olivat tulleet ja menneet ja minun oli asioitava löytötavaratoimiston kanssa. Piti täyttää monta lomaketta, allekirjoittaa lupa tuoda tavarani myöhemmin tullin läpi, antaa monta pysyvää ja tilapäistä osoitetta ja niin edelleen. En ole koskaan nähnyt laukkujen tulevan ja menevän Kiovassa yhtä nopeasti. Penkokoot sitten viidakossa ryvettyneitä pyykkejäni jos haluavat.
Käveltyäni Euro-Maidanin läpi ja ylös kotikatuani löysin asuntoni kylmänä. Mikään ei äkkiseltään viitannut siihen, että siellä olisi käyty. Onneksi vedenkeitin toimi ja kaapissa oli teetä. Olin liian heikossa kunnossa mennäkseni enää kauppaan. Sammuin kuin saunalyhty huoneeseeni syötyäni kasan lääkkeitä, todennäköisesti jo vanhentuneita. Heräilin ajoittain berkuttien kranaattien jysähdyksiin enkä ollut aivan varma, olinko Kiovassa keskellä Eurooppaa vai sittenkin Kabulissa tai Homsissa, jossa yksi muistoja herättävä ravintola pommitettiin maan tasalle yhdessä kotikorttelinsa kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti